tiistaina, elokuuta 22, 2017

En voi vaieta kotimaisista uutuuselokuvista

Omassa palautumisessa lomatunnelmista työn tuoksinaan kotimainen elokuva on tärkeässä asemassa. Kevään ensi-illoista Armoton maa, Toivon tuolla puolen, Tom of Finland ja dokumenteista erityisesti Hyvä postimies säväyttivät. Eivätkä ne suinkaan olleet ainoita kelvollisia elokuvia, vaikken kaikkia kehtaa kehuakaan.

Mikään mainituista ei näytä saaneen ansaitsemaansa katsojamäärää. Lapin trilleri ei hyvistä arvosteluista huolimatta lähtenyt talvella liikkeelle ryminällä. Pakolais-aiheinen sekä homoseksuaalin elämäkertaelokuva olivat – paha kurki! – suomalaiskatsojille epäpopulaareja ja vaikeita aiheita. Dokumentteja katsotaan kyllä kuten tv-esitykset ja dokumenttielokuvafestivaalien suosio osoittavat, mutta elokuvateattereiden kynnys on sitten liian korkea. Tosin luontodokkarit ovat onneksi innostaneet koko perheen lipunostoon.

Mielipiteistäni huolimatta en ajatellut nytkään ryhtyä kriitikoksi, mutta en voi vaieta syksyn kotimaisista uutuuselokuvista. Suomalaisohjaajien kärkikaartiin lukeutuvan Zaida Bergrothin ohjaama Miami tuli jo teattereihin. Miami täyttää monen toiveet: naisohjaajan, naispääosien ja naisen näkökulman yhdistelmä on taattua tavaraa – moderni värisuora täydentyy kun tietää, että elokuvan ideakin on kahdelta naiselta. Mutta ollaan me pojatkin siitä tykätty ilman sarvia ja hampaita, vaikka en mene sitäkään täydelliseksi julistamaan.  Näyttelijä- ja ohjaustyön harkittua naisen katsetta, symbolisesti toimivaa värimaailmaa ja tarkasti toimivaa kameraa / leikkausta on silti syytä aina kehua.

Kaikki loppukesän uutuudet eivät ole näin raffinoituja. Jos Miamin katsojamenestykseen voi luottaa, Minka Kuustosen tähdittämän Wendy and the Refugee Neverland -elokuvan urbaanin nuorisomeiningin seuraaminen jää paljon harvempien huviksi. Itselleni mieleen tuli räime-elokuvien kuningas Ripa ruostuu, Christian Lindbladin ohjaama hurvittelu vuodelta 1993. Rapatessa roiskuu ja katsojalle hyvä mieli.

Menoa ja meininkiä löytyy Lapin ja Kainuun maisemista myös elokuvasta Napapiirin sankarit 3: suosikkisarjan ohjaajan puikkoihin on nyt astunut näyttelijästä sujuvasti ohjaajaksi siirtynyt Tiina Lymi, joka viihtyi Kainuussa edellisessäkin komediassaan. Tutun ja turvallisen napapiiriläisyyden täydennykseksi Lymi ja käsikirjoittaja Pekko Pesonen ovat lisänneet tarinaan filosofista otetta, sillä elokuvaa siivittävät menestyskirjailija Paolo Coelhon ikuisiksi tarkoitetut mietelauselmat. Totisesti hauskaa, totesin tuoreeltaan tästä.

Kummallisista elokuvan otsikoista kummallisin on epäilemättä Hannaleena Haurun ohjaama Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset. Se tekee laajakaarisia kierroksia realismin tuolle puolen, kuten niin moni muukin elokuva nykyisin. Mutta jos etsii ja haluaa nähdä tuoretta teini- ja jälkiteinimenoa valkokankaalla, voi tätäkin suositella, vaikka raakileitahan nämä hillat vielä tämän syksyn soilla ovat.

AJ Annalan kyvyt tulevat täysivertaisesti todistetuksi, kun hän ohjasi Antti Tuurin romaanin Ikitie samannimiseksi elokuvaksi. Tarina amerikansuomalaisesta paluumuuttajasta, joka muilutetaan Etelä-Pohjanmaalta Neuvostoliittoon 1930-luvun alkaessa säväyttää. Taiteellinen toteutus on perinteellinen, mutta nykyaikaisessa mielessä, ei vanhakantaisesti realismin pitkää piimää. Tarinan selkeydestä huolimatta se ei sorru liioitteleviin yksinkertaisuuksiin vaikka turvallisuuspoliisin, amerikansuomalaisten kolhoosin ja Petroskoin juhlivassa arjessa niihin olisi helppo tyytyä. Ikitie kantaa alusta loppuun, se on täysipainoinen taiteellinen toteutus teknisesti ja näyttelijöiltään. Mielestäni Ikitie on tämän vuoden paras elokuva – tähän mennessä.

Eri mieltä saa olla, mutta vain jos ensin katsot kotimaisia elokuvia elokuvateatterissa.

Julkaistu editoituna Demokraatissa 17.8.2017. Tässä alkuperäinen.

torstaina, elokuuta 17, 2017

Kino Tulion syksyn ohjelmaa

RTVA:n yleisötilaisuudet syksyllä

KAVI:n radio- ja tv-arkiston yleisötilaisuuksissa on aiheena 60 vuotta täyttävä MTV Oy. Kaikki yleisötilaisuudet järjestetään KAVI:n Kino Tuliossa, Sörnäisten rantatie 25 A, 5. kerros, Helsinki. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy.

Ma 18.9. klo 16
Tauno Äijälä: Mainos-TV:n historian käännekohtia
Tauno Äijälä oli MTV Oy:n ohjelmajohtajana ja varatoimitusjohtajana kun yhtiö muuttui ”torpparista talolliseksi”. Esityksessään Äijälä selvittää MTV:n keskeiset tapahtumat 1950-luvulta 2000-luvulle.

Ma 16.10. klo 16
Jorma Miettinen: ”Tässä ne vihdoin tulevat: Kymmenen uutiset”
MTV Oy aloitti oman uutistoimintansa monipolvisten vaiheiden jälkeen vuonna 1981. Ensimmäisenä päätoimittajana työskennellyt Jorma Miettinen taustoittaa uutisten saamista ja uutistoiminnan käynnistymistä.

Ma 6.11. klo 16
Peppi Kajanne:  Asiaa ja draamaa Maikkarissa
Peppi Kajanne työskenteli MTV:ssä toimittajana, tuottajana ja ohjaajana 1970-luvulta lähtien. 1990-luvun lopulla hän toimi myös  yhtiön draamatuotannon ohjelmapäällikkönä.  Kajanteen esitys muistuttaa, kuinka MTV:llä oli oma tv-teatteri ja vahva yhteiskunnallinen ote asiaohjelmissa.

Ma 20.11. klo 16
Pentti ”Pepe” Teirikari: Televisiomainonnan muutokset
Mainosalan konkari Pepe Teirikari esittelee kotimaisen tv-mainonnan vaiheita oman uransa kautta. Tilaisuudessa nähdään myös nostalginen kattaus vanhoja tv-mainoksia.

tiistaina, elokuuta 15, 2017

HYVÄ POSTIMIES EHDOLLA EUROOPAN ELOKUVAPALKINNON SAAJAKSI


Euroopan elokuva-akatemia (EFA) on asettanut parasta eurooppalaista dokumenttielokuvaa valitessaan shortlistalle Tonislav Hristovin ohjaaman ja Making Movies Oy:n tuottaman dokumenttielokuvan Hyvä postimies.

Listan 15 dokumenttielokuvan joutkosta nimetään 4. marraskuuta viisi ehdokasta, joista Euroopan elokuvapalkinnot sitten jaetaan Berliinissä 9. joulukuuta.

15 ehdokkaan joukon nimesi Euroopan elokuva-akatemian asettama komitea. Itse äänestyksen viidestä lopullisesta ehdokkaasta ja voittajasta tekevät Akatemian jäsenet. Euroopan elokuva-akatemia jakaa Euroopan elokuvapalkinnot nyt 30. kerran.

torstaina, kesäkuuta 29, 2017

Paras tarina voittakoon



Aina silloin tällöin ihminen muistaa jonkin menneen tapahtuman harvinaisen selvästi. Kahdeksan vuotta sitten onnistuin ujolla katsojajoukosta huudetulla pyynnöllä pysäyttämään helsinkiläisen elokuvateatterin aulassa Sir Rogerin ja sain hänet yhteiseen valokuvaan ja nimmarin elämäkertaan.

Aika kuluu, elokuvateatteri Bristol on lopetettu, ja nyt mielestäni parhain ja ehdottomasti huumorintajuisin James Bond, Roger Moore, on edesmennyt 89-vuotiaana. Itsessäni henki pihisee, varsinkin kun on noita allergioita.

James Bondilla oli vakoilutarinoissa lupa tappaa, mutta henkeä panee haukkomaan myös populaarikulttuurin tapahtumiin suuntautunut terrori.

Kulttuurisessa maailmanjärjestyksessämme tapahtuu suuria muutoksia. Lehdistöä tuskin useinkaan ajatellaan nykyisin neljäntenä valtiomahtina ja mediakorporaatiot itsekin laskevat enimmäkseen tuottoja ja tappioita. Sisällöistä välitetään piupaut.

Samaan aikaan yllättävän suuri osa ihmisistä kääntyy arjessaan vapaaehtoisesti sellaisten tietolähteiden puoleen, jonka lähtökohdat ja toteutuksen he tietävät vääriksi. Ihmiset harrastavat viihteellistä vaihtoehtoisuutta. Irwin Goodmanin oppi puree: ”Haistakaa paska koko valtiovalta!”

Viihteen nousu maailmallisessa arvojärjestyksessä näkyy niin terroristien kohteissa kuin arkipäivän valinnoissa. Yhä vielä toistellaan sitä mistä kaikki alkoi noin 25 vuotta sitten: ”Meillä on oikeus viihteeseen. Meillä on oikeus raskaan työpäivän jälkeen maata sohvalla ja…” Oikeutta vaaditaan, mutta ehkä se on vain hämäystä. Perustelut, jos niitä vaivautuisi kaivelemaan, ovat todellisuudessa paljon arkipäiväisempiä ja konkreettisempia kuin abstrakti oikeus.

Modernin kulttuurin tärkein ja itse asiassa sitä määrittelevä ominaisuus oli sen kyky yllättää. Moderni taide oli määritelmällisesti radikaalisti olevaa vastaan, vähintäänkin sen rajoja rikkovaa. Tavoitteena oli usein laittaa osallistujalle älyllisesti herne nenään. Haastamista ei pidetty automaattisesti ylimielisyytenä tai elitisminä, eikä äärien tai rajojen etsimistä ääripäisen kuplan puhaltamisena. Kulttuurisotia syntyi, mutta harvoin. Kukaan ei sanonut, että meillä on oikeus kulttuurisotiin.

Postmodernismi laajensi kulttuuristen kysymysten kirjoa ja toi mukaan monia kiistanalaisia elementtejä. Esimerkiksi käsite identiteetti on kuin kutsu konfliktiin. Ikään kuin identiteettikriisissä ei olisi tarpeeksi purettavaa. Postmoderni toi mukanaan myös fabuloinnin: satuja sai ja piti kertoa missä tahansa ennen totuuksia, totuuksien höttöisenä täytteenä tai totuuksien jälkeen. Kun tähän lisättiin kokemus kaikessa autenttisuudessaan, oli soppa parhaasta tarinasta valmis.

Postmodernismin jälkeen on tulossa metamodernismin aika: sitä luonnehtivat Timotheus Vermeulenin ja Robert van der Akkerin mukaan informoitu naiivisuus, pragmaattinen idealismi ja maltillinen fanatismi. Meillä on kyllä tietoa tai mahdollisuus hankkia sitä, mutta emme jaksa tai välitä piitata siitä – evvk ja kvg. Me esitämme pragmaattisilta vaikuttavia väitteitä (syytöksiä, tavoitteita…), jotka määrittyvätkin itse asiassa idealistisiksi.

Ja se kolmas, maltillinen fanatismi, siihenhän meillä on ehdottomasti oikeus, eikö vain? 
Siksi me kuulemme niin vähän sensuurista ja niin riittoisasti propagandasta. Ja aina vain useammin kuulemme, että meillä on oikeus propagandaan. Ei siis niiden toisten, vaan meidän. Mutta ei puhuta tästä kenellekään. Mehän emme ole fanaattisia vaan maltillisia.

Julkaistu Demokraatissa 1.6.2017

perjantaina, toukokuuta 19, 2017

Alien: Covenant

Alien: Covenant on salaviisas elokuva. Se käsittelee elämän ja kuoleman peruskysymyksiä, se on koneiden ja ihmisen analyysi, mutta ennen kaikkea se asettaa kysymyksen alle tiedon kaikkivoipaisuuden, tiedon janon, uteliaisuuden ja ne (huolettomuudesta, intomielestä, antaumuksesta johtuvat) vaarat ja sen mitä tästä kaikesta seuraakaan (funktionaalisten tekojen epäfunktionaaliset seuraukset). Näin palaamme elämän ja kuoleman peruskysymyksiin.

maanantaina, toukokuuta 15, 2017

Alvar Aaltoa Ateneumissa ja Orionissa.

Ateneumissa avatussa Alvar Aalto – taide ja moderni muoto -näyttelyssä 11.5.–24.9.2017 voi tutustua Aallon elämään ja tuotantoon. Ville Suhonen ja Jari Sedergren luennoivat Ateneum-salissa keskiviikkona 17.5. klo 17 aiheesta Filmistudio Projektio, Alvar Aalto ja elokuvasensuuri. Luento sisältyy pääsylipun hintaan.

Arkkitehti Alvar Aalto on vähemmän tunnettu vakavasta elokuvaharrastuksestaan: hän oli vuosina 1934–1936 toimineen Filmistudio Projektion, Suomen ensimmäisen elokuvakerhon, puheenjohtaja. Orionin Alvar Aalto ja Filmistudio Projektio -sarjassa esitellään Aallon lempielokuvia (mm. Charles Chaplinin Nykyaika) sekä teoksia, joita hänen elokuvakerhonsa toi suomalaisyleisölle. Projektion lempiohjaaja oli René Clair, jolta sarjassa nähdään modernin ajan satiiri Meidän on vapaus. Projektiossa voitiin nähdä myös Suomessa kiellettyjä elokuvia, kuten Marlene Dietrichistä tähden tehnyt Sininen Enkeli. Alvar Aalto ja Filmistudio Projektio -juhlaohjelmassa esitellään dadaismia Aallon taiteilijaystäviä ja montaasielokuvaa. Projektio toi myös elokuvasurrealismin Suomeen.

maanantaina, huhtikuuta 24, 2017

Kirjoittamaton lehti

Hyvä tavaton, minullahan on blogikin päivittämättä. Muutama vuosi sitten tämä olisi ollut kauhistus, mutta aikamiehen ronskiudella pystyn nykyisin ohittamaan syyllisyydentuntoni edes olkia kohottamatta. (Olkia kannattaisi Oblomovin aina kohotella, pysyy patja pehmeämpänä. Latojan huom!) Mutta kun uudessa Filmihullussa keskustelu Aki Kaurismäen uusimmasta elokuvasta jatkuu, laitan tänne oman näkemykseni, joka julkaistiin vajaa kuukausi sitten maaliskuun lopussa.



Tätä ei Suomen kansa kestä

Suomalaisessa elokuvassa on ainakin yksi auteur, omaperäinen ohjaaja. Aki Kaurismäki on luonut tyylin, joka on tunnistettavissa muutamassa hetkessä. Vaikka elokuva on ryhmätyötä, ohjaajan osuus tyylin luomisessa on kiistaton.

Aki Kaurismäen uusin Toivon tuolla puolen on menestynyt maailmalla hyvin. Muutamassa kuukaudessa se on myyty yli 80 maahan ja sen myötä katsojat lasketaan miljoonissa. Vaan ei Suomessa. Vaikka flopista ei voi puhua, elokuvan katsojaluvut ovat ällistyttävän matalat, muutamassa kymmenessä tuhannessa. Missä vika? Meissä vai elokuvassa?

Elokuvan kertomuksessa laiva tuo maahan ”jäniksen”, hiilenmustan miehen. Suihkussa vaalentunut mies päättää hakea turvapaikkaa, koska hän on sodassa menettänyt kaiken. Kohta hänen asuinpaikkansa on monien kohtalotovereiden tavoin vastaanottokeskus. Mies ikävöi siskoaan, josta hän joutui eroon pakomatkalla halki Euroopan. Erinäisten tyypillisten hallinnollisten kuvioiden jälkeen mies karkaa vastaanottokeskuksesta. Kadulta hänet poimii roskalaatikon vierestä töihin suomalainen mies, entinen kiertelevä paitakauppias, joka on toteuttanut unelmansa ja ostanut ravintolan vanhoine työntekijöineen. 

Menestyäkseen nykymaailmassa ravintolan pitää olla ketterä muuttumaan ja sen eteen kaikki ovat valmiita tekemään töitä, henkensä pitimeksi myös laiton pakolainen, joka saa apua myös perheen yhdistämiseen.
Kaikki tämä kerrotaan kiirehtimättä Kaurismäki-tyylillä, varsin lakonisesti ja näennäisen eleettömästi. Tarina onnistuu silti kaappaamaan sisäänsä tunteiden kirjon, ja oikeastaan tyylittely johtaa siihen, että katsojan on keskityttävä enemmän elokuvan henkilöiden ja omiin tunteisiinsa kuin valkokankaalta näkyviin hahmoihin. Siis päinvastoin kuin supersuosituissa räkänauruisissa Luokkakokous-elokuvissa.

Maailmalla Kaurismäen tyylittely ymmärretään. Hänen elokuviensa Suomi on sadun kaltainen äärimmilleen viedyssä vaitonaisuudessaan, mutta samalla myös viattoman yksinkertaisuuden tyyssija. Henkilöt eivät tavoittele muuta kuin vaatimatonta toimeentuloa ja onnellisuutta. Ihan sitä samaa kuin aikoinaan Sir Charlie Chaplin elokuvissaan. Katsojalta se ei vaadi enempää kuin eläytymistä ja vastaanottokykyä. Ja tietysti sitä, että jaksaa ihan itse raahautua elokuvateatteriin.

Suomessa on aina pohdittu mitä muut meistä ajattelevat. Tämä on jalostettu valtiolliseksi visio-toiminnaksi, jonka lähtökohdista ei puutu sanoja brändi ja imago. Näissä ajatuksissa kulttuuri on lähes vain ja ainoastaan vientituote, jonka tuotto lasketaan kilisevissä kolikoissa. Kummallisinta on, että suomalaiset näyttävät rakentaneen itsestään juuri tällaisen kiillotetun kuvan. Siihen ei erilaisuutta tai omaperäisyyttä lueta mukaan. Eikä sallita. Pakolaiselokuvaa ei mennä katsomaan uhallakaan.

Ihan jännittää kuinka käy Dome Karukosken elokuvan Tom of Finland. Touko Laaksosen taiteellista ja populaaria elämäntyötä on kunnioitettu postimerkillä ja osuvasti myös lakanoilla, mutta silti elokuvan tekijöiden on pohdittava nykypäivänä ja nyky-Suomessa, pystyykö suomalaisyleisö ottamaan vastaan erilaisuuden historiat valkokankaalla liikkuvina kuvina.

Elokuvasensorinakin toiminut Arvo Salo kiteytti asenteen hienosti ja perusteli erään kerran, kiellettyään kokonaan japanilaisen eroottisen draaman Aistien valtakunta: ”Tätä ei Suomen kansa kestäisi.”


- Kolumni on julkaistu Demokraatissa 30.3.2017