tiistaina, lokakuuta 07, 2014

Päivi Istala – elämyksiä uran varrelta

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on jo muutamia vuosia ollut myös radio- ja televisioarkisto. Tässä ominaisuudessa 20.10.2014 Kino Tuliossa (Sörnäisten rantatie 25 A, 5. kerros, Helsinki) järjestettävässä tilaisuudessa toimittaja Päivi Istala kertoo yli 40 vuotta kestäneestä työurastaan radiossa. Tilaisuus alkaa kello 16 iltapäivällä.

Istalan toimittajanura osuu vuosiin 1967–2011. Hänen lukuisia radio-ohjelmiaan olivat mm. Ristivetoa ja Naisten tunti. Istala työskenteli pitkään myös Tänään iltapäivällä -ajankohtaisohjelmassa.

Laita kalenteriisi ma 20.10.2014 klo 16.

https://kavi.fi/fi/ajankohtaista/tapahtumat/paivi-istala-elamyksia-uran-varrelta

torstaina, lokakuuta 02, 2014

Viisi uutta kotimaista elokuvaa lokakuussa



Lokakuussa tulevat ensi-iltaan Pekka Lehdon dokumenttielokuva Ulvilan murhamysteeri (3.10.), Leif Lindblomin Valdemavenepakolainen (3.10.), JP Valkeapään He ovat paenneet (17.10.) ja Taavi Vartian Lomasankarit (31.10.). Viides elokuva on kansainvälinen yhteyistyöelokuva animaatioelokuva Muumit Rivieralla (10.10.), jonka ovat ohjanneet Xavier Picard ja Hanna Hemilä, jonka yhtiö myös tuotti elokuvan. Käykääpä katsomassa!

maanantaina, syyskuuta 22, 2014

R.I.P Peter von Bagh


Elokuvaan lonkalta yhdistettävistä henkilöistä Suomessa on ollut aina - vertaan tätä omaan tietoisuuteeni - yksi ylitse muiden, Peter von Bagh.

Tänään saapui tieto Petterin poismenosta viime keskiviikkona. 40 tietokirjaa ja se kompilaatiodokumenttielokuvaa käsittelevä väitöskirjakin, käsittämätön määrä radio- ja televisio-ohjelmia ja ohjelmasarjoja, elokuvia sekä henkilökohtainen läsnäolo juontajana, vetäjänä, haastattelijana, haastateltavana - you name it.

Kaiken takana on valtava työmäärä ja väsymätön intohimo elokuvaan. Eikä se sammunut hetkeksikään. Hän todellakin "kuoli saappaat jalassa", kuten kollega Antti Alanen tiedon saavuttua tuoreeltaan kommentoi. Antti oli toisena toimittajana työstämässä laajaa Citizen Peter -teosta jokin aika sitten.

En koskaan ollut missään Petteriin liittyvässä sisäpiirissä. Tulimme silti hyvin toimeen ja tapasimme varmaankin joitakin kymmeniä kertoja erinäisissä elokuvaan liittyvissä riennoissa.

Vaikka jotakin olisi ohjelmakarttoihin merkittykin, koskaan nämä tapaamiset eivät olleet virallisia, vaan aina koskettavaa läsnäoloa huokuvaa osallistumista ja silloin kun siitä oli kysymys, sen kaikkein tärkeimmän eli yleisön huomioon ottaen osallistavaakin. Kyllä se rakkaus elokuvaan aina näkyi ja tuntui.

Tulimme vähän toisiamme tunteviksi tuttaviksi oikeastaan vasta Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla vuonna 2005. Jo ensimmäinen pitkän lounaan iltapäivä oli vähintäänkin riemuisa, vaikka asiallisetkin hommat hoidettiin iltapäivän päätteeksi.

Eräänlaisen synninpäästön elokuvatutkijana olin toki saanut jo aikaisemmin, sillä olin käsittämätöntä kyllä: "Elokuvatutkija, joka käy festivaaleilla katsomassa elokuvia." Elokuvista kun oli kyse, kenttätyöllä oli arvoa.

Petteriltä riitti myötämielisyyttä ja ystävällisiä sanoja tekemisiin tuli joskus julkisestikin Filmihullussa, areenalla, jossa henkilöön käypä ruoska ei ollut tuntematon sanailun instrumentti.

Tiesin sattumoisin, että voima oli myös fyysistä. Sain kerran Petteriltä kommentoitavaksi elokuvan maailmanhistoriaan liittyvän luvun saksalaisesta elokuvasta. Natsiajan elokuviin liittyvissä kohdissa, niissä, joissa hän oli eniten tuntenut ärsyyntyvänsä, pisteet oli vääjäämättömästi hakattu läpi hauraan paperin.

Mutta nyt: nostan hattua ja myöhemmin varmaan maljankin.

maanantaina, elokuuta 04, 2014

John Anderson: Armoton kauneus. Pirjo Honkasalon elokuvataide.


KIRJA-ARVIO.
John Anderson: Armoton kauneus. Pirjo Honkasalon elokuvataide. Siltala 2014. 151 s.
New Yorkissa pitkään vaikuttanut John Anderson on ensimmäinen kansainvälinen kirjailija-elokuvakriitikko, joka on valinnut aiheekseen yksittäisen suomalaisen elokuvantekijän täyden kirjan laajuudessa. Kolmen julkaistun elokuvakirjan lisäksi Andersonin journalistiseen toimintaympäristöön kuuluvat Wall Street Journal, Newsday, Variety, Indiewire ja New York Times.
 
Valinnan osuminen dokumentaristiin ei ole yllätys. Suomalainen elokuva tunnetaan maailmalla juuri nyt erityisesti kiehtovista dokumenteista. Yllätys ei ole sekään, että valinta kohdistuu naiseen, kansainvälisesti tunnetuimpaan kotimaiseen dokumentaristiin Pirjo Honkasaloon. Takakannen mainosteksti on kerrankin kohdallaan kuvatessaan kirjan ja sen kohteen moniulotteisuutta: ”Armoton kauneus on muotokuva kansainvälisesti arvostetusta elokuvantekijästä, kulttuuri-ikonista ja poliittisesta agitaattorista.”
 
Andersonin ei ole ollut vaikeaa keksiä muitakaan verrattomia luonnehdintoja kohteestaan: ”maailman merkittävimpiin dokumenttielokuvan tekijöihin kuuluva” Honkasalo on ”kameran runoilija, ankara esteetikko, ohjaustekniikan virtuoosi ja maailman opiskelija”.
Lähtökohtiin kuuluu myös ajatus naisesta, joka on murskannut draamaelokuvan ja dokumenttielokuvan välisen muurin ”tavalla, joka häikäisee katsojat ja saa muut elokuvantekijät nöyrtymään”.
 
Puhe faktasta ja fiktioista on tietysti dokumentaarin yhteydessä jo varsin vanha, mutta Honkasalon viittaus Krzystztof Kieślowskin ajatuksiin ajoittaa ajattelun käänteen melko tarkkaan vuoteen 1980. Puolalaisohjaaja kertoi tuolloin Suomessa alkaneensa tehdä draamaa astuttuaan alueelle, ”jolle ei dokumenttielokuvaa tekemällä pääse”. Honkasalo sanoo, että hän ei ajatellut samalla tavalla.
”Minulle näiden kahden lajityypin välillä ei ole tällaista eroa”, Honkasalo määrittelee. ”Kummatkin ovat aina subjektiivisia ja voivat kuvata ihmisen mitä tahansa puolia, myös niitä alueita, jotka eivät näy tai joista ei voi puhua. Minulle kaikkein keskeisintä elokuvassa on tavoitella ihmisen hiljaisuutta. Eläimen hiljaisuutta ihmisessä. Elokuva taiteenlajina antaa siihen mahdollisuuden.”
 
Anderson tekee tästä päätelmän: sanat jäävät suurelta osin kuvan varjoon lähes kaikissa Honkasalon elokuvissa. Kyse ei ole myöskään totuudesta, sillä sen tavoittaminen on vaikeaa missään taidemuodossa, Honkasalo toteaa. Anderson päätyy tästä suoraan Honkasalon viehtymykseen elämän hengellisiin puoliin – se on johonkin ”immateriaaliseen” tai ”aineettomaan”, kuten ohjaaja itse tuskailee pohtiessaan ”hengellisyys”-termiin liittyviä sanastollisia ongelmia. Sanat kun ovat korruptoituneet ja muuttavat merkitystään – ja usein alkuperäinen merkitys on jo unohtunut.
Anderson kuittaa alkujaksossa Honkasalon perheolot ja lapsuuden äärimmäisen tiiviisti, niin myös kamerataiteen opiskelun Helsingissä ja antropologisesti viritetyt viestinnän opinnot Amerikassa. Käytännön elokuvauran alkutaipaleen henkilöistä Rauni Mollbergista ja Jörn Donnerista ei puhuta, vaikka heidän johdollaan Honkasalokin joutui – ilmeisesti erotuksena teoriasta – todelliseen tekemisen kouluun.
 
Andersonin teos ei ole perinteinen elämäkerta. Se näkyy myös kirjan rakenteesta. Honkasalon elokuvat otetaan esille eräänlaisessa aatteellisessa järjestyksessä, ei kronologisessa. Kirjan ensimmäinen syväluotaus, tai ehkä pyrkimys valaistumiseen, toteutuu Honkasalon uusimman dokumentin kautta. Avauksen kohteena on japanilaisessa kulttuurissa uiva ITO – kilvoittelijan päiväkirja, joka määrittyy ennen muuta elokuvaksi kauneuden hetkellisyydestä ja sen katoavuudesta.
Anderson johdattelee elokuvaan omaperäisesti, hetkittäin jopa hieman vaikeaselkoisesti vaikkakin lyhyesti, mutta päätyy lopulta antamaan Honkasalon kertoa tekemisestään, valinnoistaan ja käytännön vaikeuksista siihen lähes puuttumatta. Vain silloin tällöin kirjailija poimii tarkkanäköisesti esiin jonkin tärkeän avainkäsitteen ja esittelee omia näkemyksiään muutamalla sanalla tiivistetysti.
 
Runsaan puheen dokumentoinnin myötä Honkasalo saa sanoa paljon myös yksittäisten elokuvien ulkopuolelta. Esimerkiksi myytin siitä, että dokumenttielokuva syntyy leikkauspöydällä, hän kumoaa helposti: ”Leikkaus ei voi tuoda elokuvaan mitään, mitä kuvissa ei ole [–] Mitä ei ole, ei ole.”
Honkasalo, joka kuvaa elokuvissaan itse varsin paljon, oppi säästeliääksi jo filmiaikana, ennen digitaalista aikaa. Hän onkin joskus sanonut haahuilevansa varsin paljon kameran kanssa ilman että painaa kertaakaan kuvausnappia. Tärkeintä on tunnistaa, mitä hetkeä kuvattava eli ja toimia sen mukaan vaistomaisesti, ei etukäteen suunnitellusti. Usein tämä elämyksellinen elämä toistuu ja kuvauksessa menetetty hetki voidaan löytää uudelleen. Pettymykseen menetetystä hetkestä ei ole aihetta, vaikka kyllä se tekijän mieltä kaihertaa.
 
Andersonin tallentamat kertomukset avaavat selvästi uusia näkökulmia niillekin, joille Honkasalon monet elokuvat ovat tuttuja. Mysterionista (1991) Anderson löytää Honkasalolle tyypillisen tasapainottelun kunnioittavan (eettisen) näkemyksen ja dokumentaristille tarpeellisen ronskin otteen välillä. Viattomuuden kadottaminen näyttäytyy teemana myös riivaajien ja manauksien maailman sijoittuvan Tanjuska ja seitsemän perkelettä (1993) ja pyhiinvaellusretkeä Intiassa kuvaavan Atmanin (1996) tekemisessä.
Poliittisimmillaan Honkasalo on sekä varhaisissa dokumenteissaan että maailmanmenestystä saaneessa dokumentissaan Melancholian 3 huonetta (2004), jossa sota Tsetseniassa saa lapsen hahmon. Näihin näkemyksiin Anderson liittää lyhyet potpurit Pekka Lehdon kanssa tehdyistä dokumenteista mm. suomalaisista uusnatseista 1970-luvulla, kokemukset Prahasta 1968 tai Yhdysvalloista, jonne matka suuntautui Da Capo -elokuvan myötä 1980-luvun puolessa välissä.
 
Teoksen loppupuolella kirja saa alkua enemmän journalistista muotoa, kun kirjailija palaa hetkeksi katsaustyylisesti Honkasalon elokuvien uskonnollisiin tunteisiin – George Bernard Shaw’n ateismin hengessä. Ennen teoksen lopettavaa Betoniyö-reportaasia ja analyysiä ääneen pääsee myös ohjaajan kanssa yhteistyötä usein tehnyt kuvaaja Marita Hällfors. ”Pirjo on ollut hyvin tärkeä urani kannalta”, Hällfors sanoo. ”Hän on raivannut tilaa muille naisille.”
Andersonin teoksen rakenne on hieman elokuvamainen itsekin, eikä siitä tarvitse sanoa, että se etenee kuin juna. Monipuolisuudessaan ja helpoksi tehdyssä lähestyttävyydessään – tästä kiitos myös kustantajalle ja suomentajalle – se on oivallinen esimerkki nykyaikaisesta elokuvakirjasta: luettavasta, sujuvasta ja silti informoivasta. Suosittelen ja lisää tällaista.
 
(Julkaistu AVEK-lehdessä keväällä 2014)

sunnuntaina, kesäkuuta 22, 2014

Regina Linnanheimo -jutustelua

Pistäydyin keväällä radiossa puhumassa Regina Linnanheimosta. Klikkailkaa kuuntelemaan!

"SF-tähtiä ja tähdenlentoja – Regina Linnanheimo. Millaista suomalaisen elokuvatähden elämä oli silloin kun televisiota ei ollut? Mikä tai kuka teki näyttelijästä tähden? Dosentti Jari Sedergren ja toimittaja Jukka Kuosmanen keskustelevat elokuvatähden töistä ja elämästä."

lauantaina, toukokuuta 24, 2014

Mietteitä elokuvasta Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä

Keväällä Dokumentin ytimessä -sarjassa näytimme Taru Mäkelän elokuvan Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä. Tässä siellä pitämäni esittelypuhe:

Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!

Dokumenttielokuvan ja historian yhteys on itsestään selvää, mutta sen määritteleminen on vähintäänkin vaikeaa. Esitänkin tässä määrittelyn sijaan vain muutama huomion.
Dokumenttielokuva on yli satavuotisen olemassaolonsa alusta lähtien tallentanut historiaa. Luontevia esimerkkejä ovat kuvaushetkellä eläneiden ihmisten portretit keisareista satunnaisiin ohikulkijoihin, alati muuttuvat kaupunki- ja luontonäkymät tai vaikka erilaiset tapahtumat ja uutis- ja ajankohtaisaiheet, joita usein on nimitetty päivän tapahtumiksi.

Vaikka esimerkiksi uutisfilmit ja teollisuuselokuvat tai kansatieteellinen elokuva oli olemassa jo varhain esimerkiksi sensuurin luonnehdinnoissa, genreajattelu on myöhempää perua. Genrenimitykset vakiintuvat vähitellen käytännössä, markkinoilla kuten on tapana sanoa.

On selvää, että monet varhaisen dokumentin kuvista ovat historiallisessa mielessä ainutkertaisia, eikä niiden arvoa voi mitata rahassa. Tekijänoikeuksien rauettua ne ovat todella sekä kansakuntien että koko maailman yhteistä omaisuutta. Samalla ne ovat jäänteitä menneisyydestä ja sellaisena myös historiantutkimuksen lähteitä.

Dokumenttielokuvan ja niitä tekevien tavoitteisiin on alun alkaen kuulunut se, että kamerat viedään paikkoihin, joissa niiden kanssa ei ollut koskaan käyty. 

Dokumenttikameran voi siis sanoa vallanneen näkemisen alaa. Globaalisti tallentaneet kamerat ovat lisänneet katsojien informaatiota asioista, joista emme aiemmin tiedä välttämättä mitään – mukaan lukien siis toiset katsojat. Tiedämme, että joskus pyrkimyksenä on jokin muu kuin oikeana pidettävän informaation tarjoaminen: dokumenttielokuva on joskus propagandan ase ja se voi kantaa mukanaan vähintäänkin hämäriä ideologisia ja poliittisia päämääriä. Dokumenttikamerat ja niiden tekijät ovat pitkään olleet keskiluokkaisia ja mitä suurimmassa määrin läntisiä: sanonta ”West and the rest” on tuttu näissäkin yhteyksissä. Köyhiä on aina kuvattu paljon, useinkin tasa-arvoisesta ja kunnioittavasti otteesta piittaamatta, ja rikkaat analyyttisesti tutkiva kamera on ottanut kohteekseen vain harvoin.

Dokumentin informaatioarvo ja dokumentaristin realisoima todellisuussuhde eivät ole tietenkään ainoita dokumenttia määritteleviä ulottuvuuksia. Dokumenttielokuva on nimittäin myös tekijänsä luovuuden tulos: termi luova dokumentti viittaa juuri tähän dokumenttielokuvan dna-tyyppiseen kaksoiskierteeseen. Toisin sanoen dokumenttielokuva on elokuvaa, taiteellinen, luovasti luotu luomus.

Sellaisena kuin me sen erityisesti television ohjelmistosta tunnemme, historiallinen dokumentti on ollut olemassa 1960-luvulta lähtien. Mielipiteet, agendat ja ehkä joskus politiikkakin ovat toki olleet mukana aiheiden valinnassa ja elokuvien toteutuksesta, mutta suoranaisesta propagandasta kyse on ollut varsin harvoin. Painopistemuutoksia on toki tapahtunut.

Tekijöiden luovuus on näkynyt paitsi teosten taiteellisessa toteutuksessa, jonka jätän tässä syrjään, myös aiheiden käsittelyssä. Monet dokumenttielokuvat ovat tarttuneet sellaisiin historiallisiin aiheisiin, jotka ovat jääneet varsinaisessa historiantutkimuksessa lapsipuolen asemaan.

Jos elokuva esittää vakavia kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia, historiallinen dokumenttielokuva voi hyvinkin vertautua historiantutkimukseen. Tietysti akateemisella tutkimuksella ja dokumenttielokuvalla on käytössään varsin erilainen arsenaali: mainittu luovuustekijä tarjoaa elokuvantekijöille hieman väljemmät rajat kuin tiukasti vertaisarvioitu akateeminen historiantutkimus.

Suomen käymät sodat ovat tarjonneet hyviä ja suosittuja aiheita. Dokumenttielokuva on etsinyt uusia näkökulmia erityisesti vuoden 1918 sisällissotaan ja vuosina 1941–1944 käytyyn jatkosotaan. Sisällissodan teloitukset, terrori, naiset ja lapset sekä orvot ovat saaneet omia käsittelyitään 1980-luvulta lähtien.

Jatkosodan vaietut puolet keskitysleireineen, sotavankeineen ja Suur-Suomi -ajatuksineen kiinnostivat historiadokumenttien tekijöitä jo samalla 1980-luvulla, jolloin suomalaiskamerat löysivät tiensä myös itärajan tuolle puolen: Karjala avautui monella tapaa juuri dokumenttikameran kautta suomalaiselle yleisölle 1980-luvulta lähtien. Kuten tiedämme, tämä kiinnostus lähialueille ja myös sodan aikaan jatkuu yhä nykypäivänä.

Juutalaisilla ja juutalaiskohtaloilla on ollut suomalaisessa keskustelussa oma sijansa. Elina Sanan, populaarihistorioitsijan, vuonna 1979 julkaistu kirja sodan aikaisten juutalaispakolaisten karkottamisesta Suomesta avasi laajan väittelyn ja johti nopeasti Hannu Rautkallion akateemiseen puolustuspuheeseen – Rautkallion taustavoimana on yleensä mainittu vaikutusvaltainen historianprofessori Yrjö Blomstedt.

Kun Sana avasi arkkunsa uudemman kerran 2003 laajemmalla näkemyksellä Suomen ihmisluovutuksista sodan aikana, lukumäärät osoittautuivat paljon aiempaa suuremmiksi. Uusin tutkimus suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä erityisesti Pohjois-Suomessa on tarkentanut tätä väkivaltaista yleiskuvaa yksityiskohdissaan.

On selvää, että sotavankeja ja luovutuksia sekä keskitysleirejä koskevia asioita on peitelty, eikä edes tosiasioita oteta helposti vastaan silloin, kun pidetään jääräpäisesti kiinni presidentillisistä, Martti Ahtisaaren aikoinaan julkaisemasta arviosta, että Suomi soti sotansa ”puhtain kilvin”. Uuden ajan merkkinä akateemiset piirit ovat reivanneet linjaansa tuntemattomille alueille: ruma sota, kuten uusi tutkimus on sitä kutsunut, saa yhä uusia sivuja sekä akateemisessa että populaarissa historiankirjoituksessa ja myös elokuvassa.

Taru Mäkelän Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä osuu kahden edellä kuvatun keskustelun saumakohtaan.  Ajat olivat elokuvan ilmestyessä muuttuneet niin, että vaikenemisen sijaan oli aiempaa enemmän alettu arvostaa puhumista. Erityisen arvokkaaksi katsottiin kokemusten ja muistin rekisteröinti: elokuvan näkökulmasta tämä tarjoaa katsojalle elämyksellisyyttä ja tien tunteisiin. Siirtymä 1960- ja 1970-lukujen informaatiota korostavasta selostuspainotteisesta näkemyksestä todella elettyihin kokemuksiin, muistiin ja tunteisiin on kokonaisuutta tarkastelevalle päivänselvää: tästä on nähty monia elämyksiä herättäviä esimerkkejä myös täällä Orionin valkokankaalla.

Taru Mäkelän elokuvassa puhuvat Suomen juutalaiset itse. Suomen juutalaisten sotaan liittyvät identiteetin rakennuspalikat eivät määrittyneet holokaustin kautta, kuten niin monessa muussa sotivassa maassa sodan jälkeen. Ongelma oli pienempi, mutta ei silti helppo. Kuinka on esimerkiksi mahdollista, että Suomen juutalaiset taistelivat antisemitistisen Saksan kanssa de facto -liitossa olleen Suomen armeijan riveissä, usein kielitaitoisina vielä niin läheisessä yhteistyössä, että heille olisi haluttu antaa saksalaisia kunniamerkkejä kuten rautaristejä.

Eikä tämä jäänyt vain sodan aikaiseksi ongelmaksi, vaan koski Suomen juutalaisia aina, kun he olivat yhteydessä maan rajojen ulkopuolella toisin itsensä määritelleiden juutalaisten kautta. Oman identiteetin ja isänmaallisuuden – patriotismin ja jopa nationalismin – välinen tarkkailu ja tietysti myös tilanteessa tehdyt loogiset päätelmät muodostavat Suomen juutalaisten omassa historiallisessa itsemäärittelyssä keskeisen osan.

Taru Mäkelän dokumenttielokuva tarjosi hyvän historiantutkimuksen lailla jo 1990-luvulla uusia, vain vähän tunnettuja näkökulmia Suomen käymiin sotaan. Uskallan väittää, että sen informaatioarvo on suuri vielä nykyisinkin. On varmaa, että suomalaisessa yhteiskunnassa Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä tarjoaa poikkeuksellisen hyvän lähestymispinnan katsojan aidolle eläytymiselle silloinkin, kun juutalaisuus Suomessa ja muualla ei ole hänelle muuten tuttua. Se on myös osoitus historiadokumentin voimasta kaikkina aikoina: hatarat mielipiteet, sensaatioiden ja elämyshakuisten ylitsepursuavien tunteiden vuodattaminen valkokankaalla eivät voi olla hyvän dokumenttikulttuurin perusta jatkossakaan.

tiistaina, toukokuuta 13, 2014

Televisiosarjojen historiaa

Taannoin Veijo Hietala ja minä olimme haastateltavina sanomalehti Ilkkaan televisiosarjojen historiasta. Huomasin, että juttu on ilmestynyt verkkoonkin, joten olkaapa hyvä: http://m.ilkka.fi/arki-ja-el%C3%A4m%C3%A4/ruutu-heijastaa-omaa-aikaansa-1.1578231