keskiviikkona, toukokuuta 06, 2015

Kotimaiset elokuvat vetävät eurooppalaisessa mittakaavassa hyvin


European Audiovisual Observatory julkaisee elokuvissa käyvien tilastoja Euroopassa. Vuoden 2014 alustavien tulosten mukaan EU-maista vain Ranskassa kotimaisilla elokuvilla oli suurempi markkinaosuus kaikista elokuvissakäynneistä kuin Suomessa. Kotimaiset elokuvat saivat katsojista enemmän kuin neljänneksen, tarkalleen 28,1 % vuonna 2014. 

Tilastoinnin aloittamisen jälkeen 1970-luvulta suomalaisluvut ylittivät ensi kertaa muiden Pohjoismaiden vastaavat. Turkissa kotimaisten katsojaosuus on huikea, puolet kaikista.


Elokuvasäätiön mukaan kotimaiset elokuvat keräsivät Suomessa vuonna 2014 yhteensä 2,1 miljoonaa katsojaa ja lähes 19 miljoonaa euroa lipputuloja. Yhteensä elokuvakäyntejä oli 7,3 miljoonaa, vastaavalla miljoonalla kävijäluvut ovat pysytelleet jo viisi vuotta.

Kotimaiset elokuvat ylittivät kahden miljoonan katsojan rajan nyt kolmatta kertaa 2000-luvulla.

keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2015

Ympäristöelokuvia Orionissa tänään

Taas se aika vuodessa, että on aika pistäytyä Orionissa Dokumentin ytimessä -sarjan tiimoilta. Tulkaahan klo 17 katsomaan huolella digitoituja Risto Jarvan ympäristöelokuvia. Kaupunkiympäristöstä kiinnostuneille ihan must!

Ja elokuvaentusiasteille: jos joku on nämä kaikki nähnyt, sanokaa hep kommenteissa, muuten en usko. Ilkka Kippola esittelee!

Esillä:
• Asuminen ja luonto (1966) 24'
• Kaupungissa on tulevaisuus (1967) 22'
• Maaseudun tulevaisuus? (1970) 25'
• Luonnontalous? (1971) 30'

Esittelyäkin löytyy:

https://kavi.fi/fi/elokuva/1554782-dokumentin-ytimessa-80-ymparistosta-kysymys-filminorin-ymparistoelokuvat

torstaina, helmikuuta 05, 2015

Nauraminen kielletty, Coca-Cola sallittu!



Käykääpä kuuntelemassa Ylen Areenassa jutusteluani Billy Wilderista, sensuurista ja Berliinistä kylmän sodan kuumina hetkinä: http://areena.yle.fi/radio/2542968


Billy Wilderin vuonna 1961 valmistunut kylmän sodan Berliiniin sijoittuvan Yks’ kaks’ kolme –komedian esittäminen kiellettiin Suomessa aina vuoteen 1987 asti. Wilderin elokuvan kohtalosta Suomessa keskustelevat Helsingin yliopiston dosentti, Kavin erikoistutkija Jari Sedergren ja toimittaja Jukka Kuosmanen.

  • Julkaistu: Pe 30.1.2015 klo 11.20
  • Esitetään: To 5.2.2015 klo 17.20 Yle Radio 1

tiistaina, tammikuuta 27, 2015

Komedioita Suomen kesästä

Suomalaisella elokuvalla pyyhki viime  vuonna hyvin. Kahden miljoonan katsojan lisäksi elokuvatarjonta oli monimuotoista: elokuvat eivät enää ole kuin yhdestä puusta.

Komedia on tunnetusti vaikea laji, mutta Johanna Vuoksenmaa on osoittanut hallitsevansa sen. Yleisö näyttää olevan samaa mieltä. Viime perjantaina ensi-iltaan tullut Viikossa aikuiseksi oli viikonlopun katsotuin elokuva Suomen elokuvateattereissa, katsojia kertyi yli 25000.

Elokuvan ensi-iltaviikonlopusta tehtiin katsojaprofiili. Sen mukaan katsojista oli nuoria 15-24 -vuotiaita melko tarkkaan yhtä paljon kuin yli 45-vuotiaita. Koko perheen meininkiä. Ja minullakin oli sitä katsoessa hauskaa.

Vaikka Vuoksenmaan komedia aikuisten kesäleiristä ja yrityksistä kasvaa ihmisenä ei ole kovin rankka, eikä näytä siis jakavan yleisöjäkään, kuten tutkimus osoittaa, irrottelee se enemmän kuin sitä verraten paljon konservatiivisempi Taru Mäkelän Eila, Rampe ja Likka, vuodenvaihteen toinen komediauutuus. Mäkelän elokuvan taustalla on Sinikka  Nopolan hämäläishahmoihin perustuva näytelmä ja käsikirjoitus, jossa mukana on myös Tiina Nopola. Paitsi komedioista, pari tunnetaan lastenelokuvien käsikirjoituksista.

Mäkelän kesämökkiympäristössä toteutuva hulluttelu perustuu naapurikateuteen ja itseään parempana esittävään ja pitävään maailmankuvaan, joten aivan uusia teemoja se ei suomalaiselokuvaan avaa. Mutta varmaankin suomalaiskomedioista ja vaarattomasta viihteestä pitävä yleisö sen löytää, joskin pelkään ja arvaan, että astetta railakkaampaan otteeseen perustuneen Varaston menestys taitaa jäädä tällä kertaa saavuttamatta.

torstaina, tammikuuta 22, 2015

Theon talo

Rax Rinnekangas jatkaa uutuuselokuvallaan Theon talo tuttua kirjallistaiteellista linjaansa, joka on omaperäisyydessään Suomessa ainutkertaista. 

Vaikka Theon talo ei (James Ivoryn elokuvien tavoin) visuaalisesti soljukaan aivan ensiluokkaisesti, sen musiikilla ja (ehkä tosin vuodenaikaan ja paikkaan sopimattomalla?) linnunlaululla pohjustettu rytmi imaisee puhuntana ilmaistuun pohdiskeluun, joka saattaa katsojan kokemuksena karata omille teilleen - sehän on kokeellisen elokuvan pysähtyneen kuvan voima - mutta joka on myös helposti palautettavissa valkokankaan tapahtumien juoneen ja teemaan. Visuaalisessa maailmassa on tiettyä toisteisuutta, joka ylikorostuneen rauhallisuuden rinnalla tulee selkeästi havaituksi ja huomioiduksi halusi sitä tai ei.

Antoisa elokuva Theon talo on erilaisuudessaan. Se on tyylillisesti kiintoisa yhdistelmä kahdesta edellisestä Rax-elokuvasta. Yhdistäviä tekijöitä on monia, Pascal Gaignen elokuvaa kiinteästi hallussaan pitävä musiikki kuitenkin tärkeimpänä. Theon talon erikoispiirteitä ovat myös ohjaajan sanoittamat ja Gaignen säveltämät laulut, jotka esitetään kokonaisuudessaan osana elokuvan musiikkia. Laulujen sanat ovat oikeastaan osa ääneen luettua käsikirjoitusta, lähes proosaa, joita visuaalisesti kuvitetaan lähes valokuvamaisin sommitelmin, Pekka Uotilan kameraliikkeiden seuratessa tapahtumia lähinnä minimalistisesti.

Kirjeromaani-termi on olemassa, olisiko tässä kyseessä merkittävässä muodossa myös kirje-elokuva? Elokuvassa Theo kirjoittaa kirjettä lapsuudessa tapaamalleen, mutta muuten tuntemattomalle henkilölle, johon on tuntenut yhtäläisyyttä - ilmeisesti noin viitisenkymmentä vuotta aiemmin.

Tilityksen keskiössä on oma työura, joka on Hannu-Pekka Björkmanin esittämälle arkkitehdillä päätynyt haaksirikkoon.  Saksalaisessa kartanohotellissa yrityksensä myyneelle miehen elämälle on esitettävänä monia kysymyksiä, joita pohtivat yhdessä entinen yhtiötoveri (Ville Virtanen Theona) ja lomapaikan työntekijät, ne kaksi, jotka ovat kauden loppuessa syksyllä enää paikalla tai oikeammin vain yksi, sillä toisella on tarina mutta ei ääntä.

Elokuvan tekstissä on monia kirjallisia ja historiallisia viitteitä, joista osa aukaistaan suoraan, osa jää intellektuellin katsojan ratkaistavaksi. Sillä onhan tämä ennen muuta intellektuaalinen elokuva. Toivottavasti sitä nyt ei ainakaan siitä haukuta.

keskiviikkona, tammikuuta 21, 2015

Hyppy tuntemattomaan

1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun puolalaisia elokuvia luonnehti usein toisen maailmansodan käsittely realistiseen ja vahvaan draamatyyliin. Tarinat eivät aina olleet suuria, mutta intensiivisiä ne olivat.

Tadeusz Konwicki omasi jo 10-vuotisen uran omaperäisenä elokuvaohjaajana, kun Hyppy tuntemattomaan (Salto) ilmestyi vuonna 1965. Terminä ”salto” on monimielinen: se tarkoittaa akrobaattista temppua, jossa pää ja jalat vaihtavat paikkaa (engl. somersault, somerset, tumbleset), mutta myös mielipiteiden tai sympatioiden täydellistä kääntämistä päälaelleen tai nurin.

Kaikki tulkinnat ovat kelvollisia. Konwicki harrastaa sekä akrobatiaa että äärimmäistä tekstuaalista konstailua symbolismin nimissä. Kaikki ei tule ymmärretyksi nykypäivässä, jos kohta se oli selvää aikalaisillekaan. Inspiraation lähteet ovat selkeät. Kafkan kummallisimmista tarinoista ja Raamattuun perustuvalla uskonnollisuudella on sijansa skitsofreenisessa tarinassa, jossa muukalainen loikkaa junasta hänelle ilmeisesti tuttuun kylään ja paniikkihäiriöisellä vimmalla sotkeutuu tavalla tai toisella kyläläisten maailmaan, joka ei arkisissa lähtökohdissaankaan ole kovin selkeäksi muotoutunut sodan jälkeisissä oloissa.

Todellista nimeään paljastamattoman päähenkilön temput ulottuvat pelikikkailusta ihmeparantamisiin, mutta samalla hän on kyyninen ja pitää hyvyyttä lähinnä hölmöytenä, vaikka ei epäröi julistautua profeetaksi kivettyneessä syrjäkylässä. Kohtaaminen kulminoituu kyläjuhlissa ja sen salto-tanssissa. Zbigniew Cybulskin esittämä vimmainen hahmo ottaa ohjat – psykologian taidoillaanko? – mutta ehkä tämä on kyläläisille liikaa, varsinkin sen jälkeen, kun hänet paljastetaan huijariksi ja naistennaurattajaksi. 

Cybulskin 1960-lukulainen poseerausta peittelemätön näyttelytyyli huipentuu tämän elokuvan akrobaattisissa käänteissä, yhtä paljon kuin näyttelemisestä kyse on liikehdinnästä, joka saa katsojan väliin yhtä ymmälleen kuin solmuihin aukeava tekstisymboliikka.

sunnuntaina, tammikuuta 18, 2015

Loppuja, loppuja ja loppuja


Kaikella on aikansa. Natsi-Saksa loppui. Wallander loppui. Ja tänään loppuu Matula.



Slavoj Zizekin kolme mielifilmiä ovat King Vidorin The Fountainhead, Sergei Eisensteinin Iivana Julma ja Veit Harlanin Opfergang. Kaikkia niitä yhdistää kolme koota: kauneus, kuolema ja kuolinhoureet. Houreet tarkoittaa tässä tietysti samaa kuin hulluus.

32 Wallanderia nähty. Viimeinenkin. Krister Henrikssonista oppi pitämään matkan varrella, vaikka totuttelemista Rolf Lassgårdin jälkeen riitti. Mutta Kenneth Branaghia ei jaksanut katsoa. Mies näytteli Wallanderia kuin Shakespearea konsanaan. Väärä rytmi.

Sunnuntaiaamuna katsoin loppuun viikolla kesken jääneen natsisaksalaisen elokuvan Opfergang (Saksa 1944). Nimi tarkoittaa uhrautumisen tietä ja tapaa. Elokuvan sanomaa toteuttaa elämää halveksuva symbolismi kuoleman kauneudesta. Kontekstin kun ottaa lukuun, niin se on myös äärimmäisen julma elokuva. Värielokuvan pääosassa on ruotsalainen Kristina Söderbaum, tämänkin elokuvan ohjanneen Veit Harlanin vaimo. 

Opfergang ei kuitenkaan ole natsi-Saksaan sovitettu alkuperäiskäsikirjoitus, vaan vapaamuotoinen kehitelmä Rudolf Georg Bindingin (1867-1938) novellista, joka julkaistiin osana isompaa kokoelmaa jo vuonna 1911. Elokuvasta tuli Joseph Goebbelsin mielielokuva, jonka hän katsoi lopun häämöttäessä uudestaan ja uudestaan. Samaan aikaan hän lykkäsi elokuvan ensi-iltaa.

Sodan aikana Opfergang ei saanut ensi-iltaa Suomessa, vaan nimellä Muuttolintu se julkaistiin lokakuussa 1950 ja Yle esitti ykköskanavalla sen elokuussa 1961. Kristina puhuu elokuvassa myös ruotsia ja Suomikin mainitaan kerran. Jo se kertoo, että Saksa katsoi tulevaisuuttaan myös Pohjoisen kautta. Raakafilmi oli kuitenkin Saksassa jo finito, eikä elokuvalla ollut paljonkaan levikkiä.

Pitkäikäisiin tv-sarjoihin kuulunut Matula pääsee sekin viimeiseen osaansa. Täytynee katsoa.