maanantaina, toukokuuta 28, 2018

Sisällissotajuttuja radiossa

Olen käynyt muutaman kerran radiostudiossa. Ohjelmat ovat kuunneltavissa Ylen Areenassa.

 Voittajat valloittavat valkokankaat - 1918 elokuvista

Vapaussodan parempi historia - J. O. Hannulan sisällissotahistoriasta

Ja yhdessä Sirpa Kähkösen kanssa edellisetkin toimittaneen toimittaja Jukka Kuosmasen kanssa:

Mitä muistamme vuodesta 1918 -ilta

Kommentoikaa ihmeessä tänne.


keskiviikkona, tammikuuta 03, 2018

Mikä leffa?

Katherine Hepburn vuoden 1975 julisteessa. Mutta mikä leffa on kyseessä? Vinkki: Orionin ohjelmaa.LedZep1975.jpg

keskiviikkona, joulukuuta 13, 2017

Orionissa Ingmar Bergmanin 100-vuotisjuhlaa


Kansallinen audiovisuaalinen instituutti tiedottaa:
 
Ruotsalaisohjaaja Ingmar Bergmanin syntymästä on vuonna 2018 kulunut 100 vuotta, mitä juhlitaan maailmanlaajuisesti. KAVI ja Elokuvateatteri Orion muistavat Bergmanin elämäntyötä elokuvan, teatterin, television ja kirjallisuuden saralla koko vuoden ajan. Kevätkaudella ohjaajaa juhlistetaan kymmenen elokuvan ja yhden televisiosarjan voimin. Vieraaksi saapuu Bergman-elämäkerran kirjoittaja Mikael Timm.
Orionin Kevään kohokohtiin kuuluu kuusiosainen televisiosarja Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973), joka esitetään Orionissa yhden lauantaipäivän aikana 27.1. koko laajuudessaan. Kuuden vuoden ajalle ulottuvassa televisiosarjassa Liv Ullmann ja Erland Josephson tulkitsevat intensiivisesti ja kipeästi idyllistä alkavaa avioliittoa, joka murenee avioeroon.
Bergmanin (1918–2007) varhaisia ohjauksia kevään ohjelmistossa ovat Vankila (Fängelse, 1949), jossa Bergman sai ensi kertaa ohjata elokuvan oman käsikirjoituksensa pohjalta, Kesäinen leikki (Sommarlek, 1951) sekä synkkä sirkuskertomus Viettelysten ilta (Gycklarna’s afton, 1953). Muutettuaan vuonna 1952 teatteriohjaajaksi Malmöön Bergman ohjasi elokuvat, jotka tekivät hänestä mestarin ympäri maailmaa ja vakiinnuttivat Max von Sydowin ja Bibi Anderssonin osaksi Bergmanin tunnettua tähtikaartia. Vuoden 1957 alussa sai ensi-iltansa 1300-luvulle ajoittuva Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet 1957), jossa ritari pelaa shakkia Kuoleman kanssa. Vuoden 1957 lopulla valmistui puolestaan klassikoksi muodostunut Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957).
Pääsiäisenä Orionissa nähdään maaseudun maallistumisesta ja autioitumisesta kertova Talven valoa (Nattvardsgästerna, 1963). Bonuksena ohjelmistossa on mukana Kenne Fantin ohjaama Uddarbon pappi (1957), jossa Bergman avusti taiteellisena neuvonantajana.
Asiantuntijavieraaksi Orioniin saapuu keväällä ruotsalainen kulttuuritoimittaja ja kirjailija Mikael Timm, joka tunnetaan arvostetun Bergman-elämäkerran, Lusten och dämonerna. Boken om Bergman (2008) kirjoittajana. Timm on vieraana Vankila-elokuvan näytöksessä 6. helmikuuta.
Bergman-juhlavuotta juhlitaan Suomessa Orionin ohella esimerkiksi Hanasaaren ruotsalais-suomalaisessa kulttuurikeskuksessa sekä Espoon kaupunginteatterissa, missä nähdään Bergman-juhlavuonna elokuvan Syyssonaatti (1978) näytelmäversio. Maailmalla Bergmania juhlitaan Ruotsin lisäksi muun muassa Shanghain kansainvälisillä elokuvajuhlilla sekä Yhdysvalloissa, missä näyttelijä Liv Ullmann vierailee Californian Film Institutessa ja Tyynenmeren elokuva-arkistossa.
Bergman-sarjan lisäksi Orionin kevätohjelmistossa nähdään muun muassa Nikolai Gogolin valittuja filmatisointeja, neo noiria ja Nick Cavea. Ohjaajista esiin nousevat Hollywoodin kultakauden ainoa naisohjaaja Dorothy Arzner, ranskalaiskonkari Bertrand Tavernier ja italialainen Elio Petri. Lisäksi luvassa on Slovakian uutta aaltoa ja skotlantilaista elokuvaa, mm. Lynne Ramsayn miniretrospektiivi.
Ingmar Bergman 100 vuotta Orionissa 21.1.–22.4.2018
kavi.fi/elokuvasarja/ingmar-bergman-100-vuotta
Bergmanin elämäkerran laatija Mikael Timm on paikalla Vankila-elokuvan näytöksessä 6.2. klo 18.30.
Orionin kevätkausi 9.1.–29.4.2018.
kavi.fi/ohjelmisto/orionin-kevat-2018

maanantaina, marraskuuta 06, 2017

Kirkastettu sydän



Ilmari Unhon ohjaama Kirkastettu sydän (1943) on korostetusti sodan ajan elokuva. Se on omistettu "suomalaiselle äidille", tarkemmin "kaikille niille urheille naisille joiden isät, pojat, veljet ja puolisot taistelevat valoisampaa tulevaisuutta”. Elokuvan pohjana on Martta Haatasen neljään painokseen yltänyt romaani Kirkastettu sydän – romaani Suomen äideille. Päähenkilö on ainoa jatkosodassa kaatunut kansanedustaja, Kivijärven kirkkoherra Wäinö Havas (kok).

Uskonnolla ja isänmaalla viritetty kertomus oli kuin luotu vakavaa 25-vuotisjuhlaelokuvaa etsivälle Suomi-Filmille. Vaikka kansalliskirjallisuudesta ei ollutkaan kyse, oli tavoitteena selvästi ns. prestiisielokuva. Kunniatehtävä lankesi yhtiön pääohjaaja Ilmari Unholle.

Mainonnan ytimessä oli psykologinen uskottavuus. Joel Rinne näytteli ”voimakkaasti eläytyen pappia, joka kapteenina rintamalla suoritti sankaritekoja”. Emma Väänänen oli roolissaan kymmenlapsisen perheen nuorena rouvana ”harvinaisen herkkä ja lämminsykkeinen”. Silti Havaksen leski irtisanoutui elokuvasta. Toukokuussa 1944 hän piti sekä romaania että elokuvaa ”ikävinä tapauksina”, jotka ”taloudellisestikin palvelivat vain tekijöitään”.

Kinopalatsissa Suomi-Filmin 25-vuotisjuhlassa käynyt Suomen Sosialidemokraatin Toini Aaltonen raportoi seuraavana päivänä (Ssd 20.12.1943): "Järkyttävyydessään voimakas aihe on innoittanut myös elokuvan tekijöitä kuvaamaan tätä tositapahtumaa mahdollisimman suurella pieteetillä ja antaumuksella. Sankarina kaatunut runoilijapappi, joka niin monen muun Suomen miehen tavoin jätti jälkeensä lohduttomasti surevan lapsijoukon, on elokuvan varsinainen päähenkilö. Hänen rinnallaan kohoaa kuitenkin naiselliseen voimaan ja suuruuteen hänen vaimonsa, joka omalla hiljaisella tavallaan osoittaa urhoollisuutta kantamalla rohkeasti lohduttoman surunsa ja vastuun suurilukuisesta perheestä. Elokuvan teho on suorastaan järkyttävä, siksi läheinen on sen aihepiiri jokaiselle suomalaiselle, sillä harvassapa lienee meillä ihmisiä, jotka eivät tavalla tai toisella olisi saaneet kokea sodan katkeria menetyksiä."

Suomalaisen elokuvahistorian uskomattomimpia kohtauksia on komppanianpäällikkö Havaksen ja sosialistisen proletaarirunoilijan kohtaaminen korsussa rintamalla. Juoksuhaudoissa isänmaallisuuteen herännyt runoilija katuu runojensa vasemmistolaisia linjauksia. Kriitikko Aaltonen ihmetteli paitsi korkeakirjallista kielenkäyttöä myös sitä, että ”jykevätekoinen ja karheapiirteinen runoilijatyyppi” vaikutti ”haetulta, sillä todellisuudessa n.s. proletaarirunoilijat edustavat useimmiten sitä ihmistyyppiä, joka ruumiillisesti on heikkoa, degeneroitunutta, mutta jolla henki on sitä voimakkaammin kehittynyt.”  Hän sovitteli sanomaansa huomauttamalla, että poikkeuksia toki on, ja Kirkastetun sydämen työläisrunoilija ”on humoristinen poikkeus.”

Nykykatsoja näkee helposti sodan ideologian läpi. Työläisrunoilija katuu valtion vastaisuuttaan, pyytää sotakokemuksistaan viisastuneena anteeksi ja lupaa jatkossa pyrkiä isänmaallisesti sopusointuun yhteiskunnan kanssa. Tätä hänelle ei kuitenkaan sallita. Kohtauksen lopussa tulee tieto entisen proletaarin kaatumisesta. Konsensus ei riitä. Vain kuolema hyvittää pahat teot.

tiistaina, elokuuta 22, 2017

En voi vaieta kotimaisista uutuuselokuvista

Omassa palautumisessa lomatunnelmista työn tuoksinaan kotimainen elokuva on tärkeässä asemassa. Kevään ensi-illoista Armoton maa, Toivon tuolla puolen, Tom of Finland ja dokumenteista erityisesti Hyvä postimies säväyttivät. Eivätkä ne suinkaan olleet ainoita kelvollisia elokuvia, vaikken kaikkia kehtaa kehuakaan.

Mikään mainituista ei näytä saaneen ansaitsemaansa katsojamäärää. Lapin trilleri ei hyvistä arvosteluista huolimatta lähtenyt talvella liikkeelle ryminällä. Pakolais-aiheinen sekä homoseksuaalin elämäkertaelokuva olivat – paha kurki! – suomalaiskatsojille epäpopulaareja ja vaikeita aiheita. Dokumentteja katsotaan kyllä kuten tv-esitykset ja dokumenttielokuvafestivaalien suosio osoittavat, mutta elokuvateattereiden kynnys on sitten liian korkea. Tosin luontodokkarit ovat onneksi innostaneet koko perheen lipunostoon.

Mielipiteistäni huolimatta en ajatellut nytkään ryhtyä kriitikoksi, mutta en voi vaieta syksyn kotimaisista uutuuselokuvista. Suomalaisohjaajien kärkikaartiin lukeutuvan Zaida Bergrothin ohjaama Miami tuli jo teattereihin. Miami täyttää monen toiveet: naisohjaajan, naispääosien ja naisen näkökulman yhdistelmä on taattua tavaraa – moderni värisuora täydentyy kun tietää, että elokuvan ideakin on kahdelta naiselta. Mutta ollaan me pojatkin siitä tykätty ilman sarvia ja hampaita, vaikka en mene sitäkään täydelliseksi julistamaan.  Näyttelijä- ja ohjaustyön harkittua naisen katsetta, symbolisesti toimivaa värimaailmaa ja tarkasti toimivaa kameraa / leikkausta on silti syytä aina kehua.

Kaikki loppukesän uutuudet eivät ole näin raffinoituja. Jos Miamin katsojamenestykseen voi luottaa, Minka Kuustosen tähdittämän Wendy and the Refugee Neverland -elokuvan urbaanin nuorisomeiningin seuraaminen jää paljon harvempien huviksi. Itselleni mieleen tuli räime-elokuvien kuningas Ripa ruostuu, Christian Lindbladin ohjaama hurvittelu vuodelta 1993. Rapatessa roiskuu ja katsojalle hyvä mieli.

Menoa ja meininkiä löytyy Lapin ja Kainuun maisemista myös elokuvasta Napapiirin sankarit 3: suosikkisarjan ohjaajan puikkoihin on nyt astunut näyttelijästä sujuvasti ohjaajaksi siirtynyt Tiina Lymi, joka viihtyi Kainuussa edellisessäkin komediassaan. Tutun ja turvallisen napapiiriläisyyden täydennykseksi Lymi ja käsikirjoittaja Pekko Pesonen ovat lisänneet tarinaan filosofista otetta, sillä elokuvaa siivittävät menestyskirjailija Paolo Coelhon ikuisiksi tarkoitetut mietelauselmat. Totisesti hauskaa, totesin tuoreeltaan tästä.

Kummallisista elokuvan otsikoista kummallisin on epäilemättä Hannaleena Haurun ohjaama Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset. Se tekee laajakaarisia kierroksia realismin tuolle puolen, kuten niin moni muukin elokuva nykyisin. Mutta jos etsii ja haluaa nähdä tuoretta teini- ja jälkiteinimenoa valkokankaalla, voi tätäkin suositella, vaikka raakileitahan nämä hillat vielä tämän syksyn soilla ovat.

AJ Annalan kyvyt tulevat täysivertaisesti todistetuksi, kun hän ohjasi Antti Tuurin romaanin Ikitie samannimiseksi elokuvaksi. Tarina amerikansuomalaisesta paluumuuttajasta, joka muilutetaan Etelä-Pohjanmaalta Neuvostoliittoon 1930-luvun alkaessa säväyttää. Taiteellinen toteutus on perinteellinen, mutta nykyaikaisessa mielessä, ei vanhakantaisesti realismin pitkää piimää. Tarinan selkeydestä huolimatta se ei sorru liioitteleviin yksinkertaisuuksiin vaikka turvallisuuspoliisin, amerikansuomalaisten kolhoosin ja Petroskoin juhlivassa arjessa niihin olisi helppo tyytyä. Ikitie kantaa alusta loppuun, se on täysipainoinen taiteellinen toteutus teknisesti ja näyttelijöiltään. Mielestäni Ikitie on tämän vuoden paras elokuva – tähän mennessä.

Eri mieltä saa olla, mutta vain jos ensin katsot kotimaisia elokuvia elokuvateatterissa.

Julkaistu editoituna Demokraatissa 17.8.2017. Tässä alkuperäinen.