torstaina, lokakuuta 30, 2014

"Miksi en puhu venäjää" Orionissa keskiviikkona

Kristina Schulginin Miksi en puhu venäjää
Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) keskiviikkona alkaen klo 17.00.


Kristina Schulgin oli toiminut monissa elokuvantekijän rooleissa jo 1960-luvun lopusta lähtien, mutta dokumentaristina Miksi en puhu venäjää vuodelta 1993 merkitsi läpimurtoa. Dokumentin runko oli hänen oman sukunsa tarina: venäläiset isovanhemmat oli karkotettu Helsingistä 1918. Isoisä jatkoi valkoisen armeijan mukana Siperiaan ja muu perhe jäi Sarapuliin nykyiseen Udmurtiaan, josta isä tuli Suomeen ”postipakettina”. Valtaisan materiaalin äärelle rakennettu tarina laajenee kuitenkin käsittämään emigranttielämän monia puolia Suomessa, maassa, jossa ei ollut aina hyvä puhua venäjää.
On selvää, että Schulginin elokuva liittyy sekä muistibuumiin että henkilökohtaisen dokumentin buumiin. Edellinen oli saanut alkunsa jo 1980-luvun historiallisissa dokumenteissa, joissa vähitellen luovuttiin autoritäärisistä selostajista tai kertojista ja siirryttiin haastattelun, muistin ja yksilökertomusten maailmaan. Yleisemmällä tasolla se tarkoitti kansakunnan suuren kertomuksen haastamista toiseuden, marginaalin tai vähemmistöjen erilaisilla kertomuksilla. Sosiologisesti tarkastellen se oli postmodernia haastamista, jonka kohteena oli nationalistinen yhtenäiskulttuuri. Eri näkökulmista totuudet vavahtelevat, kuten Schulginin dokumenttikin osoittaa.

Schulginin kokoon panema kertomus kattaa koko kirjon henkilökohtaisesta perheen kautta kansakuntaan: aiemmin tällaista laajaa kerroksellisuutta oli Suomessa nähty vain Antti Peipon suuntauksen aloittaneessa dokumenttielokuvassa Sijainen neljä vuotta aiemmin. Tyylillisesti Schulgin ja Peippo toki eroavat toisistaan selkeästi. Mutta niin eroavat myös henkilökohtaisen kautta dokumenttielokuvia tehneiden naisten elokuvat: mainittakoon 1990-luvulta Kiti Luostarisen muistin ristiriitaisuutta korostanut Sanokaa mitä näitte, Anu Kuivalaisen isän etsinnästä kertova Orpojen joulu, Hanna Miettisen etäiseksi jääneen, SS-joukkoihin kuuluneen isoisän jäljittämistä elokuvassa Sata kelloa tai Marja Pensalan kansatieteilijäisän tutkimusretkien rekonstruktio elokuvassa Aunuksen kylillä.

Henkilökohtaisuus ei Schulginin elokuvassa tarkoita siis vain omaelämäkerrallisuutta, vaan luovuutta ja visuaalista rikkautta, jossa ”kuvasikermät noudattavat alitajunnan määräämää assosiaatiota”, kuten Helena Ylänen asian Helsingin Sanomissa tv-arvostelussaan (HS 17.9.1997) ilmaisi. Visuaalisen ulottuvuuden toteuttajina ohjaajalla oli apunaan kaksi kokenutta ja osaavaa kuvaajaa, Timo Salminen ja Esa Vuorinen: he osoittavat jälleen kerran, että taitava kuvaaja saa dokumentista enemmän irti kuin se, joka tyytyy vähään.

Paitsi historiallinen Schulginin elokuva on peittelemättömästi poliittinen vakavassa käytännöllisessä mielessä: se tuo esiin ”eron tavanomaisen poliittisen kähminnän ja henkilöön käyvän poliittisen terrorin ja kiristyksen välillä”, kuten Raimo Kinisjärvi Kalevassa kirjoitti. Kinisjärven toisella huomiolla ja siis Schulginin elokuvalla on merkitystä vielä tänäänkin: ”Hätkähdyttävää on myös, miten saumattomasti terrorin ja urkinnan perinne säilyttää asemansa poliittisen ideologian vaihtumisesta huolimatta.” (Kaleva 17.9.1997)

Schulginin elokuva alleviivaa demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamista kaikissa tilanteissa. Sekin on viestinä ikuinen.

LIPUT: https://kavi.fi/fi/elokuvasarja/dokumentin-ytimessa-78-79


Suomi 1993. Tuotantoyhtiö: Kristalli-Filmi Oy. Tuottaja: Vesa Kantola. Ohjaus: Kristina Schulgin. Käsikirjoitus: Kristina Schulgin. Kuvaus: Timo Salminen, Esa vuorinen. Musiikki: Matti Bergström, Pirjo Bergström. Leikkaus: Kristina Schulgin. Ääni: Jouko Lumme, Ossi Viskari. Esiintyjät: Georg Dolivo, Severin Dolivo, Pekka Milonoff, Juri Derjabin, Urho Kekkonen, Batu Berin-Bey, Irina Björkelund, Modest Savtschenko, Boris Novitsky, Kyösti Saarelainen, Jekaterina Siablova-Hiitonen. Televisiolähetykset: YLE TV2: 16.12.1993, 10.1.1994, 17.9.1997, 22.5.2001 – VET: 27366 – S – 1250 m (16 mm) / 115 min. DCP: 110 min
 

keskiviikkona, lokakuuta 29, 2014

Emme pahoita mieltämme

Emme pahoita mieltämme siitä, että Dome Karukosken Mielensäpahoittaja-elokuva on menestynyt loistavasti. Lähes kaksi kuukautta ensi-illan jälkeen elokuva sai upeasti 17 665 katsojaa ja tuoreen viestin mukaan se on saanut 26.10. mennessä kaikkiaan 339 226 katsojaa. Vuoden 1990 jälkeen ainoastaan 15 kotimaista elokuvaa on ylittänyt 300 000 katsojaa.

Mielensäpahoittaja on Suomen Golden Globe -ehdokas parhaan ulkomaisen elokuvan kilpailusarjaan, Dome Karukoski on asetettu lisäksi ehdolle parhaan ohjaajan kategoriaan ja vielä, kun lisätään, että Antti Litja on ehdokkaana parhaaksi miespääosan näyttelijäksi ja säveltäjä Hilmar Örn Hilmarsson on ehdolla parhaasta elokuvamusiikista, onkin päivän kehumäärä tullut täytetyksi.

tiistaina, lokakuuta 07, 2014

Päivi Istala – elämyksiä uran varrelta

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on jo muutamia vuosia ollut myös radio- ja televisioarkisto. Tässä ominaisuudessa 20.10.2014 Kino Tuliossa (Sörnäisten rantatie 25 A, 5. kerros, Helsinki) järjestettävässä tilaisuudessa toimittaja Päivi Istala kertoo yli 40 vuotta kestäneestä työurastaan radiossa. Tilaisuus alkaa kello 16 iltapäivällä.

Istalan toimittajanura osuu vuosiin 1967–2011. Hänen lukuisia radio-ohjelmiaan olivat mm. Ristivetoa ja Naisten tunti. Istala työskenteli pitkään myös Tänään iltapäivällä -ajankohtaisohjelmassa.

Laita kalenteriisi ma 20.10.2014 klo 16.

https://kavi.fi/fi/ajankohtaista/tapahtumat/paivi-istala-elamyksia-uran-varrelta

torstaina, lokakuuta 02, 2014

Viisi uutta kotimaista elokuvaa lokakuussa



Lokakuussa tulevat ensi-iltaan Pekka Lehdon dokumenttielokuva Ulvilan murhamysteeri (3.10.), Leif Lindblomin Valdemavenepakolainen (3.10.), JP Valkeapään He ovat paenneet (17.10.) ja Taavi Vartian Lomasankarit (31.10.). Viides elokuva on kansainvälinen yhteyistyöelokuva animaatioelokuva Muumit Rivieralla (10.10.), jonka ovat ohjanneet Xavier Picard ja Hanna Hemilä, jonka yhtiö myös tuotti elokuvan. Käykääpä katsomassa!

maanantaina, syyskuuta 22, 2014

R.I.P Peter von Bagh


Elokuvaan lonkalta yhdistettävistä henkilöistä Suomessa on ollut aina - vertaan tätä omaan tietoisuuteeni - yksi ylitse muiden, Peter von Bagh.

Tänään saapui tieto Petterin poismenosta viime keskiviikkona. 40 tietokirjaa ja se kompilaatiodokumenttielokuvaa käsittelevä väitöskirjakin, käsittämätön määrä radio- ja televisio-ohjelmia ja ohjelmasarjoja, elokuvia sekä henkilökohtainen läsnäolo juontajana, vetäjänä, haastattelijana, haastateltavana - you name it.

Kaiken takana on valtava työmäärä ja väsymätön intohimo elokuvaan. Eikä se sammunut hetkeksikään. Hän todellakin "kuoli saappaat jalassa", kuten kollega Antti Alanen tiedon saavuttua tuoreeltaan kommentoi. Antti oli toisena toimittajana työstämässä laajaa Citizen Peter -teosta jokin aika sitten.

En koskaan ollut missään Petteriin liittyvässä sisäpiirissä. Tulimme silti hyvin toimeen ja tapasimme varmaankin joitakin kymmeniä kertoja erinäisissä elokuvaan liittyvissä riennoissa.

Vaikka jotakin olisi ohjelmakarttoihin merkittykin, koskaan nämä tapaamiset eivät olleet virallisia, vaan aina koskettavaa läsnäoloa huokuvaa osallistumista ja silloin kun siitä oli kysymys, sen kaikkein tärkeimmän eli yleisön huomioon ottaen osallistavaakin. Kyllä se rakkaus elokuvaan aina näkyi ja tuntui.

Tulimme vähän toisiamme tunteviksi tuttaviksi oikeastaan vasta Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla vuonna 2005. Jo ensimmäinen pitkän lounaan iltapäivä oli vähintäänkin riemuisa, vaikka asiallisetkin hommat hoidettiin iltapäivän päätteeksi.

Eräänlaisen synninpäästön elokuvatutkijana olin toki saanut jo aikaisemmin, sillä olin käsittämätöntä kyllä: "Elokuvatutkija, joka käy festivaaleilla katsomassa elokuvia." Elokuvista kun oli kyse, kenttätyöllä oli arvoa.

Petteriltä riitti myötämielisyyttä ja ystävällisiä sanoja tekemisiin tuli joskus julkisestikin Filmihullussa, areenalla, jossa henkilöön käypä ruoska ei ollut tuntematon sanailun instrumentti.

Tiesin sattumoisin, että voima oli myös fyysistä. Sain kerran Petteriltä kommentoitavaksi elokuvan maailmanhistoriaan liittyvän luvun saksalaisesta elokuvasta. Natsiajan elokuviin liittyvissä kohdissa, niissä, joissa hän oli eniten tuntenut ärsyyntyvänsä, pisteet oli vääjäämättömästi hakattu läpi hauraan paperin.

Mutta nyt: nostan hattua ja myöhemmin varmaan maljankin.

maanantaina, elokuuta 04, 2014

John Anderson: Armoton kauneus. Pirjo Honkasalon elokuvataide.


KIRJA-ARVIO.
John Anderson: Armoton kauneus. Pirjo Honkasalon elokuvataide. Siltala 2014. 151 s.
New Yorkissa pitkään vaikuttanut John Anderson on ensimmäinen kansainvälinen kirjailija-elokuvakriitikko, joka on valinnut aiheekseen yksittäisen suomalaisen elokuvantekijän täyden kirjan laajuudessa. Kolmen julkaistun elokuvakirjan lisäksi Andersonin journalistiseen toimintaympäristöön kuuluvat Wall Street Journal, Newsday, Variety, Indiewire ja New York Times.
 
Valinnan osuminen dokumentaristiin ei ole yllätys. Suomalainen elokuva tunnetaan maailmalla juuri nyt erityisesti kiehtovista dokumenteista. Yllätys ei ole sekään, että valinta kohdistuu naiseen, kansainvälisesti tunnetuimpaan kotimaiseen dokumentaristiin Pirjo Honkasaloon. Takakannen mainosteksti on kerrankin kohdallaan kuvatessaan kirjan ja sen kohteen moniulotteisuutta: ”Armoton kauneus on muotokuva kansainvälisesti arvostetusta elokuvantekijästä, kulttuuri-ikonista ja poliittisesta agitaattorista.”
 
Andersonin ei ole ollut vaikeaa keksiä muitakaan verrattomia luonnehdintoja kohteestaan: ”maailman merkittävimpiin dokumenttielokuvan tekijöihin kuuluva” Honkasalo on ”kameran runoilija, ankara esteetikko, ohjaustekniikan virtuoosi ja maailman opiskelija”.
Lähtökohtiin kuuluu myös ajatus naisesta, joka on murskannut draamaelokuvan ja dokumenttielokuvan välisen muurin ”tavalla, joka häikäisee katsojat ja saa muut elokuvantekijät nöyrtymään”.
 
Puhe faktasta ja fiktioista on tietysti dokumentaarin yhteydessä jo varsin vanha, mutta Honkasalon viittaus Krzystztof Kieślowskin ajatuksiin ajoittaa ajattelun käänteen melko tarkkaan vuoteen 1980. Puolalaisohjaaja kertoi tuolloin Suomessa alkaneensa tehdä draamaa astuttuaan alueelle, ”jolle ei dokumenttielokuvaa tekemällä pääse”. Honkasalo sanoo, että hän ei ajatellut samalla tavalla.
”Minulle näiden kahden lajityypin välillä ei ole tällaista eroa”, Honkasalo määrittelee. ”Kummatkin ovat aina subjektiivisia ja voivat kuvata ihmisen mitä tahansa puolia, myös niitä alueita, jotka eivät näy tai joista ei voi puhua. Minulle kaikkein keskeisintä elokuvassa on tavoitella ihmisen hiljaisuutta. Eläimen hiljaisuutta ihmisessä. Elokuva taiteenlajina antaa siihen mahdollisuuden.”
 
Anderson tekee tästä päätelmän: sanat jäävät suurelta osin kuvan varjoon lähes kaikissa Honkasalon elokuvissa. Kyse ei ole myöskään totuudesta, sillä sen tavoittaminen on vaikeaa missään taidemuodossa, Honkasalo toteaa. Anderson päätyy tästä suoraan Honkasalon viehtymykseen elämän hengellisiin puoliin – se on johonkin ”immateriaaliseen” tai ”aineettomaan”, kuten ohjaaja itse tuskailee pohtiessaan ”hengellisyys”-termiin liittyviä sanastollisia ongelmia. Sanat kun ovat korruptoituneet ja muuttavat merkitystään – ja usein alkuperäinen merkitys on jo unohtunut.
Anderson kuittaa alkujaksossa Honkasalon perheolot ja lapsuuden äärimmäisen tiiviisti, niin myös kamerataiteen opiskelun Helsingissä ja antropologisesti viritetyt viestinnän opinnot Amerikassa. Käytännön elokuvauran alkutaipaleen henkilöistä Rauni Mollbergista ja Jörn Donnerista ei puhuta, vaikka heidän johdollaan Honkasalokin joutui – ilmeisesti erotuksena teoriasta – todelliseen tekemisen kouluun.
 
Andersonin teos ei ole perinteinen elämäkerta. Se näkyy myös kirjan rakenteesta. Honkasalon elokuvat otetaan esille eräänlaisessa aatteellisessa järjestyksessä, ei kronologisessa. Kirjan ensimmäinen syväluotaus, tai ehkä pyrkimys valaistumiseen, toteutuu Honkasalon uusimman dokumentin kautta. Avauksen kohteena on japanilaisessa kulttuurissa uiva ITO – kilvoittelijan päiväkirja, joka määrittyy ennen muuta elokuvaksi kauneuden hetkellisyydestä ja sen katoavuudesta.
Anderson johdattelee elokuvaan omaperäisesti, hetkittäin jopa hieman vaikeaselkoisesti vaikkakin lyhyesti, mutta päätyy lopulta antamaan Honkasalon kertoa tekemisestään, valinnoistaan ja käytännön vaikeuksista siihen lähes puuttumatta. Vain silloin tällöin kirjailija poimii tarkkanäköisesti esiin jonkin tärkeän avainkäsitteen ja esittelee omia näkemyksiään muutamalla sanalla tiivistetysti.
 
Runsaan puheen dokumentoinnin myötä Honkasalo saa sanoa paljon myös yksittäisten elokuvien ulkopuolelta. Esimerkiksi myytin siitä, että dokumenttielokuva syntyy leikkauspöydällä, hän kumoaa helposti: ”Leikkaus ei voi tuoda elokuvaan mitään, mitä kuvissa ei ole [–] Mitä ei ole, ei ole.”
Honkasalo, joka kuvaa elokuvissaan itse varsin paljon, oppi säästeliääksi jo filmiaikana, ennen digitaalista aikaa. Hän onkin joskus sanonut haahuilevansa varsin paljon kameran kanssa ilman että painaa kertaakaan kuvausnappia. Tärkeintä on tunnistaa, mitä hetkeä kuvattava eli ja toimia sen mukaan vaistomaisesti, ei etukäteen suunnitellusti. Usein tämä elämyksellinen elämä toistuu ja kuvauksessa menetetty hetki voidaan löytää uudelleen. Pettymykseen menetetystä hetkestä ei ole aihetta, vaikka kyllä se tekijän mieltä kaihertaa.
 
Andersonin tallentamat kertomukset avaavat selvästi uusia näkökulmia niillekin, joille Honkasalon monet elokuvat ovat tuttuja. Mysterionista (1991) Anderson löytää Honkasalolle tyypillisen tasapainottelun kunnioittavan (eettisen) näkemyksen ja dokumentaristille tarpeellisen ronskin otteen välillä. Viattomuuden kadottaminen näyttäytyy teemana myös riivaajien ja manauksien maailman sijoittuvan Tanjuska ja seitsemän perkelettä (1993) ja pyhiinvaellusretkeä Intiassa kuvaavan Atmanin (1996) tekemisessä.
Poliittisimmillaan Honkasalo on sekä varhaisissa dokumenteissaan että maailmanmenestystä saaneessa dokumentissaan Melancholian 3 huonetta (2004), jossa sota Tsetseniassa saa lapsen hahmon. Näihin näkemyksiin Anderson liittää lyhyet potpurit Pekka Lehdon kanssa tehdyistä dokumenteista mm. suomalaisista uusnatseista 1970-luvulla, kokemukset Prahasta 1968 tai Yhdysvalloista, jonne matka suuntautui Da Capo -elokuvan myötä 1980-luvun puolessa välissä.
 
Teoksen loppupuolella kirja saa alkua enemmän journalistista muotoa, kun kirjailija palaa hetkeksi katsaustyylisesti Honkasalon elokuvien uskonnollisiin tunteisiin – George Bernard Shaw’n ateismin hengessä. Ennen teoksen lopettavaa Betoniyö-reportaasia ja analyysiä ääneen pääsee myös ohjaajan kanssa yhteistyötä usein tehnyt kuvaaja Marita Hällfors. ”Pirjo on ollut hyvin tärkeä urani kannalta”, Hällfors sanoo. ”Hän on raivannut tilaa muille naisille.”
Andersonin teoksen rakenne on hieman elokuvamainen itsekin, eikä siitä tarvitse sanoa, että se etenee kuin juna. Monipuolisuudessaan ja helpoksi tehdyssä lähestyttävyydessään – tästä kiitos myös kustantajalle ja suomentajalle – se on oivallinen esimerkki nykyaikaisesta elokuvakirjasta: luettavasta, sujuvasta ja silti informoivasta. Suosittelen ja lisää tällaista.
 
(Julkaistu AVEK-lehdessä keväällä 2014)

sunnuntaina, kesäkuuta 22, 2014

Regina Linnanheimo -jutustelua

Pistäydyin keväällä radiossa puhumassa Regina Linnanheimosta. Klikkailkaa kuuntelemaan!

"SF-tähtiä ja tähdenlentoja – Regina Linnanheimo. Millaista suomalaisen elokuvatähden elämä oli silloin kun televisiota ei ollut? Mikä tai kuka teki näyttelijästä tähden? Dosentti Jari Sedergren ja toimittaja Jukka Kuosmanen keskustelevat elokuvatähden töistä ja elämästä."