sunnuntaina, kesäkuuta 22, 2014

Regina Linnanheimo -jutustelua

Pistäydyin keväällä radiossa puhumassa Regina Linnanheimosta. Klikkailkaa kuuntelemaan!

"SF-tähtiä ja tähdenlentoja – Regina Linnanheimo. Millaista suomalaisen elokuvatähden elämä oli silloin kun televisiota ei ollut? Mikä tai kuka teki näyttelijästä tähden? Dosentti Jari Sedergren ja toimittaja Jukka Kuosmanen keskustelevat elokuvatähden töistä ja elämästä."

lauantaina, toukokuuta 24, 2014

Mietteitä elokuvasta Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä

Keväällä Dokumentin ytimessä -sarjassa näytimme Taru Mäkelän elokuvan Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä. Tässä siellä pitämäni esittelypuhe:

Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!

Dokumenttielokuvan ja historian yhteys on itsestään selvää, mutta sen määritteleminen on vähintäänkin vaikeaa. Esitänkin tässä määrittelyn sijaan vain muutama huomion.
Dokumenttielokuva on yli satavuotisen olemassaolonsa alusta lähtien tallentanut historiaa. Luontevia esimerkkejä ovat kuvaushetkellä eläneiden ihmisten portretit keisareista satunnaisiin ohikulkijoihin, alati muuttuvat kaupunki- ja luontonäkymät tai vaikka erilaiset tapahtumat ja uutis- ja ajankohtaisaiheet, joita usein on nimitetty päivän tapahtumiksi.

Vaikka esimerkiksi uutisfilmit ja teollisuuselokuvat tai kansatieteellinen elokuva oli olemassa jo varhain esimerkiksi sensuurin luonnehdinnoissa, genreajattelu on myöhempää perua. Genrenimitykset vakiintuvat vähitellen käytännössä, markkinoilla kuten on tapana sanoa.

On selvää, että monet varhaisen dokumentin kuvista ovat historiallisessa mielessä ainutkertaisia, eikä niiden arvoa voi mitata rahassa. Tekijänoikeuksien rauettua ne ovat todella sekä kansakuntien että koko maailman yhteistä omaisuutta. Samalla ne ovat jäänteitä menneisyydestä ja sellaisena myös historiantutkimuksen lähteitä.

Dokumenttielokuvan ja niitä tekevien tavoitteisiin on alun alkaen kuulunut se, että kamerat viedään paikkoihin, joissa niiden kanssa ei ollut koskaan käyty. 

Dokumenttikameran voi siis sanoa vallanneen näkemisen alaa. Globaalisti tallentaneet kamerat ovat lisänneet katsojien informaatiota asioista, joista emme aiemmin tiedä välttämättä mitään – mukaan lukien siis toiset katsojat. Tiedämme, että joskus pyrkimyksenä on jokin muu kuin oikeana pidettävän informaation tarjoaminen: dokumenttielokuva on joskus propagandan ase ja se voi kantaa mukanaan vähintäänkin hämäriä ideologisia ja poliittisia päämääriä. Dokumenttikamerat ja niiden tekijät ovat pitkään olleet keskiluokkaisia ja mitä suurimmassa määrin läntisiä: sanonta ”West and the rest” on tuttu näissäkin yhteyksissä. Köyhiä on aina kuvattu paljon, useinkin tasa-arvoisesta ja kunnioittavasti otteesta piittaamatta, ja rikkaat analyyttisesti tutkiva kamera on ottanut kohteekseen vain harvoin.

Dokumentin informaatioarvo ja dokumentaristin realisoima todellisuussuhde eivät ole tietenkään ainoita dokumenttia määritteleviä ulottuvuuksia. Dokumenttielokuva on nimittäin myös tekijänsä luovuuden tulos: termi luova dokumentti viittaa juuri tähän dokumenttielokuvan dna-tyyppiseen kaksoiskierteeseen. Toisin sanoen dokumenttielokuva on elokuvaa, taiteellinen, luovasti luotu luomus.

Sellaisena kuin me sen erityisesti television ohjelmistosta tunnemme, historiallinen dokumentti on ollut olemassa 1960-luvulta lähtien. Mielipiteet, agendat ja ehkä joskus politiikkakin ovat toki olleet mukana aiheiden valinnassa ja elokuvien toteutuksesta, mutta suoranaisesta propagandasta kyse on ollut varsin harvoin. Painopistemuutoksia on toki tapahtunut.

Tekijöiden luovuus on näkynyt paitsi teosten taiteellisessa toteutuksessa, jonka jätän tässä syrjään, myös aiheiden käsittelyssä. Monet dokumenttielokuvat ovat tarttuneet sellaisiin historiallisiin aiheisiin, jotka ovat jääneet varsinaisessa historiantutkimuksessa lapsipuolen asemaan.

Jos elokuva esittää vakavia kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia, historiallinen dokumenttielokuva voi hyvinkin vertautua historiantutkimukseen. Tietysti akateemisella tutkimuksella ja dokumenttielokuvalla on käytössään varsin erilainen arsenaali: mainittu luovuustekijä tarjoaa elokuvantekijöille hieman väljemmät rajat kuin tiukasti vertaisarvioitu akateeminen historiantutkimus.

Suomen käymät sodat ovat tarjonneet hyviä ja suosittuja aiheita. Dokumenttielokuva on etsinyt uusia näkökulmia erityisesti vuoden 1918 sisällissotaan ja vuosina 1941–1944 käytyyn jatkosotaan. Sisällissodan teloitukset, terrori, naiset ja lapset sekä orvot ovat saaneet omia käsittelyitään 1980-luvulta lähtien.

Jatkosodan vaietut puolet keskitysleireineen, sotavankeineen ja Suur-Suomi -ajatuksineen kiinnostivat historiadokumenttien tekijöitä jo samalla 1980-luvulla, jolloin suomalaiskamerat löysivät tiensä myös itärajan tuolle puolen: Karjala avautui monella tapaa juuri dokumenttikameran kautta suomalaiselle yleisölle 1980-luvulta lähtien. Kuten tiedämme, tämä kiinnostus lähialueille ja myös sodan aikaan jatkuu yhä nykypäivänä.

Juutalaisilla ja juutalaiskohtaloilla on ollut suomalaisessa keskustelussa oma sijansa. Elina Sanan, populaarihistorioitsijan, vuonna 1979 julkaistu kirja sodan aikaisten juutalaispakolaisten karkottamisesta Suomesta avasi laajan väittelyn ja johti nopeasti Hannu Rautkallion akateemiseen puolustuspuheeseen – Rautkallion taustavoimana on yleensä mainittu vaikutusvaltainen historianprofessori Yrjö Blomstedt.

Kun Sana avasi arkkunsa uudemman kerran 2003 laajemmalla näkemyksellä Suomen ihmisluovutuksista sodan aikana, lukumäärät osoittautuivat paljon aiempaa suuremmiksi. Uusin tutkimus suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä erityisesti Pohjois-Suomessa on tarkentanut tätä väkivaltaista yleiskuvaa yksityiskohdissaan.

On selvää, että sotavankeja ja luovutuksia sekä keskitysleirejä koskevia asioita on peitelty, eikä edes tosiasioita oteta helposti vastaan silloin, kun pidetään jääräpäisesti kiinni presidentillisistä, Martti Ahtisaaren aikoinaan julkaisemasta arviosta, että Suomi soti sotansa ”puhtain kilvin”. Uuden ajan merkkinä akateemiset piirit ovat reivanneet linjaansa tuntemattomille alueille: ruma sota, kuten uusi tutkimus on sitä kutsunut, saa yhä uusia sivuja sekä akateemisessa että populaarissa historiankirjoituksessa ja myös elokuvassa.

Taru Mäkelän Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä osuu kahden edellä kuvatun keskustelun saumakohtaan.  Ajat olivat elokuvan ilmestyessä muuttuneet niin, että vaikenemisen sijaan oli aiempaa enemmän alettu arvostaa puhumista. Erityisen arvokkaaksi katsottiin kokemusten ja muistin rekisteröinti: elokuvan näkökulmasta tämä tarjoaa katsojalle elämyksellisyyttä ja tien tunteisiin. Siirtymä 1960- ja 1970-lukujen informaatiota korostavasta selostuspainotteisesta näkemyksestä todella elettyihin kokemuksiin, muistiin ja tunteisiin on kokonaisuutta tarkastelevalle päivänselvää: tästä on nähty monia elämyksiä herättäviä esimerkkejä myös täällä Orionin valkokankaalla.

Taru Mäkelän elokuvassa puhuvat Suomen juutalaiset itse. Suomen juutalaisten sotaan liittyvät identiteetin rakennuspalikat eivät määrittyneet holokaustin kautta, kuten niin monessa muussa sotivassa maassa sodan jälkeen. Ongelma oli pienempi, mutta ei silti helppo. Kuinka on esimerkiksi mahdollista, että Suomen juutalaiset taistelivat antisemitistisen Saksan kanssa de facto -liitossa olleen Suomen armeijan riveissä, usein kielitaitoisina vielä niin läheisessä yhteistyössä, että heille olisi haluttu antaa saksalaisia kunniamerkkejä kuten rautaristejä.

Eikä tämä jäänyt vain sodan aikaiseksi ongelmaksi, vaan koski Suomen juutalaisia aina, kun he olivat yhteydessä maan rajojen ulkopuolella toisin itsensä määritelleiden juutalaisten kautta. Oman identiteetin ja isänmaallisuuden – patriotismin ja jopa nationalismin – välinen tarkkailu ja tietysti myös tilanteessa tehdyt loogiset päätelmät muodostavat Suomen juutalaisten omassa historiallisessa itsemäärittelyssä keskeisen osan.

Taru Mäkelän dokumenttielokuva tarjosi hyvän historiantutkimuksen lailla jo 1990-luvulla uusia, vain vähän tunnettuja näkökulmia Suomen käymiin sotaan. Uskallan väittää, että sen informaatioarvo on suuri vielä nykyisinkin. On varmaa, että suomalaisessa yhteiskunnassa Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä tarjoaa poikkeuksellisen hyvän lähestymispinnan katsojan aidolle eläytymiselle silloinkin, kun juutalaisuus Suomessa ja muualla ei ole hänelle muuten tuttua. Se on myös osoitus historiadokumentin voimasta kaikkina aikoina: hatarat mielipiteet, sensaatioiden ja elämyshakuisten ylitsepursuavien tunteiden vuodattaminen valkokankaalla eivät voi olla hyvän dokumenttikulttuurin perusta jatkossakaan.

tiistaina, toukokuuta 13, 2014

Televisiosarjojen historiaa

Taannoin Veijo Hietala ja minä olimme haastateltavina sanomalehti Ilkkaan televisiosarjojen historiasta. Huomasin, että juttu on ilmestynyt verkkoonkin, joten olkaapa hyvä: http://m.ilkka.fi/arki-ja-el%C3%A4m%C3%A4/ruutu-heijastaa-omaa-aikaansa-1.1578231

maanantaina, huhtikuuta 14, 2014

Elokuvan suurkuluttajuus

TIISTAIN TIEDOTE ENSIN: Tiistaina 15.4. klo 17 Ilkka Kippola ja minä paukautamme Orionissa esille Taru Mäkelän loistodokkarin Daavid - tarinoita kunniasta ja häpeästä. Tulkaapa katsomaan joukolla ja tuokaa muitakin mukananne seuraamaan Suomen juutalaisten historiaa valkokankailta.
 
Sitten blogiin:
 
Elokuvaa paljon katsovilla tulee väkisin aukkoja yleissivistykseen. Onnellisia ovat ne, jotka käyvät elokuvissa alle kymmenen kertaa vuodessa. Paikkailin pahimpia viimeaikaisia ohituksia viikonlopun tehoiskussa. Lähestulkoon putkeen menivät 007 - Skyfall, Jack Reacher, Olympus has fallen, Nälkäpeli, Grandmaster, Kontiki, Young Detective Dee: The Sea Dragon, Parker, The Berlin File, Empire State, The Numbers State ja New World. Ryminää ja räiskettä siis riitti.

Katsoin toki aikani kuluksi näiden lisäksi pari-kolme muutakin elokuvaa, mutta ne jäivät jotenkin taka-alalle tai olin nähnyt ne jo aiemmin. Yhden taisin kyllä nukkua pois, kun sohvalla oli pakko vaihtaa asentoa välillä. Tytär kommentoi muutamasta tunnistamastaan kuvasta, että oli nähnyt ne elokuvateatterissa, ja sai palkkioksi arvostavan katseen vanhalta isukiltaan.

Tällainen paikkailu on tavallista, jos lähde on hyvä. Kun videomyymälä tuli aikoinaan asuintalon alakertaan ajattelin, että ei tästä tule mitään. Muutaman kuukauden päästä viehätys oli ohi: oleellinen ja aika paljon epäoleellisistakin oli nähty. Ehkä näille nettivirityksille käy samoin. TV-sarjat ovat tietysti loputon lähde, mutta suurkuluttajilla nuo edulliset maksukanavat tulevat varsin nopeasti tarjontansa loppuun. Se videokauppakin lopetti ja muutti pois.

Ilmiö ei ole uusi. Muistan kun kirjastonhoitajamme pohdiskeli dekkarinkuluttajien maailmaa viime vuosituhannella: jos joka päivä yhden lukee, väkisinhän tuo suomennettu hyllystö kuluu loppuun. Turha siitä oli valittaa. Uusien maksukanavien tarjonta on usein niin rajoittunutta, että kovin ihmeellisiä kuukausimaksuja niistä ei kannata maksaa. Ne perinteisetkin ovat alkaneet tuntua kalliilta, varsinkin reaaliseen käyttöönsä nähden. Kannattaisi ehkä pitää kirjaa - huom! mikä ilmaisu - ja laskea elokuvakohtaiset kulut esimerkiksi kuukauden ajalta. Luulenpa, että Yleisradio veroineen ei jää näissä laskelmissa huonoon asemaan.

Mediakulut ovat perheessä kyllä kasvaneet rajusti, sillä postiluukusta kolahtelee yhä perinteisiä lehtiä, vaikka digivirityksiä toki jo kokeillaan. Kun kuitenkin samalla ensin nauhoitettavien VHS-kasettien hankkiminen ja nyttemmin myös DVD-ostot ovat täysin tyrehtyneet, raha-asiat ovat kutakuinkin balanssissa. Blu ray -maailmaan olen edennyt varsin vaatimattomin askelin, enkä ole ollut ikinä peli-intoilija.

Sohvalta pääsee tietysti pois. Yökulttikatsojat ovat varmaan väsyttäneet itsensä viime päivinä Night Visionsin katsomoissa ja kyllä KAVI:n näytöksissäkin on toki käytävä in real life. Siellä on muuten kesän ohjelmistokin jo esillä, ja tulihan tuo vihkokin painosta. Töniskelen tässä lopuksi lehmän ojaan - se ei siitä vahingoitu. Tiistaina 15.4. klo 17 Ilkka Kippola ja minä paukautamme Orionissa esille Taru Mäkelän loistodokkarin Daavid - tarinoita kunniasta ja häpeästä. Tulkaapa katsomaan joukolla ja tuokaa muitakin mukananne seuraamaan Suomen juutalaisten historiaa valkokankailta.

maanantaina, huhtikuuta 07, 2014

Haastateltuna Pohjalaisessa

Pohjalaisessa taannoin olleessa haastattelujutussa televisiosarjoja muistelivat Veijo Hietala ja mie ite: Pohjalaisen juttu

maanantaina, maaliskuuta 17, 2014

Vierailu tähtihetkessä

Pistäydyin Ylen aamutelevisiossa puhumassa Tuukka Temosen kanssa Presidentintekijät-elokuvasta.
Turinointi löytyy Ylen Areenasta:

http://areena.yle.fi/tv/2210856

keskiviikkona, joulukuuta 04, 2013

KAVAsta tulee KAVI

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) ja Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (MEKU) yhdistyvät vuoden 2014 alussa Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi (KAVI). Sähköpostiosoitteemme ovat 1.1.2014 alkaen muotoa etunimi.sukunimi@kavi.fi
Osoite: Sörnäisten rantatie 25 A, PL 16, 00501 Helsinki


National Audiovisual Archive and Finnish Centre for Media Education and Audiovisual Media will merge from the 1st of January 2014 to form a new organization, National Audiovisual Institute. Our e-mail addresses will change to firstname.lastname@kavi.fi
Address: Sörnäisten rantatie 25 A, P.O. Box 16, 00501 Helsinki, Finland