maanantaina, huhtikuuta 14, 2014

Elokuvan suurkuluttajuus

TIISTAIN TIEDOTE ENSIN: Tiistaina 15.4. klo 17 Ilkka Kippola ja minä paukautamme Orionissa esille Taru Mäkelän loistodokkarin Daavid - tarinoita kunniasta ja häpeästä. Tulkaapa katsomaan joukolla ja tuokaa muitakin mukananne seuraamaan Suomen juutalaisten historiaa valkokankailta.
 
Sitten blogiin:
 
Elokuvaa paljon katsovilla tulee väkisin aukkoja yleissivistykseen. Onnellisia ovat ne, jotka käyvät elokuvissa alle kymmenen kertaa vuodessa. Paikkailin pahimpia viimeaikaisia ohituksia viikonlopun tehoiskussa. Lähestulkoon putkeen menivät 007 - Skyfall, Jack Reacher, Olympus has fallen, Nälkäpeli, Grandmaster, Kontiki, Young Detective Dee: The Sea Dragon, Parker, The Berlin File, Empire State, The Numbers State ja New World. Ryminää ja räiskettä siis riitti.

Katsoin toki aikani kuluksi näiden lisäksi pari-kolme muutakin elokuvaa, mutta ne jäivät jotenkin taka-alalle tai olin nähnyt ne jo aiemmin. Yhden taisin kyllä nukkua pois, kun sohvalla oli pakko vaihtaa asentoa välillä. Tytär kommentoi muutamasta tunnistamastaan kuvasta, että oli nähnyt ne elokuvateatterissa, ja sai palkkioksi arvostavan katseen vanhalta isukiltaan.

Tällainen paikkailu on tavallista, jos lähde on hyvä. Kun videomyymälä tuli aikoinaan asuintalon alakertaan ajattelin, että ei tästä tule mitään. Muutaman kuukauden päästä viehätys oli ohi: oleellinen ja aika paljon epäoleellisistakin oli nähty. Ehkä näille nettivirityksille käy samoin. TV-sarjat ovat tietysti loputon lähde, mutta suurkuluttajilla nuo edulliset maksukanavat tulevat varsin nopeasti tarjontansa loppuun. Se videokauppakin lopetti ja muutti pois.

Ilmiö ei ole uusi. Muistan kun kirjastonhoitajamme pohdiskeli dekkarinkuluttajien maailmaa viime vuosituhannella: jos joka päivä yhden lukee, väkisinhän tuo suomennettu hyllystö kuluu loppuun. Turha siitä oli valittaa. Uusien maksukanavien tarjonta on usein niin rajoittunutta, että kovin ihmeellisiä kuukausimaksuja niistä ei kannata maksaa. Ne perinteisetkin ovat alkaneet tuntua kalliilta, varsinkin reaaliseen käyttöönsä nähden. Kannattaisi ehkä pitää kirjaa - huom! mikä ilmaisu - ja laskea elokuvakohtaiset kulut esimerkiksi kuukauden ajalta. Luulenpa, että Yleisradio veroineen ei jää näissä laskelmissa huonoon asemaan.

Mediakulut ovat perheessä kyllä kasvaneet rajusti, sillä postiluukusta kolahtelee yhä perinteisiä lehtiä, vaikka digivirityksiä toki jo kokeillaan. Kun kuitenkin samalla ensin nauhoitettavien VHS-kasettien hankkiminen ja nyttemmin myös DVD-ostot ovat täysin tyrehtyneet, raha-asiat ovat kutakuinkin balanssissa. Blu ray -maailmaan olen edennyt varsin vaatimattomin askelin, enkä ole ollut ikinä peli-intoilija.

Sohvalta pääsee tietysti pois. Yökulttikatsojat ovat varmaan väsyttäneet itsensä viime päivinä Night Visionsin katsomoissa ja kyllä KAVI:n näytöksissäkin on toki käytävä in real life. Siellä on muuten kesän ohjelmistokin jo esillä, ja tulihan tuo vihkokin painosta. Töniskelen tässä lopuksi lehmän ojaan - se ei siitä vahingoitu. Tiistaina 15.4. klo 17 Ilkka Kippola ja minä paukautamme Orionissa esille Taru Mäkelän loistodokkarin Daavid - tarinoita kunniasta ja häpeästä. Tulkaapa katsomaan joukolla ja tuokaa muitakin mukananne seuraamaan Suomen juutalaisten historiaa valkokankailta.

maanantaina, huhtikuuta 07, 2014

Haastateltuna Pohjalaisessa

Pohjalaisessa taannoin olleessa haastattelujutussa televisiosarjoja muistelivat Veijo Hietala ja mie ite: Pohjalaisen juttu

maanantaina, maaliskuuta 17, 2014

Vierailu tähtihetkessä

Pistäydyin Ylen aamutelevisiossa puhumassa Tuukka Temosen kanssa Presidentintekijät-elokuvasta.
Turinointi löytyy Ylen Areenasta:

http://areena.yle.fi/tv/2210856

keskiviikkona, joulukuuta 04, 2013

KAVAsta tulee KAVI

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) ja Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (MEKU) yhdistyvät vuoden 2014 alussa Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi (KAVI). Sähköpostiosoitteemme ovat 1.1.2014 alkaen muotoa etunimi.sukunimi@kavi.fi
Osoite: Sörnäisten rantatie 25 A, PL 16, 00501 Helsinki


National Audiovisual Archive and Finnish Centre for Media Education and Audiovisual Media will merge from the 1st of January 2014 to form a new organization, National Audiovisual Institute. Our e-mail addresses will change to firstname.lastname@kavi.fi
Address: Sörnäisten rantatie 25 A, P.O. Box 16, 00501 Helsinki, Finland

maanantaina, joulukuuta 02, 2013

IDFA - Dokumenttielokuvafestivaali Amsterdamissa

Maailman suurimpiin kuuluva dokumenttielokuvafestivaali IDFA Amsterdamissa toimii tuttuun tapaan erinomaisesti. Järjestelyt olivat ennallaan: akkreditoituneen guest pass (210 e + verot) oikeutti ensinnäkin festivaalin alkupuolella järjestettyihin ilmaisiin teollisuusnäytöksiin (industry screenings) pelkästään passia näyttämällä. Kukin elokuva näytettiin niissä vain kerran, mikä tuotti päällekkäisyyttä ja alkupainotteista matkaa festivaaleille. Paikkaaminen tosin oli helppoa: muihin näytöksiin pääsi helposti varaamalla aamuisin yhdeksän maissa ja sen myötä käytännössä jonottamatta lipun sai haluamiinsa näytöksiin myös seuraavaksi päiväksi. Erillisiä lippuja ei enää printattu, vaan kaikki toimi passin koodia lukemalla. Koska koodi luetaan myös elokuvasalin ovella, festivaali tietää, jos varattuja lippuja jää käyttämättä. Loppuunmyytyihin näytöksiin saattoi yrittää jonottamalla ovella: jostakin syystä tällöin passin koodia ei luettu.

Lippuvarausten lisäksi aamupäivisin ehti nähdä yhden elokuvan, mitä seurasi yleensä kaksi-kolme elokuvaa ennen tungokseen asti täysiä iltakuuden ja puoli kahdeksan välillä järjestettyjä Guest meet guest -tapaamisia, minkä jälkeen ohjelma vaihteli. Tavallisin vaihtoehto oli yhdestä kahteen elokuvaa, vähän elokuvien pituudesta riippuen. Päivä päättyi yleensä noin klo 23. Osallistuin myös yhteen iltatilaisuuteen, skandinaavisen dokumentin iltaan, ja vierailin nuorten END-bileissä samana päivänä.

Kilpailusarjojen elokuvat olivat tuttuun tapaan varsin laadukkaita. Mitään suurta trendimuutosta ei ole tapahtunut: ympäristön kysymykset ja sosiaalisen median läsnäolo ovat edelleen vahvoilla – jälkimmäisten suurin suosikki oli #chicagoGirl – The Social Network Takes on a Dictator. Historiallinen dokumentti oli edelleen vähissä: parasta antia oli Land of Promise, joka kuvasi kompilaation keinoin Euroopan 60 vuoden integraatiohistoriaa. Aineistoa oli saatu siihen Ruotsista, Saksasta, Ranskasta, Hollannista ja Englannista. Visuaalisesti sitä voisi kompata hyvin eri maiden rajoilla Afrikassa ja Euroopassa kuvattu Borders, joka osallistui Alankomaiden kansalliseen kilpailuun.

Televisioon ja festivaaleille äärimmäisen hyvin sopivia elokuvia oli esillä aika liuta: lusikantaivuttelija Uri Gellerin vakoilijaurasta kertova dokumentti The Secret Life of Uri Geller: Psychic Spy sekä nyrkkeilijä Muhammed Alin muslimiuraan painottuva The Trials of Muhammed Ali. Uskoisin, että myös Errol Morrisin uusin, Yhdysvaltain pitkäaikaisen puolustusministeri Donald Rumsfeldin haastattelulle perustuva The Unknown Known kelpaa televisioon. Toivottavasti myös The Pipeline, Vitaly Manskiyn – näin Suomessa tutun Vitalin nimi oli krediiteissä kirjoitettu – verkkaisa, mutta hienosti etenevä kuvaus kaasuputken varrelta Siperiasta Saksaan, saadaan nähtäväksi myös Suomessa.

Vaikka historiallisten elokuvien määrä on vähentynyt, monet elokuvista liittyvät ajankohtaisiin kansainvälisiin teemoihin. Afganistan oli yhä esillä, Syyrian ja arabien kansannousuja kuvaavat elokuvat ovat syventyneet teemoihinsa entistä useammin yksilötarinoiden ja vähemmistökertomusten muodossa. Putinilaista Venäjää monin tavoin kritisoivat elokuvat jatkoivat vyöryään Amsterdamin valkokankaille. Kiina oli monien elokuvien kohde; yksi hauskimmista oli leppoisa kuvaus keski-iältään maailman vanhimmasta jazzbändistä: As Time Goes By – Shanghai saa toivottavasti esityksiä myös Suomessa. Ymmärsin, että ainakin DocLounge on esittämässä kotiarestissa olleesta kiinalaisesta toisinajattelijasta kertovan elokuvan Ai Wei Wei – The Fake Case vielä ennen joulua.

Eri tavoin positiivisia fiboja syntyi myös elokuvasta Coach Zoran and His African Tigers. Se on riemukas jalkapalloelokuva uuden valtion, Etelä-Sudanin vaikeuksista saada pystyyn maan arvolle sopiva voittoisa jalkapallomaajoukkue. Kokeneen serbialaisen valmentajan persoona oli valloittava myös livenä: ulkoisesti hän muistutti Nikita Hrustsevia eikä räiskyvyyttä puuttunut. Verkkaista viihdykettä takasi latvialaisen Ivars Seleckisin elokuva Capitalism at Crossroad Street, Riian laitamilla olevan kadun asukkaiden maailmaa lempeästi tarkasteleva seurantadokkari, joka on jatkoa hänen kahdelle aiemmalle elokuvalleen samalta kadulta aiemmilta vuosikymmeniltä. Nyt järjestelmän muutos oli kääntynyt ensimmäiseen kunnon lamaan ja toimeentulo Latviassa oli taas tiukempaa kuin moneen vuoteen.

Urheiluelokuvat olivat hyvin esillä: jo mainitun Muhammed Ali -elokuvan lisäksi lumilautailun vaarallisuudesta kertova The Crash Reel itketytti katsojia trendikkäästi. Parhaimmat katselijat kertoivat vollottaneensa elokuvan mittaan vähintään viisi eri kertaa. Avoin kyynelehtiminen yhdisti suurta osaa elokuvista: ajatus kohtauksen hillitystä leikkauksesta kyyneleen puristuessa esiin on unohdettu täysin – nyt valkokankailla todella itketään pitkään ja hartaasti elokuvassa kuin elokuvassa. Urheiluvammoista kertovat elokuvat eivät ole Suomessa päässeet esille, vaikka ne ovat olleet kovin ajankohtaisia - esimerkiksi jääkiekon parissa käydyssä keskustelussa -  ja sitä paitsi hyvin tehtyjä. Tässä tulee siis jälleen kerran turha suositus satunnaisille ostajille.

Kovaa, kyyneletöntä todistusta esitti Esther Hajdún elokuvassa Judgment in Hungary, unkarilaisessa parituntisessa koosteessa vuosia kestäneestä oikeudenkäynnistä, joissa tuomiolla olivat romaneita murhanneet uusnatsit. Jose Antonio Vargasin Documented taas kuvasi Yhdysvaltojen laittomien siirtolaisten kamppailua tulla hyväksytyksi maahan, jossa he ovat oleskelleet ja tehneet työtä suurimman osan elämästään. Lapsena Filippiineiltä maahan muuttanut Vargas oli tunnettu journalisti – ja silti ”illegaali”.

Epäonnistuneempia tapauksia olivat eteläafrikkaisesta maanviljelijäperheestä uudessa tilanteessa kertova I, Afrikaaner ja keksitystä mediahypestä kertonut vaatimaton tarina Broadcasting the End - A Tale About a Magic Mountain. Heikkoihin tapauksiin kuuluivat Italian Mussolinin ajan imperialismista kertova kooste The Barbaric Land ja omasta syystäni Niek Koppenin jättipitkä The Battle of Java Sea (1996), jonka haastatteluosuudet olivat pääosin hollanniksi ilman tekstitystä: vanhat ihmiset puhuvat onneksi usein hitaasti ja ellei kyseessä ollut laivaston terminologia, jotain siitä saattoi ymmärtääkin muiden kielten perusteella. Aivan kaikkea näkemääni en jaksa nyt ulkomuistista luetella, paitsi että juuri nyt mieleen pilkahtivat sekä lyhyt The Brick, joka kertoi sujuvalla otteella aasialaisesta käsityöstä tiiliskivien parissa että Torre David, jonka aiheena asunnonvaltaajien täyttämästä pilvenpiirtäjästä Venezuelan pääkaupungin Caracasin keskustassa. Jälkimmäisen tekijät suunnittelevat jättipitkää elokuvaa maailman eri slummeista, mutta työstävät sitä lyhyt elokuva kerrallaan.

Täysin tai osittain suomalaisia elokuvia oli runsaammin kuin moniin vuosiin. Supermenestystä ei tullut: Tonislav Hristovin keskipitkien elokuvien sarjassa esitetty hauska Soul food stories tuli shortlistatuksi eli tämä bulgarialais-suomalainen yhteistuotanto pääsi kolmen parhaan joukkoon. Miia Tervon opiskelijasarjassa esitetty Santra veti hyvin yleisöä, Ann-Karin Grönroosin keskusteltu ja kriittisestikin arvioitu Ecopolis China samaten. Jo aiemmin näkemäni Susanna Helkeen The American Vagabond, joka palkittiin vastikään Yhdysvalloissa, oli päässyt IDFA:n Reflecting Images: Masters -sarjaan – katsojia ei liene puuttunut silläkään. Suomi-kritiikkiä ennen festivaalia esittänyt Paul Anders Simman ohjaama Olga kilpaili keskipituisten dokumenttien Mid-Length Competition -kilpasarjassa.

Yleisradion Tarinateltan metodilla toteutettu, Benjamin Orozan ohjaama Voices of El Alto kilpaili sekin keskipituisten dokumenttien sarjassa. Thomas Balmésin ohjaaman Happiness -dokumentin näytöksiä en saanut sovitetuksi ohjelmistoon. Suomalaisia tekijöitä oli toki mukana muissakin kansainvälisissä hankkeissa. Paikan päällä oli lukuisasti sekä nuoria tekijöitä että kokeneempia tuottajia pitchaamassa omia elokuviaan ja myös suomalaiset dokumenttia esittävät festivaalit olivat sankoin joukoin näyttäytymässä kollegoilleen ja tekijöille.

25 elokuvaa ja monta elokuva- ja elokuvapolitiikkakeskustelua rikkaampana paluu Suomeen oli helpotus: Helsingin lyhytelokuvafestivaalien tarjoama penkkiharjoittelu johdatteli mukavasti tiiviiseen dokkariviikkoon Amsterdamissa, joka toteutui rankasta päiväohjelmasta huolimatta kivuttomasti ja säryttömästi.

torstaina, marraskuuta 21, 2013

Heikki Kahila Orionissa 3.12.

Ti 3.12. klo 14 Orionissa (Eerikinkatu 15) kotimaisen television legendaa Heikki Kahilaa haastattelee Markku Veijalainen. Eikä maksa mitään.

keskiviikkona, marraskuuta 13, 2013

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 74: PETER VON BAGH

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 74: PETER VON BAGHIN Muisto vuodelta 1987.


Orinissa keskiviikkona 13.11.2013 alkaen kello 17:00. Liput http://www.kava.fi/verkkokauppa/saatavuus/5553/201311131700/DOKUMENTIN-YTIMESS-74-PETER-VON-BAGH/
                
MUISTO – ITSENÄISEN SUOMEN ENSIMMÄISTEN VUOSIEN KERTOMUS 1-4 • dokumenttielokuva • Vuosi 1917 • Veli veljeä vastaan • Voittajat ja voitetut • Itsenäisen Suomen ensimmäinen kesä • digibeta
 
Peter von Baghin suunnittelema ja ohjaama Muisto – Itsenäisen Suomen ensimmäisten vuosien kertomus valmistui television opetusohjelmaksi vuonna 1987. Neliosainen TV-sarja rakentuu haastattelujen varaan, mikä oli omana aikanaan varsin poikkeuksellista.

Dokumenttielokuvissa historiadokumentit olivat toki jättäneet aiemmin vallalla olleen selostuksen varaan rakentuneen menneisyyden formaatiksi, ajatellaan vain Antti Peipon, Angelina Vásquèzin, Pekka Lehdon ja Pirjo Honkasalon pioneeritöitä 1980-luvulla, mutta kovin tavallista ei ollut, että erilaisista poliittisista, sosiaalisista ja kielellisistä ympäristöistä tulevat henkilöt kertovat kameralle omiin kokemuksiinsa perustuvia tarinoita. Muisto on paitsi 1980-luvun dokumenttielokuvalle tyypillisesti muistin teemaa televisioon vahvasti tuova teos, mutta samalla myös vuosia 1917–1918 kokoava varhainen ”tarinateltta”.

Opetusohjelmaluonteesta huolimatta auktoritatiivinen selostus, juonnetut historian faktat, on jätetty kokonaan pois pelkkien välitekstitiivistysten korvatessa ne, eikä haastatteluita katko myöskään kysymykset tai haastattelijan subjektiivinen läsnäolo. Katsojan jakamattoman huomion saavat lähietäisyydeltä kuvatut kokeneet ja tuntemuksia välittävät kasvot, jotka sanovat ”minä tiedän sen, minä olin siellä”. Muuta visuaalista materiaalia, valokuvia ja elokuvia, käytetään vain hillitysti: pääosassa ovat dokumentin esiintyjät. Elokuvan käsittelemän ajan musiikki ja tarkoin kuvan ilmapiiriä korostamaan valitut äänitehosteet ovat vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin dokumentin nykypäivää.

Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, 13.11.2013