tiistaina, toukokuuta 19, 2015

Kiellettyä elokuvaa Euroopasta

Elokuvasensuuria Euroopassa käsittelevä hanke Forbidden Cinema julkaistiin sunnuntaina Cannesissa. Parinkymmenen maan joukossa on myös Suomi, jota esittelevän lyhyehkön artikkelin kirjoitin. EU-hanketta koordinoivat italialaiset ja toivottavasti nyt vielä puuttuvia artikkeleita eri maista lisätään sivustolle.

sunnuntaina, toukokuuta 10, 2015

Sininen viikko



Kun Tom Östling haastatteli vuonna 1999 sensuuria käsittelevään dokumenttielokuvaansa elokuvaohjaaja Matti Kassilaa, tämä tiivisti elokuvantekijöiden ja sensuurin suhteen sanomalla, että elokuvasensuuri vei tekijöiltä ”hampaat, lompakon ja sukupuolielimet”.

Elokuvantekijöiden lompakosta, joka ei kieli- ja markkina-alueen pienuuden vuoksi niitä paksuimpia maailmassa liene, ei tarvinne sen enempää sanoa, kuin että sensuuri katkaisi siivet monilta elokuvantekijöiden radikaaleilta ajatuksilta ja toteutuksilta.

Elokuvan täyskielto merkitsee tuottajalle ja tuotantoyhtiölle taloudellista katastrofia ja nykymaailmassa todennäköisesti konkurssia. Sen sijaan pienillä sensuuriongelmilla, jotka saavat paljon julkisuutta, voi arvella olleen positiivista vaikutusta elokuvan markkinoinnin kannalta.

Hampailla Kassila tarkoitti ennen muuta kritiikin ulkopuolella ollutta, tasavallan pitkäaikaisen presidentin Urho Kekkosen hahmoa. Mutta samalla Kassila tarkoitti sillä yhteiskunnallista ja poliittista valtaa, joka ei ole juuri koskaan joutunut elokuvan hampaisiin.

Itsenäistyneessä Suomessa elokuva oli leimallisesti konsensushenkistä ja jos se johonkin suuntaan radikalisoitui, niin oikealle, kuten 1930-luvun lopun, sotaa edeltävät nationalistiset aatedraamat osoittavat. Niiden venäläis- ja bolsevikkivastaiselle sanomalle silmänsä ummistanut sensuuri sanoi, kuten Hannu Leminen on todistanut, että ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi, antaa mennä vain”.

Sodan propaganda oli oma lukunsa, joka unohdettiin vuosikymmeniksi lähes täydellisesti. Poliittinen vapautuminen alkoi hitaasti ja varovaisesti 1980-luvulla, NL:n glasnostin määräämässä ripaskan tahdissa, sensuurilustraatio, vapautuminen ja jälkipunti sensuurista toteutui Neuvostoliiton romahdettua. Sen symbolinen merkki, ryssittely, joka oli käsikirjoituksista alettu puhdistaa pois jo vuoden 1944, sodan viimeisen vuoden käsikirjoituksista, palautui täysmääräisenä elokuvakieleen Pekka Parikan suositun Talvisota-elokuvan myötä 1990-luvulla.

Kassila oli tätä -  ehkä liioitellen tässä sanottuna traumaansa - purkanut elokuvaansa Jäähyväiset Presidentille, jonka sisällön terävyyteen varmasti vaikutti myös elokuvan tekemisen aikaan sattunut presidentti Kekkosen kuolema. Elokuvan teko oli vaarassa sen vuoksi keskeytyä kokonaan. Lisäksi pohdintaa aiheutti se, oliko elokuvan päähenkilö, yhteiskuntakelvoton salamurhaajakandidaatti sellainen, johon joku katsoja voisi samastua.

Suomalaisen elokuvan traditiossa rikolliset ovat perinteisesti olleet ulkomaalaisia, vaikka huomattavan usein myös ulkomailla asuneita suomalaisia. Eräänlaista aitosuomalaisuutta elokuvissa sekin.

Kassilan Sininen viikko ei määrity poliittiseksi, vaikka se kohdennetaankin jo alkujuonnossa työläisten kesänviettopaikalle meren rantaan ja vaikka miespäähenkilö Usko jättäytyykin krapuloissaan rokulipäivälle ja sitten suhteen kehityttyä Siiriin koko viikoksi. Siirin aviomies Bengt oli vammautunut pysyvästi Kanadassa metsätöissä, mutta kunnollisena miehenä palasi viikonlopun jälkeen töihin kaupunkiin.

Työmoraalin näkökulmasta lähtökohdat elokuvan sisällölle olivat huonot, mutta Lapatossun maassa se ei sensuurille toimenpiteitä aiheuttanut. Sosialistisissa maissa näin olisi voinut käydä, mene ja tiedä, mutta ei Suomessa.

Sukupuolielinten astuessa kuvaan sensuuri aktivoituu. Suomalaisessa elokuvassa kolmiodraama on kovin tuttu asetelma: Juhani Ahon Juha oli filmattu jo 1930-luvulla ja T. J. Särkkä ohjasi sen uudelleen värielokuvaksi  vuonna 1956, siis kaksi vuotta Sinisen viikon jälkeen.

Hannu Lemisen, melodraaman suomalaisen mestarin, elokuvassa Ratavartijan kaunis Inkeri sama vanhan, vammaisen miehen ja nuoren, kasvattina olleen tyttösen avioliitto kokee seksuaalisen haaksirikon, kun sopiva nuori mies astuu röyhkeästi kehään välittämättä avioliiton pyhyydestä. Tähän kaupungeissa tekoaikana yleistyneeseen lössin kuvaan kiinnitti huomiota Ilta-Sanomat, jonka Sinisen viikon arvostelussa päähenkilö oli ”typeränpuoleinen, rehvasteleva stadin kundi”.

Tätä kolmiodraamallista juonta ei siis kovin omaperäisenä voida pitää, ja ehkä juuri siksi Sinisen viikon takaa on niin aktiivisesti aina nostettu esiin Jarl Hemmerin novelli, johon se verrattain tarkasti kyllä perustuukin. Elokuvan rajoja rikkova luonne, oikeastaan sen modernistiset piirteet, liittyvät avioliittoon tai sen asemaan, pysyvästi, vielä nykyäänkin.

Kirjallisuus oli tätä käsitellyt erityisesti Ibsenin Nukkekodin jälkeen kaikkialla maailmassa, Suomessa Juhani Ahon jälkeen erityisesti naiskirjalijoiden, kuten Minna Canthin, L. Onervan ja Iiris Uurron teoksissa. Jarl Hemmerin novelli on vuodelta 1928.

Juuri teemojen yleisyys tekee Sinisen viikon kuvista tunnistettavia, sellaisia, joihin latautuu symbolista merkitystä enemmän kuin valkokankaalla näkyy. Puolivirallinen elokuvasensuuri oli 1930-luvun puolivälissä tehnyt lähinnä amerikkalaisen mallin mukaan yksityiskohtaisen listan asioista, joita elokuvissa ei saanut esiintyä.

Kiellettyjen tekojen listaa täydensi sensoreiden mielikuvitus, he kyllä käytännössä tulkitsivat säännöksiä varsin vapaasti.

Vuonna 1946 voimaan tullut ensimmäinen lain tasoinen sensuurisäännöstö luopui tästä ohjeistosta, jonka perusteella Valentin Vaalan Kaikki rakastavat-elokuvasta oli leikattu pois palvelijoiden ronski kuhertelu, jossa renki lyö keittiöpiikaa räväkästi takamuksille tai samaten Vaalan Niskavuoren naisista kohtaus, jossa talollisen poika onnistuu pääsemään opettajattaren sänkyyn – kiellettävä kohtaus parinkin eri sensuuripykälän mukaan.

Liian himokkaita suudelmia, helmoja kohottelevia tansseja, paljastavia tanssieleitä tai –vaatteita – puhumattakaan nyt ”liivikohtauksesta” kuten Tulion Rakkauden ristissä, ”suuteleminen varpaista ylös” ja vietteleviä kuvastoja sensuroitiin varsin usein. Itse asiassa niitä sensuroitiin niin paljon, että yksikään elokuvantekijä ei voinut olla tietämätön säännösten tulkintojen jyrkkyydestä.

Mutta silti oli yritettävä. Syyt olivat kahtaalla. Oli selvää, että sensuurin tuoma julkisuus oli myös markkinointiponnistelu, tuottajan unelma siis. Mutta yleisestä konsensushenkisyydestään huolimatta on uskottava, että elokuvantekijöillä itsellään oli läpimodernistinen halu taittaa peistä sensuurin kanssa, kokeilla rajojaan ja yrittää uskaltaa enemmän.

Sinisessä viikossa ei ole alastomuutta, joka aina silloin tällöin oli aiheuttanut sensuuripoistoja. Mieleen tulevat sodan jälkeen Teuvo Tulion Levoton veri, jonka alastonkohtausta lyhennettiin, Ossi Elstelän Kalle Aaltosen morsiamen alastontanssikohtaus ja Ville Salmisen tatuoitu alaston nainen elokuvassa Laivan kannella. Mutta yleisesti saunakulttuurin maa oli alastomuuden suhteen sallivampi kuin moni muu, varsinkin kohtauksissa, joissa alastomaksi riisuutunut nainen Kari Uusitalon sanoin, ”ehkä hieman yllättävästi menee uimaan.”

Sinisessä viikossa tapahtuu rantaelämän kuvauksien keskellä toistuvasti aviorikos, mutta alastomuudella siinä ei koreilla, eikä edes vilautella. Siksi onkin selvää, että sensuuri luki elokuvasta enemmän kuin mitä kuvat näyttivät.

Elokuvan kuvaston rantavesissä tapahtuva leikittely sai sensorien mielessä symbolisen luonteen ja sen myötä tuomio siveellisyysrikoksesta oli selvä. Kohtaus leikattiin pois, ja jälkeen päin yksi sensoreista selitti leikkauksen syyksi sen, että he halusivat ”erottaa uinnin ja nainnin”.

keskiviikkona, toukokuuta 06, 2015

Kotimaiset elokuvat vetävät eurooppalaisessa mittakaavassa hyvin


European Audiovisual Observatory julkaisee elokuvissa käyvien tilastoja Euroopassa. Vuoden 2014 alustavien tulosten mukaan EU-maista vain Ranskassa kotimaisilla elokuvilla oli suurempi markkinaosuus kaikista elokuvissakäynneistä kuin Suomessa. Kotimaiset elokuvat saivat katsojista enemmän kuin neljänneksen, tarkalleen 28,1 % vuonna 2014. 

Tilastoinnin aloittamisen jälkeen 1970-luvulta suomalaisluvut ylittivät ensi kertaa muiden Pohjoismaiden vastaavat. Turkissa kotimaisten katsojaosuus on huikea, puolet kaikista.


Elokuvasäätiön mukaan kotimaiset elokuvat keräsivät Suomessa vuonna 2014 yhteensä 2,1 miljoonaa katsojaa ja lähes 19 miljoonaa euroa lipputuloja. Yhteensä elokuvakäyntejä oli 7,3 miljoonaa, vastaavalla miljoonalla kävijäluvut ovat pysytelleet jo viisi vuotta.

Kotimaiset elokuvat ylittivät kahden miljoonan katsojan rajan nyt kolmatta kertaa 2000-luvulla.

keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2015

Ympäristöelokuvia Orionissa tänään

Taas se aika vuodessa, että on aika pistäytyä Orionissa Dokumentin ytimessä -sarjan tiimoilta. Tulkaahan klo 17 katsomaan huolella digitoituja Risto Jarvan ympäristöelokuvia. Kaupunkiympäristöstä kiinnostuneille ihan must!

Ja elokuvaentusiasteille: jos joku on nämä kaikki nähnyt, sanokaa hep kommenteissa, muuten en usko. Ilkka Kippola esittelee!

Esillä:
• Asuminen ja luonto (1966) 24'
• Kaupungissa on tulevaisuus (1967) 22'
• Maaseudun tulevaisuus? (1970) 25'
• Luonnontalous? (1971) 30'

Esittelyäkin löytyy:

https://kavi.fi/fi/elokuva/1554782-dokumentin-ytimessa-80-ymparistosta-kysymys-filminorin-ymparistoelokuvat

torstaina, helmikuuta 05, 2015

Nauraminen kielletty, Coca-Cola sallittu!



Käykääpä kuuntelemassa Ylen Areenassa jutusteluani Billy Wilderista, sensuurista ja Berliinistä kylmän sodan kuumina hetkinä: http://areena.yle.fi/radio/2542968


Billy Wilderin vuonna 1961 valmistunut kylmän sodan Berliiniin sijoittuvan Yks’ kaks’ kolme –komedian esittäminen kiellettiin Suomessa aina vuoteen 1987 asti. Wilderin elokuvan kohtalosta Suomessa keskustelevat Helsingin yliopiston dosentti, Kavin erikoistutkija Jari Sedergren ja toimittaja Jukka Kuosmanen.

  • Julkaistu: Pe 30.1.2015 klo 11.20
  • Esitetään: To 5.2.2015 klo 17.20 Yle Radio 1

tiistaina, tammikuuta 27, 2015

Komedioita Suomen kesästä

Suomalaisella elokuvalla pyyhki viime  vuonna hyvin. Kahden miljoonan katsojan lisäksi elokuvatarjonta oli monimuotoista: elokuvat eivät enää ole kuin yhdestä puusta.

Komedia on tunnetusti vaikea laji, mutta Johanna Vuoksenmaa on osoittanut hallitsevansa sen. Yleisö näyttää olevan samaa mieltä. Viime perjantaina ensi-iltaan tullut Viikossa aikuiseksi oli viikonlopun katsotuin elokuva Suomen elokuvateattereissa, katsojia kertyi yli 25000.

Elokuvan ensi-iltaviikonlopusta tehtiin katsojaprofiili. Sen mukaan katsojista oli nuoria 15-24 -vuotiaita melko tarkkaan yhtä paljon kuin yli 45-vuotiaita. Koko perheen meininkiä. Ja minullakin oli sitä katsoessa hauskaa.

Vaikka Vuoksenmaan komedia aikuisten kesäleiristä ja yrityksistä kasvaa ihmisenä ei ole kovin rankka, eikä näytä siis jakavan yleisöjäkään, kuten tutkimus osoittaa, irrottelee se enemmän kuin sitä verraten paljon konservatiivisempi Taru Mäkelän Eila, Rampe ja Likka, vuodenvaihteen toinen komediauutuus. Mäkelän elokuvan taustalla on Sinikka  Nopolan hämäläishahmoihin perustuva näytelmä ja käsikirjoitus, jossa mukana on myös Tiina Nopola. Paitsi komedioista, pari tunnetaan lastenelokuvien käsikirjoituksista.

Mäkelän kesämökkiympäristössä toteutuva hulluttelu perustuu naapurikateuteen ja itseään parempana esittävään ja pitävään maailmankuvaan, joten aivan uusia teemoja se ei suomalaiselokuvaan avaa. Mutta varmaankin suomalaiskomedioista ja vaarattomasta viihteestä pitävä yleisö sen löytää, joskin pelkään ja arvaan, että astetta railakkaampaan otteeseen perustuneen Varaston menestys taitaa jäädä tällä kertaa saavuttamatta.

torstaina, tammikuuta 22, 2015

Theon talo

Rax Rinnekangas jatkaa uutuuselokuvallaan Theon talo tuttua kirjallistaiteellista linjaansa, joka on omaperäisyydessään Suomessa ainutkertaista. 

Vaikka Theon talo ei (James Ivoryn elokuvien tavoin) visuaalisesti soljukaan aivan ensiluokkaisesti, sen musiikilla ja (ehkä tosin vuodenaikaan ja paikkaan sopimattomalla?) linnunlaululla pohjustettu rytmi imaisee puhuntana ilmaistuun pohdiskeluun, joka saattaa katsojan kokemuksena karata omille teilleen - sehän on kokeellisen elokuvan pysähtyneen kuvan voima - mutta joka on myös helposti palautettavissa valkokankaan tapahtumien juoneen ja teemaan. Visuaalisessa maailmassa on tiettyä toisteisuutta, joka ylikorostuneen rauhallisuuden rinnalla tulee selkeästi havaituksi ja huomioiduksi halusi sitä tai ei.

Antoisa elokuva Theon talo on erilaisuudessaan. Se on tyylillisesti kiintoisa yhdistelmä kahdesta edellisestä Rax-elokuvasta. Yhdistäviä tekijöitä on monia, Pascal Gaignen elokuvaa kiinteästi hallussaan pitävä musiikki kuitenkin tärkeimpänä. Theon talon erikoispiirteitä ovat myös ohjaajan sanoittamat ja Gaignen säveltämät laulut, jotka esitetään kokonaisuudessaan osana elokuvan musiikkia. Laulujen sanat ovat oikeastaan osa ääneen luettua käsikirjoitusta, lähes proosaa, joita visuaalisesti kuvitetaan lähes valokuvamaisin sommitelmin, Pekka Uotilan kameraliikkeiden seuratessa tapahtumia lähinnä minimalistisesti.

Kirjeromaani-termi on olemassa, olisiko tässä kyseessä merkittävässä muodossa myös kirje-elokuva? Elokuvassa Theo kirjoittaa kirjettä lapsuudessa tapaamalleen, mutta muuten tuntemattomalle henkilölle, johon on tuntenut yhtäläisyyttä - ilmeisesti noin viitisenkymmentä vuotta aiemmin.

Tilityksen keskiössä on oma työura, joka on Hannu-Pekka Björkmanin esittämälle arkkitehdillä päätynyt haaksirikkoon.  Saksalaisessa kartanohotellissa yrityksensä myyneelle miehen elämälle on esitettävänä monia kysymyksiä, joita pohtivat yhdessä entinen yhtiötoveri (Ville Virtanen Theona) ja lomapaikan työntekijät, ne kaksi, jotka ovat kauden loppuessa syksyllä enää paikalla tai oikeammin vain yksi, sillä toisella on tarina mutta ei ääntä.

Elokuvan tekstissä on monia kirjallisia ja historiallisia viitteitä, joista osa aukaistaan suoraan, osa jää intellektuellin katsojan ratkaistavaksi. Sillä onhan tämä ennen muuta intellektuaalinen elokuva. Toivottavasti sitä nyt ei ainakaan siitä haukuta.