sunnuntaina, maaliskuuta 19, 2006

Kansatiedettä

Moni muukin on jo linkannut, mutta linkkaan minäkin. Suomen Kulttuurirahasto ja Suomen elokuva-arkisto ovat yhteistyössä toimittaneet verkkoon joukon kansatieteellisiä filmejä. Elokuva-arkiston puolesta asiaa on hoitanut erikoistutkija Lauri Tykkyläinen, jolla on pitkä, yli kahdenkymmenen vuoden kokemus kansatieteellisen filmin esittämisen ja pelastamisen puolesta Suomessa.

Kun olen niitä sattumoisin näitä filmejä kollegani Ilkka Kippolan kanssa esitellyt Orionin esityssarjoissa ja kävin Sloveniassakin taannoin niistä puhumassa, tiedän, että näillä elokuvilla on kysyntää ulkomaillakin.

Kaskisavun mailta on niistä parhaita. Tässäpä taannoinen esitteemme siitä taustaksi, kun tuolla filmisivustoilla ei taustoittavia tekstejä ole. Täytyy siis odottaa Ilkan ja minun kirjan tuloa, sillä tässäkään ei ole kuin vähän taustoja. Täytyy vähän piilotella isompia ajatuksia...


Kaskisavun mailta

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Ohjaus: Ahti Rytkönen ja Eino Mäkinen. Käsikirjoitus: Ahti Rytkönen (ja kreditoimaton Kustaa Vilkuna). Kuvaus: Eino Mäkinen. Selostus: Kaarlo Marjanen. Ääni: Filmistudio / Lauri Pulkkila. VET: A-829 – S – Koko trilogian pituus 1140 m / 42 min. Esitettävän osan pituus 425 m / 14 min

Metsästä on vuosikymmenet puhuttu "vihreänä kultana", mutta aiemmin sen arvo oli vähäistä. Kun syötävää viljaa ei ollut liikaa ja metsä ei maksanut mitään, kannatti suuretkin puumäärät käyttää kaskeen, josta kahden kolmen kesän ankaran työn jälkeen saatiin muutama tynnyri ruista. 1800-luvulle saakka kaskenviljely oli tärkeä viljelymuoto koko maassa rannikkoseutuja ja erityisesti Pohjanmaata lukuunottamatta. Maan eri osissa kaskea poltettiin jo luonnonolosuhteiden vuoksi eri tavoin: ratkaisevaa on viljelysalueiden yleinen tuottavuus ja käytössä olevan puun määrä.

Kasken tekoon valjastettiin koko perhe lapsia myöten. Suurkaskia saatettiin rakentaa myös yhtiöiden eli kaskiseurojen kautta. Näissä yhtiöissä työtä tehtiin yhteisesti kunnes vilja leikattiin. Silloin syntyneet lyhteet joko jaettiin osanottajien kesken tai tuotos tasattiin muuten. Tulenmaalla kasvoi erinomaisesti myös nauris.

Yksi tärkeimmistä viljelyvälineistä Suomessa oli risukarhi, josta esinekulttuurin tutkija Kustaa Vilkuna kirjoittaa tämänkin elokuvan kuvanneen Eino Mäkisen valokuvien säestyksellä: "Ken ensimmäisen kerran museossa tai vielä parempi jos kivikkoisella savolaispellolla näkee aatran ja risukarhin, hän helposti säpsähtää sitä alkukantaisuutta, primitiivisyyttä, mitä Suomessa on tavattavissa. Mutta kuinkahan oikeastaan tämän primitiivisyyden laita todellisuudessa on ­– onhan kyseessä koko maatalouden keskeisin työkalu."

Vilkuna piti tätä erämaiden valtauksen mahdollistanutta funktionaalista talonpoikaiskeksintöä mestarillisena esityksenä esitellessään erilaisia auratyyppejä. Vertailu sai kansainväliset mittasuhteet: "Tämän tavattoman laaja-alaisen erämaiden kulttuurille valtauksen yhtenä tärkeänä teknillisenä tekijänä oli vaatimaton hankoaura ja sen uskollinen seuralainen, risuäes eli karhi. Että hankoaura metsämaiden ja kivikkojen aurana oli huippusaavutus, osoittaa se, että Ruotsissa metsitettäviä maita varten konstruoitu aura oli sikäläisten metsäsuomalaisten hankoauran jäljennös."

Aurojen tie jatkui Ruotsista Pohjois-Amerikkaan, Delaware-jokilaakson raivauksiin.

– Sitaatti Suomen elokuva-arkiston esitteestä Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 25.9. 2003. Näitähän löytyy Sediksen elokuvablogista.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jään innolla odottamaan kokoelman kasvua Sahti-elokuvalla...

Jari Sedergren kirjoitti...

Jeps. Tänään olisin ehtinyt, huomenna tod. näk. en, kun on vielä vääntöä viitteiden kanssa. Mutta jos uupumus tulee töissä ennen iltayhdeksää tätä kannattaa harkita.