perjantaina, lokakuuta 31, 2008

Maisemanvaihto

 

Pistäydyn toisissa maisemissa moikkaamassa etruskeja ja paaveja.

Jos ja kun nettikahviloita sattuu matkalle, voin heittää pienet rapot.

Pitäkää täällä vähintään yhtä hauskaa, älkääkä nipottako. Talvi on tulossa ja kaikilla on muutenkin ihan tarpeeksi vaikeaa. Hymyä huuleen.
Posted by Picasa

torstaina, lokakuuta 30, 2008

keskiviikkona, lokakuuta 29, 2008

Rkp:n dilemma

Kolmas - itse asiassa Vihreiden jälkeen vasta neljäs hallituspuolue Rkp piehtaroi Keskustan tavoin vaalitappiossaan. Tappio eli ravunkäynti, kuten ruotsalaiset asian ilmaisevat, oli tuntuvin pääkaupunkiseudulla.

Kymmenessä vuodessa leppäkerttujen määrä Helsingin valtuuston faunasta on pudonnut kahdeksasta viiteen. Kannatuslukuina se tarkoittaa tiputusta 5,4 prosentista 4,7 prosenttiin. Tuorein tappio saattelee puolueen kipurajoille, sillä kannatus ei riitä itsestään selvästi kaupunginhallituspaikkaan.

Rkp:n puheenjohtaja, ministeri Wallin ei ole helsinkiläinen, kuten ei kukaan puolueen puheenjohtaja sitten Jan-Magnus Janssonin. Luonteva vaaliveturi siis puuttuu. Kriitikot eivät myöskään niele purematta sitä, että etelässä Rkp:n pitäisi osoittaa Wallinin sanoin "skärpt framförhållning i konkreta frågor och ideologiskt stuk". Siteeraus Hbl:ssä on epäselvä, mutta ymmärsin niin, että painoa pitäisi siis antaa konkreettisille kysymyksille ja jättää ideologiset kysymykset taka-alalle. (Poliitikon kielenkäytöstä muutenkin: esimerkiksi sanoja framförhållning ja stuk eivät tavalliset nettisanakirjat tunne - voimme päätellä että kyse ei ole pyrkimyksestä helposti ymmärrettävään kieleen vaan väistelystä.)

Kriitikoiden mielestä tässä ei ole järkeä. Jörn Donner (sd) sanoo Hbl:n haastattelemana, että tätä voidaan luonnehtia termillä "snömos", lähinnä suomeksi lumisose, joka sulaa lämmössä. Rkp:llä ei ole katu-uskottavuutta eikä näkyvyyttä. Hän tarjoaa käyttöön vanhaa "keppihevostaan", kaksikielisyyttä. Käyttämättömiä voimavaroja löytyy kaksikielisistä perheistä, nyt myös perheistä, joissa on muitakin kuin suomen- ja ruotsinkielisiä.

Barbro Teir kehottaa juuri päinvastaiseen kuin Wallin: ensin pitäisi selvittää ideologiset kysymykset, sitten jatkaa selkeästi sen pohjalta konkreettisiin kyymyksiin. Rkp:n pitäisi päättää onko se vasemmisto-, keskusta- vai oikeistopuolue. "Nyt puolue syleilee sekä ex-kommunisteja että oikeistolaisia", Teir huomauttaa.

Liberaaliksi itsensä määrittelevä professori ja ent. Vasabladetin päätoimittaja Birger Thölix sanoo Rkp:n leimaantuneen liikaa oikealle, oikeistopopulismiin. "Kieli ei ehkä olekaan se kitti, niin kuin on uskottu ja luotettu", professori sanoo. "Voiko kielipuolueesta enää edes puhua?" Jotkut ovat vaatineet uhkakuvia yhdistämään suomenruotsalaisia, mutta professori pitää parempana "vapautunutta kieli-ilmastoa". Lahjakkuudet ajautuvat toisiin puolueisiin, professori sanoo ja arvelee, ettei Bjarne Kallis (kd) ja Alexander Stubb (kok) olisi välttämättä päässeet asemiin Rkp:ssä.

Myös Thölixillä on sanottavaa ideologisista perusasetelmista. "Suomenruotsalaiset ovat aina olleet jakaantuneet kahteen ryhmään. Köyhien mielestä rikkaat ovat olleet yksiä perkeleitä. Sellainen pohja pettää ennen pitkää."

Siv Sandberg toteaa, että Rkp on ollut hampaaton pääkaupunkiseudun suurissa kysymyksissä liikenteessä ja asumisessa sekä siinä halutaanko metropolia vai ei. Sipoon tapaus heikensi myös helsinkiläistä rkp-ryhmää, jolta puuttuu vetovoimaisia johtohahmoja "äänimagneeteiksi".

Yhteistä kaikille näille on se, että kommentaarit näyttävän keskittyvän tiukasti Rkp:n sisäisiin asioihin.

tiistaina, lokakuuta 28, 2008

Hajamietteitä nuorista ja poliittisuudesta

Tämän päivän lehdissä journalismi tekee hieman sitä, mitä eilen kirjoituksessani kaipailin.

Populismin ja sen menestyksen myötä toteutuvan "hyvän journalistisen jutun" - poliittisen tositv-mäisen "realityn" - odotus ei voi olla vastuullisen median lähtökohta politiikasta kertoessaan. Sooloilut, erikoisuudet ja muut maverick-temput, joita kansa nykyään kyselyjen mukaan arvostaa ainakin "läpän heiton" muodossa, eivät ole poliittisen analyysin ydin.

Ne ovat sivuasioita, eivät pääasioita. On aivan päivänselvää, että kansa on tässä väärässä. Protestiäänestäminen oli näissä vaaleissa totta: keskustaan luettuja puolueita haluttiin näpäyttää äärilaitojen ja erikoisuuksien vetäessä puoleensa. Tässä median vastuu on suuri, sillä se viihtyy erikoisuuksissa. Eilen iltapäivälehdessä reality-poliitikon julkisuudelta pois pysynyt vaimo itki onnesta kissankokoisin kirjaimin - kyyneliä ei toki nähty kuvissa - ja sitten olivat vuorossa muut "realityt": väkivaltauutisointi, Idols-sota ja/tai/ehkä Big Brother. Kolumnisti Gagarin kirjoitti nukkuneiden puolesta. Politiikka oli piilotettu pois heitettävään lisälehteen. Levikin voi odottaa laskevan edelleen.

Median täytyy voida pidättäytyä todellisuuden puitteissa politiikasta uutisoidessaan ja jos kykyjä riittää, myös politiikkaa analysoidessaan. Siinä pitää mennä pohjalle saakka.

Nyt nähty on varovainen avaus. Populismianalyysin ytimessä on se tosiasia, että perussuomalaisten menestys pääkaupunkiseudulla perustuu maahanmuuttokriittisyyteen - jonka sisällöllinen anti on kovin masentavaa - ja epämääräisiin yksilökannanottoihin. Puolue on haalinut myös runsaasti aiempiin ryhmiinsä kyllääntyneitä ja / tai syrjään heitettyjä maverickejä. Linjakasta näistä elementeistä tuskin politiikasta saadaan ja mikäli minä populismia tunnen, ei ole tarkoituskaan saada. Ääniä ei tavoitella poliittisesti aktiivisilta, vaan niiltä, joihin tarkoituksellisen sekava, sekä tahallisesti että tahattomasti ristiriitainen, avoimen koominen tai pahimmillaan jopa syrjivä poliittinen sanoma tuottaa mielihyvää. "Me näytetään niille."

Jos media ja sen populistiviehtyneet toimittajat - niitä on nykyisin paljon - tähän tarttuvat, voimme sanoa hyvästit rationaaliselle maailmalle.

Analyyttisestä avauksesta huolimatta ihmettelin kaikkialla kaikuvaa huutoa, että demarien ongelma esimerkiksi pääkaupunkiseudulla olisi ollut keskittyminen liian paljon ympäristöasiaan.

Päinvastoin, sitä on yhä liian vähän uskottavuuden kannalta. Thomas Wallgrenin läpimeno on siitä osoitus. Uskottava ehdokas menee läpi eikä tee tiukkaakaan.

Veikkaan että juuri siellä suunnalla äänestäjät ovat olleet demareille uusia punavihreitä. Sosialidemokraatit tarvitsevat punavihreän siipensä ja ympäristöasioita taitavia poliitikkoja, nuoria ja keski-ikäisiä, eikä pari vanhempaakaan tekisi pahitteeksi.

Politiikka ei ole vanhoista äänestäjistä kiinni pitämistä, vaan myös uusien löytämistä. Siksi nuorten äänestäjien saaminen on tärkeää.

Nuorisoa käsitellään aivan liian paljon ikäsegmenttinä, "nuorina", mutta nuorten ajamia asioita käsitetään aivan liian vähän poliittisina ja politiikkana. Itse kannattaisin eri ikäisten muodostamia työpareja, suosiossa olevan militäärisanaston mukaan selkä selkää vasten taistelevia taistelupareja. Tämän pitäisi näkyä myös julkisuudessa.

Poliittisen edustamisen kautta on luontevaa, että nuori määrittyy pääsääntöisesti kolmikymppiseksi. Sitäkin nuorempia toki on löydyttävä, mutta heidän pitää sitten osata pukeutua oikein, sillä siellä vaatteet määräävät kuka on nuori ja kuka vanha ja ketä kuunnellaan. Jos ette usko, katsokaa viisikymppisten leikkiä Sex and Cityssä. Vaatteet menevät todellakin edelle aatteita, kuten kaikki liituraitaan pukeutuvat ovat aina tienneet. Teknokraattisuus ei ole hyve.

Sama pätee eilisen kirjoitukseni kommenteissa mainittuun "jonkin sortin sosialistisuuteen", jonka kannattajaksi Jutta Urpilainen City-lehdessä (8/2008) tunnustautui. Arvioni on, että SDP:n ajautuminen poliittiseen keskustaan selittää vaalitappiota. Vaalien suurhäviäjiä olivat keskustassa olevat puolueet, sosialidemokraatit ja keskusta.

Oliko sitten kyse kuntavaalien erikoisluonteesta siinä, että tappiota tuli sekä valtakunnallisen hallituksen pääministeripuolueelle että suurimmalle oppositiopuolueelle. Ei ollut, vastaan itse. Tutkimukset osoittivat, että 75 prosenttia ei tiennyt ennen vaaleja, mitkä puolueet ovat hallituksessa, mitkä oppositiossa. Yli puolet luuli sosialidemokraattien istuvan hallituksessa. Sieltä löytyvät politiikan "näpäyttäjät".

Tästä kansalaisten tietämättömyydestä median toivoisi ottavan vastuun. Ehkä sanomaa voisi selventää ja jättää toisarvoiset asiat vähemmälle.

maanantaina, lokakuuta 27, 2008

Uusi huomen ja onnen aika

Äänestämäni ehdokas Thomas Wallgren meni uutena valtuustoon Helsingissä, mutta muuten ei ollut kehumista sen enempää todellisuudessa kuin realityssakaan. Hallitusrintama - josta siis suomalaisilla ei tutkitusti ole juuri muuta kuin hajuaistitietoa - jakaantui kahtia: kokoomus ja vihreät juhlivat voittoaan, pääministeripuolue kepu möyrii mudassa ja mikä tuntuvinta, perinteisillä kannatusalueillaan.

Pohjanmaata myötä pohjoisen Suomen äänestystulokset ovat karmaisevaa luettavaa Keskustan puoluetoimistossa, ja kun ottaa huomioon puolueen tosiasiallisen riitaisuuden ja yksilöjäsenten vallanhalun, on selvää, että - goottisanastoa käyttäen - päitä putoaa.

Keskustan onni on, että ensi vuonna ovat vain kesäkuussa järjestettävät Europarlamenttivaalit. Uteliaisuutta herättää, keille portti on auki Brysseliin, kun Suomessa tuulee liikaa. Seuraavat eduskuntavaalit ovat vasta 2011, joten rivien suoristamiseen on aikaa.

Sama vaalijärjestelmän hitaus on onni myös demareille. Sosialidemokraatit hävisivät tasaisesti kaikkialla edellisiin kuntavaaleihin verrattuna, mikä oli odotettua. Puolue pysyi onnekseen edellisten eduskuntavaalien tasolla. Historiallisesti näin matalaa kunnallisvaalitulosta SDP ei ole tehnyt kuin 1960-luvun alussa. Siinä ei rintoja röyhistellä.

Urpilainen oli televisiossa kuin nauhoitettua äänisilmukkaa pyörittävä magnetofoni. Kaikki oli upeaa ja ihanaa ja unelmia riittää. Ainoa analyyttinen termi "torjuntavoitto" napattiin militäärihistoriasta innostuneelta toimittajalta. Valitettavasti puheenjohtajalla ei ollut mitään omaa sanottavaa. Kilpailijoilla riitti nöyryyttä jaettavaksi asti.

Vaaliohjelmien tuottajat voisivat sopia puolueiden kanssa, että kymmenen minuutin välein esitetyt kiitokset äänestäjille, puolueen vaalityöntekijöille ja ehdokkaille yksinkertaisesti kielletään. Kerran alkuillasta ja kerran loppuillasta riittää. Ehdokkaat voisivat itse miettiä etukäteen mitä puhuvat luppoaikana, suhteellisen hidasta vaalilaskentaa seuratessa. Ehkä siihen voisi jonkin poliittisenkin viestin sisällyttää tyhjänpäiväisyyksien rinnalle.

Sosialidemokraattien nuorennusleikkaus epäonnistui esimerkiksi Helsingissä. Osku Pajamäki (38) on yhä nuorin demarivaltuutettu nyt viisi henkilöä entistä pienemmässä valtuustoryhmässä. Demarit asettivat 36 nuorta ehdokasta Helsingissä, eikä yksikään mennyt läpi. Se ei ole enää ehdokkaiden vika.

Sosialidemokraattien tulisi istua pöytään ja miettiä oikeasti, mitä nuorisoaktiiveillaan tekisivät. Muuten nuorisoaan aktiivisesti nostavat vihreät ja kokoomus vievät kaiken, kuten Helsingissä ja vähän muuallakin jo kävi. Lautakuntapaikkojen jaosta se on syytä aloittaa. Eri ikäiset työparit voivat olla hyvä keino välittää tietämystä ja käytännön taitavuutta. Tämähän on eduskunta-avustajajärjestelmän etu.

Sosialidemokraatit ovat aina olleet huonoja opiskelijamaailmassa eikä nuorisopolitiikassa ole mennyt sen kummemmin. Heitä itseään se ei ole koskaan vaivannut, sillä itsetunnon puutteesta pienryhmät eivät missään tai koskaan ole joutuneet kärsineet. Mitä pienempi ryhmä, sitä isompi ego siihen tarvitaan.

Suomalaisen journalismin hellimä ja ylläpitämä populistipoliittikko Timo Soini sai mediaan viime vuosina pesiytyneiden populistitoimittajien työn hedelmänä suuren kannatuksen puolueelleen.

Media on tehnyt Soinista urhean, pätevän, sanavalmiin ja suorastaan esimerkillisen. Soini on lehdistön ja sähköisen median pysyvä perintöprinssi! Kun tulee niin hyviä juttuja hänestä, mikä nykyään toimittajalle riittää minkä tahansa sanoman levittämiseen.

Mutta missä ovat Soinin poliittiset panokset? Millä ohjelmalla perussuomalaiset suuren luokan vaalivoiton saivat? Miten maan makaaminen tästä paranee? Koittaako uusi huomen ja onnen aika perussuomalaisten myötä?

Sitä eivät tiedä edes kaiken tietävät journalistit. Tai tietävät, mutta eivät kerro. Kun Soinista saa niin hyviä juttuja.

EDIT: PEEÄR-MIES kävi äänestämässä hoksottimet tallella Tampereella.

sunnuntaina, lokakuuta 26, 2008

Äänestysmietteitä

Sade ropisee jo toista päivää väkivaltaisesti ja tuuli melkein irrottaa pään. Äänestämään mennessä täytyy siis olla ehdokas numeroineen jo mielessä. Peace and understanding. Käykää äänestämässä.

Olen lueskellut vaalitunnelmaan päästäkseni José Saramagon romaania Kertomus näkevistä. Se alkaa kuvauksella vaaleista, joissa 83 % annetuista äänistä on tyhjiä. Demokratia on uhattuna. Kaupunkiin julistetaan poikkeustila. Myrskyisää siis sielläkin.

Poikkeuksellisia ovat nykyään myös kotiaamut. Eilisestä lähtien olen ollut Höblän kestotilaaja. Heräteostoksia kirjamessuilta. Olisi kiva nähdä entisten ruotsinopettajieni naamat. Moista lehteä ei tietysti kotipaikkakunnalla ollut koskaan nähtykään, mutta jo silloisella huumorintajullani olisin hyvin voinut istuskella ruotsin tunnin alkaessa omissa oloissani Höblää lukien.

Kerroin tästä Åbo Akademin osastolla kirjamessuilla päivystäneille. He sanoivat, että minusta on tullut piilohurri.

Uuteen lehteen totuttautuminen vie aikansa. Sieltä ei oikein löydä asioita. Muutenkin lehti vaatii enemmän keskittymistä. Mutta eipähän aamiaispöydässä tarvitse käydä jatkuvia neuvotteluja lehden jakamisesta.

Men vem ska jag välja nu?

lauantaina, lokakuuta 25, 2008

Kirjamessut 08 II



Jos jotakin, kirjamessuilla on populaa. Tässä kuunnellaan
sarjakuvapiirtäjien jorinaa.
Posted by Picasa


Ja itse piirtäjät, haastattelija keskellä: Juba Tuomola, Esa Mäkinen, Pertti Jarla.
Posted by Picasa

Timo Ernamo Kirjamessuilla



Kirjamessujen hauskin puoli on se, että siellä tapaa tuttuja.
Posted by Picasa

Sotaelokuvapäivät

Tämmöinenkin tuli vastaan.

"Sotaelokuvapäivät avaa vuonna 2004 valmistunut, Åke Lindmanin ohjaama Etulinjan edessä. Haastattelussa ohjaaja kertoi missiostaan, siitä että hän halusi katsojien pysähtyvän ajattelemaan, että myös suomenruotsalaiset taistelivat isänmaan puolesta, vieläpä melko hyvin. Elokuva on ensimmäinen ruotsinkielinen näytelmäelokuva Suomen käymästä sodasta.

Elokuva panostaa todellisuusvaikutelmaan moni eri tavoin. Elokuvan peruskertomus perustuu suomenruotsalaisessa JR 61:ssa taistelleiden sotilaiden päiväkirjoihin. Elokuvan kuvaamat taistelut Syvärillä ja Kannaksella vuosina 1942–44 ovat todella tapahtuneet, ja päivämäärät sekä esimerkiksi kaatuneiden määrä esitetään historiallisen tarkasti. Käsikirjoituksen tekivät Stefan Forss ja Benedict Zilliacus. Forssin isä oli taistellut JR 61:ssä. Kuvauksissa mukana oli myös kolme veteraania. "Voin kysyä, miten teki ne ja ne asiat," Lindman kertoi myöhemmin. "Ei tarvinnut itse kuvitella, miten tehtiin."

Yksi päähenkilöistä, elokuvan nuori vänrikki Harry Järv, 200 partioretken sotilas, esiintyy nykypäivään sijoittuvissa dokumentaarijaksoissa. Kiinnostusta herättänee myös Järvin haavoittumisen jälkeen pääosaan nousevan jalkaväkirykmentin komentajan, everstiksi 25-vuotiaana 23.6.44 ylennetyn Alpo Marttisen muotokuva. Asekätkijänä hän pakeni Järvin avustuksella Ruotsiin, mistä jatkoi Yhdysvaltoihin saavuttaen sielläkin everstin arvon. Järv kirjoitti Ruotsissa nelisenkymmentä kirjaa.

Elokuvan rakenne on poikkeuksellinen. Se yhdistää tekohetkensä dokumentin, arkistomateriaalin ja todellisiin tapahtumiin perustuvan fiktiivisen näytelmäelokuvan. Arvosteluissa tämä nähtiin useimmiten elokuvan ongelmana: vaikka elokuvan sujuvia hetkiä kiiteltiin, se leimautui historian kuvitukseksi, todellisuuskuvaksi tarkoitetuksi draamaksi, joka ei oikein löytänyt linjaansa. Nuivahkoissa arvosteluissa oli usein kyse myös kulttuurieroista ja tietämättömyydestä: vaikka arvostelija sitä epäilee, opiskelu ja Platonista keskusteleminen saattoivat hyvin olla rintamamiestenkin arkea asemasodan odotuksessa. Åke Lindmanin elokuva on kunnianosoitus veteraaneille, mutta se ei unohda sodan karuutta ja tosiasiallista olemusta, elämänvastaisuutta.

Veteraanien kunnioitus on keskeistä myös Lindmanin ja Sakari Kirjavaisen elokuvassa Tali-Ihantala vuodelta 2007. Elokuva kiinnittyy sodan ratkaisuhetkiin, Pohjoismaiden historian suurimpaan taisteluun kesällä 1944 useasta näkökulmasta, kaikkiaan viiden eri taistelijan kautta. Henkilögalleria painottaa sodan vähemmälle huomiolle jääneitä toimijoita, sillä mukana on riikinruotsalaisia taistelijoita ja saksalaisia lentäjiä. Elokuvan parhaimmaksi anniksi on yleensä arvioitu sen kuvaus panssarikenraali Ruben Laguksen panssarijoukoista episodissa, joka saa särmänsä kenraalin nuoren korpraalipojan roolista taistelussa. Elokuvalle tyypillinen yksilöllistäminen toimii hävittämättä kokonaiskuvaa. Sen sijaan historiallisesti tärkeä tykistö jää elokuvassa vähälle huomiolle.

Elokuvan rakenne johtui siitä, että tekijät halusivat suunnata elokuvan näkökulmaa "väliportaan hallintoon ja miehiin, jotka joutuivat vastaanottamaan käskyjä ja toteuttamaan ne vaikeissa olosuhteissa". Kirjavaisen mielestä elokuvan jakaminen episodeihin palveli hyvin tätä tarkoitusta, sillä, kuten hän sanoi: "Sota ei ole tarina vaan tila, johon mentyään haluaa sieltä pois. Mielestäni suuri joukko henkilöhahmoja palveli parhaiten tätä ajatusta."

Tali-Ihantala on sotahistorian tapahtumia varsin tarkoin uudelleen dramatisoiva, dokumentaarista tarkkuutta tavoitteleva elokuva. Sen henkilöhahmot ovat repliikkejä myöten aitoja ja sotahistoriallisiin yksityiskohtiin on kiinnitetty tarkkaa huomiota, vaikka laaja historiallinen kehikko kuvataankin kliseemäisesti perinteistä tulkintaa toistaen.

Olli Saarelan ohjaama, seitsemän Jussi-patsasta saanut elokuva Rukajärven tie valmistui vuonna 1999. Silläkin on vankka kokemusperäinen lähtökohta. Se perustuu maanviljelysneuvos Pentti Perttulin kokemuksiin sekä Vienan Karjalassa taistelleen 14. divisioonan veteraanien haastatteluihin. Kyse ei ole koko sodan muotokuvasta, sillä itse tarina keskittyy polkupyöräjoukkueen tiedusteluretkeen jatkosodan ensimmäisinä päivinä.

Jos Etulinjan edessä antaa tilaa suomenruotsalaiselle kollektiiville, Rukajärven tie valitsee lähtökohdakseen toisen, yksilön kokemuksen. Perttula on yksilö, alainen, ihminen ja mies. Yksilöllisyyden korostus näkyy myös elokuvassa päiväkirjan pitona ja kirjeiden roolilla tarinassa. Sotaelokuvan ohella Rukajärven tie on leimallisesti rakkauselokuva. Saarelan elokuva ei siis ole tyylipuhdas genre-elokuva, vaan enemmänkin hybridi. Se on uusi ratkaisu suomalaisessa sotaelokuvassa. Peter Franzenin esittämän luutnantti Perttulan ja Irina Björklundin Kaarina-lotan välinen rakkaustarina on vähintäänkin yhtä tärkeä kuin kertomus sodasta. Historiaa rakkaustarina ei noudata, sillä elokuvan kuvaamalla rintamalohkolla ei tuolloin ollut lainkaan lottia.

Itse tiedusteluretki vastaa monin osin todella tapahtunutta, vaikka elokuvan yksityiskohtien historiallinen tarkkuus ei ollut tekijöiden lähtökohtana. He halusivat painottaa elokuvallista otetta ja sujuvuutta. Eri lajityyppien hybridinä elokuvan sanomaakaan ei ole helppo tiivistää, mutta lavalle kiivenneen on sitä yritettävä. Rukajärven tie kunnioittaa korpisoturia tehtävässään hienovaraisesti, mutta muistuttaa myös brutaliteeteista äärimmäisyyksiin saakka, ei vähiten siitä, että taistelun kokeneet sotilaat ovat aina uhreja, sillä uhrauksien hintana on usein niin fyysisiä kuin myös henkisiä vammoja.

Sotaelokuvafestivaalin päättää huomenna Mikko Niskasen ohjaama Sissit (1963). Neljän Jussin elokuva perustuu Paavo Rintalan romaaniin Sissiluutnantti. Se on poikkeuksellinen suomalainen sotaelokuva, sillä fyysinen vihollinen saa sinä sivuosan. Pahin vihollinen on lopulta näkymätön, psykologinen, eikä edes tuhottavissa. Tarina seuraa erikoisosastoa, jonka partioretkiin liittyvät sotaelokuville tyypilliset teemat kuolema, pelko ja hulluus yhdistettynä vaikeisiin luonnonolosuhteisiin.

Klassiselle suomalaiselle sotaelokuvalle tyypillisesti Sissien sota ei ole sankaruutta, vaan selviämistä. Hyvin tehdyn työn jälkeen riittää taputus olalle ja sankaruus näyttäytyy vasta sodan jälkeisissä juhlapuheissa, joissa sodan todelliset kokemukset jäävät sivulauseisiin.

Kuri on klassisen sotaelokuvan peruskysymys, mutta Sissien erikoisosasto on lähes täysin vapaa ulkonaisesta kurinpidosta. Heille "kaikki on mahdollista, kunhan vain ei ammu omia". Raskaita töitä seuraavat raskaat huvit. Kun lomalittera on turha toive, vapaa-aika täytetään viinalla, saunalla ja läsnä olevilla naisilla eli lotilla.

Sissien arki on kuoleman ja hulluuden vaarallista läheisyyttä. Vapaalla ollessaan sotilaat elävät eräänlaisen hybriksen ja nitshevo-tunnelman välimuodossa. Ammattityö kyllä tehdään, mutta muulla ei ole mitään väliä, "ollaan kuin Ellun kanat". Miehistö juo viinaa, upseeristo keskittyy naisten kaatoon, mutta pikainen akti ei tuo tyydytystä edes onnistuessaan, ja kiihkon jälkeen miehellä on vain häpeä, jonka tosin voi lakaista helposti syrjään. Kotona odottava morsian ei siinä elämässä kiinnosta: "Mitä väliä millään on, kun kaikki voi loppua konepistoolisarjaan". Seksuaalisuus on vain välttämättömäksi nähtyä tarpeiden tyydytystä, mutta myös nuoren miehen menestyksen mitta, jonka toteutuksessa keinoilla ei ole väliä. Ryhmän solidaarisuus nousee aina moraalikysymyksiä tärkeämmäksi, myös epäilijöiden kohdalla.

Sissien keskeinen teema on valtion ja yksilön välinen suhde. Valtio sotii ja miehiä kuolee joukoittain hyökkäyksissä isäntää jatkuvasti vaihtavan, mutta tosiasiassa merkityksettömän "Pallikukkulan" vuoksi. Arkipäivän valtio verolippuineen ja kirjeiden tuomine kotihuolineen on sotilaalle vieras, mutta sodassa samaisen valtion puolesta uhrataan ja uhraudutaan. Vallitsee tavallisesta selvästi poikkeava epämoraalinen tila.

Päähenkilö sissiluutnantti Takala on hukannut arvonsa ja uskontonsa, josta ei ole ratkomaan sodan ongelmia. Sen tunnustaa myös sotilaspastori, joka sanoo olevansa enemmän valtion kuin jumalan lähettiläs. "Valtio, eliitti, upseeristo ja papit ovat liittoutuneet yhteen" ja "miehistö uskoo sen". Näin papistosta on tullut sodan pahin propagandisti. Ristiriita on sovitettava täyttämällä uhrimalja, sotimalla vaikka aseettomana. Epäilevän mutta uskollisen papin sovituksen malja täyttyy vasta, kun kuolema ja sen tuoma maallinen sankaruus kohtaa hänet.

Erikoisosasto joutuu yhä uusiin tehtäviin, joiden yhteydessä kapinointi ei ole kaukana. Siinä Sissit tarttuu sodan lakeja ja rajoja mittaavaan moraaliseen ongelmaan: hajoaako ryhmän solidaarisuus, kun ratkaistavaksi tulee kysymys siitä, voiko aseettoman vangin tappaa vain oman turvallisuutensa vuoksi? Ja mitä seurauksia sillä on?

Sotaelokuvafestivaalien elokuvia yhdistää jatkosota, mutta muuten ne tarjoavat varsin erilaisia lähtökohtia keskusteltavaksi. Elokuva on tärkeä vaikuttaja, sillä tutkimukset ovat osoittaneet, että varsinkin koulunuorison käsitykset sodasta perustuvat juuri elokuviin. Åke Lindmanin molemmat elokuvat, Etulinjan edessä ja Sakari Kirjavaisen kanssa yhdessä ohjattu Tali-Ihantala lähtevät liikkeelle historiallisesta tarkkuudesta ja veteraanien kunnioittamisesta. Molempia elokuvia siivittää ajatus nostaa esille sodan tuntemattomia historiallisia puolia, missä ne onnistuvatkin hyvin. Olli Saarelan Rukajärven tie oli yksilötarina, joka on suomalaisessa elokuvassa merkkipaalu sotaelokuvan ja rakkauselokuvan hybridinä. Saarela ja hänen työryhmänsä onnistuivat toteuttamaan hankkeensa varsin korkealla teknisellä tasolla: valkokankaalla korostuvat elokuva ja elokuvan mahdollisuudet. Mikko Niskasen Sissit on perinteinen sotaelokuva. Se nostaa esiin tarkoin harkittuja moraalisia kysymyksiä niin yksilön kuin kollektiivin valta-asetelman näkökulmasta. Sissit on myös ainoa nyt esillä oleva elokuva, joka selvästi pyrkii pohdiskelemaan myös pasifistista näkökulmaa. Uusissa sotaelokuvissa ei pasifismille eikä syvälliselle ajattelulle sodan filosofiasta ole sijaa, vaikka sodan ja sotijoiden raadolliset piirteet saavatkin visuaalisesti enemmän sijaa kuin klassisten sotaelokuvien aikana. Siinä mielessä uudet sotaelokuvat ovat näkemyksiltään huomattavasti konservatiivisempia kuin suomalaisen sotaelokuvan aikansa kuvia ja asetelmia rikkonut, ujostelematon klassikko Sissit.

Toivotan kaikille Sotaelokuvapäivien osallistujille hyvää elokuvailtaa suomalaisen sotaelokuvan parissa."

torstaina, lokakuuta 23, 2008

Kirjamessut

Kirjamessut alkavat tänään. Vaimo meni jo pystyttämään ständiä, ja tänään 12 vuotta täyttävä lapsikin koululuokkansa kanssa matkaa kirjojen markkinahumun keskelle. Minäkin sain sitten mutkien kautta kutsulipun. Se tuntuu olevan harvinainen ilmestys ja ihme meidän kirjojen kirjoittajien parissa.

Eikä vain meidän. Jos satoja ja taas satoja kirjoja vuosittain tilaava kirjastonhoitaja ei kutsua kirjamessuille saa, on markkinoinnissa kyllä jotakin pielessä.

Viimeiset työpäivät - oikeastaan jo viikkojen ajan - ovat venyneet vaihteeksi yli puolen vuorokauden mittaisiksi. Tekstiä virtaa yhä, joten kaikki hyvin. Grande opus valmistuu sovitulla tavalla.

Menoja ja pikku hommeleita riittää raskaamman ojankaivuun rinnalle. Huomenna aloittaa kaksipäiväinen Sotaelokuvafestivaali Bio Rexissä. Käyn siellä avaamassa bailut esittelemällä festarin elokuvat.

Neliliuskainen esittely valmistui viime yönä kahden aikaan. 19 tuntia putkeen, tunnin tauko matkoihin.

tiistaina, lokakuuta 21, 2008

Ninotchka

Tiistai 21.10.2008

Kävin tänään puhumassa Ninotchkasta.

Vuosi 1939 oli Hollywoodin annus mirabilis, ihmeellisen hyvä elokuvavuosi. Elokuvaa tuntevalle sen osoittaa Yhdysvaltain Oscar-ehdokkaiden lista: Ninotchka, Dark Victory, Goodbye Mr. Chips, Love Affair, Mr. Smith Goes to Washington, Of Mice and Men, Stagecoach, The Wizard of Oz ja Wuthering Heights. Ilman ehdokkuutta jäivät sellaiset mestariteokset Beau Geste, Destry Rides Again, Gunga Din, Huckleberry Finn, Juarez, Only Angels Have Wings, The Roaring Twenties ja Union Pacific, The Women sekä The Young Mr. Lincoln. Mikä tahansa niistä olisi voitu palkita parhaan elokuvan Oscarilla, mutta niin kuin kilpailussa joskus käy, niillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Se johtui yhdestä syystä. Tuulen viemää ilmestyi 1939.

Ernst Lubitschin ohjaama Ninotchka oli siis mukana vuoden parhaiden elokuvien loppuvalinnassa. Maailman parhaana pidettynä elokuvavuonna se ei ole huono suoritus varsinkaan komedialle. Ninotchkan päätähti Greta Garbo asetettiin ehdolle naispääosan esittäjien sarjassa. Se meni Vivien Leighille elokuvasta Tuulen viemää. Ninotchka oli ehdolla myös parhaiden käsikirjoitusten sarjassa Melchior Lengyelin originaalikäsikirjoituksella: sen sai Frank Capran ohjaaman Mr. Smith Goes To Washington –elokuvan käsikirjoittaja Lewis R. Foster.

Amerikkalaiset elokuvat olivat muuttuneet 1930-luvun lopulla. Yksilötarinoiden sijaan esiin nousivat suuret eeppiset tarinat, sellainen kuin Tuulen viemää oli. Mutta se ei ollut ainoa. Monet lännenelokuvat intiaanisotineen ja lännen valloitustarinoineen, suosituiksi tulleet historialliset epookit ja elämäkertaelokuvat sekä jopa Kuohuvan kaksikymmenluvun tapaiset rikoselokuvat etsiytyivät suurten kertomusten äärelle. Capran Mr. Smith Goes to Washington suorastaan julisti demokratian puolesta totalitaarisia ajatuksia vastaan. Suuret kertomukset olivat tärkeitä. Elokuvien päähenkilöt olivat sidottuja historialliseen tilanteeseen ja historialliseen muutokseen.

Tavallisesti ajatellaan, että komedioissa kartetaan ideologioita. Mutta viihde ei tietenkään ole pelkkää harmitonta ilonpitoa, puhumattakaan siitä että se olisi läheskään aina tai pikemminkin koskaan puhdasta. On selvää, että suuret kertomukset eivät voi välttyä ideologioilta, ne ujuttautuvat aina mukaan elokuvan kaltaisiin esityksiin, jotka kuvaavat historiallisesti muuttuvia tilanteita.

Komedian mestarin Ernst Lubitschin uralle mahtuu monia menestyksiä. Hänen varhaisempia komedioissa oleellinen konflikti syntyy tavallisimmin yksityisen tarpeen ja julkisen kysynnän välille. Lubitsch ei näyttänyt olevan juurikaan kiinnostunut julkisesta sfääristä, sillä painopiste hänen elokuvissaan oli selvästi yksityisessä. Ninotchka on hänen elokuvissaan käännekohta: se mikä oli aiemmin ollut kontekstia, taustaa, oli nyt etualalla. Suuren, eeppisen kertomuksen voima vei mukanaan myös Lubitschin.

Ninotchka sijoittuu Pariisiin. Siellä päähenkilöitä viettelevät sekä kevät että kapitalistinen ylellinen yltäkylläisyys. Pariisissa asuu suurherttua Swana, jonka korut on kommunistisessa Neuvostoliitossa kansallistettu. Neuvostoliitto lähettää delegaation noutamaan niitä, mutta asiat mutkistuvat, kun herttuattaren rakastaja, kreivi Leon d'Algout saa vihiä asiasta. Kreivin ovela suunnitelma on houkutella neuvostodelegaatio nautintojen piiriin. Se onnistuu hyvin. Ajatus paluusta ankeaan neuvostojärjestelmään ei delegaatiota kiinnosta. Neuvostoliitto lähettää Pariisiin tilannetta korjaamaan Garbon esittämän järjestelmän kasvatin, komissaari Ninotchkan, joka kokee Pariisissa kulttuurishokin. Neuvostojärjestelmän arvot täysin omaksunut Ninotchka tyrmistyy ranskalaisten vapaamielisistä tavoista ja arvoista. Viekas kreivi tekee kaikkensa vietelläkseen kylmän Ninotchkan suopeaksi sekä Pariisin keväälle, rakkaudelle että kapitalismin houkutuksille.

Tarinan poliittinen luonne on ilmiselvä. Samaan poliittisuuteen olivat menneet jo mainittu Frank Capra ja komedian suurmestari Charlie Chaplin, joka oli näyttänyt Lubitschille suuntaa ennenkin. Modern Times, suomeksi Nykyaika, oli vahva kapitalismin ja siihen liittyneen modernin taylorismin kritiikki ja Hollywoodissa tiedettiin huhuta jo Chaplinin seuraavasta kritiikin kohteesta elokuvassa The Dictator.

Mutta voimme kysyä, kuinka tämä kylmän sodan aikana, siis toisen maailmansodan jälkeen, helposti ymmärrettävä Ninotchkan teema sijoittuu omaan aikaansa, ennen toista maailmasotaa, aikaan jolloin kylmää sotaa ei vielä ollut?

Isolationismipolitiikka, joka tunnetaan parhaiten koulusta tutulla Monroe-opilla, piti Yhdysvallat erossa lähialuettaan lukuun ottamatta muun maailman politiikassa. Yhdysvaltain kommunistipuolueen tärkeimmän rahoittajan, fasismia vastustaneen Chaplinin valinta oli toinen kuin Time Magazinella, joka vuonna 1938 valitsi kansikuvaansa vuoden miehenä Adolf Hitlerin. Maailma ennen toisen maailmansodan liittoumia näytti erilaiselta. Monet pitivät Adolf Hitleriä miehenä, joka eristää vastustettavan bolsevistisen Neuvostoliiton, ja olivat siksi valmiit tukemaan häntä. "Mieluummin Hitler kuin Stalin", sanottiin monessa läntisen Euroopan maassa. Amerikkalaisista elokuvayhtiöistä vain Warner Brothers oli kääntynyt fasismia vastaan, erityisesti sen jälkeen kun yhtiön mies Berliinissä murhattiin. Ernst Lubitsch ei tietenkään valinnut Hitleriä, kuten hänen seuraava elokuvansa Ollako vai eikö olla (1942) hyvin osoitti, mutta Josif Stalinia ja neuvostojärjestelmää hän vastusti.

Lubitschin ohjaustyyli, kameran kuljetukset ja tekniikka ei muuttunut, mutta aiemminkin tutun satiirin rinnalle oli tullut nyt politiikka. Annetaanpa Ninotchkan päätähden Garbon muistella tapaamistaan Lubitschin kanssa: "Sitten Ernst Lubitsch, joka oli lumoava mies, mutta vielä lumoavampi ohjaaja, kertoi minulle omista suunnitelmistaan. Hän aina aivan pursuili ideoita ja hän oli elegantti ja henkevä jopa viisas. Hän oli myös saanut hienon eurooppalaisen koulutuksen elokuvanteon alalla. Opin häneltä hiukan historiaa, etenkin kommunismin historiaa. Minulle selvisi, että kommunismi oli 1920- ja 30-luvulla suuresti vedonnut älymystöön ja teatteri- ja elokuvaihmisiin. Neuvostoliitto oli esimerkki siitä, miten taloudelliset, poliittiset ja taiteelliset kysymykset piti ratkaista. Neuvostoelokuva oli realistista ja vahvaa, ja neuvostokirjallisuus innosti Euroopan ja Amerikan kulttuurityöläisiä ryhtymään kokeiluihin. Samaan aikaan fasismi levisi nopeasti ja Hitlerin ja Mussolinin ihailijat etenivät kansainvälisellä areenalla."

"Neuvostoliiton ihailu herätti älymystöpiireissä taistelutahtoa. Mutta Euroopan hallitsevissa piireissä fasismi ja hitlerismi etenivät nekin, ja jotkut eurooppalaiset johtajat keksivät oivan ajatuksen, että fasismi ja natsismi voisivat yhteisvoimin tuhota Neuvostoliiton. Heidän järkeilynsä oli hyvin yksinkertaista: tapelkoot Hitler ja Stalin keskenään ja tuhotkoon toinen toisensa. Siten Eurooppaan ja maailmaan saadaan rauha. Demokratia saa paremmat mahdollisuudet säilyä ja kehittyä. Jotkut eurooppalaiset ja amerikkalaiset intellektuellit omaksuivat tämän ajatuksen ja päättivät taiteessaan tehdä propagandaa sen puolesta."

"Tavattuani Lubitschin toisen tai kolmannen kerran havaitsin, että hänkin ajatteli samalla tavalla", Garbo kertoo, mutta sanoo suostuneensa lukemaan Melchior Lengyelin alkuperäiskäsikirjoituksen. Luettuaan sen Garbolla oli kaksi syytä vastustaa roolia: "Tämähän on pelkkää propagandaa enkä minä taida sopia siihen. Se on komedia, enkä tiedä pystynkö näyttelemään sen." Lubitsch sai Garbon odottamaan sitä, että skenaario valmistuisi. Sitä kirjoittivat MGM:n asiantuntijat Charles Brackett, Billy Wilder ja Walter Reisch. Nämä miehet räätälöivät roolin Garbolle millintarkasti sopivaksi. Garbo sanoo silti tunteneensa vastenmielisyyttä roolista. Elokuvamaailma valmistautui tekemään fasismin vastaisia elokuvia, ja nyt häntä pyydettiin mukaan tällaiseen Neuvostoliiton vastaiseen propagandistiseen satiiriin.

Olipa niin tai näin, Garbo suostui. Hän piti tehtäväänsä haasteena. Sitä se oli jo sen vuoksi, ettei hän koskaan aiemmin ollut näytellyt komediassa. "Skenaario oli erittäin hyvin kirjoitettu", Garbo muisteli elämäkerturilleen. "Dialogi oli pirteää ja täynnä huumoria. miespuolisten toverien ja naispuolisen toveri Ninotchkan väliset tilanteet olivat koomisia, ja Ninotchkan maskuliininen vaatetus ja kauniit kasvot ja vartalo sekä arkinen kielenkäyttö, johon sekoittui marxilaisia sanontoja, korostivat elokuvan satiirista sävyä. Vaati valtavaa kyvykkyyttä tulkita tämän marxismin henkeen kasvatetun naisen sielunelämää hänen nyt oleskellessaan jonkin aikaa Pariisissa. Ninotchkan luonnekuva osoittautui minulle näyttelijättärenä haasteeksi. Yritin ilmaista sekä nykyhetken todellisuutta ja niin sanotun kapitalistisen ja kommunistisen moraalin välisiä eroja että myös nuoren naisen sielunelämää."

Maailmanhistorian käänteet ovat joskus nopeampia kuin elokuvan. Elokuvan valmistumisen ja ensi-illan väliin mahtui maailmaa hämmästyttänyt käänne elokuussa 1939: Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto sopivat ystävyys- ja yhteistyösopimuksen. Se tausta, joka oli tullut etualalle, olikin muuttunut kokonaan. Samalla se ideologinen vastakkainasettelu, joka oli ollut vahva elokuvaa tehdessä, häipyi taka-alalle tavalla, joka heijastuu joihinkin Ninotchkan kohtauksiinkin.

Suomessa Ninotchka on yksi pitkäaikaisimmista elokuvasensuurin kohteista. Koska Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää, se kiellettiin kesäkuun lopulla 1940 Moskovan rauhan aikana, jatkosodan alettua lokakuussa 1941 sallittiin, se sai ensi–iltansa tammikuussa 1942, sodan jälkeen sitä ei esitetty, vaan se tulkittiin jo aiheensa vuoksi kielletyksi ja 1981 taas sallittiin, tosin lyhyellä leikkauksella. Sodan jälkeisiin vuosikymmeniin mahtui useita uusintatarkastuksia, jotka kaikki päättyivät kieltoon ulkopoliittisilla perusteilla. Vuonna 1957 ulkoasiainministeriö kehotti tarkastamoa olemaan ottamatta elokuvaa uusintatarkastukseen. Vuonna 1963 sensori Kaisa Salonen olisi voinut elokuvan jo hyväksyä, mutta taipui yksimieliseen päätökseen ulkoasiainministeriön kannan vuoksi. Ulkoministeriön Matti Tuovisen johdolla kirjattiin päätökseen, että ei ollut "syitä eikä asiainkaavoja, jotka antaisivat aihetta muuttaa tämäntapaisiin elokuviin jo aikaisemmin omaksuttua kantaa." Elokuva sallittiin vuonna 1981, kun opetusministeri Kalevi Kivistö katseli elokuvan, eikä nähnyt syytä kieltää sitä, vaikka elämäkerturin haastattelemana muistelikin tarkastustilanteen absurdiutta lähes tyhjässä elokuvateatterissa, jossa ministeri katseli poliittisista syistä yli 40 vuotta vanhaa elokuvaa. Tarkastamon päätökseksi tuli kuitenkin 10 metrin leikkaus, jossa poistettiin Greta Garbon hiprakassa käymä "keskustelu" Leninin seinälle ripustetun valokuvan kanssa. Päätökseen liittyi aikansa slogan: "Elokuvaa ei saa mainostaa sensaatiota tavoittelevalla tavalla."

Suomalaisen elokuvasensuurin omituisuuksiin kuuluu se, että Rouben Mamoulianin samasta aiheesta ohjaama Ninotchkan musikaalimuunnelma Silkkisukat (Silk Stockings, Yhdysvallat 1957) hyväksyttiin elokuvatarkastamossa. Vaikka Ninotchka oli kielletty, Silkkisukat oli saanut esitysluvan leikkaamattomana. Silti molemmat olivat ulkopoliittisesti arkaluonteisia elokuvia. Vielä 1970–luvulla Silkkisukkien TV–esitys sai aikaan eduskuntakyselyn ja MTV:n ohjelmajohtaja Pekka Silvola sai selitellä asiaa Moskovassa asti. Sitä aiemmin MGM oli onnistunut myymään elokuvan Yleisradiolle osana noin viidenkymmenen elokuvan pakettia. Ohjelmajohtaja Kaarle Stewen ehti sijoittaa sen ohjelmistoon, ns. neljän viikon listalle. Kääntäjänä toiminut Regina Mörner (ent. Linnanheimo) tuli kuitenkin Stewenin puheille kesken työurakkansa ja kysyi oliko yhtiön poliittinen linja muuttunut. Ei ollut, ja elokuva vaihdettiin, mutta MGM sijoitti sen myös MTV:lle myytyyn elokuvapakettiinsa. Yhtiö ajoi elokuvan ulos ilmeisesti enempiä miettimättä ja sai tuntea siitä ulkopoliittisen ruoskan nahoissaan.

Olen keskittynyt tässä elokuvan vähemmän tunnettuihin poliittisiin piirteisiin, mutta elokuvaa katsoessanne voitte keskittyä ja yhtyä sen hienoimpaan piirteeseen: Greta Garbon kuuluisaan nauruun.

maanantaina, lokakuuta 20, 2008

Päiväkirja, Gezelius ja professorien erillissotakannat

Sunnuntai 19.10.2008

Täytin 49 vuotta. Onnittelut välittyivät eri tavalla kuin aiempina vuosina. Innostuin laskemaan. Facebookin kautta sain 22 tervehdystä ja kuusi "naamakirjan" maililla. Blogissa onnittelijoita oli viisi. Neljä lähetti onnittelunsa tekstiviestillä, ja vain kaksi - äiti ja käly - soittivat. Vaimo onnitteli laululla. Lapsi loikoili sen ajan Aku Ankan taskukirjan takana omassa huoneessaan. En saanut ainuttakaan kirjettä tai postikorttia tapahtuman johdosta.

Syntymäpäivää ei juhlittu muuten kuin että söimme hyvän aterian kaupungin parhaassa kiinalaisessa, Kalevankadun Nankingissa. Ankkaa sitruunakastikkeessa oli minun valintani. Ankan syöminen on kai nykyään epäeettistä, koskapa näitä eläimiä ennen loppuaan ruokitaan pakottamalla.

Lapselle tuli kiire ruokailun jälkeen tapaamaan koko viikonlopun pois ollutta ystäväänsä. Hän on tullut teini-ikään ja pyrkii irrottautumaan vanhemmistaan kuten teinin kuuluukin tehdä. Hän täyttää ensi viikolla 12.

Ruokaa odotellessa tenttasimme ateistivanhempina pakanalastamme tulevasta uskonnonkokeesta välttääksemme puhetta tulevista elektroniikkahankinnoista. Tällä kertaa lapsen ei tarvitse päntätä uskonkappaleita, vaan kyse on enemmänkin uskonnonhistoriasta. Se liippaa läheltä Suomen historiaa, jota toivomme hänen hallitsevan. Sen verran kai kahden historioitsijavanhemman jälkeläiseltä voi odottaa.

Anders Chydenius oli tuttu jo edellisestä historiankokeesta, ja jopa Johannes Gezelius. Kysyin kumpaa Johannesta tarkoitetaan, vanhempaa vai nuorempaa. Kysehän oli isästä ja pojasta. Siihen ei ruokailuporukka osannut vastata.

Arvelin että kyse oli vanhemmasta. Johannes, vanhemmissa teksteissä Juhana Gezelius vanhempi eli 1600-luvulla. Hän eteni Turun piispaksi Ruotsissa ja Virossa opiskellen teologian tohtoriksi ja hänestä tuli Turun piispa ja Turun Akatemian varakansleri vuodesta 1664 kuolemaansa saakka vuonna 1690.

Ensimmäinen professuuri hänellä oli itämaisissa kielissä ja kirjallisuudessa Tartossa, mutta hän muutti takaisin syntymämaahansa Ruotsiin, Västeråsiin kymnaasin teologian lehtoriksi ja sai Stora Skedvin kirkkoherran viran Taalainmaalla. Väkirikkaiden alueiden kirkkoherran virat olivat varsin tuottoisia myös taloudellisesti.

Mutta palvelu valloitusmailla oli sitä vielä enemmän. Ruotsin suurvalta-ajalle tyypillisesti hän toimi ennen Turkuun tuloaan Liivinmaalla superintendenttinä ja Tarton yliopiston varakanslerin sekä Riian ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherrana.

Koululaisten muistoihin tämä kansanopetusta kannattanut mies pääsi julkaisemalla omassa painossaan oppikirjoja.

Kuuluisin niistä on vuodelta 1666. Sen nimi on helppo muistaa: Yxi paras lasten tawara. Siitä on otettu yli sata painosta. Kirjasta löytyi aapinen, Martin Lutherin kirjoittama Vähän katekismus selityksineen, katekismuksen keskeinen sisältö kysymysten muodossa sekä raamatunlauseiden valikoima, jossa ovat Pyhän Raamatun oleellisena pidetyt opetukset.

Teologista kirjallisuutta hän julkaisi runsaasti, mutta hän kirjoitti myös kreikkalais-latinalaisen sanakirjan ja julkaisi laajan ensyklopedian Encyclopedia synoptica (1672).

Sekin oli oppikirja, Gezeliuksen opiskelevalle nuorisolle tarkoittama. Kyse oli tieteisopista, vetenskapslära, joka oli järjestetty skolastisen filosofian periaatteiden mukaan. Siinä filosofia jaetaan formaaliin filosofiaan, joka käsittää grammatiikan, retoriikan ja logiikan sekä reaalisen filosofian, joka on osittain teoreettista, osittain käytännöllistä. Teoreettisen filosofian osa-alueet ovat metafysiikka, pneumatiikka eli henkioppi, fysiikka ja matematiikka sekä käytännöllisen filosofian etiikka, politiikka ja taloustiede. Monipuolista koulutusta, sitä paitsi yleissivistävää.

Niillä pärjäsi kaikkialla maailmassa etenkin kun hän painotti voimallisen kurinkäytön sijaan koululaitoksessa havainnollisuutta, hyödyllisyyttä, ja omatoimisuutta, vieläpä niin, että oppilasta kohdellaan lempeästi ja ystävällisesti. Nämä Ruotsin syrjäytetyn uudistushahmon Johan Amos Comeniuksen opit tulivat käytäntöön Gezelius vanhemman toteuttamassa kouluuudistuksessa 1680-luvulla. Sisällöllisesti oppia oli saatu myös Saksasta, jo vuonna 1635 kuolleelta Wolfgang Ratkelta.

Gezelius vanhempi lienee innostunut oppikirjojen tekoon Ruotsin vuonna 1649 uusitun koulujärjestyksen johdosta, oppimiseen ja sivistykseen kannustaneen kuningatar Kristiinan aikana.

Koululaitos poikkesi rakenteeltaan jonkin verran nykyisestä. Opetuslaitoksia oli neljänlaisia: akatemioita, lukioita ja ylempiä sekä alempia triviaalikouluja. Triviaalikoulussa käytiin neljä yksivuotista luokkatasoa, mutta ne, jotka eivät halunneet jatkaa pidemmälle, saivat oppinsa lyhyemmässä ajassa kirjoitus- ja laskentoluokalla. Triviaalikoulusta saattoi edetä neljään yksivuotiseen luokkatasoon perustuvaan lukioon.

Triviaalikoulun viimeisellä ja lukion ensimmäisellä luokalla opeteltiin logiikkaa. Logiikan perusteet päntättiin ulkomuistiin. Ne, jotka halusivat lukiosta akatemiaan, saivat lisäksi muutaman tunnin opetusta filosofiassa.

Logiikkaa harjoitettiin pääasiassa väittelyillä. Sen on nykykoulutus Suomessa unohtanut. Niinpä meistä on tullut huonoja väittelijöitä, vaikka riitelyyn kyllä kykenemme. Koulun pitäisi satsata enemmän puheeseen, asioiden selvittelyyn ja keskinäiseen väittelyyn.

Vaimo piti hyvänä, että uskonnon oppikirjassa on oma lukunsa kansanuskonnoista, tavoista ennen katolisen kirkon tuloa Suomeen. Arvaisin vanhemman Gezeliuksen liittyvän juuri tähän. Hänen elämäntehtäviinsä kuului vanhan uskon hävittäminen.

Vuonna 1673 Gezelius antoi määräyksen loitsujen hävittämisestä: Kaikki vanha taikausko, jota ovat loitsut (etenkin riistaa pyydettäessä jne.) hävitetään saarnaamalla tarmokkaasti sitä vastaan, vakavin nuhtein, ja maallisen oikeuden avulla sekä asiaan kuuluvalla kirkkokurilla; mikäli taikauskon harjoittajat kuitenkin ovat liian jäykkäniskaisia eivätkä välitä näistä keinoista, kysytään neuvoa tuomiokapitulilta. Taikuudesta ja loitsinnasta tehdään välittömästi ilmoitus maallisessa oikeudessa."

Nuorempi Juhana Gezelius sai 43-vuotiaana pestin Turun piispana isänsä kuoleman jälkeen 1690. Muotokuvissa hän näyttää mustanpuhuvalta ja huomattavasti synkemmältä kuin leppoisan oloinen isänsä, joka oli kuvattu kyllä harmaapartaisena ja ehkä rajuuttaan ja voimaansa menettäneenä. Nuorempi Juhana Gezelius oli 1680-luvulla kahdeksan vuotta Inkerinmaan superintendentti, jonka päätehtävänä oli inkerikkojen ja karjalaisten ortodoksien käännyttäminen luterilaiseksi. Tietokirjat puhuvat "voimallisesta käännyttämisestä". Se tarkoittaa ylemmän vallan ja väkivallan käyttämistä.

Isänsä poika Gezelius oli siksi, että hän jatkoi isänsä töitä, muun muassa Gezeliuksen raamattuteoksen valmistamista.

Toinen päivän suuri aihe oli Suomen asema toisessa maailmansodassa. Vanha konservatiivinen ja nationalistinen historioitsijapolvi on takertunut termiin erillissota, jonka käytöllä on ollut tarkoituksena häivyttää Suomen ja Saksan välisen suhteen tosiasiallinen läheisyys. On tarrauduttu dokumentin puutteeseen. Kun ei ole kirjoitettua liittosopimusta, ei ole sotaliittoakaan. Se mitä käytännössä tapahtui maiden välillä, ei näitä historioitsijoita liikuta. Suomi taisteli omaa sotaansa ja sillä hyvä. Saksan tai Adolf Hitlerin tai natsien kanssa sillä sodalla ei ollut mitään tekemistä.

Helsingin Sanomissa (19.10.) Esa Mäkinen oli saanut vajaa kolmekymmentä historian professoria vastaamaan viiteen kysymykseensä historian taitekohdista. Tärkeimmäksi vastauksissa oli noussut se, että suurin osa piti järkevänä kuvata Suomen toisen maailmansodan aikaista suhdetta Saksaan liittolaissuhteeksi. De facto-liittolaissuhde, joka tarkoittaa tosiasioiden hyväksymistä totuudeksi, ajaa ohi juridiset ja historiateoreettiset pohdinnat siitä, pitääkö kaikesta olla paperi.

Itse olen ollut erillissota-teesiä vastaan jo 1980-luvulta. Tunnetuista historioitsijoista Markku Jokisipilä on sitä kantaa edustanut ja viimeksi professori Henrik Meinander pääsi tai joutui kannastaan julkisuuteen. Vahinko ettei toimittaja saanut professorien vastauksille enemmän tilaa, vaikka juttu lehtijutuksi oli toki laaja. Suomalaiset suurlähettiläät saivat paljon enemmän kantojaan esille Suomen Kuvalehdessä, kun ulkoministeri Alexander Stubb julkaisi heidän kantojaan maailman menosta.

Esa Mäkinen teki miehen työn jutullaan Hesarissa. Hän ehkä lyhensi akateemisen tiedon tietä kouluihin ja koteihin vuosikymmenellä.
Kyselyt historian professoreilta ja maamme toimivilta suurlähettiläiltä ovat hyvää journalismia ja kaiken kaikkiaan kannatettavaa toimintaa.


sunnuntaina, lokakuuta 19, 2008

Yhtä vaille viisikymmentä

Viideskymmenes elinvuosi lähti tuossa aamuseitsemän paikkeilla kulumaan. Olo vastaa ikää aika tarkasti.

Päinvastoin kuin viime vuosina on ollut tapana, oli aamuksi laitettu kystä kyllä pöydän täydeltä, vaikka onnittelulaulun ajaksi lapsi piiloutui Aku Ankan taakse. Suostui kuitenkin tulemaan yleisvaltakunnallisesta teininäreestään huolimatta aamiaiselle.

Riemullista syntymäpäiväjuhlaa odotellessa olen viime viikolla lueskellut paitsi Jouko Kokkosen urheilu ja nationalismi -väitöskirjaa (kiitos SKS lahjasta!) myös Matti Klingeä. Professorin päiväkirjat ovat perää perää luettuna varsin kiintoisia, erityisesti kohdissa, jossa hän intoutuu hieman luennoitsemaan. Ne ovat antoisia hetkiä historianystävälle.

Päiväkirjoissaan tai muistiinpanoissaan Klinge on mielestäni hieman radikaalimpi kuin mitä hänen tosielämän imagonsa on. Hyvä niin. Toisin päin se olisikin sietämätöntä. Mutta hattuani professorille nostan mielelläni! Tällaista lisää.

Itse asiassa olen ajatellut tehdä itse sellaista lisää. Yritän kirjoittaa tämän ja muiden blogien ja kirjojen ja artikkelien ja puhetilaisuuksien ohella vuoden ajan päiväkirjaa, jonka voisi julkaista kirjana. Koska viisikymppisyyteen on tänään tasan vuosi, työnimeksi sopii Viidenkympin villitys.
Kustantajat voivat tehdä tarjouksia. Voittaako nopein vai paras, jää nähtäväksi.

perjantaina, lokakuuta 17, 2008

Puolueiden kriisi




Posted by PicasaPistäydyin eilen punavihreissä bailuissa. Tyttöbändi ja Steen1 rappasi. Paljon vanhoja tuttuja parinkymmenen vuoden takaa. Aika kuluu, mutta paikalle tulleet eivät päällisin puolin ole paljon muuttuneet, vaikka vuosikymmeniä on kahden tai kolmen sijasta neljä ja viisikin.

Mika Rönkkö lykkäsi kouraani hänen ja Hanna Kuuselan toimittaman teoksen Puolueiden kriisi (Like 2008). Kirjoittajat ovat ajattelevia ihmisiä eri puolueista ja niiden liepeiltä.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee teemaa Mikä puolueita vaivaa? Kirjoittajina ovat Thomas Wallgren, Arja Alho, Tuomas Rantanen ja Karina Jutila. Toinen puoli kirjaa on otsikoitu Vasemmiston kriisi, kirjoittajina Anna Kontula, Lauri Holappa, Ruurik Holm ja Eetu Viren. Näiden teemojen lisäksi professori Heikki Patomäki ja kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ovat kirjoittaneet teokseen artikkelit.

Wallgren oli paikalla eilisessä tilaisuudessa. Kun emme jostain syystä tunne toisiamme, kävin esittäytymässä. Kehaisin miestä kätellessämme siitä, että hän ympäristöasiaa ajavana ja käytännöllisen yhteiskuntafilosofian hallitsevana liittyi juuri sosialidemokraattiseen puolueeseen.
Wallgrenilla on artikkelissaan paljon konkreettisia ehdotuksia demokratiapolitiikan ohjelmaksi. En käy niitä tässä selvittämään, mutta yhden mainitsen: koulujen yläasteille on saatava kuuden viikon maailmanparantamisen opetusjakso. Oppilaat osallistuvat valitsemansa kansalaisjärjestön toimintaan tai toiteuttavat oman hankkeen. Kannatan!

Demarit tarvitsevat Wallgrenin kaltaisia ajattelijoita ehkä enemmän kuin itse arvaavatkaan. Monet demarithan ovat ummistaneet silmänsä ja korvansa näiltä kysymyksiltä osin siksi, että epäreilu motkotus ja räkytys erityisesti vihreiden suunnalta on jokapäiväistä kaura-akanaa - vihreä puoluehan suorastaan uhkuu matalaotsaista demarivihaa. Tätä kuullessani olen tottunut kääntämään peukaloni alas armotta.

Minut demarivihainen kalke on vieroittanut vihreästä puolueesta täysin siitä huolimatta, että monet arvostamani ajattelijat ja poliitikot toimivat siinä. Tosiasia on kuitenkin, että varsin monet punavihreät ajatukset ovat täysin toteuttamiskelpoisia, olipa toimintaympäristönä vasemmistoliitto, demari- tai vihreä puolue. Siksi näiden ryhmien yhteisiä tilaisuuksia on syytä järjestää useammin.

Uusia ajatuksia ja ehdotuksia puolue-elämän vilkastuttamiseksi on liikkeellä runsaasti. Lähtökohdat ovat huonot. Vielä 1980 noin kuusi prosenttia suomalaisista toimi aktiivisesti puolueissa jäseninä. Prosenttiluku on laskenut tällä hetkellä kahteen. Puolueen jäsenellä on siis varsin paljon valtaa, mutta järin demokraattista tällainen ei tietenkään ole.

Patomäki kirjoittaa globaalidemokraattisen puolueen mahdollisuudesta. Koska talous ja valtamekanismit ovat globalisoituneet, pitää myös emansipatorisen poliitikan tehtävä se. Toimijuus, organisaatiot, yhteiset tavoitteet ja ohjelmat ovat tarpeen. Organisaatiomuotona Maailmanpuolue on ratkaisu tähän.

Ideahan ei ole uusi, sillä jo sata vuotta sitten scifi-kirjailijat kehittivät ajatuksen maailmanhallituksesta. Ehkä ne vielä joskus toteutuvat. Toivottavasti kuitenkin jo aikaisemmin ihmisten toiveesta eikä maailman poliittisen tai esimerkiksi ympäristökriisin pakottamana.

Kunnallisvaalien ennakkoäänestys on menossa. Käykääpä äänestämässä ja äänestäkää oikein hyvin!

Puolueiden kriisi -teoksesta löysin Eila Salomaan ja Michael Perukankaan arvostelut Ydin-lehden sivuilta.

torstaina, lokakuuta 16, 2008

Ere Kokkonen kuollut

Elokuvaohjaaja Ere Kokkonen, tuttu Spede-leffojen ja Turhapurojen sekä Arto Paasilinna -filmatisointien yhteydestä, on kuollut. Kaikkiaan elokuvaohjauksia lienee puolen neljättäkymmentä, televisioelokuvat ja -sarjat mukaan lukien yli neljäkymmentä. Kokkonen on ollut myös Komediateatteri Arenan johtaja. Viimeiseksi elokuvaksi jäi Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004).

Omia suosikkejani Ere Kokkoselta ovat Pohjantähteet (1969), Jussi Pussi (1970), Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996) ja Hurmaava joukkoitsemurha (2000). Hän oli kaikissa ohjaaja ja vähintäänkin yksi käsikirjoittajista. Mielestäni juuri näissä elokuvissa aidot inhimilliset murheet ja huikea komediallinen ote löytävät tasapainon. Vaikka en asiaa paremmin tunne, lasken ohjaajan ansioksi näiden elokuvien kohdalla myös näyttelijöiden onnistumisen. Kaksi ensimmäistä ovat mielestäni myös näyte kansainvälisen uuden aallon elokuvatekniikkojen (ja kameratrikkien) omaksumisesta suomalaiseen elokuvaan.

Sen tiedän, että mahtavan uran tehnyt elokuvaneuvos Ere Kokkonen avusti mielellään myös filmografiatyössä ja oli pidetty vieras elokuva-arkistossa.

EDIT: Otto Suuronen on kirjoittanut mainion Ere Kokkos-tekstin

tiistaina, lokakuuta 14, 2008

1918

Pistäydyn tänään "Vuosi 1918 Helsingissä" -luentosarjan puhujana Helsinki-Seuran tilaisuudessa. Se pidetään Kongressikeskus Paasitornissa, Paasivuorenkatu 5. Auditoriosta saa tiedon ala-aulassa. Tilaisuus alkaa 17.30 ja päättyy 19.00. Aiheena Sisällissota ja sen muisto dokumenttielokuvissa.

Tunnelmaan voi eläytyä vaikkapa Ylen elävän arkiston 1918-klipeillä. (Kirjoita oikean reunan hakukoneeseen 1918)

maanantaina, lokakuuta 13, 2008

One for the road

 

Raakaa kirjoitusta, valkoisten läiskien täyttämistä. Kyllä siitä kirja näyttää tulevan.

 
Posted by Picasa


Ulkopuolelta kuuluu valkoista kohinaa. Yritän sulkea sen pois.
Posted by Picasa

sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008

Tytär maalaa III

 
Posted by Picasa

Tytär maalaa II

Posted by Picasa

Tytär maalaa I



Kirjahyllyä siivotessa vastaan tuli tyttären viime vuoden eli viidennen luokan maalauksia. Eivät ihan huonoja...
Posted by Picasa


Klikkaa kuva suuremmaksi, F11 vie koko ruudun näyttöön.

Kirja Herttoniemestä



Vaimon kirjoittamaa kirjaa en ole tainnut mainostaa. Mutta tässäpä malliksi. Hän esittelee kirjaansa Helsingin kirjamessuilla perjantaina 24.10.2008:

"klo 15-16
Herttoniemi - kylä, kartano, kaupunginosa
Kirja tutustuttaa lukijansa monivaiheisen kaupunginosan historiaan. Paikalla kirjan kirjoittaja Eva Packalén Helsingin kaupunginmuseosta."

Kirjaa voi tilata Herttoniemi-seuran sivuilta ja sitä saa ainakin Museokaupasta Sofiankadulta ja Akateemisesta kirjakaupasta.

Minulta on siinä liitteenä pieni artikkeli Herttoniemestä ja elokuvista.
Posted by Picasa


EDIT: Joonas Sillanpäällä taitaa olla ensimmäinen arvostelu kirjasta hänen Kirjahylly-blogissaan. Kirjan päälinjat on arvostelussa tiivistetty mielestäni varsin hyvin.

lauantaina, lokakuuta 11, 2008

De mortuis nil nisi bene

"De mortuis nil nisi bene" on vanha sanonta ja pätee betonipilariin virka-autollaan törmänneeseen Jörg Haideriinkin, "suurimpaan kärnteniläiseen", kuten hänen maaherraseuraajansa asian ilmaisi.

"Tämä on kuin maailmanloppu", totesi puoluetoveri, ja vasemmaltakin itävaltalaispoliitikot antavat tunnustusta Haiderin vaikuttavuudelle maan politiikassa, "mielipide-eroista huolimatta".

Haiderin uran aikana julkisesti esitettyihin kansallissosialistisiin sympatioihin kommentteja tulee ulkomailta: Serbiasta ja Israelista voimakkaimmat. "Puolesta ja vastaan" oli myös kirkollinen kommentti.

Kuolleista erikoisen eläviin. Eilen bussimatkalla Kuopiosta Mikkelin kautta stadiin radio toisteli Martti Ahtisaaren ylistystä lähes väsyksiin asti. Korttijengi meinasi seiskan keskeltä jo hermostua hypetykseen. Alexander Stubb oli valmis sublimoimaan Ahtisaaren suureksi suomalaiseksi "Mannerheimin rinnalle".

Ei rauhan miehen sallittu nousta arvostukseen ilman sotaisaa vertausta... Mutta niinpä nobelistin tärkeimmäksi kommentiksi tämän päivän lehdissä nostettiin kehotus Suomelle liittyä Natoon. Hukkaan meni hyvä paikka rauhan sanomaan.

Kotimassa lehdet netissä järjestävät äänestyksiä ja näyttäisi siltä, että 85 prosenttia pitää Nobelin rauhanpalkinnon saajan valintaa oikeaan osuneena, minä yhtenä monista siis. (Uusi Suomi) Väite, jonka mukaan valinta vaikuttaisi Suomen maineeseen positiivisesti, epäilyttää lähes joka neljättä.(HS)

Mistähän näitä "kriitikkoja" oikein syntyy, kuka heidät kasvattaa ja kukaa pitää pahaa mieltä yllä näinkin itsestään selvässä tapauksessa. Kyllä edes nettiäänestyksessä voisi aseensa laskea hetkeksi.

torstaina, lokakuuta 09, 2008

Objective Kuopio

En tiedä mitä te teette, mutta minä lähden Kuopioon katsomaan Eino Mäkisen valokuvia.

Paluumatkalla pistäydymme Mikkelissä katsomassa, miten arkistojen ja ihmiskunnan tulevaisuutta varten tehdään restaurointityötä.

Ryytykää te täällä Helsinskissä tai missä ikinä olettekin. Kai te pari päivää ilman pärjäätte.

keskiviikkona, lokakuuta 08, 2008

Aina on jotakin hukassa

Eilisen kännylatausvuodatuksen jälkeen tänään ovat vuorossa hävinneet, kadonneet ja hukassa olevat esineet.

Jukka Korpelan Itä-Euroopan historia sentään löytyi cd-telinettä vasten olevan tuolin selkänojan takaa jumittuneena noin neljänkymmenen sentin korkeudelle.

Eepoksen laina-aika päättyy huomenna, joten käykääpä tekin kaikki uusimassa lainanne nyt ja heti. [Tämä kehotus on ainoa harrastamani filantropiamuoto.)

Sulkuhuomautus on tarpeen, sillä kirjaa etsiessä löytyi julmetusti rahaa - ihan totta! - ja myös toista vuotta hukassa ollut ohjelma-cd, jota oli etsitty enempien kissojen ja koirien kanssa kuin allergikko sietää.

Löytyneet rahat olivat pussissa, jota pidin kesäloman kiertomatkalla eri puolille Suomea, enkä niitä juuri käyttänyt, kun bensa- ym. ostokset tuli käytännössä tehtyä korteilla bonuksien toivossa.

Kaulasta pussi pantiin kotiin palattua "talteen" ja kun lomaa oli vielä viikkoja enkä käynyt missään, unohtui tukun olemassaolo kokonaan. Vaikka muistan kyllä jossakin vaiheessa, ehkä kuukausi kesäloman jälkeen ihmetelleeni rahan menoa, vaikka sitä ei mitenkään kuluttanut kodin parvekkeella, jossa kesälomani loppuviikot vietin. Tätä se vanhuus teettää, nuorempana nämä tällaiset olisi muistanut liiankin hyvin viimeistään suun alkaessa loppasta.

Ajattelin löydöstä ilahtuneena pistäytyä Roomassa.

Mutta videon "telakkaa", jota kautta kaikki kuviteltavissa olevat toiminnot kulkevat, ei löydy mistään. Jopa tuo löytynyt ohjelma pitäisi ladata laitteen telakan kautta.

Ihmisen muisti on kummallinen. Päässä kulkee kuvia telakka siellä, telakka täällä ja telakka siellä ja täällä. Kyse ei ole Tampereen Telakasta, vaikka sekin mieleen aina välähtää. Telakka oli mukana Sodankylässä, Sotkamossa, Vaasassa ja ties missä. Mutta viimeksi kyllä aika varmalla nakituksella se oli siellä missä pitääkin. Vaan ei ole nyt.

Sitten - haa, tulihan se taas - mielessä pyörii kuvallinen ajatus, että työnnän sitä kirjahyllyyn "turvaan". Siis jotenkin pystyasennossa. Kun se sen tavallinen säilytyspaikka oli muka vaarallinen ja olisi voinut rikkoa sen järkäleen telakan.

Mutta mihin kohti näissä sadassa metrissä hyllykköä... Kirjaa etsiessäni kävin ehkä noin kolmekymmentämetriä hyllykköä läpi, eikä siellä mitään telakkaa ollut... Vai voisiko sittenkin olla... Ei kai...

Ei tätäkään olisi nuorempana sattunut.

tiistaina, lokakuuta 07, 2008

Pari tolppaa, heti

Mikä hitto siinä on, ettei koskaan opi laittamaan puhelinta lataukseen illalla tai vaikka yöllä. Aamulla sitten laitteessa ei henki pihise, vaikka kuinka ravistaa ja nostelee korvalle.

Ja sitten joutuu aamulla kärsimättömästi jalkaa maahan taputellen odottelemaan, että pari tolppaa edes nousee esiin.

Pyydän anteeksi ylimääräisiä sitten-sanoja. Minulla on varmaankin jokin peruskouluaineenkirjoitusvirus.

maanantaina, lokakuuta 06, 2008

Sähläystä, piruja ja peijooneita

Elämä on sähläystä, mutta mitäpä se olisi ilman sitä? Ja kuitenkin, ilmankin voisi hyvin olla. Olkaa huoleti, en aio mennä yksityiskohtiin.

Sähläyspuhelinsoittojen jälkeen aamupäivä kului hyvin informoidussa palaverissa, jossa käytiin läpi nykyistä ja tulevaa asiaa elokuvatietokannoista, joista yleisölle näkyy jo nyt Elonet.

Sitten seurasi lisää sähläyspuhelinsoittoja. Olkaa huoleti, en aio mennä niiden yleisiin piirteisiin.

Matkasin sitten kauas Pasilaan. Näin siellä ensi-illassa parin viikon päästä alkavan sarjan Piru ja peijooni, jossa seikkailevat Urho Kekkonen, Viktor Vladimirov, Ahti Karjalainen ja Paavo Väyrynen, tunnetuimmat mainitakseni.

Osaava työryhmä oli saanut aikaiseksi nykytelevisioon istuvaa historiallista fiktiota ja fiktiivistä historiaa. Kolmetuntinen vierähti yllättävän nopeasti.

Väliajalla Ison Pajan seinätelevisioissa näkyi ykkösuutinen: Paavo Haavikko on kuollut. Laittaisin hatun päähäni kunnioituksesta, mutta lapsi on rytännyt sen hattuhyllylle muodottomaksi.

Sitten takaisin sähläyspuhelujen pariin, mutta älkää olko huolissanne, en aio soittaa tai vastaanottaa niitä enempää tänään.

sunnuntaina, lokakuuta 05, 2008

Salaisia aseveljiä ja reseptejä

Oula Silvennoisen väitöskirja Salaiset aseveljet (Otava 2008) etenee tasaista tahtia Suomen ja natsi-Saksan poliisiyhteistyön hengessä, televisiosta on katsottu Jörn Donnerin tuottama, käsikirjoittama, ohjaama ja leikkaama Mustaa valkoisella ja Jack Witikan sisällissotakuvaus Silja - nuorena nukkunut (Veikko Itkonen, 1956), joka perustuu melkoisen uskollisesti Frans Emil Sillanpään tekstiin.

Muutaman kilometrin kävelyreissukin on dallattu, kun kerran aurinko suostuu esiin tulemaan syystuulta lievittämään. Siinä läimimme kärpäsiä nippuun, sillä matkan varrelta sain vihdoinkin noudetuksi Tiinalta hänen Italiasta roudaaman oliiviöljypänikän ja sain tuliaisiksi vielä erittäin salaisen focaccia-leivän ohjeen, joka löytyy virkkeen alkupään linkistä bloginpitäjän lukijalahjana.

Focaccia-ohjeita näyttää olevan myös netissä pilvin pimein. Ei kun kokeilemaan.

Jostakin syystä myös pienlentokoneet eivät lennä eikä pihalla kukaan pärisytä yleiseksi tulleita puutarhamoottorisahoja.

Mitä muuta? Voitin eilen lotossa neljä oikein, 12,50 euroa. Viiden viikon lottorivien hinta on tosin 20 e, mutta kuitenkin. Eka kerta vuoteen, vaikka sinnikkyyttä on tältä puolelta aitaa harrastettu, eikä onnelle ole käännetty selkää.

perjantaina, lokakuuta 03, 2008

Alma Media, yhteiskunnallinen vastuu ja syrjintä

Syrjintä on Suomessa termi, jolla ei ole läheskään niin paha kaiku kuin pitäisi olla.

Oikeudellisesti se on käsittääkseni määritelty varsin hyvin. Perustuslain mukaan ketään ei saa asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Mielestäni se on hyvä laki.

Työsyrjintä on määritelty rikokseksi. Yhdenvertaisuuslain säännökset kieltävät syrjinnän esimerkiksi työhönotossa ja koulutuksessa. Kielletyt syrjintäperusteet ovat ikä, etninen tai kansallinen alkuperä, kansalaisuus, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, terveydentila, vammaisuus, sukupuolinen suuntautuminen tai muu henkilöön liittyvä syy.

Julkisuudessa liberaalit ajatukset ovat saaneet vuosi vuodelta enemmän tilaa. Toiset laissa mainitut perusteet ovat olleet esillä enemmän kuin toiset, mutta tuskin niitä kovin paljon kannattaa alkaa keskenään kilpailuttaa mittaamalla.

Tasa-arvolaki on dynaamisempi: vaikka sukupuolen perusteella ei saa syrjiä, laki ymmärtää poikkeuksia. Esimerkiksi näyttelijäksi esitettävän näytelmään kirjoitetun miehen rooliin voidaan hakea ja valita vain mies. Toinen esimerkki voidaan saada terveydenhoidosta: lakia rikkomatta esimerkiksi vanhuksen kotihoidossa sukupuoli voi olla valintakriteeri.

Asennetasolla muutos on paljon hitaampaa. Tiedämme, että rasistiset asenteet ovat niin yleisiä, että niitä kohtaa arkipäivässä ja julkisuudessa jatkuvasti.

Mielipiteiden ja syrjivien asenteiden välinen rajanveto on vaikeaa, kuten esimerkiksi sadat nettikeskustelut osoittavat, mutta oikeus on ratkaisujaan tässäkin suhteessa viime vuosina tehnyt. Mielipiteilläkään ei saa julkisesti syrjiä, puhumattakaan että kiihottaisi toisia kansanryhmiä vastaan.

Sampo Pankin konsernijohtaja Björn Wahlroos ilmoitti taannoin, että yrityksien ainoa tehtävä on tehdä tulosta eli rahaa. Niillä ei ole muita velvoitteita, ei esimerkiksi yhteiskunnallista vastuuta.

Nyt Alma Median suuromistaja Kai Mäkelä peesaa häntä yhtiönsä kriisissä: ei ole väliä mitä puhutaan, sillä kaikki julkisuus tekee yhtiötä tunnetuksi.

Sampoa ja Alma Mediaa yhdistää myös se, että Alma Median hallituksen puheenjohtaja Kari Stadigh on Sampo Pankin konsernijohtajan varamies.

Sen että Alma Median viisimiehisessä (sic!) hallituksessa ei ole yhtään naista voi hyvin lukea tasa-arvokannanotoksi.

Alma Media ja sen johto on nyt lähellä tilannetta, jossa se arvattavasti tulee tuomituksi syrjinnästä päätoimittaja Johanna Korhosen tapauksessa.

On jännittävää nähdä, kuinka Wahlroosin & Mäkelän yhteiskunnallinen linja kestää, kun tuomiota viimeisellä rannalla jaetaan. Yhteiskunnallista vastuuta ei valitun linjauksen mukaan ole, mutta lain edessä tiettyjä vastuita kuitenkin toki kannetaan.

Tuskinpa vastuullinen yrityshallitus jää sitä odottamaan.

Paha vain, että syrjintä tuskin saa Alma Median hallitusta toimiin. Se on käynyt jo nyt ilmi toiminnan hitaudesta.

Sen sijaan yrityksen hallitusta mietittää varmasti se, että Alma Median kilpailijat Sanoma ja Yleisradio ottavat tapahtuneesta tietysti kaiken irti. Kilpailijat ovat selvästi enemmän oikealla asialla, vaikka eivät varmasti pyyteettömiä olekaan. Helsingin Sanomien pilapiirros tänään oli tosin epäonnistunut, koska Lapin kansan toimitus saa siinä aiheettomasti mutaa niskaansa.

Monet boikottihankkeet mustaavat Alma Median mainetta. Pystyykö tällainen yritys toimimaan median tasapuolisuusvelvoitteiden mukaisesti? Palkkaako yritys syrjintää suosivia ihmisiä?

Suomi-brändikin on joutunut jälleen kerran koetukselle, kun pohjoismaiden media täräyttelee asiasta täydeltä laidalta.

On vahinko, että Alma Median kilpailijoiden johdolta ei kannanottoja kuule. Aika alkaisi olla sihenkin. Yritysetiikkaa olisi hyvä kirkastaa niissäkin, vaikka wahlroosilaiset ovatkin varmasti eri mieltä.

EDIT 12:30. Kannanotto olisi tarpeen myös siksi, että tulilinjalla oleva Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne on Suomen Tietotoimiston eli STT:n hallituksen puheenjohtaja.

keskiviikkona, lokakuuta 01, 2008

Mannerheim KultaBoxissa

Finnkino tiedotti eilen:

"Dokumenttikokoelma ”Valkokankaan Mannerheim” on yltänyt ensimmäisenä julkaisukuukautena KultaBoxin oikeuttavaan 5000 kappaleen myyntiin. DVD sisältää yli kaksi tuntia arkistomateriaalia Marsalkka Mannerheimin elämästä vuosilta 1918–1956."

Itse asiassa se meni reilussa viikossa. Kollegat Kippola ja Partanen ansaitsevat läimäyksen hartioille, kun munivat kultamunia...

Toivottavasti tavaraa riittää kaupoissa.