maanantaina, huhtikuuta 16, 2012

Elokuvissakäynnin vaaroja

Jos kysyttäisiin elämän vaaroista, harva vastaisi elokuvissakäynnin kuuluvan niihin. Sensuuritutkijan taustalla tietysti osasin arvata, että toisten moraalia mieluusti vartioivat laskivat vuosikymmenet elokuvan varsinkin nuorilla vaarallisiin harrastuksiin, mutta nyt internet on tainnut viedä harhapolkuhoukuttelijain ykkössijan. Ja senkin arvasin, että onnettomuuksia on sattunut, tulipaloista pommituksen tuhoihin.

Kavan kirjastosta sain aamutuimaan mukaan Belfastin yliopiston elokuvatieteen professori Gary D. Rhodesin pelottava kirja The Perils of Moviegoing in America, 1896-1950. Suomennettuna se olisi osapuilleen "Elokuvissakäyntien vaarat Yhdysvalloissa" mainittuina vuosina. Kirja tekee selväksi, että ensimmäisenä viitenä vuosikymmenenä riskit toteutuvat harvinaisen usein.

Tulipalot olivat vaarallisia elokuvateattereissa, se tiedettiin Suomessakin jo 1800-luvulla. Muistan kirjoittaneeni itsekin dokumenttielokuvan historiaan noiden aikojen huhusta, jossa palonarka nitraattifilmi pelotti jonkun sattuneen katastrofin jäljiltä yleisön eläwien kuwien näytöksistä niin, että järjestäjän piti mainostaa lehdessä näytösten olevan turvallisia. Mutta kummat olivat oikeassa?
"Auringonvaloa tarvitaan elokuvien kuvaamiseen, pimeyttä niiden esittämiseen", kirjoitettiin 1896 New York Timesissa. Eipä aikaakaan kun uutispalstoilta voitiin lukea täyteenpakatun elokuvasalin pimeydessä syntyneestä paniikista, jossa "monet naiset pyörtyivät, toiset tulivat hysteeriseksi ja ovilla oli hirmuinen ryysis". Paniikki syntyi kahden miehen aloittamasta tappelusta salissa.

Kukaan ei tuolla kertaa kuollut, mutta kirjan valokuvat kertovat karua kieltään tulipalojen synkkyydestä. Washington DC:ssä Knickerpocker-teatterissa menehtyi vuonna 1922 peräti 98 katsojaa. Suomen Tampereella riskit toteutuivat elokuvateatteri Imatrassa vuonna 1927. Tuleen projektorissa syttyneen nitraattifilmin aiehuttamat liekit levisivät nopeasti ja tulisen saliin loukkuun jääneistä menehtyi 20 heti, yksi myöhemmin palovammoihin sairaalassa. Loukkaantuneitakin oli 27.
Nitraattifilmin vaaroista kuumien koneiden ja kinohiilien kirkkauden aikakautena kertoo hyvin se, että elokuvateattereissa Yhdysvalloissa kirjan käsitteleminä aikoina oli yli 1000 tulipaloa. Vaikka erilaisia "turvafilmejä" kehiteltiin jo 10-luvulla, päästiin ongelmasta vasta vuoden 1946 käyttöön otetun asetaattifilmin avulla. Suomessa siihen siirryttiin kokonaan vuonna 1952.

Elokuvateattereissa tapahtuneet sadat ryöstöt lakkasivat Yhdysvalloissa vasta 1940-luvulla. Pahimmassa aseistauneet rosvot, joita oli peräti kahdeksan, tyhjensivät 2500-päisen katsojakunnan kuin junaryöstössä ikään. Taskuvarkaudet olivat arkipäivää, mutta varsinkin lama-aikoina myös elokuvissakävijöitä ja elokuvateattereiden kassoja ryöstettiin, joskus hyvinkin väkivaltaisesti. Murtomiehet kävivät yöllä teattereiden kassakaapeilla. Eikä aina tarvinnut mennä teatteriin asti, sillä kassoja jouduttiin viemään pankkeihin ja matkalla sattoi sattua mitä vain. Kirjaan on otettu mukaan myös muutamia epäonnistumisia ja selvittämisiä.

Vuosina 1912-1941 Yhdysvaltojen elokuvateattereissa tapahtui satoja räjähdyksiä. Englannissa natsien pommitukset sulkivat yli 300 elokuvateatteria, pahimmassa tapauksessa Portsmouthissa 50 kuoli täysosuman tullessa. Suomessakin ilmapommituksen vaarat tiedettiin. Marraskuussa 1942 lentopommi surmasi Helsingissä 45 ja haavoitti 120 lasta ja aikuista elokuvateatterin edessä keskellä Helsinkiä. Yhdysvalloissa sotapommituksia ei ollut ja monet tapauksista olivat onnettomuuksia, kaasun tai jonkin muun räjähdettyä.

Mutta kyllä terroritekoja tehtiin elokuvateattereissakin. Osassa kyseessä oli kiristystä tai kostoa tehostava pommitus. Pommit eivät onneksi aina olleet vaarallisia vaan hajupommien tapaan aiheuttivat lähinnä pahaa mieltä. Kyynelkaasu oli jo vakavampaa, kuten tietysti syntynyt paniikki aina ahtaissa tiloissa. Poliittista taustaa oli niissä tapauksissa, kun pommit räjähtelivät ammattiyhdistysväen ja ahneena pidetyn teatterin johdon välisten ongelmien käytyä ratkaisemattomiksi. Kun äänifilmi alkoi syrjäyttää orkesterit teattereissa, tapahtui reilussa vuodessa 1929-1930 peräti 40 hyökkäystä elokuvateattereihin. 1930-luvun suuri lama aiheutti paljon protesteja ja hyökkäyksiä elokuvateattereissa. Mukaan on tietysti laskettava myös yksittäiset tapot ja murhat, joita elokuvateattereissa tehtiin veitsillä tai ampuma-aseilla.

Rhodesin omaperäinen kirja kulkee hienolla tavalla elokuvahistorian laidoilla. Samalla se on ennen käsittelemätön pala kaupunkien historiaa ja elokuvateattereiden roolia urbaanissa ympäristössä. "A mesmerizing page turner", kuten arvostamani elokuvahistorioitsija Charles Musser kirjasta sanoo omassa arvostelussaan. Laittamattomasti sanottu.

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2012

Lyhytelokuvien kaanon - Orionissa keskiviikkona

Digitalisointi on päivän sana. Siksi suunnittelimme arkistokollegani Ilkka Kippolan kanssa noin vuosi sitten, että esittelisimme tämän vuoden keväällä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston eli Kavan esityksissä palkittuja lyhytelokuvia elokuvateatteri Orionin huipputasoisella digitaalisella laitteistolla Helsingissä.

Pari viikkoa sitten ensiesityksessä niitä jo olikin ja jälki valkokankaalla oli kokeneemmankin katsojan silmään mainiota. Mutta oli myös teknisiä ongelmia, niin kuin uusien laitteiden ja systeemien kanssa silloin tällöin on.

Puolen tunnin värkkäämisellä asiat kuitenkin lutviutuivat ja esitys saatiin käyntiin. Odottelu sujui vilkkaassa keskustelussa, mistäpä muusta kuin digitalisoinnista.

Keskiviikkona 11.4. viiden aikaan iltapäivällä Orionissa (Eerikinkatu 15) vyöryy valkokankaalle uusi satsi palkittuja lyhytelokuvia nimellä Dokumentin ja lyhytelokuvan kaanon II. Esittelyvuorossa ovat 1960-luvun parhaat tai ainakin parhaina palkitut - niistä enemmän tekstissä tuonnempana.

Digitalisointi ei ole edennyt vielä näin pitkälle, mutta 35 mm:n pääosin priimakuntoista filmiä löytyy. Elokuvissa tärkeästä silmänvaraisesta tasosta ei tingitä. Mukana on myös ongelmien vuoksi viimeksi esittämättä jäänyt 1950-luvun värihelmi Sininen Saimaa.

Pieneen pääsymaksuun sisältyy elokuvien lisäksi ohjelmanumero, jossa tutkijakollega Ilkka Kippola esittelee filmit puhujapöntöstä avauspuheessaan, kuten meillä juhlallisuutta pilke silmäkulmassa tavoitellen on ollut tapana, joskus undergroundin yhteydessä jopa Suomen lipun viiriversion koristamana. Ainoa mikä seuroista puuttuu on yhteinen virrenveisuu ja puolitoista tuntia tanssia, mutta kyllä niitä ehtii omilla tahoillaan iltaseitsemän jälkeen harrastamaan.

Mutta tässäpä taustoitusta tilaisuuden puheelle:
"1960-luvun Jussi-palkittujen tekijöiden kärki puhkoi väylää elokuvateollisen ajan jälkeiselle lyhytkuvan suuntaukselle. Kaiken jo kokeneet Matti Kassila ja Aimo Jäderholm muuntuivat sulavasti ”auteur”-elokuvan tekijöiksi. Erkko Kivikoski otti vauhtia Pariisin kautta ja Lodzin elokuvakoulusta Puolassa. Juho Gartz, Sauli Rantamäki sekä Raimo Utrianen edustivat heti uuden polven tihentämää montaasia ja vastakohtien leikkiä. Kaikkiruokainen Risto Jarva sai vaikutteensa Ranskasta, New American Cinemasta, pop-taiteesta ja imagotietoisen tilauselokuvan uusista tuulista.

Suomalaisen dokumenttielokuvakameran virittäjistä merkittävin oli kuitenkin englantilaisen dokumentin Free Cinema -suuntaus. Sen elävä legenda Lindsay Anderson painoi meidänkin dokumentaristien tuotteisiin jälkensä. Takapiruista ehkä tärkein Suomessa oli Aito Mäkinen, Valio-filmin maahantuoja ja elokuva-arkiston pyörittäjä.

Erkko Kivikosken Tori oli vuonna 1962 Jussin ja Berliinin Hopeakarhun saanut arkidokumentti Helsingin kauppatorista aamusta iltaan. Kyseessä oli avainteos, joka mallinsi Andersonin vuorokausidokumenttien lineaarista tarinaa Mäkisen neuvosta. Päteväksi osoittautunutta lähestymistapaa sovelsi vuonna 1963 Jussi-raatia miellyttäneellä tavalla myös Matti Kassila. Kolmen kaupungin kasvot näytti, kuinka Turku, Tampere ja Helsinki heräsivät aamuun, tekivät sitten työtä, juhlivat, tanssivat, pariutuivat ja heräsivät uuteen päivään auringon noustessa.

Risto Jarvan Kitka oli tekijänsä veden ja värin kokeiluhenkinen tutkielma. Kari Rydmanin atomistista musiikkia imitoiden se etsi vapaan mutta kohta padottavan kosken virtaukselle tulkinnan ja hahmon. Lyhytkuva palkittiin Jussilla vuonna 1963. City-henkinen Kivimies yhdisteli puolestaan arvorakennusten dekoraatioita knallipäisen jazz-bändin vakavaan ja korkeaan, jos kohta katujen viliseviä näkyjä anarkistisiin juoksutuksiin. Sauli Rantamäen ja Martti Utriaisen taiteellinen silmä ja leikkaaja Juho Gartzin sakset saivat vetävästä lopputuloksesta vuoden 1964 pystin.

Vuonna 1965 oli vuorossa Ovi, ensimmäinen Jussi-palkittu lyhyt fiktio. Siinä Erkko Kivikoski puki ajan eksistentiaalisiin sävyihin muodikkaan selviytymistarinan, kameran esineellistämänä objektina Beckett-näyttelijä Pentti Siimes.

1960-luvun lyhytelokuvan agendalla otti paikkansa uudenlainen tilaajansa imagoa rakentava pr-elokuva, joka kuitenkin jätti tekijöilleen oikeuden valintoihin ja luoviin kokeiluihin. Tilaajansa tukevalla rahoituksella syntyi kaksi värille tehtyä ja visuaaliselta ilmeeltään ylivertaista dokumenttia. Aimo Jäderholmin Tekstiili oli Metsovaaran yrityskuva ja designesittely, joka palkittiin Venetsian teollisuuselokuvafestivaaleilla 1966 ja samana vuoden keväällä Filmi-Auran Jussilla.

Risto Jarvan Nainen ja yhteiskunta oli valmistuttuaan rahoittajansa Postipankin edistyksellisyyttä korostava oiva tavaramerkki, mutta samalla elokuvayhtiönsä Filminorin aito dokumentti ja feminiini - maskuliini –roolikeskusteluun istutettu ajankohtainen puheenvuoro. Elokuva näytti naisen tien aina varhaislapsuudesta perinteellisen roolin täyttymykseen, keskeisinä tekijöinään edullinen, mieheen tehoava ulkonäkö ja avioliiton kautta avautuva äitiys. Vastaavasti 1960-luvun mies nähtiin yhä ankkurissa kenttä-kasarmi- ja perheen elättäjä -akselilla. Ketseistä, sarjakuvista ja mainoksista, Hefnerin puputytöistä ja Botticellin maalauksista sekä dokumenttikatkelmista leikattu kollaasi sai vuonna 1968 koristeekseen ja arvonsa kruunuksi kipsisen Jussin."

- Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, 11.4.2012

Tori
The Market Place
Suomi 1962. Tuotanto: Elokuva Oy. Tuottaja: Anelma Vuorio. Ohjaus ja käsikirjoitus: Erkko Kivikoski. Kuvaus: Virke Lehtinen. Musiikki: Heikki Laurila. VET: 21.11.1962/ 13736 – A – 275 m / 10 min (35 mm), mv.
Kolmen kaupungin kasvot: Helsinki osa
Three cities
Suomi 1962. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy . Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Matti Kassila, Matti Kurjensaari ja Olavi Puusaari. Kuvaus: Esko Jantunen, Kalevi Korte. Leikkaus: Matti Kassila, Kalevi Korte ja Esko Kahila. Äänitys: Lasse Hjort. Musiikki: Osmo Lindeman. Selostajat: Olavi Puusaari ja Paavo Noponen. VET: 04.12.1962 / 13833 –2535m / 93 m (35 mm). Osa: Helsinki 300 m / 12 min, mv.
Kitka
Kitka – a poem in living water
Suomi 1963. Tuotanto: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Kuvaus: Pertti Maisala ja Martti Saarikivi. Leikkaus: Risto Jarva. Musiikki: Kari Rydman. VET: 19.3.1963 / 14619 – Va 5 – 260 m / 9 min, väri.
Kivimies
Stoneman Stomp
Suomi 1964. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi. Tuottaja: Martti Utriainen. Ohjaus, käsikirjoitus: Sauli Rantamäki ja Martti Utriainen. Kuvaus: Jukka Lampinen. Leikkaus: Juho Gartz ja Martti Utriainen. Äänitys: Tuomo Kattilakoski ja Matti Ylinen. Musiikki: DDT Jazz Band: Johan Sebastian Bach: Inventoo ja Nalle Nyman: Stoneman Stomp. VET: 22.12.1964 / 18263 – 10 % – 275 m / 10 min (35mm), mv.
Ovi
The Door
Suomi 1965. Tuotantoyhtiö: Filmiryhmä KLG. Tuottaja: Erkko Kivikoski. Ohjaus ja käsikirjoitus: Erkko Kivikoski. Kuvaus: Virke Lehtinen. Leikkaus: Juho Gartz. Tehosteet: Matti Penttilä. Näyttelijä : Pentti Siimes. VET: 17.12.1965 /19327 – 10 % – 220 m / 8 min (35mm), mv.
Tekstiili
Textiles
Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: Sektor-Filmi. Tuottaja: Aimo Jäderholm . Tilaaja: Marjatta Metsovaara. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Aimo Jäderholm. VET: 22.12.1965 / 19339 – 10 % – 400 m / 14 min (35 mm), väri.
Nainen ja yhteiskunta
Woman and Society
Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Risto Jarva, Titta Karakorpi ja Anja Koski . Asiantuntija: Seppo Palosaari. Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen. Kuvitus: Paul Osipow. Äänitys: Anssi Blomstedt ja Tuomo Kattilakoski. Musiikki: Otto Donner. Selostajat: Tytti Paavolainen, Reino Kekäläinen. VET: 08.01.1968 / 20183 – VV – 795 m / 28 min (35mm), väri.
ja ekstrana
Sininen Saimaa
Suomi
1955. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi. Tuottaja: Väinö Vento. Ohjaus ja käsikirjoitus: Väinö Vento. Kuvaus ja leikkaus: Unto Kumpulainen - Eastman color. VET: 14.12.1954 / 5362
– S – 375 m / 13 min (35 mm).

keskiviikkona, huhtikuuta 04, 2012

Rouva Presidentti elokuvateattereissa

Takatalven iskiessä aikaa voi hyvinkin viettää elokuvateattereiden kodikkaissa nojatuoleissa. Dokumenttien ystäviä on houkuteltu katsomaan eri rooleissa kokeneen elokuvantekijän Aleksi Bardyn ensimmäistä pitkää dokumentaarielokuvaa Rouva Presidentti, potpuria aiemman presidentin Tarja Halosen viimeisestä työvuodesta. Traileritkin ovat jo markkinoilla, joten olkaapa hyvä:
traileri Rouva Presidentistä.

Rouva Presidentin sanotaan olevan elokuva Suomesta, presidentistä johtajana ja naisesta instituution takana. Vaikka politiikan tekeminen on melko pitkälle rajattu elokuvasta pois, presidenttiyteen oleellisesti liittyvä johtajaluonne, josta julkisuudessa on vuosien varrella keskusteltu paljon, kyllä käy ilmi. Enemmän kuin persoonan yksityiskohtainen tarkastelu, joita lähikuvavalinnat korostavat, minua kiinnosti laaja kaari, joka elokuvaan syntyy kuin vaivihkaa. Tarkoitan siirtymää nuoruuden avoimesta rohkeudesta institutionaaliseksi vallankäyttäjäksi. Siitä saa irti aineksia myös persoonallisen tyylin arviointiin.

Anglosaksiseen tyyliin pieni kritiikki on paikoillaan. Sujuvista ja sinänsä todenmukaisista mainostermeistä huolimatta elokuva ei erityisemmin keskity johonkin valittuun teemaan: dokumentille tämä ei välttämättä ole eduksi ja selittynee paitsi ohjaajan kokemattomuudella ja lopullisen leikkauksen kiireestä myös kohteen ja kuvausryhmän kastierosta.

Kyse on seurantadokumentista, vaikka seuranta on väistämättä satunnaista ja rajattua, pääsyä suljettujen ovien taakse ei kerta kaikkiaan ole. Elokuvaan tästä teemasta jostain syystä otetussa kohtauksessa paljastuu, että vaikka aika ajoin presidentti vie ja kuvausryhmä vikisee, asiasta eivät kärsi lopulta muut kuin pelihousut - ja toisaalla ehkä hieman myös presidentin puoliso, joka ei pääse toteuttamaan omaa agendaansa, vaikka väliin haluaisi.

Jos Rouva Presidenttiä sitoo aikaansa jokin, se on yksilöllisen olemisen korostaminen - ulkopuolisia kertojia ei käytetä. Jo Urho Kekkonen totesi presidenttikausiensa puolivälissä, että presidentin virka on paska homma ja samanlainen vaikutelma syntyy elokuvan yksilöistä instituutioiden ja niiden muotovaatimusten puristuksissa.

Esimerkkejä elokuva antaa pilvin pimein. Tästä näkökulmasta kiintoisa dialogi syntyy Tarja Halosen poliittisesta agendasta naisen aseman parantamiseksi koko maailmassa ja yksilökohtaisesta pyrkimyksestä "vapauteen", joka tarkoittaa loppupeleissä instituutioon kahlitttujen rajoitusten vähentystä kausien loputtua. Mutta kuten elokuvassa vain vilahtava tyttären Annan sanoja lainataan, tosin toiselle kaudelle pyrittäessä, presidentti on aina presidentti, eikä pääse irti kautensa jälkeenkään. Samalla tavoin elokuva on kiinni instutionaalisessa - ehkä tarvittaisiin elokuva presidenttikauden jälkeisestä elämästä.

Elokuva ei vitsejä pursuile, mutta komiikkaa synnyttäviä tilanteita ohjaaja Bardy ja tuottajat Osku Pajamäki ja Miia Haavisto ovat valikoineet parhaan kykynsä mukaan niin kotimaisista kuin kansainvälisistäkin ympyröistä. Protokollat, diplomaattiset sanankäänteet ja kansainvälisen politiikan isot pyörät saavat aivan erilaisen hymyn kareen katsojille kuin ne saisivat asianosaisille tavanomaisen kanssakäymisen puitteissa esitetyn virkahymyn lisäksi.

Nämä ovat vaikeita asioita, sillä siinä koetellaan populismin ja vähän enemmän tietoa vaativan agendan eroja. Ottavatko tekijät kantaa: mielestäni kyllä, mutta silti katsojalle jää tilaa oman kannan ottamiseen tai kannan ottamatta jättämiseen. Ehkä se on dokumentille hyvä asia. Näkökulmia voi ottaa riippuen katsojan asenteesta ja tietotaitotasosta. Jokaiselle jotakin. Vaikka on suoraan sanottava, että elokuva ei visuaalisesti ole kummoinen, kyllä se uteliaisuutta herättää elokuvateatterikeikan verran. Kävinhän minäkin siellä.