Plussaa ja miinusta

Helsingin Sanomat mainostaa tänään saman konsernin tuotetta eli Blogilistaa koko sivun mainoksella (C1). Ehkä yllättävästi härskejä väitteitä on vain yksi, eikä sekään omassa epätarkkuudessaan ole väärin, vaan melkein sinne päin: kirjoittaja Esa Mäkinen sanoo, että Suomessa julkaistaan yli 14000 blogia.

Se on tietysti sellaisenaan tulos aika harhaanjohtavasta laskutoimituksesta, koska noin ajateltuna vain Blogilistalle kirjautuneet blogit ovat blogeja.

Todellinen luku on moninkertainen, joka sekin on tietysti yli 14 tuhatta. Tuskinpa lehti väitettään korjaa vaikka pitäisi.

Esa Mäkisen jutun positiivisena sisältönä on esitellä Blogilistan viisikymmentä suosituinta blogia. Niistä 27 on neuleblogeja. Siitä ei tarvinne sen enempää sanoa kuin todeta, että verkostoituminen kannataa.

Ehkä meidän muidenkin pitäisi. Jos me kaikki tilaisimme, ihan vain kannatuksen vuoksi, kaikki blogit, joissa esillä on kulttuuri- ja mediakritiikki, historia, elokuvat, taiteet, kirjallisuus jne., voisi lista näyttää toiselta. Miksi näin ei koskaan tapahdu, on sitten toinen juttu.

Tuumasta toimeen. Laittakaapa kommentteihin vinkkejä niistä blogeista, jotka pitäisi tässä salaliittotarkoituksessa tilata. Kolmensadan blogin listalla pääsemme jo aika pitkälle - jos tämän blogin lukijat toimisivat tässä mielessä yhdenmukaisesti, lista näyttäisi aivan toiselta. Tässäkin blogissa käy päivittäin yli kolmesataa lukijaa, joten organisointi on helppoa. Tilaamme Blogilistalta vain kaikki nuo esille tulleet 300 blogia.

Ehkä siitä tulisi jopa monipuolisempi. Mutta se on selvää, että neuleblogit ovat paikkansa listan kärjessä ansainneet.

Mutta Blogilistan kärkipään tulkitseminen blogosfääriksi ja sen yleiseksi olemukseksi, kuten Mäkinen tekee, on tietysti vähän kummallista. Eihän se kerro muusta kuin siitä, mikä on "suosituinta" netin ammattikäyttäjien parissa. Edellä kuvatulla salaliitolla homma näyttäisi ihan toiselta, eikä mikään olisi kuitenkaan muuttunut.

Mäkisen jutun nykyjournalismille tyypillinen negatiivinen pointti oli sen näkemys "kansalaisjournalismista". Siinä on kaikuja niistä ajoista, jolloin Helsingin Sanomien ja monen muunkin valtamedian toimittajan elämään kuului blogien vähättely ja mollaaminen. Strategia on muuttunut ja kuten dinosauruksilla on tapana, peliin tullaan myöhässä mutta suurella ryminällä. Itseluottamuksesta en osaa sanoa, mutta ei hyvältä näytä.

Mäkinen puhuu "teknolähetyssaarnaajista", jotka "povasivat blogeista haastajaa perinteiselle journalismille: sinnikkäät kansalaisjournalistit voisivat paljastaa ruohonjuuritasolla kaiken sen, mistä Yleisradion, STT:n ja Helsingin Sanomien kaltaiset valtamediat vaikenevat".

Mäkiseltä unohtuu kertoa vain se, kuka näin on sanonut ja missä. Paitsi että hän ei tietenkään halua kertoa sitä, voi takana piillä suurempikin ongelma. Hän ei tiedä sitä.

Kansalaisjournalismin henkinen vastustaminen - mitä tämmöinen aliarvioiva pilkkaaminen on - varsinkin näinä aikoina, jolloin journalistipalkinnot menevät 14-vuotiaille kansalaisille, on omituinen haaste, mutta se on ymmärrettävä journalisti-identiteetin kriisin kautta, kuten tämän kaltainen kritiikki yleensäkin. Toimittajat pelkäävät kuollakseen, mitä tulevaisuus heille tuo ja siksi he tarvitsevat tuulimyllyn, jota vastaan taistella.

Todellisuudessa blogit ja verkkokirjoittelu ovat haastaneet ja menneet sata kertaa perinteisen median ohi. Printtimedian painosten lasku kertoo sen yleisellä tasolla kuten sekin into, jolla nämä mediat ovat verkkoon tulossa. Kolmas näkyvä ilmiö on tämä blogien ostaminen osaksi printtimedian verkkoistumista.

Asennetasolla toimittajat ovat jo vuosikausia katselleet ohi sännänneiden verkkokirjoittajien ja -keskustelijoiden housun persuuksien paikkoja. Niin Mäkinenkin. Eräällä tavalla HS-toimittaja Unto Hämäläisen poliittisen blogin nimi on kuvaava: Perässähiihtäjä. Tämä ei ole mainion blogin kritiikkiä ja sanottakoon sekin, että termin kekkoslainen vivahde on hallussani.

Jos Blogilistan kärjen koostumuksesta haluaa tehdä jonkin johtopäätöksen, on mielestäni kiinnostavinta ajatella sitä suhteessa sanomalehtiin ja niiden journalismiin.

Blogilista kärjen blogit ovat täynnä asioita, teemoja ja ilmiöitä, joita journalismi ja sanomalehdet eivät käsittele. Ja sitähän kansalaisjournalismi pohjimmiltaan on.

Kansalaisjournalismin määrittely journalistisesti määritellyn sisällön kautta on mielestäni virhe: kyse ei ole kilpailusta, kuten pöljimmät toimittajat ajattelevat, vaan uusien asioiden keksimisestä, täydentämisestä, puutteiden ja virheiden korjaamisesta. Tässä mielessä neuleblogit ja arkipäivän kommentaarit ovat julkaisuina mitä mainioin kansalaisjournalismin muoto.

Se, että kansalaisjournalismi ajatellaan toimittajakunnan parissa vain nykyjournalismin stadardoidun sisällön kautta ja blogikirjoittaja rinnastetaan vain toimittajaan, on juuri sitä itseriittoisuutta, jota kenen tahansa kuukausipalkkalaisen nuhjaantuneeseen ajattelutapaan kuuluu. Sillä asenteella pärjää valtamediassa, mutta ei verkossa.

Tasokkaampaa ajattelua kuin Mäkisellä - jonka jutussa ei siis ole mitään vikaa - löytyy saman lehden Jussi Ahlrothilta. Käykää ihmeessä lukemassa. Klikkauksen se vain vaatii.

EDIT: Kari Haakana on kerännyt joukon bloggareiden kommentteja kirjoitukseensa.