Työpaikka on rempallaan. Kiinteistöjä kohennetaan, tinneri haisee, vesi ei juokse, vain pari vessaa toimii, kahviautomaatti on pois päältä.
Ole siinä produktiivinen.
Syksyn esitteiden rumba avautui, kun Otto, Jyväskylän lahja arkiston esitystoiminnalle vuodenvaihteeseen asti, perehdytettiin pikaisesti arkiston järjestelmiin.
Se on hieno homma, sillä nyt aikaa vapautui lähiajan velvollisuuksiin.
Lähden Reykjavikiin ensi viikolla ja esitys pitäisi valmistella ajoissa.
Pohjoismainen historiakonferenssi eli pohjoismainen historioitsijakonferenssi, kuten jostakin syystä sitä suomeksi näkee kirjoitettavan järjestetään 26. kerran. Reykjavik ei ole ihan joka kierroksella vetovastuulla, joten mukava on saarella käydä - ensimmäistä kertaa muuten.
Olemme kollega Ilkan kanssa luvanneet käsikirjoitusta kustantajalle Suomalaisen dokumenttielokuvan historiasta (1. osa) tänä vuonna, joten senkin puutteita pitäisi vielä paikkailla.
Lisäksi valmisteltavana on joitakin esiintymisiä luennoitsijana, puhujana tai panelistina.
maanantaina, heinäkuuta 30, 2007
lauantaina, heinäkuuta 28, 2007
perjantaina, heinäkuuta 27, 2007
Harry Potter
Viimeinen lomapäivä. Teinit lähtivät rannalle aurinkoon, sillä säätiedotusten vielä alkuviikolla pitkäksi aikaa uhkaama surkea sää väistyi. Eilen oli helle, tänään vähän viileämpää, kun tuulee aika voimakkaasti.
Eilinen Harry Potter ja Feeniksin kilta jätti hieman valjun tunnelman. Edellisen elokuvan angstisuus jatkuu. Jos jotakin elokuvasta puuttuu, se on ilo. Sen tilalla on kärsivä Harry, joka tajuaa entistä selvemmin olevansa yksin. Totaalisesti yksin, vaikka ensisuudelma koetaankin. Yleisö ei suudelmaan reagoinut.
Harry saa aikuistuessaan vähitellen minän, mutta kokee sen tarkoittavan yksinäisyyttä. Sankaruuteen yksinäisyys on tietysti aina liittynyt, mutta tämä on jotakin pahempaa - lähes erakoitumista. Erakoitumisen syy on selvä: Harryssa asuu salaisuus, toiseus, joka liittyy Pahan prinssiin, harrymaisuuden vastakohtaan, joka on kuitenkin samalla samuutta. Se on mysteeri, jota ratkotaan. Vain se tiedetään, että toisen on kuoltava.
Kuolema-asetelma tuo esiin angstisuuden lisäksi väkivallan ja lopullisen taistelun todennäköisyyden. Se menettää perhe-elokuvan luonteensa - oikeastaan on jo menettänyt.
Potter muuttuu elokuvien sarjassa vähitellen iloisesta satu- ja taikatempputarinasta mitä ilmeisimmin maailmanlopun taisteluksi, jossa okkulttiset noitavoimat ovat ratkaisevassa asemassa.
Siinä jästeillä ei liene paljon tekemistä - ja kysyä sopii, tuleeko Potterista lopulta Maailman valtias?
Poliittinen argumenttikin oli jo esillä. Ministeriö puuttuu Tylypahkan asioihin, kapinallinen Potter joutuu epäsuosioon ja voimakkaiden ystävien häipyessä kuvioista jäljelle jää tahto. Epävarmuuksista kärsineestä ja luonnonlahjoilla, ystävien avulla ja onnella selvinneestä Potterista on tulossa tahtopoliitikko ja tahtojohtaja - siihen kaikki loitsiminenkin liittyy. Temput onnistuvat jos tahtoo niiden onnistuvan.
Mutta tämän viimeisimmänhän me kaikki tiesimme.
Eilinen Harry Potter ja Feeniksin kilta jätti hieman valjun tunnelman. Edellisen elokuvan angstisuus jatkuu. Jos jotakin elokuvasta puuttuu, se on ilo. Sen tilalla on kärsivä Harry, joka tajuaa entistä selvemmin olevansa yksin. Totaalisesti yksin, vaikka ensisuudelma koetaankin. Yleisö ei suudelmaan reagoinut.
Harry saa aikuistuessaan vähitellen minän, mutta kokee sen tarkoittavan yksinäisyyttä. Sankaruuteen yksinäisyys on tietysti aina liittynyt, mutta tämä on jotakin pahempaa - lähes erakoitumista. Erakoitumisen syy on selvä: Harryssa asuu salaisuus, toiseus, joka liittyy Pahan prinssiin, harrymaisuuden vastakohtaan, joka on kuitenkin samalla samuutta. Se on mysteeri, jota ratkotaan. Vain se tiedetään, että toisen on kuoltava.
Kuolema-asetelma tuo esiin angstisuuden lisäksi väkivallan ja lopullisen taistelun todennäköisyyden. Se menettää perhe-elokuvan luonteensa - oikeastaan on jo menettänyt.
Potter muuttuu elokuvien sarjassa vähitellen iloisesta satu- ja taikatempputarinasta mitä ilmeisimmin maailmanlopun taisteluksi, jossa okkulttiset noitavoimat ovat ratkaisevassa asemassa.
Siinä jästeillä ei liene paljon tekemistä - ja kysyä sopii, tuleeko Potterista lopulta Maailman valtias?
Poliittinen argumenttikin oli jo esillä. Ministeriö puuttuu Tylypahkan asioihin, kapinallinen Potter joutuu epäsuosioon ja voimakkaiden ystävien häipyessä kuvioista jäljelle jää tahto. Epävarmuuksista kärsineestä ja luonnonlahjoilla, ystävien avulla ja onnella selvinneestä Potterista on tulossa tahtopoliitikko ja tahtojohtaja - siihen kaikki loitsiminenkin liittyy. Temput onnistuvat jos tahtoo niiden onnistuvan.
Mutta tämän viimeisimmänhän me kaikki tiesimme.
Laszlo Kovacs
Osmo Poliitti muistelee taivaskuvauksiin siirtynyttä Laszlo Kovacsia ja Easy Rider -elokuvaa.
Kovacs on mukana hienossa ICG:n sivuilta löytyvässä Bob Fisherin haastattelussa. Lukekaapa ja valaistukaa.
Filmiakatemiassa Budapestissa opiskellut Kovacs tuli Yhdysvaltoihin Itävallan kautta kamunsa Vilmos Zsigmondin kanssa poliittisena pakolaisena Unkarista vuonna 1957. Mukanaan heillä oli 30 000 jalkaa vallankumouksesta kuvattua aineistoa: siitä tehtiin dokumentti, jonka juonsi uutisankkurikuuluisuus Walter Cronkite. Silti ura Yhdysvalloissa alkoi valokuvaajana, joka otti muotokuvia henkilöllisyystodistuksiin. Kamunsa Zsigmondin ura eteni myös hyvin: tunnetuin kuvaus on elokuvassa Kauriinmetsästäjät.
Kovacs ei koskaan saanut Oscaria, vaikka muita tunnustuksia kyllä riitti.
Tässäpä vielä toinenkin haastattelu.
Kovacs on mukana hienossa ICG:n sivuilta löytyvässä Bob Fisherin haastattelussa. Lukekaapa ja valaistukaa.
Filmiakatemiassa Budapestissa opiskellut Kovacs tuli Yhdysvaltoihin Itävallan kautta kamunsa Vilmos Zsigmondin kanssa poliittisena pakolaisena Unkarista vuonna 1957. Mukanaan heillä oli 30 000 jalkaa vallankumouksesta kuvattua aineistoa: siitä tehtiin dokumentti, jonka juonsi uutisankkurikuuluisuus Walter Cronkite. Silti ura Yhdysvalloissa alkoi valokuvaajana, joka otti muotokuvia henkilöllisyystodistuksiin. Kamunsa Zsigmondin ura eteni myös hyvin: tunnetuin kuvaus on elokuvassa Kauriinmetsästäjät.
Kovacs ei koskaan saanut Oscaria, vaikka muita tunnustuksia kyllä riitti.
Tässäpä vielä toinenkin haastattelu.
torstaina, heinäkuuta 26, 2007
Pitkäjänteisyyttä
Mieli alkaa jo alistua sille, että loma loppuu. Kuin flashbackeina päähän palaa kuvia, jotka liittyvät työhön. Ensimmäisenä tehtävät asiat ovat jo selkiytymässä.
Tänään on kai katsottava saako Finnkinon viiden euron tempaus jonoja aikaiseksi. Lapsen ja serkkujensa valitsema katselukohde, uusin Harry Potter -elokuva kestää 2 tuntia 21 minuuttia. Hyvä ettei kolmea.
Elokuva on kielletty alle 11-vuotiailta, joten minun on lähdettävä mukaan. Täysi-ikäisen seurassa yli 9-vuotiaat saavat sen katsoa.
Kolme kuukautta alle 11 vuoden oleva tyttäreni kiroaa katkerasti elokuvatarkastamon nykyään usein käyttämää, tämän vuoden alusta voimaan tullutta K13-ikärajaa. Katkeruudelle ei ole kuitenkaan sijaa, vaikka esimerkiksi uusin Pirates of Caribbean III on häneltä näkemättä. Säännöt ovat sääntöjä ja laki on tiukka.
Valtion elokuvalautakunta vahvisti mainitun elokuvan ikärajan valituksen jälkeen. Valituksia käsiteltyään elokuvalautakunta ei ole muuttanut muitakaan tarkastamon määräämiä K13-päätöksiä tähän mennessä.
Voi siis päätellä, että uusi ikäraja on siis saanut siunauksen, vaikka elokuva-ala vähän napiseekin.
Kun aiemmat mahdolliset ikärajat olivat K11 ja K15, osa päätöksistä loogisesti päätellen kiristää linjaa (- olisi siis mennyt tarkastamossa aiemmin K11-kategoriaan) osa löysää (aiemmin todennäköisesti K15-päätös).
Nyt monet kassamagneeteiksi ajatellut elokuvat ovat olleet ko. sarjan aiemmissa osissa K11, ja tarkastamon antamat K13-päätökset ovat siksi hermostuttaneet elokuva-alan taloutta vaalivien mielen. Elokuva-ala syytti aika kovin sanoin tarkastamoa Euroopan kireimmästä linjasta. Nyt en Filmikamarin sivuilta noita kirjeitä enää löytänyt tähän linkiksi.
Meidän perheessämme noudatetaan elokuvatarkastamon velvoittavia ikärajoja. Ei ole helppoa olla elokuvalautakunnan jäsenen tytär.
Television suositusikärajat ovatkin sitten vaikeampi juttu. Ehtiikö kaikkea vahtia? Ja onko television tarjonta tässä mielessä hankalaa?
Tänään on kai katsottava saako Finnkinon viiden euron tempaus jonoja aikaiseksi. Lapsen ja serkkujensa valitsema katselukohde, uusin Harry Potter -elokuva kestää 2 tuntia 21 minuuttia. Hyvä ettei kolmea.
Elokuva on kielletty alle 11-vuotiailta, joten minun on lähdettävä mukaan. Täysi-ikäisen seurassa yli 9-vuotiaat saavat sen katsoa.
Kolme kuukautta alle 11 vuoden oleva tyttäreni kiroaa katkerasti elokuvatarkastamon nykyään usein käyttämää, tämän vuoden alusta voimaan tullutta K13-ikärajaa. Katkeruudelle ei ole kuitenkaan sijaa, vaikka esimerkiksi uusin Pirates of Caribbean III on häneltä näkemättä. Säännöt ovat sääntöjä ja laki on tiukka.
Valtion elokuvalautakunta vahvisti mainitun elokuvan ikärajan valituksen jälkeen. Valituksia käsiteltyään elokuvalautakunta ei ole muuttanut muitakaan tarkastamon määräämiä K13-päätöksiä tähän mennessä.
Voi siis päätellä, että uusi ikäraja on siis saanut siunauksen, vaikka elokuva-ala vähän napiseekin.
Kun aiemmat mahdolliset ikärajat olivat K11 ja K15, osa päätöksistä loogisesti päätellen kiristää linjaa (- olisi siis mennyt tarkastamossa aiemmin K11-kategoriaan) osa löysää (aiemmin todennäköisesti K15-päätös).
Nyt monet kassamagneeteiksi ajatellut elokuvat ovat olleet ko. sarjan aiemmissa osissa K11, ja tarkastamon antamat K13-päätökset ovat siksi hermostuttaneet elokuva-alan taloutta vaalivien mielen. Elokuva-ala syytti aika kovin sanoin tarkastamoa Euroopan kireimmästä linjasta. Nyt en Filmikamarin sivuilta noita kirjeitä enää löytänyt tähän linkiksi.
Meidän perheessämme noudatetaan elokuvatarkastamon velvoittavia ikärajoja. Ei ole helppoa olla elokuvalautakunnan jäsenen tytär.
Television suositusikärajat ovatkin sitten vaikeampi juttu. Ehtiikö kaikkea vahtia? Ja onko television tarjonta tässä mielessä hankalaa?
keskiviikkona, heinäkuuta 25, 2007
Vierailua
Lapsen serkut tulossa vierailulle. Siivoaminen alkoi eilen, joten karkasin karaokeen. Tänään ei pysty karkaamaan yhtään mihinkään.
tiistaina, heinäkuuta 24, 2007
Mustaa ja valkeata
Mustasta, valkeasta ja muista väreistä on keskusteltu viime päivinä Kemppisellä. Ja tänään on aivan mustavalkoinen päivä. Sataa ropisee korvin kuultavasti, harmaan eri sävyt ovat läsnä kuin parhaimmassakin mustavalkoisessa elokuvassa.
Toisen maailmansodan jälkeisistä elokuvista löytyy todella paljon mustavalkoista katsottavaa: Orson Wellesin Kolmas mies, Akira Kurosawan Kulkukoira, Taivas ja helvetti ja Seitsemän samuraita, Stanley Kubrickin Tohtori Outolempi, Alfred Hitchcockin Psyko, Frank Capran Ihmeellinen elämä, Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon, François Truffautin Jules ja Jim, Andrzej Wajdan Tuhkaa ja timanttia, William Wylerin Parhaat vuodet, Otto Premingerin Laura (on kyllä 1944), Ingmar Bergmanin Seitsemän sinettiä, Neidonlähde, Charles Vidorin Gilda ja Douglas Sirkin Tuuleen kirjoitettu vievät oikeille jäljille sadepäivänäkin. Ja tästä puuttuvat kaikki venäläiset, joita on vaikea saada DVD:llä.
Toisen maailmansodan jälkeisistä elokuvista löytyy todella paljon mustavalkoista katsottavaa: Orson Wellesin Kolmas mies, Akira Kurosawan Kulkukoira, Taivas ja helvetti ja Seitsemän samuraita, Stanley Kubrickin Tohtori Outolempi, Alfred Hitchcockin Psyko, Frank Capran Ihmeellinen elämä, Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon, François Truffautin Jules ja Jim, Andrzej Wajdan Tuhkaa ja timanttia, William Wylerin Parhaat vuodet, Otto Premingerin Laura (on kyllä 1944), Ingmar Bergmanin Seitsemän sinettiä, Neidonlähde, Charles Vidorin Gilda ja Douglas Sirkin Tuuleen kirjoitettu vievät oikeille jäljille sadepäivänäkin. Ja tästä puuttuvat kaikki venäläiset, joita on vaikea saada DVD:llä.
maanantaina, heinäkuuta 23, 2007
Festarisankari (eli Minä olen V.I.P)
"Harmageddon oli eilen - tänään meillä on vakavia ongelmia."
Viimeinen kesälomaviikko. Olen rustannut kesähittiä. Se tarvitsee pari säkeistöä lisää. Melodia on valmis.
Jos minulla olisi täällä kitara ja sellainen videokamera, jonka kovalevyltä saisi kuvaa poiskin, laittaisin sen heti tielle you tube -tähtiin ja top teniin.
Laulu lauletaan nurmikolla yhdessä piknikillä.
Kappaleen nimi on mielestäni täydellinen:
Festarisankari (eli Minä olen V.I.P)
Alku menee näin:
Olen monilla festivaaleilla kolunnut festarisankari
Olen monissa liemissä kokoon keitetty bilekonkari
Aurinkolasien takaa näen kaiken selvemmin
Olen paljasta pintaa, ruskeaa rintaa, rokkaava peräsin
Ja tarttuva kertosäe:
Minä olen vip, vip,vip
Sinä olet hip, hip, hip
ja yhdessä takahuoneessa sanomme
kip, kip, kip - kippis
Minä olen vip, vip,vip
Sinä olet hip, hip, hip
ja yhdessä takahuoneessa sanomme
kip, kip, kip - kippis
Luonnos toiseksi säkeistöksi
Minä takahuoneeseen pääsyn aina varmistan charmillain
Esteet ovat mahdollisuus tehdä mitä vain
Mitä huoneen seinien sisällä tapahtuu on salaisuus
mutta sanon vain sen että tärkeää järvessä on sen kalaisuus
Ja kertosäe:
Minä olen vip, vip,vip
Sinä olet hip, hip, hip
ja yhdessä takahuoneessa sanomme kip, kip, kip - kippis
Minä olen vip, vip,vip
Sinä olet hip, hip, hip
ja yhdessä takahuoneessa sanomme
kip, kip, kip - kippis
Tuottajat voivat ottaa yhteyttä.
Viimeinen kesälomaviikko. Olen rustannut kesähittiä. Se tarvitsee pari säkeistöä lisää. Melodia on valmis.
Jos minulla olisi täällä kitara ja sellainen videokamera, jonka kovalevyltä saisi kuvaa poiskin, laittaisin sen heti tielle you tube -tähtiin ja top teniin.
Laulu lauletaan nurmikolla yhdessä piknikillä.
Kappaleen nimi on mielestäni täydellinen:
Festarisankari (eli Minä olen V.I.P)
Alku menee näin:
Olen monilla festivaaleilla kolunnut festarisankari
Olen monissa liemissä kokoon keitetty bilekonkari
Aurinkolasien takaa näen kaiken selvemmin
Olen paljasta pintaa, ruskeaa rintaa, rokkaava peräsin
Ja tarttuva kertosäe:
Minä olen vip, vip,vip
Sinä olet hip, hip, hip
ja yhdessä takahuoneessa sanomme
kip, kip, kip - kippis
Minä olen vip, vip,vip
Sinä olet hip, hip, hip
ja yhdessä takahuoneessa sanomme
kip, kip, kip - kippis
Luonnos toiseksi säkeistöksi
Minä takahuoneeseen pääsyn aina varmistan charmillain
Esteet ovat mahdollisuus tehdä mitä vain
Mitä huoneen seinien sisällä tapahtuu on salaisuus
mutta sanon vain sen että tärkeää järvessä on sen kalaisuus
Ja kertosäe:
Minä olen vip, vip,vip
Sinä olet hip, hip, hip
ja yhdessä takahuoneessa sanomme kip, kip, kip - kippis
Minä olen vip, vip,vip
Sinä olet hip, hip, hip
ja yhdessä takahuoneessa sanomme
kip, kip, kip - kippis
Tuottajat voivat ottaa yhteyttä.
sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2007
Spontaania viettoa
Eilen spontaanisti järjestyneen parvekeillanvieton todisteet on hävitetty videointia lukuun ottamatta. Naiset olivat kauniita ja miehet henkeviä.
Tupakantuhkaa ja munkin sokerikuorrutuksen jätteitä lukuun ottamatta siivoaminen sujui helposti. Suurikokoiset aurinkolasit ja takki ovat tallessa, jos joku asianomainen tätä sattuisi lukemaan.
Hävitetyksi tuli näemmä myös vaimon Italiassa lahjaksi saama pieni pullo "erikoisviiniä". Muuten pysyimme kohtuudessa vaikka varastolla olikin käytävä. Viini ja kesäilta ovat hyvä yhdistelmä. Eikä kiniinijuoma kotonakaan tehtynä ole hullumpaa.
Punkusta seurannutta yksinpuhelua - vaimo ja lapsi palasivat yllättäen omalta matkaltaan jo puolen päivän jälkeen - oli sitten paluun jälkeen kuunneltava tovi. Netti auttoi vuolaan sanavirran tyrehdyttämisessä. Viiniä löytyy Suomestakin, eikä ylitöihin tarvitse sen vuoksi mennä. Varaston täydentämiseenkin riittänee lapinreppu.
Tupakantuhkaa ja munkin sokerikuorrutuksen jätteitä lukuun ottamatta siivoaminen sujui helposti. Suurikokoiset aurinkolasit ja takki ovat tallessa, jos joku asianomainen tätä sattuisi lukemaan.
Hävitetyksi tuli näemmä myös vaimon Italiassa lahjaksi saama pieni pullo "erikoisviiniä". Muuten pysyimme kohtuudessa vaikka varastolla olikin käytävä. Viini ja kesäilta ovat hyvä yhdistelmä. Eikä kiniinijuoma kotonakaan tehtynä ole hullumpaa.
Punkusta seurannutta yksinpuhelua - vaimo ja lapsi palasivat yllättäen omalta matkaltaan jo puolen päivän jälkeen - oli sitten paluun jälkeen kuunneltava tovi. Netti auttoi vuolaan sanavirran tyrehdyttämisessä. Viiniä löytyy Suomestakin, eikä ylitöihin tarvitse sen vuoksi mennä. Varaston täydentämiseenkin riittänee lapinreppu.
lauantaina, heinäkuuta 21, 2007
perjantaina, heinäkuuta 20, 2007
Pikkuserkukset
Sukukokouksen antia. Punaposkiset pikkuserkukset Sedis ja Markku Paretskoi. Kuvan huumormiehistä otti serkku Pentti Muona, mustavalkoiseksi kiänteli blogin pitäjä.
torstaina, heinäkuuta 19, 2007
keskiviikkona, heinäkuuta 18, 2007
tiistaina, heinäkuuta 17, 2007
Highway Star
Kiihdytän punaisen sitikkani maksimaaliseen nopeuteen, kaiuttimista kaikaa Deep Purple. Kuolemaa halveksuvalla tavalla heitän pääni taakse loputtomaan nauruun.
Valkoiset pilvet muodostavat loputtoman kiihdytyskaistan, lopulta ne vain vilahtelevat, yhtyvät ja muodostavat vanan, jonka reunalta säteilevät moniväriset viivat kohti ääretöntä. Valo ja nopeus ovat yhtä.
Helsinki, Jyväskylä, Viitasaari, Pielavesi, Kuopio, Rantasalmi, Savonlinna, Imatra, Helsinki, Inkoo, Fagervik, Tammisaari, Tenhola, Perniö, Mustio, Veikkola, Helsinki. Kesälomamatka on ohi.
Valkoiset pilvet muodostavat loputtoman kiihdytyskaistan, lopulta ne vain vilahtelevat, yhtyvät ja muodostavat vanan, jonka reunalta säteilevät moniväriset viivat kohti ääretöntä. Valo ja nopeus ovat yhtä.
Helsinki, Jyväskylä, Viitasaari, Pielavesi, Kuopio, Rantasalmi, Savonlinna, Imatra, Helsinki, Inkoo, Fagervik, Tammisaari, Tenhola, Perniö, Mustio, Veikkola, Helsinki. Kesälomamatka on ohi.
torstaina, heinäkuuta 12, 2007
Kesäleski hellettä pakoon
Helle saapuu hiljalleen. Mutta minä lähden käymään muualla, sillä kesäleskeys uhkaa päättyä.
Vaihdamme vaimon kanssa paikkaa yhtä aikaa, mutta eri suuntiin. Hän palaa työmatkalta Tukholmasta kotosalle, minä matkaan täsmälleen samaan aikaan Savon sydämeen.
Kymmeniä vuosia olen käyttänyt joukkoliikennettä. Nyt vuokrasin auton. Tarkemmin sanottuna länsimaisen pikku-auton. Semmoisen jossa ei ole liikaa tehosteita.
Kun on tottunut nuorena vääntämään itätuulella ilmaiseksi kulkevan automobiilin bodausohjausta kaksin käsin, voisi nykyinen tehostemaailma olla vähän liian hienosäädetty.
Entäs jarrut? Nuorna miesnä paras jarrutus oli ronski puristus, mieluummin lattiaruosteiden läpi asfaltille tehon maksimoimiseksi. Puukengät ovat siinä hommassa parhaita.
Nykyään saa kuulemma vain varpaankynnellä koskettaa jarrupoljinta. Tuskin ne edes vinkuvat tai kirskuvat. Enkä varmaan uskaltaisi ajaa edes kilpaa. [Tähän sopivat uskonnolliset kommentaarit ja siunaukset...]
Astiat on pesty, uuni putsattu päältä päin hohtavaksi, roskat on viety, pyykit on pyykätty, jääkaappi ja varustekaapit täytetty - kelpaa hoveissa kulkeneen tänne tulla omaa lomaansa aloittamaan. Minähän olen lomani jo melkein tärvännyt.
Lähden noutamaan Lapissa lomaillutta tytärtä, jos tuo nyt edes suostuu palaamaan etelän huveihin. Siinä sivussa tapaamme suvun suuret sukujuhlissa.
Vaihdamme vaimon kanssa paikkaa yhtä aikaa, mutta eri suuntiin. Hän palaa työmatkalta Tukholmasta kotosalle, minä matkaan täsmälleen samaan aikaan Savon sydämeen.
Kymmeniä vuosia olen käyttänyt joukkoliikennettä. Nyt vuokrasin auton. Tarkemmin sanottuna länsimaisen pikku-auton. Semmoisen jossa ei ole liikaa tehosteita.
Kun on tottunut nuorena vääntämään itätuulella ilmaiseksi kulkevan automobiilin bodausohjausta kaksin käsin, voisi nykyinen tehostemaailma olla vähän liian hienosäädetty.
Entäs jarrut? Nuorna miesnä paras jarrutus oli ronski puristus, mieluummin lattiaruosteiden läpi asfaltille tehon maksimoimiseksi. Puukengät ovat siinä hommassa parhaita.
Nykyään saa kuulemma vain varpaankynnellä koskettaa jarrupoljinta. Tuskin ne edes vinkuvat tai kirskuvat. Enkä varmaan uskaltaisi ajaa edes kilpaa. [Tähän sopivat uskonnolliset kommentaarit ja siunaukset...]
Astiat on pesty, uuni putsattu päältä päin hohtavaksi, roskat on viety, pyykit on pyykätty, jääkaappi ja varustekaapit täytetty - kelpaa hoveissa kulkeneen tänne tulla omaa lomaansa aloittamaan. Minähän olen lomani jo melkein tärvännyt.
Lähden noutamaan Lapissa lomaillutta tytärtä, jos tuo nyt edes suostuu palaamaan etelän huveihin. Siinä sivussa tapaamme suvun suuret sukujuhlissa.
keskiviikkona, heinäkuuta 11, 2007
Sallikaa minun nauraa
Tärkeimmistä poliittisista tavoitteista on sitten kansalaisilta tiedusteltu. Helsingin Uutiset on tehnyt kyselyn, jonka mukaan 44 prosenttia suomalaisista haluaisi, että hallituksen tulo- ja veroremontilla korjattaisiin ensisijaisesti naisvaltaisten alojen pieniä palkkoja.
Uutiset kertovat lisäksi, että ruoan arvonlisäveron alentamista pitää tärkeimpänä joka kolmas ja perintöveron alentamista joka viides. Nehän tekevätkin yhteensä lähes sata prosenttia. Satujen kolme toivomusta onkin siis empiirinen fakta!
Näin perintöveron alennus kuihtuu yrittävien kokoomuslaisten ja varakkaiden tiloja omistavien kepulaisten haaveiluiksi huolettomasta tulevaisuudesta. Käsittääkseni sukujen vaurastuminen ei ole ollut mahdotonta tähänkään asti.
Lehdistön tukemanakaan tämä porvarillinen kampanjointi ei siis selvästikään ole onnistunut. Onpahan palstamillimetrejä tai pikemminkin kilometrejä saatu taas aikaiseksi vähemmän tärkeästä yhteiskunnallisesta asiasta.
Monikohan olisi kannattanut varallisuusveron poistamista? Tuskin edes noin moni.
Huomattakoon, että kysymys, johon siis kansa vastasi kovin kielteisesti, koski parintöveron alentamista, ei poistamista.
Hyväksyttävin malli olisi varmaankin perintöveron tuottavan alarajan nostaminen. Karrikoiden sanottuna nythän veroa maksetaan perinnöistä, jotka eivät riitä vainajan hautaamiseen.
En kyselynkään jälkeen tiedä, mikä mahtaisi olla sellainen veroremontti, joka auttaisi korjaamaan "naisvaltaisten alojen pieniä palkkoja"? Enpä usko sellaista olevan. Saa huutaa hep sieltä katsomosta.
Tuloremontteja kyllä voisi tehdä yleensäkin pienten palkkojen alueella. On jotenkin kummallista, että juuri siellä se on vaikeinta.
Pientenpalkkojen korottamisen sijaan puhutaan ideologiasta, vastakkainasettelun vähentämisestä. Uudet palkkajärjestelmät kyllä tarkoittavat työpaikkatasolla juuri jotakin toista. Siellä vastakkain asetetaan Matti ja Maija. Entäs sitten nämä hallituksen ja virkamiesten kilvan kehittelevät kannustimet, leikkaukset, säästöt, kontrolli ja rajoitukset, jotka kaikki asettuvat täysimääräisesti pienipalkkaisten kannettaviksi. Miettikää vaikkapa "liikaa otetun" opintotuen takaisinmaksun koron prosentteja, joita Dickensin ja Shakespearen hahmotkin olisivat hävenneet.
Mutta miten palkkoja edes voisi korottaa? Jokaisella työpaikalla on palkanlaskija, eikä ainuttakaan palkankorottajaa.
Suomalaiset ovat antaneet huijata itsensä syömään kalliisti. Lehmien sairastama tauti nosti muiden lihojen hintoja rajusti, kun pelkokysyntä kasvoi. Eivät tulleet takaisin ne rovot. Kotimaisuuskampanjoissa on samaa pelon herättämistä.
Itse suhtaudun ulkomaiseen ruokaan samalla tavalla, kuin suhtauduin EU:nkin. Jos se kelpaa ranskalaiselle ja saksalaiselle, mikä ettei? Vaikka kyllä on myönnettävä, että nämä kovat ja kuivat italialaiset porkkanat ovat eri maasta vetäisty.
Uskonpa kuitenkin, jälleen kerran vastoin suuren yleisön ja kansan uskomaa, että juuri ruoan arvonlisäveron alenemisella pienipalkkaisen asema kohenee parhaiten.
Sillä ymmärtäähän sen kuvittelun turhaksi, että työnantajien ja maanomistajien liitto kenenkään pieniä palkkoja korottaisi!
Sallikaa minun nauraa.
Uutiset kertovat lisäksi, että ruoan arvonlisäveron alentamista pitää tärkeimpänä joka kolmas ja perintöveron alentamista joka viides. Nehän tekevätkin yhteensä lähes sata prosenttia. Satujen kolme toivomusta onkin siis empiirinen fakta!
Näin perintöveron alennus kuihtuu yrittävien kokoomuslaisten ja varakkaiden tiloja omistavien kepulaisten haaveiluiksi huolettomasta tulevaisuudesta. Käsittääkseni sukujen vaurastuminen ei ole ollut mahdotonta tähänkään asti.
Lehdistön tukemanakaan tämä porvarillinen kampanjointi ei siis selvästikään ole onnistunut. Onpahan palstamillimetrejä tai pikemminkin kilometrejä saatu taas aikaiseksi vähemmän tärkeästä yhteiskunnallisesta asiasta.
Monikohan olisi kannattanut varallisuusveron poistamista? Tuskin edes noin moni.
Huomattakoon, että kysymys, johon siis kansa vastasi kovin kielteisesti, koski parintöveron alentamista, ei poistamista.
Hyväksyttävin malli olisi varmaankin perintöveron tuottavan alarajan nostaminen. Karrikoiden sanottuna nythän veroa maksetaan perinnöistä, jotka eivät riitä vainajan hautaamiseen.
En kyselynkään jälkeen tiedä, mikä mahtaisi olla sellainen veroremontti, joka auttaisi korjaamaan "naisvaltaisten alojen pieniä palkkoja"? Enpä usko sellaista olevan. Saa huutaa hep sieltä katsomosta.
Tuloremontteja kyllä voisi tehdä yleensäkin pienten palkkojen alueella. On jotenkin kummallista, että juuri siellä se on vaikeinta.
Pientenpalkkojen korottamisen sijaan puhutaan ideologiasta, vastakkainasettelun vähentämisestä. Uudet palkkajärjestelmät kyllä tarkoittavat työpaikkatasolla juuri jotakin toista. Siellä vastakkain asetetaan Matti ja Maija. Entäs sitten nämä hallituksen ja virkamiesten kilvan kehittelevät kannustimet, leikkaukset, säästöt, kontrolli ja rajoitukset, jotka kaikki asettuvat täysimääräisesti pienipalkkaisten kannettaviksi. Miettikää vaikkapa "liikaa otetun" opintotuen takaisinmaksun koron prosentteja, joita Dickensin ja Shakespearen hahmotkin olisivat hävenneet.
Mutta miten palkkoja edes voisi korottaa? Jokaisella työpaikalla on palkanlaskija, eikä ainuttakaan palkankorottajaa.
Suomalaiset ovat antaneet huijata itsensä syömään kalliisti. Lehmien sairastama tauti nosti muiden lihojen hintoja rajusti, kun pelkokysyntä kasvoi. Eivät tulleet takaisin ne rovot. Kotimaisuuskampanjoissa on samaa pelon herättämistä.
Itse suhtaudun ulkomaiseen ruokaan samalla tavalla, kuin suhtauduin EU:nkin. Jos se kelpaa ranskalaiselle ja saksalaiselle, mikä ettei? Vaikka kyllä on myönnettävä, että nämä kovat ja kuivat italialaiset porkkanat ovat eri maasta vetäisty.
Uskonpa kuitenkin, jälleen kerran vastoin suuren yleisön ja kansan uskomaa, että juuri ruoan arvonlisäveron alenemisella pienipalkkaisen asema kohenee parhaiten.
Sillä ymmärtäähän sen kuvittelun turhaksi, että työnantajien ja maanomistajien liitto kenenkään pieniä palkkoja korottaisi!
Sallikaa minun nauraa.
tiistaina, heinäkuuta 10, 2007
Viron historia
Käväisin ihmisten ilmoilla. Kirjakaupasta löysin Seppo Zetterbergin massiivisen Viron historian.
Se on tyypillisesti kirja, jota ei laiteta yöpöydälle, puhumattakaan siitä, että sen voisi laskea levollisesti rinnalle uneen vaipuessa. Edellisessä tapauksessa jalat notkuvat ja jälkimmäisessä rintakehä on murtumispisteessä parissa minuutissa. Kovat kannet ja 810 paksuhkoa sivua tekevät siitä kahdella kädellä kannettavan.
En siis ole ainoa paksuja kirjoja kirjoittava - sehän on monelle historioitsijalle tullut jo tavaksi. Ehkä pitäisi opetella intervallitekniikka: joka toinen kirja olisi paksu ja joka toinen tiivis 200-250 sivun pläjäys.
Zetterberg kertoo aloituspuheenvuorossaan, ettei tyydy poliittiseen historiaan, vaan seuraa tasapuolisesti Viron talous-, sosiaali- ja kulttuurihistoriaa. Siinä laajuuden salaisuus. Kirja maksoi hieman alle 50 euroa.
On muuten katketakseen hauskaa, että kustannusyhtiö mainostaa kirjaa 1900-luvun historialla, kun Zetterberg esipuheloissaan moittii painokkaasti monia nykyisiä yleisesityksiä siitä, että ne keskittyvät liikaa 1900-lukuun. Semmoista kritiikkiä tänään.
Se on tyypillisesti kirja, jota ei laiteta yöpöydälle, puhumattakaan siitä, että sen voisi laskea levollisesti rinnalle uneen vaipuessa. Edellisessä tapauksessa jalat notkuvat ja jälkimmäisessä rintakehä on murtumispisteessä parissa minuutissa. Kovat kannet ja 810 paksuhkoa sivua tekevät siitä kahdella kädellä kannettavan.
En siis ole ainoa paksuja kirjoja kirjoittava - sehän on monelle historioitsijalle tullut jo tavaksi. Ehkä pitäisi opetella intervallitekniikka: joka toinen kirja olisi paksu ja joka toinen tiivis 200-250 sivun pläjäys.
Zetterberg kertoo aloituspuheenvuorossaan, ettei tyydy poliittiseen historiaan, vaan seuraa tasapuolisesti Viron talous-, sosiaali- ja kulttuurihistoriaa. Siinä laajuuden salaisuus. Kirja maksoi hieman alle 50 euroa.
On muuten katketakseen hauskaa, että kustannusyhtiö mainostaa kirjaa 1900-luvun historialla, kun Zetterberg esipuheloissaan moittii painokkaasti monia nykyisiä yleisesityksiä siitä, että ne keskittyvät liikaa 1900-lukuun. Semmoista kritiikkiä tänään.
maanantaina, heinäkuuta 09, 2007
Tilsit mielessäin
Tänään laitoin aamupalaksi Tilsit-juustoa. Tilsitin kaupunki Itä-Preussissa sijaitsee nykyisellä Kaliningradin oblastin alueella. Se siis kuuluu Venäjään. Nykyisin alueen nimi on Sovetsk.
Suomen historiaan Tilsit liittyy siten, että siellä Napoleonille sotansa hävinnyt keisari Aleksanteri I ja voittaja neuvottelivat rauhasta heinäkuussa 1807. Ranskan keisari Napoleon taivutteli Venäjää mukaan mannermaasulkemukseen. Rauha tehtiin ja Venäjä painosti Ruotsia mukaan Englantia vastaan. Kun Ruotsi ei suostunut, Aleksanteri aloitti Suomen sodan (1808-09).
Kuten Tilsitissä oli sovittu, Venäjä sai pitää Suomen voittomaanaan (= provinssi) ilman, että se Napoleonia häiritsi. Suomeen venäläiset halusivat, koska niin voitaisiin eliminoida osa Ruotsille tärkeästä laivastosta. Asiaa ajaneelle G. M. Sprengtportenille - tämä oli jo aikaisemmin antanut aatelismiehen uskollisuuden sanansa Venäjän keisarille aiemman herransa, Ruotsin kuninkaan hylättyään - kyse oli myös Suomen itsenäistymisestä, joka siis voisi tapahtua vain Venäjän avulla.
Tilsitin rauhansopimuksen solmimisesta on tänään kuulunut tasan 200 vuotta. Sen kunniaksi olisi televisio voinut esittää vaikkapa Yrjö Nortan ja T. J. Särkän Helmikuun manifestin (1939). Sehän alkaa Tilsit-kohtauksella. [Nyttemmin elokuvasta on löydetty vähän pidempikin versio: siinä on mukana ainakin osa Särkän omakätisesti poistamista kohtauksista, jotka olivat pääsyy elokuvan sensuurikieltoon jatkosodan jälkeen. Särkkä lyhensi ja hävitti filmiään saadakseen sen vielä kerran markkinoille, mikä ei hänen elinaikanaan onnistunut.]
Tilsitin rauhan sanamuoto olisi tarkastettava: Suomen sodan päätöksessä, Haminan rauhassa, Venäjään liitettiin kahdeksan Ruotsin lääniä, ei Suomi-nimistä kokonaisuutta.
Tilsit-juusto lienee hollantilaisten aikaansaannosta. Asiantuntijat määrittelevät sen niin, että se on murukoloista, kittikypsytettyä, lehmänmaidosta valmistettua terävää aromaattista juustoa. Yleisin juuston syntytarinoista on se, että Tilsitiin 1800-luvulla muuttaneet hollantilaiset yrittivät valmistaa Goudaa, mutta paikallisten ja siis erilaisten bakteeri- ja homekantojen vuoksi syntyikin ihan erilainen juusto. Sille annettiin nimeksi Tilsit. Suomessa lähinnä sitä on yksi mielijuustoistani, Valion Kreivi.
Suomen historiaan Tilsit liittyy siten, että siellä Napoleonille sotansa hävinnyt keisari Aleksanteri I ja voittaja neuvottelivat rauhasta heinäkuussa 1807. Ranskan keisari Napoleon taivutteli Venäjää mukaan mannermaasulkemukseen. Rauha tehtiin ja Venäjä painosti Ruotsia mukaan Englantia vastaan. Kun Ruotsi ei suostunut, Aleksanteri aloitti Suomen sodan (1808-09).
Kuten Tilsitissä oli sovittu, Venäjä sai pitää Suomen voittomaanaan (= provinssi) ilman, että se Napoleonia häiritsi. Suomeen venäläiset halusivat, koska niin voitaisiin eliminoida osa Ruotsille tärkeästä laivastosta. Asiaa ajaneelle G. M. Sprengtportenille - tämä oli jo aikaisemmin antanut aatelismiehen uskollisuuden sanansa Venäjän keisarille aiemman herransa, Ruotsin kuninkaan hylättyään - kyse oli myös Suomen itsenäistymisestä, joka siis voisi tapahtua vain Venäjän avulla.
Tilsitin rauhansopimuksen solmimisesta on tänään kuulunut tasan 200 vuotta. Sen kunniaksi olisi televisio voinut esittää vaikkapa Yrjö Nortan ja T. J. Särkän Helmikuun manifestin (1939). Sehän alkaa Tilsit-kohtauksella. [Nyttemmin elokuvasta on löydetty vähän pidempikin versio: siinä on mukana ainakin osa Särkän omakätisesti poistamista kohtauksista, jotka olivat pääsyy elokuvan sensuurikieltoon jatkosodan jälkeen. Särkkä lyhensi ja hävitti filmiään saadakseen sen vielä kerran markkinoille, mikä ei hänen elinaikanaan onnistunut.]
Tilsitin rauhan sanamuoto olisi tarkastettava: Suomen sodan päätöksessä, Haminan rauhassa, Venäjään liitettiin kahdeksan Ruotsin lääniä, ei Suomi-nimistä kokonaisuutta.
Tilsit-juusto lienee hollantilaisten aikaansaannosta. Asiantuntijat määrittelevät sen niin, että se on murukoloista, kittikypsytettyä, lehmänmaidosta valmistettua terävää aromaattista juustoa. Yleisin juuston syntytarinoista on se, että Tilsitiin 1800-luvulla muuttaneet hollantilaiset yrittivät valmistaa Goudaa, mutta paikallisten ja siis erilaisten bakteeri- ja homekantojen vuoksi syntyikin ihan erilainen juusto. Sille annettiin nimeksi Tilsit. Suomessa lähinnä sitä on yksi mielijuustoistani, Valion Kreivi.
sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2007
Pornoistuminen
Lueskelin vanhat lehdet. Viime perjantain (HS 6.7.07) lehdessä oleva juttu toi mieleeni vanhan sananparren "happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista".
Sivusilmin-kolumnissa toimittaja Esa Mäkinen haukkuu City-lehden, joka on nyt esimerkki "pornoistumisesta". Hän aloittaa masturbaatiolla, puhuu "pelimiehistä" ja selailee vertailumielessä kuusikymmenluvun "miestenlehteä" Jallua. Ihan samanlaista, toimittaja päättelee. Bikinejä näkyy - ja toimittaja vihjaisee rivien välissä, että Cityssä näkyisi nykyisin enemmän.
Lopputulema petkelöinnistä oli jo raivoisaa: "Aika on tällainen: seksi myy ja seksillä myydään. Esimerkiksi Alko, Elisa ja Toyota näyttävät mahtuvan mainostajina sopuisasti puhelintyttöjen ja pelimiesten sekaan." Väärällä asialla, siis.
Tämän lähinnä mustamaalaamiseksi tarkoitetun jutun sisään oli tietysti nykyisen toimittajaetiikan sijaan laitettu pari lievennystä. "Sinänsä Cityn seksilinjassa ei ole moralisoitavaa, eikä varsinkaan syytä sensuuriin", toimittaja hurskastelee ilmeisesti menetetyt mainosrahat mielessään.
Mistä menetetyt? Senkin toimittaja kertoo kuin ohimennen: "Helsingin Sanomia julkaiseva SanomaWSOY ei ole onnitunut luomaan kilpailijaa lukuisista yrityksistä huolimatta. Viimeisin yritys, V-lehti, kuopattiin kesäkuussa." Tähän sanomme leskirouvan sanoin: "Bingo!"
Kirjoittelusta tulee mieleen skandinaavinen taisteluperinne. Vaikka taistelu on hävitty, taistelija kuollut ja haudattu, maan sisältä kumpuaa esiin törröttävä journalistin käsi.
Heitin roskikseen juuri vanhaksi käyneen Nyt-liitteen. Katos perhanaa: yläosaton tyttö edessä ja takana.
Sivusilmin-kolumnissa toimittaja Esa Mäkinen haukkuu City-lehden, joka on nyt esimerkki "pornoistumisesta". Hän aloittaa masturbaatiolla, puhuu "pelimiehistä" ja selailee vertailumielessä kuusikymmenluvun "miestenlehteä" Jallua. Ihan samanlaista, toimittaja päättelee. Bikinejä näkyy - ja toimittaja vihjaisee rivien välissä, että Cityssä näkyisi nykyisin enemmän.
Lopputulema petkelöinnistä oli jo raivoisaa: "Aika on tällainen: seksi myy ja seksillä myydään. Esimerkiksi Alko, Elisa ja Toyota näyttävät mahtuvan mainostajina sopuisasti puhelintyttöjen ja pelimiesten sekaan." Väärällä asialla, siis.
Tämän lähinnä mustamaalaamiseksi tarkoitetun jutun sisään oli tietysti nykyisen toimittajaetiikan sijaan laitettu pari lievennystä. "Sinänsä Cityn seksilinjassa ei ole moralisoitavaa, eikä varsinkaan syytä sensuuriin", toimittaja hurskastelee ilmeisesti menetetyt mainosrahat mielessään.
Mistä menetetyt? Senkin toimittaja kertoo kuin ohimennen: "Helsingin Sanomia julkaiseva SanomaWSOY ei ole onnitunut luomaan kilpailijaa lukuisista yrityksistä huolimatta. Viimeisin yritys, V-lehti, kuopattiin kesäkuussa." Tähän sanomme leskirouvan sanoin: "Bingo!"
Kirjoittelusta tulee mieleen skandinaavinen taisteluperinne. Vaikka taistelu on hävitty, taistelija kuollut ja haudattu, maan sisältä kumpuaa esiin törröttävä journalistin käsi.
Heitin roskikseen juuri vanhaksi käyneen Nyt-liitteen. Katos perhanaa: yläosaton tyttö edessä ja takana.
perjantaina, heinäkuuta 06, 2007
torstaina, heinäkuuta 05, 2007
Jiäräpiä piällysmies
Savolaiset ovat vaihtamassa linjaa. Ennen he määrittelivät itsensä mieluusti "piällysmiehiksi".
Se on tietysti sukupuolistunut termi ja niin on käynyt, että nyt he ajattelevat olevansa enemmänkin niitä, joita kutsutaan nimellä "jiäräpiä".
Semmoinen voi olla hyvinnii mies tai naenen. Suattaapi olla tai suattaa olla, ettei ole.
Kuka jo päättyneen äänestyksen voittanee? Kainuun Sanomissa näyttää Marjukka Väisänen uattelevan että entisistä ja nykyisistä poliitikoista Ahtisaari, Lipponen, Lehtinen, Liikanen, Rehn ja Backman olisivat vahvoilla. Tuo Lipponen ei ole se sulttaani.
Taiteissa kirjoittaja tuo esiin von Wrightin veljekset, Esa Pakarisen, Spede Pasasen, Minna Canthin, Edvin Laineen, Elina Karjalaisen ja Juice Leskinen ja sanoo ohittavansa Pauno Pohjalaisen, Mikko Kuustosen, Arja Saijonmaan, Jorma Hynnisen ja Johanna Rusasen, ja liputtaa Kari Tapion (joka on muistaakseni Jalkanen) ja Sakari Kuosmasen puolesta. Minä en olisi Hynnistä jättännä alempaan kastiin. [Voi olla jääviyttäkin, sillä sehän on ollut Kajaanin seminaarissa yhtä aikaa isän kanssa, tosin muutaman luokan alempana.]
Urheilijoita savolaisista löytyy Hannes Kolehmainen, Aulis Rytkönen, Keijo Rosberg, Mika Kojonkoski ja Atik Ismael. Keihäänheittäjä Laakkanen Laakkalan Lujasta ei koskaan pärjännyt isoissa kisoissa, minkä listalta huomaa.
Näistä minä äänestäisin Atikia, vaikka hän jiäräpiäisesti ei saapunut tänä vuonna Sodankylään pillipiipariksi. Terveiset kuitenkin, jos tämä sattuu joskus silmiin.
Ajattelin pistäytyä Savossa puolentoista viikon päästä. Sukujuhlat Pielavedellä.
Se on tietysti sukupuolistunut termi ja niin on käynyt, että nyt he ajattelevat olevansa enemmänkin niitä, joita kutsutaan nimellä "jiäräpiä".
Semmoinen voi olla hyvinnii mies tai naenen. Suattaapi olla tai suattaa olla, ettei ole.
Kuka jo päättyneen äänestyksen voittanee? Kainuun Sanomissa näyttää Marjukka Väisänen uattelevan että entisistä ja nykyisistä poliitikoista Ahtisaari, Lipponen, Lehtinen, Liikanen, Rehn ja Backman olisivat vahvoilla. Tuo Lipponen ei ole se sulttaani.
Taiteissa kirjoittaja tuo esiin von Wrightin veljekset, Esa Pakarisen, Spede Pasasen, Minna Canthin, Edvin Laineen, Elina Karjalaisen ja Juice Leskinen ja sanoo ohittavansa Pauno Pohjalaisen, Mikko Kuustosen, Arja Saijonmaan, Jorma Hynnisen ja Johanna Rusasen, ja liputtaa Kari Tapion (joka on muistaakseni Jalkanen) ja Sakari Kuosmasen puolesta. Minä en olisi Hynnistä jättännä alempaan kastiin. [Voi olla jääviyttäkin, sillä sehän on ollut Kajaanin seminaarissa yhtä aikaa isän kanssa, tosin muutaman luokan alempana.]
Urheilijoita savolaisista löytyy Hannes Kolehmainen, Aulis Rytkönen, Keijo Rosberg, Mika Kojonkoski ja Atik Ismael. Keihäänheittäjä Laakkanen Laakkalan Lujasta ei koskaan pärjännyt isoissa kisoissa, minkä listalta huomaa.
Näistä minä äänestäisin Atikia, vaikka hän jiäräpiäisesti ei saapunut tänä vuonna Sodankylään pillipiipariksi. Terveiset kuitenkin, jos tämä sattuu joskus silmiin.
Ajattelin pistäytyä Savossa puolentoista viikon päästä. Sukujuhlat Pielavedellä.
tiistaina, heinäkuuta 03, 2007
Kesän kannustavat haasteet
Joka kesä tehdään asioita, joita tehdään vain kesällä. Kuutamouinti on varmaankin sellainen. Vaikka se onkin aivan liian jännittävä ja siksi harvinainen harrastus valtion virkamiehelle.
Syömistä harrastamme yllättäen lähes joka päivä, mutta kesäinen uusien perunoiden ja mansikoiden haaste on kannustava vuodesta toiseen. Eikä aikaakaan kun mustikat ilmestyvät markkinoille metsien siimeksestä. Hilloista ja lakoista en välitä, ne on tehty enemmän jonkun toisen suuhun. Nuoruuden polkupyöräretkillä rahaton pelastui monta kertaa mustikoiden avulla. Pari litraa sisuksiin ja matka jatkui.
Nuorena sitä ei tiedä, mutta vanhemmiten suu käy ronkeliksi. Alkaa pitää niistä asioista, joista oikeasti pitää. Eikä ole vanhempia kertomassa, mitä saa suuhun laittaa. Niinpä vääriltä maistuvat ainekset eivät suuhun joudu, vaikka lääkärit erilaisia heiniä aina tuputtavatkin. Poikkeuksen suun mielitekojen tyranniasta tekeekin vain terveysintoilu. Se ei ole harvinaista nykyään.
Suun maistumiset ovat saaneet minut vakuuttumaan siitä, että minulle ei keski-ikää tulekaan. Siirryin suoraan pitkään jatkuneesta nuoruudesta alkavaan vanhuuteen.Kemppisen esittelemiä tilastoja katsoessa se on aivan varteenotettava vaihtoehto.
Kesäisiin harrastuksiin kuuluu myös yhden tai useamman pesäpallo-ottelun katsominen. Jos Seppo Heikinheimo ei olisi sitä jo julkisesti sanonut, nostaisin esille minäkin sen mekkalan mitä niissä saa nykyään kokea. Huono äänentoisto on äärimmillään pesäpallo-otteluissa, joissa jokainen tyhjä huokauksen hetki täytetään käsittämättömän huonolla musiikilla tai mainoksilla.
Ja ne huokaukset ovat juuri sitä, mitä pesäpallo on. Täpäriä kuolemia ja selviytymistarinoita, haavoittumisia, pudotuksia, syöksyjä ja tiukkoja tilanteita. Siinä ihan unohtuu, että pesäpallo on oikeastaan kranaatti ja syöksyminen militaarista harjoittelua uusia Afganistaneita varten. Voi sinua, Häkämies.
Uusimpiin kesäisiin harrastuksiini kuuluu karaokelaulu kaikissa niissä paikoissa, mihin matka sattuu reissuilla viemään. Vahinko etten tänä vuonna pääse Ylivieskan karaokekarnevaaleille. Pistäydyimme siellä joku vuosi sitten, matkustimme sen vuoksi kolmisen sataa kilometriä ja yövyimme paikallisessa hotellissa. Paikkakunnalta ei bussilla päässyt viikonloppuna pois ja alueen kiertoretki jäi toteutumatta. Raiteet siis ratkaisivat ongelman.
Eiköhän tässä ollut Ikkuna-Iineksellekin seitsemän kysymyksen haasteen verran.
En tiedä mitä te aiotte tehdä. Minä hyppään järveen.
Syömistä harrastamme yllättäen lähes joka päivä, mutta kesäinen uusien perunoiden ja mansikoiden haaste on kannustava vuodesta toiseen. Eikä aikaakaan kun mustikat ilmestyvät markkinoille metsien siimeksestä. Hilloista ja lakoista en välitä, ne on tehty enemmän jonkun toisen suuhun. Nuoruuden polkupyöräretkillä rahaton pelastui monta kertaa mustikoiden avulla. Pari litraa sisuksiin ja matka jatkui.
Nuorena sitä ei tiedä, mutta vanhemmiten suu käy ronkeliksi. Alkaa pitää niistä asioista, joista oikeasti pitää. Eikä ole vanhempia kertomassa, mitä saa suuhun laittaa. Niinpä vääriltä maistuvat ainekset eivät suuhun joudu, vaikka lääkärit erilaisia heiniä aina tuputtavatkin. Poikkeuksen suun mielitekojen tyranniasta tekeekin vain terveysintoilu. Se ei ole harvinaista nykyään.
Suun maistumiset ovat saaneet minut vakuuttumaan siitä, että minulle ei keski-ikää tulekaan. Siirryin suoraan pitkään jatkuneesta nuoruudesta alkavaan vanhuuteen.Kemppisen esittelemiä tilastoja katsoessa se on aivan varteenotettava vaihtoehto.
Kesäisiin harrastuksiin kuuluu myös yhden tai useamman pesäpallo-ottelun katsominen. Jos Seppo Heikinheimo ei olisi sitä jo julkisesti sanonut, nostaisin esille minäkin sen mekkalan mitä niissä saa nykyään kokea. Huono äänentoisto on äärimmillään pesäpallo-otteluissa, joissa jokainen tyhjä huokauksen hetki täytetään käsittämättömän huonolla musiikilla tai mainoksilla.
Ja ne huokaukset ovat juuri sitä, mitä pesäpallo on. Täpäriä kuolemia ja selviytymistarinoita, haavoittumisia, pudotuksia, syöksyjä ja tiukkoja tilanteita. Siinä ihan unohtuu, että pesäpallo on oikeastaan kranaatti ja syöksyminen militaarista harjoittelua uusia Afganistaneita varten. Voi sinua, Häkämies.
Uusimpiin kesäisiin harrastuksiini kuuluu karaokelaulu kaikissa niissä paikoissa, mihin matka sattuu reissuilla viemään. Vahinko etten tänä vuonna pääse Ylivieskan karaokekarnevaaleille. Pistäydyimme siellä joku vuosi sitten, matkustimme sen vuoksi kolmisen sataa kilometriä ja yövyimme paikallisessa hotellissa. Paikkakunnalta ei bussilla päässyt viikonloppuna pois ja alueen kiertoretki jäi toteutumatta. Raiteet siis ratkaisivat ongelman.
Eiköhän tässä ollut Ikkuna-Iineksellekin seitsemän kysymyksen haasteen verran.
En tiedä mitä te aiotte tehdä. Minä hyppään järveen.
sunnuntaina, heinäkuuta 01, 2007
perjantaina, kesäkuuta 29, 2007
First we take Manhattan
First we take Manhattan, then we take Berlin. Ei vaan Sipoohan se oli. Helsinki saa pari tuhatta asukasta ja paljon maata gryndereille.
Mutta ei se kaikkein hulluinta politiikkaa ole. Sitä tekee Jyri Häkämies (kok) Afganistanissa.
Häkämies on nimittäin sitä mieltä, että se mitä Afganistan tarvitsee juuri nyt, on aseita. Jollei Afganistanissa tunnustettaisi muita uskontoja, ristisin käteni ja katsoisin taivaaseen anovasti.
Muutenkin kaikki näyttää kirkkaammalta, mutta ei tämä kesää ole.
Mutta ei se kaikkein hulluinta politiikkaa ole. Sitä tekee Jyri Häkämies (kok) Afganistanissa.
Häkämies on nimittäin sitä mieltä, että se mitä Afganistan tarvitsee juuri nyt, on aseita. Jollei Afganistanissa tunnustettaisi muita uskontoja, ristisin käteni ja katsoisin taivaaseen anovasti.
Muutenkin kaikki näyttää kirkkaammalta, mutta ei tämä kesää ole.
torstaina, kesäkuuta 28, 2007
Rooma rakennetaan uusiksi
Roomaa ei rakennettu päivässä. Eikä varmaan päivässä valmistu tämäkään Virginian yliopiston hanke Rome Reborn 1.0.
Yliopiston arkeologit ovat rakentaneet 3-D -mallin Roomasta kesäkuun 21. päivänä vuonna 320. Tekijöiden mukaan se on kuvaus siitä, mitä me tiedämme tuosta aikakaudesta (ja myös samalla mitä emme).
Lähtökohtana on ollut klassinen selvitys: Flavio Biondon De Roma instaurata (1444-1446). Tavoiteena on rakentaa pitkä kaari pronssikaudelta (n. 1000 e.a.a) uuden ajan alkuun - tässä tapauksessa vuoteen 1522, goottilaisten sotien loppuun asti.
Smithsonian.com on saanut luvan julkaista videon, jossa lennetään yli antiikin Rooman.
Yliopiston arkeologit ovat rakentaneet 3-D -mallin Roomasta kesäkuun 21. päivänä vuonna 320. Tekijöiden mukaan se on kuvaus siitä, mitä me tiedämme tuosta aikakaudesta (ja myös samalla mitä emme).
Lähtökohtana on ollut klassinen selvitys: Flavio Biondon De Roma instaurata (1444-1446). Tavoiteena on rakentaa pitkä kaari pronssikaudelta (n. 1000 e.a.a) uuden ajan alkuun - tässä tapauksessa vuoteen 1522, goottilaisten sotien loppuun asti.
Smithsonian.com on saanut luvan julkaista videon, jossa lennetään yli antiikin Rooman.
keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2007
Pitkin ja sitten poikki
Sataa lorottaa yhä.
Lapsi oli keksinyt juonen pääni menoksi. Hän ja hänen ystävättärensä halusivat kirjastoon. Kirjasto sijaitsee ihan kauppakeskuksen vieressä.
Lopun te arvaatte. Olen aivan poikki.
Sain sentään ensimmäisen Donna Leonin luetuksi.
Lapsi oli keksinyt juonen pääni menoksi. Hän ja hänen ystävättärensä halusivat kirjastoon. Kirjasto sijaitsee ihan kauppakeskuksen vieressä.
Lopun te arvaatte. Olen aivan poikki.
Sain sentään ensimmäisen Donna Leonin luetuksi.
tiistaina, kesäkuuta 26, 2007
Donna Leonin orja
Odottelin koko aamupäivän verrarit yllä ja lenkkitossut jalassa parvekkeella, että tihkusade lakkaisi. Ei lakannut. Jatkui vielä yhdenkin aikaan. En päässyt lenkille.
Otin bussin ja lainasin kirjastosta kuusi Donna Leonia.
Tästä ei sitten puhuta kaupungilla, mutta venetsialaiskomisario Guido Brunettin tarinat ajattelin lukea saman tiensä kaikki.
Tartunta tuli Gardalla joku viikko sitten. Kivuliaana alkuflunssan lamauttamana löysin hotellin kirjahyllystä yhden ja tulin johtopäätökseen, että nämä on luettava.
Vahinko ettei hyllystä löytynyt kuin kuusi.
Otin bussin ja lainasin kirjastosta kuusi Donna Leonia.
Tästä ei sitten puhuta kaupungilla, mutta venetsialaiskomisario Guido Brunettin tarinat ajattelin lukea saman tiensä kaikki.
Tartunta tuli Gardalla joku viikko sitten. Kivuliaana alkuflunssan lamauttamana löysin hotellin kirjahyllystä yhden ja tulin johtopäätökseen, että nämä on luettava.
Vahinko ettei hyllystä löytynyt kuin kuusi.
Sillankorvan emäntä
TV2 esittää tänään Ilmari Unhon elokuvan Sillankorvan emäntä alkaen klo 12.50. Esite on julkaistu aiemmin Sediksen elokuvablogissa.
"Vuonna 1952 valmistuneet "Jees, olympialaiset", sanoi Ryhmy ja Rengasmatka olivat olleet aiemmin Suomi-Filmin taidefilmien pääohjaajana toimineen Ilmari Unhon uralla aikamoisia pohjanoteerauksia niin taiteellisesti kuin taloudellisestikin.
Ohjaaja sai kuitenkin yrittää hieman kunnianhimoisemmankin hankkeen puitteissa, kun yhtiö halusi maalaisaiheisia elokuvia. Vihdissä kuvattu Sillankorvan emäntä, Unhon 26. elokuva, jäi hänen viimeisekseen. Elokuvan valmistumisen jälkeen Suomi-Filmi erotti ohjaajan, joka sen jälkeen haki toimeentulonsa ensin Kouluteatteri-nimisen kiertueen johdossa, kunnes sai lopulta pestin Porin teatterin johtajana, missä työskenteli neljä vuotta kuolemaansa saakka 1961.
Usko Kempin elokuvakäsikirjoituksen pohjaksi oli valikoitunut kirjailija Volter Kilven puolison Hilja Kilven (1884-1927) näytelmä vuodelta 1915 (WSOY). Siihen ei katsottu tarpeelliseksi tehdä juurikaan muutoksia, vaan vuosisadan alkupuolen asenteet ja näkemykset saivat kelvata sellaisenaan 1950-luvulle uudelleen ajoitettuun elokuvaan.
Tarinan kulku on varsin yksinkertainen. Helena Futtari, jonka ura jäi neljään elokuvarooliin, tykkää nuoresta isännästä, Fenno-Filmin Hallin Janne –elokuvassa vuonna 1950 tunnettuuteen nousseesta Helge Heralasta, joka puolestaan ihastelee lesken tytärtä Elina Pohjanpäätä.
Kolmiodraama ja maaseutupaikkakunnan kohutuin juorunaihe on valmis. Maaseutudraamana Kilven työ oli omana aikanaan kuin aavistus tulevasta Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjasta. Lieneekö aiheen valinnassa ollut mielessä kilpailevalle yhtiölle Suomen Filmiteollisuudelle edellisenä vuonna valmistunut Niskavuoren Heta (1952, ohj. Edvin Laine).
Sillankorvan emännän arvostus on kasvanut myöhempinä vuosikymmeninä, vaikka monet arvostelijat pysyivätkin kylmänä televisioesitystenkin yhteydessä. "Omassa dramaattisessa tyylissään Sillankorvan emäntä on kieltämättömän ehjä", totesi H. Kataja (IS 17.9.1977). "Dramaattisuuttakaan ei ole päästetty ihan huvittavuuksiin asti niin kuin usein tämäntapaisissa jutuissa on ollut laita. Hilja Kilven aikojen alussa kirjoittama näytelmä vain oli jo elokuvan tekemisenkin aikoina auttamattomasti vanhentunut. Vielä enemmän se on sitä tietysti nyt, lähes neljännesvuosisadan kuluttua elokuvan valmistamisesta."
Erityisen huomion saa myöhemmissä televisioarvosteluissa naispääosan esittäjä, talon ankara emäntä Helena Futtari. "Tummanuhkeassa Helena Futtarissa ruumiillistuu kypsän naisen kuuma seksuaalisuus, joka etsii tyydyttämistään. Sillankorvan haulikko on yhtä varmoissa käsissä kuin kaulinkin", arvostelija intoutui luonnehtimaan Kansan Uutisten Viikkolehdessä (29.7.1994). Mikael Fräntin mielestä (HS 3.8.1994) "Futtari hurjistuu roolissaan melkein kuin Barbara Stanwyck samojen aikojen westerneissä." Se on paljon sanottu, sillä Unho sai syytteitä Hollywood-tempoon kasvaneilta kriitikoilta pateettisuudesta, liiasta raskaudesta ja hitaudesta, aivan kuten hän oli saanut koko mittavan uransa ajan. Mutta ei kaikilta, eikä läheskään aina oikeutetusti."
Ruotsinkielinen nimi: Mor eller kvinna. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Usko Kemppi Hilja Kilven näytelmään "Sillankorvan emäntä", 1915 / Tampereen Teatteri 13.11.1915. Lavastus: Ville Hänninen. Leikkaus: Armas Laurinen. Kuvaus: Erkki Imberg. Kamera-assistentti: Hans Haataja. Äänitys: Harald Koivikko. Musiikki: Einari Marvia. Naamiointi: Kaisu Vihervuori. Kuvaussihteeri: Mirja Tiirikka. Järjestäjä: Onni Timonen. Päähenkilöt: Helena Futtari (Sillankorvan Mailiisa), Aku Korhonen (Savelan Eetu), Elina Pohjanpää (Sillankorvan Johanna), Helge Herala (Hallan Jaakko), Anni Aitto (Kreeta, Sillankorvan emäntäpiika), Eero Leväluoma (Tapani, Mallisen setä), Salli Karuna (Anttilan Anni, ompelijatar), Alli Häjänen (Anttilan Elli, omperlijatar), Tommi Rinne (Paavo-renki), Arvo Lehesmaa (Hallan vanha isäntä), Topo Leistelä (rovasti), Irja Elstelä (1. akka), Laina Rinne (2. akka), Rosi Rinne (3. akka), Aino Lohikoski (4. akka), Hei-mo Lepistö (isäntä), Uljas Kandolin (Sillankorvan Janne), Paavo Honkamäki (1. isäntä), Joel Asikainen (2. isäntä). Helsingin ensiesitys: 4.9.1953 Kaleva, Kino-Palatsi. VET: 4601 – S – 2460 m / 90 min
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 25.4.2007
"Vuonna 1952 valmistuneet "Jees, olympialaiset", sanoi Ryhmy ja Rengasmatka olivat olleet aiemmin Suomi-Filmin taidefilmien pääohjaajana toimineen Ilmari Unhon uralla aikamoisia pohjanoteerauksia niin taiteellisesti kuin taloudellisestikin.
Ohjaaja sai kuitenkin yrittää hieman kunnianhimoisemmankin hankkeen puitteissa, kun yhtiö halusi maalaisaiheisia elokuvia. Vihdissä kuvattu Sillankorvan emäntä, Unhon 26. elokuva, jäi hänen viimeisekseen. Elokuvan valmistumisen jälkeen Suomi-Filmi erotti ohjaajan, joka sen jälkeen haki toimeentulonsa ensin Kouluteatteri-nimisen kiertueen johdossa, kunnes sai lopulta pestin Porin teatterin johtajana, missä työskenteli neljä vuotta kuolemaansa saakka 1961.
Usko Kempin elokuvakäsikirjoituksen pohjaksi oli valikoitunut kirjailija Volter Kilven puolison Hilja Kilven (1884-1927) näytelmä vuodelta 1915 (WSOY). Siihen ei katsottu tarpeelliseksi tehdä juurikaan muutoksia, vaan vuosisadan alkupuolen asenteet ja näkemykset saivat kelvata sellaisenaan 1950-luvulle uudelleen ajoitettuun elokuvaan.
Tarinan kulku on varsin yksinkertainen. Helena Futtari, jonka ura jäi neljään elokuvarooliin, tykkää nuoresta isännästä, Fenno-Filmin Hallin Janne –elokuvassa vuonna 1950 tunnettuuteen nousseesta Helge Heralasta, joka puolestaan ihastelee lesken tytärtä Elina Pohjanpäätä.
Kolmiodraama ja maaseutupaikkakunnan kohutuin juorunaihe on valmis. Maaseutudraamana Kilven työ oli omana aikanaan kuin aavistus tulevasta Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjasta. Lieneekö aiheen valinnassa ollut mielessä kilpailevalle yhtiölle Suomen Filmiteollisuudelle edellisenä vuonna valmistunut Niskavuoren Heta (1952, ohj. Edvin Laine).
Sillankorvan emännän arvostus on kasvanut myöhempinä vuosikymmeninä, vaikka monet arvostelijat pysyivätkin kylmänä televisioesitystenkin yhteydessä. "Omassa dramaattisessa tyylissään Sillankorvan emäntä on kieltämättömän ehjä", totesi H. Kataja (IS 17.9.1977). "Dramaattisuuttakaan ei ole päästetty ihan huvittavuuksiin asti niin kuin usein tämäntapaisissa jutuissa on ollut laita. Hilja Kilven aikojen alussa kirjoittama näytelmä vain oli jo elokuvan tekemisenkin aikoina auttamattomasti vanhentunut. Vielä enemmän se on sitä tietysti nyt, lähes neljännesvuosisadan kuluttua elokuvan valmistamisesta."
Erityisen huomion saa myöhemmissä televisioarvosteluissa naispääosan esittäjä, talon ankara emäntä Helena Futtari. "Tummanuhkeassa Helena Futtarissa ruumiillistuu kypsän naisen kuuma seksuaalisuus, joka etsii tyydyttämistään. Sillankorvan haulikko on yhtä varmoissa käsissä kuin kaulinkin", arvostelija intoutui luonnehtimaan Kansan Uutisten Viikkolehdessä (29.7.1994). Mikael Fräntin mielestä (HS 3.8.1994) "Futtari hurjistuu roolissaan melkein kuin Barbara Stanwyck samojen aikojen westerneissä." Se on paljon sanottu, sillä Unho sai syytteitä Hollywood-tempoon kasvaneilta kriitikoilta pateettisuudesta, liiasta raskaudesta ja hitaudesta, aivan kuten hän oli saanut koko mittavan uransa ajan. Mutta ei kaikilta, eikä läheskään aina oikeutetusti."
Ruotsinkielinen nimi: Mor eller kvinna. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Usko Kemppi Hilja Kilven näytelmään "Sillankorvan emäntä", 1915 / Tampereen Teatteri 13.11.1915. Lavastus: Ville Hänninen. Leikkaus: Armas Laurinen. Kuvaus: Erkki Imberg. Kamera-assistentti: Hans Haataja. Äänitys: Harald Koivikko. Musiikki: Einari Marvia. Naamiointi: Kaisu Vihervuori. Kuvaussihteeri: Mirja Tiirikka. Järjestäjä: Onni Timonen. Päähenkilöt: Helena Futtari (Sillankorvan Mailiisa), Aku Korhonen (Savelan Eetu), Elina Pohjanpää (Sillankorvan Johanna), Helge Herala (Hallan Jaakko), Anni Aitto (Kreeta, Sillankorvan emäntäpiika), Eero Leväluoma (Tapani, Mallisen setä), Salli Karuna (Anttilan Anni, ompelijatar), Alli Häjänen (Anttilan Elli, omperlijatar), Tommi Rinne (Paavo-renki), Arvo Lehesmaa (Hallan vanha isäntä), Topo Leistelä (rovasti), Irja Elstelä (1. akka), Laina Rinne (2. akka), Rosi Rinne (3. akka), Aino Lohikoski (4. akka), Hei-mo Lepistö (isäntä), Uljas Kandolin (Sillankorvan Janne), Paavo Honkamäki (1. isäntä), Joel Asikainen (2. isäntä). Helsingin ensiesitys: 4.9.1953 Kaleva, Kino-Palatsi. VET: 4601 – S – 2460 m / 90 min
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 25.4.2007
Saul Friedländer - alanurkan juttu
Helsingin Sanomissa 26.6. oli siroteltu lukukelpoisia vihjeitä eri puolille lehteä. Tarjoillaanpa tässä yksi ja myöhemmin tänään ehkä lisää.
Lehden omassa alanurkkaan sijoitetussa pikku-uutisessa kerrottiin, että israelilainen historioitsija Saul Friedländer (aiemmin Pavel Friedländer) on saanut Saksan kirjakauppayhdistyksen (Börsenverein) rauhanpalkinnon. Viime vuonna ilmestyi saksaksi nyt kaksiosainen opus nimeltä Das Dritte Reich und die Juden (Kolmas valtakunta ja juutalaiset). Ensimmäinen osa oli nimeltään Die Jahre der Vernichtung 1939-1945. Se ilmestyi saksaksi 2006 ja englanniksi 2007. Tappamisen vuodet se olisi suomeksi.
Menisi varmaan kaupaksi Suomessakin, mutta arvaan että kukaan ei julkaise, koska kääntäjälle pitäisi maksaa. Siksi varmaan juttukin oli niin pieni ja piilossa.
Saul Friedländer syntyi Prahassa, pakeni natsivaltaa 1939 perheensä mukana Ranskaan. Ranskalle kävi myös huonosti, mutta kirjailija selvisi itse uskonnonvaihdoksella. Perhe sijoitti hänet katoliseen kouluun. Vanhemmat joutuivat keskitysleiriin ja arvellaan, että heidät murhattiin Auschwitzissa. Friedländer muutti 1940-luvun lopussa vastaperustettuun Israeliin ja ryhtyi sittemmin historian professoriksi.
Palkinnon perustelut - sellaisiakin siis on maailmalla (Suomessahan näiden palkintojen jakamisessa korostetaan tyranniaa (tarkoitan siis tyrannian valoisaa versiota)) - ovat seuraavat: "Den Friedenspreis des Deutschen Buchhandels verleiht der Börsenverein im Jahr 2007 Saul Friedländer und ehrt damit den epischen Erzähler der Geschichte der Shoah, der Verfolgung und der Vernichtung der Juden in der Zeit nationalsozialistischer Herrschaft in Europa.
Saul Friedländer ist einer der letzten miterlebenden und mitlebenden Historiographen des früh angekündigten, offen geplanten und mit maschineller Präzision ins Werk gesetzten Völkermordes. Er entzieht sich der in der Beschreibung von Geschichte angelegten Distanzierung und gibt jener Fassungslosigkeit Raum, welche die einzig mögliche Reaktion auf ein noch immer unfassbares Verbrechen ist. So beschreibt er nicht nur die Entstehung, die Vorbereitung und den Vollzug des Massenmordes von Nachbarn an ihren Nachbarn, sondern dokumentarisch genau, stilsicher und mitleidend die klassische Triade der Gewalt: die Täter und ihre Obsessionen, die Opfer und ihre Verzweiflung, die schweigende Menge der Zuschauer mit ihrer Lust und ihrem Schrecken – und wenige, zu wenige Retter.
Saul Friedländer hat den zu Asche verbrannten Menschen Klage und Schrei gestattet, Gedächtnis und Namen geschenkt. Er hat den Ermordeten die ihnen geraubte Würde zurückgegeben, deren Anerkennung die Grundlage des Friedens unter den Menschen ist.“
Lehden omassa alanurkkaan sijoitetussa pikku-uutisessa kerrottiin, että israelilainen historioitsija Saul Friedländer (aiemmin Pavel Friedländer) on saanut Saksan kirjakauppayhdistyksen (Börsenverein) rauhanpalkinnon. Viime vuonna ilmestyi saksaksi nyt kaksiosainen opus nimeltä Das Dritte Reich und die Juden (Kolmas valtakunta ja juutalaiset). Ensimmäinen osa oli nimeltään Die Jahre der Vernichtung 1939-1945. Se ilmestyi saksaksi 2006 ja englanniksi 2007. Tappamisen vuodet se olisi suomeksi.
Menisi varmaan kaupaksi Suomessakin, mutta arvaan että kukaan ei julkaise, koska kääntäjälle pitäisi maksaa. Siksi varmaan juttukin oli niin pieni ja piilossa.
Saul Friedländer syntyi Prahassa, pakeni natsivaltaa 1939 perheensä mukana Ranskaan. Ranskalle kävi myös huonosti, mutta kirjailija selvisi itse uskonnonvaihdoksella. Perhe sijoitti hänet katoliseen kouluun. Vanhemmat joutuivat keskitysleiriin ja arvellaan, että heidät murhattiin Auschwitzissa. Friedländer muutti 1940-luvun lopussa vastaperustettuun Israeliin ja ryhtyi sittemmin historian professoriksi.
Palkinnon perustelut - sellaisiakin siis on maailmalla (Suomessahan näiden palkintojen jakamisessa korostetaan tyranniaa (tarkoitan siis tyrannian valoisaa versiota)) - ovat seuraavat: "Den Friedenspreis des Deutschen Buchhandels verleiht der Börsenverein im Jahr 2007 Saul Friedländer und ehrt damit den epischen Erzähler der Geschichte der Shoah, der Verfolgung und der Vernichtung der Juden in der Zeit nationalsozialistischer Herrschaft in Europa.
Saul Friedländer ist einer der letzten miterlebenden und mitlebenden Historiographen des früh angekündigten, offen geplanten und mit maschineller Präzision ins Werk gesetzten Völkermordes. Er entzieht sich der in der Beschreibung von Geschichte angelegten Distanzierung und gibt jener Fassungslosigkeit Raum, welche die einzig mögliche Reaktion auf ein noch immer unfassbares Verbrechen ist. So beschreibt er nicht nur die Entstehung, die Vorbereitung und den Vollzug des Massenmordes von Nachbarn an ihren Nachbarn, sondern dokumentarisch genau, stilsicher und mitleidend die klassische Triade der Gewalt: die Täter und ihre Obsessionen, die Opfer und ihre Verzweiflung, die schweigende Menge der Zuschauer mit ihrer Lust und ihrem Schrecken – und wenige, zu wenige Retter.
Saul Friedländer hat den zu Asche verbrannten Menschen Klage und Schrei gestattet, Gedächtnis und Namen geschenkt. Er hat den Ermordeten die ihnen geraubte Würde zurückgegeben, deren Anerkennung die Grundlage des Friedens unter den Menschen ist.“
maanantaina, kesäkuuta 25, 2007
Tahtolaihduttaja
On taas aika kevennyskuurille. Löysin eräästä toisesta blogista vanhan kirjoitukseni vuoden takaa. Se kelpaa tänään lähes sellaisenaan tänne. Samoissa tunnelmissahan tässä mennään.
Tekstissä viitataan toiseen, teemaan liittyvään blogiin, jota en viitsi nyt nimetä. Ehkä sitten, jos kevennyskuuri lähtee hyvään suuntaan. Kuten alla olevasta käy ilmi, kyse on asenteesta.
Silloin kun olen, olen tahtolaihduttaja. Ja tuossa se harmaa kivi vain pullistelee paidan alla.
"Googlaten saa esille mielenkiintoisia keskustelupalstoja. Siellä tapaa laihdutuskeskustelun amatöörejä ja varsinkin ammattilaisia. Yrittäjiä, epäonnistujia, toivottomia ja kantavana voimana jokunen harva tavoitteensa saavuttavakin. Joskus siellä testataan myös ryhmämieltä: kannustetaan jo kommentoidaan, joskus motiivit ovat epämääräisempiä.
Eniten minua hämmentävät toistuvat epäonnistujat, laihdutuslooserit. Heidän selityksensä muistuttavat suuresti urheilun dopingin käyttäjiä. Dieetin rikkomuksethan ovat oikeastaan dopingia: silloin käytetään kiellettyjä ruoka-aineita. Ne lisäävät tehoja ja hyvää oloa, mutta lopputulos on huono - laihtumista ei tapahdu.
Monet näistä laihdutuksen ammattilaisista alkavat "soveltaa" valitsemaansa dieettiä ensimmäisestä päivästä lähtien.
Tässä on kaksi eri linjaa. Toiset vertailevat proteiinimääriä, kalorimääriä ja muitakin ravintoarvoja ja yrittävät siten päästä suurin piirtein vastaavaan tulokseen kuin dieettiin kirjatulla ravintoaineella.
Tässähän on hieman järkeäkin - laihduttaminen muuten vaatii nimenomaan järkeä, koska kroppa on kadotettu -, mutta vain silloin, kun kyse on allergioista tai muista esteistä noudattaa dieettiä. Varsinkin rankat aloitusdieetit ovat ihmiselämässä lyhyitä aikoja: viikon ja kaksi seisoo vaikka päällään kusiaispesässä, tapasi isä sanoa enkä ihmettele vaikka olisi seisonutkin. Kolmannen viikon voi sitten toipua niin, että voi aloittaa "paremman elämän" 10-15 kiloa kevyempänä.
Toiset kuitenkin dieettiä soveltaessaan toteuttavat (laihdutuksen näkökulmasta perverssejä) halujaan. He ovat halukoneita, joille hetki ilman halun täyttymystä on kärsimystä. Ihmettelenkin, kuinka he eivät yhä pidä peukaloa suussa. Mies on kova. Täynnä asennetta. Miehen halukoneen moottori on hetkeksi kiinni. Halut eivät ärjähtele, brutalisoi eivätkä jeessittele.
Keskustelupalstojen dieettisovellukset ovat juuri tässä mielessä nekin kiintoisia. Joskus valinnan kohteeksi otetut näyttävät olevan juuri niitä ruoka-aineita, jotka dieetti ehdottomasti kieltää. Näillä ihmisillä ei ole käsitystä siitä, mitä valinta tarkoittaa. He luulevat että se tarkoittaa mitä tahansa. Mutta kun se tarkoittaakin valikointia.
Leivättömän sairaaladieetin soveltajat syövät aamiaiseksi paahtosämpylöitä. "Söin vain pari palaa suklaata", ja "viikonloppuna lipsahti juoman puolelle. On se ihme, että yhdessä siiderissä voi olla saman verran kaloreita kuin koko päivän ruoassa". On vahinko, ettei nauraminen juurikaan laihduta.
Yleisin tämän seuraamani dieetin yksilöllinen "sovellus" on kahvi tai tee. Monet dieetithän sallivat kofeiinin ja teiinin nauttimisen mielin määrin, jotkut vielä makeutusaineet kaupan päälle. Monissa dieeteissä nautitaan hiilihapollisia juomia - näitäkinhän makeutetaan nykyisin hedelmäsokerilla: suomeksi turhilla hiilihydraateilla. Nämä ihmiset "eivät voi olla ilman kahvia" tai he "saavat päänsärkyä kahvittomuudesta". Samat ihmiset valittavat kahvia vastoin pelisääntöjä latkittuaan päänsärkyä dieetin vuoksi ja sitten keskeyttävät. Tai ehkä he jatkavat, mutta jättävät keskustelun.
Yhdessä keskustelussa sentään mainittiin Miessukupuolen edustaja. Vaimo ihmetteli siinä, kuinka mies noudattaa dieettiä niin "orjallisesti". Mies laihtui kuutisen kiloa, vaimo siitä puolet. Tämä johtui kuulemma siitä, kun mies oli suurempi. Ehkä. Ainakin osin. Totta toinen puoli.
Sitten sovelluksia tekevät ovat myös uskomattoman kovapäisiä. Allergikot haluavat välttämättä ryhtyä kasvikeittopohjaiselle dieetille, vaikka eivät niitä pysty syömään raakana eivätkä keitettynä. "Voisinko korvata ne riisikakulla?"
Sitten ovat nämä keskustelun pahanilmalinnut. Ensimmäiset vatvovat asiaa päiväkausia ja keskeyttävät ensimmäisenä iltana hervottomaan syöpöttelyyn. Kehottaisin heitä lääkäriin: siellä kannattaa tarkistaa, onko heillä selkärankaa. Nämä ihmiset ovat sotkeneet terapeuttisen keskustelun ja laihduttamisen. En väitä, etteikö moni tarvitsisi kumpaakin.
Toiset pahanilmanlinnut alkavat demonisoida valittua dieettiä. Täysin ilman perusteita "sairaaladieetti" johtaa sairaalaan, "Ne kilot tulevat kyllä takaisin yhtä nopeasti kuin lähtevät", "mitä ne luulevat" a) laihtuvansa seitsemässä päivässä, b)tekevänsä dieetin jälkeen?" Kasviskeittoa latkimalla reilusti ylipainoinen ei ihan ensimmäisten kuukausien aikana sairaalaa luultavasti tarvitse.
Kolmannet pahanilmanlinnut ovat sitten nämä öklötermeillä pelaajat. Jälleen kerran kaikki lähtee henkilökohtaisista mieltymyksistä ja haluista. Kaali "oksettaa" jo ensimmäisen päivän jälkeen, pinaattia "en kyllä pysty syömään" ja milloin mikäkin ruoka-aine tuottaa värikkäästi kuvattuja vastenmielisyyden tunteita. Nämä varhaisteini-ikäiset tavat ovat tietysti muutenkin vallanneet nettien keskustelupalstat.
Keskustelupalstat ovat viihdyttäviä, mutta aikamoista pujottelua siellä täytyy noudattaa. Todellisista kokemuksista puhuvat harvat. Siksikin blogi on parempi. Mutta kyllä kommentoida saa.
Nainen lähti töihin latkittuaan puolitoista kipollista keittoa. Sanoi sen olevan hyvää. Hyvää se onkin, kun on nälkä. Maustoimme peruskeittoa currylla, joka on sallittu mauste. Itse laitoin kipon pohjalle persiljaa ja kynteliä. Jälkimmäinenhän on "vanhan kansan" suolan korvike. Suolaa koko reilun viiden litran keitossa on yksi kasvisliemikuutio.
Täytynee hakea kolmas kulhollinen, kun on nälkä."
Tekstissä viitataan toiseen, teemaan liittyvään blogiin, jota en viitsi nyt nimetä. Ehkä sitten, jos kevennyskuuri lähtee hyvään suuntaan. Kuten alla olevasta käy ilmi, kyse on asenteesta.
Silloin kun olen, olen tahtolaihduttaja. Ja tuossa se harmaa kivi vain pullistelee paidan alla.
"Googlaten saa esille mielenkiintoisia keskustelupalstoja. Siellä tapaa laihdutuskeskustelun amatöörejä ja varsinkin ammattilaisia. Yrittäjiä, epäonnistujia, toivottomia ja kantavana voimana jokunen harva tavoitteensa saavuttavakin. Joskus siellä testataan myös ryhmämieltä: kannustetaan jo kommentoidaan, joskus motiivit ovat epämääräisempiä.
Eniten minua hämmentävät toistuvat epäonnistujat, laihdutuslooserit. Heidän selityksensä muistuttavat suuresti urheilun dopingin käyttäjiä. Dieetin rikkomuksethan ovat oikeastaan dopingia: silloin käytetään kiellettyjä ruoka-aineita. Ne lisäävät tehoja ja hyvää oloa, mutta lopputulos on huono - laihtumista ei tapahdu.
Monet näistä laihdutuksen ammattilaisista alkavat "soveltaa" valitsemaansa dieettiä ensimmäisestä päivästä lähtien.
Tässä on kaksi eri linjaa. Toiset vertailevat proteiinimääriä, kalorimääriä ja muitakin ravintoarvoja ja yrittävät siten päästä suurin piirtein vastaavaan tulokseen kuin dieettiin kirjatulla ravintoaineella.
Tässähän on hieman järkeäkin - laihduttaminen muuten vaatii nimenomaan järkeä, koska kroppa on kadotettu -, mutta vain silloin, kun kyse on allergioista tai muista esteistä noudattaa dieettiä. Varsinkin rankat aloitusdieetit ovat ihmiselämässä lyhyitä aikoja: viikon ja kaksi seisoo vaikka päällään kusiaispesässä, tapasi isä sanoa enkä ihmettele vaikka olisi seisonutkin. Kolmannen viikon voi sitten toipua niin, että voi aloittaa "paremman elämän" 10-15 kiloa kevyempänä.
Toiset kuitenkin dieettiä soveltaessaan toteuttavat (laihdutuksen näkökulmasta perverssejä) halujaan. He ovat halukoneita, joille hetki ilman halun täyttymystä on kärsimystä. Ihmettelenkin, kuinka he eivät yhä pidä peukaloa suussa. Mies on kova. Täynnä asennetta. Miehen halukoneen moottori on hetkeksi kiinni. Halut eivät ärjähtele, brutalisoi eivätkä jeessittele.
Keskustelupalstojen dieettisovellukset ovat juuri tässä mielessä nekin kiintoisia. Joskus valinnan kohteeksi otetut näyttävät olevan juuri niitä ruoka-aineita, jotka dieetti ehdottomasti kieltää. Näillä ihmisillä ei ole käsitystä siitä, mitä valinta tarkoittaa. He luulevat että se tarkoittaa mitä tahansa. Mutta kun se tarkoittaakin valikointia.
Leivättömän sairaaladieetin soveltajat syövät aamiaiseksi paahtosämpylöitä. "Söin vain pari palaa suklaata", ja "viikonloppuna lipsahti juoman puolelle. On se ihme, että yhdessä siiderissä voi olla saman verran kaloreita kuin koko päivän ruoassa". On vahinko, ettei nauraminen juurikaan laihduta.
Yleisin tämän seuraamani dieetin yksilöllinen "sovellus" on kahvi tai tee. Monet dieetithän sallivat kofeiinin ja teiinin nauttimisen mielin määrin, jotkut vielä makeutusaineet kaupan päälle. Monissa dieeteissä nautitaan hiilihapollisia juomia - näitäkinhän makeutetaan nykyisin hedelmäsokerilla: suomeksi turhilla hiilihydraateilla. Nämä ihmiset "eivät voi olla ilman kahvia" tai he "saavat päänsärkyä kahvittomuudesta". Samat ihmiset valittavat kahvia vastoin pelisääntöjä latkittuaan päänsärkyä dieetin vuoksi ja sitten keskeyttävät. Tai ehkä he jatkavat, mutta jättävät keskustelun.
Yhdessä keskustelussa sentään mainittiin Miessukupuolen edustaja. Vaimo ihmetteli siinä, kuinka mies noudattaa dieettiä niin "orjallisesti". Mies laihtui kuutisen kiloa, vaimo siitä puolet. Tämä johtui kuulemma siitä, kun mies oli suurempi. Ehkä. Ainakin osin. Totta toinen puoli.
Sitten sovelluksia tekevät ovat myös uskomattoman kovapäisiä. Allergikot haluavat välttämättä ryhtyä kasvikeittopohjaiselle dieetille, vaikka eivät niitä pysty syömään raakana eivätkä keitettynä. "Voisinko korvata ne riisikakulla?"
Sitten ovat nämä keskustelun pahanilmalinnut. Ensimmäiset vatvovat asiaa päiväkausia ja keskeyttävät ensimmäisenä iltana hervottomaan syöpöttelyyn. Kehottaisin heitä lääkäriin: siellä kannattaa tarkistaa, onko heillä selkärankaa. Nämä ihmiset ovat sotkeneet terapeuttisen keskustelun ja laihduttamisen. En väitä, etteikö moni tarvitsisi kumpaakin.
Toiset pahanilmanlinnut alkavat demonisoida valittua dieettiä. Täysin ilman perusteita "sairaaladieetti" johtaa sairaalaan, "Ne kilot tulevat kyllä takaisin yhtä nopeasti kuin lähtevät", "mitä ne luulevat" a) laihtuvansa seitsemässä päivässä, b)tekevänsä dieetin jälkeen?" Kasviskeittoa latkimalla reilusti ylipainoinen ei ihan ensimmäisten kuukausien aikana sairaalaa luultavasti tarvitse.
Kolmannet pahanilmanlinnut ovat sitten nämä öklötermeillä pelaajat. Jälleen kerran kaikki lähtee henkilökohtaisista mieltymyksistä ja haluista. Kaali "oksettaa" jo ensimmäisen päivän jälkeen, pinaattia "en kyllä pysty syömään" ja milloin mikäkin ruoka-aine tuottaa värikkäästi kuvattuja vastenmielisyyden tunteita. Nämä varhaisteini-ikäiset tavat ovat tietysti muutenkin vallanneet nettien keskustelupalstat.
Keskustelupalstat ovat viihdyttäviä, mutta aikamoista pujottelua siellä täytyy noudattaa. Todellisista kokemuksista puhuvat harvat. Siksikin blogi on parempi. Mutta kyllä kommentoida saa.
Nainen lähti töihin latkittuaan puolitoista kipollista keittoa. Sanoi sen olevan hyvää. Hyvää se onkin, kun on nälkä. Maustoimme peruskeittoa currylla, joka on sallittu mauste. Itse laitoin kipon pohjalle persiljaa ja kynteliä. Jälkimmäinenhän on "vanhan kansan" suolan korvike. Suolaa koko reilun viiden litran keitossa on yksi kasvisliemikuutio.
Täytynee hakea kolmas kulhollinen, kun on nälkä."
lauantaina, kesäkuuta 23, 2007
Finland Waters
Katsokaapa tänään YLE TV2, klo 19.55, nimellä Kesä 1939 - Suomi ennen sotaa. Mistä lie TV2 tämän ohjelmistoonsa keksinyt?
Finland Waters, A Story of Adventure in a New Nation
Valmistusmaa: Yhdysvallat 1939. Tuottaja, ohjaus: Francis R. Line. Käsikirjoitus ja kuvaus: Francis R. Line ja Helen Line. Leikkaus: Helen Line. 40 min - värielokuva.
Vuonna 1939 36-vuotias Francis R. Line kertoi olevansa maisteri Michiganin yliopistossa, jolla matkailu oli verissä. Jo yksitoistavuotiaana hän oli matkannut halki itärannikon veljensä kanssa moottoripyörällä ja 18-vuotiaana liftannut kaikissa osavaltioissa Yhdysvalloissa. 21-vuotiaana hän oli vieraillut suurimmassa osassa maailman maita. Vaikka hän erikoistui opinnoissaan Tyynenmeren problematiikkaan hän kiersi maailmaa monipuolisesti ja mikä kiinnostavinta, hän tallensi näkemäänsä tuolloin harvinaiselle värifilmille. Näitä elokuvia hän sitten esitti niitä säestävien luentojen kanssa. Näin jo 1800-luvulla syntynyt travelogue-elokuvien perinne sai jatkoa myöhemminkin.
Francis R. Line kertoo muistelmissaan Adventure Unlimited (1988) kuinka hän matkusti talvella 1939 yksin Karasjoelle tehden matkaa pororeellä ja sai paluumatkalla Suomen halki ajatuksen valmistaa pitkän elokuvan Suomesta jo samana kesänä. Ajatuksellinen yhteys elokuvanteon kannattavuuteen oli Helsingissä vuonna 1940 pidettäväksi suunnitellut olympialaiset. Matkailuoppaiden ja muun kirjallisuuden perusteella hän ymmärsi, että Suomella oli tarjota 60 000 järveä, niitä yhdistävät vesistöreitit ja reiteille sattuvat uskomattomat kosket ja putoukset. Siitä elokuvalle nimi Finland Waters, Suomen vesistöt, joka sai epiteetikseen "kertomuksen seikkailusta uudessa kansakunnassa". Suunnitelmalle ei ollut haitaksi sekään, että dollari oli silloin kurssissaan: melkein mikä tahansa maksoi parista sentistä neljännesdollariin!
Linen pariskunnan matka vei ensiksi Suomen suurimpiin kaupunkeihin, mutta seikkailu alkoi Laatokan Vanhasta Valamosta ja jatkui Punkaharjun kautta Savonlinnaan, jossa sekä maitotalous että puutavaran vesistökuljetukset olivat kiinnostavia nähtävyyksiä. Oman erikoisuutensa muodosti jännittävä vesistömatka tervaveneellä halki Oulujoen koskien, joista suurin ja kaunein on Pyhäkoski Muhoksella. Ystävystyneeseen seurueeseen kuului edustajia juuri niistä kansakunnista, jotka kohta ryhtyisivät sotimaan keskenään. Mutta Oulussa dixie-musiikki toi mieleen kotoiset tunnelmat.
Rovaniemellä edessä oli Juhannus, valon juhla ja tietenkin yötön yö, jonka valo tallentui värifilmille ehkä ensimmäistä kertaa. Matka jatkui Karasjoelle ja sieltä sotaan valmistuvan Saksan kautta kotiin juuri ajoissa.
Francis R. Linen ja Helen Linen yhteistyössä käsikirjoittaman ja kuvaaman elokuvan ensi-ilta oli 19.11. 1939 Howellin lukiossa Michiganissa. Juuri talvisodan alla hän näytti elokuvansa yksityisesti myös arkkitehti Eliel Saariselle. Sen seurauksena Linen elokuvaa esitettiin ympäri Yhdysvaltoja Suomen avun tilaisuuksissa, joita varten valmistettiin yksi kopio.
Finland Waters oli yksi Suomesta myönteisesti propagoivia filmejä koko talvisodan ajan. Linelle itselleenkin sillä oli merkitystä: hän pääsi esittämään elokuvaansa National Geographic Societyyn. Yhdessä nämä menestystekijät saivat hänet suunnittelemaan myös tulevia ajankohtaisia elokuvia, joiden genreluonnehdinnaksi hän itse määritteli "travel-adventure"-film, sananmukaisesti matkailuseikkailufilmi eli nykykielellä ehkä parhaiten kyse on elämysmatkailufilmistä.
Line mainosti elokuvaansa Yhdysvalloissa seuraavasti: "Kertomus itsepäisestä Kansakunnasta. Tämä on kokonaiskuva Kansakunnasta, joka muutti eurooppalaisen sodan kurssin. Lähes jokainen venäläis-suomalaisessa konfliktissa esiin tullut paikka Helsingistä ja Laatokasta etelässä aina Petsamoon Jäämeren rannalle näyttäytyy juuri sellaisena kuin ne olivat ennen konfliktia. Elokuvassa voi nähdä viimeiset värikuvat niistä kaupungeista ja rakennuksista, jotka tuhoutuivat. Ne, jotka näkevät tämän elokuva, tulevat oppimaan Suomen kansan, havaitsevat sosiaaliset olot, näkevät naisten armeijan ja nuorisoliikkeet. Mukana on myös seikkailua – villi matka Oulu-joen koskissa, hyytävä matka täydessä pituudessaan arktisella valtatiellä Jäämerelle. Yksi osa elokuvasta on kuvattu keskiyön auringon mystisessä valossa. Esitys päättyy kuvitettuun runoon, jota sinfoniamusiikkin virta säestää. Esitysaika, puolitoista tuntia (voidaan lyhentää)." Elokuvan ollessa noin 40 minuuttia, luennolle ja musiikille oli näin laskettuna sijaan toinen mokoma.
Toisessa esitteessä Suomea ja Lappia luonnehditaan "maailman etäisimmäksi paikaksi" ja korostetaan elokuvan "kouluttavaa ja seikkailullista" luonnetta. Mutta elokuva tekee tehtävänsä: "Nyt Suomi ja Lappi eivät enää ole kaukaisia maita, vaan kauniisti elävää maata rohkeine ihmisineen, lumoavaa kansaa kiinnostavine tapoineen ja värikkäine pukuineen."
Suomen matka ei ollut Linen ainoa retki Pohjoismaihin ja Lappiin, sillä Norjan Lapista hän valmisti kevään 1939 retkellään puolitoistatuntisen värielokuvan Lapland Adventure, joka keskittyi aitojen saamelaishäiden kuvaukseen. Vastaavia elokuvia hän teki myös Tyynenmeren alueesta: Japania, Singaporea, Balia ja Havaijia kuvaava elokuva Circle of Fire valmistui vuonna 1941 juuri ennen Japanin hyökkäystä Yhdysvaltoihin. Seuraavana vuorossa olikin Yhdysvaltojen esittely elokuvassa This Is Your America ja Yhdysvaltojen maisemissa hän jatkoi elokuvan tekemistä myöhemminkin. Suomessa Linet kävivät vasta 1972, mutta vanhoja ystäviä 33 vuoden takaa löytyi Tampereelta.
Francis R. ja Helen Linen valmistama harvinainen värielokuva on saatu Suomen elokuva-arkistoon perikunnan lahjoituksena vuonna 2001. Sitä on esitetty Suomen elokuva-arkiston näytöksissä ja DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaaleilla vuonna 2004.
- Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esityksen yhteydessä 2003
Finland Waters, A Story of Adventure in a New Nation
Valmistusmaa: Yhdysvallat 1939. Tuottaja, ohjaus: Francis R. Line. Käsikirjoitus ja kuvaus: Francis R. Line ja Helen Line. Leikkaus: Helen Line. 40 min - värielokuva.
Vuonna 1939 36-vuotias Francis R. Line kertoi olevansa maisteri Michiganin yliopistossa, jolla matkailu oli verissä. Jo yksitoistavuotiaana hän oli matkannut halki itärannikon veljensä kanssa moottoripyörällä ja 18-vuotiaana liftannut kaikissa osavaltioissa Yhdysvalloissa. 21-vuotiaana hän oli vieraillut suurimmassa osassa maailman maita. Vaikka hän erikoistui opinnoissaan Tyynenmeren problematiikkaan hän kiersi maailmaa monipuolisesti ja mikä kiinnostavinta, hän tallensi näkemäänsä tuolloin harvinaiselle värifilmille. Näitä elokuvia hän sitten esitti niitä säestävien luentojen kanssa. Näin jo 1800-luvulla syntynyt travelogue-elokuvien perinne sai jatkoa myöhemminkin.
Francis R. Line kertoo muistelmissaan Adventure Unlimited (1988) kuinka hän matkusti talvella 1939 yksin Karasjoelle tehden matkaa pororeellä ja sai paluumatkalla Suomen halki ajatuksen valmistaa pitkän elokuvan Suomesta jo samana kesänä. Ajatuksellinen yhteys elokuvanteon kannattavuuteen oli Helsingissä vuonna 1940 pidettäväksi suunnitellut olympialaiset. Matkailuoppaiden ja muun kirjallisuuden perusteella hän ymmärsi, että Suomella oli tarjota 60 000 järveä, niitä yhdistävät vesistöreitit ja reiteille sattuvat uskomattomat kosket ja putoukset. Siitä elokuvalle nimi Finland Waters, Suomen vesistöt, joka sai epiteetikseen "kertomuksen seikkailusta uudessa kansakunnassa". Suunnitelmalle ei ollut haitaksi sekään, että dollari oli silloin kurssissaan: melkein mikä tahansa maksoi parista sentistä neljännesdollariin!
Linen pariskunnan matka vei ensiksi Suomen suurimpiin kaupunkeihin, mutta seikkailu alkoi Laatokan Vanhasta Valamosta ja jatkui Punkaharjun kautta Savonlinnaan, jossa sekä maitotalous että puutavaran vesistökuljetukset olivat kiinnostavia nähtävyyksiä. Oman erikoisuutensa muodosti jännittävä vesistömatka tervaveneellä halki Oulujoen koskien, joista suurin ja kaunein on Pyhäkoski Muhoksella. Ystävystyneeseen seurueeseen kuului edustajia juuri niistä kansakunnista, jotka kohta ryhtyisivät sotimaan keskenään. Mutta Oulussa dixie-musiikki toi mieleen kotoiset tunnelmat.
Rovaniemellä edessä oli Juhannus, valon juhla ja tietenkin yötön yö, jonka valo tallentui värifilmille ehkä ensimmäistä kertaa. Matka jatkui Karasjoelle ja sieltä sotaan valmistuvan Saksan kautta kotiin juuri ajoissa.
Francis R. Linen ja Helen Linen yhteistyössä käsikirjoittaman ja kuvaaman elokuvan ensi-ilta oli 19.11. 1939 Howellin lukiossa Michiganissa. Juuri talvisodan alla hän näytti elokuvansa yksityisesti myös arkkitehti Eliel Saariselle. Sen seurauksena Linen elokuvaa esitettiin ympäri Yhdysvaltoja Suomen avun tilaisuuksissa, joita varten valmistettiin yksi kopio.
Finland Waters oli yksi Suomesta myönteisesti propagoivia filmejä koko talvisodan ajan. Linelle itselleenkin sillä oli merkitystä: hän pääsi esittämään elokuvaansa National Geographic Societyyn. Yhdessä nämä menestystekijät saivat hänet suunnittelemaan myös tulevia ajankohtaisia elokuvia, joiden genreluonnehdinnaksi hän itse määritteli "travel-adventure"-film, sananmukaisesti matkailuseikkailufilmi eli nykykielellä ehkä parhaiten kyse on elämysmatkailufilmistä.
Line mainosti elokuvaansa Yhdysvalloissa seuraavasti: "Kertomus itsepäisestä Kansakunnasta. Tämä on kokonaiskuva Kansakunnasta, joka muutti eurooppalaisen sodan kurssin. Lähes jokainen venäläis-suomalaisessa konfliktissa esiin tullut paikka Helsingistä ja Laatokasta etelässä aina Petsamoon Jäämeren rannalle näyttäytyy juuri sellaisena kuin ne olivat ennen konfliktia. Elokuvassa voi nähdä viimeiset värikuvat niistä kaupungeista ja rakennuksista, jotka tuhoutuivat. Ne, jotka näkevät tämän elokuva, tulevat oppimaan Suomen kansan, havaitsevat sosiaaliset olot, näkevät naisten armeijan ja nuorisoliikkeet. Mukana on myös seikkailua – villi matka Oulu-joen koskissa, hyytävä matka täydessä pituudessaan arktisella valtatiellä Jäämerelle. Yksi osa elokuvasta on kuvattu keskiyön auringon mystisessä valossa. Esitys päättyy kuvitettuun runoon, jota sinfoniamusiikkin virta säestää. Esitysaika, puolitoista tuntia (voidaan lyhentää)." Elokuvan ollessa noin 40 minuuttia, luennolle ja musiikille oli näin laskettuna sijaan toinen mokoma.
Toisessa esitteessä Suomea ja Lappia luonnehditaan "maailman etäisimmäksi paikaksi" ja korostetaan elokuvan "kouluttavaa ja seikkailullista" luonnetta. Mutta elokuva tekee tehtävänsä: "Nyt Suomi ja Lappi eivät enää ole kaukaisia maita, vaan kauniisti elävää maata rohkeine ihmisineen, lumoavaa kansaa kiinnostavine tapoineen ja värikkäine pukuineen."
Suomen matka ei ollut Linen ainoa retki Pohjoismaihin ja Lappiin, sillä Norjan Lapista hän valmisti kevään 1939 retkellään puolitoistatuntisen värielokuvan Lapland Adventure, joka keskittyi aitojen saamelaishäiden kuvaukseen. Vastaavia elokuvia hän teki myös Tyynenmeren alueesta: Japania, Singaporea, Balia ja Havaijia kuvaava elokuva Circle of Fire valmistui vuonna 1941 juuri ennen Japanin hyökkäystä Yhdysvaltoihin. Seuraavana vuorossa olikin Yhdysvaltojen esittely elokuvassa This Is Your America ja Yhdysvaltojen maisemissa hän jatkoi elokuvan tekemistä myöhemminkin. Suomessa Linet kävivät vasta 1972, mutta vanhoja ystäviä 33 vuoden takaa löytyi Tampereelta.
Francis R. ja Helen Linen valmistama harvinainen värielokuva on saatu Suomen elokuva-arkistoon perikunnan lahjoituksena vuonna 2001. Sitä on esitetty Suomen elokuva-arkiston näytöksissä ja DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaaleilla vuonna 2004.
- Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esityksen yhteydessä 2003
Kaupunkijuhannus
Suloinen laiskuus.
Päivän kohokohta parvekelounas: oliivitäytteistä lihamureketta, uusia perunoita ja kolmoskaljaa, tomaatti-mozzarellajuustosalaattia. Jälkiruoaksi mansikoita ja vaniljajäätelöä. Illalla iso lasi valkoviiniä, mansikoita ja eri päällysteillä koristettuja cream crackerseja.
Muuten mahdollisimman laiskaa lötköilyä viileällä parvekkeella. Teennäisiä yrityksiä lukea enemmän kuin kolme sivua.
Tasaisen menon takaa maailman tylsin ja juuri siksi tilanteeseen sopiva viihdeshow: NHL-draft televisiosta suorana. Tarvinneeko sanoa, että kukaan ei sitä katso.
Kaikki "juhannusorvot" löysivät pommacpullon poksautettavaksi, eivätkä jaksaneet tulla käymään.
Taidan ottaa päivänokoset.
Päivän kohokohta parvekelounas: oliivitäytteistä lihamureketta, uusia perunoita ja kolmoskaljaa, tomaatti-mozzarellajuustosalaattia. Jälkiruoaksi mansikoita ja vaniljajäätelöä. Illalla iso lasi valkoviiniä, mansikoita ja eri päällysteillä koristettuja cream crackerseja.
Muuten mahdollisimman laiskaa lötköilyä viileällä parvekkeella. Teennäisiä yrityksiä lukea enemmän kuin kolme sivua.
Tasaisen menon takaa maailman tylsin ja juuri siksi tilanteeseen sopiva viihdeshow: NHL-draft televisiosta suorana. Tarvinneeko sanoa, että kukaan ei sitä katso.
Kaikki "juhannusorvot" löysivät pommacpullon poksautettavaksi, eivätkä jaksaneet tulla käymään.
Taidan ottaa päivänokoset.
perjantaina, kesäkuuta 22, 2007
Kuinka Harry Potter päättyy?
Blogien mukaan tämäkin on sitten ratkottu. Ei tarvitse arvata, kuinka Harry Potter -sarja saa päätöksensä.
Saattaa olla totta tai sitten ei. Ehkä se on vain mainos?
Tässä linkki spoileriin. Asialla hakkeri Gabriel.
Älkääkä minua syyttäkö, että lukuilo katoaa.
Omasta uteliaisuudesta se on kiinni.
Saattaa olla totta tai sitten ei. Ehkä se on vain mainos?
Tässä linkki spoileriin. Asialla hakkeri Gabriel.
Älkääkä minua syyttäkö, että lukuilo katoaa.
Omasta uteliaisuudesta se on kiinni.
torstaina, kesäkuuta 21, 2007
Kulttuuriuutisten antia
YLE:n Radio 1:n kulttuuriuutiset haastatteli minua Amerikan filmi-instituutin julkaisemasta top 100-listasta tänään. Ohjelmaa en kuullut, eikä äänifilettäkään taida olla saatavilla, mutta ahkera toimitus on tehnyt jutustaan ja haastattelusta oivan tiivistelmän.
Amerikan Top 100 elokuvat
American Film Institute on koonnut uuden top 100-listan kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kommentoin listaa Radion 1:n kulttuuriuutisissa ilmeisesti klo 15.00.
Citizen Kane, The Godfather ja Casablanca ovat yhä kärkikolmikossa, kaksi viimeistä paikkaa vaihtaneena elokuvan satavuotisäänestyksen jälkeen.
Kuin raivo härkä (Raging Bull) on noussut kaksikymmentä sijaa neljänneksi. Singin' In the Rain, Gone With The Wind ja Lawrence of Arabia ehtivät ennen Schindlerin listaa ja suurta nousijaa Vertigoa. Kymmenentenä neljä sijaa menettäneenä on The Wizard of Oz.
Suurin ohjaaja äänestyksen perusteella on Steven Spielberg, jolla on Top-100 -listalla viisi elokuvaa.
Yllätysnousijoita: aiemmin listalta puuttunut The General (Buster Keatonin ohjaama Kenraali, 18) ja sitäkin suurempana The Searchers (Etsijät), joka on listalla 12. Kymmenen vuotta siten se oli sijalla 84. Elokuvaa säännöllisesti isänsä kanssa katsoneet pojat ovat siis päässeet kriitikkoikään, sillä tämähän on kriitikkoäänestyksen tulos. Ehkä länkkärit ovat taas matalelentokauden jälkeen nousussa, film noir laskussa.
Sadas listalla on Ben Hur, 28 sijaa menettäneenä.
Citizen Kane, The Godfather ja Casablanca ovat yhä kärkikolmikossa, kaksi viimeistä paikkaa vaihtaneena elokuvan satavuotisäänestyksen jälkeen.
Kuin raivo härkä (Raging Bull) on noussut kaksikymmentä sijaa neljänneksi. Singin' In the Rain, Gone With The Wind ja Lawrence of Arabia ehtivät ennen Schindlerin listaa ja suurta nousijaa Vertigoa. Kymmenentenä neljä sijaa menettäneenä on The Wizard of Oz.
Suurin ohjaaja äänestyksen perusteella on Steven Spielberg, jolla on Top-100 -listalla viisi elokuvaa.
Yllätysnousijoita: aiemmin listalta puuttunut The General (Buster Keatonin ohjaama Kenraali, 18) ja sitäkin suurempana The Searchers (Etsijät), joka on listalla 12. Kymmenen vuotta siten se oli sijalla 84. Elokuvaa säännöllisesti isänsä kanssa katsoneet pojat ovat siis päässeet kriitikkoikään, sillä tämähän on kriitikkoäänestyksen tulos. Ehkä länkkärit ovat taas matalelentokauden jälkeen nousussa, film noir laskussa.
Sadas listalla on Ben Hur, 28 sijaa menettäneenä.
keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2007
Säästökohde
Täytynee alkaa säästää:
Godard Box Set, The
Julkaisun tiedot
Julkaisu: DVD
Levyjen lkm: 11
Julkaistu: 19.09.2007
Leikattu: Ei
Aluekoodi: R2-Suomi
Julkaisumaa: Suomi
Godard Box Set, The
Julkaisun tiedot
Julkaisu: DVD
Levyjen lkm: 11
Julkaistu: 19.09.2007
Leikattu: Ei
Aluekoodi: R2-Suomi
Julkaisumaa: Suomi
Savuton kirkko
Helsingin Sanomien pääkirjoituksia moni ei lue. Monet ilmoittavat nimenomaan, että juuri näitä kirjoituksia he eivät koskaan lue. Se on tietysti kummallinen yhdistelmä statusta ja päätöstä.
Olen sen verran vanhanaikainen, että minä luen pääkirjoituksetkin. Paitsi jos ne ovat yhtä kehnoja kuin tänään se alimmainen. En tarkoita kirjoitukseltaan vaan ajatukseltaan kehnoja. Ja mikä pahinta, ne ovat huonoimmillaan pelkkiä anonyymikirjoituksia, joiden on vaikea ajatella kannattelevan koko lehden painoarvoa.
Pääkirjoitus "Rippileirien pitää olla savuttomia" (19.6.) tökkäsi piikkinsä kirkkoon. Mitä pahaa kirkko oli tehnyt? Seurakunta oli lähestynyt rippileiriläisten vanhempia kirjeitse ja kysäissyt, mitä mieltä vanhemmat ovat siitä, että nämä 14-15-vuotiaat polttavat tupakkaa rippileirillä. Seurakunnan mielestä tupakan polttamiseen tarvitaan vanhempien lupa.
En iedä oliko pääkirjoituksen takana nokkela nuori toimittaja vai mikä, mutta kummallisia ajatuksia kirkon/seurakunnan realistinen ja järkevä hanke toimittajassa herätti. Hänen logiikkansa repertuaari ei ylettynyt juridiikan ulkopuolelle: "Tupakan myyminen alaikäisille on lailla kielletty, joten rippileiri-ikäisillä ei pitäisi olla laillisia keinoja edes hankkia tupakkaa." Laittamattomasti sanottu ja ajateltu.
Minun mielestäni on selvää, että kirkko kysyy asiasta neuvoa vanhemmilta, sillä kirkon toimivaltaan tupakanpolton vahtaaminen ei varmasti kuulu. Ja jos varhaisnuori lainsäädännöstä huolimatta polttaa, niin mistä valtuudet sen kieltämiseen. Käsittääkseni kirkko voi saada ne vain vanhemmilta. Kun vanhemmat kirjallisesti kieltävät, kirkonkin on helppo kieltää.
Mitäs jos vanhemmat eivät kiellä? Kas siinä pulma pääkirjoittajallekin, joka varmaankin työkseen kulkee kadunvieriä kotikaupungissaan, esittelee itsensä Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajaksi ja kieltää alaikäisiä tupakoimasta. Hänellä on nimittäin siihen vähintäänkin yhtä suuri valta ja velvolllisuus kuin seurakunnan työntekijälläkin. En ole näitä tupakkapoliiseja nähnyt edes Helsingin Sanomien järjestämissä kaupunginosatilaisuuksissa, vaikka kyllä järjestäjällä pitäisi jokin roti näissä asioissa olla.
Mutta pääkirjoittaja onkin huolissaan vanhempien puolesta! "Vanhemmat pannaan hankalaan tilanteeseen antamalla nuorille viesti, että kirkko kyllä sallisi nuorten tupakoimisen, mutta minkäs teet, jos vanhemmat kieltävät", murehtii välkky pääkirjoittajamme. On siinä 14-15-vuotiaan vanhemmilla vaikea tilanne! Toki tämmöiseen kannan ottaminen ei kuulu vanhemmille, vaan kirkolle, päättelee pääkirjoituskirjoittajamme.
Tämä ei ollut tarpeeksi merkkimäärästä kiinni pitävälle anonyymille pääkirjoitustoimittajalle. Kesähelteet pakottivat hänet luettelemaan kaikki kirkon nuorisoon kohdistuvat hankkeet välipalaksi. Lähestyminen tupakka-asiassa vanhempia oli nyt jo "kirkon vapaamielisyyttä", joka on sitten kirkossa "hyvin sattumanvaraisesti toteutuva aate".
Näin voi epäilllä, että anonyymin pääkirjoittaja takana on sittenkin Don Quijote. Pääkirjoitustoimittaja rakentaa oman tuulimyllynsä, jota vastaan on helppo käydä mustesotaa.
Toimittaja muistuttaa mieliin Kirkkkohallituksen sanoutumisen irti Aids-tukikeskuksen ja Nuorten keskuksen julkaisemasta seksuaalisuutta käsittelevästä kirjasta. Muka avoimesti mainitaan myös syy: kirjassa "käsiteltiin myös seksiä osana seurustelua", joka ei tietenkään ollut vetäytymisen syy, minkä pääkirjoittajakin tunnustaa epäuorasti kertomalla "syyn" seuraavassa kappaleessa. "Kirkon mielestä esiaviollinen seksi seurustelusuhteissa ei ole soveliasta mutta 14-vuotiaitten tupakointi rippileirillä on."
Pääkirjoitustoimittajan moraalinen ruoska sivaltelee, mutta se logiikka. Miksi tupakanpolton ja esiaviollisten suhteiden rinnastaminen on kehnoa ajattelua?
Väännän rautalangasta, sillä oletan tämän kirjoituksen joutuvan pääkirjoitustoimittajalle. Jo aiemmin kävi ilmi, että kirkon valta ei ulotu tupakanpolttoon. Se ei ole syntiä. Siksi kirkon ei siihen tarvitse ottaa kantaa. Mutta virallisena rituaalijärjestäjänä kirkko pitää esiaviollisia suhteita syntinä. Siksi sen velvollisuus on ottaa kantaa tällaiseen synnintekoon.
Kun Aatos Erkko puhui toimittajien sivistymättömyydestä, monet ajattelivat hänen olevan oikeassa, vaikka tunnustavatkin nuorien ihmisten kykenevän nykyään moneen sellaiseen, mihin vanhemmista ei ole.
Ehkä tämä pääkirjoitus on osoitus sellaisesta sivistymättömyydestä: tarkoituksena on tarkoitukseton ja merkityksetön nokkeluus, ei ajattelu.
Hyvästi huonot pääkirjoitukset ja hyvää lomaa tämänkertaiselle kirjoittajalle.
Olen sen verran vanhanaikainen, että minä luen pääkirjoituksetkin. Paitsi jos ne ovat yhtä kehnoja kuin tänään se alimmainen. En tarkoita kirjoitukseltaan vaan ajatukseltaan kehnoja. Ja mikä pahinta, ne ovat huonoimmillaan pelkkiä anonyymikirjoituksia, joiden on vaikea ajatella kannattelevan koko lehden painoarvoa.
Pääkirjoitus "Rippileirien pitää olla savuttomia" (19.6.) tökkäsi piikkinsä kirkkoon. Mitä pahaa kirkko oli tehnyt? Seurakunta oli lähestynyt rippileiriläisten vanhempia kirjeitse ja kysäissyt, mitä mieltä vanhemmat ovat siitä, että nämä 14-15-vuotiaat polttavat tupakkaa rippileirillä. Seurakunnan mielestä tupakan polttamiseen tarvitaan vanhempien lupa.
En iedä oliko pääkirjoituksen takana nokkela nuori toimittaja vai mikä, mutta kummallisia ajatuksia kirkon/seurakunnan realistinen ja järkevä hanke toimittajassa herätti. Hänen logiikkansa repertuaari ei ylettynyt juridiikan ulkopuolelle: "Tupakan myyminen alaikäisille on lailla kielletty, joten rippileiri-ikäisillä ei pitäisi olla laillisia keinoja edes hankkia tupakkaa." Laittamattomasti sanottu ja ajateltu.
Minun mielestäni on selvää, että kirkko kysyy asiasta neuvoa vanhemmilta, sillä kirkon toimivaltaan tupakanpolton vahtaaminen ei varmasti kuulu. Ja jos varhaisnuori lainsäädännöstä huolimatta polttaa, niin mistä valtuudet sen kieltämiseen. Käsittääkseni kirkko voi saada ne vain vanhemmilta. Kun vanhemmat kirjallisesti kieltävät, kirkonkin on helppo kieltää.
Mitäs jos vanhemmat eivät kiellä? Kas siinä pulma pääkirjoittajallekin, joka varmaankin työkseen kulkee kadunvieriä kotikaupungissaan, esittelee itsensä Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajaksi ja kieltää alaikäisiä tupakoimasta. Hänellä on nimittäin siihen vähintäänkin yhtä suuri valta ja velvolllisuus kuin seurakunnan työntekijälläkin. En ole näitä tupakkapoliiseja nähnyt edes Helsingin Sanomien järjestämissä kaupunginosatilaisuuksissa, vaikka kyllä järjestäjällä pitäisi jokin roti näissä asioissa olla.
Mutta pääkirjoittaja onkin huolissaan vanhempien puolesta! "Vanhemmat pannaan hankalaan tilanteeseen antamalla nuorille viesti, että kirkko kyllä sallisi nuorten tupakoimisen, mutta minkäs teet, jos vanhemmat kieltävät", murehtii välkky pääkirjoittajamme. On siinä 14-15-vuotiaan vanhemmilla vaikea tilanne! Toki tämmöiseen kannan ottaminen ei kuulu vanhemmille, vaan kirkolle, päättelee pääkirjoituskirjoittajamme.
Tämä ei ollut tarpeeksi merkkimäärästä kiinni pitävälle anonyymille pääkirjoitustoimittajalle. Kesähelteet pakottivat hänet luettelemaan kaikki kirkon nuorisoon kohdistuvat hankkeet välipalaksi. Lähestyminen tupakka-asiassa vanhempia oli nyt jo "kirkon vapaamielisyyttä", joka on sitten kirkossa "hyvin sattumanvaraisesti toteutuva aate".
Näin voi epäilllä, että anonyymin pääkirjoittaja takana on sittenkin Don Quijote. Pääkirjoitustoimittaja rakentaa oman tuulimyllynsä, jota vastaan on helppo käydä mustesotaa.
Toimittaja muistuttaa mieliin Kirkkkohallituksen sanoutumisen irti Aids-tukikeskuksen ja Nuorten keskuksen julkaisemasta seksuaalisuutta käsittelevästä kirjasta. Muka avoimesti mainitaan myös syy: kirjassa "käsiteltiin myös seksiä osana seurustelua", joka ei tietenkään ollut vetäytymisen syy, minkä pääkirjoittajakin tunnustaa epäuorasti kertomalla "syyn" seuraavassa kappaleessa. "Kirkon mielestä esiaviollinen seksi seurustelusuhteissa ei ole soveliasta mutta 14-vuotiaitten tupakointi rippileirillä on."
Pääkirjoitustoimittajan moraalinen ruoska sivaltelee, mutta se logiikka. Miksi tupakanpolton ja esiaviollisten suhteiden rinnastaminen on kehnoa ajattelua?
Väännän rautalangasta, sillä oletan tämän kirjoituksen joutuvan pääkirjoitustoimittajalle. Jo aiemmin kävi ilmi, että kirkon valta ei ulotu tupakanpolttoon. Se ei ole syntiä. Siksi kirkon ei siihen tarvitse ottaa kantaa. Mutta virallisena rituaalijärjestäjänä kirkko pitää esiaviollisia suhteita syntinä. Siksi sen velvollisuus on ottaa kantaa tällaiseen synnintekoon.
Kun Aatos Erkko puhui toimittajien sivistymättömyydestä, monet ajattelivat hänen olevan oikeassa, vaikka tunnustavatkin nuorien ihmisten kykenevän nykyään moneen sellaiseen, mihin vanhemmista ei ole.
Ehkä tämä pääkirjoitus on osoitus sellaisesta sivistymättömyydestä: tarkoituksena on tarkoitukseton ja merkityksetön nokkeluus, ei ajattelu.
Hyvästi huonot pääkirjoitukset ja hyvää lomaa tämänkertaiselle kirjoittajalle.
tiistaina, kesäkuuta 19, 2007
Bellow ja Mooseksen laintaulut
Lueskelen Saul Bellowin Ravelsteinia (2000/2001). Päähenkilö Ravelstein on monipuolinen mies, "kotonaan mittavien lausuntojen, suurten kysymysten ja merkkimiesten kanssa, samoin vuosikymmenten, aikakausien ja vuosisatojen". Tästä esimerkkinä kirjailija sanoo, että Thukydides ja Mel Brooks ovat hänelle yhtä tuttuja.
Tässä tilanteessa (s. 20) päähenkilön suuhun laitetaan esimerkkitarina: "Brooks laskeutuu Siinain vuorelta kantaen laintauluja. Jumala on ojentanut hänelle kaksikymmentä taulua ja kymmenen putoaa Mel Brooksin sylyksestä kun hän näkee kuinka Israelin lapset rellestävät kultaisen sonnin ympärillä." Tämä siis hyvän suomentajan hyvän suomennuksen mukaan. Alkuperäistä tekstiä en ole nähnyt.
Tuskinpa Marja Alopaeus on suomentanut väärin, mutta kaikki muu lainauksessa sitä kyllä on. Kirjailijan vapaata kehittelyä.
Viittaus on tietysti Mel Brooksin historiahupailuun, elokuvaan Mieletön maailmanhistoria (Part I). Mooses käy Jumalan kanssa keskustelua Siinain vuorella ja saa herrajumalalta kolme laintaulua, joissa kussakin on viisi käskyä. Laintaulut sylissään Mooses aloittaa kiitospuheen, mutta juuri kun hän sanoo käskyjä olevan viisitoista, yksi kolmesta taulusta tipahtaa maahan. Viisi käskyä murenee vuoren rinteelle palasiksi. Mooses ei menetä pasmojaan vaan kiittää sujuvasti saamastaan kymmenestä käskystä.
Raamatussa tarina menee tietysti toisin. Kun Mooses on ylhäällä vuorella hän saa Jumalalta tämän kirjoittamat laintaulut. Uusin suomennos sanoo Jumalan sanoneen ensimmäisellä kerralla Moosekselle suoraan, että "Minä annan sinulle kivitaulut, joihin olen kirjoittanut lain ja käskyt, että voisit opettaa ne kansalle". Ne ovat siis Raamatun mukaan Jumalan ihan itse veistämät. Samaan aikaan toisaalla kansa käy kärsimättömäksi ja määrää Aaronin valmistamaan heille kultaisen sonnin (vuoden 1933 käännöksessä: kultaisen vasikan), jota kansa iloisesti palvoo.
Tämän havaittuaan Jumala kertoo Moosekselle, että kansa on syyllistynyt epäjumalanpalvontaan ja uhkaa siksi jopa hylätä Israelin kansan. Mooses peesaa Jumalaa, ja kun hän itse näkee, mitä kansa on tehnyt, hän suuttuu perinpohjaisesti. Vihapäissään Mooses rikkoo saamansa laintaulut, sulattaa sonnin, polttaa sen, sekoittaa sen veteen ja juottaa seoksen kansalle.
Tuomittuaan kansan ja lähimmän miehensä Aaronin Mooses pyytää Jumalalta armoa kansalle. Jumala suurpiirteisesti suostuu antamaan anteeksi tällä kertaa - sehän ei välttämättä ole Vanhassa testamentissa sääntö.
Pieni ristiriita sijoittuu Raamattuunkin. Moos 2: 34 nimittäin kertoo rikottujen taulujen tilalle tehdyistä uusista laintauluista: Jumala sanoo, että Mooseksen pitää lopulta kirjoittaa "muistiin nämä käskyt, sillä ne ovat sinun ja Israelin kanssa tekemäni liiton ehdot". Tämä vei Moosekselta 40 päivää ja yötä. Tämän jälkeen teksti kertoo: "Ja hän kirjoitti tauluihin liiton ehdot, nuo kymmenen käskyä". Kuka hän on, tarina ei kerro. Veikkaisin, että se tarkoittaa Moosesta.
Kuitenkin luvun alussa Mooses oli saanut tehtäväkseen veistää kivestä uudet laintaulut alustaksi, johon Jumala silloin kyllä lupaa kirjoittaa lait itse samanlaisina kuin ne olivat olleet Mooseksen särkemissäkin tauluissa. 40 vuorokautta myöhemmin tilanne oli toinen. Mooses sai tehdä työn muistiinpanojensa perusteella.
Tästä voi päätellä, että Jumalaa kismitti se, että Mooses suutuspäissään rikkoi Jumalansa tekemät taulut, ja siksi hän määräsi Mooseksen itse veistämään muistiinpanojen pohjalta nämä toiset taulut. Kun kerran särjit, niin kyllä korjaatkin.
Mooses palasi Pyhältä vuorelta kansan luo uusien laintaulujen kanssa. Ja nyt kansa kuunteli häntä kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Draama ja ylimääräinen työ ei suinkaan mennyt hukkaan.
Apropos. Kirjailija sanoo, että Brooks rakastaa Catskill-hupailuja. Koska suomennos ei vihjaa sanallakaan, mitä Catskill tarkoittaa, lainaamme Wikipediaa: "The Catskills are famous in American cultural history for being the site of the so-called Borscht Belt, a Jewish resort area where many young Jewish stand-up comics got their start. Many Borscht Belt performers, such as Mickey Katz, referred to them as the Katzkills."
Ehkä Bellowkin muuntelee tarinoita juuri tämän Katzkills-perinteen mukaisesti. Mutta Ravelsteinistä nämä "virheet" antavat kummallisen kuvan. Mies, joka puhuu vähän sinne päin.
Tässä tilanteessa (s. 20) päähenkilön suuhun laitetaan esimerkkitarina: "Brooks laskeutuu Siinain vuorelta kantaen laintauluja. Jumala on ojentanut hänelle kaksikymmentä taulua ja kymmenen putoaa Mel Brooksin sylyksestä kun hän näkee kuinka Israelin lapset rellestävät kultaisen sonnin ympärillä." Tämä siis hyvän suomentajan hyvän suomennuksen mukaan. Alkuperäistä tekstiä en ole nähnyt.
Tuskinpa Marja Alopaeus on suomentanut väärin, mutta kaikki muu lainauksessa sitä kyllä on. Kirjailijan vapaata kehittelyä.
Viittaus on tietysti Mel Brooksin historiahupailuun, elokuvaan Mieletön maailmanhistoria (Part I). Mooses käy Jumalan kanssa keskustelua Siinain vuorella ja saa herrajumalalta kolme laintaulua, joissa kussakin on viisi käskyä. Laintaulut sylissään Mooses aloittaa kiitospuheen, mutta juuri kun hän sanoo käskyjä olevan viisitoista, yksi kolmesta taulusta tipahtaa maahan. Viisi käskyä murenee vuoren rinteelle palasiksi. Mooses ei menetä pasmojaan vaan kiittää sujuvasti saamastaan kymmenestä käskystä.
Raamatussa tarina menee tietysti toisin. Kun Mooses on ylhäällä vuorella hän saa Jumalalta tämän kirjoittamat laintaulut. Uusin suomennos sanoo Jumalan sanoneen ensimmäisellä kerralla Moosekselle suoraan, että "Minä annan sinulle kivitaulut, joihin olen kirjoittanut lain ja käskyt, että voisit opettaa ne kansalle". Ne ovat siis Raamatun mukaan Jumalan ihan itse veistämät. Samaan aikaan toisaalla kansa käy kärsimättömäksi ja määrää Aaronin valmistamaan heille kultaisen sonnin (vuoden 1933 käännöksessä: kultaisen vasikan), jota kansa iloisesti palvoo.
Tämän havaittuaan Jumala kertoo Moosekselle, että kansa on syyllistynyt epäjumalanpalvontaan ja uhkaa siksi jopa hylätä Israelin kansan. Mooses peesaa Jumalaa, ja kun hän itse näkee, mitä kansa on tehnyt, hän suuttuu perinpohjaisesti. Vihapäissään Mooses rikkoo saamansa laintaulut, sulattaa sonnin, polttaa sen, sekoittaa sen veteen ja juottaa seoksen kansalle.
Tuomittuaan kansan ja lähimmän miehensä Aaronin Mooses pyytää Jumalalta armoa kansalle. Jumala suurpiirteisesti suostuu antamaan anteeksi tällä kertaa - sehän ei välttämättä ole Vanhassa testamentissa sääntö.
Pieni ristiriita sijoittuu Raamattuunkin. Moos 2: 34 nimittäin kertoo rikottujen taulujen tilalle tehdyistä uusista laintauluista: Jumala sanoo, että Mooseksen pitää lopulta kirjoittaa "muistiin nämä käskyt, sillä ne ovat sinun ja Israelin kanssa tekemäni liiton ehdot". Tämä vei Moosekselta 40 päivää ja yötä. Tämän jälkeen teksti kertoo: "Ja hän kirjoitti tauluihin liiton ehdot, nuo kymmenen käskyä". Kuka hän on, tarina ei kerro. Veikkaisin, että se tarkoittaa Moosesta.
Kuitenkin luvun alussa Mooses oli saanut tehtäväkseen veistää kivestä uudet laintaulut alustaksi, johon Jumala silloin kyllä lupaa kirjoittaa lait itse samanlaisina kuin ne olivat olleet Mooseksen särkemissäkin tauluissa. 40 vuorokautta myöhemmin tilanne oli toinen. Mooses sai tehdä työn muistiinpanojensa perusteella.
Tästä voi päätellä, että Jumalaa kismitti se, että Mooses suutuspäissään rikkoi Jumalansa tekemät taulut, ja siksi hän määräsi Mooseksen itse veistämään muistiinpanojen pohjalta nämä toiset taulut. Kun kerran särjit, niin kyllä korjaatkin.
Mooses palasi Pyhältä vuorelta kansan luo uusien laintaulujen kanssa. Ja nyt kansa kuunteli häntä kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Draama ja ylimääräinen työ ei suinkaan mennyt hukkaan.
Apropos. Kirjailija sanoo, että Brooks rakastaa Catskill-hupailuja. Koska suomennos ei vihjaa sanallakaan, mitä Catskill tarkoittaa, lainaamme Wikipediaa: "The Catskills are famous in American cultural history for being the site of the so-called Borscht Belt, a Jewish resort area where many young Jewish stand-up comics got their start. Many Borscht Belt performers, such as Mickey Katz, referred to them as the Katzkills."
Ehkä Bellowkin muuntelee tarinoita juuri tämän Katzkills-perinteen mukaisesti. Mutta Ravelsteinistä nämä "virheet" antavat kummallisen kuvan. Mies, joka puhuu vähän sinne päin.
Oo, kesän lapsi mä oon
Ulkoa tulee leikatun ruohon tuoksu. Paha kyllä olen sille allerginen.
Kesän vaikutuksesta televisio-ohjelmistoon on puhuttu paljon niin kauan kuin minä muistan. Se tarkoittaa käytännössä kyllä jo keski-ikäisen elefantin muistia.
Yleensä - eikä tämä ole yhtiövihjaus - ohjelmiston tasoa haukutaan surkeaksi. Erityisesti moitinnan kohteena ovat uusinnat. Samaan hengenvetoon muistetaan tietysti sanoa, että kesällä ei kukaan katso televisiota, sillä grillaus ja luontoharrastukset vetävät puoleensa.
Luonto tulikin jo käsitellyksi tuossa leikatun ruohon tuoksussa, eikä grillillekään ole lähiaikoina asiaa, enemmänkin pupujussin ruokapaikoille.
Ylen Areena avattiin yhtä äkkinäisesti kuin jokin aika sitten Elävä Arkistokin.
Töllön voi siis kohta viedä kaappiin kummittelemaan muulloinkin kuin lupatarkastajan koputellessa. Kaikki löytyy netistä. Samalla on muistettava, että pöytänäytön tuumakoolla alkaa olla merkitystä.
Kun televisio-ohjelmia voi katsella milloin haluaa, uusinta menettää merkityksensä. Ei ole uusintaa, on vain katsojan halua ja tahto - myöhemmin ehkä myös varallisuus. Ilmaisena alkava toiminta muuttuu takuuvarmasti maksulliseksi ja siinä piilee syrjäytymisvaara. Toiset saavat, toiset eivät. Digikanavoitumisen monopolisoituminen on tämän kehityksen alkuvihellys.
Pitäisikö kirjastoihin alkaa rakentaa maksullisia katselukoppeja televisio-ohjelmia varten? Nettijakeluluonteen vuoksi tämän järjestäminen ei liene vaikeata. Ainakin lainsäädäntö pitää saada tällaiselle toiminnalle kuntoon. En ole nähnyt tekstiä siitä, enkä siis tiedä, onko asiaa edes pohdittu.
Samalla voitaisiin ratkaista ikuinen ongelma tutkijakatseluun. Minusta on käsittämätöntä, että esimerkiksi kotimaisia elokuvia ei voida katsella vaivatta, pientä maksua vastaan ympäri Suomea turuilla ja toreilla.
Sen järjestämien olisi kaikkien etu. Tämän mahdollistavasta sopimuksesta hyötyisivät kaikki, elokuvantekijät, tuottajat, sisältöä saavat välittäjät ja suuri, miksei pienikin yleisö. Elokuvan ja television tutkijat ja (median, elokuvan jne.) opettajat ovat pieni yleisö, mutta heillekin aineiston saatavuus on vielä tänään usein ongelma. Asia on jymähtänyt vuosikausiksi poliitikkojen ja lakimiesvirkamiesten fileisiin.
Kotimaisten elokuvien saattaminen tällaiseen jakelumuotoon olisi sitten kansallinen haaste. Kuten arvaatte, en tarkoita vain näytelmäelokuvia tai televisioelokuvia (joita jälkimmäisiä toivottavasti markkinoille laitetaan) vaan myös lyhytelokuvaa ja dokumenttia.
Asiaa valmistelleet lakimiehet ovat tähän mennessä katselleet koko prosessia kovin kapeista tekijänoikeusnäkökulmista enkä suoraan sanoen usko, että tämä linjaus muuttuu, vaikka maalaisjärjellä ajatellen tämä suuntaus on teknologian kehityksen myötä niin vanhentunutta kuin vain voi olla. Kun ajattelee, kuinka pieniä rahastusmahdollisuuksia suomalaisen elokuvan historian tuotoksilla käytännössä voi olla, asian täydellinen juridisoiminen ja jahkaaminen tuntuu järjettömältä. Eri järjestöjen olisi sovittava perusasiat ja valtion olisi avattava tilanne avoimuuden suuntaan.
Asioiden monimutkaistaminen on nähtävästi suomalaiselle järjestelmälle tyypillinen tapa kaikessa julkaisutoiminnan ja tekijänoikeuksien juridiikassa, mikäli olen ymmärtänyt oikein Kemppisen kirjoittelua. Siitä huolimatta, että rahat menevät näille jättiyhtiöille, eivätkä suinkaan tekijöille, vaikka jälkimmäisten köyhyyden kyyneliä mieluusti uutisoidaankin (jättiyhtiöiden tiedotusvälineissä).
Suuret mediayhtiöt avautuvat nekin niukalti, ja kun siellä jokin avautuu, kyse on valaan hetuloiden kaltaisesta planktoninsyönnistä. Ihmisten oletetaan esimerkiksi lähettävän kuviaan ja tekstejään suurille mediayhtiöille pelkästä julkaisunhalusta. Näyttäisi siltä, että nappia painamalla lähetetään myös kaikki tekijänoikeudet. Epäilemättä liikejuristit ovat tämänkin politiikan muotoilleet.
Tarina venähtää helposti pitkäksi. Tänään tekisi mieli nähdä Francesco Rosin Kolme veljestä (Tre fratelli, 1981). Se alkaa elokuva-arkistossa jo kello 16.45. Sille voi naittaa yhteen TV1:ssä klo 21.00 alkavan elokuvan Kefalonian murhenäytelmä.
Televisiossa lisäksi: TV2 Neiti Talonmies klo 12.50 - siinä on Tauno Palo, TV1 17.05 Tarja Halonen puhuu tärkeästä lukukokemuksestaan, joka on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, samalla kanavalla klo 19.20 Irma Seikkula - Kulta-ajan tähti ja klo 20.00 Tosi Tarina-sarjassa Irma, nukentekijä. Olen nähnyt ne kaikki ja vakuutan, että ne kestävät toisen katselun.
Illalla on Uutta kinoa, Dokumenttiprojektia ja Teemalla Juicea monessa paketissa.
Älkääkä unohtako myöskään Peter von Baghin Oi kallis Suomenmaa -sarjan uusintaa. Sellaisia kun pääsisi joskus elämässään tekemään. Tämä on tarjous kaikille tuottajille.
Kesän vaikutuksesta televisio-ohjelmistoon on puhuttu paljon niin kauan kuin minä muistan. Se tarkoittaa käytännössä kyllä jo keski-ikäisen elefantin muistia.
Yleensä - eikä tämä ole yhtiövihjaus - ohjelmiston tasoa haukutaan surkeaksi. Erityisesti moitinnan kohteena ovat uusinnat. Samaan hengenvetoon muistetaan tietysti sanoa, että kesällä ei kukaan katso televisiota, sillä grillaus ja luontoharrastukset vetävät puoleensa.
Luonto tulikin jo käsitellyksi tuossa leikatun ruohon tuoksussa, eikä grillillekään ole lähiaikoina asiaa, enemmänkin pupujussin ruokapaikoille.
Ylen Areena avattiin yhtä äkkinäisesti kuin jokin aika sitten Elävä Arkistokin.
Töllön voi siis kohta viedä kaappiin kummittelemaan muulloinkin kuin lupatarkastajan koputellessa. Kaikki löytyy netistä. Samalla on muistettava, että pöytänäytön tuumakoolla alkaa olla merkitystä.
Kun televisio-ohjelmia voi katsella milloin haluaa, uusinta menettää merkityksensä. Ei ole uusintaa, on vain katsojan halua ja tahto - myöhemmin ehkä myös varallisuus. Ilmaisena alkava toiminta muuttuu takuuvarmasti maksulliseksi ja siinä piilee syrjäytymisvaara. Toiset saavat, toiset eivät. Digikanavoitumisen monopolisoituminen on tämän kehityksen alkuvihellys.
Pitäisikö kirjastoihin alkaa rakentaa maksullisia katselukoppeja televisio-ohjelmia varten? Nettijakeluluonteen vuoksi tämän järjestäminen ei liene vaikeata. Ainakin lainsäädäntö pitää saada tällaiselle toiminnalle kuntoon. En ole nähnyt tekstiä siitä, enkä siis tiedä, onko asiaa edes pohdittu.
Samalla voitaisiin ratkaista ikuinen ongelma tutkijakatseluun. Minusta on käsittämätöntä, että esimerkiksi kotimaisia elokuvia ei voida katsella vaivatta, pientä maksua vastaan ympäri Suomea turuilla ja toreilla.
Sen järjestämien olisi kaikkien etu. Tämän mahdollistavasta sopimuksesta hyötyisivät kaikki, elokuvantekijät, tuottajat, sisältöä saavat välittäjät ja suuri, miksei pienikin yleisö. Elokuvan ja television tutkijat ja (median, elokuvan jne.) opettajat ovat pieni yleisö, mutta heillekin aineiston saatavuus on vielä tänään usein ongelma. Asia on jymähtänyt vuosikausiksi poliitikkojen ja lakimiesvirkamiesten fileisiin.
Kotimaisten elokuvien saattaminen tällaiseen jakelumuotoon olisi sitten kansallinen haaste. Kuten arvaatte, en tarkoita vain näytelmäelokuvia tai televisioelokuvia (joita jälkimmäisiä toivottavasti markkinoille laitetaan) vaan myös lyhytelokuvaa ja dokumenttia.
Asiaa valmistelleet lakimiehet ovat tähän mennessä katselleet koko prosessia kovin kapeista tekijänoikeusnäkökulmista enkä suoraan sanoen usko, että tämä linjaus muuttuu, vaikka maalaisjärjellä ajatellen tämä suuntaus on teknologian kehityksen myötä niin vanhentunutta kuin vain voi olla. Kun ajattelee, kuinka pieniä rahastusmahdollisuuksia suomalaisen elokuvan historian tuotoksilla käytännössä voi olla, asian täydellinen juridisoiminen ja jahkaaminen tuntuu järjettömältä. Eri järjestöjen olisi sovittava perusasiat ja valtion olisi avattava tilanne avoimuuden suuntaan.
Asioiden monimutkaistaminen on nähtävästi suomalaiselle järjestelmälle tyypillinen tapa kaikessa julkaisutoiminnan ja tekijänoikeuksien juridiikassa, mikäli olen ymmärtänyt oikein Kemppisen kirjoittelua. Siitä huolimatta, että rahat menevät näille jättiyhtiöille, eivätkä suinkaan tekijöille, vaikka jälkimmäisten köyhyyden kyyneliä mieluusti uutisoidaankin (jättiyhtiöiden tiedotusvälineissä).
Suuret mediayhtiöt avautuvat nekin niukalti, ja kun siellä jokin avautuu, kyse on valaan hetuloiden kaltaisesta planktoninsyönnistä. Ihmisten oletetaan esimerkiksi lähettävän kuviaan ja tekstejään suurille mediayhtiöille pelkästä julkaisunhalusta. Näyttäisi siltä, että nappia painamalla lähetetään myös kaikki tekijänoikeudet. Epäilemättä liikejuristit ovat tämänkin politiikan muotoilleet.
Tarina venähtää helposti pitkäksi. Tänään tekisi mieli nähdä Francesco Rosin Kolme veljestä (Tre fratelli, 1981). Se alkaa elokuva-arkistossa jo kello 16.45. Sille voi naittaa yhteen TV1:ssä klo 21.00 alkavan elokuvan Kefalonian murhenäytelmä.
Televisiossa lisäksi: TV2 Neiti Talonmies klo 12.50 - siinä on Tauno Palo, TV1 17.05 Tarja Halonen puhuu tärkeästä lukukokemuksestaan, joka on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, samalla kanavalla klo 19.20 Irma Seikkula - Kulta-ajan tähti ja klo 20.00 Tosi Tarina-sarjassa Irma, nukentekijä. Olen nähnyt ne kaikki ja vakuutan, että ne kestävät toisen katselun.
Illalla on Uutta kinoa, Dokumenttiprojektia ja Teemalla Juicea monessa paketissa.
Älkääkä unohtako myöskään Peter von Baghin Oi kallis Suomenmaa -sarjan uusintaa. Sellaisia kun pääsisi joskus elämässään tekemään. Tämä on tarjous kaikille tuottajille.
maanantaina, kesäkuuta 18, 2007
Sodankylä koettu
Runsas yhdistelmä elokuvaa ja raikasta ulkoilmaelämää on takana. Vaikka ainakaan jälkimmäistä ei Mediksen valokuvista voi päätellä... Muut bloggarit eivät hihasta nykäisseet!
Mediksen Kaleva-juttuja Sodankylän elokuvajuhlilta en ole vielä saanut käsiini, mutta ehkä jo tällä viikolla.
Abbas Kiarostami on nähty ja liikkuvaa kuvaa otettu, Claude Goretta ja hänen tunnetuin elokuvansa Pitsinnyplääjä nähty (jälleen kerran) ja Vittorio de Setan uusin Kirjeitä Saharasta (Italia 2006) koettu.
Mykkäelokuvaa säestyksen kanssa kelpasi kuunnella useampaan kertaan, ja myös yhteislaulu/elokuvakaraokeisäntänä toimiminen sai jatkoa. Kumppanina mikrofonin takana SF-paraatin lauluja veivatessa oli kuin olikin tuttu bloggari. Eli olihan sentään toinenkin blogituttavuus näkyvillä.
Ohjaajat Amos Gitai ja Elia Suleiman, Pascale Ferran, Detlev Buck ja Kadri Kõusaar on bongattu, vaikka heidän elokuvansa jäivät tällä kertaa vähälle huomiolle. Monia heistä onnistuin myös kuvaamaan ja kuuntelemaan joko elokuvien esittelyissä tai Peter von Baghin aamuhartauksissa Kitisenrannan koululla.
Petteri luonnehti kuvaamistyyliäni tuttuun tapaan "säälittäväksi", sillä horjuvuutta oli näkyvissä paitsi käsi- myös aivotyöskentelyssä. "Sedis käyttää kuvaajana väärin karaokekuninkaan mukanaan tuomia 007-valtuuksia" oli kritiikkipalaverin päätösvirke. Onneksi sitä eivät muut kuulleet, koskapa kieriskelivät vatsojaan pidellen nurmikolla.
Kotimaisia elokuvanimiä oli tietenkin paikalla paljon, uutena tuttavuutena juttelin hetken näyttelijä Tommi Korpelan kanssa. Pääsin myös kehaisemaan Kari Paukkusta "Taitelijaelämää"-sarjan aloitusosista ja juttelemaan Aleksi Bardyn kanssa hänen toteutumattomista scifi-kässäreistään.
Sää salli lopulta paljonkin keskusteluja Koulun teltalla, jossa verkostoituminen ja kontaktipintojen luonti on huipussaan. Tietysti vieraiden ja festivaalihenkilökunnan kanssa matkailu Porttikosken luonnon ja itikoiden pariin on myös avartavaa. Leikkiä ja laulua siis riitti.
Detlev Buckin jalkapallomaalivahdin taidot ovat huomattavat. Ehkä hänellä on käsipallomaalivahdin taustaa? Buck ja Orimattilan nuorisojoukkueen taannoinen stara Aki Kaurismäki muodostivat toimivan parivaljakon "Vapaan tiedonvälityksen" joukkueessa, joka jo perinteiseen tapaan kohtasi "Sodankylän" jalkapallo-ottelussa koulun maneesilla.
Buckin mestarillisista pelastuksista huolimatta Sodankylä pieksi muun maailman 4-2 kolmen puoliajan ottelussa. Maalisankareina olivat festarin projektipäällikkö Ari Lehtola ja DocPointin / Elokuvakontaktin Jari Matala - Ville Suhonen loikki poikana ja ilveksenä, mutta jäi maaleitta.
Lopuksi järjestetyssä rangaistuspotkukilpailussa Detlev torjui lähes kaikki kärkkärit suvereenilla tavalla. Puoliaikojen määrän ja rangaistuspotkujen takana oli jo totuttuun tapaan tapahtuman organisoinut oikukkaudenmukainen pillityranni Olli Vesala. Viime vuoden pillipiipari Atik Ismail jäi jostain syystä kotosalle. Sen sijaan Timo Malmin kuulutukset - ja vuoropuhelut tuomarin kanssa - olivat edellisvuosilta tutulla tavalla korkealla tasolla.
Kirjaimellisesti kaikki on tallennettu videokamerani kovalevylle, mutta vieläkään ei ole olemassa nörttiä, joka saisi sen sieltä ulos jaettavaksi. Kovalevy on jo puolillaan mestariluokan tasoista matskukamaa, joten kiirettä pitää ekologisista syistä, sillä vesilinnut ovat kohta vaarassa.
Kaikkia tapaamiani mukavia ihmisiä en tietenkään ehdi tässä mainitsemaan, sillä heitä oli todella monta tänä vuonna. Terveisiä kuitenkin kaikille näteille tytöille näin jälkeen päinkin. You made my day, Clintiä mukaellen.
Mediksen Kaleva-juttuja Sodankylän elokuvajuhlilta en ole vielä saanut käsiini, mutta ehkä jo tällä viikolla.
Abbas Kiarostami on nähty ja liikkuvaa kuvaa otettu, Claude Goretta ja hänen tunnetuin elokuvansa Pitsinnyplääjä nähty (jälleen kerran) ja Vittorio de Setan uusin Kirjeitä Saharasta (Italia 2006) koettu.
Mykkäelokuvaa säestyksen kanssa kelpasi kuunnella useampaan kertaan, ja myös yhteislaulu/elokuvakaraokeisäntänä toimiminen sai jatkoa. Kumppanina mikrofonin takana SF-paraatin lauluja veivatessa oli kuin olikin tuttu bloggari. Eli olihan sentään toinenkin blogituttavuus näkyvillä.
Ohjaajat Amos Gitai ja Elia Suleiman, Pascale Ferran, Detlev Buck ja Kadri Kõusaar on bongattu, vaikka heidän elokuvansa jäivät tällä kertaa vähälle huomiolle. Monia heistä onnistuin myös kuvaamaan ja kuuntelemaan joko elokuvien esittelyissä tai Peter von Baghin aamuhartauksissa Kitisenrannan koululla.
Petteri luonnehti kuvaamistyyliäni tuttuun tapaan "säälittäväksi", sillä horjuvuutta oli näkyvissä paitsi käsi- myös aivotyöskentelyssä. "Sedis käyttää kuvaajana väärin karaokekuninkaan mukanaan tuomia 007-valtuuksia" oli kritiikkipalaverin päätösvirke. Onneksi sitä eivät muut kuulleet, koskapa kieriskelivät vatsojaan pidellen nurmikolla.
Kotimaisia elokuvanimiä oli tietenkin paikalla paljon, uutena tuttavuutena juttelin hetken näyttelijä Tommi Korpelan kanssa. Pääsin myös kehaisemaan Kari Paukkusta "Taitelijaelämää"-sarjan aloitusosista ja juttelemaan Aleksi Bardyn kanssa hänen toteutumattomista scifi-kässäreistään.
Sää salli lopulta paljonkin keskusteluja Koulun teltalla, jossa verkostoituminen ja kontaktipintojen luonti on huipussaan. Tietysti vieraiden ja festivaalihenkilökunnan kanssa matkailu Porttikosken luonnon ja itikoiden pariin on myös avartavaa. Leikkiä ja laulua siis riitti.
Detlev Buckin jalkapallomaalivahdin taidot ovat huomattavat. Ehkä hänellä on käsipallomaalivahdin taustaa? Buck ja Orimattilan nuorisojoukkueen taannoinen stara Aki Kaurismäki muodostivat toimivan parivaljakon "Vapaan tiedonvälityksen" joukkueessa, joka jo perinteiseen tapaan kohtasi "Sodankylän" jalkapallo-ottelussa koulun maneesilla.
Buckin mestarillisista pelastuksista huolimatta Sodankylä pieksi muun maailman 4-2 kolmen puoliajan ottelussa. Maalisankareina olivat festarin projektipäällikkö Ari Lehtola ja DocPointin / Elokuvakontaktin Jari Matala - Ville Suhonen loikki poikana ja ilveksenä, mutta jäi maaleitta.
Lopuksi järjestetyssä rangaistuspotkukilpailussa Detlev torjui lähes kaikki kärkkärit suvereenilla tavalla. Puoliaikojen määrän ja rangaistuspotkujen takana oli jo totuttuun tapaan tapahtuman organisoinut oikukkaudenmukainen pillityranni Olli Vesala. Viime vuoden pillipiipari Atik Ismail jäi jostain syystä kotosalle. Sen sijaan Timo Malmin kuulutukset - ja vuoropuhelut tuomarin kanssa - olivat edellisvuosilta tutulla tavalla korkealla tasolla.
Kirjaimellisesti kaikki on tallennettu videokamerani kovalevylle, mutta vieläkään ei ole olemassa nörttiä, joka saisi sen sieltä ulos jaettavaksi. Kovalevy on jo puolillaan mestariluokan tasoista matskukamaa, joten kiirettä pitää ekologisista syistä, sillä vesilinnut ovat kohta vaarassa.
Kaikkia tapaamiani mukavia ihmisiä en tietenkään ehdi tässä mainitsemaan, sillä heitä oli todella monta tänä vuonna. Terveisiä kuitenkin kaikille näteille tytöille näin jälkeen päinkin. You made my day, Clintiä mukaellen.
tiistaina, kesäkuuta 12, 2007
Kiarostami perui Helsingin käynnin
Abbas Kiarostami ei saavukaan Helsinkiin tänään. Vanha taika jatkuu siltä osin. "Perhesyyt". Saamastani viestistä ei käynyt ilmi tuleeko hän Sodankylään.
Sodankylä
Ulkona jyrisee. Se voi olla kallioräjäytyksiä, puolustusvoimien ammuntaa tai ukonilmaa. En jaksa mennä kirskuvien lintujen sekaan tarkastelemaan asiaa, vaan katselen hetken Suomen ja Yhdysvaltojen suhteiden kehittymistä televisiosta. Ulkoministerit ovat tavanneet, kaikki hyvin. Yhteistyö syventyy syventymistään. Tai ehkä jyrinä tuo mieleen elokuvan A.B.C. Africa (2001, ohj. Abbas Kiarostami).
Päivän ohjelma on varautumista tulevaan. Huomenna on nimittäin lähtö Sodankylään, jossa vietetään elokuvajuhlia.
عباس کیارستمی eli Abbas Kijarostami (s. 22.6.1940) pitäisi varmaan tavata jo tänään. Mistähän suomalaiset ovat keksineet tämän kirjoitusasun Kiarostami? Varmaankin iranilaisilta itseltään...
Kiarostami on tehnyt joukon varsin tunnettuja elokuvia. Kirsikan maku (Ta'am-e gilas) voitti Kultaisen Palmun Cannesissa ilmestymisvuonnaan 1997.
Sodankylän suhteen muodostunut legendaksi ja ilmoituksiin on totuttu suhtautumaan epäilevästi: ainakin kymmenen vuoden ajan hänet on ilmoitettu tulevaksi, eikä hän ole tullut.
Muita iranilaisohjaajia on "tullut tilalle", kuten Jafar Panahi, jonka Valkoinen ilmapallo lienee monille elokuvan ystäville tuttu. Kiarostami oli kirjoittanut sen käsikirjoituksen. Suomen lehdet eivät revitelleet Panahilla juttuja, vaikka Suomeen tuloa edeltävällä viikolla amerikkalaiset olivat saaneet lukea hänestä piiiitkän jutun Time-lehdestään. Siinä häntä nimiteltiin yhdeksi maailman parhaimmaksi ohjaajaksi.
Mutta nyt sitten on. Todennäköisesti, sillä en ole vielä häntä omin silmin nähnyt. Tänä iltana ehkä nähdään.
Netistä löytyy hyvä henkilökuva Abbas Kiarastomista: jutun on kirjoittanut Mehrnaz Saeed-Vafa Chicagosta.
Kiarostamin elokuvatöitä:
10 on Ten 2004 Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus
10 2002 Ohjaus
ABC Africa 2001 Ohjaus
Bad ma ra khahad bord (Tuuli meitä kuljettaa) 1999 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, tuottaja
Ta'ame-gilas (Kirsikan maku) 1997 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, tuottaja
Badkonak-e sefid (Valkoinen ilmapallo) 1995 Käsikirjoitus
Zir-e derakhtan-e zeytun 1994 Ohjaus, leikkaus, käsikirjoitus
Va zendegi edameh darad (Ja elämä jatkuu) 1992 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus
Namay-e nazdik 1990 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus
Khaneh-ye dust kojast? (Ystävä hädässä) 1987 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus
Päivän ohjelma on varautumista tulevaan. Huomenna on nimittäin lähtö Sodankylään, jossa vietetään elokuvajuhlia.
عباس کیارستمی eli Abbas Kijarostami (s. 22.6.1940) pitäisi varmaan tavata jo tänään. Mistähän suomalaiset ovat keksineet tämän kirjoitusasun Kiarostami? Varmaankin iranilaisilta itseltään...
Kiarostami on tehnyt joukon varsin tunnettuja elokuvia. Kirsikan maku (Ta'am-e gilas) voitti Kultaisen Palmun Cannesissa ilmestymisvuonnaan 1997.
Sodankylän suhteen muodostunut legendaksi ja ilmoituksiin on totuttu suhtautumaan epäilevästi: ainakin kymmenen vuoden ajan hänet on ilmoitettu tulevaksi, eikä hän ole tullut.
Muita iranilaisohjaajia on "tullut tilalle", kuten Jafar Panahi, jonka Valkoinen ilmapallo lienee monille elokuvan ystäville tuttu. Kiarostami oli kirjoittanut sen käsikirjoituksen. Suomen lehdet eivät revitelleet Panahilla juttuja, vaikka Suomeen tuloa edeltävällä viikolla amerikkalaiset olivat saaneet lukea hänestä piiiitkän jutun Time-lehdestään. Siinä häntä nimiteltiin yhdeksi maailman parhaimmaksi ohjaajaksi.
Mutta nyt sitten on. Todennäköisesti, sillä en ole vielä häntä omin silmin nähnyt. Tänä iltana ehkä nähdään.
Netistä löytyy hyvä henkilökuva Abbas Kiarastomista: jutun on kirjoittanut Mehrnaz Saeed-Vafa Chicagosta.
Kiarostamin elokuvatöitä:
10 on Ten 2004 Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus
10 2002 Ohjaus
ABC Africa 2001 Ohjaus
Bad ma ra khahad bord (Tuuli meitä kuljettaa) 1999 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, tuottaja
Ta'ame-gilas (Kirsikan maku) 1997 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, tuottaja
Badkonak-e sefid (Valkoinen ilmapallo) 1995 Käsikirjoitus
Zir-e derakhtan-e zeytun 1994 Ohjaus, leikkaus, käsikirjoitus
Va zendegi edameh darad (Ja elämä jatkuu) 1992 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus
Namay-e nazdik 1990 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus
Khaneh-ye dust kojast? (Ystävä hädässä) 1987 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus
maanantaina, kesäkuuta 11, 2007
Eilen Kaivarissa
Kesähelteet alkavat hiipua. Eilinen konsertti Kaivopuistossa oli mainio kokemus. Väenpaljous ei minua ahdistanut, vaikka levähdyspaikkaa ei helpolla saanut. Järjestäjät ilmoittivat loppupuolella tapahtumaa, että aluetta suljetaan, sillä enempää ei mahdu ja kertoivat myöhemmin arviokseen, että paikalla oli 60 000 kesäistä juhlijaa. Siihen nähden kaikki meni hyvin.
Kun saavuimme paikalle jonkun aikaa yli yhden, toisena esiintynyt PMMP oli jo lopettelemassa. Järjestäjille pieni kehoitus siitä, että jos tiettyä suurta osaa yleisöstä eniten kiinnostava pannaan esiintymään ensimmäisenä, olisi esiintymisjärjestyksestä etukäteen kerrottava. Nythän se oli salaisuus, jota varjeltiin kuin kuuta nousevaa.
Onneksi tytär ei tiennyt, että Ari Koivunen oli tullessamme jo esiintynyt. Koko konsertti olisi mennyt totaalisen pieleen. Kun tilaisuus seitsemän aikaan loppui, eikä Aria kuulunut lavalle, ja saimme tietää esiintymisestä, romahdus oli ilmeinen. Kyyneliä ei sentään tullut, mutta hiljaiseksi hän meni.
Myöhemmin hampurilaisbaarissa kuulin toisen samanikäisen, vähän toisella kymmenellä olevan fanittajan kysyvän omalta seuralaiseltaan: "Itkinkö mä? En mä oo koskaan tämmöisessä ennen itkenyt. Itkinkö kun Ari esiintyi?" Eli tunteita on pelissä. Senkin vuoksi soisi järjestäjien vähän varhaisnuorten vanhempien suunnittelua helpottaa. Muutenhan järjestelyt olivat ihan hyvät ja aurinkokin pysyi remmissä mukana. Vaihteluakin tuli kun esiintymisaika oli rajattu 4-5 biisiin.
PMMP ja Irina menivät kesämusiikkia kuunnellessa, jälkimmäisen mukava lauluääni pantiin merkille. Pioneeritanssahtelua en menisi arvostelemaan - sama sivuttaiskeinunta näytti olevan molempien taktiikkana. Irinalla tosin taisi olla heikompi kunto vai saiko pareissa ollessa aina välillä vähän levähtää. Kaukaa katsoen Jonna Tervomaalle hame tuotti ongelmia. Tennaritanssi olisi ollut näyttävämpää farkuissa. Joskus keikkaa katsoneena tiedän, että energia ei häneltä lopu.
Äänentoiston vaihtelun huomasi selvästi, olimme sen verran kaukana lavasta ja tuulihan vei soundeja sinne ja tänne. Edessä musiikki tuli liian kovaa, joten sponsorifirmoja korvatulppien jakamiseen kaivataan. Kaivarissa lentää hiekkaa sen verran, että loppupuolella korvat olivatkin mukavasti tukossa. Siihenkin toivoisi korjausta, että välimusiikkia ei soitettaisi niin kovalla. Nyt sitä tuli välillä isommalla kuin varsinainen bändimusiikki.
Suurimmat aplodit sai Apulanta, joka veti peruskamaa. Sen saundeja en menisi paljon kehumaan. Yö selvitti tässä suhteessa hommansa paremmin ja Hakulisen Jeesus-eleet olivat ihan mainioita. Ylipäänsä tätä esiintymistä näyttää nykyään olevan paljon enemmän kuin ennen. Hyvä niin. Mutta rokein kaikista oli Hanna Pakarisen bändi. Aivan yllättävän timmi saundi. Kun saisi nuo Hannan ylä-äänet vähän puhtia tai paremminkin, että jos niitäkin voisi sinne sekaan säveltää.
Bändeistä vähemmän meitä kahta kiinnosti Lauri Tähkä ja Elonkorjuu: käytimme bändin soittoajan nakkisämpylän syöntiin ja pakolliseen käymäläjonotukseen. Se, että maailma on toinen, osoitti Sunrise Avenuen eli Sunkkarien ilmeinen yleisönsuosio. En sitä ymmärrä, kun tuo hittibiisikin on niin lattana luonteeltaan. Ja soittaako bändi rokkia vai kantria? Uniklubi oli pahassa paikassa alussa, kun laulaja yritti haipata yleisöä mukaan hyppäämään. Sunnuntaina, vähän puolen päivän jälkeen...
Kun saavuimme paikalle jonkun aikaa yli yhden, toisena esiintynyt PMMP oli jo lopettelemassa. Järjestäjille pieni kehoitus siitä, että jos tiettyä suurta osaa yleisöstä eniten kiinnostava pannaan esiintymään ensimmäisenä, olisi esiintymisjärjestyksestä etukäteen kerrottava. Nythän se oli salaisuus, jota varjeltiin kuin kuuta nousevaa.
Onneksi tytär ei tiennyt, että Ari Koivunen oli tullessamme jo esiintynyt. Koko konsertti olisi mennyt totaalisen pieleen. Kun tilaisuus seitsemän aikaan loppui, eikä Aria kuulunut lavalle, ja saimme tietää esiintymisestä, romahdus oli ilmeinen. Kyyneliä ei sentään tullut, mutta hiljaiseksi hän meni.
Myöhemmin hampurilaisbaarissa kuulin toisen samanikäisen, vähän toisella kymmenellä olevan fanittajan kysyvän omalta seuralaiseltaan: "Itkinkö mä? En mä oo koskaan tämmöisessä ennen itkenyt. Itkinkö kun Ari esiintyi?" Eli tunteita on pelissä. Senkin vuoksi soisi järjestäjien vähän varhaisnuorten vanhempien suunnittelua helpottaa. Muutenhan järjestelyt olivat ihan hyvät ja aurinkokin pysyi remmissä mukana. Vaihteluakin tuli kun esiintymisaika oli rajattu 4-5 biisiin.
PMMP ja Irina menivät kesämusiikkia kuunnellessa, jälkimmäisen mukava lauluääni pantiin merkille. Pioneeritanssahtelua en menisi arvostelemaan - sama sivuttaiskeinunta näytti olevan molempien taktiikkana. Irinalla tosin taisi olla heikompi kunto vai saiko pareissa ollessa aina välillä vähän levähtää. Kaukaa katsoen Jonna Tervomaalle hame tuotti ongelmia. Tennaritanssi olisi ollut näyttävämpää farkuissa. Joskus keikkaa katsoneena tiedän, että energia ei häneltä lopu.
Äänentoiston vaihtelun huomasi selvästi, olimme sen verran kaukana lavasta ja tuulihan vei soundeja sinne ja tänne. Edessä musiikki tuli liian kovaa, joten sponsorifirmoja korvatulppien jakamiseen kaivataan. Kaivarissa lentää hiekkaa sen verran, että loppupuolella korvat olivatkin mukavasti tukossa. Siihenkin toivoisi korjausta, että välimusiikkia ei soitettaisi niin kovalla. Nyt sitä tuli välillä isommalla kuin varsinainen bändimusiikki.
Suurimmat aplodit sai Apulanta, joka veti peruskamaa. Sen saundeja en menisi paljon kehumaan. Yö selvitti tässä suhteessa hommansa paremmin ja Hakulisen Jeesus-eleet olivat ihan mainioita. Ylipäänsä tätä esiintymistä näyttää nykyään olevan paljon enemmän kuin ennen. Hyvä niin. Mutta rokein kaikista oli Hanna Pakarisen bändi. Aivan yllättävän timmi saundi. Kun saisi nuo Hannan ylä-äänet vähän puhtia tai paremminkin, että jos niitäkin voisi sinne sekaan säveltää.
Bändeistä vähemmän meitä kahta kiinnosti Lauri Tähkä ja Elonkorjuu: käytimme bändin soittoajan nakkisämpylän syöntiin ja pakolliseen käymäläjonotukseen. Se, että maailma on toinen, osoitti Sunrise Avenuen eli Sunkkarien ilmeinen yleisönsuosio. En sitä ymmärrä, kun tuo hittibiisikin on niin lattana luonteeltaan. Ja soittaako bändi rokkia vai kantria? Uniklubi oli pahassa paikassa alussa, kun laulaja yritti haipata yleisöä mukaan hyppäämään. Sunnuntaina, vähän puolen päivän jälkeen...
sunnuntaina, kesäkuuta 10, 2007
Muutamia bongauksia
Yhdeltä alkaa Kaivarissa konsertti. Radio Novan järjestämässä tilaisuudessa esiintyvät ennakkotietojen mukaan SUNRISE AVENUE, YÖ, IDOLS - ARI KOIVUNEN, LAURI TÄHKÄ JA ELONKERJUU, APULANTA, JONNA TERVOMAA, UNIKLUBI, HANNA PAKARINEN, PMMP ja IRINA.
Nuorempana nämä happeningit koluttiin tietysti kaikki, mutta viimeisimmän kymmenen vuoden aikana ei juuri ole tullut näissä käytyä. Kotijoukot eivät sitä ole tukeneet.
Itse asiassa ne ovat vastustaneet ajatustakin viimeiseeen asti. Eikä pelkästään voimalla vaan myös pilkalla. Ehkä mukana on vähän omaakin luutumista.
Nyt voimasuhteet ovat kääntyneet. Tytär pakottaa mukaan, kun tietää ettei yksin pääse.
Pitäisköhän ostaa bootsit?
Ja stereoista alkoi juuri soida Ari Koivusen uusin cd. Eli tässähän päivittyy listakärkeen ihan kotioloissa.
Tätä on odotettu. Minähän kuuntelin heavyä koko 1970-luvun. Tosin varmaankin progea enemmän. Sitten nämä rokkijutut veivät, kunnes tämä tämmöinen loppui.
Ari Koivusen on täytynyt muuten kuunnella Uriah Heepiä varsin paljon. Tunnistan kyllä David Byronia muistuttavan laulutyylin ja ainakin cd:n avausraita on jopa tyyliltään (ja soinnutukseltaan) ilmiselvästi Ken Hensleytä. Siis minun mielestäni.
Nuorempana nämä happeningit koluttiin tietysti kaikki, mutta viimeisimmän kymmenen vuoden aikana ei juuri ole tullut näissä käytyä. Kotijoukot eivät sitä ole tukeneet.
Itse asiassa ne ovat vastustaneet ajatustakin viimeiseeen asti. Eikä pelkästään voimalla vaan myös pilkalla. Ehkä mukana on vähän omaakin luutumista.
Nyt voimasuhteet ovat kääntyneet. Tytär pakottaa mukaan, kun tietää ettei yksin pääse.
Pitäisköhän ostaa bootsit?
Ja stereoista alkoi juuri soida Ari Koivusen uusin cd. Eli tässähän päivittyy listakärkeen ihan kotioloissa.
Tätä on odotettu. Minähän kuuntelin heavyä koko 1970-luvun. Tosin varmaankin progea enemmän. Sitten nämä rokkijutut veivät, kunnes tämä tämmöinen loppui.
Ari Koivusen on täytynyt muuten kuunnella Uriah Heepiä varsin paljon. Tunnistan kyllä David Byronia muistuttavan laulutyylin ja ainakin cd:n avausraita on jopa tyyliltään (ja soinnutukseltaan) ilmiselvästi Ken Hensleytä. Siis minun mielestäni.
lauantaina, kesäkuuta 09, 2007
Kaksi kotimaista
TV2 intoutuu tänään näyttämään peräti kaksi kotimaista elokuvaa. Ennen talvisotaa Siuntiossa kuvattu, mutta talvisodan jälkeen 1940 markkinoille ilmestynyt Tottisalmen perillinen perustuu Anni Swanin poikakirjaan (1914), jonka ainakin minun ikäiset tuntevat hyvin. Reilun tunnin mttainen elokuva tulee jo päivällä, vartin yli yksi.
Kirjan erikoisuus on suhde Kreikkaan. Romaani sivuaa Kreikan vapaussotaa Turkkia vastaan 1800-luvun alkupuolella, ja perillinen osoittautuukin suomalaiskreikkalaiseksi, käy Ateenassa ja haaveilee arkeologin urasta Kreikassa.
En muista kuinka Kreikka-teemaa käsitellään elokuvassa, sillä en ole sitä vuosiin nähnyt, mutta arvata sopii talvisotayhteyden näkyvän tässäkin jollakin tavalla. Elokuvan pääpaino lienee kuitenkin kirjan tapaan säätykierrossa. Neuvokkaasta renkipojasta tulee kuin tuleekin aateliskartanon perijä yhtä helposti kuin tuon ajan elokuvissa kulkurista insinööri.
Illalla samalta kanavalta tulee Ilmari Unhon Koskenkylän laulu, josta tunnetut tarinat keräilin kokoon linkin takana lymyilevään tammikuiseen esitteeseen. Tukkilaiskuviot olivat koitua kosken vietäväksi joutuneen Tauno Palon kohtaloksi...
Kirjan erikoisuus on suhde Kreikkaan. Romaani sivuaa Kreikan vapaussotaa Turkkia vastaan 1800-luvun alkupuolella, ja perillinen osoittautuukin suomalaiskreikkalaiseksi, käy Ateenassa ja haaveilee arkeologin urasta Kreikassa.
En muista kuinka Kreikka-teemaa käsitellään elokuvassa, sillä en ole sitä vuosiin nähnyt, mutta arvata sopii talvisotayhteyden näkyvän tässäkin jollakin tavalla. Elokuvan pääpaino lienee kuitenkin kirjan tapaan säätykierrossa. Neuvokkaasta renkipojasta tulee kuin tuleekin aateliskartanon perijä yhtä helposti kuin tuon ajan elokuvissa kulkurista insinööri.
Illalla samalta kanavalta tulee Ilmari Unhon Koskenkylän laulu, josta tunnetut tarinat keräilin kokoon linkin takana lymyilevään tammikuiseen esitteeseen. Tukkilaiskuviot olivat koitua kosken vietäväksi joutuneen Tauno Palon kohtaloksi...
Ilta taittuu
Ilta taittui miten taittui. Päätös oli, että jatkan DocPointia järjestävän yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana.
Jatkoimme onnittelemaan Art Filmsin kymmenvuotista taivalta. Siihen voivat halukkaat lisätä erimuotoisen yritystoiminnan toisen vuosikymmenen. Toiminta on ollut erityisen menestyksellistä.
Bileissä oli kohtuullisen hauskaa. Monenlaisia keskusteluja, lähes kaikki mukavia, ja jopa asioita eteen päin käytännössä vieviä, mutta joiden ala-arvoisin hetki oli pitkän keskustelun jälkeen keskustelukumppaniksi yllättäin tulleen kansanedustajan henkilöön käyvä kommentointi uudellakin ryhmityksellä pitkään asiallisesti käyneen jutustelun lopuksi.
Siitä vähän pahastuin ja otin nokkiini, mikä ei ole tavallista. Onneksi sen huikeita piirteitä eivät monet kuulleet.
Annan sen anteeksi, sillä puhuimme periaatteessa Venäjän-politiikasta. Sillähän edustaja yrittää profiloitua. Ei liene vaikea arvata, että itse en niille yrityksille anna kovinkaan paljon arvoa.
Jatkoimme onnittelemaan Art Filmsin kymmenvuotista taivalta. Siihen voivat halukkaat lisätä erimuotoisen yritystoiminnan toisen vuosikymmenen. Toiminta on ollut erityisen menestyksellistä.
Bileissä oli kohtuullisen hauskaa. Monenlaisia keskusteluja, lähes kaikki mukavia, ja jopa asioita eteen päin käytännössä vieviä, mutta joiden ala-arvoisin hetki oli pitkän keskustelun jälkeen keskustelukumppaniksi yllättäin tulleen kansanedustajan henkilöön käyvä kommentointi uudellakin ryhmityksellä pitkään asiallisesti käyneen jutustelun lopuksi.
Siitä vähän pahastuin ja otin nokkiini, mikä ei ole tavallista. Onneksi sen huikeita piirteitä eivät monet kuulleet.
Annan sen anteeksi, sillä puhuimme periaatteessa Venäjän-politiikasta. Sillähän edustaja yrittää profiloitua. Ei liene vaikea arvata, että itse en niille yrityksille anna kovinkaan paljon arvoa.
perjantaina, kesäkuuta 08, 2007
Ilmaisia taitto-ohjelmia
Kaikki pitää voida tehdä nykyään itse. Ilmaiset taitto-ohjelmat ovat kuitenkin olleet kortilla. Ne olemassaolevat ovat kalliita.
Paitsi, että on niitä. Ainakin Gimp, Incscape ja Scribus.
Painomaailma on tehnyt niistä jutun.
Gimp: http://www.gimp.org
Inkscape: http://www.inkscape.org
Scribus: http://www.scribus.net
Paitsi, että on niitä. Ainakin Gimp, Incscape ja Scribus.
Painomaailma on tehnyt niistä jutun.
Gimp: http://www.gimp.org
Inkscape: http://www.inkscape.org
Scribus: http://www.scribus.net
Iltapäivä
Kirjajulkkarit, vuosikokous, filmiyhtiön bileet, vaimon kirjallisuuspiiri, lapsella vieras yökylässä ja työpaikalla virkistyspäivä.
Ok, miksi mua ahdistaa.
Ok, miksi mua ahdistaa.
Robert Kennedy
1960-luvulla sattui jatkuvasti mielettömyyksiä kuten nykyäänkin. Se ei ollut ideaalivuosikymmen.
Mutta kyllä näitä kuunnellessa ja katsellessa tulee ikävä myös poliittista älyä ja sanottavaa. Sitä, mikä on nyt kadonnut.
39 vuotta on kulunut Robert Kennedyn murhasta:
R. Kennedy sanoi sanasensa myös Martin Luther King Jr:n murhan johdosta:
"Among free men,” said Abraham Lincoln, “there can be no successful appeal from the ballot to the bullet; and those who take such appeal are sure to lose their cause and pay the costs.”
Tätä Lincolnin sitaattia Robert F. Kennedy käytti puhuessaan väkivallan mielettömyydestä.
Mutta kyllä näitä kuunnellessa ja katsellessa tulee ikävä myös poliittista älyä ja sanottavaa. Sitä, mikä on nyt kadonnut.
39 vuotta on kulunut Robert Kennedyn murhasta:
R. Kennedy sanoi sanasensa myös Martin Luther King Jr:n murhan johdosta:
"Among free men,” said Abraham Lincoln, “there can be no successful appeal from the ballot to the bullet; and those who take such appeal are sure to lose their cause and pay the costs.”
Tätä Lincolnin sitaattia Robert F. Kennedy käytti puhuessaan väkivallan mielettömyydestä.
torstaina, kesäkuuta 07, 2007
Demokratian jyrmyt askeleet
Lännen ihmisoikeusasioita. "Kuusi ihmisoikeusjärjestöä sanoo 39 ihmisen kadonneen Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n salaisista pidätyskeskuksista." (YLE Uutiset 7.6.07)
Demokratian jyrmyt askeleet kuuluvat jälleen.
Demokratian jyrmyt askeleet kuuluvat jälleen.
keskiviikkona, kesäkuuta 06, 2007
Du gamla, du fria
Hei, tänään juhlitaan Ruotsin kansallispäivää.
(Tämän nyt luulisi ainakin innoittavan valtavaan kommenttitulvaan.)
(Tämän nyt luulisi ainakin innoittavan valtavaan kommenttitulvaan.)
tiistaina, kesäkuuta 05, 2007
Kirjoittaisinkohan romaanin?
Ostin taannoin videokameran (Sony SR-190E). Siinä on hieno, suurehko kiintolevy. Olen sijoittanut sille runsaasti herkkiä hetkiä viikonloppuna päättyneestä ulkomaanmatkastani. Voin katsella niitä esimerkiksi television kautta.
Vasta nyt tiedän mitä mestariotos tarkoittaa. "Tämä zoomi on muuten pirun nopea", kuuluu kamerani 5.1. kanavaiselta tilatoistojärjestelmästä. Tosin vain puolitoistasenttisen kameran panssariin rei'itetyn pinnan alta lymyävästä minikaiuttimesta.
Mikään maailman mahti ei saa sen kiintolevyä luovuttamaan sille kuvattua esimerkiksi tietokoneen kiintolevylle. Kamera ei niin sanotusti keskustele Vista-tietokoneeni kanssa.
Tiedän, että ongelmaan on ratkaisu, mutta en tiedä mikä se on. Tämähän on elämänfilosofinen kysymys tälläkin kertaa. Annoin jopa naisten yrittää asentamista, vaikka esine on vielä kiiltävä.
Mukana tullut Picture Motion Browser ei suostu asentumaan CD-levyltä. Se on XP:lle tehty ohjelma. Sonyn kotisivuilla on siihen korjaustiedosto, mutta sen voi asentaa vasta kun ohjelma on installoitu. Eikä tämä ohjelma näytä asentuvan, vaikka akku on jo ladattu yhden jos toisenkin kerran yrityksissä.
Olin ajatellut tehdä harjoitustyönäni dokumenttielokuvan elämästäni. Toinen harjoitustyö olisi ollut työnimeltään "Helsinki".
Kohta ei ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa romaani elämästäni.
Perusideana on tietysti se, millainen tuo puoli vuosisataa olisi - tässä liioittelen kuten romaanikirjailijoilla on tapana silloin kun heillä ei ole rehellisyydenpuuska yllä - jos siitä voisi tehdä dokumenttielokuvan. "The Making of My Life."
Vasta nyt tiedän mitä mestariotos tarkoittaa. "Tämä zoomi on muuten pirun nopea", kuuluu kamerani 5.1. kanavaiselta tilatoistojärjestelmästä. Tosin vain puolitoistasenttisen kameran panssariin rei'itetyn pinnan alta lymyävästä minikaiuttimesta.
Mikään maailman mahti ei saa sen kiintolevyä luovuttamaan sille kuvattua esimerkiksi tietokoneen kiintolevylle. Kamera ei niin sanotusti keskustele Vista-tietokoneeni kanssa.
Tiedän, että ongelmaan on ratkaisu, mutta en tiedä mikä se on. Tämähän on elämänfilosofinen kysymys tälläkin kertaa. Annoin jopa naisten yrittää asentamista, vaikka esine on vielä kiiltävä.
Mukana tullut Picture Motion Browser ei suostu asentumaan CD-levyltä. Se on XP:lle tehty ohjelma. Sonyn kotisivuilla on siihen korjaustiedosto, mutta sen voi asentaa vasta kun ohjelma on installoitu. Eikä tämä ohjelma näytä asentuvan, vaikka akku on jo ladattu yhden jos toisenkin kerran yrityksissä.
Olin ajatellut tehdä harjoitustyönäni dokumenttielokuvan elämästäni. Toinen harjoitustyö olisi ollut työnimeltään "Helsinki".
Kohta ei ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa romaani elämästäni.
Perusideana on tietysti se, millainen tuo puoli vuosisataa olisi - tässä liioittelen kuten romaanikirjailijoilla on tapana silloin kun heillä ei ole rehellisyydenpuuska yllä - jos siitä voisi tehdä dokumenttielokuvan. "The Making of My Life."
maanantaina, kesäkuuta 04, 2007
Puolustusvoimat juhlivat
C. G. E. Mannerheimin syntymäpäivä, kesäkuun 4. päivä nimitettiin valtioneuvoston päättämänä Puolustusvoimien lippupäiväksi jatkosodan keskellä 4.6. 1942.
Mannerheimilla oli tuolloin 75-vuotissyntymäpäivä ja hän sai samalla Suomen marsalkan arvonimen. Arvonimiä annetaan syntymäpäivinä, sotilasarvossa kohotaan toisina, vähän sotaisempina juhlapäivinä.
Sitä ennen puolustusvoimat olivat tuulettaneet lippujaan ja lipuillaan vuodesta 1918 vuoteen 1942 vapaussodan päättymisen vuosipäivänä 16. toukokuuta. Mannerheim oli saanut sotamarsalkkan tittelinsä 19.5.1933 "Vapaussodan päättymisen 15-vuotismuiston yhteydessä". Sisällissotaan hän oli lähtenyt kenraaliluutnanttina ja yleni sodan aikana maaliskuussa ratsuväenkenraaliksi.
Onko paraati vuonna 1933 järjestetty jostain syystä vasta 19.5? Vai onko virallinen sanonta "15-vuotismuiston yhteydessä" vain asioiden pyöristystä.
Vuoteen 1939 asti paraati järjestettiin siis periaatteessa 16. toukokuuta. Mouhun ja Viipurin mm. kolunnut ja Haminaan päätynyt isänisäni Heikki osallistui ensimmäiseen vuonna 1918. Sekin on filmattu, mutta ei isoisää sieltä erota tavallisilla keinoilla.
Prenikat ja niiden koristeet hän sai myöhemmin, eikä ollut viitsinyt niitä itse hakea, mutta jotenkin ne oli piirongin laatikkoon toimitettu.
Kerran niitä oli käytetty ja minä olen niin tohelo, etten muista missä. Arvaan, että Matti-setäni hautajaisissa. Setä - kaimani ja suvun perinteisen nimen omannut mies - kuoli kranaatinsirpaleen telomana kenttäsairaalassa huonoon hoitoon.
Rautaa oli rajalla vuonna 1944 niin paljon, että Savoon toisten tieltä rahdattuja haavoittuneita miehiä ei kesällä saatu sisätiloihin. Petejä oli lasareetiksi nimetyn tilan pihassa neljässä kerroksessa, avoimen taivaan alla. Suomen kesä on kaunis.
Mutta mahtoi olla pielavetiselle miehelle paraati Helsingissä 1918 kokemus. Minkälainen, ei minulle asti ole koskaan tullut, vaikka tieto paraatiin osallistumisesta onkin välittynyt.
Ehkä joku suvusta vielä tietää?
Luulisin, että hän itse olisi jatkanut sanattomana piipun polttelemista kysymykseni jälkeenkin. Hän ei kasvattanut sotaisia jälkeläisiä.
Jälkeläisten jälkeläisistähän ei kukaan enää ole vastuussa, vaikka nämä isoisiinsä aika usein näyttävät vetoavan, milloin milläkin valtuutuksella.
Järjestelmä muuttui talvisodan jälkeen vuoden 1940 keväällä, kun paraatin tilalla organisoitiin valtakunnallinen kaatuneiden muistopäivä, kuten tästedes vuosittain. Sisällissodan toisen osapuolen voiton juhlinta muuttui siis yhtenäistä kärsimystä korostavaksi kaatuneiden muiston kunnioittamiseksi. Sekin on tallentunut filmille. Komeita, muita pidempiä kadetteja. Senaatintorilla miehiä niin paljon, että paikan olisi voinut antaa nimeksi Senaatintora, kuten meinasin vahingossa kirjoittaa.
Muisto jäi elämään vuosittain, mutta kaatuneen muistoa sotaisempi paraati tarvittiin. Siksi sotaa käyvä valtioneuvosto perusti puolustusvoimille vai olisiko ollut peräti armeijalle lippujuhlapäivän. Siihen aikaan ei puhuttu puolustusvoimista vaan voittoisasta armeijasta. Se ainoa voitto omia vastaan oli jo muuttunut kaatuneiden muistoksi.
Päivän muistaa vieläkin valtakunnallisesta paraatistaan ja monille reservin upseereille se on unettoman yön jälkeinen päivä, koskapa niin monet odottavat palkitsemisia ja ylentämisiä.
Minä taidan muistella kaatuneita enkä kaatajia.
Mannerheimilla oli tuolloin 75-vuotissyntymäpäivä ja hän sai samalla Suomen marsalkan arvonimen. Arvonimiä annetaan syntymäpäivinä, sotilasarvossa kohotaan toisina, vähän sotaisempina juhlapäivinä.
Sitä ennen puolustusvoimat olivat tuulettaneet lippujaan ja lipuillaan vuodesta 1918 vuoteen 1942 vapaussodan päättymisen vuosipäivänä 16. toukokuuta. Mannerheim oli saanut sotamarsalkkan tittelinsä 19.5.1933 "Vapaussodan päättymisen 15-vuotismuiston yhteydessä". Sisällissotaan hän oli lähtenyt kenraaliluutnanttina ja yleni sodan aikana maaliskuussa ratsuväenkenraaliksi.
Onko paraati vuonna 1933 järjestetty jostain syystä vasta 19.5? Vai onko virallinen sanonta "15-vuotismuiston yhteydessä" vain asioiden pyöristystä.
Vuoteen 1939 asti paraati järjestettiin siis periaatteessa 16. toukokuuta. Mouhun ja Viipurin mm. kolunnut ja Haminaan päätynyt isänisäni Heikki osallistui ensimmäiseen vuonna 1918. Sekin on filmattu, mutta ei isoisää sieltä erota tavallisilla keinoilla.
Prenikat ja niiden koristeet hän sai myöhemmin, eikä ollut viitsinyt niitä itse hakea, mutta jotenkin ne oli piirongin laatikkoon toimitettu.
Kerran niitä oli käytetty ja minä olen niin tohelo, etten muista missä. Arvaan, että Matti-setäni hautajaisissa. Setä - kaimani ja suvun perinteisen nimen omannut mies - kuoli kranaatinsirpaleen telomana kenttäsairaalassa huonoon hoitoon.
Rautaa oli rajalla vuonna 1944 niin paljon, että Savoon toisten tieltä rahdattuja haavoittuneita miehiä ei kesällä saatu sisätiloihin. Petejä oli lasareetiksi nimetyn tilan pihassa neljässä kerroksessa, avoimen taivaan alla. Suomen kesä on kaunis.
Mutta mahtoi olla pielavetiselle miehelle paraati Helsingissä 1918 kokemus. Minkälainen, ei minulle asti ole koskaan tullut, vaikka tieto paraatiin osallistumisesta onkin välittynyt.
Ehkä joku suvusta vielä tietää?
Luulisin, että hän itse olisi jatkanut sanattomana piipun polttelemista kysymykseni jälkeenkin. Hän ei kasvattanut sotaisia jälkeläisiä.
Jälkeläisten jälkeläisistähän ei kukaan enää ole vastuussa, vaikka nämä isoisiinsä aika usein näyttävät vetoavan, milloin milläkin valtuutuksella.
Järjestelmä muuttui talvisodan jälkeen vuoden 1940 keväällä, kun paraatin tilalla organisoitiin valtakunnallinen kaatuneiden muistopäivä, kuten tästedes vuosittain. Sisällissodan toisen osapuolen voiton juhlinta muuttui siis yhtenäistä kärsimystä korostavaksi kaatuneiden muiston kunnioittamiseksi. Sekin on tallentunut filmille. Komeita, muita pidempiä kadetteja. Senaatintorilla miehiä niin paljon, että paikan olisi voinut antaa nimeksi Senaatintora, kuten meinasin vahingossa kirjoittaa.
Muisto jäi elämään vuosittain, mutta kaatuneen muistoa sotaisempi paraati tarvittiin. Siksi sotaa käyvä valtioneuvosto perusti puolustusvoimille vai olisiko ollut peräti armeijalle lippujuhlapäivän. Siihen aikaan ei puhuttu puolustusvoimista vaan voittoisasta armeijasta. Se ainoa voitto omia vastaan oli jo muuttunut kaatuneiden muistoksi.
Päivän muistaa vieläkin valtakunnallisesta paraatistaan ja monille reservin upseereille se on unettoman yön jälkeinen päivä, koskapa niin monet odottavat palkitsemisia ja ylentämisiä.
Minä taidan muistella kaatuneita enkä kaatajia.
sunnuntaina, kesäkuuta 03, 2007
Zettel Sarnan lyhyydestä
Helsingin Sanomien vastausautomaatti Torsti avasi minulle uuden näkymän kirkkolakisitaattinsa avulla. Torsti selitti kysyjälle, miksi kirkoissa on tiimalaseja.
Itse olen ymmärtänyt ne aina merkeiksi siitä, että maanpäällisessä elämässä kärsimys on tilapäistä, siellä muualla sitten ikuista.
Tätä tulkintaa ei tietääkseni kannata kukaan muu, joten sen täytyy olla paitsi ainutlaatuinen myös erinomainen.
Mutta nyt tuli mieleeni yhtäkkiä sekin, että juuri tämän vuoksi blogikirjoitusten pitää olla aina lyhyempiä kuin kivuttomien kärsimys tai kärsimättömien kärsivällisyys.
"Ja Sarnassa, joca Esipuhen ja ulostoimituxen canssa ei pidä oleman pidempi yhtä Stundi eli Hetke ja cosca cowa Talwi on jotain lyhyempi." (KL 1686 II: V. Jumalan palweluxesta)
Onneksi on kesä, kärpäsiä ja pidemmät kirjoitukset.
Itse olen ymmärtänyt ne aina merkeiksi siitä, että maanpäällisessä elämässä kärsimys on tilapäistä, siellä muualla sitten ikuista.
Tätä tulkintaa ei tietääkseni kannata kukaan muu, joten sen täytyy olla paitsi ainutlaatuinen myös erinomainen.
Mutta nyt tuli mieleeni yhtäkkiä sekin, että juuri tämän vuoksi blogikirjoitusten pitää olla aina lyhyempiä kuin kivuttomien kärsimys tai kärsimättömien kärsivällisyys.
"Ja Sarnassa, joca Esipuhen ja ulostoimituxen canssa ei pidä oleman pidempi yhtä Stundi eli Hetke ja cosca cowa Talwi on jotain lyhyempi." (KL 1686 II: V. Jumalan palweluxesta)
Onneksi on kesä, kärpäsiä ja pidemmät kirjoitukset.
Street view
Google Maps lanseeraa uutta ominaisuuttaan. Sen nimi on Street view.
Tuleekohan tästä sivutöitä suomalaisillekin videoalan toimijoille? Ja ideahan on sovellettavissa vaikka mihin.
Tuleekohan tästä sivutöitä suomalaisillekin videoalan toimijoille? Ja ideahan on sovellettavissa vaikka mihin.
lauantaina, kesäkuuta 02, 2007
Muistoja televisiossa
Jätimme pilvisen ja sadetta enteilevän Garda-järven seudun aikaisin tänä aamuna.
Paikallisen sään kehittymistä voi katsella Eurosportilta, jossa tulee suorana Giro d'Italia, tänään erittäinkin tutuissa Garda-järven maisemissa.
Vesisadetta ja paljon kylmempi kuin Suomessa näyttää olevan.
Mutta Julian parveke Veronassa on sitten nähty ja vierailtu Gardalandiassa.
Paikallisen sään kehittymistä voi katsella Eurosportilta, jossa tulee suorana Giro d'Italia, tänään erittäinkin tutuissa Garda-järven maisemissa.
Vesisadetta ja paljon kylmempi kuin Suomessa näyttää olevan.
Mutta Julian parveke Veronassa on sitten nähty ja vierailtu Gardalandiassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)