Helene Schjerfbeck (1862-1946) on tulossa käymään 150-vuotissynttäreidensä kunniaksi. Ateneumin taidemuseossa avautuu kesäkuun alussa lokakuun puoliväliin kestävä, laajin koskaan esillä ollut Schjerfbeck-näyttely. Nähtävillä on yli 300 teosta taiteilijan kaikilta kausilta. Pikkulinnut ovat laulaneet, että mukana on harvinaisuuksia yksityiskokoelmista. Harvoin nähdyt työt valottavat erityisesti Scherfbeckin saamia vaikutteita kansainvälisiltä mestareilta.Näyttelyn on kuratoinut Ateneumin intendentti, Schjerfbeckin taiteen asiantuntija Leena Ahtola-Moorhouse.
Näyttelyn käsittääkseni varsin edullisen pääsylipun hintaan sisältyy mahdollisuus katsoa myös toimittaja Charlotte Airaksen ohjaama dokumenttielokuva Nuori Schjerfbeck. Ranskassa ja Englannissa kuvattu vajaan tunnin mittainen dokumentti rajaa kohteeksi taitelijan "kasvuvuodet modernismin uranuurtajaksi 1880-luvulla". Kävin katsomassa Ranskassa ja Englannissa kuvatun elokuvan ensi-illassa viime viikolla.
Etukäteen kahvipöytäpohdiskelussa esille tuli useitakin mahdollisuuksia haarukoida taiteilijan elämää valkokankaalle. Kun elokuvan ohjaa toimittaja, sen on kuvannut taidemaalarinakin taitojaan väläytellyt Timo Peltonen ja tuottanut historioitsijan koulutuksen saanut Kaarle Aho (Making Movies Oy), oli kiintoisaa nähdä, mihin suuntaan dokkarin menojalka kääntyy.
Onko luvassa perinpohjaista historiallista esittelyä, taiteellis-visuaalista kuvailoittelua vai onko ratkaisu selkeä juonitarina?
Elokuvan nähtyään on helppoa sanoa, että toimittajuus vei voiton. Nuori Schjerfbeck on viimeistä piirtoa myöten perinteinen dokumenttielokuva. Se ei kokeile, ei hätkäytä, vaan etenee varsin tasaisesti, sanoisinko tutulla tavalla kirjesitaattien, rauhallisen kauniin musiikin ja perussydänrytmisen kuvakompin varassa.
Kimmo Kohtamäki tekee leikkaajana varmaa työtä, mutta on pidättäytynyt enemmistä kokeiluista. Elokuvan luonteen mukaisesti kuvaaja pysyttäytyy ulkokuvissa useimmiten lähes still-kuvan kompositioiltaan moitteettomissa, mutta hieman pysähtyneessä tai ehkä laajentaen hitaasti soljuvassa maailmassa. Jopa digikameran maailmalle nykyään niin tunnusomainen katseen tarkennus, fokuksen ja tarkennuksen siirtyminen, on valikoitunut lopulliseksi otokseksi vain harvoin. Elokuvasta on tunnusomaisimmillaan kyse silloin, kun Peltonen lähestyy taideteoksia uteliaasti ja tutkiskellen, kameran linssillä hyväillen kuin pensselillä ikään. Katsojakin huomaa, että sen on täytynyt olla mieluinen tehtävä. Olisiko sille voinut antaa tilaa enemmänkin?
Kysymys historiallisuudesta läpäisee elokuvan teemat, joita on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen kysymys kumpuaa taidehistorian tulkinnoista: Onko taiteilija omaksunut modernismin periaatteet jo aikana, jolloin modernismi ei ole vielä lyönyt itseään läpi.
Ohjaaja käyttää varsin paljon energiaa todistaakseen Schjerfbeckin nuoruuden työt jollakin tapaa poikkeuksellisiksi tai pitkälle vietyjä modernistisia elementtejä sisältäviksi edeltäkävijän töiksi. Todistelu maistuu väliin hieman todistelulta, varsinkin luonnostöiden kohdalla, sillä elokuva selkeästi välttelee esittelemästä sitä taiteellisen maailman muutoksen kontekstia, johon Schjerfbeckin työt omana aikanaan asettuivat. Aivan avant gardea ei Schjerbeck tainnut kuitenkaan ollut, vaan vastaavia esimerkkejä olisi löydettävissä pilvin pimein ajan taiteesta. Mutta argumenttina se on mainio keskustelunaihe!
Elokuvan kertomuksellisuutta tavoittelee sisään rakennettu tarina siitä, kuinka sairaalloisesta perheestä tullut Helene on lähellä löytää onnen tuntemattoman "englantilaisen miehen" avulla. Draamaa syntyy, kun hän menettää elämänsä miehen. Ehkä hän erakoitui juuri tämän vuoksi - hän asui yksin viimeiset vuosikymmenensä. Helenen nuoruuden tuntemattomaksi jääneitä miehiä on ehkä useampia, ehkä vain yksi, eikä dokumentti kaihda vaivaa näitä jäljittäessään. Minän, ruumiin ja "toisen" henkilöhistoriallinen juonitus on epäilemättä elokuvan populaari punainen lanka, eikä suinkaan vailla mielenkiintoa. Tirkistelyyn asti elokuva ei sentään mene. Sen sijaan jo parin vuosikymmenen ajan esillä ollut kysymys henkilökohtaista laajemmin naistaiteilijoista ja naistaiteilijuudesta on oikeastaan dokumentissa taka-alalla.
Historiallisesta perspektiivistä elokuva rajaa katseensa varsin tiukasti nuoruuden vuosikymmeneen Ranskassa ja Englannissa. Sanomatta jää esimerkiksi se, että Schjerfbeckin tunnettuus, jota elokuva pitää ikään kuin itsestään selvyytenä, perustuu taidekauppias Gösta Stenmanin aloitteellisuuteen. Toki se on dokumentin aikajänteen ulkopuolella. Stenman järjesti ensimmäiset Schjerfbeck-esittelyt Suomessa 1910-luvulla, mutta kansainväliseen tunnettuuteen tie avautui lopullisesti, kun erakoituneen taiteilijan laaja yksityisnäyttely sai Tukholmassa innostuneen vastaanoton vuonna 1937. Taitavaksi aikalaisten tunteman Schjerfbeckin yksittäisiä töitä oli tietysti nähty Euroopan areenoilla varsinkin hänen aktiiviaikoinaan.
Helene Schjerfbeckin maailmanlaajuinen läpimurto on viime vuosien perua. Pariisissa, Hampurissa ja Haagissa vuonna 2007 esillä olleet näyttelyt keräsivät yli 350.000 kävijää. Ateneum epäilemättä täyttyy ilta toisensa jälkeen.
Laajan näyttelyn katsomiseen kannattaa varata aikaa niin, että omaksumista helpottavan ja perspektiiviä antavan Nuori Schjerfbeck -dokumentin voi käydä katsomassa kokonaisuudessaan. Televisiokin esittää dokumentin ruotsinkielisellä femma-kanavalla juuri ennen kesäkuun puoliväliä.
Julkaistu aiemmin Uuden Suomen blogissani.
keskiviikkona, toukokuuta 30, 2012
torstaina, toukokuuta 24, 2012
Television kaukosäädin
Päivän hätkähdyttävin uutinen oli epäilemättä tieto yhdysvaltalaisen keksijän Eugene Polleyn, 96, kuolemasta. Polleyn käytännöllinen keksintö istui modernin sohvaperunan käteen paremmin kuin hansikas konsanaan. Flash-matic, television kaukosäädin, tuli ihmiskunnan pitkäaikaiseen käyttöön vuonna 1955. Sen syrjäyttää todennäköisesti joku kännykän seuraajista.
Flash-matic oli ensimmäinen langaton kaukosäädin. Viisi vuotta aiemmin markkinoille oli tullut käytössä hankalaksi osoittautuneen kaapelin varassa toimiva ohjain Lazy Bone. Kauko-ohjaamista oli toki harrastettu aiemminkin. Natsit ohjasivat toisen maailmansodan aikana moottoriveneitä kauko-ohjaimilla. Sodan jälkeinen rauhanomainen käyttö liittyi lähinnä automaattisiin oviin esimerkiksi autotallissa.
Asiaan liittyvä patentti Yhdysvalloissa (U.S. Patent 613809) oli vielä varhaisempi, amerikanserbialaisen Nikola Teslan keksintö vuodelta 1893. Thomas Edisonin laboratoriossa työskennellyt Tesla tunnetaan yhtenä radion keksijöistä. Mutta sitäkin kestävämmin maailmaan on epäilemättä vaikuttanut hänen keksintönsä vaihtovirta.
Polleyn Flash-matic perustui television nurkkiin asennettuihin neljään valokuvakennoon. Katsoja käytti laitteen lähettämää valonsädettä aktivoidakseen kontrollitominnot, joiden avulla kuva ja ääni voitiin panna päälle ja pois, mutta laitteella voitiin vaihtaa myös kanavaa molempiin suuntiin. Laitteen ongelma oli se, että aurinkoisin päivinä se ei toiminut tai auringonsäde saattoi vaihtaa kanavia kuin itsekseen.
Markkinoilla Flash-matic ei ollut johtava malli pitkään. Sen korvasi tohtori Robert Adlerin
keksintö Zenith Space Command, joka saatiin kaupalliseen tuotantoon 1956. Neljännesvuosisadan kauko-ohjainmarkkinoiden johtomerkki toimi yliäänillä. Se oli hyvin kallis ennen kuin transistorit saatiin elektroniikan käyttöön 1960-luvulla.
Flash-matic oli ensimmäinen langaton kaukosäädin. Viisi vuotta aiemmin markkinoille oli tullut käytössä hankalaksi osoittautuneen kaapelin varassa toimiva ohjain Lazy Bone. Kauko-ohjaamista oli toki harrastettu aiemminkin. Natsit ohjasivat toisen maailmansodan aikana moottoriveneitä kauko-ohjaimilla. Sodan jälkeinen rauhanomainen käyttö liittyi lähinnä automaattisiin oviin esimerkiksi autotallissa.
Asiaan liittyvä patentti Yhdysvalloissa (U.S. Patent 613809) oli vielä varhaisempi, amerikanserbialaisen Nikola Teslan keksintö vuodelta 1893. Thomas Edisonin laboratoriossa työskennellyt Tesla tunnetaan yhtenä radion keksijöistä. Mutta sitäkin kestävämmin maailmaan on epäilemättä vaikuttanut hänen keksintönsä vaihtovirta.
Polleyn Flash-matic perustui television nurkkiin asennettuihin neljään valokuvakennoon. Katsoja käytti laitteen lähettämää valonsädettä aktivoidakseen kontrollitominnot, joiden avulla kuva ja ääni voitiin panna päälle ja pois, mutta laitteella voitiin vaihtaa myös kanavaa molempiin suuntiin. Laitteen ongelma oli se, että aurinkoisin päivinä se ei toiminut tai auringonsäde saattoi vaihtaa kanavia kuin itsekseen.
Markkinoilla Flash-matic ei ollut johtava malli pitkään. Sen korvasi tohtori Robert Adlerin
keksintö Zenith Space Command, joka saatiin kaupalliseen tuotantoon 1956. Neljännesvuosisadan kauko-ohjainmarkkinoiden johtomerkki toimi yliäänillä. Se oli hyvin kallis ennen kuin transistorit saatiin elektroniikan käyttöön 1960-luvulla.
keskiviikkona, toukokuuta 16, 2012
Helatorstai ja helluntai tänäkin vuonna
Facebookin viime päivinä kuhisevin piiri on television blogiohjelman innoittamana ja jopa henkisenä vastavoimana syntynyt muistelusivusto, joka kantaa arvokkaasti Wanhan Blogistanin nimeä. Siellä on kehotettu bloggaamaan ja juuri se oikeuttaa pieneen korjailtuun uusintaan vuodelta 2005, sillä seitsemässä vuodessa kaikki muuttuu muuksi.
En uskonut silloin enkä nytkään, että tämä helatorstain ja helluntain ero oikein hallussa. Helatorstai oli aiemmin Kristuksen taivaaseenastumisen muistopäivä, kalenterissa se laitetaan mekaanisesti aina samalle paikalle, 40 päivää pääsiäisen jälkeen. Sanassa oleva "hela" viittaa ruotsin pyhää merkitsevään sanaan "helg", alunperin "haelghi".
"Nykyiselle ajalle kuvaavaa on," Kustaa Vilkuna kirjoitti 1973, "että [-- --] tämä vanhan kansan pyhin juhla siirettiin 1973 paikaltaan lauantaihin, jotta olisi saatu teollisuudelle ja liiketaloudelle tarkoituksenmukainen ehyt viisipäiväinen työviikko." Tästä syystä helatorstaista tuli muutamaksi vuodeksi helalauantai ja "Kristuksen taivaasen astumispäivä". Pyhiin on kajottu kolmesti. 1955 työmarkkinajärjestöjen aloitteesta Marian ilmestyspäivä siirtyi sunnuntaihin, juhannus ja pyhäinmiestenpäivä lauantaihin. Työmarkkinajärjestöjen aloitteesta päätettiin vuonna 1972, että loppiainen, helatorstai ja 2. helluntaipäivä muutettiin launtaipyhiksi . Vuonna 1992 sitten loppiainen ja helatorstai saivat palata alkuperäisille paikoilleen.
Helatorstaina "ei kasva ruoho maassa, ei lehti puussa, eivätkä kuninkaan myllyt pyöri" sanottiin Nivalassa. Vanhana aikana helatorstaina poltettiin helavalkeita, ensin torstaina ja sitten uudelleen lauantaina. Christfrid Ganander kirjoitti vuonna 1789: "Suomalaiset, varsinkin Hämeessä ja Turun seudulla, panevat silloin toimeen leikkejä, leikkivät Hiippaa, ovat leskisillä jne., tanssivat tulien ympärillä pelloilla ja vihreissä metsiköissä... Näitä ilotulia, joita monin paikoin tehdään pelloille ja aukeille kentille, sanotaan helawalkiaksi, joiden ääressä väki, varsinkin hattulan pitäjässä Hämeessä huvitteleiksen hyvällä oluella, soittaen ja hypellen." Kuuluisin paikka tämmöisille kyläjuhlille on ollut Sääksmäen Ritvala: "Ritvalan vainiot ja pellot lakkaapi kasvamasta ja hedelmiä antamasta, silloin kun kansa näihin kyllästyypi, tai vanhan tapansa heittää", Gottlund kirjasi ylös vuoden 1824 julkaisussaan. Asiaan kuuluvat kulkueet hävisivät 1860-luvulla tullaakseen takaisin nuorisoseuraliikkeen piirien aktivoituessa 1900-luvun alussa.
Hiippa lienee harvemmalle tuttu leikki. Siinä valitaan näkki, joka vartioi ”hiippaa”, esim. pihakoivua (tai lipputankoa), jonka ympärille piirretty 2-5 metrin kehä. Toiset koettavat koskettaa viisaasti ja vikkelästi liikkuen hiippaa välttäen samalla joutumasta näkin koskettamaksi. Se joka onnistuu koskettamaan hiippa vapautuu pelistä. Jos kaikki onnistuvat tekemääns sen, entinen näkki jatkaa virassaan, muutoin näkin koskettama leikkijä jää näkiksi. Leikki alkaa alusta, kun näkki vaihtuu. . G. Porthanin mukaan suomalaisilla ei ollut omaperäistä sanaa tanssille, vaan he käyttivät siitä sanaa hiippa. Niinpä kun 1960-luvulla järjestettii bailut sanottiin, että järjestetään hipat. Siksipä nykysuomen sanakirjassakin sanotaan hiippa=hippa.
Nuorten naisten laulava kulkue liittyy Keski- ja Etelä-Euroopan traditioihin, ennen muuta roomalaiskatolisen kirkon rukouskulkueseen. Helkavirsillä - joita siis ei ole alunperin tehty helluntaita varten - on vahvasti kristillinen sävy, ja ne esitettiin kulkueen alussa ja lopussa. Keskellä mahtuivat sitten opetusvirret: sovitusta etsivästä epäsiveellisestä Magdalenasta, uskollisen rakkauden esikuvasta Inkeristä, turhamaisesta ja herkkäuskoisesta Annikaisesta.
Tulien polttamiset ja kulkue eivät kuulu samaan juhlasikermään, vaan ovat sattuneet samalle päivälle. Juhlassa ei ole mitään "pakanallista".
Helluntaita (sunnuntai 15.5.) vietetään kristillisen kirkon syntymäpäiväjuhlana: helluntai päättää pääsiäisen pyhäjakson ja sijoittuu kalenteriin 50 päivää pääsiäisen jälkeen. Raamatun tapahtumana tämä kirkon juhla perustuu siihen, että opetuslapset saivat helluntaina pyhän hengen vuodatuksen.
Kansatieteellisesti katsoen helluntai on juhlapyhänä noin sata vuotta helatorstaita nuorempi. Sen kansatieteellinen merkitys liittyy lähinnä kesän sääoloihin: "Minkälainen on helluntain lauantai, sellainen on koko kesä" tai "jos helluntaina sataa niin sataa joka pyhä juhannukseen saakka", "Jok' ei helota helluntaina, se ei helota koko kesänä" ja "Helluntain paisteet on koko kesän paisteet".
Osa säävertauksista ulottuu seuraavaan talveenkin. Kun toisteita ei ole kovin paljon tavattu, on sitten päätelty, että tämä enne on kirjallista perua, teema on tavattu ensimmäisen kerran vuoden 1773 "Talon-Pojan Sää- eli Ilma-kirjassa", joka alaotsikkonsa mukaan "sisällänsä pitää muutamia kauniita Opetuxia, Kuinka wuoden juoksu, ajat ja muutoxet, yhdestä wuodesta toiseen tunnettaman pitää." Painoksia sille kertyi jo ennen 1800-luvun puoliväliä lähes kaksikymmentä. Suomessa tunnettiin myös ruotsalaiset sääkirjat, jotka ovat taas peräisin Tanskasta (1597) ja edelleen Sveitsistä (Basel 1508). Versioita löytyy ranskaksi (1542), englanniksi (n. 1550), tsekiksi (1558).
Nämä kuitenkin olivat varsin vähän vaikuttavia talonpoikien elämässä, sillä heillä oli omat tapansa katsoa ajan kulkua. Helluntaina tarkkailtiin tähkää syysviljan korresta ja pohdiskeltiin kärpästen ja paarmojen ilmestymistä ihmisten ja eläinten kiusaksi.
Helluntaina ruokavarastot olivat usein loppu eikä maa tuottanut vielä syötävää. Kun nykyään sanomme kepeästi vatsa täynnä "Kesä keikkuen tulevi", siitä on jäänyt virkkeen loppuosa "suvi suuta vääristellen" pois. Suu vääristyy nälästä ja sen kivusta. Nykyisin ei toistella vielä selvempää tarinaa kevään, kesän ja nälän kierrosta: "Laskiainen lapset tappaa, pääsiäinen päähän nappaa, helluntai hengen ottaa, juhannus juhlan tuopi." Vasta juhannus on vapautus nälästä.
Nälkää karkoittivat ennen muuta munat ja maito, jota alkukesän ruohosta herumaan ryhtyneet lehmät tuottivat paarmoista huolimatta. Helluntai oli Etelä-Pohjanmaalla yksi vuoden juustopäivistä, emäntä antoi sille kullekin talon asukkaalle neljänneksen juustoa. "Kukaan ei saanut jäädä verikorvaksi eli osattomaksi", Vilkuna kirjoittaa. Munat olivat parhaimmillaan munamaidossa erityisesti Satakunnassa ja Hämeessä. Ne eivät tietenkään olleet kananmunia, vaan vesi- ja metsälintujen pesistä löydettyjä. Ui on nimeltään tätä tarkoitusta varten kehitetty vesilintujen "munituspönttö". Niistä saatiin helluntain munakokkeliaineksetkin.
Helluntaisauna on yksi juhlan osa. Koivun lehdet ovat tulleet esiin, uusilla vastoilla kelpaa silloin vihtoa. "Helluntaina, lauantaina, uusi vihta vihdotaan, rieskavelli keitetään, lehmä aholle ajetaan." Vasta heitettiin sitten alastomana pihalla ollessa saunan katolle ja sen asennosta ennustettiin. Puolison suunta, palvelijan työn jatkuminen, uuden työn löytymisen ilmansuunta ja jopa kuolema, jos vihdan tyvi osoitti kirkkoa tai hautausmaata kohden, olivat mahdollisia kysymyksiä.
Saunominen oli tietysti naimaonnen nostattamissauna, puhutaan lemmen- eli neidiskylvyistä. Neito kylvetään ja lemmennostosanat kuuluivat: "Nouse lempi liehumahan, kunnia kapuamahan." Usein järjestettiin myös tansseja, pohjoisessa naimattomat tytöt sanoivat usein: "En joutunut joululle, enkä päässyt pääsiäiselle, vaan kyllä hellun helluntaille." Viitattiin myös siihen, että maailma muuttuu nopeasti: "Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva." Tyttöjen kilpa sopivista miehistä johti siihen tunnettuun sanontaan, jossa kehaistaan: "Heilani on kuin helluntai".
"Miksi tytöillä oli juuri helluntaina kiire," Vilkuna kirjoittaa, "selviää, kun tiedämme, että helluntai oli se päivä, jolloin pojat katselivat itselleen mielitiettyä, ja kävipä usein niin, että kesäheilasta tuli morsian ja syksyllä sitten aviovaimo." Pojat siis katselevat, tytöt puhuvat ja suunnittelevat.
Niinpä niin. "Kun ois kesä ja helluntai eikä milloinkaan talvi ja maanantai."
Lähteet:
Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto. 20. painos. 0tava 1997
Sirpa Karjalainen, Juhlan aika
Hippaleikkejä Keski-Suomen museon toimittamilla sivuilla: http://www3.jkl.fi/ksmuseo/paivaeilisessa/paja/pajat/onleikk/teh.html
En uskonut silloin enkä nytkään, että tämä helatorstain ja helluntain ero oikein hallussa. Helatorstai oli aiemmin Kristuksen taivaaseenastumisen muistopäivä, kalenterissa se laitetaan mekaanisesti aina samalle paikalle, 40 päivää pääsiäisen jälkeen. Sanassa oleva "hela" viittaa ruotsin pyhää merkitsevään sanaan "helg", alunperin "haelghi".
"Nykyiselle ajalle kuvaavaa on," Kustaa Vilkuna kirjoitti 1973, "että [-- --] tämä vanhan kansan pyhin juhla siirettiin 1973 paikaltaan lauantaihin, jotta olisi saatu teollisuudelle ja liiketaloudelle tarkoituksenmukainen ehyt viisipäiväinen työviikko." Tästä syystä helatorstaista tuli muutamaksi vuodeksi helalauantai ja "Kristuksen taivaasen astumispäivä". Pyhiin on kajottu kolmesti. 1955 työmarkkinajärjestöjen aloitteesta Marian ilmestyspäivä siirtyi sunnuntaihin, juhannus ja pyhäinmiestenpäivä lauantaihin. Työmarkkinajärjestöjen aloitteesta päätettiin vuonna 1972, että loppiainen, helatorstai ja 2. helluntaipäivä muutettiin launtaipyhiksi . Vuonna 1992 sitten loppiainen ja helatorstai saivat palata alkuperäisille paikoilleen.
Helatorstaina "ei kasva ruoho maassa, ei lehti puussa, eivätkä kuninkaan myllyt pyöri" sanottiin Nivalassa. Vanhana aikana helatorstaina poltettiin helavalkeita, ensin torstaina ja sitten uudelleen lauantaina. Christfrid Ganander kirjoitti vuonna 1789: "Suomalaiset, varsinkin Hämeessä ja Turun seudulla, panevat silloin toimeen leikkejä, leikkivät Hiippaa, ovat leskisillä jne., tanssivat tulien ympärillä pelloilla ja vihreissä metsiköissä... Näitä ilotulia, joita monin paikoin tehdään pelloille ja aukeille kentille, sanotaan helawalkiaksi, joiden ääressä väki, varsinkin hattulan pitäjässä Hämeessä huvitteleiksen hyvällä oluella, soittaen ja hypellen." Kuuluisin paikka tämmöisille kyläjuhlille on ollut Sääksmäen Ritvala: "Ritvalan vainiot ja pellot lakkaapi kasvamasta ja hedelmiä antamasta, silloin kun kansa näihin kyllästyypi, tai vanhan tapansa heittää", Gottlund kirjasi ylös vuoden 1824 julkaisussaan. Asiaan kuuluvat kulkueet hävisivät 1860-luvulla tullaakseen takaisin nuorisoseuraliikkeen piirien aktivoituessa 1900-luvun alussa.
Hiippa lienee harvemmalle tuttu leikki. Siinä valitaan näkki, joka vartioi ”hiippaa”, esim. pihakoivua (tai lipputankoa), jonka ympärille piirretty 2-5 metrin kehä. Toiset koettavat koskettaa viisaasti ja vikkelästi liikkuen hiippaa välttäen samalla joutumasta näkin koskettamaksi. Se joka onnistuu koskettamaan hiippa vapautuu pelistä. Jos kaikki onnistuvat tekemääns sen, entinen näkki jatkaa virassaan, muutoin näkin koskettama leikkijä jää näkiksi. Leikki alkaa alusta, kun näkki vaihtuu. . G. Porthanin mukaan suomalaisilla ei ollut omaperäistä sanaa tanssille, vaan he käyttivät siitä sanaa hiippa. Niinpä kun 1960-luvulla järjestettii bailut sanottiin, että järjestetään hipat. Siksipä nykysuomen sanakirjassakin sanotaan hiippa=hippa.
Nuorten naisten laulava kulkue liittyy Keski- ja Etelä-Euroopan traditioihin, ennen muuta roomalaiskatolisen kirkon rukouskulkueseen. Helkavirsillä - joita siis ei ole alunperin tehty helluntaita varten - on vahvasti kristillinen sävy, ja ne esitettiin kulkueen alussa ja lopussa. Keskellä mahtuivat sitten opetusvirret: sovitusta etsivästä epäsiveellisestä Magdalenasta, uskollisen rakkauden esikuvasta Inkeristä, turhamaisesta ja herkkäuskoisesta Annikaisesta.
Tulien polttamiset ja kulkue eivät kuulu samaan juhlasikermään, vaan ovat sattuneet samalle päivälle. Juhlassa ei ole mitään "pakanallista".
Helluntaita (sunnuntai 15.5.) vietetään kristillisen kirkon syntymäpäiväjuhlana: helluntai päättää pääsiäisen pyhäjakson ja sijoittuu kalenteriin 50 päivää pääsiäisen jälkeen. Raamatun tapahtumana tämä kirkon juhla perustuu siihen, että opetuslapset saivat helluntaina pyhän hengen vuodatuksen.
Kansatieteellisesti katsoen helluntai on juhlapyhänä noin sata vuotta helatorstaita nuorempi. Sen kansatieteellinen merkitys liittyy lähinnä kesän sääoloihin: "Minkälainen on helluntain lauantai, sellainen on koko kesä" tai "jos helluntaina sataa niin sataa joka pyhä juhannukseen saakka", "Jok' ei helota helluntaina, se ei helota koko kesänä" ja "Helluntain paisteet on koko kesän paisteet".
Osa säävertauksista ulottuu seuraavaan talveenkin. Kun toisteita ei ole kovin paljon tavattu, on sitten päätelty, että tämä enne on kirjallista perua, teema on tavattu ensimmäisen kerran vuoden 1773 "Talon-Pojan Sää- eli Ilma-kirjassa", joka alaotsikkonsa mukaan "sisällänsä pitää muutamia kauniita Opetuxia, Kuinka wuoden juoksu, ajat ja muutoxet, yhdestä wuodesta toiseen tunnettaman pitää." Painoksia sille kertyi jo ennen 1800-luvun puoliväliä lähes kaksikymmentä. Suomessa tunnettiin myös ruotsalaiset sääkirjat, jotka ovat taas peräisin Tanskasta (1597) ja edelleen Sveitsistä (Basel 1508). Versioita löytyy ranskaksi (1542), englanniksi (n. 1550), tsekiksi (1558).
Nämä kuitenkin olivat varsin vähän vaikuttavia talonpoikien elämässä, sillä heillä oli omat tapansa katsoa ajan kulkua. Helluntaina tarkkailtiin tähkää syysviljan korresta ja pohdiskeltiin kärpästen ja paarmojen ilmestymistä ihmisten ja eläinten kiusaksi.
Helluntaina ruokavarastot olivat usein loppu eikä maa tuottanut vielä syötävää. Kun nykyään sanomme kepeästi vatsa täynnä "Kesä keikkuen tulevi", siitä on jäänyt virkkeen loppuosa "suvi suuta vääristellen" pois. Suu vääristyy nälästä ja sen kivusta. Nykyisin ei toistella vielä selvempää tarinaa kevään, kesän ja nälän kierrosta: "Laskiainen lapset tappaa, pääsiäinen päähän nappaa, helluntai hengen ottaa, juhannus juhlan tuopi." Vasta juhannus on vapautus nälästä.
Nälkää karkoittivat ennen muuta munat ja maito, jota alkukesän ruohosta herumaan ryhtyneet lehmät tuottivat paarmoista huolimatta. Helluntai oli Etelä-Pohjanmaalla yksi vuoden juustopäivistä, emäntä antoi sille kullekin talon asukkaalle neljänneksen juustoa. "Kukaan ei saanut jäädä verikorvaksi eli osattomaksi", Vilkuna kirjoittaa. Munat olivat parhaimmillaan munamaidossa erityisesti Satakunnassa ja Hämeessä. Ne eivät tietenkään olleet kananmunia, vaan vesi- ja metsälintujen pesistä löydettyjä. Ui on nimeltään tätä tarkoitusta varten kehitetty vesilintujen "munituspönttö". Niistä saatiin helluntain munakokkeliaineksetkin.
Helluntaisauna on yksi juhlan osa. Koivun lehdet ovat tulleet esiin, uusilla vastoilla kelpaa silloin vihtoa. "Helluntaina, lauantaina, uusi vihta vihdotaan, rieskavelli keitetään, lehmä aholle ajetaan." Vasta heitettiin sitten alastomana pihalla ollessa saunan katolle ja sen asennosta ennustettiin. Puolison suunta, palvelijan työn jatkuminen, uuden työn löytymisen ilmansuunta ja jopa kuolema, jos vihdan tyvi osoitti kirkkoa tai hautausmaata kohden, olivat mahdollisia kysymyksiä.
Saunominen oli tietysti naimaonnen nostattamissauna, puhutaan lemmen- eli neidiskylvyistä. Neito kylvetään ja lemmennostosanat kuuluivat: "Nouse lempi liehumahan, kunnia kapuamahan." Usein järjestettiin myös tansseja, pohjoisessa naimattomat tytöt sanoivat usein: "En joutunut joululle, enkä päässyt pääsiäiselle, vaan kyllä hellun helluntaille." Viitattiin myös siihen, että maailma muuttuu nopeasti: "Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva." Tyttöjen kilpa sopivista miehistä johti siihen tunnettuun sanontaan, jossa kehaistaan: "Heilani on kuin helluntai".
"Miksi tytöillä oli juuri helluntaina kiire," Vilkuna kirjoittaa, "selviää, kun tiedämme, että helluntai oli se päivä, jolloin pojat katselivat itselleen mielitiettyä, ja kävipä usein niin, että kesäheilasta tuli morsian ja syksyllä sitten aviovaimo." Pojat siis katselevat, tytöt puhuvat ja suunnittelevat.
Niinpä niin. "Kun ois kesä ja helluntai eikä milloinkaan talvi ja maanantai."
Lähteet:
Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto. 20. painos. 0tava 1997
Sirpa Karjalainen, Juhlan aika
Hippaleikkejä Keski-Suomen museon toimittamilla sivuilla: http://www3.jkl.fi/ksmuseo/paivaeilisessa/paja/pajat/onleikk/teh.html
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)