Teatterissa, politiikassa ja journalistina kunnostautunut Ilmari Unho (1906-1961) aloitti skenaristina Suomi-Filmin palveluksessa 1938. Ohjaajaksi hän eteni seuraavana vuonna. Punahousut (1939) perustuu Valfrid Ahosen näytelmään Rakuunat tulivat (1934). "Sodanjumalan siipien suojassa" valmistunut militaarinen komedia tehtiin Lappeenrannassa. Se ehti markkinoille juuri ennen talvisotaa.
Kersantilleko Emma nauroi? (1940) perustuu kantaupseeri A. V. Multian (oik Akseli Viljam Viljasalo) romaaniin (1939). Sotilasfarssiin suunniteltu vakoilujuoni oheni talvisodan jälkitunnelmissa huijariteemaksi.
Poikani pääkonsuli (1940) pohjautuu Elsa Soinin komediaan Minun poikani pääkonsuli (1934). Edellisen elokuvan tapaan Unho korvasi ohjaajana Orvo Saarikiven. Vaikka kuvausryhmä vieraili Tukholmassa, elokuvan Hotelli Grand on kuvattu Munkkisaaren studiossa, missä avustajana oli mm. "syntyperäisiä turkkilaisia, virolaisia, unkarilaisia, ranskalaisia, saksalaisia ja jakuutteja".
Poretta eli Keisarin uudet pisteet (1941) on Elsa Soinin ja Seere Salmisen (nimimerkki Serp) käsikirjoittama harvinaisuus, suomalainen musikaali. Antiamerikkalainen Unho ei tehtävästä pitänyt, mutta ohjasi nurkumatta kevyttä katseltavaa sodan ja säännöstelyn ahdistamille suomalaisille. Aikaansa nähden suurisuuntainen spektaakkeli virkistää kyllä poliittisilla viittauksillaan ja kaskuillaan aivojakin.
Neljä naista (1942) perustuu Serpin näytelmään (1938). Kuvaukset aloitettiin huhtikuun lopussa ennen jatkosotaa, joka aiheutti puolen vuoden keskeytyksen: viimeisten sisäkuvausten päivänä Helsingissä oli kuusi ilmahälytystä.
Kuollut mies rakastuu (1942) on tulosta Suomi-Filmin käsikirjoituskilpailusta, jonka Simo Penttilä (oik. Uuno Hirvonen) voitti seikkailuelokuvallaan. Ohjaajan mukaan "Turku on vielä kyllä sataman puolelta melko ruman näköinen. – Se on melkein kuin se sama: ryssä vai maanjäristys. Hävitys on yhtä silmitöntä. – Mutta kyllä siitä pian hyvä tulee."
Syntynyt terve tyttö (1943) perustuu Valentinin eli Ensio Rislakin näytelmään (1941). "Haikarapoliittinen komedia" ei aikanaan menestynyt. "Hyvä tarkoitus – väestöpropaganda – lämmin ja sydämellinen sävy, leppoisa huumori eivät korvaa filmaattisuuden puutetta. Siten on yleisvaikutelma epämääräinen, varsinkin kun lisäksi propagandaa tyrkytetään pitkissä vuorosanoissa", Aamulehden kriitikko valitti.
Miehen kunnia (1943) on salanimi Mari Orsin eli Elsa Soinin alkuperäiskäsikirjoitus, joka sisältää kosolti viittauksia suurvaltasotaan sekä lokakuun 1939 ylimääräisiin kertaus-harjoituksiin. Naistähti Mailis Laaksonen oli Suomi-Filmin Uutisaitan 1942 järjestämän "filmikasvokilpailun" voittaja.
Kirkastettu sydän (1943) perustuu Martta Haataseen "romaaniin suomalaisesta äidistä". Suomi-Filmin 25-vuotisjuhlaelokuva oli omistettu "kaikille niille urheille naisille, joiden isät, pojat, veljet ja puolisot taistelevat maallemme valoisampaa tulevaisuutta". Luokkaeroja tasoitteleva ote, uhrausten sublimointi ja nationalistinen symboliikka ovat vailla vertaa Suomen elokuvahistoriassa.
Kuollut mies vihastuu (1944) palautti valkokankaalle eversti evp. (= ei viinaa pisaroittain) Rainer Sarmon, Kuolleen miehen. Elokuva sisältää viittauksia sotaan, pimennysmääräyksiin ja vihollisen agentteihin, vaikka maininnat ryssistä, bolsevikeistä ja Tsekasta oli karsittu pois.
Kartanon naiset (1944) perustui suomenruotsalaisen Gund von Numers-Snellmanin sukuromaaniin Kvinnorna på Larsvik. Tästäkin Karjalan evakuointi, jatkosodan hyökkäysvaiheen kuvat ja erinäiset ryssittelyt jätettiin pois. Tulos on aikaansa kestävä elokuva, joka myös menestyi.
Kolmastoista koputus (1945) –elokuvan seikkailu sijoittuu Göteborgiin, jota kuvauksissa korvasi Turun satama.
Valkoisen neilikan velho (1945) oli viides ja viimeinen Suomi-Filmin Simo Penttilän alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva elokuva. Kokonaisuus jäi hataraksi, vaikka Unho yritti korjata elokuvan epäselväksi jäänyttä juonta selvemmäksi leikkausvaiheessa.
"Minä elän" (1946) on Aleksis Kiven elämäkertaelokuva, pääosassa hurmaava Rauli Tuomi. Elsa Soinin laaja käsikirjoitus supistui kuvauksissa kolmannekseen. Kuvauksissa pyrittiin Aleksis Kiven Seuran asiantuntemuksella autenttisuuteen: kuvauspaikaksi suunniteltu Siuntion Fanjunkars oli kuitenkin siirtynyt Porkkalan luovutuksen myötä Neuvostoliiton haltuun. Elokuva kuuluu Suomen elokuvahistorian kiistämättömiin klassikoihin.
Pimeänpirtin hävitys (1947) perustuu Maila Talvion romaaniin (1901). Unho työskenteli käsikirjoituksen parissa jo 1930-luvulla, Turo Kartto laati toisen ennen kuolemaansa. Lopullisen käsikirjoituksen takana on Toini Aaltonen, vaikka propaganda-ammattilainen Veikko Vankkoja oli hänkin Suomi-Filmille luonnostellut yhden käsikirjoituksen aiheesta. Tarkastamo lyhensi lopun murhakohtausta.
Koskenkylän laulu (1947) on vanhaa perinnettä toistava tukkilaistarina. Sen sovitti vapaasti Lauri Holopaisen käsikirjoituksen mukaan ohjaaja itse. Railakas lauttaretki koskessa oli koitua pääosan esittäjä Tauno Palon kohtaloksi. Tässä elokuvassa esiintyy ensimmäisen kerran kaikkien tulevien Suomi-Filmin elokuvien teksti: "Tuotanto Risto Orko".
Kilroy sen teki (1948) on vauhdikas ja juonikas farssi. Käsikirjoituksen tekivät yhdessä ohjaaja ja pääosan esittäjä, viimeisessä elokuvaroolissaan ollut Lea Joutseno.
Ruusu ja kulkuri (1948) on liminkalaisen laulajan Aappo Ojanperän elämäkertaelokuva. Luonnonlahjoillaan maailman esiintymislavoille noussutta laulajaa esittää Unto Salminen, mutta laulut laulaa Sulo Saarits. Elokuva oli Marja Korhoselle ja Aino Mantsakselle ensimmäinen.
Kalle-Kustaa Korkin seikkailut (1949) perustuu Outsiderin eli Aarne Haapakosken luomiin radio- ja seikkailukirjahahmoihin. Suosittu teema muuntui elokuvaksi tulevan historian dosentin Kaarle Hirvosen käsittelyssä. Joel Rinne ja Reino Valkama korvasivat radiosta tutut äänet Wilho Ilmarin ja Oke Tuurin. Elokuvassa esitelty "puuttuva rengas" ihmisen ja apinan välillä on Suomi-Filmin kamera-assistentti Väinö Kolhonen.
Kanavan laidalla (1949) on Suomi-Filmin 30-vuotisjuhlaelokuva. Kirjailija Elsa Soini teki käsikirjoituksen, joka perustui vanhaan Palpankilli-pilkkalauluun. Martti Katajisto ja Leena Häkinen avaavat silmämme nuoreen lempeen tukkilaistarinassa, josta pilkkalaulun kovuus ja iva on poissa.
Härmästä poikia kymmenen (1950) on 1860-luvulle sijoittuva tarina väkivaltaisesta eteläpohjalaisesta kulttuurista, puukkojunkkariudesta. Tuttuun kansanballadiin Isoon-Antista ja hänen kaveristaan Rannanjärven Iikasta käsikirjoituksen rakensi paikallishengen hyvin tunteva kirjailija Artturi Leinonen. Tauno Palo sai Antin roolistaan Jussin. Kauko Helovirta ja Kalervo Nissilä tekevät elokuvadebyyttinsä.
Sadan miekan mies (1951) oli Unhon kanssa usein yhteistyötä tehneen kirjailijanimimerkki Simo Penttilän eli Uuno Hirvosen seikkailutarina 1600-luvun maisemista. Kalervo Nissilä nousi nyt pääosaan Suomen Errol Flynniksi. Miekkailukohtauksien vauhdikkuus on vertaansa vailla suomalaisessa elokuvassa.
Kuisma ja Helinä (1951) on romanttinen ja traaginen balladi, jo kahdesti aiemminkin filmattu. Unho hyödynsi omassa käsikirjoituksessaan paitsi Larin-Kyöstin runoelmaa vuodelta 1902, myös Väinö Syvänteen 1931 ensi-iltansa saanutta näytelmää. Helinän osa oli Elina Pohjanpäälle jo toinen valkokangasesiintyminen, mutta ensimmäinen päärooli.
"Jees, olympialaiset", sanoi Ryhmy (1952) on Armas Pullan talvisodan jälkeen keksittyjen sotajermujen uudelleenlämmitys. Unho muokkasi Pullan käsikirjoitusta, johon raumalaismurteen taitajana myös Risto Orko antoi apua. Radioselostajana nyrkkeilyottelussa toimii fil. tri Martti Jukola, Yleisradion pääurheiluselostaja.
Rengasmatka eli Peräkylän pikajuna (1952) on alun perin Ylioppilaskunnan Laulajien Yhdysvaltojen matkan rahoittamisesti tehty speksi, jonka käsikirjoittajana oli Kalervo Viinikainen. YL:n johtaja Martti Turunen sävlesi ja sovitti sen revyyksi. Orko innostui aiheesta ja Viinikainen, Suomi-Filmin kokenut skenaristi Usko Kemppi ja ohjauspuikkoihin määrätty Unho viimeistelivät käsikirjoituksen. YL esiintyy elokuvassa koko komeudessaan.
Sillankorvan emäntä (1953) oli korvausta taiteellisesti Unholle. Hilja Kilven näytelmän (1915) markkinoivat asenteet ja näkemykset siirtyivät filmille alkuperäislähteelle uskollisesti. Raviratakohtaus on dokumentaarisena kuvauksena kiintoisa. Se oli Ilmari Unhon 26. elokuva ja jäi hänen viimeisekseen, sillä Suomi-Filmi ilmoitti elokuvan valmistumisen jälkeen työsuhteen päättyneeksi. Unho jatkoi toimintaansa Kouluteatteri-kiertueessa ja vuodesta 1957 kuolemaansa asti vuonna 1961 Porin teatterin johtajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti