Muistiinpanoja matkailusta

Matkailuelokuvien taustaksi piti vähän kerätä tietoa matkailun historiasta. Laitan sen muistiinpanona tänne.

Nykyaikaisessa mielessä matkailu ajoittuu 1600-1700-luvulle. Jälkimmäisellä vuosisadalla valistus kiinnostui maantieteestä osana ensyklopedista maailmanhallinnan projektia. Matkailun sai näin merkitystä, mikä näyttäytyy runsaana matkakirjallisuutena, parhaimmillaan jopa monikymmenosaisina sarjoina.

Niiden lähtökohtana oli enemmänkin kuvauksen viihdyttävyys kuin olosuhteiden ja kokemusten tarkka dokumentointi. Valistuksen ajan tuotetta on myös alkuperäisen kaipuu, joka sijoittui Jean-Jacques Rousseaun ajattelussa maaseudulle. Hänen mukaansa maaseutu, ihmisen luonnollinen alkukoti, oli paratiisi, johon erityisesti kaupunkilaisten oli suunnattava.

Romantiikka omaksui nämä Rousseaun ajatukset ohjelmallisena, mutta myös historia tuotti inspiraatiota matkailuun – erityisesti antiikki, uskonto ja Raamatun maat, olivat romantiikan matkailullisia hittejä.

Ennen 1900-lukua matkustaminen oli tiukasti sidottu varallisuuteen: vapaa-aika oli leimallisesti luokkaominaisuus. Pääasiallisesti 1800-luvun ja sitä aiemman ajan turistit olivat rikkaita tai ainakin verrattain varakkaita. Lukumääräisesti heitä ollut paljon. Massaturismista ei voitu silloin puhua.

1800-luvun tunnetut eurooppalaiset matkakohteet liittyivät alppiurheiluun (Sveitsi) ja terveydenhoitoon (terveyskylpylät ja lähteet: esim. Böömin Karlsbad ja Itävallan Marienbad). Pohjoismaista Norja tuli tunnetuksi turistien keskuudessa ennen muuta tunturiensa ja kalaisien tunturipurojen ja –jokien vuoksi.

Matkailua edisti ratkaisevasti kulkuyhteyksien parantaminen: rautatie, päällystetyt tiet, höyrylaivaliikenne, auto ja polkupyörä olivat kaikki matkailun infrastruktuurin kannalta välttämättömiä.

Thomas Cook oli ensimmäinen joukkomittainen matkailuyrittäjä – hän avasi ensimmäiset matkatoimistot ja julkaisi matkaoppaita. Saksassa ilmestyi pian sen jälkeen Beedeekerin matkaopas, Britanniassa John Murrayn opas (1839), joka myös saksannettiin.

Suomea koskevia matkaoppaat kehittyivät teiden, kestikievareiden ja etäisyyksien luettelosta nimeltään Vägvisare, joista ensimmäinen, insinööri Georg Biurmanin kirjoittama valmistui Ruotsissa 1768.

Ensimmäinen suomalainen kirjanen oli Joh. Georg Hornborgin Vägvisare vuodelta 1821, joka esitteli paitsi tiet myös laivamatkojen hinnat ja kyytilaitosta koskevat lait. Tätä kirjasta modifioitiin aikojen kuluessa: G. M. Lindeströmin versio julkaistiin 1835, B. A. Lindeman teki useita myöhempiä versioita. Opas laajeni vähitellen lauttataksoihin ja postiyhteyksiin ja alan tutkijan mukaan vuoden 1867 opas alkaa muistuttaa jossakin määrin nykyistä matkaopasta, sillä sen alaviitteistä käyvät ilmi sekä matkan varrelle tulevat nähtävyydet että huomattavat rakennukset. 1878 versio pitää sisällään jo rautatien ja laivayhteydet – aikataulut jätettiin pois, kun ajateltiin kirjan myyvän vuosia. Matkailijalla ei silloin ollut ensisijaisesti kiire.

Vägvisare-kirjasten lisäksi myös kaupunkioppaat alkoivat yleistyä: 1840-luvulla Helsingistä julkaistiin useita. Krimin sodan jälkeen matkailu Helsinkiin kuitenkin tyrehtyi. Sen myötä hävisi myös opaskirjallisuus.

Imatra sai A. Rahkosen kirjoittaman saksankielisen, 60-sivuisen oppaan 1874. Se esitteli Itä-Suomen nähtävyyksiä laajemminkin. Savonlinna sai oman turistioppaansa kaupungin 400-vuotisjuhlille 1875. Oppaita alkoi ilmestyä myös ulkomaalaisille suunnattuina versioina.

Kreivi G. Ph. Armfelt julkaisi ensimmäisen yksinomaan Suomea käsittelevän oppaan Turussa 1858. Hänen ruotsinkielinen oppaansa neuvoo pääsyn Suomeen, kertoo raha- ja postioloista, pohtii matkanteon hankaluuksia erityisesti Lapissa, puhuu teistä, kestikievareista, laivoista ja nähtävyyksistä. Aavasaksalle matkustamiseen kuluu Armfeltin mukaan hyvinkin kolme kuukautta. Teos ranskannettiin 1873. Siihen oli lisätty niin Suomen ilmastoa, maakuntia ja suomalaisia tuotteita esittelevä kuin myös erilaisia matkareittivaihtoehtoja esiin tuovat osat.

1800-luvun lopulle tultaessa opastilanne oli heikko. Ulkomaalaiset matkaoppaat, kuten saksalainen Beedeeker ja englantilainen Murray omistivat Suomelle kymmeniä sivuja, mutta tiedot eivät pitäneet kovinkaan hyvin paikkaansa.

Matkailun ympärille rakentui myös harrastajayhdistyksiä: Saksaan, Sveitsiin ja Itävaltaan niitä perustettiin jo 1860-luvun alussa, Norjaan vuosikymmenen lopussa. Kansainvälisiä matkailukongresseja oli ehditty pitää neljä ennen kuin Suomeen ja Ruotsiin syntyivät ensimmäiset matkailuyhdistykset 1880-luvulla. Matkailuoppaiden kohdalla pula korjaantui vasta kun Matkailijayhdistys otti asian hoitaakseen 1890-luvulta lähtien.


Lappi

Varhaisista suomalaisista matkailukohteista tunnetuin on Lappi. Ranskalaiset H. L. Loménie de Briennen matkakertomukset ja komediakirjailijana tunnettu Jean-Francois Regnard (Voyages 1682-83, julk. täydellisenä 1731) ovat varhaisimmat tunnetut Suomi-tietouden lähteet jo 1600-luvulla Välimeren maissa.

Suomesta tuli myös tieteellisen mielenkiinnon kohde, kun Kaarle XI lähetti Suomen-vierailunsa jälkeen tutkimaan yöttömän yön ilmiötä: vuoden 1695 Torniojokilaaksoon Olof Rudbeck kartoitti tutkimusretkikuntansa kanssa Suomen luonnonhistoriaa. Ranskan tiedeakatemian tutkijaryhmä saapui vuonna 1736 Torniojoki-laaksoon ja Aavasaksalle johtajanaan Pierre-Louis Moreau de Maupertuis tutkimaan aikansa kiistakysymystä: pituuspiirimittauksillä selvitettiin seuraavana vuonna Newtonin teoria todeksi: maailma oli litistynyt navoiltaan.

Retkikunnan tulokset herättivät myös Suomessa kiinnostuksen maantieteeseen: Jakob Gadolin aloitti mittaukset Turun ja Ahvenanmaan välillä kolmiomittauksilla, Johan Justander jatkoi mittaustoimintaa niin, että Helsinki saavutettiin 1774. de Maupertuis'n matkaseurueeseensa kuului myös apotti Outhier, jonka matkakertomus Journal d'un voyage au Nord (1744) avasi ensimmäisen kansainvälisesti tunnetun matkakohteen Suomessa. Hänen romanttiseksi luonnehdintu luonnonkuvauksensa kiinnittivät aikalaisten huomion ja tuottivat kaipauksen maagiseen ja kaukaiseen Lappiin.

Maantieteen lisäksi alueen kasvisto tuli tutkimuksen kohteeksi ensin Linnaeuksen toimesta, sitten botanisti Olof Swartzin tutkimusmatkalla 1780: hänen kertomuksensa Torniojokilaaksosta muistuttaa suuresti Outhierin luontokuvausta. Varsinaisen läpimurron Lapin matkailukertomuksissa teki kuitenkin nyttemmin klassikoksi muodostunut italialaisen Giuseppe Acerbin Lontoossa 1802 ilmestynyt teos Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape in the years 1798 and 1799.

Varhaisen matkailun keskittyessä Lappiin, muu Suomi jäi huomiotta. Eurooppalaisessa näkökannassa Suomi ja Lappi samastettiin pitkälle: Suomeen kuuluivat saamelaiset, porot, karhut ja keskiyön aurinko.


Itä-Suomen matkailuvaltit

Tieto mahtavasta suomalaisesta koskesta saapui Keski- ja Etelä-Eurooppaan 1600-luvulta lähtien. Matkailun kannalta oli olennaista että pikkuvihan jälkeen 1743 rauhassa Imatra jäi Venäjän alueelle: Pietarin kautta tapahtuva matkustaminen tuli sujuvaksi, eihän tulli ym. muodollisuuksia tarvettu.

Venäläisen ylhäisön tekemät parin päivän retket yleistyivät, tunnettuutta lisäsi erityisesti keisarinna Katarina II:n huviretki Imatrankoskelle 1772. Nikolai I:n rajoitettua ulkomaanmatkailua retket Suomeen saivat lisää suosiota: erityinen kohde 1830-luvulla oli Imatra, Helsinki sai sijaa 1840-luvulla. Kun kolera tappoi matkailun Helsingissä, nousi kohteeksi pitkän tauon jälkeen Hanko. Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että ylhäisaatelin matkailukohteet tulivat myös muiden varakkaiden henkilöiden kohteiksi: Imatrasta kehittyi pysyvä Suomen maaperällä oleva matkailuvaltti.

Imatrankoskea koskevaa tiedotusta oli alettu harjoittaa jo 1800-luvun alussa tienviittojen avulla ja rakentamalla viiden matkailijan yöpymiseen riittävä majatalo. Rannalle pystytettiin empiretyylinen paviljonki, ja 1842 alueesta tehtiin kruununpuisto, josta ei kuitenkaan juurikaan pidetty huolta ennen Valtiohotellin rakentamista 1903.

1800-luvun puolivälissä Imatra oli lukuisien kulttuurihenkilöiden vierailukohteena: maalareista ensimmäisiä olivat Holberg ja Hagelstam 1840-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä Severin Falkman ja C. E. Sjöstrand.

Pysyvän matkailullisen arvon osana Suomi-kuvasto Imatrankoski sai, kun Zachris Topelius vierailtuaan koskella julkaisi 1845-1852 kuvateoksen Finland framställd i teckningar. Sen Imatra-kuvaus sisältyi myös Topeliuksen teokseen En resa i Finland – Matkustus Suomessa ja vihdoin Maamme-kirjan mukana jokaisen koulua käyvän tietoisuuteen. 1850-luvun puolivälissä matkailijoita Imatrankoskella oli noin 1000 kesässä.

Imatrankoski ei ollut Itä-Suomen ainoita matkailunähtävyyksiä, sillä Kyröskoski oli myös tunnettu kohde. Mainittu Giuseppe Acerbin matkateos sisälsi koskesta kirjoitettuja lastuja. Tsaarin hovimaalari Carl von Kügelgen ikuisti sen ja muitakin alueen koskia 1820-luvulla. Pyterlahden ja Ruskealan graniittilouhokset – ne joista Aleksanteri I:n patsas on tehty – ja Viipurin Monrepos'n puisto kuuluivat Laatokan Valamon luostareiden ohella suosituimpiin kohteisiin: Valamossa liharuoan puute ja tiukka moraali tupakanpolttokieltoineen ei aina huvimatkalaisia houkuttanut.

Imatrankosken veroiseksi kohteeksi voidaan kuitenkin laskea vain Punkaharju. Kun turistit löysivät alueen 1830-luvulla, vanhat talonpoikaisoikeudet alueen maaperään peruttiin. Aleksanteri I vieraili Punkaharjulla jo 1803 ja 1830-luvun Pietarista tehtyihin Imatran-retkiin kuului usein vierailu myös Punkaharjulla.

Alueelle syntyi myös kansallisrunoilija J. L. Runebergin mukaan nimetty "Runebergin kukkula", jossa tämän runo Heinäkuun 5. päivä oli kertoman mukaan syntynyt. Siitä tuli Sven Hirnin mukaan myöhemmin isänmaallisten suomalaisturistien pyhiinvaelluspaikka.

1860-1880 –luvulle eri kuvauksissa matkailijaan vaikutti harjun kalevalainen perisuomalaisuus mäntyineen ja järvenselkineen: Uusi Suometar kertoo vuonna 1866 kuinka se nostatti isänmaallisen mielen huippuunsa niin että kyyneleet virtaavat. 1880-luvulla harjulla oli kymmenisen huonetta käsittänyt hotelli – näin se pystyi ottamaan vastaan noin 1000 turistia vuodessa.


Sisä-Suomi

Runebergin runot, erityisesti silloin kun Topeliuksen Maamme-kirja niitä lainasi, synnyttivät monia matkailukohteita, esimerkiksi Saarijärven ja Ruoveden. Vaikka Sisä-Suomi ei ollut matkailun keskiössä, puhe "tuhansien järvien maasta" alkoi saada jalansijaa heti kun kulkuyhteydet paranivat.

Hämeenlinnaan rakennettu rautatie 1862 toi Tampereen seudun turistien ulottuville: kohteena olivat silloin Hämeen linna, Aulangon puisto ja Hattelmalan harju, Tampereella Pyynikki ja Kalevankangas sekä Kangasalan kuuluisat harjut, jotka Topelius teki tunnetuksi Kesäpäivä-runossaan puhumalla Haralanharjusta.

Toki nämä harjut tunnettiin aiemminkin, Kustaa III oli vieraillut Kangasalalla ja Keisarinharju sai nimensä Aleksanteri I:n vierailusta 1819. Kun Aleksanteri II vieraili harjulla, sinne rakennettiin tie ja näköalalava. 1800-luvun lopussa kaikilla muillakin Kangasalan harjuilla – Kirkkoharjulla, Vehoniemen harjulla ja Haralanharjuilla oli näkötornit.

Tampereen Näsijärvi teki mahdolliseksi matkata laivalla Ruovedelle, jossa sijaitsi Runeberginlähde. Matka jatkui Helvetinjärvelle ja sieltä Virroille, jossa on Toriseva.

Savonlinna ei ollut 1800-luvun alkupuolella linnastaan huolimatta niin suosittu kuin J. V. Snellmanin karkotuskaupunki Kuopio. Kaupungin paras matkailuvaltti oli Puijo, josta voitiin tarkastella Kallaveden maisemien lisäksi itse kaupunkia.

Ensimmäinen Puijon näkötorni rakennettiin 1856 tuolloin pappilan maihin kuuluneelle Puijon mäelle. Huonosta kunnosta huolimattaan se toimi 1900-luvun alkuun asti turistien näkötornia. Matkailijayhdistyksen paikallisosasto sai tuolloin rakennetuksi uuden tornin. Kuopion lähellä oli myös Runnin kylpylä, mutta sinne vievä Kajaanin tie oli huonossa kunnossa jo silloin.

Oulunjokilaakson veneellä laskettava koskisto tuli turistikohteeksi 1880-luvulla, kuitenkin kymmenkunta vuotta ennemmin kuin kansallismaiseman arvoon Eero Järnefeltin maalauksilla ja muiden taiteilijoiden sponsaamana nopeasti noussut Koli.