Essentialistit ovat perinteisesti lähteneet etsimään selitystä väkivallalle "kansaluonteesta". "Kansanluonne" on suomalaisittain jotakin pahaa ja negatiivista. Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan tästä päädytään kehäpäätelmään: "Koska suomalaiset ovat väkivaltaisia, on heillä sellainen kansanluonne, ja koska heillä on sellainen kansanluonne, ovat he väkivaltaisia. Niinpä on hyväksyttävä heidän väkivaltaisuutensa, toimenpiteet sen muuttamiseksi ovat turhia". (Keltikangas-Järvinen 1996).
Aina ei kyse ole suomalaisen essentiasta. Kun näyttämisen halun aiheuttamia paineita puretaan alkoholin siivittämänä, urheilussa positiivisena näyttäytyvä ruumiin kieli muuttuu negatiiviseksi, väkivaltaiseksi.
"Päihdyttyään hän muuttuu kerskailevaksi ja lopulta aggressiiviseksi. Hän myös kostaa loukkaajalle ja näyttää, että hänkin on jotakin", Heikki Ylikangas kuvailee konstruktivistisesti suomalaista. (Ylikangas 1996). Thomas Ogdenia seuraten: ennakoitavissa oloissa normaalisti toimiva kansalainen taantuu ennakoimattomissa oloissa minuutensa paranoidis-skitsoidiseen ytimeen ja alkaa puolustautua sulautumalla hyvään ja projisoimalla pahan itsensä ulkopuolelle. (Ogden 1986: tässä Siltalan 1996 mukaan).
Viestintäongelmat, eristäytyminen ja pelot
Essentialistisen perusväitteen mukaan suomalainen (mies) on kyvytön sosiaaliseen kommunikaatioon ja siksi väkivaltainen. "Olen aina ollut huono suukovun mies", kirjoitti monimurhaaja Matti Haapoja (1845-95) sellissä vaivalloisesti raapustamiinsa muisteloihin.
Ruumiin kieltä korosti myös kookasnyrkkinen takametsäläinen Antti Isotalo (1830-1911), "joka ei puheita kauan kuunnellut, milloin sai viinaa päähänsä". Viestintävaikeuksien ja sosiaalisen eristäytymisen seuralaisia ovat monet pelot: vieraan, vieraan aggression ja vieraan antaman arvostelun pelko.
Esimerkit kirjannut Heikki Ylikangas laajentaa selitystä rakenteelliseksi sanomalla, että kylätappelut ovat merkkinä keskuskylän ja erämaan välisestä jännitteestä, joka on olennainen osa suomalaisten historiaa aina 1950-luvulle asti. (Ylikangas 1996). Kylätappeluja värikkäästi kuvannut Aleksis Kivi oli leimallisen aggressiivinen Seitsemän veljeksen tarinassaan. Juha Siltalan mukaan aggressiivisuus ja aistimellisuus riitti fennomaanieliitille Kiven hylkäämisen perustaksi ja häpeän aiheeksi. "Suomalaisten siveellisyys rakentui poispainetulle siveettömyydelle". (Siltala 1996).
Vuoden 1918 sodan väkivaltaisuus
Suomalaisen väkivallan juuria voi toki etsiä myös taloudellisesta, sillä kuten etelä-pohjalaiset sanovat: "Rahalla saa vaikka kirkossa tapella".
Vuoden 1918 sodan, sisällissodan syitä on niitäkin haettu taloudesta, vaikkei sitä varsinaiseksi nälkäkapinaksi ole voitu koskaan sanoa. Väkivaltaisuutta on joskus yritetty selittää propagandan psykologiseksi tulokseksi, kiirastulen ja luokkavihan yhdistelmän saarnaamisesta johtuvaksi. (Ehrnrooth 1992). Rakenneselitykset eivät ole olleet muodissa viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Oiva Ketonen näkee asian toisin, kun hän sanoo, että vuoden 1918 sota paljasti sivistyksen ohuuden myös porvareissa.(Ketonen 1983)
Julmuuksia tehtiin psykohistoriallisen näkemyksen mukaan, koska niin porvarit kuin sosialistitkin tuhosivat toisissaan omaa välittömään tarpeentyydytykseen pyrkivää ahnetta ja seksuaalista puoltaan. Kummatkin ymmärsivät itsensä kovan työn tekijöiksi ja vastustajat nautintojen ansiottomiksi anastajiksi. (Siltala 1996, Ketonen 1983).
Kirjallisuudessa ja elokuvissa suomalaisen väkivallan aiheeksi on Juha Siltalan mukaan riittänyt myös etnisyys. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla - teoksessa jääkäriupseeri Ilmari Salpakarin isä valittelee kapinan kukistamisen jälkeen tehtyjä raakuuksia ja mielivaltaisuuksia, mutta poika mieltää toisin: "On turha kysellä sellaisia. Heihin on tarttunut ryssänhaju ja se riittää. Ei meillä ole sellaisia varten kuin yksi laki: riviin ja tulta". (Linna 1960).
Tuo fiktioon kirjattu näkemys saa vahvennuksensa todellisista Tampereen ja Viipurin joukkoteurastuksista. Suomalaiset punikit piti etnistää "punaryssiksi", ennen kuin silmitön murhaaminen kävi päinsä. Kiinni otetut venäläiset ammuttiin saman tien. Ihmisiä ei sillä tavalla olisi voitu tappaa.
Sodassa ei säästetty naisiakaan. Oiva Ketosen tulkintaa laajentaen Siltala sanoo, että naiset saivat valkoisten mielikuvissa suhteetonta huomiota: hehän paitsi kapinoivat esivaltaa vastaan myös rikkoivat fennomanian naiselle varaaman roolin kodin ja yhteiskunnan ylläpitäjänä. (Siltala 1996)
Sisällissodassa Helsingin valloittaneet saksalaiset ammattisotilaat toteuttivat samanlaista maailmantulkintaa vallatessaan Turun kasarmia (nyk. Helsingin linja-autoaseman tienoota).
Minulle on kerrottu, että Helsingin viimeisen punaisen tukikohdan sisältä lähetettiin naiset ulos alastomina, jottei heitä tapettaisi. Se ei estänyt verilöylyä (jota seurasi vain vähän dokumentoitu kahden päivän puhdistus eri puolilla Helsinkiä), vaikka joku Koiton talolle pakoon juossut sentään selvisi kertomaan tapahtumista. Säilyneissä valokuvissa ruumiit on jo kääritty -- siveellisesti? -- paperiin.
Ja sodan jälkeen
Sodan jälkeen tilanne ei ollut helpompi. Häviäjien rankaiseminen syvensi syyllisyydentuntoisen ihmisen kierrettä, "sillä sodan jälkeen oli painettava pois tieto siitä, millainen peto vaani sivistyneidenkin ihmisten hauraan kuoren alla. Ampumisia oli taisteluiden jälkeen suoritettu transsin tapaisessa huumassa, nyt oli elettävä normaalikansalaisena". (Siltala 1996).
Pidättäytymisen kyky näkyi sodan jälkeisissä kulttuurituotteissa. Mutta sen edellys oli poliittinen venymiskyky. Talvisodan konsensuksen kannalta kaukonäköistä oli, että C. G. E. Mannerheim oli armahtanut kapinoineet punaiset ja sosiaalidemokraattinen pääministeri Väinö Tanner oli ottanut vastaan valkoisen vapaussodan 10- vuotisparaatin.
Molempia kritikoitiin tekojen vuoksi katkerasti.
Teuvo Puron elokuvassa Noidan kirot (1927) väkivaltainen asetelma sijoittuu Lappiin, jossa valkoisen armeijan ja kolttasaamelaisten välillä oli käyty veristä (etnistä) sisällissotaa siitä asti, kun tuntureille piirrettiin valtakunnan raja.
Elokuvan historiallisessa takaumassa suomalaiset Lapin valloittajat polttavat kuolemansa hetkellä roviolla suomalaisille myyttisen kirouksen langettavan samaanin. Saamelaisten kansanmurhaa täydennetään satoja vuosia myöhemmin tuhoamalla heidän kulttuurinsa, kun miehittäjän näkökulmasta kirousta uusintavan seidan kivet revitään irti ja viskataan vimmatun (etnisen) raivon vallassa järveen.
Poliittisen ja etnisen erottaminen, joka oli ollut mahdotonta sisällissodan kontekstissa, näkyy siinä että samassa elokuvassa työläisroisto selviää kiinni jäätyään pika(istus)tuomiolta, vaikka on raiskannut Lappia suomalaisittain modernisoivan uudisasukkaan tyttären. (Sedergren 1996).
Vuoden 1927 kontekstissa tuomioita saa antaa vain kurinalaisesti lain järjestyksessä.
Erityisesti jatkosodassa kulttuuris-etninen viha purkautui jälleen dehumanisoituihin vihollisiin, joita voitiin iästä ja sukupuolesta riippumatta sulkea joukoittain rodullisin perustein rakennetuille keskitysleireille, nälän ja väkivallan kohteeksi. On muistettava, että leirien tappaaviin olosuhteisiin ja rasistiseen julkisesti esitettyyn propagandaan puututtiin vasta, kun tappio jo häämötti.
Hyvin tehdystä työstä huolimatta sodassa kärsitty tappio vaikutti ehkä eniten itseluottamukseen, mutta ehkäpä etnis-poliittisen syyllisyyden tunteesta vaikeneminen osin vaikutti siihen, miksi voittajan liturgiaan voitiin sopeutua niin helposti. Tappiota, josta voidaan nousta, pidettiin häviönä, joka on lopullista.
Juha Siltala luonnehtii suomettumista kirjoittamalla: "Voittajasta kehittyi yksin jätetylle lapselle ankara kasvattaja, jonka mielenliikkeitä lapsi oppi ennakoimaan". Neuvostoliiton sijan siinä perinteisessä tavassa, miten eliitti pitää kansalaisensa "kurissa ja herran nuhteessa", jatkaa Euroopan unioni. (Siltala 1996)
Yksilöllisen aikakautena asetelma on siirtynyt myös yksilön valintaan: se tehdään kerta toisensa jälkeen "pakko valita" -sapluunalla.
Voimme seurata Siltalaa vielä pitemmälle. Elämää suuremmat voimat olivat liikkellä myös seuraavan sukupolven kaupungistumisessa, suuressa (väkivaltaisessa) muutossa elementtilähiöihin. "Ihmiset antoivat keskittää itsensä kuin työvoimakarjan puolustamatta omaa tupaa ja perunamaata". Tämä vaikutti taistolaisuuden syntyyn. Sotaa käyneen sukupolven lapset olivat nuorisokulttuurin korostaman yksilökapinan hyläten valmiita liittoutumaan perivihollisen kanssa 1960-70 - luvuilla. (Siltala 1996).
Rakenteellisen väkivallan perinne siis jatkuu. Mutta palatkaamme yksilöiden väkivaltaisuuteen. Suomessa asuu eurooppalaisittain väkivaltainen kansa, jos mittapuuksi otetaan henkirikostilastot. Globaalissa tarkastelussa se ei kuitenkaan ole koko totuus. Mentiinpä Amerikassa etelään, keskelle tai pohjoiseen, suomalaisten väkivaltaisuus on niihin verrattuna vain keskimittaista. (Pajuoja 1990, 4-5).
Meksikon macho tarttuu revolveriinsa paljon hanakammin. Rakenteellisen väkivallan tuoma ahdistus onkin suomalaiselle ehkä suurempi ongelma kuin näyttävät otsikot saavat henkirikokset.
LÄHTEET:
Jari Ehrnrooth, Sanan vallassa, vihan voimalla. Sosialiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905-1914. Suomen Historiallinen seuran Historiallisia tutkimuksia 167: Jyväskylä 1992.
Jari Ehrnrooth, Suomalainen itsetutkiskelu. Teoksessa Olkaamme siis suomalaisia, s. 237- 244.
Oiva Ketonen, Kansakunta murroksessa, Kesään 1918 ja sen taustaa. WSOY: Helsinki 1983.
Liisa Keltikangas-Järvinen, Suomalainen kansanluonne. Teoksessa Olkaamme siis suomalaisia, s. 216-225.
Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla II. WSOY: Helsinki 1960.
Olkaamme siis suomalaisia. Toimittaneet Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Pieksämäki 1996.
Thomas Ogden, Matrix of the Mind, Jason Aronson: Northvale 1986.
Jussi Pajuoja, Suomalaisetko murhaajakansaa? Suomen Antropologi 1/1990.
Teuvo Puro, Noidan kirot, elokuva vuodelta 1927.
Jari Sedergren, Elokuva, etnisyys & sota, Filmihullu 2/1996.
Juha Siltala, Tunteidenkäsittelyn solmukohtia Suomen historiassa. Teoksessa Olkaamme siis suomalaisia, s. 185-198.
Heikki Ylikangas, Metsä suomalaisen mentaliteetin kasvualustana. Teoksessa Olkaamme siis suomalaisia, s. 35-42.
[Kirjoitettu vuonna 1996 poliittisen historian opiskelijoiden lehteen Poleemiin.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti