Suomalaisen kansallisen ajattelun perustaksi kieli nousi yhdestä yksinkertaisesta syystä. Kielen ja sen puolustamisen kautta ilmenevä romanttinen kansallishenki oli suurvaltojen hallitsijoiden mielestä aluksi verraten vaaratonta puuhailua. Suurvallalla, Venäjälläkään, ei ollut mitään erilaisten kulttuurien ja kielten harmoniaa vastaan. Sehän pääsi ajan käsitysten mukaan oikeuksiinsa vasta suuren, elinkelpoisen yksikön yhteydessä.
Tuo elinkelpoisuus, lebensfähig, tarkoitti 1830-luvulta 1880-luvulle käytännössä riittävän suurta yksikköä. Jos pienellä yksiköllä ei ollut elinkykyä, useimmat aikalaiskeskustelijat katsoivat, että pienten kielten oli syytä antaa kuolla rauhassa ja pienten kansojen sulautua suurempiin. Selvimmin tätä kynnysperiaatetta kuvaa Mazzinin itse piirtämä Euroopan kartta vuodelta 1857. Kartan Eurooppaan oli piirretty tusinan verran itsenäisiä valtioita ja valtioliittoja.
Tällaisia pessimistisiä ennustuksia tehtiin myös suomen kielestä. Kustaa Renvall kirjoitti arvelun, että suomi jäisi "työväenluokan" kieleksi, joka jättäisi kunniasijan myöhemmin tulleille "vieraille ja suojelijoille". Pienten kielen asemaa koskevan yleisen vähättelevän näkemyksen vuoksi on ehkä helpompi ymmärtää kolmas kielireskripti vuodelta 1850.
Käskykirje salli painattaa suomeksi vain uskonnollisessa mielessä rakentavaa tai taloudellisesti hyödyllistä kirjallisuutta. Poliittiset uutiset, tiedot rikollisesta toiminnasta sekä erikieliset romaanit kiellettiin erityisesti. Suomalaiset kansanrunot ja -sadut, sanakirjat ja kieliopit olivat sallittuja. Tämä tietysti osoitti, että jo aiemmin poliittisista syistä kielletyn Snellmanin Saima-lehden luku- ja käännössuosituksia muisteltiin vieläkin, mutta reskriptin alku paljastaa yleisemmän ajatuskulun. Kiellon perusteluksi esitettiin nimittäin kolmivaiheinen päättelysarja: suomen kieltä taitavat henkilöt kuuluivat työläis- ja talonpoikaissäätyyn. He voisivat käsittää väärin semmoisenkin kirjallisuuden, joka oli sivistyneelle vaaratonta. Kolmanneksi tarpeeton lukeminen vain houkutteli pois työtätekevän luokan hyödyllisempien töiden äärestä.
Toisin sanoen sivistyneistölle suomen kieli oli tarpeeton, ja se tulisi jäämään työläisten ja talonpoikain puhekieleksi. Sen sijaan enää ei puhuttu siitä, etteikö suomen kieli olisi tarpeeksi kehittynyt. Tilanteen muutti lopullisesti vasta koululaitos ja sanomalehdistö, mutta ennen kaikkea muutos aiheutui poliittisista uudistuksista, jossa yhä useamman suomenkielisen kansan jäsenen lojaalisuudesta ja poliittisesta kannatuksesta kilpailtiin. Sellainen kansaan suunnattu kannatuskilpailu voitiin tehdä vain suomen kielellä. Ensimmäinen askel tähän suuntaan tapahtui, kun valtiopäivät alkoivat uudelleen toimintansa 1863. Talouden ja tekniikan eteneminen edesauttoi muutosta.
Poliittiset - ja sen myötä kansalliset - asiat olivat autonomian ensi vuosikymmeninä taka-alalla. Niinpä esimerkiksi Suomen kieltä koskeva kysymys ei ollut ruotsiksi, ranskaksi ja venäjäksi asioitaan hoitavalle virkamieskunnalle poliittinen kysymys. Kielen kohdalla kysymys oli pragmaattinen.
Ruotsista tuli pappis- ja talonpoikaissäädyn anomuksesta suuriruhtinaskunnan virallinen kieli autonomian alkuaikana (muille, lähes täysin ruotsinkielisille säädyille, asia ei näytä olleen niin tärkeä - he olivat monikielisiä). Venäjän kielen taitoa alettiin vaatia virkauralla vuodesta 1813 lähtien (tosin papit ja opettajat vapautettiin vaatimuksesta pian). Käytännössä venäjää käytettiin vain korkeimmissa virastoissa, joissa oltiin tekemisissä Venäjän hallinnon kanssa. Näitä olivat kenraalikuvernöörin virasto ja valtiosihteerin virasto. Hovissa puhuttiin jo Kustaa III:n hovista tutulla tavalla ranskaa. Suurin osa suomalaisista joutui hoitamaan asiansa asianajajan välityksellä. Siihen pakotti myös suuriruhtinaskunnan väestön suuren enemmistön luku- ja kirjoitustaidottomuus.
Kulttuurieliitin parissa esiintyi kuitenkin myös kielipoliittisia mielipiteitä. Suomeksi runoilleen ja kirjoittaneen Jaakko Juteinin tuotannosta on voitu löytää usein sana "muukalaiskieli". Muukalaiskielellä Juteini tarkoitti suomen kieltä sortavaa ruotsia. Jouko Teperi on kuitenkin tulkinnut kielikysymyksen antaneen Juteinille sopivan kiertotien virkamiesten moraalin kritikoimiseen. Juteinin kielipoliittinen - ja ehkä siis toissijainen - tavoite oli yksinkertainen: suomen kieli oli kehitettävä sivistyskieleksi.
Myös yliopiston lehtori E. G. Ehrström ilmaisi ajatuksensa kielellistä nationalismia ennakoiden hyvin varhain. Ehrström kirjoitti suomen kielestä kansallisena kielenä vuonna 1821: koska keisari oli antanut Suomelle "itsenäisen valtion muodon", pitäisi Suomen asukkaiden muodostaa yksi ja yhtenäinen kokonaisuus ja "jokaisen kansalaisen tulisi sielunsa ja sydämensä syvyydessä tuntea olevansa suomalainen eikä mitään muuta". Tätä politiikkaa piti ajaa myös yliopistossa.
Suomen kieltä ei tietenkään voinut edes ajatella hallinnon tai eliitin kieleksi ennen kuin se oli saatu ajan vaatimuksia vastaavalle tasolle. Kehitystyön voi sanoa alkaneen sensorina suomenkielistä virkakieltä kehittäneen Reinhold von Beckerin vuonna 1820 perustaman Turun Wiikko-Sanomien pyrkimyksestä kehittää standardikieli vähentämällä svetisismejä ja perustamalla uudistustyön juuri sen vuoksi itämurteisiin. Oikeinkirjoitusta oli alettu uudistaa jo autonomian alusta. Kustaa Renvall kirjoitti tässä tarkoituksessa toukokuulle vuonna 1810 päivätyn ja Suomen puolenvaihdoksen johtavalle organisaattorille piispa Jacob Tengströmille omistetun kirjasen Dissertatio de orthoepia & orthographia linguae fennicae, joka sai pian jatkoa nominien ja prepositioiden taivuttamista koskevalla tutkimuksella De signis relationum nominalium in lingua fennica. Renvall sijoitti normaalisuomen Satakuntaan, Hämeeseen ja Pohjanmaalle. Ensimmäisen suomen ja unkarin etymologiaa koskevan kirjan julkaisi Pietarissa Johan Strahlman (tai Strahlmann) vuonna 1816. Suomen kielen kehittämisen välttämättömyydestä puhuivat 1810-luvulla myös Carl Axel Gottlund ja Jaakko Juteini, joka Jac. Judénin nimellä julkaisi suomen kieliopin vuonna 1818. Mutta vasta Beckerin lehti merkitsi käännettä tekoihin. Turun Wiikko-Sanomat kuitenkin juuttui murrekamppailuihin ja väittelyihin Mnemosyne-lehden kanssa. Kyllästyttyään Becker luopui lehden teosta. Läntispohjaista kirjakieltä ei syrjäytetty, vaan kieli rakennettiin molempien päämurteiden eli sekä länsi- että itämurteiden pohjalle.
Ruotsinkielisen eliitin asema oli ollut niin vahva, että Porvoon maapäivillä suomalaiset säädyt olivat anoneet ruotsin säilyttämistä virallisena kielenä. Ruotsinkielisten vähemmistöasema (13%) ei merkinnyt mitään. Ehkä kyseessä oli myös pyrkimys estää venäjän merkityksen äkillistä kasvua. Kuitenkin jo 1810-luvulta lähtien esitettiin vaatimuksia venäjän kielen pakolliseksi opettamiseksi sivistyneistön koulutuksessa. 1830-luvulla venäjän tutkinto tuli pakolliseksi opettajillekin. Hovin kanssa tekemisissä ollut virkamiehistö käsitteli asioita ranskaksi, muut virkamiehet venäjäksi ja ruotsiksi. Luku- ja kirjoitustaidoton kansa puhui edelleen suomea. Vielä vuonna 1880 yli 10-vuotiaista suomalaisista osasi lukea vain runsaat 12%. Ja vuonna 1900 yli 15-vuotiaista lukutaitoisia oli yli 40%. Näissäkin luvuissa on suuria alueellisia eroja. On siis syytä muista, ettei kielestä puhuminen merkinnyt tavallisen kansan sivistystason todellista nousua ennen kuin vuosisadan loppupuolella. Silloinkin luku- ja kirjoitustaitoisten osuus on kovin matala.
Vuonna 1841 kouluasetuksessa suomen kieli hyväksyttiin koulujen ylimääräiseksi aineeksi. Se ei tähdännyt ylioppilastutkintoon. Samassa asetuksessa valtion oppilaitokset siirtyivät kansliatoimituskunnalta kirkollisasiaintoimituskunnan alaisuuteen, missä asemassa ne pysyivät vuoteen 1918 saakka. Kunkin oppikoulun inspehtoriksi piti nimittää sen paikan kirkkoherra, missä oppikoulu sijaitsi. Koulutus pysyi tiukasti kirkon hallussa vaikka asiaintilan johdosta viranomaiset olivatkin esittäneet voimakastakin kritiikkiä.
Benedict Andersonin nationalismiperiodisoinnin mukaan noin vuonna 1820-1880 välisenä aikana vaikuttanut nationalismin toinen aikakausi on tunnistettavissa kahdesta seikasta. Ensimmäiseksi "kansalliset kirjapainokielet" olivat ideologiselta ja poliittiselta merkitykseltään keskeisessä asemassa. Toiseksi oli mahdollista toimia näkyvien malliesimerkkien opastamana. Nämä esimerkit olivat aluksi kaukaisia, mutta Ranskan vallankumousten (1830 ja 1848) mullistusten jälkeen taas lähellä. "Kansakunnasta tuli jotakin, joka oli kykenevä määrätietoisesti (ja tietoisesti) haluamaan jotakin alusta lähtien". Kansakunta ei siis Andersonin mielestä tarkentanut tähtäintään hitaasti ajan kuluessa.
For keyboard shortcuts, press Ctrl with: B = Bold, I = Italic, S = Publish, D = Draft more »Allow New Comments on This Post YeYksi kansallisen kielen standardiversion rakentamisen kiinnekohtia oli siis sanakirjojen teko. Kahden (tai useamman) kielen välinen sanakirja oli samalla jonkinlainen manifesti pääsystä tasa?arvoiseksi sivistys- tai kulttuurikielen kanssa. Se mitä sanottiin todellisella kulttuurikielellä, voitiin sanoa myös rakennettavalla kielellä. Sanakirjojen avulla täytettiin myös kielessä olevia aukkoja.
Jo romantiikan ajalla oli ryhdytty kielen uudistustyöhön myös sanakirjoja tekemällä. Kustaa Renvallin Suomalainen sanakirja (1823-26) ja Finsk Sprklära (1840) perustuivat läntispohjaiseen kirjakieleen. Renvallkin puhdisti kieltä juuri ruotsalaisuuksista. Itse Renvall kuitenkin käytti ruotsia. Myös aiemmin itämurteita puoltanut Elias Lönnrot päätyi kannattamaan molempien murteiden käyttöä kirjakielessä. Lönnrot julkaisi suuren sanakirjan nimeltään Ruotsin, Suomen ja Saksan Tulkki vuonna 1847 sekä vuosisadan tärkeimpänä sanakirjana pidetyn Ruotsalais-Suomalaisen Sanakirjan vuosina 1867-1880. Kirjasuomen sanavaraston kartuttajan Lönnrot oli ehdoton. Kalevalan sanaston lisäksi hän toimi lehtimiehenä (Mehiläinen 1830-luvulla ja Oulun Wiikko-Sanomat 1850-luvulla). Lisäksi Lönnrot kehitti biologista, lääketieteen, matematiikan ja varsinkin kieliopin termistöä. Juridista sanastoa Lönnrot kehitti yhdessä J. Ph. Palménin lainopillisen käsikirjatyön yhteydessä. Muita sananikkareita olivat Wolmar Styrbjörn Schildt (Kilpinen), luonnontieteisiin suuntautunut Samuel Roos, viipurilaislehti Kanavan toimittaja, maanmittari Pietari Hannikainen ja Suomettaren päätoimittaja Paavo Tikkanen.
Vanhat (pyhät) kielet olivat menettämässä asemaansa myös nationalismille keskeisessä linnakkeessa, yliopistossa. Kun Hobsbawm sanoo, että "edistys kouluissa ja yliopistoissa kertoo nationalismin kehitysasteen, ja juuri yliopistot tulivat nationalististen aatteiden ajamisen keskipisteeseen".
Tästä vain Amerikka oli poikkeus. Yliopiston opinnäytteen kielenä latinasta luovuttiin 1800-luvun mittaan myös Helsingin yliopistossa. Muutenkin vuosisata on tunnetusti puhekielestä sanastoja ja sanakirjoja rakentavien, kieliopin kehittäjien, filologien ja kirjallisuusihmisten vuosisata.
Suomen erikoislaatuisuutta kuvaa tietysti se, että ennen 1860-lukua lähes kaikki johtavat suomen kielen puolesta toimivat henkilöt olivat äidinkieleltään ruotsalaisia. Ja niin kauan kuin sivistyneistön kieli oli ruotsi, monet suomalaisen aatteen ajajista kasvattivat lapsensa ruotsinkielisissä kouluissa. Mutta viimeistään niiltä ajoilta periytyy liberaalin kielipolitiikan siemen. Kaksikielisyyttä, jossa (akateemisesti) hallitaan sekä ruotsi että suomi, pidetään kansallisena rikkautena. Väestön keskuudessa tämä on tietysti ennen koulutustason rajua nousua viime vuosikymmeninä toteutunut vain siellä, missä erikielisten kanssakäyminen on vaatinut sekä ruotsin että suomen hallitsemista.
Suomen kieli tunnustettiin tasavertaiseksi hallinnon kielenä ruotsin kanssa vuonna 1863. Tasavertainen ruotsin kanssa suomen kieli ei tietenkään käytännössä ollut vielä vuosikymmeniin. Ruotsalais-suomalainen virkakielen sanasto valmistui vasta kolme vuotta päätöksen jälkeen. Samana vuonna alkoi ilmestymisensä myös ensimmäinen kulttuuripoliittinen aikakauslehti Kirjallinen Kuukauslehti. Kielellisen kehityksen on katsottu johtaneen siihen, että varhaisnykysuomen aikakauden voi sanoa päättyneen 1870. Siitä alkoi edelleen jatkuva nykysuomen aikakausi. Kieli ei kuitenkaan ollut valmis. Ensimmäisen suomenkielisen oikeustieteellisen väitöskirjan tekijä Jaakko Forsman kirjoitti myöhemmät teoksensa sanastovaikeuksien tähden yleensä ruotsiksi. Suomen kielen oikeinkirjoituskielioppia käsitellään perusteellisesti vasta Eemil Nestor Setälän Suomen kieliopissa vuodelta 1898.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti