Lehdistösensuuri talvisodassa

"Eurooppalaisen sodan" puhjettua nousi Suomessa kuten muuallakin pohdittavaksi julkisuuden ja erityisesti lehdistön valvonta. Syyskuun puolessa välissä perustetun komitean tehtävänä oli valmistella maanpuolustuksen ja puolueettomuuden pohjalta tarpeelliseksi katsottuja toimenpiteitä.

Komitean työn tuloksena perustettiin 11.10. 1939 opetusministeriön valvoma Valtioneuvoston tiedotuskeskus. Sen tehtävänä oli tietojen hankkiminen viranomaisille, virallisten tiedotusten julkaiseminen sekä puolueettomuuspolitiikan esilletuonti julkisuudessa sekä kotimaassa että ulkomailla. Kuten asetus edellytti, perustettiin 17.11. neuvottelukunta, johon kuuluivat jäseninä monet johtavat helsinkiläistoimittajat kuten Eino Kilpi, R. G. Kallia ja Lauri Aho. Se kokoontui kuitenkin vain kerran.

Julkaisujen valvonta oli 11.10. 1939 annetulla asetuksella VT:n vastuulla. Sensuurijärjestelmää ei vielä pantu pystyyn, vaan ohjailu toteutettiin lähinnä lehdistön ammattilehden (Suomen Lehdistö - Finlands Press) kautta. Lehdistöä kehotettiin poliittisesti viisaaseen itsesensuuriin. Aina se ei riittänyt, vaan esimerkiksi liikekannallepanon uutisointia ja Tukholman kokouksen (18.-19.10.) uutisointia rajoitettiin suoraan lehdille annetuilla määräyksellä.

Sensuurin täytäntöönpanoviranomaiseksi tuli valtiollinen poliisi, jonka yhteydessä toimi Erillinen sensuurivirasto. ESV sai oman ohjesäännön 2.11. 1939. Kriisiajan ja sodan suhde oli kuitenkin ymmärretty siviilipuolta paremmin päämajassa. Se valmisteli 18.10. lähtien sensuuritoimintaa ja sitä koskevia henkilövarauksia koko valtakunnan laajuudella, ts. paljon vakavammin kuin kriisin väliaikaisuuteen luottava VT. Siksi ESV määrättiin tasavallan suojelulain (3.12.) nojalla annetulla asetuksella 5.12. päämajan valvontaosaston ja sen sensuuritoimiston alaisuuteen. ESV:a johti tohtori Kustaa Vilkuna. Päämajan sensuuritoimiston päällikkö oli kapteeni Taavi Patoharju.

Joulukuun alkypäivinä päämaja ja sen sensuuritoimisto siirtyivät aluksi Mikkeliin, josta sensuuri jatkoi myöhemmin Mäntyharjun pitäjään. Kotialueen sensuurista vastasi sen jälkeen Helsingin sensuuripiiri ja ESV. Vastuusuhteet eivät olleet selviä. Sensuuripäällikkö Kustaa Vilkuna muistelee, että alussa oli vaikeuksia päättää, mitkä asiat kuuluivat kullekin toimistolle, "mistä määräsi Valtioneuvoston tiedotuskeskus, mistä puolivirallinen propagandaelin Finlandia Uutistoimisto, mistä päämajan propagandaosasto[...]".


Sotilaallista vai poliittista sensuuria?

Sensuurin luonne oli ohjesääntönsä perusteella sotilaallinen. Sen tuli ehkäistä haitallisesti valtakunnan puolustukseen tai yleiseen turvallisuuteen heikentävästi vaikuttavat julkaisut. Lehdistöön tuli päämajan 8.12. antamien ohjeiden mukaan luoda hyvät ja luottamukselliset suhteet. Ohjeissa korostettiin, että Suomessa sensuuri oli tekemisissä kansallisesti ehjän ja isänmaallisen lehdistön kanssa. Siksi sensuurin tuli kohdella sitä "viisaasti ja arvokkaasti".

Käytännössä toimittiin niin, että maa jaettiin neljään, sotasensuuripiiriin. Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Vaasassa oli kussakin oma sensuuritoimistonsa. STT:n jutut tarkastettiin Helsingissä, kuten monen muunkin uutistoimiston. Joulukuusta lähtien, päämajan vänrikki Lauri Miettisen organisoinnin tuloksena, suurimmat lehdet saivat omat sensorinsa. Sen jälkeen oikovedoksia ei tarvinnut kuljetella sensuuritoimistoihin. Samassa yhteydessä myös Kämppiin, jossa ulkomaiset kirjeenvaihtajilla oli lehti- ja konferenssitiloja käytössään, järjestettiin oma sensori.

Talvisodan sensuurin järjestelyt oli suoritettu varsin nopeasti, eikä sensoreiden kouluttamiseen jäänyt aikaa. Ohjeistuskaan ei ollut varsinkaan sodan ensimmäisenä kuukautena ajan tasolla, joten ei ollut ihme, että sensoreiden toiminta ei ollut yhtenäistä valtakunnan eri osissa. Näyttäisi siltä, että maaseudulla sensuuri oli tiukempaa kuin kaupungeissa.

Joulukuun puolesta välistä lähtien VT:n muistioissa kiinnitettiin huomiota tiedotuksen avoimuuteen osana Suomen kansainvälisiä avunsaantipyrkimyksiä. Tammikuussa toistetulla näkemyksellä oli laajempaakin kantavuutta, sillä ne vastasivat olennaisilta osiltaan pääministeri Risto Rytin uutena vuotena päämajan ja C. G. E. Mannerheimin edustajana hallituksessa olleelle Karl Rudolf Waldenille esittämää kantaa, jonka mukaan Suomi tekee suuren virheen yrittäessään pitää kaiken salassa. Apu oli tarpeen ja siksi oli vedottava maailman myötätuntoon, jota ei voitaisi pitää yllä estämällä Kämppiin kosteaan maailmaan suljettujen kirjeenvaihtajien toimintaa. Kirjeenvaihtajien työtä sensuroitiin varsin ankarasti, vaikka suurin osa heistä suhtautui Suomen sotaponnisteluihin myönteisesti.

VT:n sensuurilla oli suuria ongelmia ohjeistonsa kanssa. Vilkunan organisoima sensorikokous pyysi 30.12. päämajalta luetteloa kielletyistä asioista, minkä toivottiin ulottuvan myös sotilaspoliittisiin kysymyksiin. Päämajan propagandaosasto antoikin lehdistölle sotilaallisiin kohteisiin keskittyvän listan sensuurista vielä vuoden viimeisenä päivänä. Kevään mittaan kielletyjä aiheita lehdistössä olivat sotasalaisuudet, keskeneräiset operaatiot, joukko-osastojen vahvuudet, sijoitukset ja siirrot, puolustuksen menettelytapa eli taktiikka, omat tappiot, desanttien ja vakoojien toiminta sekä yksityiskohtaiset pommitusvaurioiden kuvaukset ja säätiedot. Esimerkiksi vapaaehtoisjoukkojen saapumisesta varoitettiin kertomasta niin joulukuussa kuin tammikuussakin.

Osa VT:n määräyksistä sai yhä selvemmin poliittista luonnetta. Tammikuun puolessa välissä, kun apua haettiin ennen muuta Ruotsista, ruotsalaisten poliitikkojen (Sandler vs. Hansson) riidoista ei saanut puhua. Jo ennen joulukuun puolta väliä annettu määräys olla aliarvioimatta vihollista ja kehotus välttää turhaa kerskailua täsmentyi helmikuun alussa sotatilanteen heikennyttyä. VT kielsi silloin lehtiä loukkaamasta Stalinia henkilökohtaisesti. Teemat toistuivat päämajan propagandaosaston ohjeissa helmikuussa.

Ulkopoliittista ohjailua sensuuri oli harjoittanut jo ennen vuodenvaihdetta määrätessään, ettei Saksaa saa lehtikirjoituksissa ärsyttää. Myös ulkoministeriö ohjasi helmikuun puolivälissä "asialliseen suhtautumiseen Saksaan", vaikka pettymys Saksan asenteeseen sai tulla esille. Varmuuden vuoksi Saksan loukkaamisen oli kieltänyt myös päämaja.

Ulkoministeriö korosti ohjauksessaan yleisesti tarvetta estää Suomen sekaantumisen suurvaltojen väliseen politiikkaan. Se tarkoitti sitä, että kanavia haluttiin mahdollisen avun vuoksi pitää auki joka suuntaan. Mutta juuri siinä pyrkimyksessä sensuuri ei ollut tarpeeksi. Oman propagandan menestymismahdollisuudet kansainvälisesti perustuivat ennen muuta tiedotuksen toimivuuteen ja mm. koti- ja ulkomaisten journalistien ja esimerkiksi elokuvaajien toimintamahdollisuuksiin. Niitä ei määräysvaltaa käsissään pitänyt päämaja heille suonut juurikaan ennen helmikuuta, eikä senkään jälkeen kovin runsaskätisesti.

VT:n ja päämajan sensuuri koski yksituumaisesti myös sodan luonnetta. Kyse oli helmikuun puolesta välistä lähtien sensuurin määräyksellä vain puolustussodasta, eikä sodan jälkeisistä järjestelyistä saanut kirjoittaa. Pian kielletyiksi aiheiksi tulivat myös Viron ja länsivaltojen mahdollinen apu. Päämajan sensuuritoimiston helmikuisten ohjeiden uusi sensuuriteema oli maininta siitä, että Viron politiikkaa ei saanut sotkea Suomen asioihin.

Talvisodan sensuurimääräysten taustalla näyttäisi olevan yksiselitteisesti Maan Turvan raportointi. Sensuuriohjeiden luettelo osoittaa, että jo talvisodan Suomessa salainen mieliala- ja mielipidetarkkailu ja sensuuri kulkivat käsi kädessä, toinen toistaan ohjaten ja opastaen. Samaan vyyhteen kuului myös propagandatyö, mikä käy ilmi Finlandia Uutistoimiston johtajan Ilmari Turja helmikuisesta arviosta: "siviilipropagandaa" ja "sotapropagandaa" ei voinut päivittäisessä työssä erottaa toisistaan.


Sensuuri ja Moskovan rauha

Pimennyslinjalle ajautunut sensuuri ei osannut valmistella kansalaisten mieliä sodan päättymiseen. Sensuuri antoi ehdottoman kiellon kertoa Venäjän vaatimuksista Suomelle. Salailu oli tiukempaa kuin konsanaan talvisodan alla harjoitettu uutissensuuri. Sensuurin määräykset ulottuivat edellissyksyä pidemmälle, sillä edes ulkomaiden lehtien kirjoittelua Venäjän vaatimuksista ei saanut lainata.

Valtion johto ei aikonut alistua sotilaalliseen tappioon. Kyse oli vain välirauhasta. Tätä päämäärää tuettiin sensuurilla. Ulkoministeri Väinö Tanner antoi sille maaliskuun 10. päivänä asiasta tarkat ohjeet. Ulkoministeri kertoi Kustaa Vilkunan johdolla hänen luonaan vierailleille "sensuurimiehille" rauhanneuvotteluista ja lupasi näiden päästää lehtiin "asiallisia tietoja, mutta ei mitään maata vahingoittavaa". Heidän tuli valvoa "ettei kotimaisiin lehtiin ilmesty kirjoituksia rauhan puolesta eikä sitä vastaan".

Kun sensuuri tyhjensi julkisen mielipidekentän, ei ole ihme, että tiedotusvälineitä tarkoin seuraavat kansalaiset kokivat talvisodan jälkeisen rauhan ehdot tyrmistyttävinä. Lehdistö oli ehkä itsekin syypää siihen, että sodan aikana vallalla oli propagandistinen tyyli. Realistinen tiedotus puuttui. Tappion hetkellä sellaisesta seuraa järkytys.

Vaikka sensuurin painopiste oli sotilaallisissa asioissa, poliittinen mielipiteiden ohjaus ja salailu olivat olleet osa talvisodan sensuuria. Kun tähän lisää talvisodan lopun kiellon arvioida välirauhan ulko- ja sisäpoliittisia vaikutuksia julkisesti - mikä on selvästi poliittisen sensuurin piiriin kuuluva teko - ja päämajan konsensusta ylläpitävän toiminnan, osoittaa se selvästi, että käytännössä sensuurin politisoituminen edelsi konsensuksen päättymistä. Sensuurilla yritettiin ehkäistä mielipiteiden ennakoitavissa oleva hajaantuminen.

Moskovan rauhan jälkeen sensuuria tarvittiin myös siksi, että sillä oli vaikutusta hallituksen liikkumavapauteen. Sensuurin avulla toteutetun mieliala- ja mielipidevaikuttamisen lisäksi päämajan aprillipäivän sensuuripäätös, jossa kiellettiin hallituksen ja viranomaisten arvostelu, merkitsi ennen kaikkea sitä, että vuorokausi kieltopäivän jälkeen syntyneelle Risto Rytin uudelle hallitukselle yritettiin järjestää mahdollisimman vapaat kädet sekä ulkopoliittiseen että sisäpoliittiseen toimintaan. Mielipiteitä myös muokattiin ja kontrolloitiin salaisesti (Maan Turva, elokuusta lähtien SAT eli Suomen Aseveljien Työjärjestö).

Kevään 1940 yleinen sensuuripolitiikka ei näytä vastaavan usein esillä ollutta näkemystä vallan dualismista. Sensuuri jatkui Rytin hallituksien ja päämajan harjoittamana varsin yksituumaisesti. Sen sijaan Urho Kekkosen (ml) johtama eduskunnan perustuslakivaliokunta toivoi maaliskuun lopun lausunnossaan sensuurin rajoittuvan vain puolustusasioihin ja maan ulkosuhteisiin.

Perustuslakivaliokunta määritteli kannakseen, että poliittiset näkökohdat pääasiassa määräsivät rauhan aikana sen, oliko sensuurin harjoittaminen ylipäätänsä tarpeen. Valiokunnan mukaan poliittinen sensuuri ei voinut kuulua sotilasviranomaisille.

Päämaja kommentoi perustuslakivaliokunnan lausuntoa pitäen sitä kaiken kaikkiaan tarpeettomana. Päämajan linjalle asettunut hallitus ei noudattanut eduskunnan perustuslakivaliokunnan toivomusta, vaan päätti uuden asetuksen sijaan antaa uuden sensuuriasetusversion nojautumalla tasavallan suojelulakiin, jolloin eduskuntaa ei olisi tarvinnut lainkaan kuulla.

Sosiaalidemokraattisen kansanedustaja K. H. Wiik teki huhtikuussa lakiesityksineen sensuurin lakkauttamiseksi huhtikuussa. Asiasta poliittisessa vastuussa ollut puolustusministeri Karl Rudolf Walden vastasi itsenäisyyden säilyttämisen edellyttävän hallitukselta valvontaa, ettei julkistettaisi tietoja, joita voitaisiin käyttää maamme puolueettomuutta vastaan. Lausuntonsa ministeri Walden antoi täydessä yhteisymmärryksessä sotilaallisen johdon kanssa.

Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Eino Kilpi otti esitelmässään "Sotasensuurin sekä valtion propaganda- ja tiedotustoiminnan järjestämisestä" Suomen Sanomalehtimiesten Liiton vuosikokouksessa 12. päivänä toukokuuta 1940 saman kannan kuin perustuslakivaliokunta. Kilven mielestä sanomalehdistöön kohdistuva sotasensuuri oli silloisessa muodossaan mahdollisimman pian lakkautettava ja sensuuri tuli rajoittaa ainoastaan ulkopolitiikkaa ja Suomen suhteita ulkomaihin käsitteleviin kirjoituksiin.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta ei pitänyt siitä, että hallitus ja sitä tukenut päämaja yrittivät kävellä eduskunnan ylitse maalis-huhtikuun taitteessa. Päämaja taipui lopulta painostuksen edessä, sillä 29.5. annetun ohjeen mukaisesti sensuuria sai kritikoida "mikäli sanomalehdistö ei hyökkää jotain nimettyä sensoria vastaan tai paikallistuta jotain määrättyä tapausta."

Päämaja tunsi kuitenkin tiettyä mielenkarvautta tappion häämöttäessä. Uusia ohjeita perusteltiin "yleisölle ja lehdistölle" sanomalla, "ettei sotasensuuri pelkää arvostelua ja ettei se, kuten monelta taholta jo on saatu kuulla, ole läheskään niin turhantarkka ja tehtäväänsä sopimaton kuin eräät sanomalehdet ovat tahtoneet väittää". Sensuurin jatkumista päämaja perusteli "valtiovallan ja yleisön" tavoin yleismaailmallisella tilanteella ja maan uhanalaisella asemalla.

Päämaja ei onnistunut kääntämään kansanedustajien päitä sensuurikeskustelun kiellon lievennyksillä. Toukokuun viimeisenä päivänä annettiin eduskunnan tahdon mukainen uusi asetus, jolla tasavallan suojelulakiin nojautuen tiedotustoiminnan valvonta siirtyi puolustusviranomaisilta sisäasiainministeriön hoidettavaksi.

Asetuksen perusteella luotu Tiedoitustoiminnan tarkastusvirasto aloitti toimintansa 10. päivänä kesäkuuta 1940. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa sijainneen viraston päälliköksi komennettiin "sotamiehenä kenttäarmeijassa palveleva toht. Kustaa Vilkuna". Kustaa Vilkuna suositteli samaan aikaan lehdistölle itsesensuuria, jottei konsensusta rikottaisi ja loi näin jatkoa jo talvisodan alla ensiaskeleitaan ottaneelle maan tavalle.

Uusi asetus rajasi ennakkosensuurin koskemaan Suomen ja ulkomaiden välistä posti-, lennätin- ja puhelinliikennettä sekä radiolähetyksiä, sekä sellaisia sanoma-, aikakaus- ja lentolehtisissä julkaistavia kirjoituksia, uutisia ja kuvia, jotka koskettelivat ulkomaan valtiollisia oloja tai maanpuolustukseen kuuluvia asioita.

Artikkeli julkaistu Talvisodan pikkujättiläisessä (WSOY, 1999. Saatavilla myös viroksi.)