Neuvostovastaisuuden loppu

Vuosi 1985 on käännekohta suomalaisessa poliittisessa mentaliteetissa. Sen selvin ilmentymä oli muutos ulkopoliittisessa elokuvasensuurissa. Monet merkit olivat jo 1970–luvun lopulta osoittaneet, että aika alkoi ajaa sen ohi. Neuvostoliiton glasnost 1980–luvun puolivälissä merkitsi jäidenlähtöä.

Suomalaisen elokuvasensuurin ulkopoliittisen vapautumisen lähtökohdat olivat 1940–luvun sotasensuurikieltojen purkautumisessa ja esimerkiksi Kultaisen kaupungin ja Ninotchkan sallimisessa 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa.

Näihin on luettava myös elokuvan oikeudet hankkineen Matti Helkapalon sinnikkään toiminnan tuloksena vapautuksen saanut Isoviha (Suomi 1939), Kalle Kaarnan viimeiseksi jäänyt näytelmäelokuvan ohjaus. Se kuului sodan jälkeen kotimaisiin kiellettyihin elokuviin. Ilta–Sanomissa esiintynyt tarkastamon puheenjohtaja Jerker Arnold Eriksson vakuutti helmikuussa 1982, että "[p]oliittisen mielipiteen esittäminen ei ole kiellettyä eikä poliittinen väri ratkaise sensuurin läpäisyä. [– –] Tiukemmissa tilanteissa on ollut toisinkin, mutta 40 vuodessa kiellot vanhenevat. Kun sensoroidut ajatukset ovat historiaa, niitä voidaan taas valkokankaaltakin katsella."

Kuitenkin kesäkuussa 1983, kun Risto Orkon Jääkärin morsian oli saanut erikoisluvan esitykseen Seinäjoella, Eriksson sanoi Ilta–Sanomille, että filmit kiellettiin aikoinaan ulkopoliittisista syistä "eikä tilanne ole siitä muuttunut". Näin niiden salliminen ei vuonna 1983 ollut ajankohtaista.

"Jääkärin morsiamen esityskielto on perin käsittämätön asia, sillä Sihvon laulunäytelmää esitetään jatkuvasti teattereissa eri puolella Suomea", ihmetteli Risto Orko lehtihaastattelussa. Myös Suomen elokuvasäätiön pääsihteeri Kari Uusitalo sanoi elokuvaa "täysin vaarattomaksi materiaaliksi, jolla on enää historiallista arvoa. Se on museotavaraa, eikä se vetoa isänmaallisiin tunteisiin sillä tavalla kuin omana aikanaan".

Sen sijaan Uusitalo mainitsi Wilho Ilmarin elokuvan Yli rajan (Suomi 1942) olevan arveluttavan naapurisuhteiden kannalta. Sitä oli myös Risto Orkon Jees ja just (Suomi 1943) , jonka tapahtumat sijoittuivat Neuvostoliiton puolelle ja jossa puna–armeijan sotilaista tehtiin "todella raakaa pilaa". Uusitalo totesi, ettei aiemmin tehtyjä päätöksiä uskalleta kumota "– aiempaan päätöksen kumoamiseen kun liitty aina pieni riski". Se tarkoitti Neuvostoliiton protestia.

Elokuvatarkastamolle vanhat asiat eivät olleetkaan helppoja. Toukokuussa 1982 jätettyyn Isovihan tarkastushakemukseen esityslupa saatiin lopulta vasta 26.4.1984. Kyse oli ennakkotapauksesta ja vasta tarkastamon varapuheenjohtajan Arvo Salon aktivoituminen sai aikaan sen, että maaliskuussa 1984 tämä elokuva voitiin päästää esityksiin.

Huhtikuun lopussa 1985 sanomalehti Pohjalainen totesi Isovihan vapautuneen sekä televisioon että elokuvateattereihin. "Vuonna 1938 Risto Orkon ohjaamaa Jääkärin morsianta sensuuri tsiikaa taas kerran sillä silmällä. Kuukausi sitten sensuurista annettiin ymmärtää, että päätös, arvatenkin vapauttava, on tulossa parin viikon päästä. Nyt raktaisua kuitenkin venytetään neulanpistoisessa ilmanalassa. Erikoisluvalla morsianta on katseltu viime vuosina Seinäjoella ja Ylistarossa. Helmikuun manifesti ja Aktivistit ovat morsiantakin kuumempaa kamaa."

Mukaan tempautui myös Yleisradio, joka esitti Isovihan tammikuussa 1985: ulkopoliittinen varovaisuus oli mukana sen verran, että tarkastamon johdon kehoituksesta televisioyhtiö poisti elokuvasta kuusi venäläisvastaiseksi katsottua repliikkiä.

Kansan Uutisten Pertti Jokinen kommentoi: "Poistot eivät sinänsä mitenkään heikennä elokuvan taiteellista tasoa, joka ei muutenkaan aivan valtava ole. Sopii kuitenkin ihmetellä, eikö suomalainen katsoja ja suomalais–neuvostoliittolaiset vankat ystävyyssuhteet olisi kestäneet 1710–luvulle sijoitettuna sellaisia ilmaisuja kuin "mulkosilmä, moskoviitta–Iivana", "Ryssän maalla" ja jopa sellaista kuin "ryssiä ei ole syytä armahtaa"."

Jokinen kiinnitti huomiota, että nuo poistot olivat itse asiassa samoja, joita elokuvaan tehtiin lokakuun alussa 1939. "Nykypäivän katsojalle – ja varsinkin uuden aallon oveliin neuvostovastaisuuksiin tottuneelle katsojalle – tuntuvat näiden elokuvien neuvostovastaisuudet kuitenkin varsin kevyiltä, lapsellisiltakin – selvästi historiaan sijoittuvilta, joten hieman hätävarjelun liioittelulta maistuvat nämä kiellot kuin myös television nyt tekemät Isovihan leikkaukset – olkoonkin, ettei niillä ilmeisestikään mitään korvaamattomia taidearvoja menetetä.

Televisioesityksen jälkeen myös Eriksson palasi aiemmalle linjalleen sanomalla yleisen normiston ja olosuhteiden muuttuvan jatkuvasti, mikä merkitsee samalla tulkinnan muuttumista: "Isovihan salliminen oli tavallaan myös vastaus muuttuneisiin suhtautumistapoihin. Sitä paitsi 40 vuotta vanhana se alkaa jo muutenkin olla historiaa."

Samassa yhteydessä Yleisradion filmipalvelun päällikkö Nils Ljungdell sanoi heillä olevan elokuvatarkastamon kanssa "herrasmiessopimus": jos tarkastamo ei olisi sallinut, Isovihaa ei olisi esitetty, vaikka laki sen olisi sallinut. Television näkökulmasta kyse oli vain vähäisestä määrästä filmejä, ja heillä oli muutakin esitettävää.

Vuosi 1985 oli muutenkin mielenkiintoinen vuosi suomalaisen ulkopoliittisten teemojen uudelleenarvioinnin kannalta. Sirje Sinilinnun Viro–kirja, Osmo Jussilan iltapäivälehden haastattelussa romukoppaan heittämä termi "neuvostovastaisuus" - hän sanoi, että se oli neuvostoliittolainen poropagandatermi - ja Carl–Erik Skarpin kirjoitus Uudistuva Ihmiskunta –lehdessä, sekä niiden eräänlainen vastakirjoitus, K. J. Långin artikkeli Nya Argus –lehdessä ovat siitä esimerkkejä.

Näin "neuvostovastaisten" elokuvien vapautuminen liittyy muuhun yhteiskunnalliseen vapautumiseen. Ehkä on oikeutettua puhua suomalaisesta glasnostista vuonna 1985.

Neuvostovastaisuus oli esillä vielä Renny Harlinin Jäätävän poltteen yhteydessä. Suomen Kuvalehden Ywe Jalander hyväksyi periaatteessa elokuvaan kohdistuneen sensuurin, mutta sen sijaan hän kritikoi vahvasti kommentoinnin yhteydessä käytettyä kieltä, jota hänen mielestään oli käytetty "arveluttavalla tavalla".

"Sekä Yleisradion uutistenlukija että lehtitietojen mukaan myös elokuvatarkastamon päällikkö ovat käyttäneet termiä neuvostovastainen kiellon perusteista puhuttaessa. Termi neuvostovastainen on kuitenkin perusteena aivan muuta kuin lain käyttämä sanonta 'huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin'. 'Neuvostovastainen' on tarkoitteiltaan epämääräinen. Se on kielen sisäisen vallankäytön väline ja sen alaa voidaan mielin määrin vaihdella kulloistenkin poliittisten tarpeiden mukaan. Se pesiytymistä julkiseen asialliseen kielenkäyttöön on täysi syy välttää. Loppujen lopuksi tämän termina taakse käytkeytyy hyvin samankaltaista asenteellisuutta kuin puheena olevan elokuvankin, vaikka erimerkkisenä."

Viisaasti kirjoitettu Ywe Jalanderilta, jonka muistoa kunnioittaen tämä sitaatti. Hänen kuuluisin otoksensa oli muuten 1960-luvulta. Se panorointi Lapualaisoopperan esiintyjistä, jonka me kaikki olemme tuhat kertaa nähneet, on hänen tekemänsä uutisinsertti. Tekijänoikeustyperyyksistä johtuen emme taida hänen hienoja taidedokumenttejaan uusintoina nähdä.