maanantaina, marraskuuta 30, 2009

Talvisota 70 vuotta

Talvisodan alkamisesta on tänään 70 vuotta. Jos miettii sitä, miten päivä otettiin vastaan 20 vuotta ja 10 vuotta sitten, ovat tunnelmat paljon rauhallisemmat. Suurin ero on siinä, että nyt esillä ovat lotat, joiden ympärillä isänmaallista hehkutusta harrastetaan. Juhlapuheita en tietenkään ole seuraamassa. Siellähän paatoksella on retorinen sijansa.

Itse sotaa käsitellään pääosin järkevästi, historiantutkimuksen tyynestä näkökulmasta. Ohto Mannisen esitys Yle1:n aamutelevisiossa oli tästä täydellinen esitys. Mukavaa että myyttipuhe talvisodan alkamisesta yllätyksenä tuli kumotuksi. Tästä olen aikoinaan professorille puhunut pari kertaa talvisota-dvd:tä koostettaessa.

Kun koko kansalle kuukausitolkulla selitetään (mm. sotaa edeltävissä elokuvauutiskatsauksissa), että sota uhkaa, ja siihen parhaan kyvyn mukaan valmistaudutaan, on paha puhua yllätyksestä. Tyrmistys ja järkytys on oikea kokemustermi niille poliitikoille, jotka uskoivat että Neuvostoliitto bluffaa. Historiassa käy usein niin, että jokin selitys ikään kuin jymähtää päälle, siitä tulee uskon ja ideologian osoitus. Yllätyksestä puhuminen on ideologinen selitys sille, että Neuvostoliiton hyökkäys oli juuri niin barbaarinen kuin sodan propaganda sen halusi esittää.

Vastaavia selitysluutumia on paljonkin. Esimerkiksi turvallisuuskysymysten yhteydessä Jartsev-neuvottelut vuodesta 1938 lähtien unohdetaan. On selvää, että Neuvostoliitto valmistautui sotaan Suomea vastaan jo ennen Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan solmimista. Neuvostoliiton aloittaman talvisodan taustalla oli Leningradin turvallisuus, joka oli Jartsev-neuvottelujen ytimessä käytännön poliittisena tavoitteena. Sieltä periytyy myös Suomen hallitusten linja, taipumattomuus ja käsitys periksiantamattomuuden siunauksellisuudesta. Suomalaiset eivät olleet aivan yksimielisiä tässä suhteessa, kuten neuvottelijadiplomaattien ja esimerkiksi Mannerheimin arviot osoittavat.

Sinällään Suomen käyttäytyminen näissä neuvotteluissa oli tulosta siitä ulkopolitiikasta, joka syntyi kun reunavaltiopolitiikasta irrottiin 1920-luvun alussa. Julkisesti Suomi irtisanoutui reunavaltiopolitiikasta vuonna 1935. Uusi linjaus sai nimekseen pohjoismainen suuntaus, jota tuki 1939 syksyllä julistettu puolueettomuus. Käytännössä se tarkoitti, ettei Suomi tue Baltian maita, jos nämä joutuisivat sotaan Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitolle nämä vakuutukset eivät riittäneet, sillä se halusi takuita siitä, että Suomi ei liittoutuisi Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Tämä oli epäonnistuneiden Jartsev-neuvotteluiden sotilas- ja kansainvälispoliittinen ydin.

Maailmanvallankumouksen (originaali idea)ja Neuvostoliitossa rakennettavan yhden maan sosialismin (1935 lähtien) puitteissa Suomi oli pikkutekijä, mutta se oli lähellä Leningradia. Moskovassa puhuttiin uusista reunavaltioista (Pribaltikan käsite), joihin ei voinut luottaa. Kuten Kimmo Rentola on tätä neuvostoajattelua luonnehtinut, "ne olivat isompien palvelukseen alttiita nilkkejä ja aina valmiit tarjoamaan alueensa ja painamaan perässä jos interventio tulisi". (Platsdarm-idea, place d’armes.) Tämä ajattelu on todennäköisesti tärkein talvisotaan johtanut syy. Sota oli siis mitä suurimmassa määrin geopoliittinen.

Tämän geopoliittisen aseman suhteen Suomen ulkopolitiikka epäonnistui, sillä pohjoismainen suuntaus ei jostain syystä ollut Moskovassa uskottavaa, vaikka Suomen asema entisenä autonomisena maana (ja valtiona) oli ehkä parempi kuin muiden "Pribaltika"-maiden - tämä siis neuvostojohdon silmissä. Neuvostoliitossa seurattiin tarkkaan Pribaltika-maiden keskinäisiä suhteita ja yritettiin löytää niiden käyttäytymisestä ristiriitaisuuksia. Sotilaallisesti Suomen ja Viron yhteistyö (lue: Jari Leskisen teokset) oli varsin kiinnostavaa, eikä sopinut reunavaltiopolitiikasta irtautumiseen.

Suomi ei onnistunut vakuuttamaan Neuvostoliittoa siitä, että se ei olisi yksi (uusista) reunavaltiosta, vaikka sen vaikutelman Suomi (viisasta kyllä) selvästi halusi antaa julkisuudessa (vaikkakaan ei esimerkiksi sotilaspoliittisesti).

Vastaava analyysi oli Moskovassa käynnissä tutkittaessa Pribaltika-maiden suhteita suurvaltoihin - Erkon suhteet Yhdysvaltoihin ja Rytin ja Mannerheimin brittisuhteet ovat tietysti tässä suhteessa kiinnostavia. Tämä liittyi tietysti suoraan "nilkki"-asteen arviointiin. ("Nilkki" sopii hyvin verrattavaksi esim. läntiseen "roistovaltion" käsitteeseen). Kun sotien jälkeen puhuttiin "luottamuksesta" ja sen välttämättömyydestä, tarkoittivat aikalaiset juuri näitä arvioita.

Moskovassa myös Pribaltika-maiden sisäisten poliittisten muutosten avaamia mahdollisuuksia seurattiin tarkoin. Kuten arkistotutkimukset ovat osoittaneet, tämä analyysi oli usein pätevämpää kuin mitä julkisuudessa esitettiin. Propagandan yksiulotteisuus ei vastannut hallinnon todellista tietotasoa Moskovassa. Tämä panee epäilemään myös tätä uskoa siitä, että Suomen tilanne olisi todellisuudessa analysoitu kypsäksi vallankumoukseen: ts. uskomusta siitä, että Suomen työläiset olisivat 1918-hengessä liittoutuneet hyökkäävän puna-armeijan (tai Suomen kansanarmeijan) kanssa. Suomen uskottiin yksinkertaisesti kaatuvan vähemmälläkin sotilaallisella voimalla. Suomen puolustus oli lujempi kuin Moskovassa arveltiin.

Kun vielä puhutaan siitä, että hyökkäävä puna-armeija olisi menettänyt uskoaan nähdessään Suomen maaseudun hyvän tilan vastoin propagandan sanomaa köyhyydestä ja kurjuudesta, kyse lienee jälkiselityksestä. Yleensä hyökkäyksessä vastaan tulleet rikkaudet innostavat ryöväämään niitä ja horisontissa siintäviä kulta-arkkuja kahta innokkaammin.

keskiviikkona, marraskuuta 25, 2009

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 49 tänään

Orionissa, Eerikinkatu 15 (Helsinki) iltaviideltä

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 49: VALINTATILANTEIDEN DRAAMAA SEKÄ PUOLUEPOLIITTISIA FIKTIOITA

25.11. keskiviikko 17:00(I dokumentärens kärnä 49: Valsituatinernas dram och partipolitiska fiktioner), digibeta, sallittu kaikille, 98 min

Katso tarkemmin esitettävät elokuvat.

Ja osta biletti saman tiensä.

tiistaina, marraskuuta 24, 2009

Filmiä ja valoa



Ylistarossa Filmiä ja valoa -elokuvafestivaaleilla 22.11.2009
(Kuvat: Marita Nyrhinen)
Posted by Picasa


Posted by Picasa


Sain kunnian naulata elokuvateatterin seinään nimilaatan vierailun johdosta. Matin-Tuvan omistaja Anssi Luoma seuraa iskujen tarkkuutta.


Posted by Picasa Ilkan valokuvaaja Kari Löfhjelm työssään.

maanantaina, marraskuuta 23, 2009

Ylistaron meininkiä

Viikonloppu oli tunteina pitkä, mutta muuten mukava. Lauantaina pongahdin ylös aamuviideltä että ehtisin junaan. Pistäydyin Filmi ja valo -elokuvafestivaaleilla Ylistarossa, joka on nykyään osa Seinäjokea. Päävieras oli Timo Koivusalo Täällä Pohjantähden alla-elokuvansa puitteissa, mukana apulaisohjaajaa ja näyttelijöitä. Jengi tykkäsi vaikka yli kolmen tunnin kesto pani vahvimmatkin lihakset koetukselle. Elokuva kestää katsomisen, joten käykääpä kaunistamassa vähän uuvahtaneita kotimaisen elokuvan katsojalukuja joulukuussa.

Lauantai-iltana olivat vuorossa Seinäjoen nähtävyydet: mukaan mahtui sisäfilettä, karaokea ja uskokaa tai älkää, reggaeparty, johon oli saatu vetoapua vähän Helsingistäkin. Eli paljon mahtuu kaupungin menoihin lauantai-iltana. Sunnuntaina kävin puhumassa 1918-teemasta ja näyttelin asiaan kuuluvia elokuvia ko. vuodelta. Fiilinki mukava ja sali eturivejä lukuunottamatta täynnä.

Tämän päivän Ilkka kehuu paperilla, vaan ei nettijutuissaan muuten kuin maksullisena näköispainoksena, väkeä olleen tungokseen saakka. Uusi katsojaennätys neljä kertaa järjestetyillä festareilla tuli. Kävijämäärä ylitti tuhannen reilusti useammalla sadalla, joten valittu linja oli hyvä: uutta kotimaista, paikallisia uutuuksia - Harri J. Rantalan runollinen Nurmoo tuli nähdyksi (siinä näyttelee myös serkkuni tytär Saara Saastamoinen), vanhoja kaitapätkiä vuosikymmenten takaa alueen tapahtumista ja uusia kansainvälisesti kiinnostaneita filkkoja.

Matin-tuvan omistaja Anssi Luoma voi olla tyytyväinen tähän menestykseen ja lupailikin jatkoa tulevina vuosina. Paikallinen elokuvateatteri on ollut pystyssä jo neljän sukupolven ajan. Jatkuvuus näkyi paitsi työntekijöiden omistautumisessa asialleen, myös teemaan liittyvänä julistenäyttelynä, perheyritys kun on osannut laittaa vanhat julisteensa talteen. Menestystä jatkossakin!

keskiviikkona, marraskuuta 18, 2009

Se nyt vaan on sillä lailla

Helsingin Sanomat on uudistunut positiivisesti, se näyttää ihan samalta kuin parhaat maakuntalehdet jo vuosia. Toinen toivoakseni käypä vertaus lienee nettijulkaisu. Pitäisiköhän minunkin vaihtaa blogin fonttia käyttäjäystävällisemmäksi. Varmasti, jos sata tuhatta lukijaa sitä vaatii.

Hesaria on nyt helpompi lukea, se on selvää. Mutta aamuaivastukset ovat entisellään lehdessä käytetyn pölisevän musteen vuoksi. Vaihtakaa sekin. Arvovaltaisista itse julkaistuista kritiikeistä löytyisi toinenkin vaihdettava: lehden aiempi päätoimittaja totesi, että nykytoimittajien kirjoituksista näkyy kovin selvästi kirjoittajan tieto- ja taitotaso. Sitä ei voi paremmin sanoa. Niin näkyy. Joka päivä ja lähes joka sivulla.

Terveistä ilmiöistä sairaisiin. Aivastukset kääntyivät viime viikolla ysköksiksi asti, kun keuhkot repesivät raa'an ja kostean ilman karkeudessa. Kolmen sairaspäivän, sen jälkeisen pikaisen työpäivän ja hermeettisen kotiviikonlopun jälkeen keuhkoja kutittaa vain silloin tällöin, niin että tietää ettei ole vielä terve.

Sikainfluenssaa se ei tainnut olla, mutta jos oli, niin olen siitä ja sen vaisuudesta kovin kiitollinen. Näin viruksen pitää osata käyttäytyä. Maltillisesti ja liikoja haittaamatta. Tämän biologismin jälkeen voisi kai halata puuta. Tai ainakin kaikkialla näkyvää Anna Puuta.

Yskän kiusallisimpiin piirteisiin kuuluu se, että terveysintoilijat lähestyvät aina näihin aikoihin vuotta sanomalla, että ei tuo yskä ole muuta kuin tupakkayskää. Hyvä on, ettei tämä henkilökohtainen tupakkayskäni vaivaa muulloin kuin silloin kun tupakoimattomatkin tapaavat yksikseen yskiskellä. Terveysintoilijat ovat usein niitä, jotka ovat aina oikeassa, mutta ajavat silti tai paremminkin juuri sen vuoksi kolareita tuon tuostakin. Paitsi tietysti Christer jota on kiva lukea.

En tiedä, onko sairas vai terve ilmiö, mutta monet ovat huomautelleet siitäkin että olisin laihtunut. En ole. Sen sijaan vaihdoin vaatteita. Ostin lentäjien vielä lentäessä aikataulujen mukaan Lontoosta sopivat: jostakin syystä siellä lyhyille ja tanakoille löytyy vaatteita ihan tavallisista kaupoista ja vielä edulliseen hintaan.

Kotokapitalismimme toimii toisin. Täällä myydään ei-oota. Jos siis myydään, sillä ainakaan ystävällisesti rahaa tuotetta vastaan tarjoamaan tullutta ei tavallisesti kohdella. Oikein ketuttaa sellaiset epäystävälliset ihmiset, ymmärrättehän.

Kutsuivat varmaankin raisun luontoni tähren käymään Ylistarossa Filmiä ja valoa -elokuvafestivaaleilla, jossa teemoitellaan ensi viikonloppuna 1918-aiheen parissa. Säät pahalaiset vain näyttävät hieman hangoittelevan vastaan.

Vielä hyvähenkinen loppukaneetti. Elokuva-alan toimijoiden Lehtiset julkaisi elokuvaohjaaja Ville Suhosen esittelyn kirjastamme. Se kannattaa lukea malliksi siitä, miten näinkin vaikean kirjan voi arvostella kun osaa ajatella ja kirjoittaa yhtä aikaa.

EDIT: Laitetaas vielä tämäkin. Ruotuväkilehdessä yhtenä haastateltavana: Sotaelokuvien luvattu maa.

keskiviikkona, marraskuuta 11, 2009

Hamaan loppuun asti

Samaan aikaan kun sikainfluenssa kaataa yhä useamman, valtionhallinto porskuttaa uusien esimerkkimaiden kanssa. Maan ainoa todellinen aristokraatti Björn Wahlroos valmistautuu Tieto-Finlandian jakoon ja muistuttaa meille thatcherismin saavutuksista. Niistä on jo muutama tovi, mutta ilmeisesti maailma ei muutu. Valtiovarainministeriön ihannemaat olivat thatcherismin aikaan Uusi-Seelanti ja Irlanti, mutta nyt ne ovat aivan toiset.

Omilleen puhunut Katainen totesi julkisuuteen, että ensi vaalikaudella täytyy varautua veroasteen nostamiseen ja menojen leikkaamiseen. (Varmasti Kokoomukselle hyvä vaalitunnus ensi vaaleihin.) Tätä ei tarvitse tehdä omin neuvoin. Rohkaisevia esimerkkejä valtiovarainministeri löysi Virosta ja Liettuasta, siellä kun on tehty miljardien eurojen leikkaukset ja veronkiristykset. Ylen uutisen mukaan Katainen "sanoo ihailevansa balttipäättäjiä, jotka ovat oman terveytensäkin kustannuksella panneet maiden talouden kuntoon rajuilla säästöillä".

Ainoa mikä minua hämmästyttää on se, että ilmastonmuutos ja ympäristö eivät olleet keskeisiä argumentteja valtiovarainministeri Kataisen saarnassa. Suomalaiset lämpenevät nykyään vain ympäristölle perustuville veroille. Tämänhän nykyinen ydinvoimalapuolue Vihreät ovat saaneet aikaan. (Vihreät itse puhuvat mieluummin vain kauppojen sunnuntaiaukioloajoista.)

Katainen ei puhunut ympäristöstä - miksi olisi Kokoomuksen puoluehallituksessa -, sillä tarkoituksena oli tällä kertaa jatkaa työuria hamaan loppuun, eläkeläiset kun ovat vaarallisia tulevalle Suomelle, joka näyttää tulevan juuri silloin kun minä voisin päästä eläkkeelle. Ellei sitten epidemia vie jo ennen sitä.

tiistaina, marraskuuta 10, 2009

Saartorengas kiristyy

Maailman kirjat ovat taas kirjuutelleet omiaan. Asematunneli täyttyi Helsingissä vedellä, kun suuren putken vierellä oli mystinen reikä. Salaliittoteoria sanoo heti, että se on se reikä, jolla tuubin vallannut maahantunkeutuja hukutetaan. Siihen tosin tarvitaan useampikin reikä ja jokaiselle asemalle vielä omansa. Että pitäisi reikiä löydellä. Tämä ei sitten perustu tietoon eikä oikeastaan mihinkään, mutta minkäs sitä mielikuvitukselleen voi. Varsinkin kun taudit saartavat.

Keuhkot melkein repesivät eilen vaatimattomassa vastamäessä kuin Freddy Kruger ikään olisi hieman repäissyt molempien keuhkojen reunasta rintalastan auki. Pääsin kuitenkin kotiin potemaan. Keuhkoputkea oli kutitellut jo edellisenä päivänä, nyt ei kutittanut vaan koski. Kuumetta ei ole ja nuha valuu, joten kai tämä on muuta kuin sikainfluenssaa, joka on saanut lempinimen "sikis".

Aika sikiävä tauti tuo sikainfluenssa. Tyttären luokalla on kuulemma ollut kolme tänään poissa. Arvaa kai sen, mikä siellä sikiää. Jos lasketaan yhteen keuhkoputken nykyinen tila ja nurkan tällä puolen lurkkiva sikainfluenssa, alkaa olla aika muistella sitä, mitä isän äidin Anna Kustaava Herrasen sukulaispoika toisteli isänsä hautajaisissa.

Anna Kustaavan pikkuveli Eemil nimittäin näki isänsä hautajaiset ja tämän arkun. Hautajaisissa ja sen jälkeen hän hoki: "Minullekin musta alkku, minullekin musta alkku". Kukaan ei muista kertoa oliko Eemelin arkku musta vai valkea, mutta arkun hän kumminkin sai. Kun sisarusten isä kuoli 23. maaliskuuta 1911, seurasi häntä 8. toukokuuta Emil, joka olisi samana vuonna täyttänyt 14. heinäkuuta neljä vuotta. Kaikin pääteltävissä olevin tiedoin he kuolivat espanjantautiin eli H1N1-viruksen aiheuttamaan influenssaan. Eli samasta viruksesta puhutaan kuin 1918 ja 1976 ja 2009. Että semmoiset tunnelmat tänään.

sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009

Hiirenloukku

 
Posted by Picasa

Rooman muistoja

 

Roomassa näytti olevan 19 astetta lämmintä. Tämä on perinteinen vierailuviikko siellä, mutta nyt täytyy odottaa kevääseen. Vastaan tulleen kuvan alluusion voimaa.
Posted by Picasa

keskiviikkona, marraskuuta 04, 2009

Radiolinkki

Töitä piisaa, eikä ehdi ajatella bloggaamista. Mutta YLEn areenalta voi kuunnella viime perjantaisen juttelumme tohtori Jokisipilän kanssa Radio Suomessa. Teemu Laaksosen toimittamassa Ajantasa-ohjelmassa aiheina olivat mm. Afganistan ja EU.