KOLUMNI DEMOKRAATISSA HUHTIKUUSSA 2023
Kirjaston lainatuimmaksi kirjaksi nousi jokin aika sitten runoteokseksi määritelty julkaisu. Ei tarvitse olla kummoinen ”matikkapää” laskeakseen yksi plus yksi, että moiseen ihmeeseen tarvittiin kohu ellei peräti skandaali.
Kovin harvinaista ei lopulta ole se, että kritiikki nousee tärkeämmäksi kuin alkuperäisenä kohteena ollut teos. Niin kävi nyt, päinvastoin kuin silloin ennen, kun Seitsemän veljestä teilattiin.
Yksityiskohtia keskustelusta riittäisi kyllä perattavaksi, mutta yritän tiivistää. Kritiikin olennainen tekijä on se, että se antaa jotakin. Kriitikon ei kannata alkaa neuvoa tekijää, vaikka sormen heristäminen on usein vaistomainen reaktio. Kritiikki ei ole myöskään esittely, jossa usein ollaan viran puolesta myötäsukaisia. Esittelyillä on kyllä sijansa, sillä se on usein tapa tuoda kentälle uusia ajatuksia.
Kohun liepeillä instituutiot varisuttivat tylyjä uutisiaan. Helsingin Sanomat ilmoitti kriitikkokohun keskellä, että se irtisanoo free lance -sopimuksensa televisiokritiikkejä ja esittelyjä tehneiden kirjoittajien kanssa. Jatkokeskustelussa kävi ilmi, että konsernin sisältä koottu toimittajapoppoo tekee jatkossa julkaistavat kirjoitukset ja että he keskittyvät aiempaa enemmän suoratoistopalvelujen tarjontaan. Kyse ei tietenkään ole kirjoitusten tasosta, vaan konsernin kirjanpidosta. Ei niin montaa miljoonaa, ettei pennejäkin laskettaisi.
Yleisradio, jossa herkeämättä odotellaan muodostuvan hallituksen oletettavasti tylyhköjä linjanvetoja, päätti lakkauttaa runopalkintonsa Tanssivan karhun, jota oli jaettu vuodesta 1994 lähtien. Samaan syssyyn viemäriin meni myös Kääntäjäkarhu-palkinto, joka on myönnetty parhaasta runokäännöksestä suomeen tai ruotsiin. Tämä kaikki tietysti pari päivää sen jälkeen, kun yhtiön oma ohjelma oli näyttävästi pohdiskellut teemaa ”onko suomalainen runous kuolemassa”. Synnytettyjä ja syntyneitä kohuja käytettiin hyväksi leikkauksissa.
Runous tuskin kuolee, kritiikistä en ole niin varma.
Kritiikin kannukset -palkinto annettiin tänä vuonna näyttelijä ja käsikirjoittaja Jonnakaisa Ristolle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun vuodesta 1961 lähtien jaettu palkinto annettiin naiselle. Näyttelijät ovat saaneet ”ansiokkaasta suorituksesta tai taiteellisesta läpimurrosta” niitä harvakseltaan.
Tietysti hohdokkaasti skandaalinkäryisesti alkaneet keskustelut laajenevat. Nyt yksi haaroista ulottui kysymykseen: taidetta vai viihdettä? (Nettikeskustelussa oli tapana, että ennen pitkää kaikki keskustelut ulottuivat talvisotaan.) Elokuva on ollut olemassaolonsa ajan molempia ja niin varmaan kuusi muutakin taiteenlajia, puhumattakaan niistä taiteista, joille ei ole vielä ehditty antaa järjestysnumeroa.
Elokuvakritiikkejä luen tavanomaisen ja niukkenevan lehtitarjonnan lisäksi kulttuuritoimitus.fi -sivustolta, jossa pätevät, analyysiin kykenevät kirjoittajat antavat palaa. Runoutta seurataan monissa blogeissa, joiden tärkeys on kasvanut leikkausten ja sopeutusten maailmassa. Sama koskee varmasti kaikki taiteita. Kun instituutiot pettävät, meidän on tehtävä se itse.
