keskiviikkona, helmikuuta 28, 2007

Päivän kuva

Kuinka työpäiväsi sujuu?

[via: http://www.vorbis.demon.co.uk]

Äksäskymmenesäksäs

Mäkihyppy on säiden armoilla, se tiedetään. Mutta pitkästä aikaa niin oli hiihtokin.

Miesten 15 km:n hiihdon (vt) lumisade sotki täysin, eivätkä selostajatkaan voi kommentoida lopputulosta muuten kuin "erikoinen lista tänään" tai "täysin käsittämätön" tuloslista.

Suomalaisten miesten sijoituksiin säällä ei tietenkään ollut vaikutusta. Äksäskymmenesäksäs.

maanantaina, helmikuuta 26, 2007

Mä haluun kans

Käykääpä lukemassa Hanhensulan pitkähkö, mutta äärimmäisen mielenkiitoinen kirjoitus siitäkin, miten selvitä kirjoista, joita et ole lukenut, mutta joista olet aina halunnut keskustella.

Menen elokuviin

Mitä? Eikö tänään ole hiihtoa, hyppyä tai laskettelua.

Ei se mitään! Menen elokuviin:

26.2. maanantai 19:00 · ELOKUVAKONSERTTI
Harry Roeck Hansen: MURTOVARKAUS (Inbrottsstölden), Suomi 1926
Emil Lindh, Joel Rinne, Kaarlo Saarnio
o SEA 50 vuotta elokuvakonsertti
o LIVE-MUSIIKISTA VASTAA LÄSKI
o Minna Canthin näytelmästä
o värisävytetty Elokuva 100 vuotta -juhlakopio (1995)
o S o 74 min

Eli pitkä työpäivä edessä, sillä lomakin loppui.

sunnuntaina, helmikuuta 25, 2007

Fast film

Fast Film on aika hieno taidekooste. Pituutta 13 ja puoli minuuttia, mutta sen väärti.

Elokuvan on tehnyt Salzburgissa syntynyt, mutta Wienissä uransa tehnyt Virgil Widrich. Tämä täytyy varmaan hankkia katsottavaksi valkokankaillekin.

Taekwondoa ja diplomatiaa

Mainostetaanpa uutta Huumoriblogia ja siirretään sieltä viimeisin juttu tänne vähän suuremman yleisön eteen.

Ydinaseillaan viime aikoina kerskunut Korean demokraattinen kansantasavalta (조선민주주의인민공화국, Chosŏn Minjujuŭi Inmin Konghwaguk) syyttää Suomea ihmisoikeusloukkauksista.

Tuttavallisesti maata nimitetään usein Pohjois-Koreaksi (북조선, Puk-Chosŏn), mutta Korean tasavallassa käytetään myös nimeä 북한 eli Puk-Han.

Kyse lienee kuitenkin vain kulttuurisista väärinymmärryksistä, suomalaiset viranomaiset korostavat tämän päivän Helsingin Sanomien mukaan (HS 25.12.07, D6). "He olivat hokeneet kovasti diplomatic, diplomatic, mutta eivät antaneet tullitarkastajien katsoa edes pintapuolisesti matkatavaroitaan."

Pohjois-Korea oli lähettänyt diplomaattipostia kuriiriensa mukana Moskovasta Tukholmaan. Kuriirit eivät lentäneet, vaan matkustivat junalla. Junan hytissä syntyi lopulta käsirysy, jossa mm. naispuolinen tullitarkastaja "lennätettiin" hytistä "hyvin ronskisti" käytävän puolelle.

Tarkastajatar pyysi tarkastusapuun poliiseja, jotka ottivat mukaansa kyynelkaasua ja vihaisen koiran, jolla ei sitten ollut edes kuonokoppaa. Ja arvaahan sen miten käy, kun koira saa kyynelkaasua sieraimiinsa.

Tämä on selvästi pohjoiskorealaisen etiketin vastaista. Siellä on näet tapana, että väestö syö koiria, ei toisinpäin.

Näin syntynyt kulttuurinen väärinymmärrys on huomattavasti suurempi ongelma kuin taannoinen "Parman kinkku" Berlusconin ja "hanhenmaksa" Chiracin kommentointi suomalaisen ruoan, erityisesti varmaankin uuniperunan ala-arvoisesta laadusta.

Nyt suomalainen poliisikoira alkoi järsiä pohjoiskorealaista diplomaattipassilla kulkevaa kuriiria. Jos kuriiri sitten käyttää tuhansia vuosia vanhoja itsepuolustuskeinoja, todennäköisesti taekwondoa, sitä ei kannattane ulkoministeriön apulaisprotokollapäällikön toimistossa tai VR:n turvallisuusjohtajan pakeilla ihmetellä.

Kulttuurisena väärinymmärryksenä tapahtumia voi pitää jotakuinkin huomattavana. Kuriireja suojaa diplomaattinen koskemattomuus, heitä ei saisi pidättää - kuten nyt tehtiin - eikä kuulustella - kuten nyt tehtiin -, kuriiripostia ei saisi pysäyttää tai läpivalaista, saati avata - kuten nyt pkorealaiset ilmoittavat suomalaisten yrittäneen tehdä.

Roomalaisetkin suuttuivat pahoin karthagolaisille, kun nämä urinoivat Rooman lähettilään päälle neuvottelujen päätteeksi. Karthago tuhottiin ja kaupungin alue suolattiin perinpohjaisesti, ettei siellä enää koskaan kasvaisi mitään. Ydinasevallalta lienee syytä pyytää anteeksi kuin Muhammedin kuvista konsanaan. Ja jos sen jälkeen naurattaa, on kyse helpottavasta naurusta.

lauantaina, helmikuuta 24, 2007

Condi Rice raps

Condi Rice rappaa Yhdysvaltain ulkopolitiikasta.

Tämäkin mies räppää omalla tyylillään.

Stambejin tapaus Yleisradiossa

Yleisradio on ollut lempilapseni. Harvaa yhtiötä olen niin usein mainostanut.

Viime aikoina on kuitenkin syytä ollut aitoon huolestumiseen. Dokumenttitoimittajien raaka erottaminen oli lähes viimeinen pisara.

Mukavaa ei ollut lukea tämänkään päivän uutisia. "Yle antoi varoituksen digi-tv:tä arvostelleelle toimittajalle", kirjoittaa Helsingin Sanomat (24.2.2007, C4)

Lehden mukaan Kenneth Stambej, kansanedustajaehdokas, on blogissaan kritisoinut television digitalisointiprosessia.

Oman boksini hankkineena voin sanoa, että siihen on aihetta. Digisovittimien käyttöönotossa on ollut järkyttävän paljon ongelmia, analogisista tv-lähetyksistä luopumisen aikataulu on syvältä ja Ruotsin käytäntö, jossa hyväksytään joka talouteen hankittavan digiboksin sijaan keskusdigiboksi, on hyväksyttävä käytännöksi mitä pikimmin.

Kenneth Stambej on tätä mieltä. Niin minäkin. Miksi näitä teknisen kehityksensä alkuvaiheissa olevia elämää huonontavia laitteita pitäisi hankkia? Sama on tosin koettu ennenkin. Kasettinauhureiden poisvienti vähensi arkipäivän nauhoittamista, videolaitteiden väistämätön katoaminen tekee saman. Missä ovat tallentavat digiboksit, joilla voi luoda dvd-tallenteen sujuvasti. Miksi uudet digilaitteet ovat tarkoituksella kuluttajan elämää heikentäviä (videoon verrattuna). Ja kaiken kukkuraksi, ne ovat järkyttävän paljon kalliimpia.

"Emme halua millään tavalla rajoittaa Kenneth Stambejin sananvapautta", Annika Nyberg Frankenhaeuser, Stambejin esinainen, kirjoittaa. "Hän voi kirjoittaa digitalisoinnista aivan vapaasti, kunhan hän samalla kunnioittaa lojaliteettia työnantajaa kohtaan."

Tuollaista työnantajaa.

perjantaina, helmikuuta 23, 2007

Vaihtoehto

Ulkoministeri näyttää pitävän tänään vaalibailut Vanhalla. Pitäisiköhän pistäytyä?

Huumoriblogi

Tässä vaiheessa päivää tyydyn vain viittaamaan Huumoriblogiin. It's back, vaikka tulee hakemaan muotoaan vielä pitkään.

torstaina, helmikuuta 22, 2007

Pakkanen panee parastaan

Lomaviikko lyhenee lyhenemistään, mutta pakkanen ei laannu. Siksi päätin olla poistumatta asunnosta mihinkään tänään.

Kärvistelyyn kuului tuhti annos hiihtoa ja Idolsia, jossa ei muuten laulettu yhtään. Että semmoinen musiikkiohjelma! Toivottavasti edes yöllä tulevassa Bismarckin tuho -elokuvassa upotetaan laivoja.

Pakkanen panee syömään järjettömät määrät. Tänään kanapastaa, kasvis-kinkkurisottoa, purkillinen jättipapuja ja nyt illalla paksu pino lettuja. Lettujen spesiaalikikka oli laittaa taikinaan hieman hiilihappoista mineraalivettä. Tulee lisää kuohkeutta.

Mitäs muuta mielen päällä? Voi teitä Kärpät mitä teitte viikon varmalleni.

keskiviikkona, helmikuuta 21, 2007

Hiihtolomaviikon aherrusta

Uudet koneet aina valvottavat. Kun ohjelmia ei Vistalle vielä ole, on soveltuvuus aina kokeiltava. Ensimmäinen järjestelmänpalautus on jo tehty.

Vistasta on kantautunut tietoja siitä, että se asettelee mieluusti palomuuriasetuksia oman päänsä mukaan. Eli jokaisesta meistä tehdään palomuuriasetuksien asiantuntija, mikä ei ole ihan helppo tehtävä. Se alkaa muistuttaa muinaisten aikojen muistinviritystä. Sen verran tylyjä palomuurikehittelijät ovat muiden keksimille maailmoille.

Ennustankin että saarelaattori-suodattimien sijaan saamme joka koneen palomuurit. Ne pitävät kilpailijat poissa markkinoilta tehokkaasti ja vaivattomasti. "Katso, ilman käsiä!" Omatoimisuutta ei muuten näiden asetuksien muuttamisessa edes tarvita. Isoveli on jo päättänyt.

Koneen mukana tuli Nortonin palomuuri, joka ei tietenkään toimi ideaalisti Windowsin oman, vaatimattomamman palomuurin kanssa. Sen kokemuksen ehdin jo tässä kärvistellä.

Ja samaan aikaan puhelin soi tiheään, useammin kuin töissä ollessa. Ja vielä ihan asiallisia puheluja.

Paitsi se eräs mummo, joka soittaa vartin välein, eikä ole kiinnostunut kertomaan mihin yrittää, mutta lyö korvaan, jos yrittää sanoa omaansa ikään kuin vertailun vuoksi. Alkava dementia tekee jonkun ärhäkäksi. On tehnyt jo jonkin aikaa, sillä nämä puhelut alkoivat puoli vuotta sitten.

Tuli puhelujen myötä jo ensimmäinen ongelmakin: pitäisi lähettää Rahaston edustajille CV, mutta kun se on tuolla vanhalla rikkinäisellä koneella.

Kopiokin on, mutta ei työpaikkaa lähempänä. Ja se on lomalla monin verroin kauempana.

Puhelut pakottivat radikaaleihin toimenpiteisiin. Hylkäsin muutaman tunnin työn ja tein järjestelmänpalautuksen. Turhat yölliset asennukset katosivat, nettiyhteys palasi, kun olin varmuuden vuoksi heittänyt WLan-antennin irtipoikki.

Päätin lopulta lähettää Rahastoon tarkasteltavaksi oman Wikipedia-sivuni. Kaipa siitä tärkeimmät näkee siitäkin. Toivottavasti.

Ihmetyttää vain se, että Rahasto ei pyydä hakuohjeissa liittämään hakemukseen tuota CV:tä. Jos sitä kerran kuitenkin kaivataan.

Pakkasta on liki 20 astetta. Tähän se loma sitten meni. Pitäisiköhän käydä illalla lurauttamassa kantiksessa jotakin pientä?

Viime aikaiset salaiset paheeni ovat olleen monia hämmentäviä: Kari Tapion Paalupaikka ja Se jokin alkaa, Finlandersien Onnellinen ja vähän vanhempi Et kai luule.

Ilmeisesti ne sujuvat joten kuten juuri hämmentävyytensä vuoksi. Eräskin maakunnan konservatorion opettaja kävi kylkimyyryä kehottamassa suoranaiseen ammatinvaihtoon, kun kuuli pitkän tinkimisen jälkeen, että olen vain ja ainoastaan alan harrastaja.

Olenkin ajatellut kesälomalla tarjoutua kotialueen harrastajabändin solistiksi kesän tanssikeikoille. Ainakin muutaman kappaleen verran. Sen kokemuksen jälkeen voisi taas palautua maan pinnalle tähtitaivaan tunnelmista.

Sanan viemänä taidankin taas vähän agitoida. Käykääpä katsomassa se Tähtitaivas-näyttely.

tiistaina, helmikuuta 20, 2007

Kiiltelee

Kiiltelee aika söpösti. Ihmeellisiä nämä tietokoneet.

Se meni verkkoonkin ihan itsestään.

Vaikka edellinen kone sippasi alta, en katkaissut verkkoyhteyttä. Nyt en tehnyt muuta kuin tökkäsin ethernetin kiinni ja vot, kiinni on ja pysyy.

Kaikki valokuvat, ohjelmat ja entiset kirjoitukset ovat mennyttä.

Näin on ellen sitten jaksa selvittää itselleni a) kuinka tuo vanha kovalevy saadaan irti tuon rungon suojista (on nimittäin jumalaisen vaikeasti läntätty kiinni), b) mitä pitää tehdä, että xp-koneen kovalevyn sisukset saataisiin siirrettyä vistalliselle.

Arvaukseni menee jotenkin näin, että a) ensin kovalevy irti tuosta emolevynsä sulattaneesta monsterista, b) irrotettu kovalevy johonkin xp-koneeseen orjaksi, josta asemasta tieto valutetaan c) sopivaan siirrettävään kovalevyyn, jonka sisälmykset sitten aikanaan d) höyrytetään nykyiselle vista-koneelle.

Huutakaa hep, jos ei alkuunkaan toimi.

22-tuumainen laajakuvanäyttö on aika kiva. Siitä heijastaa valoa niin, että luultavasti kaamosmasennusta ei enää koskaan tule. Korvaamme sen tavallisella masennuksella, sillä kenelläkään ei näemmä ole ollut ikävä.

torstaina, helmikuuta 15, 2007

Elokuvien maailmaa

Tänään pääsen katselemaan kauniita elokuvakuvia ja -ihmisiä. Kulttuuriministerimme nimittäin avaa Tennispalatsissa Tähtitaivas-näyttelyn. Sen alaotsikko on Filmitähtiä suomalaisen elokuvan kultakaudelta. Yleisölle se aukeaa huomenna klo 11. Sinne. Näyttely on kaupungin taidemuseon ja elokuva-arkiston yhteistyötä.

Mutta hyvät ihmiset, olen ihan häpnaadilla lyöty.

Ettekö ole huomannut, että Suomen elokuva-arkistossa on meneillään upea kokonaisuus otsikolla Cinematheque Francaise.

Salin seinät eivät ole pullistelleet, mutta ne aktiivisimmat kävijät ovat kyllä ihastelleet - tämän parempaa ei ole nähty pitkään aikaan. Ja tiedotusvälineiden hiljaisuus kyllä panee aprikoimaan, missä ihmeessä värähtelee kulttuuritoimittajien valpas uutisnenä.

70-vuotista taivaltaan juhliva Ranskan kinemateekki on jutun jos toisenkin arvoinen. Ja he lähettävät parhaat elokuvansa katsottavaksi meille, 50-vuotista olemassaoloaan tänä vuonna juhlivalle Suomen elokuva-arkistolle. Se on suorastaan juhlan aihe.

Lopuksi raaka annos propagandaa. Hyssyttelyn voi nyt lopettaa ja käydä elokuvissa elokuva-arkistossa. Se on halpaa ja korkeatasoista huvia.

Kantakortti 4 euroa puoli vuotta ja näytöksen hinta 4 euroa.

keskiviikkona, helmikuuta 14, 2007

Elämää Irakin arkistoissa

Elämä arkistolaitoksissa ei aina ole helppoa. Lukaiskaapa Irakin kansallisarkiston johtaja Saad Eskanderin päiväkirjaa. Tarinat aukeavat kuukausittain Wordiin.

Esimerkki kuukauden takaa: "One of the old librarians, Muna, who suffers from heart problems, informed me that yesterday (Sunday 7 Jan.) a group of armed men stopped the car she was traveling in. The armed men asked all the passengers for their IDs. After reading her full name, they ordered her to get out of the car. Her full name clearly indicates that Muna was Shi'i. Luckily, other Sunni passengers intervened and succeeded in persuading the armed men not to kidnap her. It was a terrifying moment for Muna. She asked me to give her a permission to stay at home for a few days."

Via Markku Leppänen (Kansallisarkisto)

maanantaina, helmikuuta 12, 2007

Äänielokuvan tulo Suomeen

(Bloginpitäjän muistiinpanoja teemasta)

Elokuvahistorian suurimpina pidetty murros juoksutti suomalaistakin elokuvamogulia. Suomi-Filmiä johtava Erkki Karu antoi haastattelun Karjala-lehdelle 22.9.1929: "Tulin juuri pari päivää sitten kotimaahan – äänielokuvan takia olen saanut olla lennossa (kirjaimellisesti) alituiseen. On niittäin täytynyt tutustua eri järjestelmiin, konetyyppeihin y.m. teknillisiin asioihin, ennen kuin on voitu tehdä ratkaiseva päätös, minkälainen äänielokuvakone Suomea varten on hankittava. Äänifilmi laitteistoineen on nimittäin siksi kallis juttu, ettei suinkaan ole yhdentekevää, minkälaiset koneet valitaan. Omalta kohdaltani olen valinnut Cinephonen, joka siis nyt tulee Kino-Palatsiin, jossa johto y.m. alustavat työt jo on loppuun suoritettu. Cinephonen ilmeiset edut ovat mielestäni: äänen puhtaus, sitä paitsi se on sovellettu sekä Vitaphone- että Movietone-systeemille, joten siinä voi käyttää sekä levylle että nauhalle otettua ääntä. Ameriikassa ovat juuri tällaiset kaksoissysteemikoneet enin levinneet. Niitä valmistavatkin suurimmat tehtaat, paitsi Powers Cinephone Equipment Corporation, josta meidän laitteemme ovat, myöskin Western Electric Corporation, Radio Corporation of America ja Pacent Reproduker Corporation y.m., Samoille systeemeille rakentuvat myöskin eurooppalaiset Klang Tobi-yhtymän koneet."

Karu totesi myös että äänen synkronisoinnin ongelmat on jo täydellisesti ratkaistu, "ja muutkin teknilliset edellytykset yhä täydellistyvämpänä äänielokuvaa varten ovat tosiasioina olemassa."

Kieliversioiden puuttuminen oli tietysti ongelma: se oli yksi este ilmiön leviämistä maaseudulle laitteiden kalleuden lisäksi. Kun Karulta kysyttiin, onko kotimaisen äänielokuvan valmistamista jo harkittu, hän vastasi "luonnollisesti" kuten hän itse korosti: "Mutta viime matkallani Berlinissä tutustuessani Klang Tobin ottokoneistoon ja saatuani selville niiden huikeat hinnat – samoin kuin amerikkalaistenkin koneiden kalleuden – täytyi toistaiseksi jäädä odottavalle kannalle. Kädet ristissä emme kuitenkaan istu, vaan olen jo tehnyt aloitteen mahdollisen yhteistyön aikaansaamiseksi pohjoismaissa. Vakaumukseni mukaan suomalainen äänielokuva joka tapauksessa tulee, mutta tällä hetkellä olisi minusta väärin viskata kymmeniä miljoonia sen hankkimiseksi ulkomaille. Suomalaisen äänielokuvan mahdollisuutta pidämme kuitenkin kaiken aikaa päämääränämme jo siitäkin syystä, että sillä historiallisten tapahtumien merkkihenkilöiden y.m. säilyttäjänä on lajakantoinen kulttuurimerkitys.

Pohjoismainen yhteistyö ei kuitenkaan toteutunut. "Saamamme tiedon mukaan on siitä niin paljon puhuttu, että aikaisemmin suunniteltiin yhteistyötä pohjoismaitten kesken hankkeen toteuttamiseksi", sanomalehti Karjala kirjoitti 23.1.1930, "mutta nykyään on asia saanut jäädä kokonaan lepäämään. Suurimpana vaikeutena suomenkielisen äänielokuvan aikaansaamiseen on tietysti rahakysymys, mutta myöskin on syytä jäädä seuraamaan kehityksen kulkua ja yleisön lopullista suhtautumista äänielokuviin. Mitä viimeksimainittuun seikkaan tulee, tuntuu siltä, että ensimmäisen innostuksen ohimentyä harrastus äänielokuviin on huomattavasti laimentunut." On arvattavaa, että hitaan etenemisen tien valinnut Suomi-Filmi syötti lehtiin tällaista näkökulmaa.

Tosiasia kuitenkin on, että äänen vaikutuksesta elokuvaan keskusteltiin laajasti – mielipiteitä esitettiin puolesta ja vastaan, mutta kaupallisten markkinoiden näkökulmasta analyysi oli selvää: äänielokuva tuli voittamaan ja hävittämään mykkäelokuvan. Se todettiin Elokuva-lehdessä huhtikuussa 1930: "Kysymys maailmanmarkkinoilla (on) ratkaistu äänielokuvan hyväksi, tahtoipa Suomen elokuvatoiminta sitä tai oli tahtomatta."

Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti Suomessakin. Heinäkuussa Uudessa Suomessa (US 20.7.1930) Karu kertoi, että miltei kaikki yhtiön teatterit – esitystoiminnasta vastannut Suomen Biografi Osakeyhtiö sulautettiin siinä yhteydessä valmistamona toimineeseen Suomi-Filmiin – varustetaan uusimmilla äänielokuva-projektiokoneilla. Osittain tullaan käyttämään ruotsalaisia Aga-koneita, jotka ovat osoittautuneet aivan ensiluokkaiseksi, osin taas kotimaisia Lahyn-koneita, jotka nyt ovat kehittyneet täysin kilpailukykyisiksi ulkolaisten kanssa. Turun Sanomat kirjoitti samassa yhteydessä (TS 20.7.1930), että Karu luonnehti muutosta sanoilla "jättiläismäinen kehitys". Kun äänielokuvien ottamiseen käytetty laitteisto oli painanut aluksi 6-8 tonnia, oli nyt saavutettu tilanne, että niitä voitiin käsitellä yhtä helposti kuin tavallisia kameroita. Samalla esityskoneetkin olivat "täydellistyneet ja täsmällistyneet".

Erich von Stroheim oli päähenkilö elokuvassa Great Gabbo, jonka puhekohtauksiin laitettiin suomalaisten näyttelijöiden dubbaus. Aku Korhonenja Ruth Snellman joutuivat tekemään nauhoituksensa Ruotsissa Råsundassa. Tämä James Cruzen ohjaama elokuva sai ensi-iltansa 15.10.1930 Kino-Palatsissa. Karu luonnehti Svenska Pressenille (SvPr 11.11.1930) tapahtumaa "mielenkiintoiseksi kokeiluksi, mutta jatkossa suomalaisen puhefilmin nauhoittaminen Ruotsissa olisi tietysti taloudellinen mahdottomuus." Karu kehotti ihmisiä odottamaan: "Wait and see". Hän uskoi ratkaisun löytyvän yhteispohjoismaisesta toiminnasta.

Suomi-Filmin äänifilmituotantoon siirtymistä edesauttoivat myös huhut, joiden mukaan ulkomaiset tuottajat alkaisivat ulkomaisella pääomalla valmistaa suomenkielisiä äänielokuvia Pariisin ja Tukholman studioissa. Ensimmäinen pitkä äänellinen näytelmäelokuva oli Suomi-Filmin valmistama. Jaakko Korhosen (1890-1935) ohjaama Aatamin puvussa ja vähän Eevankin sai ensi-iltansa Kino-Palatsissa 2.2.1931. Kari Uusitalo kirjoittaa Suomi-Filmin historiassaan: "Täysin oikeaoppinen tämä Aatamin puvussa ja vähän Eevankin ei kuitenkaan ollut – se oli alun perin filmattu mykkänä, ja vanhaan tapaan saivat kirjoitetut välitekstit vielä korvata vuorupuhelun. Eli, kuten Elokuva marraskuussa 1930 tiedusteli Erkki Karulta: "Oikeinko siitä tulee puhe-elokuva", ja sai Karulta "juron" vastauksen: "No, ei nyt sentään lennetä. Kokeillaan ensin synkronisoidulla äänielokuvalla, s.o. sellaisella, jossa on musiikkia ja laulua."

Turun Sanomille Karu totesi (29.11.1930) Hollolassa Pyhäniemen kartanossa kuvatusta filmistä: "Filmi itse on nyt valmis, ja siihen pitäisi vain liittää laulu ja soitto, joka tulee läpeensä suomalaista, sekä ääniefektit. Filmistä tulee siis synkronisoitu, ei 100-prosenttinen puhe-elokuva, mutta näinkin on mielestäni uusi askel otettu suomalaisen elokuvan historiassa. Tämä tulee olemaan ensimmäinen suomalainen kokoillan äänielokuva."

Uusitalo toteaakin äänen osuuden rajoittuneen siinä jälkisynkronisoituun – elokuvan lopullisesti leikattuun pituuteen sovitetun – musiikkiin ja muutamiin "melko vaatimattomiin" tehosteisiin. Myös kriitikoilta tuli sapiskaa. Suomenmaan nimimerkki –o –a kirjoitti (Suomenmaa 8.12.1931): "Äänielokuvana ei tällä filmillä ole sellaista merkitystä kuin sille 'ensimmäisenä kotimaisena filminä' tahdotaan vaatia, sillä oikeastaan muuta ääntä ei siitä lähde kuin eräitä kansanlaulusävelmiä, jotka epäpuhtaina humajavat gramofonista. Vuorosanathan ovat tässä kuten mykissä filmeissä kirjallisesti ilmaistuja."

Oli kuitenkin selvää, ettei ensimmäinen äänielokuva ollut ongelmaton. Karukin muistutti mainitussa Turun Sanomien haastattelussa: "Senkin tuhannen seikkaa on muistettava, joten työ ei suju aivan nopeasti. Säveltäjä Martti Similän kanssa, joka on laatinut filmin äänisovituksen ja ohjaa sen esittämistä –Turun kaupunginorkesteri viimeistä miestä myöten on mukana – meillä on kyllä tarpeeksi asti tekemistä. Mitä tulee muihin johtomiehiin yrityksessämme, johtaa äänen ylösottamista herra Nyberg Lahyn-Filmistä sekä laboratoriomme teknillinen johtaja, herra Eino Kari, joka on valokuvannut itse filminkin."

Turun Sanomissa elokuvan valmistaminen otsikoitiin paikallispatrioottisesti "Turkulainen elokuvatehdas", alaotsikkonaan "Kuinka ensimmäistä suomalaista äänielokuvaa tehtiin" (30.11.1930). "Kaupunginorkesteri on vahvistettuna paikalla, keskellä huonetta riippuu mikrofooni ylhäisessä yksinäisyydessään, ja seinällä on pieni valkea kangas, jolle Aatamin puvussa ja vähän Eevankin –filmin hupaisat kohtaukset projisoidaan."

Nimimerkki Arimo kuvaa oopperan kapellimestari, säveltäjä Martti Similän "tuhannenmoista" kiirettä studiossa ja kertoo määräyksiä antavista Suomi-Filmin ja Lahyn-Filmin johtajistosta. Laulajiksi värvätty Aapo Similä "katselee rauhallisena ympärilleen: hänellä ei ole niin kiirettä, sillä hän antaa vain määrätyissä paikoissa rouvien Anja Silmilän ja Ritva Aron kanssa äänensä kaikua mikrofooniin". Arimo kertoo parin ensimmäisen otoksen olevan harjoituksia: laulajat ovat asettautuneet niin, että näkevät sekä orkesterin että valkoisen kankaan. "Nyt kun kyseessä on synkronoitu filmi", johtajat kertovat journalistille, "tulee kysymykseen vain n.k. taustamusiikki, joka lisätään filmiin nyt jälkeenpäin – varsinainen filmihän on ollut jo aikoja sitten valmiina."

Toimittaja viedään laboratorioon. Sieltä "kajahtaa vastaamme loistava musiikki, joka tuntuu tulevan keskellä huonetta olevasta suunnattomasta kovaäänisestä. "Nyt ne siellä alhaalla soittavat ja tämä ääni on tarkalleen samanlainen kuin mikrofooniinkin kuuluva. Sen takia kontrolloimme täällä aluksi musiikkia", Karu kertoo. Kun kovaäänisestä kuuluu "ankara räsähdys", selitetään toimittajalle sen olevan alakerrassa mikrofoniin tehty yskäisy. "Sellaiselta se kuuluu". Kyse oli jostakin elokuvan ääniefektistä. Eräs semmoinen oli myös "nakutus", joka tuli elokuvaan "perämoottorin tärkytystä".

Karu selitti niukkoja efektejä sillä, että hän oli Similän kanssa päätynyt mielipiteeseen, jonka mukaan "filmi ilman näitä efektejä vaikuttaa paljon taiteellisemmalta". Eikä kansallinen näkökulma ollut poissa musiikinkaan valinnassa: "Tässä filmissä muuten saadaan kuulla vain suomalaista musiikkia, joka varmastikin monen mielestä on paljon amerikkalaisen jazzmusiikin jälkeen suurenmoista", Karu esitti.

Turun Sanomat käntyi (TS 30.11.1930) myös Lahyn-FilminYrjö Nybergin puoleen. Yhtiö toimi Turussa ja lehden mukaan heillä on "täydellinen äänielokuva-ateljee". Nyberg korosti äänielokuvan tulon merkinneen sitä, että "filmien vierasmaalaisuus" on tullut entistä ilmeisemmäksi, mikä johti monet epäilemään vieraskielisten äänifilmien tulevaa suosiota. Tekstejä luonnehdittiin puutteellisiksi eikä yleisön ollut helppo seurata puhetta heille vieraalla kielellä: "monesti kuulija suorastaan kiusautuu arvaillessaan vieraskielisten lauseiden sisältöä ja lukiessaan niitä selostavia puutteellisia tekstejä."

Johtopäätös oli selvä. "Äänen tultua liitetyksi filmiin on tämä menettänyt suuren osan kansainvälisyydestään. Nyt siis suomalaisenkin filmin olemassaolo on tullut yhäti välttämättömämmäksi, mutta ääniosan liityttyä filmiin on sellaisen valmistaminen käynyt entistä vaikeammaksi." Tätä teknistä puolta turkulainen Lahyn-Filmi oli kokeillaan tutkinnut.

Nyberg esitteli Turun Sanomien journalistille monimutkaiseksi luonnehtimaansa prosessia. "Viime aikoina käytäntöön otettu movietoni-järjestelmä eroaa aikaisemmasta vitaphone-systeemissä siinä, että se valokuvaamalla ääntä vastaavat värähtelyt liittää siten äänen kiinteästi itse filmiin, kun sitä vastoin viimeksimainitussa menetelmässä otetaan äänivärähtelyt suureen gramofoonilevyyn, mikä sitten esitettäessä pannaan pyörimään samanaikaisesti filmin kanssa. Valoääni-(movietone)-menetelmässä ei äänen ja kuvan samanaikaisuus saata koskaan häiriytyä. Tämä tärkeä etu lukemattomien muiden lisäksi on vaikuttanut sen, että Lahyn-Filmi valmistaa yksinomaan valoäänijärjestelmää noudattavia äänifilmejä."

Teoreettisesti "äänivärähtelyjen valokuvaamisperiaate" oli yksinkertainen, mutta käytännössä ilmeni monia vaikeuksia. "Äänivärähtelyt muuttuvat mikrofoonissa heikoiksi sähkövärähtelyiksi, mitkä sitten moninkertaiseksi vahvistettuina johdetaan n.k. välkelamppuun, jolla on sellainen ominaisuus, että sen valo välähtelee tarkalleen samanaikaisesti siihen johdetun sähkövirran kanssa. Välkelampussa siis sähkövärähtelyt muuttuvat vastaaviksi valovärähtelyiksi. Nämä sitten valottavat kapean raon ohitse nopeasti kulkevaan valonarkaan filmiin alkuperäistä ääntä vastaavat juovat. Ääniosa ja kuva kopioidaan lopuksi samalle filmille, ja äänielokuva on valmis."

Prosessi vaikutti yksinkertaiselta, mutta Nyberg kertoi monista ongelmista. Ensinnäkin äänivärähtelyitä muunneltiin useaan kertaan, ennen kuin ne "tulivat kiinnitetyiksi" filminauhalle. Esitettäessä saman muuntelut tapahtuivat uudelleen, vaikkakin päinvastaisessa järjestyksessä. "Jokaisessa muuntamisessa saattaa helposti ilmautua virheellisyyksiä, ja sen vuoksi on kaikkien käytettävien laitteiden oltava ehdottomasti ensiluokkaisia", Nyberg kertoi Turun Sanomille.

Suomen ainoalla kotimaisella näytelmäelokuvien valmistajalla Suomi-Filmi ei keväällä 1931 ollut tarjoamassa äänielokuvia markkinoille. Valentin Vaalan Fennica-Filmille ohjaama Laveata tietä ja Kalle Kaarnan Sarastus Oy:lle tekemä Jääkärin morsian olivat nekin alkujaan mykkäelokuvaksi kuvattu, ja ne täydennettiin jälkisynkronisoidulla musiikilla. Jääkärin morsiamen ensimmäisessä filmatisoinnissa Tauno Brännas, myöhemmin Palo, lauloi pari laulua. Elokuvan ääni tallennettiin Kurt Jägerin Jägerton-menetelmällä, mutta lauluosuudet tuotti Kööpenhaminassa Nordisk Tonefilm omilla studioillaan. Elokuvan ensi-ilta oli 12.3.1931 Capitolissa ja Arenassa.

Kriitikot olivat tiukkoina ja esimerkiksi Aamulehdessä nimim. H-m (kesällä 1931) sanoi kööpenhaminalaisen As. Nordisk Tonefilmin äänikuvauksen olevan tosin hyvä, mutta sen sijaan "ei 'äänitaustan luoja' Toivo Palmroth ole kyennyt täyttämään tämänlaatuiselta musiikkisäestykseltä asetettavaa alkeellisinta vaatimusta, että musiikki ja kuva liittyisivät elimellisesti yhteen. Jääkärin morsiamessa ne monesti kulkevat aivan omia teitään, musiikin paussit ja aihevaihdot tulevat miten saatuvat keskelle kohtausta j.n.e. Tätä irrallista vaikutusta lisää sekin, että laulunumerot oli kuvattu Suomessa, joten niiden liittyminen muuhun musiikkiin on hyvin kyseenalaista. Laulujen kuvauksen on suorittanut Kurt Jäger omarakenteisella kamerallaan. Ainakaan Tampereella, missä vaikutuksen kuitenkin olisi pitänyt olla kaikkein edullisen, koska täällä käytettiin saman miehen rakentamaa esityskonetta, ei tulos ollut tyydyttävä, mutta käytetyn ateljeen (yleisradion studio?) akustiikka voi myös olla yhtenä syynä.

Sama nimimerkki oli nähnyt myös Vaalan elokuvan Laveata tietä: sekin oli "samanlainen jälkisynkronisoitu mykkäkuva. Äänikuvauksesta vastaa tällä kerralla kokonaisuudessaan Kurt Jäger, ja tulos on ainakin musiikin suhteen parempi kuin edellisessä filmissä. N.k. jägertone-menetelmä näyttää siis olevan varsin käyttökelpoinen kotimaisessa filmikuvauksessa".

Aamulehden nimimerkki H-m asetti Lahyn-Filmin "Sano se suomeksi" –revyyelokuvan vastakohdaksi edellisille näytelmäelokuville. Sen myötä oli "astuttu täysi askel 100 % -äänielokuvaan." Kritiikittä elokuva-arvostelija ei tietenkään jäänyt: "Kysymyksessä on puhdas kokeilu, ja taiteellisesti ei tulosta voida lainkaan arvostella, sillä Sano se suomeksi on filmiä yhtä vähän kuin revyytäkään. Se on sensijaan kokoelma erilaisia laulu-, tanssi- ja soittonumeroita, joista voi todeta, että myöskin Lahynin rakentamat äänielokuvakojeet ovat tyydyttäviä, ja että sen ateljee, vaikkakin pieni, kuitenkin voi tyydyttää kohtuulliset vaatimukset." Arvostelija valitti myös sitä, että tekniikan korostus on johtanut taiteellisten seikkojen huomiotta jättämiseen. Niinpä elokuvan "kamera-asettelu kaikissa kohteissa on aivan stereotyyppinen, ja tekee sen, että yritys jää aivan vajanaiseksi. Lisäksi eri esityksistä ei ole todellisia revynumeroita kuin kaksi, nimittäin virolainen baletti ja radiopila, joista mahdollisesti toisellaisella ohjauksella ja kuvauksella olisi voinut saada huvittaviakin. Paavo Nurmi-haastattelu on vallan mahdoton, ja pääkohtauksena oleva Turun Teatterin Tschechow-näytelmä on vain valokuvattua teatteria."

Arvostelijan loppuyhteenveto oli murskaava: "Kolmen tämänkeväisen suomalaisen filmiuutuuden vaikutus on siis varsin negatiivinen. Äänielokuva on tavannut suomalaiset filmituottajat aivan valmistautumattomina ja lisäksi taloudellinen pulakausi näkyy painavan tulokset mykänkin filmin kannalta alemmaksi kuin ennen. Kuitenkin on varma asia, että äänielokuva takaa kotimaiselle elokuvatuotannolle paljoa paremmat taloudelliset mahdollisuudet kuin mykkä, sillä yleisö on entistä suuremmalla mielenkiinnolla tutustuva kotimaisiin filmeihin, joissa puhutaan ymmärrettävää kieltä. Tämän luulisi kehoittavan tuottajia tehokkaampiin yrityksiin filmialalla, jossa siis nyt on voitettavana paljon enemmän kuin ennen."

H-m näki teknillisen puolen kehityksen olevan vertailukelpoinen muuhun maailmaan, mutta "taiteellisilla työskenbtelijöillä on vielä pitkä matka edessään. Heidän ponnisteluistaan riippuu nyt, voiko Suomi edes omien rajojen sisäpuolella asettautua kilpailemaan tällä alueella".

Ensimmäinen varsinainen "puhe- ja lauluelokuva" oli Tukkipojan morsian, joka sai ensi-iltansa 15.11.1931 Kino-Palatsissa.

"Erkki Karun Tukkipojan morsian on viimeinen todistus Suomi-Filmin suurisuuntaisista yrityksistä", nimimerkki Benyol kirjoitti Elokuva-lehdessä. "Se on samalla askel kohti kansallisen elokuvamme toteutumista. Ensimmäinen 100-prosenttinen kotimainen äänielokuva, kaikissa suhteissa putaasti suomalainen, ansaitsee todella optimistisen maininnan. Erkki Karua on onniteltava yrityksen rohkeudesta, sillä tässä elokuvassa hän on antanut kaikkein parastaan."

torstaina, helmikuuta 08, 2007

Yleisradion irtisanomisista

Nyt kampanjoidaan arvostettujen toimittajien erottamista vastaan YLE:ssä. Lainaan tähän kampanjatekstin. Allekirjoituspaikka löytyy täältä.

Yleisradion dokumenttitoimittajien irtisanomiset peruttava

Yleisradion johto on irtisanonut kiireellä ja kovaotteisesti kuusi dokumenttitoimittajaa. Irtisanotut Risto Astikainen, Sinikka Hein, Paula Holmila-Hyttinen, Mirja Metsola, Erkki Rahkola ja Eila Tiainen ovat kaikki kokeneita, tunnettuja ja arvostettuja televisiotoimittajia.

Irtisanotuista neljä olisi siirtymässä lähivuosina eläkkeelle, joten säästöperuste on heidän osaltaan lyhytnäköinen ja kyseenalainen.

Paula Holmila-Hyttinen, 53, ja Mirja Metsola, 56, ovat monipuolisia toimittajia, joilla on myös omat vankat asiantuntemusalueensa, joita tv:ssä yleisradiolain mukaan pitäisi käsitellä. Kaikki irtisanotut ovat akateemisesti koulutettuja.

Kokeneet tv-toimittajat osaavat käyttää monimutkaista ja vaikeaa välinettä tehokkaasti, ja heidän vuosikymmenien mittaan hankkimansa laaja tietopohja sekä verkosto ovat korvaamattomia.

Yleisradiossa on kaiken kaikkiaan vain 20 dokumenttitoimittajaa. Lähivuosina heistä jäisi eläkkeelle irtisanomattakin yli puolet. Yleisradion oma dokumenttituotanto vähenee hälyttävästi.

Yleisradiosta lähtee vuosittain 250 työntekijää (toimintakertomus), joten kuuden toimittajan irtisanominen ei ole todellinen säästö. Toimittajat ovat nykyään vähemmistö Yleisradiossa.

Ohjelma-aika taas on kasvussa. Yleisradion televisiokanavat lähettävät vuosittain yli 200 dokumenttia. Dokumenttituotanto ei voi jäädä kirjavan ulkopuolisen tuotantokentän varaan. Työn vähyys on keksitty ja keinotekoinen väite, ja irtisanomiset ovat laittomia.

Yleisradio ei voi lopettaa omaa dokumenttituotantoaan vaarantamatta riippumatonta journalismia ja Yleisradiolain velvoitteita monipuolisesta tiedonvälityksestä. Yleisradio käyttää mainonnassaan juuri dokumentteja luotettavuus- ja laatutakeinaan. Dokumentteihin Yleisradion hyvä maine sekä yleisön keskuudessa että kansainvälisesti pitkälti perustuu.

Kaikki irtisanotut ovat yli 53-vuotiaita. Eduskunnan valvomana laitoksena Yleisradio ei voi rikkoa eduskunnan säätämiä lakeja ja olla näyttämässä tietä ikäsyrjinnälle aikana, jolloin eläkkeelle siirtymisikää on koko ajan tavoitteena nostaa. Suomen Journalistiliitto on vienyt Yleisradion oikeuteen jo aikaisemmista laittomista irtisanomisista.

Uudet laittomat irtisanomiset digitalisoinnin alla vahingoittavat Yleisradion mainetta työnantajana ja tulevat vähentämään katsojien halukkuutta lupamaksuihin. Yleisradion nykyinen kehityssuunta uhkaa sen perustehtävän, korkeatasoisen ohjelmatuotannon toteutumista, ja eduskunnan tulisi puuttua tähän kehitykseen ennen kuin on liian myöhäistä.

Näin ollen me allekirjoittaneet vaadimme, että Yleisradion on peruutettava kuuden dokumenttitoimittajan irtisanominen ja annettava näille ja muille dokumenttitoimittajille riittävät resurssit täysipainoiseen dokumenttituotantoon. Kustannussäästöjä on etsittävä muualta kuin ohjelmatyöstä.

Pro Yleisö ry
För Publiken rf
Ritva Penttonen

maanantaina, helmikuuta 05, 2007

Irtisanominen

Tietokone sanoi sopimuksen irti. Ei blogata sitten, ei.

Kertokaa te sen sijaan uusia aikoja odotellessa kommentteihin, mikä on tärkeää juuri nyt.

torstaina, helmikuuta 01, 2007

Ilkka Kippolan puhe DocPoint-festivaaleilla

DocPointin Apollo-palkinnon saanut Ilkka Kippola puhui avajaisissa viime viikon keskiviikkona. Se oli ihan hauska puhe, joten tekijän luvalla lainaamme sen tähän sellaisenaan:

"Kunnioitettu ministeri, arvoisa DocPoint –festvaalijärjestäjä, hyvä lehtiväki sekä arvostamani Suomen yleisradio, joka on luonut minulle nyt myönnetyn Apollo –palkinnon taloudelliset edellytykset.

On kiitospuheen aika, ja haluan tässä yhteydessä kiittää tästä dokumenttielokuviin erikoistuneen suomalaisen elokuvatapahtuman minulle myöntämästä huomionosoituksesta. Sillä on tietysti minulle henkilökohtainen merkityksensä. Tukityöni suomalaisen dokumenttielokuvan parissa, arkistonhoitajana ja vanhan filmin esittelijänä, ei ole ollut turhaa. Kuitenkin näen palkinnon myös merkitsevän jotakin työnantajalleni, Suomen elokuva-arkistolle. Sen eräs keskeinen tehtävä, "suomalaisen elokuvakulttuurin edistäminen", on tämän palkinnon myötä saanut uuden julkisen tunnustuksen.

On kulunut 50 vuotta Suomen elokuva-arkiston perustamisesta ja juhlavuosi on alkanut poikkeuksellisen myötämielisissä merkeissä. Kaksi elokuva-arkiston pitkäaikaista työntekijää ovat jo saaneet ansioistaan tunnustuksen: Sakari Toiviainen arvokkaasta työstään elokuvakirjailijana vuoden tietokirjallisuuspalkinnon ja kollegani Lauri Tykkyläisen, minun tekemisiäni merkittävämpi elämäntyö palkittiin Anjalankosken elokuvapäivillä.

Tulin elokuva-arkistoon vuonna 1982. Siinä vaiheessa oli juuri restaroitu palkintoni nimeä kantaneen insinööri K. E. Ståhlbergin Apollo-Filmin harvinaisuuksia vuosilta 1906-12 ja niistä valmisteltiin yhteistyössä Yleisradion kanssa koosteohjelmaa "Kuvia Suomen Suurruhtinaskunnasta. Samoin kopioitiin kuumeisesti DocPointin elämäntyöpalkinnon nimellä toimineen elokuvavalmistamon, Heikki Ahon ja Björn Soldanin Aho&Soldan -lyhytkuvia, kuten myös Eino Mäkisen ja Kansatieteellisen Elokuvan 1930-luvulla valmistamia lyhytfilmejä. Sakari Pälsin Arktiset matkakuvat vuosilta 1915-1917 oli jo noteerattu kansainvälisestikin merkittävänä löytönä.

Tällä oli merkityksensä dokumenttielokuvamme tulevaisuudelle: Suomalainen dokumenttielokuva ja sen tekijät löysivät jälleen yhteyden elokuvateollisuuden romahduksen myötä 1960-luvulla näkymättömiin kadonneeseen historiaansa. Heimo Lappalainen, Antti Peippo, Lasse Naukkarinen ja eräät muut ensimmäiset työnsä tehneet dokumentaristit saivat lisäkipinän jatkaa ammatissa, jolta tuossa vaiheessa puuttuivat kaikki taloudelliset toimintaedellytykset.

Se mistä käytetään joskus oman aikansa lakitekstistä lainattua käsitettä "veronalennuslyhytkuva", saatiin vuonna 1986 kattavasti nähtäväksi ja hyödynnettäväksi.Tuolloin elokuva-arkisto osti Suomi-Filmin varhaisimmat dokumenttifilmit ja vuosina 1933-1964 teattereissa esitetyt alkukuvat ja samalla yleisradio niiden televisio-oikeudet. Lähinnä historiallisen tutkimuksen lähdeaineistoksi ja televisio-ohjelmien ajankuvaksi ostetusta arkistofilmistä kiinnostui myös yhä useampi dokumenttielokuvaan erkoistuva ammattilainen. Tämä koettiin myös elokuva-arkistossa haasteena, joka edellytti vastavuoroisesti ammattimaista panostamista aineistopalveluun, - ja jonka sain tehtäväkseni, kun dokumenttiprojektit, Tv 1:en ja TV 2:en, 1990-luvun vaihteessa käynnistyivät.

Vuodet vuodesta 1986 vuoteen 1996 näyttäytyvät nyt suomalaisen dokumenttielokuvan kasvun ja nousun kautena. Tuon ajan kunnianhimoisimmat hankkeet tehttiin vielä varsin fyysisellä tavalla leikkauspöydässä, missä tekijän kameramateriaali yhdistyi arkiston aarteista etsittyihin filmeihin leikkaajan käden yhteensovittamina. Sitä ennnen oli filmille tallentuneet muistot analysoitu lukemattomilta arkistofilmirullilta niitä katselypöydässä edes takaisin läpikäyden. Antti Peippo oli tällä tavoin kypsyteltävän kulttuurihistoriallisen kompilaatioelokuvan ensimmäinen tekijä. Myös elokuvien leikkaajat nousivat tärkeään rooliin. Sellaisia olivat 60-lukulaisen montaasin mestari Juho Gartz ja häntä nuoremmat naistaiturit Elina Katainen, Tuula Mehtonen ja myöhemmin Anne Lakanen. Eikä äänen ja kuvan erikoismiestä Timo Linnasaloa ole syytä unohtaa.

"Montaasi" ja "muisto": Apollo-sarjassani olen pyrkinyt pysymään valinnoissani uskollisena oman aikani käsitteille ja niille elokuvan tekijöille, jotka antoivat näille käsitteille käytännön kautta sisällön. Arkitofilmille tallentunut aikalaiskameran jälki on yhteinen nimittäjä kaikissa Apollo -sarjaan valitsemissani dokumenttielokuvissa. Mutta on hyvä muistaa, ettei niissä välähtelevä insertti ole vain anonyymisti kohteitaan heijasteleva peili; että arkiston kätköistä etsitty filmi kantaa myös oman aikaan ja paikkaan sidotun historiansa. Sitä olen halunnut myös lyhyesti esitellä.

Muisto - Memory, Suhde - Relation, Ystävyys - Friendly, Henkilökohtaista -Subjektive matter: ovat otsakkeina vain käsitteelisiä kaikuja, joilla olen ryhmitellyt ja tematisoinut DocPointin sarjani. Tähän oli vielä lisättävä menttaliteetin suurin käsite: minor cord. Sen takaa nouseva sointu sävyttää myös suomalaisen dokumenttielokuvan merkkiteokset johdatellen meidät kansallisen mielentilamme juurille.