perjantaina, joulukuuta 09, 2011

DocPointin kotimainen esityssarja 2012

DocPoint - maineikas tammikuussa pidettävä helsinkiläinen dokumenttielokuvafestivaali - ilmoitti eilen valinnoistaan kotimaisiin pääsarjoihin. Raatiin kuuluivat tänä vuonna dokumenttielokuvaohjaaja
Visa Koiso-Kanttila, kansanedustaja Ilkka Kantola, toimittaja Axa Sorjanen ja taiteen kandidaatti Salla Sorri. Raadin puheenjohtaja oli festivaalin taiteellinen johtaja Erja Dammert.

Raadin painotuksissa korostui edellisvuosien tapaan elokuvien omaperäisyys ja tekijöiden kyky nähdä asioita uudella tavalla. Aiheet olivat kansainvälisiä: elokuvat tarkastelivat sekä oloja maailmalla että Suomen roolia osana globaalia maailmantaloutta. Yli puolet elokuvista ovat ensi-iltoja.

•       Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta (ohj. Mervi Junkkonen, Klaffi
Productions). Suomen ensi-ilta DocPointissa.
•       Säilöttyjä unelmia (ohj. Katja Gauriloff, Oktober Oy). Ensi-ilta DocPointissa.
•       Jäämarssi - Suomen matkaopas 1941–42 (ohj. Ville Suhonen, Illume Oy)
•       Sydämeni taakka (ohj. Iris Olsson & Yves Niyongabo, Nordic Film Pool)
Suomen ensi-ilta DocPointissa.
•       Finnsurf (ohj. Aleksi Raij, Flatlight Films / Pablo Films).
•       Kotona kylässä (ohj. Kiti Luostarinen, Kiti Luostarinen Productions).
 Ensi-ilta DocPointissa
•       Kerjäläiselokuva (ohj. Hanna Maylett, Avanton Productions)
•       Punaisen Metsän Hotelli (ohj.  Mika Koskinen, Luxian Productions)
•       Five Star Existence (ohj. Sonja Lindén, Avanton Productions)
Suomen ensi-ilta DocPointissa
•       Yhden miehen rauha (ohj. Kati Juurus, Yleisradio Oy)
Ensi-ilta DocPointissa
•       Sielunsieppaaja (ohj. PV Lehtinen, Cineparadiso)
•       Profeetta (ohj. Veli Granö, Filemo Ky)

IDFA-voittaja, korealais-suomalainen yhteistuotanto Planet of Snail (ohj.
Seung-Jun Yi, CreativEAST/ Vaski Filmi) saa myös Suomen ensi-iltansa
DocPointissa.

Lisäksi festivaalin Erikoisnäytökset -sarjassa nähdään kaksi
kotimaista dokumenttielokuvaa:
•       Lastuja-taiteilijasuvun vuosisata (ohj. Peter von Bagh, Illume Oy)
•       Taistelu Turusta (ohj. Jouko Aaltonen, Illume Oy)

Mervi Junkkosen elokuva Jälki elämässä - 4 tarinaa kidutuksesta on valittu DocPointin avajaiselokuvaksi 24.1.2012.

DocPointin oppilastyösarjan elokuvat valitsivat Visa Koiso-Kanttila, Salla Sorri ja Erja
Dammert. Festivaaleilla esitetään:
•       Zupa (ohj. Maira Dobele, Aalto-yliopisto)
•       Lintu toiselta taivaalta (ohj. Katja Lautamatti, Aalto-yliopisto)
•       Organ (ohj. Tuukka Harala, Metropolia ammattikorkeakoulu)
•       Anna mulle aatos (ohj. Swati Goyal, Metropolia ammattikorkeakoulu)
•       Hypermarket Nation (ohj. Paula Korva, Aalto-yliopisto)
•       Yksin maailmassa (ohj. Mari Pasula, Axxell City)
•       Peti (ohj. Mikko Aliranta, Metropolia ammattikorkeakoulu)
•       Tissit (ohj. Amanda Stavén ja Hilla Samola, Metropolia
ammattikorkeakoulu)

keskiviikkona, marraskuuta 16, 2011

Suomi-Filmin oikeudet Kavalle

KAVA on tänään 16.11.2011 solminut Suomi-Filmi Oy:n kanssa sopimuksen, jonka mukaisesti: KAVA:lle siirtyvät Suomi-Filmi Oy:ltä sen omistamien elokuvien kaikki levitys- ja esitysoikeudet (lukuun ottamatta tv-oikeuksia jotka ovat YLE:llä).

Sopimus kattaa lisäksi Suomi-Filmin materiaalit ja oheisaineistot (yksityisarkiston jäädessä ulkopuolelle). Hankinta on jatkoa elokuussa tapahtuneelle Finnkinon omistamien oikeuksien ostolle.

Kauppaan sisältyy:

- yli 150 pitkää SuFi-elokuvaa (sisältäen Puron, Karun, Vaalan, Lemisen, Orkon, Unhon, Witikan, Kassilan ja monen muun teoksia);
- lisäksi muiden yhtiöiden SuFille siirtyneitä oikeuksia (Elämän maantiellä, Meren kasvojen edessä, Valkoinen peura);
- vuoden 1965 jälkeen SuFin tuottamia lyhytelokuvia 165 kpl, Filmitalon lyhytelokuvia 21 kpl, Felix-Filmin 37 kpl ynnä noin 2 000 mainoselokuvaa.

Finnkino ehti julkaista 20 SuFi-elokuvaa DVD:llä, nämä DVD-levitysoikeudet lakkaavat 1.10.2012 ja tulevat KAVA:lle.

Tähän hankintaan ryhdyttiin ennen kaikkea siksi, koska haluamme taata, että kotimaisia elokuvia voidaan edelleen esittää teattereissa niiden esityslaitteistojen muuttuessa digitaalisiksi. Levitysoikeuksien hankkimisen jälkeen digitoinnin aloittaminen on mutkatonta.

Kauppa on tehty OKM:n myötävaikutuksella ja osana KAVA:n digitointihanketta. Käytännössä valtaosa kotimaisen elokuvan ”kulta-ajan” tuotannoista on nyt kansallista omaisuutta.

tiistaina, lokakuuta 04, 2011

Sota-ajan musaa tarjolla

 
Posted by Picasa


Sotavuosien Suomessa panostettiin viihdeteollisuuteen. Kaikkiaan 88 sota-ajan elokuvasta osa oli musiikkielokuvia. Aiheet eivät aina olleet kotimaisia, sillä myös Pohjoismaista ja Saksasta saatiin käsikirjoituksia muokattavaksi.

Jatkosodan sotapropaganda ulottui myös elokuviin ja niiden iskelmiin. Luotiin taistelutahtoa, harrastettiin integraatiopropagandaa ja vastustettiin paheksuttavia lieveilmiöitä, kuten ruoan ja tavaran hamstrausta. Pula leipäkortteineen olivat myös kohteena: se oli osa kritiikkiä, sinällään vapaan yhteiskunnan merkki.

Mutta viihde oli välillä myös pelkkää viihdettä. Pako todellisuudesta suuntasi kaipuuta rintamalta kotiin tai niinkin kauas kuin Havaijille.

Käytetyin elokuvasäveltäjä oli nuori George de Godzinsky. Tekniikka edistyi ja elokuvien laulut voitiin taltioida playbackina. Elokuvista tuttuja lauluja levytettiin: vanhoista konkareista mukana oli esimerkiksi Georg Malmstén, mutta löytyi uusiakin kuten Eero Väre ja Eeva Pasila-Tamminen.

Soittajien joukko oli ammattilaisia, eivätkä solistien kyvyt jääneet varjoon. Iskelmämusiikin irtonuotteja ja lauluvihkoja painettiin enemmän kuin 1930-luvulla, suurimpana kustantajana Dallapé-kustannus.

Artie Musicin ja Kansallisen audiovisuaalisen arkiston vastailmestyneessä cd-kokoelmassa Suomalainen elokuvamusiikki gramofonilevyllä vuosina 1940-42 löytyy lukuisia tuttuja, mutta myös unohdettuja elokuvaiskelmän helmiä.

Ikimuistoisia lauluja esittävät jo mainittujen lisäksi mm. Tauno Palo, Birgit Kronström, Olavi Virta ja Tuire Orri.

Levyyn on liitetty Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (KAVA) musiikkiekspertin Juha Seitajärven yksityiskohtainen katsaus ajan musiikkiin ja ilmiöihin.

maanantaina, lokakuuta 03, 2011

tiistaina, syyskuuta 20, 2011

Kuinka arkistofilmit muuttavat näkemyksiämme ja tietoamme historiasta, vai muuttavatko ne?

Kun sanon yksisarvinen, uskon että me kaikki saamme mieleemme jonkinlaisen kuvan tästä oliosta, jota ei luonnossa ole olemassa. Jokaisella meillä on muistissamme kuvagalleria, imagery, kuten sitä englanniksi kutsutaan. Yksisarvisen historia, sen ulkomuodon kuvaus ja kuvasto ulottuu 2500 vuoden päähän.

Wikipediassa väitetään, tosin ilman lähdettä, että käsitys yksisarvisen ulkomuodosta on muuttunut elokuvien myötä. Elokuvissa yksisarvinen esitetään yleensä valkeana hevosena, jolla kasvaa kierteinen sarvi päässä. Aiemmassa kuvastossa esiintyneet pukinparta, sorkat ja muut yksityiskohdat ovat unohtuneet, kun animoidut, lapsille tai varhaisnuorille suunnatut hahmot saavat yksinkertaisemman ja esimerkiksi seksuaalisuuden suhteen vähemmän tulkinnanvaraisen luonteen. Tällaisista muutoksista voi päätellä, että kuvat eivät ole viattomia.

Maailman suurin media-arkisto tällä hetkelle on nimeltään YouTube. Sen erikoisuus on siinä, että arkiston saatavuus, access, on erinomainen, oikeastaan loistava. Tuore tutkimustulos kertoo, että 95 prosenttia YouTubeen sisältyvistä videoista saa katsojia. Me perinteisissä elokuva-arkistoissa ja muissa media-arkistoissa vain haaveilemme viiden prosentin käyttöasteesta. Eroa voi pitää huomattavana.

Perinteisten media-arkistojen hyvä puoli on siinä, että tietty kuva-aineisto ei aiempien vuosikymmenten tavoin häviä, katoa olemattomiin tai fragmentoidu. Lähtökohtana on se, että talletettu aines säilytetään ikuisesti. Tämä ei ole helppoa ja se maksaa.

Säilyttäminen ei välttämättä pidä sisällään ajatusta säilytetyn esittämisestä. Nämä arkistomaailman kaksi koulukuntaa, säilyttäjät ja esittäjät, ovat olleet ajoin kiivaastikin eri mieltä arkistolaitoksen tehtävistä. Esittäminen on kuitenkin halpaa, jos sitä vertaa säilyttämiseen. Silti esimerkiksi tekijänoikeudet ja sen tulkinnat ovat aika ajoin ongelmallisia myös esitystoiminnalle.

Media-arkistot säilyttävät historiallisesti merkitseviä kuvia. Käsitys siitä, mikä on merkityksellistä ja mikä ei, vaihtelee. Viime vuosikymmenien aktiivinen materiaalin vastaanotto ja keräystoiminta on johtanut siihen, että arkistot ja museot – en siis puhu vain media-arkistosta – ovat rajoittamassa osuuttaan menneen jälkien tallentamisessa. Resurssit eivät riitä. Valokuva-arkistoissa on jo nyt miljoonia kuvia, jotka odottavat arkistokäsittelyään. Elokuva-arkistoilla on käytännön vaikeuksia eri formaattien ja filmilaatujen kopioinnissa, restauroinnissa ja säilyttämisessä osin resurssipulan vuoksi, osin teknisten vaikeuksien vuoksi. Kun filmistä luovutaan elokuvanteossa, mistä löytyvät esityspaikat, niiden riittävän vanhanaikaiset tekniikat ja ennen muuta tekniikan tuki, esimerkiksi huolto.

Kansainvälinen elokuva-arkistojen liitto FIAF on alkanut tätä onneksi jo pohtia. Ratkaisu löytyy toivottavasti kansainvälisestä yhteistyöstä.

Samat haasteet koskevat videoitua ainesta, eikä seuraavan polven ratkaisu, digitalisointi, poista kaikkia ongelmia kuva-aineksen määrän yhä kasvaessa. Kun kansalliset resurssit osoittautuvat riittämättömäksi ja kansainvälisten yhteistyöhankkeiden luonne on rajoitettu, globaalit kaupalliset järjestelmät, tunnetuimpana Google, ilmoittaa yhä suuremmista hankkeista maailman tiedon hallitsemiseksi.

Media-arkistot ovat historian näkökulmasta yhä tärkeämpiä. Ajatus tutkijan kammioista lähtevästä historiatiedosta on jo vanhentunut. Historioitsijat tietävät varsin hyvin, että he eivät ole historiatiedon tärkeimpiä lähteitä. Tätä kuvaamaan on kehitetty jokapäiväisen historian käsite. Lyhyesti se pitää sisällään käsityksen siitä, kuinka me tavalliset ihmiset jokapäiväisessä elämässämme kohtaamme historian.
Tieteellistä tutkimusta lukevat vain harvat, mutta esimerkiksi media käyttää varsin paljon hyväkseen historian jäänteitä. Sanomalehtien lukeminen, television katseleminen, videoiden, dvd:n ja blue-rayn maailma tuo meille varsin paljon esityksiä historiasta. Historialliset romaanit, rakennettu ympäristö patsaineen, vuosijuhlat ja monet harrastukset antavat välähdyksen historialliseen menneeseen. Koulutus, museot, arkisto- ja muut näyttelyt käyttävät paljon tutkittua tietoa omien historiaesityksiensä pohjana. Käytännössä arkistoelokuva tai ainakin elokuvista kumpuavat kuvastot liittyvät varsin moniin kohtaamiseen.

Historian jokapäiväisessä kohtaamisessa eli historiakulttuurissa kysymys siitä, onko kuva autenttinen vai fiktiivinen, on harvoin tärkeää. Bolsevikkivallankumouksen tunnetuin kohtaus, Talvipalatsin valtaus, esitetään historiallisissa dokumenteissa usein näytelmäelokuvasta napatun fragmentin avulla. Kun historioitsijat ovat selvittäneet, kuinka vaatimattomasti kyseinen valtaus todellisuudessa tehtiin, voidaan todeta, että dokumentin tekijän valinta ei välttämättä lisää tietoa talvipalatsin valtauksesta. Kuvat ovat vain elävöittämässä historiaa. Koulujen, museoiden ja jopa arkistojen opetus- ja näyttelytoiminta on viime vuosikymmeninä selvästi korostanut elämystä ennen tietoa. Elokuvan elämyksellistä antia historialle ei varmasti voida kiistää.

Mutta silti on korostettava, että elämysten tuottaminen ei voi olla arkistoelokuvan ainoa tehtävä. Eikä näin olekaan. Elokuva on entistä useammin tieteellisen tutkimuksen lähde, tutkimuskohde myös itsessään. Elokuvan historia on median historiaa, eikä sitä voi ohittaa esimerkiksi tutkittaessa 1900-lukua. Kuitenkin on selvää, että 1900-luvun historiaa ei voi kutistaa elokuvan historiaksi edes silloin kun tutkittavana on erityisesti 1900-luvun elokuva.

Historioitsijoiden kiinnostus elokuvaan lähteenä on peräisin 1920-luvulta. Erityisesti uutisfilmit kiinnostivat, koska niiden ajateltiin autenttisesti tallentavan joitakin tapahtumia tavalla, johon muut tallennustavat eivät kykene. Ajankohtaisfilmejä, aktuellifilmejä, päivän tapahtumia ja uutisaiheita sekä uutiskatsauksia toki käytetään hyväksi paljon nykyisessäkin mediassa, erityisesti historiallisessa dokumenttielokuvassa.

1960-luvulle saakka historioitsijat eivät juuri muusta elokuvasta olleet kiinnostuneet lukuun ottamatta propagandaelokuvaa, joka toisen maailmansodan kokemusten myötä nousi tärkeäksi tutkimuskohteeksi. Ne ovat pysyneet osana yksityistä ja institutionaalista tiedonintressiä kahdesta syystä. Ensinnäkin historian tutkimusaiheet ovat laajentuneet, kun käsitys propagandasta on laajentunut käsitykseksi taistelusta ihmisten mielistä. Toinen syy on sensuurin ja hallinnollisten kuvakieltojen peruuttaminen. Aiemmin kokonaan esityskiellossa ollut propaganda-aineisto on ollut entistä paremmin saatavilla. Otankin propagandan tarkempaan tarkasteluun.

Tärkein syy liberalisoitumiseen on ollut maailman muuttumisessa. Suomessa elokuvasensuurista luovuttiin vuonna 2001 ja nyt viikko sitten julkiseksi tulleessa esityksessä ollaan luopumassa myös valtiollisesta elokuvien tarkastustoiminnasta, jossa elokuvien kieltäminen oli siirtynyt elokuvien esitysten laillisuudesta rikoslakia tulkitseville tuomioistuimille. Painopiste siirtyy näin peruuttamattomasti kontrollista mediakasvatukseen, mikäli eduskunta näin jo lähitulevaisuudessa esityksen mukaisesti päättää.

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, entinen Suomen elokuva-arkisto on ollut aktiivinen esittämisen ohella julkaisupolitiikassaan. Kun puolustusvoimien elokuva-arkisto siirtyi SEA:n omistukseen 2003, seurasi sitä nopeasti käytännöllinen julkaisuohjelma. Nyt talvisodan ja jatkosodan sotakatsaukset ovat julkaistu yhteensä kymmenessä dvd:ssä. Pakettiin liitettiin varsin paljon myös muita sota-ajan katsauksia. Julkinen sana ei näihin kiinnittänyt paljon huomiota, vaikka aineisto oli pitkään ollut kiellettynä.

Puolustusvoimien oma julkaisupolitiikka oli kiinnittynyt lähinnä ulkopoliittiseen sensuuriin: 1980-luvulta lähtien maanpuolustustahojen julkaisuissa ainesta oli saanut käyttää, mutta vain harvoin alkuperäisen selostuksen kanssa. Puolustusvoimat kontrolloi varsin tarkoin myös elokuvien käyttöä dokumenttielokuvissa ja harjoitti suoranaista sensuuriakin muistakin kuin ulkopoliittisista syistä, kuten Seppo Rustaniuksen vuonna 1981 valmistuneen Sotapapit-tv-elokuvan kohtalo osoittaa. Televisio ei ole vieläkään esittänyt elokuvaa kokonaisuudessaan. Syyn sensuurista otti niskoilleen TV2:n ohjelmapäällikkö ja tosiasiallinen syy, puolustusvoimien kanta, ei tullut laajassa keskustelussa julki.

Ulkopoliittisen sensuurin väheneminen eteni 1980-luvulla rinta rinnan Neuvostoliiton glasnostin kanssa. Televisio saattoi esittää, tosin tekstiltään osin siivottuna. 1930-luvun lopussa ilmestyneitä nationalistisia spektaakkeleita, joita tavataan niiden poliittista luonnetta eufemisoiden kutsua kansallisiksi aatedraamoiksi. Helmikuun manifesti, Jääkärin morsian, Aktivistit ja Isoviha pysyivät esityskiellossa 1980-luvulle, lukuun ottamatta yksittäisiä esityksiä erinäisillä festivaaleilla.

Käytännössä eräänlaisessa esityskiellossa oli muitakin elokuvia: Suomi-Filmin Kirkastettu sydän oli sellainen, vaikka saikin esityksen televisiossa jo 1975. Risto Orkon sodan ajan elokuvista Ryhmy ja Romppainen pääsi televisioruutuihin 1989, saman ohjaajan Jees ja just 1994, asenteeltaan pahimpana pidetty Aktivistit siinä välissä vuonna 1991. Ruotsista löytynyt Isoviha voitiin esittää televisiossa vuonna 1985.

Sodan ajan uutisfilmejä voitiin siis valikoidusti käyttää samaan aikaan ilmestyneissä historiadokumenteissa, jotka laajensivat käsitystämme sodista. Claes Olssonin Suur-Suomen muisto, kuinka Suomi miehitti Itä-Karjalan avasi keskustelun vankileireistä 1991. Siitä ei paljon puhuttu, kuten ei aihepiirin avauksesta, Antti Laineen väitöskirjasta 10 vuotta myöhemmin.

Olssonin työn takana oli populaariksi noussut Helge Seppälän kirja viidenkymmenen vuoden takaisista tapahtumista. 1990- ja 2000-luvulla aiheeseen on palattu useissa dokumenteissa. 2000-luvun avauksia ovat olleet arkistoaineistoa paljon hyödyntäneet dokumentit. Mainittakoon niistä tässä vain muutama, Reijo Nikkilän Ryssä perkele – sotavankina Suomessa, Erja Dammertin Sotalapset (2003) ja viimeisimpänä Virpi Suutarin Auf Wiedersehen, Finnland, joka toi esiin saksalaisten sotilaiden mukaan maasta lähteneiden naisten tarinat. Neuvostoliittolaista arkistoainesta hyödyntänyt K. J. Koski on elokuvillaan punaisesta Hangosta ja Neuvostoliiton takaisin miehittämästä Karjalasta avartanut Suomeen keskittynyttä käsittelyä sodista ja sen seurauksista.

Mainittakoon vielä aihepiirin ulkopuolelta Seppo Rustaniuksen monet 1918-dokumentit. Niissä niukan olemassa olevan kuva-aineiston käyttö on esimerkillistä. Nämä ja monet muut elokuvat ovat kiistämättä myös paitsi historian esityksiä, myös historiankirjoitusta. Tästä seuraa mahdollisuus esimerkiksi yksityiskohtien kritiikkiin: keskusteltuani saksalaisen sotalaivaston spesialistin Juha Joutsin kanssa olen vakuuttunut siitä, että saksalaisen 1918-filmin Itämeren laivaston kuvat eivät ole von der Golzin Kielistä Hankoon matkaavan laivaston kuvia. Keskustelu jatkukoon myös arkistofilmien yksityiskohdista.

Palatkaamme toiseen maailmansotaan. Yleisradion omista aktiivisista toimista huolimatta elokuva-arkiston ilmoitus sodan filmien julkaisemisesta kirvoitti otsikoksi ”Elokuva-arkisto julkaisee sotapropagandaa”. Tämän raflaavan otsikon jälkeen varsinaista kritiikkiä ei ole näkynyt. Historiallisen lähdejulkaisun menekki osoittaa kuitenkin, että aineistolla on ollut kysyntää. Nyt katsojilla ja kuulijoilla on mahdollisuus arvioida itse elokuvallisen sotapropagandan sisältöä ja luonnetta. Samalla tutkijoilla on esteetön pääsy aineistoon, jonka saatavuus on ollut huono. Muuta sotapropagandaa on kyllä voinut tutkia ongelmitta – elokuva pysyi kieltokohteena pisimpään. Tämän kaltaiset lähdejulkaisut muuttavat väistämättä tietoamme historiasta: pallo on nyt tutkijoilla ja muilla historian esitysten laatijoilla, arkisto on periaatteessa työnsä tehnyt, mutta esimerkiksi nettijulkaisemisen mahdollisuus kertoo, että aina voi tehdä työtään paremmin ja enemmän.

Vaikka tähän olisi hyvä lopettaa, en sitä kuitenkaan tee, mikä ei toivottavasti tuota teille suurta pettymystä. Olin hetken hurmiossa valinnut otsikoksi Kuinka arkistofilmit muuttavat näkemyksiämme ja tietoamme historiasta, vai muuttavatko ne?

Ajatus siitä, että arkistofilmit eivät muuttaisi näkemyksiämme ja tietoamme, on täysin looginen ja mahdollinen. Jo aluksi viittasin siihen, että media-arkistoiden kätköihin jää valtava määrä aineistoa, jota ei koskaan esitetä. Tästä seuraa tietysti arkistopoliittinen ajatus: ainakin tutkijoille pääsy tähän aineistoon on tehtävä mahdollisimman helpoksi. Tutkijat ovat avainasemassa, kun pohditaan, mikä arkistoaines on kulloinkin relevanttia, tärkeää ja olennaista. Ei tutkijoilla siihen kuitenkaan mitään monopolia pidä rakentaa: päteviä ja hyvää työtä tekeviä historian esittäjiä on muissakin ammattiryhmissä. Historia koostuu monista esittäjistä.
Toinen kriittinen huomautus liittyy kuvien hupikäyttöön. Postmoderni mainos osoitti tämän konkreettisesti. Neuvostoliiton kaaduttua mainosmaailma sai käyttöönsä leegion vanhoja kuvia ja käsitteitä, jotka siirrettiin surutta mainoskuvastoon ja -sanastoon. Historiallisten kuvien käyttö monipuolistuu näissä yhteyksissä usein niin, että yhteys sen alkuperäisiin merkityksiin häviää kokonaan. Se ei välttämättä paranna näkemystämme historiasta, tiedosta nyt puhumattakaan.

Samansuuntaista kritiikkiä voidaan esittää myös arkistoelokuvan käytöstä dokumentti- ja jopa viihdeohjelmissa ”ajan kuvana” tai ”epookkielämyksen luojana”. Se on parhaimmillaan elämyksellistä, mutta huonoimmillaan vääristelevää viihdettä, hupinumero, joka ei anna arvoa alkuperäiselle elokuvalle, sen tekijöille tai alkuperäiselle käyttötarkoitukselle: yleensä sitä näkee käytettävän viittaamatta alkuperäiseen elokuvaan mitenkään. Näin elokuva eräällä tavalla orjuutetaan viihdekäyttöön vailla identiteettiä. Mutta ei tämäkään anna aihetta tiukkapipoisuuteen, kritiikkiin kylläkin.

Muuten uskon vakaasti siihen, että arkistofilmi voi muuttaa näkemyksiämme ja jopa tietoamme sodista. Historiantutkimuksen keskeiset kysymykset voidaan esittää myös elokuva-aineistolle, joka myös tuottaa uusia kysymyksiä. Ja koska olen optimisti, uskon myös siihen, että tämä voidaan esittää elokuvallisesti. Hyvä esimerkki on tästä Ville Suhosen ohjaama Jäämarssi, joka saa ensi-iltansa tänään.

Jäämarssi tuo säröjä propagandan luomiin kuvastoihin. Sen kuvat tuovat esiin monia näkökulmia, jotka mielestämme ovat saaneet vajavaisen käsittelyn historiantutkimuksessa ja jatkosodan elokuvallisissa esityksissä. Uudet kuvat tuovat uusia ajatuksia.

torstaina, syyskuuta 15, 2011

Le Havre Suomen Oscar-ehdokas

Suomen Filmikamari tiedotti 14.9.2011 valinneensa Aki Kaurismäen ohjaaman, käsikirjoittaman ja tuottaman elokuvan Le Havre Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi. Le Havren näytöt olivat kovat. Se valittiin tänä vuonna Cannesin elokuvafestivaalien kilpailusarjaan ja se palkittiin sekä kansainvälisen elokuvakriitikkojen yhdistyksen FIPRESCI-palkinnolla että ekumeenisen juryn erityismaininnalla. Münchenin elokuvafestivaaleilla elokuva nappasi ulkomaisen elokuvan ARRI-palkinnon.

Le Havren tuotantoyhtiö on Kaurismäen veljesten Sputnik Oy. Elokuvan taiteellisessa ryhmässä on monia tunnettuja kotimaisia osaajia, esimerkiksi kuvaaja Timo Salminen, äänisuunnittelija Tero Malmberg sekä leikkaaja Timo Linnansalo. Elokuvan pääosissa on kansainvälisiä tähtiä kuten André Wilms, Kati Outinen, Blondin Miguel, Elina Salo sekä Jean-Pierre Darroussin.

Filmikamarin raati perusteli valintaansa luonnehtimalla Le Havrea kauniiksi ja ehjäksi elokuvaksi, jonka humaani tarina on muodoltaan ja sisällöltään universaali ja ajaton. Elokuva kuljettaa muassaan monen taiteenalueen historiallisia kerrostumia. Sitä paitsi elokuva on hauska. Le Havre on ollut teattereissa 9.9.2011 lähtien, joten sinne vain katsomaan.

Valintaraatiin kuuluivat näyttelijä ja laulaja-lauluntekijä Kaija Kärkinen, ohjaaja Aku Louhimies, lavastaja Antti Mattila, äänisuunnittelija ja opettaja Aura Neuvonen, tuottaja Liisa Penttilä, käsikirjoittaja Mika Ripatti, pukusuunnittelija Riitta Röpelinen sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Ville Suhonen. Raadin sihteerinä toimi Susanna Shepherd ja puheenjohtajana Tero Koistinen Suomen Filmikamari ry:stä.

Oscar-palkinnon virallisista valintakriteereistä vastaa Academy of Motion Picture Arts and Sciences. AMPAS pyytää vuosittain kaikkia elokuvia tuottavia maita nimeämään yhden ehdokkaan parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-kilpailuun. Kategoriassa otetaan tänä vuonna huomioon elokuvat, jotka ovat saaneet elokuvateatteriensi-iltansa 1. lokakuuta 2010 ja 30. syyskuuta 2011 välisenä aikana.

Kyse on vielä esivalinnasta. Lopulliset Oscar-ehdokkuudet julkistetaan 24. tammikuuta 2012. Oscar-palkinnot jaetaan 84. kerran 26. helmikuuta 2012 ympäri maailman televisioitavassa gaalassa.

torstaina, syyskuuta 01, 2011

KAVA sai satojen elokuvien levitysoikeudet

Päivän elokuvauutinen on se, että kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) on hankkinut Finnkino Oy:n hallussa olleet kotimaisten elokuvien levitysoikeudet.

Hankinta antaa suuntaa tulevaisuuteen, sillä tavoite ei ole enempää eikä vähempää kuin turvata kansallisen elokuvaperinteen saatavuus tulevaisuudessa. Näin keskeinen osa suomalaista elokuvahistoriaa säilyy myös digitalisoitujen elokuvateattereiden ulottuvilla.

Tapahtuma on kansallisesti ja myös kansainvälisesti mittava. KAVAn haltuun siirtyi lähes 300 pitkää elokuvaa ja noin 200 lyhytelokuvaa. Opetus- ja kulttuuriministeriön myötävaikutuksella toteutettu hanke on osa kotimaisen elokuvan digitointiprojektia. Oikeuksien omistaminen helpottaa KAVAa sen tulevaisuuden suurimmassa haasteessa, kotimaisen elokuvan laajamittaisessa digitoinnissa.

Kymmenen kotimaisen tuotantoyhtiön elokuvien levitysoikeudet siirtyvät KAVAlle muutamin poikkeuksin. Finnkinolla säilyvät yhtiön jo julkaisemien elokuvien DVD-oikeudet. TV-oikeudet ovat useimmissa tapauksissa Yleisradiolla.

Sopimus koskee seuraavien yhtiöiden elokuvia: Suomen Filmiteollisuus (SF), Adams Filmi, Bio-Kuva, Fenno-Filmi, Filmityö, Kinosto, Maxim-Filmi, National-Filmi, Valio-Filmi ja Väinän Filmi.

Merkittävimmät levitysoikeudet koskevat Suomen Filmiteollisuutta. Sen yli 200 elokuvaa käsittävän tuotannon kuuluisimpiin teoksiin lukeutuvat klassikot Tuntematon sotilas (1955), Kulkurin valssi (1941), Kaivopuiston kaunis Regina (1941) ja Komisario Palmun erehdys (1960). SF:n elokuvat muodostavat noin viidesosan maassamme koskaan valmistetuista pitkistä kotimaisista elokuvista.

Muista yksittäisistä teoksista mainittakoon Filmityö Oy:n Runoilija ja muusa (1978), Pedon merkki (1981) ja Ulvova mylläri (1982) sekä National-Filmin Talvisota (1989).

KAVAssa tietoja antavat johtaja Matti Lukkarila (matti.lukkarila@kava.fi) ja viestintäpäällikkö Outi Heiskanen (outi.heiskanen@kava.fi).

tiistaina, elokuuta 30, 2011

Artova Film Festivalin ohjelmisto on julkistettu

Artova Film Festival tiedottaa:

Toista kertaa järjestettävä Artova Film Festival lataa valkokankaille ainutlaatuisen kokonaisuuden uusia Arabian alueelle Jalanjälkensä jättäneitä filmejä. Kaksi päivää, kymmenen näytöstä, reilut 40 mieltä hivelevää leffaa kilpailu- ja näytössarjoissa. Kaksipäiväiseksi kasvaneen festivaalin avajaiselokuvana nähdään Susanne Bierin Kosto (Hævnen) 9.9.2011.

Artova Film Festivalin esikarsintaan jätettiin lähes 100 leffaa, joista kilpailunäytöksiin selvitti tiensä 27 elokuvaa. Voittajien valinnassa AFF haluaa nostaa esiin lumoavia kokonaisuuksia, tunnelmaa, tarinoita ja tulevaisuuden tähtiä. Kilpailusarjan tuomaroivat Pekko Pesonen, Paavo Westerberg, Magnus Silfenius ja Peter Westholm. Arvovaltaisen tuomariston puheenjohtajana toimii Miikko Oikkonen. Voittajat julkistetaan 10.9. ja voittajatöistä koostetaan erikoisnäytös Rakkautta & Anarkiaa festareille.

AFFin pääjärjestäjänä toimii Artova ry, pääyhteistyökumppaneina Arcada, Metropolia, Aalto Yliopisto, Pop Jazz Konservatorio, Rakkautta & Anarkiaa ja Doc Lounge.

Kunnianhimoisen ohjelmiston lisäksi festareilla on mm. Kelaamon speedmeeting mentoripalvelun lanseeraus sekä avajaisklubi yhteistyössä Doc Loungen kanssa. Katalogi on jaossa AFF-henkisissä baareissa ja muissa sopivissa paikoissa.

AFF Artova Film Festival valkokankailla kahdessa salissa 9.–10.9.2011, Jan-Magnus Janssonin aukio 1, Arcada, Arabia, Helsinki.

Elokuvia Suomen Sunset Boulevardilta!
www.artovafilmfestival.fi

maanantaina, elokuuta 15, 2011

Finlandia-katsaukset näkyvillä Elonetissä

KAVA tiedottaa:

Elonet-tietokannassa on suuren yleisön katseltavana 700 Finlandia-katsausta vuodesta 1943 vuoteen 1964 asti. Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (KAVA) avaamat digitoidut uutiskatsaukset ovat osa European Film Gateway -hanketta, jonka tehtävänä on esitellä eurooppalaista kulttuuriperintöä liikkuvan kuvan ja äänen muodossa.

Elokuvaesitysten alussa näytetyt uutiskatsaukset muodostavat sarjan ajankuvia Suomesta jatkosodan ja jälleenrakentamisen kaudesta teollistuneeksi hyvinvointivaltioksi. Sarjan päättää Aito Mäkisen ohjaama Finlandia-katsaus 700, joka kertoo Helsingin yhdestä päivästä aamuyhdeksästä iltakymmeneen.

Finlandia-katsaukset sisältävät runsaasti harvinaista materiaalia. Presidentti Ståhlbergin 80-vuotispäivän juhlallisuuksissa ovat esillä myös kolme muuta presidenttiä: Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen. Taltiointiin kuuluvat poikkeuksellisesti myös katkelmat heidän puheistaan.

Presidentti Rytin ja eräiden keskeisten ministerien sotasyyllisyysoikeudenkäynti herätti erityistä huomiota myös ulkomailla. Oikeudenkäyntiä kuvaavassa katsauksessa tuodaan esiin tilaisuuden herättämiä reaktioita ja lehtimiesten tunnelmia.

Presidentti Kekkosen vierailut Kremliin ja Yhdysvaltoihin on kuvattu huolellisesti. Harry Lewingin ohjaama katsaus Kekkosen vierailusta Yhdysvalloissa presidentin Kennedyn luona on tallennettu värifilmille, mikä on Finlandia-katsauksissa harvinaista.

Finlandia-katsauksia keventävät runsaat katkelmat urheilutapahtumista taide- ja muotinäytöksiin. Olympialaiset, maailmanmestaruuskilpailut, maaottelut, Ateneumin taidenäyttelyt ja muotivirtaukset ovat usein käytettyjä aiheita.

Monista julkisuuden henkilöistä on filmigallerian katsauksiin ikuistettu mm. Armi Kuusela, Juri Gagarin ja Dag Hammarskjöld.

Klikkaa Elonetiin ja löydä filmiaarteet (hakusana "Finlandia-katsaus").

Lisätietoja: Kansallinen audiovisuaalinen arkisto/Tapio Riihimäki (tapio.riihimaki@kava.fi)

maanantaina, elokuuta 08, 2011

Epäkaupallinen tiedote

LYHYTELOKUVIA KANSALLE! -tapahtuma 23.–26. elokuuta 2011

Pohjoismaista lyhytelokuvaa esittelevä kiertue huipentuu näytökseen Tervasaaressa Taiteiden yönä

Lyhytelokuvia kansalle! -tapahtuma tuo jo seitsemättä kertaa uusia, pohjoismaisia lyhytelokuvia Helsingin puistoihin ja baareihin, elokuun pimeneviin iltoihin. 23.–26.8. järjestettävässä tapahtumassa nähdään suomalaistia, ruotsalaisia ja norjalaisia lyhytelokuvia.

Reilun tunnin mittaisista elokuvanäytöksistä voi nautiskella Ravintola Siltasessa, We Got Beefissä sekä Kallion sydämessä sijaitsevassa Karhupuistossa. Lyhytelokuvakiertue huipentuu Taiteiden yön näytökseen Tervasaaressa.

Helsingistä tapahtuma siirtyy syksyn mittaan muualle Suomeen, mm. Porvooseen.

Helsingin LEK!-kiertue:

Ti 23.8. klo 21.30 Siltanen, Hämeentie 13
Ke 24.8. klo 21.30 We Got Beef, Iso Roobertinkatu 21
To 25.8. klo 22 Karhupuisto, Kallio
Pe 26.8. klo 22 Taiteiden yö: Tervasaaren amfiteatteri, Kruununhaka

Edellisvuosien tapaan luvassa on dokumentteja, fiktioita, animaatioita, huumoria, draamaa ja koskettavia het kiä.
Elokuvat:
André Øvredal:
BRUKERSTØTTE / CUSTOMER SUPPORT
Norja, fiktio, 2009, 5 min.
Hannes Vartiainen, Pekka Veikkolainen:
ERÄÄN HYÖNTEISEN TUHO / THE DEATH OF AN INSECT
Suomi, animaatio, 2010, 7 min.

Arild Østin Ommundsen:
PLIS
Norja, fiktio, 2008, 12 min.

Henri Savolainen:
BENEDICT
Suomi, fiktio, 2009, 5 min.

Karin Pennanen:
BRUDHLAUP
Norja, fiktio, 2009, 9 min.

Mike Pohjola, Elina Pohjola:
BAABELIN METSÄ / THE FOREST OF BABEL
Suomi, fiktio, 2010, 2 min.

Arthur Franck, Oskar Forstén:
RUUHKA / TRAFFIC JAM
Suomi, dokumentti, 2009, 12 min.

Linnéa Widén:
EN SAK SOM HÄNDE PÅ ÖBACKA / FLASHBACK
Ruotsi, fiktio, 2007, 6 min.

Maria Björklund:
HELSINGIN KESÄ / SUMMER IN HELSINKI
Suomi, animaatio, 2011, 9 min.

Tapahtuman järjestävät Suomen elokuvakontakti, Walhalla ja Finlandssvenskt Filmcentrum.

Tapahtumaa tukee Helsingin kulttuurikeskus.

lauantaina, heinäkuuta 23, 2011

Norjan poliittiset murhat

Kyyneleet tulivat silmiin aamulla, kun luin murhatöiden - ei siis satunnaisen "ammuskelun" - seurauksista. On pelättävissä, että Norjassa tuhoutui yksi sosialidemokraattinen sukupolvi.

Olen ollut vastaavilla leireillä 15-vuotiaana Ruotsissa. Shakkipelin tuoksinaan tuli silloin tieto Espanjan diktaattorin Francon kuolemasta. Illalla kaikui kaikilla pohjoismaisilla kielillä laulu baskipapista.

Norjalainen sosialidemokratia on kansainvälistä, jos mikä. Samalla, historiallisesti, se on aina ollut maassa vain vähän kannatusta saaneen, aiemmin neuvostojohtoisen kansainvälisen kommunismin vastustaja. Norjalaiseen kansalliseen kansainvälisyyteen on kuulunut myös Nato-jäsenyys, kuten hyvin tiedämme.

Nationalistisen, voimme varmasti sanoa äärinationalistisen murhaajan tiedetään vieroksuneen kansainvälisyyttä, jonka hän katsoi vastustavan nationalistisia pyrkimyksiään. Niihin kuului myös multikulturalismin vastaisuus, niin kuin oikeistolaisissa eurooppalaisissa ääriliikkeissä aina. Se on kansainvälisyyden torjunnan yksi tapa, entistä useammin tuttua myös muuhun oikeistoon sijoittuvan jengin parissa.


Omia aatteitaan vahvistamaan murhaaja harrasti aseita, eikä vain vähän, vaan paljon. Silminnäkijäkertomusten mukaan arsenaaliin kuului automaattiaseiden ohella jopa konekivääri. Ainakin osa aseista oli luvallisia. Tämä on tavallista äärioikeistolaisten ryhmittymien yhteydessä, niissäkin joiden lähipiireissä norjalainen tekijä on vaikuttanut. Onko olemassa sellaista äärioikeistolaista poliittista murhaajaa, jota tämä piirre ei yhdistä?


Nettikirjoittelun perusteella sosialismin ja kapitalismin erottaminen toisistaan ei häntä kiinnostanut. Tekijä oli lukenut kansantaloustiedettä, ja tiettävästi kannatti Itävallan koulun oppeja.

Opiskelualoihin mainitaan kuuluneen myös uskonnon. Mielipiteet olivat äärimmäisen konservatiivisia, kristillisiä ja voimakkaan nationalistisia - tämä paketti on tuttua Yhdysvalloista. En pidä mahdottomana, etteikö tämä talousajattelu mahtuisi norjalaisessa yhteiskunnassa esiintyvän fasistisen liikehdinnän puitteisiin.


Fasistoidia persoonaa vastaan sen sijaan puhuu se, että väkivaltaa nettipuheenvuoroissa ei kannatettu, pikemminkin päinvastoin. Tulevaisuus näyttää kuinka tarkoin tekijä on onnistunut aikeensa piilottamaan. Vuonna 2009 tekijän perustama vihannesviljely-yritys teki mahdolliseksi hankkia autopommeissa tarvittavia materiaaleja.

Tietoa on niukalti, mutta murhatöiden takana on selvästi poliittinen motiivi, viha sosialidemokraatteja kohtaan. Ilmiö on tuttu kaikista pohjoismaista, ja muistan kuinka se korostui 1980-luvun alusta lähtien Ruotsissa oikeistonuorten Palme-vastaisuutena. Hankin itsekin erikoisen kummallisena ilmiönä poliittisen muiston, Palmea pilkkaavan rintanapin Ruotsissa asuessani.

Usein järkeä vailla oleva kyyninen sosialidemokraattien - pohjoismaisen kansanvaltaisuuden peruspilarin - haukkuminen on arkipäivää nyky-Suomessakin. Oikealta laidalta sitä en ole ihmetellyt Ruotsin kokemusten perusteella, mutta kun sitä esiintyy kaikkialla, myös muuten järkevien ihmisten kielenkäytössä, eikä useinkaan kyse ole veljellisestä tai sisarellisesta naljailusta.

Rangaistuksia on monin tavoin kovennettu viime vuosina. Norjassa maksimirangaistus on 21 vuotta. Ehdotan kuitenkin, että murhista voitaisiin antaa tuomiot yksi kerrallaan, 21 vuotta jokaisesta.

sunnuntaina, heinäkuuta 03, 2011

Peili Roomassa

 

Isästä ja tyttärestä ei ole viime vuosina otettu paljon yhteisiä valokuvia - jompi kumpi on aina kameran takana. Mutta joskus pieni trikki ja sattuma toimivat.
Posted by Picasa

Varpaita Roomassa

 
Posted by Picasa

lauantaina, kesäkuuta 25, 2011

Romulus ja Remus

 

Pistäydyimme pääsiäisenä Roomassa Campidogliolla museossa. Mutta kumpi on Romulus ja kumpi Remus?
Posted by Picasa


 
Posted by Picasa

tiistaina, kesäkuuta 21, 2011

Sodankylän elokuvajuhlat 2011

Tällä ilmeellä mentiin vuoden 2011 Sodankylän Midnight Sun Film Festival. Alla olevista blogientryistä löytyy parikymmentä kuvaa niistä tapahtumista, joissa kamera kulki mukana.

 
Posted by Picasa


Elokuvavisan menestyksen takana on aina nainen ja asiaan sopiva käärmekeitto. Me muut vain hieman auttelimme: tosin mennessäni kolmannella kerralla visan aikana elokuviin, porukka jäi kakkoseksi. Sen täytyy olla se kuuluisa sattuma. Kuvassa joukkueen sielu ja sihteeri Liina Tampereelta.

 
Posted by Picasa


Elokuvavisan kantaviin voimiin kuului myös Anssi Mänttäri, jonka ensi-iltaelokuvassa Tarkastaja sain tulikasteeni näytelmäelokuvan valovoimaisena sivuosahahmona.

 
Posted by Picasa


Saarijärvi ja sen kuulu elokuvakerho ovat taatusti läsnä Sodankylässä joka vuosi. Minä ja Michael Chapman saimme kutsun sikäläisen elokuvakerhon kunniajäseniksi. Seura on hämmentävän kovatasoinen, jäsenmaksu 0,20 e vuodessa. Nimikirjoituskokoelma lienee mahtava.

 
Posted by Picasa


Sodankylä-palkinnon sai Oulun elokuvaskenen kantava hahmo Sauli Pesonen, jonka meriittilista on pitkä ja upea. Onnittelut!

 
Posted by Picasa

Minä ja Olli ilman orvokkeja

Olli Vesala keksi äkkiä, että hieman linssiluteilemme pontevina maailmantähtien Atomin ja Akin vierellä. Mutta kuka otti kuvan siinä rytäkässä? En muista, mutta saa ilmoittautua krediitteihin.

 
Posted by Picasa

Akateemikon ja komissaarin kädenvääntö

Aki Kaurismäki ja Iikka Vehkalahti vääntävät kättä Sodankylän Porttikoskella. Kuten tunnettua, Aki ei ole koskaan hävinnyt kädenväännössä kenellekään.

Posted by Picasa


Ottelu eteni alkuun tasavahvasti, mutta Aki ottaa yliotteen hienolla käännöllä. Tekniikka on hallussa.

Posted by Picasa


Peli on selvä. Akateemikko voittaa.

Posted by Picasa


Komissaari tunnustaa tosiasiat.

Posted by Picasa

maanantaina, kesäkuuta 20, 2011

Bingoemäntä Kari Väänänen

Näyttelijä, professori ja elokuvabingoemäntä Kari Väänänen kohtaa ilmehtien Indiana Jones -elokuvan natsihirviön, joka on juuri esittänyt napatanssia voitettuaan vaakabingon. Sodankylän elokuvajuhlien oheistapahtumien aatelia: elokuvabingo.

 
Posted by Picasa

Apichatpong Weerasethakul ja Juho Kuosmanen

Rauha, ystävyys ja solidaarisuus olivat teemoina, kun kansainväliset menestyjät Juho Kuosmanen ja Apichatpong Weerasethakul kohtasivat Porttikoskella 2011 matkalla tanssilavalle. "Helikopteri lentämässä kuin lintu vetten päällä; kaunis kuva. Siitä lähtien leijumisen kokemus on kiehtonut minua”, luonnehti jälkimmäinen sunnuntain aamukeskustelussa kokemustaan.

 
Posted by Picasa


Aki ja Api kohtasivat metsän siimeksessä todistajien läsnäollessa:

 
Posted by Picasa

Egoyan, Kaurismäki, Chapman

Atom Egoyan, Aki Kaurismäki ja Michael Chapman poseerasivat näin upeasti Porttikoskella 2011.
 
Posted by Picasa

Sodankylä - teltan vieraita



Ville Virtasta kävin kehaisemassa onnistuneista leffarooleista.
Posted by Picasa




Teltassa mykkäelokuvaa seurasivat myös Terhi Kokkonen ja Arto Halonen.
Posted by Picasa




Kyllä se niin on, että teltan huippuhetkiin Sodankylässä kuuluvat aina Petterin adjektiivirikkaat juonnot. Pitkänä miehenä hän mahtui kuvaan vain hieman kulmikkaana.
Posted by Picasa


Päähän pälkähtäneenä ajatuksena oli ottaa mahdollisimman paljon elokuvaevankelistan näköinen kuva Petteristä:
Posted by Picasa

Dome Karukoski tarttui erikoislähikuvaan



Posted by Picasa


Elokuvana oli Panssarilaiva Potemkin:
Posted by Picasa




Mykkäelokuva myös säestettiin.
Posted by Picasa


Enemmän kuin omilta kuviltani, odotan elokuvaohjaaja Ville Suhosen aktiivisen kamerankäytön tuloksia. Tässä hän ilmeisesti monipuolisuuden osoituksena tekee sormillaan näppärästi varjokuvia mykkäteltan suurelle kankaalle.

Posted by Picasa