sunnuntaina, heinäkuuta 24, 2005

Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa

Hesarissa on käyty keskustelua jazzin merkityksestä kylmässä sodassa: Jukka Rislakki Jurmalasta kirjoitti asiasta viimeksi, sillä toimittaja oli unohtanut mainita Helsingin nuorisofestivaalin, joilla myös jazzia renkutettiin. Itsekin sitä ihmettelin.

Kun en viitsi kirjoittaa asiasta loman keskellä Hesariin, vaikka tässä asiassa hyvin voisin, niin kerrottakoon nämä historiantutkimuksenkin näkökulmasta uudet asiat ensin täällä Blogistanissa. Säästän teidät viitteiltä, sillä nämä perustuvat Yhdysvalloissa tekemääni arkistotutkimukseen ja viiteapparaatti olisi hurja.

Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII maailmankonferenssi järjestettiin Helsingissä 28.7-6.8. 1962. Kymmenpäiväisille nuorisofestivaaleille, jotka järjestettiin ensimmäistä kertaa puolueettomassa maassa, tuli amerikkalaisarvion mukaan 14000 osallistujaa yli sadasta maasta. Järjestäjien oman ilmoituksen mukaan osallistujamääräksi laskettiin 18000 ja osallistuvia maita laskettiin olevan peräti 145. Neuvostoliiton rahoittaman ja muiden sosialististen maiden sponsoroiman festivaalin tarkoituksena oli herättää sympatiaa sosialistista järjestelmää kohden koko maailman nuorisossa.

Amerikkalaisarvioiden mukaan festivaalit maksoivat kaikkiaan 25 miljoonaa dollaria, jota voidaan pitää hyvin suurena summana - olympialaiset voisivat olla hyvä vertauskohta. Festivaalien kulut olivat valtaisat, sillä osallistujat saivat ilmaisen majoituksen ja ruoan ohella mahdollisuuden valita yli 1000 tapahtumasta.

Nuorisofestivaalisarja voidaan tulkita yleisesti ideologisesti sosialistista aatemaailmaa ja käytännöllispoliittisesti (rahoittajansa) Neuvostoliiton asemaa edistäväksi globaaliksi propagandakampanjaksi. Kylmä sota antoi leimansa kaikille aiemmille festivaaleille, vaikka ensimmäisiä 1947 Prahassa pidettyjä juhlia länsi ei boikotoinut. Prahassa, kuten myös Budapestissa 1949 ja Berliinissä 1951 festivaaleista muodostui Stalin-kulttia rakentava ja lännenvastainen nuorisotapahtuma.

Tälle ajanjaksolle sattui myös Demokraattisen Nuorison Maailmanliiton hajoaminen: eronneet järjestöt perustivat 1949 uuden järjestön, jonka nimeksi tuli World Assembly Union (WAY). DNML:n päämaja siirtyi Pariisista Budapestiin. Vastaava kylmän sodan logiikan mukainen kehitys tapahtui opiskelijajärjestöissä: 1950 toimintansa aloittanut International Studen Congress (ISC) tuli lännen järjestöksi ja Prahassa päämajaansa pitänyt International Union of Students (IUS) jäi idän järjestöksi. Läntiset järjestöt eivät koskaan pyrkineet nuorisofestivaalien kaltaisten jättitapahtumien järjestämiseen, vaan tyytyivät vaatimattomampaan keskinäiseen yhteydenpitoon.

Bukarestin (1953),Varsovan (1955), Moskovan (1957) ja Wienin (1959) nuorisofestivaalit eivät enää olleet klassisen kylmän sodan itäisen kaavan mukaisia, vaan pyrkimyksenä oli siirtyä ”rauhan ja ystävyyden” teemaa hyväksikäyttäväksi yleisfestivaaliksi. Festivaaliliikkeen muutoksen taustalla oli tietenkin Neuvostoliiton muutos: Stalinin kuoleman jälkeinen NKP:n XX puoluekokous 1956 ja maan johtoon nousseen Nikita Sergejevits Hrustsevin politiikka olivat avoimempia ulospäin. Tähtäimeen otettiin puolueettomat maat, ensin Itävalta ja sitten vuonna 1962 Suomi.

Helsingissä järjestettyjen nuorisofestivaalien erityiskohteena eivät olleet Suomi ja suomalaisnuoret, vaan erityisesti Latinalaisen Amerikan, Aasian ja Afrikan nuoriso- ja opiskelijaliikkeiden aktivistit, jotka voitiin arvioida maansa tuleviksi johtajiksi.

Helsingin nuorisofestivaali monine vastoinkäymisineen oli suunnittelijoilleen ja rahoittajilleen osin pettymys. Sen saivat pian tietää myös tapahtumia seuranneet amerikkalaiset, jotka kuulivat arvioita festivaalin epäonnistumisesta ”useilta pääjärjestäjiltä, mukaan lukien International Union of Students –järjestön puheenjohtajalta, Jiri Pelikanilta” heti festivaalien päätyttyä.

Paras todistus epäonnistumisesta on, ettei myöhempiä nuorisofestivaaleja järjestetty enää puolueettomissa maissa ennen vuotta 2001. Silloin tunnukset olivat yleisvasemmistolaiset, eikä Neuvostoliittoa enää ollut, mutta media raportoi silti varsinkin festivaalien amerikanvastaisista julkilausumista.

Epäonnistumista ei voinut kuitenkaan päätellä etukäteen. Kylmän sodan strategian näkökulmasta nuorisofestivaali oli vakavasti otettava tapahtuma. Kylmän sodan maailmassa huolellisesti organisoidut propagandakampanjat otettiin vakavasti, ja nuorisofestivaalien suuruusluokassa liikkuvat tapahtumat vaativat reagointia.

Kun Neuvostoliiton intressi ja osallistuminen festivaalien järjestämiseen tunnettiin jo aiempien festivaalien yhteydestä, päätti Yhdysvallat jo varhaisessa vaiheessa ensin vastustaa festivaalien järjestämistä Suomessa ja sitten tukea festivaalien aikaan järjestettäviä vastafestivaaleja. Näin se oli toiminut aiempienkin festivaalien yhteydessä. Vastustaminen tapahtui yhteistyössä Iso-Britannian kanssa.

Suomessa Helsingin olympialaisten jälkeen ensimmäisen suuren luokan kansainvälisen tapahtuman merkitystä on kuitenkin arvioitu myös myönteisin etumerkein. Festivaalit auttoivat radikalisoituvaa, mutta vain vähän maansa ulkopuolella matkustelleita vasemmistolaisia opiskelijoita ja nuoria ottamaan kontaktin kansainvälisiin aktivisteihin olipa näiden kotipaikka sosialistisissa maissa tai Euroopan ulkopuolella. Tällaisilla kontakteilla ei vielä 1960-luvun alussa ollut erityisen näkyvää sijaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Yhteydet sosialistisiin maihin ja Euroopan ulkopuolelle olivat verrattain vähäiset. Festivaali oli omiaan korjaamaan tätä puutetta.

Näillä perusteilla festivaalin voi arvioida olleen alkusysäys 1960-luvun kulttuuriradikalismille Suomessa. Festivaaleilla kansainvälisyyden ajatus, kulttuuri ja radikaali politiikka olivat löytäneet toisensa. Festivaalin vetovoima selittyy käytännössä massatapahtuman kulttuurisesta luonteesta, ja kulttuurista ja sen hyväksikäytöstä oli kyse myös vastafestivaalitoiminnassa. Molemmilla festivaaleilla esiin tuotu politiikka oli läsnä retoriikkana, joka kätkettiin kulttuuriseen diskurssiin, vaikka siinä ei kovin hyvin onnistuttukaan. Molempien festivaalien idean voi tiivistää sanomalla politiikan olleen siinä kietoutuneena kulttuuriin.

Vastafestivaalit käytännössä

Vastafestivaalien järjestelyt organisoitiin erinäisten instituutioiden kautta, tärkeimpänä niistä Independent Research Service (IRS), joka julkaisi nuorisofestivaalin vastaista sanomalehteä, jonka painos oli 30 000, kolmella kielellä koko konferenssin ajan. IRS:n uutiskeskus toimi amerikkalaisten toimittajien keskuksena: paikalla oli varsin paljon lehtimiehiä ja lisäksi kolme suurta amerikkalaista televisioyhtiötä, NBC, CBS ja ABC.

IRS:n jälkikäteisarvio kansainvälisestä uutistoiminnasta oli erittäin positiivinen. Vastafestivaalilehden päätoimittajana toimi myöhemmin kaupunginjohtajana tunnettu Juhani Rinne, tuolloin 22-vuotias toimitsija järjestössä, jonka englanninkielinen nimi oli Finnish Academic Association for Freedom.

Festivaalin vastaisella tiedotuksella oli merkitystä, sillä suurin osa suomalaisista päivälehdistä ei juurikaan uutisoinut festivaaleista: ainoat kattavasti tapahtumista raportoivat sanomalehdet kuuluivat SKP:n, SKDL:n ja TPSL:n lehdistöön. Ruotsalaisen kansanpuolueen Hufvudstadsbladet säilytti neutraalin uutisoivan asenteen, muiden porvarillisten lehtien ja myös sosiaalidemokraattisen lehdistön taktiikkana oli vastustaa festivaaleja ja Neuvostoliiton propagandapyrkimyksiä vaikenemalla muusta kuin festivaalien häirinnästä.

Vaikeneminenkin oli siis osa harkittua propagandapeliä. Journalistisilla perusteilla vaikeneminen ei toki ollut mahdollista. Vaikeneminen ei estänyt Suomen Sosialidemokraattia, Helsingin Sanomia ja Uutta Suomea painamasta painoissaan maksua vastaan festivaalien lehteä, jonka nimi oli Helsinki Youth News.

IRS:n ohella muita institutionaalisia vastapropagandan järjestäjiä olivat The Program for American Culture, 60 sveitsiläisnuoren järjestämä Swiss Center, joka propagoi sveitsiläisestä elämäntavasta ja kulttuurista näyttelyiden, kirjallisuuden ja elokuvien kautta ja tarjosi baarissaan muutakin viihdykettä.

Vastafestivaalin järjestäjiin luettiin myös uskonnollisia ryhmiä, mukaan lukien Pax Romana, joka oli perustettu Roomassa huhtikuussa 1947 luomaan yhteyksiä katolilaisten ammattilaisten ja intellektuellien välille. Pax Romanan tausta on Fribourgin katolilaisen yliopiston kansainvälisiä suhteita hoitavassa järjestössä, joka oli perustettu jo 1921. Samaa nimeä käyttää yhä tänään Pariisissa toimima sisarjärjestö, International Movement of Catholic Students.

Pax Romana työskenteli festivaaleilla erään sveitsiläisperäisen järjestön puitteissa (World Alliance for Student Cooperation, WASC). Muita uskonnollisia ryhmiä edustivat Pocket Testaent League of Great Britain, jolla oli jaettavana 100 000 kappaletta Johanneksen evankeliumia. Union of Free Hungarian Students jakoi lehteään ”The Hungarian Student” delegaatioiden jäsenille, ja yritti tehdä Unkarin tilannetta tunnetuksi myös vastafestivaalilehdessä (Festival’s Free Tribune).

Itä-Euroopan pakolaisryhmät olivat mukana lähinnä yksittäisten henkilöiden kautta, kuten myös Directorio Revolucionario Estudiante, joka edusti Kuuban pakolaisia. Amerikkalaisten kansainväliseen toimintaan kuului myös American University People-to-People Program. Näitä täydensivät paikalla olleiden läntisten opiskelijajärjestöjen houkuttelevat tarjoukset festivaalin jälkeisistä matkoista Lännessä. SYL:n varapuheenjohtaja Pentti Mahlamäki saattoikin raportoida amerikkalaisille, että noin 500 delegaattia oli tarttunut näihin tarjouksiin.

Modernia taidetta ja jazzia

Museum of Modern Arts osallistui vastafestivaalin näyttelytoimintaan Helsingissä yhtenä monista. Alexander Garvinin johtama ”Program for Young American Culture” oli ryhmä, joka järjesti taidenäyttelyn lisäksi päivittäisiä jazz-konsertteja. Taidenäyttelyn kävi katsomassa 32490 henkilöä, joista yli 14000 laskettiin olleen festivaalidelegaatioiden osallistujia.

Amerikkalaiset havaitsivat, että Kiinan delegaatiota lukuun ottamatta kaikista delegaatioista riitti kävijöitä näyttelyyn. Garvin onnistui organisoimaan tapahtumille laajaa suomalaistukea ja tietäviä oppaita näihin näyttelyihin, joiden epäpoliittisuutta ja epäpoliittisuuteen liittyvää mielenkiintoa amerikkalaiseen kulttuuriin Nelsonin jälkikäteisraporttikin kiitteli.

Jazz-konserttien merkitys arvioitiin kuitenkin saman tiensä vähäiseksi, sillä 6000 osallistujasta vain vajaa tuhat oli ollut festivaalidelegaatioiden jäseniä. Järjestäjille oli pettymys, että jazzklubit täyttyivät iltaisin jazzinnälkäisistä suomalaisnuorista.

Jazzmuusikkojen esiintyminen oli ollut amerikkalaisten tapa argumentoida tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta. Sen piti kuitenkin tapahtua oikeissa puitteissa. Kun Duke Ellington oli tulossa maaliskuussa 1961 esiintymään Suomessa, lähetystö huolestui esittämispaikasta, joka oli kommunistien omistama Kulttuuritalo. Suomalaiset järjestäjät olivat kertoneet, että se on ainoa kaupallisesti toimiva ympäristö, mutta se ei lähetystövirkailijaa estänyt neuvomasta State Departmentia ottamaan yhteyttä amerikkalaisiin agentteihin, jotta nämä kieltäytyisivät esiintymästä ”kommunistien talossa”. Jos näin ei tapahtuisi, lähetystö katsoi paremmaksi asettaa rajoituksia jazzmuusikkojen esiintymisille, ”mikäli nykyinen käytäntö jatkuu”. Voi olla, ettei lähetystön edustaja itse digannut jazzia.

Nämä instituutit eivät suinkaan olleet yksin järjestämässä vastatoimia, vaan oleellista oli myös se, että pohjoismaiset sosiaalidemokraattiset puolueet ja International Union of Socialist Youth (IUSY) aktivoituivat vastatoimiin Helsingissä. IUSY:n päämaja oli julkisesti Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan omistamalla Uudella Ylioppilastalolla sijaitsevassa Hotelli Hansassa.

Vastafestivaalitoimintaan värvätyille sosiaalidemokraateille vastafestivaalitoiminnan rahoittajina esiteltiin myös yksittäisiä henkilöitä, kuten esimerkiksi jotka tunnettiin vain ”liikemiehinä”. Tällainen oli esimerkiksi IUSY:n toimistossa työskennelleelle tuolloiselle Ylioppilaslehden päätoimittajalle Arvo Salolle amerikkalainen liikemies Frank Ferrari.

United States Information Center oli lähinnä Yhdysvaltojen Helsingin-suurlähetystöä. Vaikka sen toiminnot arvioitiin vaatimattomiksi, yhtä ja toista toimiston kautta voitiin järjestää. USIS toimitti delegaatioiden jäsenille kirjoja, pamfletteja ja lentolehtisiä Yhdysvaltojen asenteesta eri asioissa. Vastafestivaalin osallistujien tiedontarpeesta pidettiin huolta kirjaston avulla.

American Center Library asetti käytettäväksi kirjoja, jotka käsittelivät ydinaseriisuntaa, asevalvontaa ja Yhdysvaltojen taloudellista ja poliittista elämää kuvaavia teoksia. Niiden tarkoituksena oli ”Tarjota festivaalien osanottajille materiaalia, joka voisi osoittautua hyödylliseksi kun, he kohtaavat pro-kommunististen festivaalielementtien argumentteja.”

USIS valmisti itse lentolehtisiä Yhdysvaltojen asenteesta sellaisissa teemoissa kuin aseriisunta ja ydinkokeet, Berliinin ja Saksan tilanne, kolonialismi, Yhdysvaltain ulkomaanapu ja rinnakkainelo. USIS jakoi niitä ei-kommunistisille toimittajille. Paperit olivat julkisesti tarjolla kirjastossa. Jälkikäteiskommenteissa Nelson kiinnitti huomiota siihen, että aseriisuntaa käsittelevää aineistoa käsiteltiin läntisten delegaatioiden parissa tutkimuksena. Samalla tavalla toimittiin myös USIA:n, USIS Londonin ja USIS Stockholmin toimittamien pamflettien kanssa. Pamfletit, jotka käsittelivät koulutusta, tiedettä, historiaa, aseriisuntaa, työtä ja kansainvälistä politiikkaa, jaettiin loppuun.

Vaikka USIS toimi kirjastonsa kanssa julkisesti, osa sen toiminnoista pyrittiin naamioimaan, jottei lähetystöä voisi suoraan yhdistää vastapropagandaan. Pehmytkantisia kirjoja jaettiin delegaatioiden jäsenille kädestä käteen: jakajina toimivat ”tarkoin valitut opiskelija- ja nuorisojohtajat, jotka pyrkivät jakamaan ne delegaatioiden jäsenille”. Nämä yksittäiset ihmiset löytyivät suurimpien ei-kommunististen nuorisoryhmien joukosta ja olivat sellaisia, jotka toiminnoista vastaava USIS -virkailija tunsi henkilökohtaisesti.

Lisäksi vieraille näytettiin elokuvia ja televisio-ohjelmia. Viikkoa ennen festivaalien alkua esitettiin väridokumenttielokuvaa ”Friendship 7”. Se oli amerikkalaisten vastaus Juri Gagarinin Suomen-vierailulle, sillä tämä tunnin mittainen elokuva käsitteli John Glennin avaruuslentoa. Sitä esitettiin erikoisnäytöksissä, joihin kutsuttiin erityisesti työväen ja nuorisojohtajia. Mukaan oli kutsuttu myös sanomalehtien elokuvakriitikkoja.

USIS esitti itse valmistamiaan filmejä myös Helsingin Yliopiston Kulttuuriklubilla juuri ennen festivaalin alkua. Kulttuuriklubi kieltäytyi esittämästä amerikkalaisfilmejä festivaalin aikana, ”jotta se säilyttäisi puolueettomuutensa”. Kyse ei toki ollut ehdottomasta puolueettomuudesta, vaan puolueettomasta imagesta. Erityisesti ylioppilaskunnan kulttuuriklubin johtaja sai kiitosta USIS-tilaisuuksille hankkimastaan julkisuudesta median piirissä.

Vastatoimien päärahoittajaksi on nyttemmin paljastunut Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA (Central Intelligenge Agency) ja Yhdysvaltain hallitus eri instituutioidensa kautta. Vastatoimet käynnistettiin virallisesti ulkoministeri Martinin määräyksestä heinäkuussa 1962.

Vastatoimien suunnittelu oli kuitenkin alkanut jo paljon aikaisemmin. CIA ja Yhdysvaltain hallituksen instituutiot ja Länsi-Saksan orgaanit toimivat festivaaleilla salaisesti taustalla kuten itäiset vastinparinsa Neuvostoliiton tiedusteluorganisaatio KGB, Saksan Demokraattisen tasavallan turvallisuuspoliisi Stasi ja niiden hallitukset.

Siinä mielessä sekä Idän imperiumin tavoite hävittää festivaalin propagandaluonne järjestämällä ne puolueettomassa maassa Lännen harjoittamat festivaalin vastaiset salaiset toimet olivat mitä tyypillisintä kylmän sodan toimintaa. Koskaan aikaisemmin kylmä sota ei ollut laskeutunut suomalaiseen ympäristöön ja Helsingin kaduille niin näkyvästi, voimakkaasti ja kouriintuntuvasti, joka korostui loikkauksiin liittyvissä operaatioissa.

Yhdysvaltain lähetystö ei ollut tietoinen loikkauksista, vaan raportoi sitä uutisten kautta State Departmentille. ”Loikkaustarinoita käytännössä mahdotonta vahvistaa täällä. Toinen US-lähde paremmin valmistautunut vastaamaan tähän tarpeeseen”, kirjoitti lähetystövirkailija raporttiinsa festivaalin loppupuolella. Toinen lähde oli tietenkin CIA.

Paitsi katutasolla, konkreettisesti suurvallat joutuivat vastatusten radioaalloilla, sillä sekä Venäjällä että Ukrainassa toimivat radioasemat aloittivat tehokkaan radiohäirinnän Voice of American (VOA) nuorisofestivaalia koskevaa uutisointia kohtaan. Erityisesti kohteena olivat Baltian maiden kielillä tapahtuneet radiolähetykset.

Kylmän sodan alusta alkaen toteutetun radiohäirinnän historia on edestakaista aaltoliikettä: VOA:n häirintä jatkui yleisesti vuoteen 1963, alkoi uudelleen Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen 1968, lakkasi liennytyksen kasvaessa 1973 vain alkaakseen uudelleen 1980 Afganistanin miehityksen alla. Selvimpiä amerikkalaispropagandan välittäjiä, joita häirittiin pysyvästi 1990-luvulle saakka, olivat Radio Liberty (aluksi Radio Liberation) (RL), Radio Free Europe (RFE) ja Radio in the American Sector (RIAS), joka on nyttemmin Saksan hallituksen valvonnassa.

4 kommenttia:

repardpo kirjoitti...

Jukka Rislakki Jurmalasta kirjoitti asiasta viimeksi

Pitiks se olla 'jumalasta seuraava'?

condominium for sale chicago kirjoitti...

Just one more suggestion you shouldget a Translator for your Worldwide Readers !

Fitness Marketing kirjoitti...

hmmmmm
Well this kind of information is really worth searching for, good information for readers and a value for you as will definitely show the quality of the writer. It’s good to have these kinds of articles around to keep the information flow steady. Helping those who really can make things right in the future, good work!

A. Kulhia kirjoitti...

Länsi-saksalainen, myöhempi terroristi, Ulrike Meinhof osallistui Helsingin festivaaleille 1962 Konkret-lehden toimittajaksi akkreditoituneena. Dokumentti löytyy Kansallisarkistosta, SKY:n arkistosta, jota järjestin siellä kesällä 1987 korkeakouluharjoittelijana. Tuossa arkistossa on muurakin materiaalia festareista.