maanantaina, maaliskuuta 31, 2008

Finlandia – ulkoasiainministeriön propagandaelokuva (1922)

Erkki Karun ohjaama Finlandia (1922) on suurin suomalainen elokuvamenestys kautta aikojen. Sen on nähnyt aikanaan yli kuusi miljoonaa ihmistä kaikkialla maailmassa. Elokuvaa ei tunneta, koska se on fragmentteja lukuun ottamatta kadonnut, eikä tehokkaaseen restauraatioon ole ryhdytty. Se olisikin aikamoinen urakka: kompilaatiomuodon vuoksi joitakin mahdollisuuksia siihen toki olisi. Ulkoministeriö on joskus varsin juhlavissa puitteissa esitellyt 15 minuutin tiivistelmää tallella olevasta aineistosta.

Seuraava teksti on yhteistyön tulosta: krediittejä kuuluu myös tutkijakollegalleni Ilkka Kippolalle Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon. Elokuvasta on kirjoitettu julkisuudessa vähän, joten annettakoon Internetille sisältöä tästäkin tuntemattomasta suuruudesta.

Ensimmäisen maailmansodan ja katkeran sisällissodan jälkeen itsenäinen Suomi oli rikkinäinen, muusta maailmasta eristetty, lähes tuntematon toiseuden maa. Eheyttävän ja ulkomaille suuntautuvan Suomi-kuvan rakentaminen oli välttämätöntä. Vaativa tehtävä uskottiin ulkoministeriön yhteyteen perustetulle sanomalehtitoimistolle. Se realisoi dokumenttielokuvan mahdollisuudet yli vuosikymmenen kestäneessä yhteistyössä Suomi-Filmi Oy:n ja sen johtajan Erkki Karun kanssa.

Kansalliseen kulttuurieliittiin lukeutuvat teatterin ammattilaiset, lavastajat Carl Fager ja Ilmari Matson, näyttelijät Martti Tuukka ja Erkki Karu sekä dramaturgi Teuvo Puro perustivat Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamon joulukuussa 1919. Yhtiönimen muutos ytimekkäästi Suomi-Filmiksi tapahtui vuonna 1921, kun uusi Finlandia-matkailuelokuva oli jo suunnitteilla. O. Y. Suomen Filmikuvaamon tulevaisuuden suunnitelmista kerrottiin tuoreeltaan Teuvo Puron haastattelussa Uusi Suomi –lehdessä tammikuussa 1920 (US 11.1.1920).

Karu, entinen teatterimies, oli siirtynyt luomaan kansalliselle elokuvakulttuurille perustaa näytelmäkirjallisuutemme merkkiteosten filmatisoinneilla kansallisteatterin johtavan ohjaajan Teuvo Puron kanssa (Aleksis Kiven Kihlaus, 1922, Minna Canthin Anna-Liisa, 1922, Koskenlaskijan morsian Väino Katajan romaaniin 1923, Aleksis kiven Nummisuutarit, 1923). Samaan aikaan hän solmi taitavasti suhteet talouselämään ja laajensi yhtiönsä reviiriä tilauselokuvien tuottajana.

Suomi-Filmin suuntautuminen kulttuurinationalismin talonpoikais-agraarisiin arvoihin oli nähtävissä nimenomaan näytelmäelokuvan ohjelmassa. Sen sijaan Finlandian arvotodellisuus irtautui ennen kaikkea vientiteollisuuden vaatimuksista perinteellisen maatalousyhteisön kamaralta. Eurooppalaiselle hyvinvointivaltiolle sopivan kuvaston luominen oli uudistusmielisen teollisuuden ja talouselämän toiveissa. Suomi tuli liittää jälleen myös symbolien voimalla Euroopan markkina-alueeseen.

Vuosikymmen aikaisemmin Atelier Apollon Finlandia konstruoi kansakunnalle modernia imagoa etsien Suomen Turistitoimiston vaatimuksesta kansainvälistä näkökulmaa. Elokuvan tarkoitus oli sovittaa toisiinsa kansainvälinen elämysmatkailu ja kansalliset arvot turistin katseen ja vaihtuvien näkymien vuorovaikutteisissa kohtaamisissa. Nyt Suomi-Filmin Finlandian oli annettava kokonaisvaltainen hahmotus itsenäisyyden saavuttaneelle maalle, jota ulkomailla tuskin tunnettiin ja jonka vuoden 1918 sisällissota oli kansakuntana jakanut. Toisaalta elokuva nähtiin tärkeänä välineenä mainostettaessa nousevan kansakunnan elinkeinoja ja teollisuutta. Ulkoministeriön tiedotusosaston salaiseksi kirjattu muistio näki realistisesti, etteivät kansainvälisen turismin houkuttelemiseksi kerätyt maantieteellismaisemalliset arvot riitä. Uudistunut symbolikuvasto oli suunnattava korkeimmalle taholle, Euroopan poliittiselle ja taloudelliselle eliitille. Muuten eristyneisyys Euroopasta, jonka yhteistyö Saksan kanssa, Venäjän vallankumous ja sisällissota olivat aiheuttaneet, olisi vaikeasti murrettavissa.

Modernisaation kuvaston paikan peri uudessa Finlandiassa kansallisen vientiteollisuuden hyödykkeitä tuotteistava paperi-, saha- ja tekstiiliteollisuus, maatalousteknologia tuotteineen, yhteenkuuluvuutta ja kansainvälistä urheilumenestystä manifestoivat massavoimisteluesitykset, joita tahdittivat Suomen armeijan tehokkuudesta viestivät juhlamarssit ja sotanäytökset.

Samalla turistin subjektiivisen näkökulman korvasi näkymät Suomeen saapuvan jäänmurtajan reitiltä ja kokonaisvaltaisuutta korostavat lentokuvapanoroinnit Helsingin yllä kaartelevan vesitason tuulilasin takaa. Agraarinäkymät, Turun ja Helsingin merkkirakennukset sekä itsenäistyneen kansakunnan läntisestä kulttuuritaustasta viestivät linnat ja kirkot säilyvät kansallisen ohjelman kuvarekvisiittana ja tasapainottavana tekijänä industrialismin dynaamisille kulttuurisymboleille.

Modernin ja perinteen konsensus, eri elementtien tasapainotus, oli myös Atelier Apollon matkailuelokuvan rakenteen artikulaationa, mutta Suomi-Filmin Finlandian elokuvallinen rakenne ylittää ajassa ja tilassa lineaarisesti etenevän matkailuelokuvan rajat. Voimme perustellusti puhua Suomi-elokuvasta kokoillan dokumenttina, joka liittää kuuden väliotsakkeen alle kansakunnan kattavan totaalikuvaston luonnon, maatalouden, kulttuurin, teollisuuden ja armeijan sektoreilta tarkoituksena avata Suomelle näkyvä alue Euroopan teollisuusmaiden joukossa.

Lähetystöneuvos Georg Henrik Theslöf (1880 – 1957) oli ratkaisevissa asemissa sekä elokuvan tuotantobudjettia, sisältöä että levitystä suunniteltaessa. Elokuvan rahoitus määritteli myös merkittävällä tavalla elokuvan sisältöä Theslöfin tuotantomallissa, jossa talouselämän keskeisille yrityksille tarjottiin osuutta elokuvauksessa suhteessa yrityksen maksamaan sponsoritukeen. Näin esimerkiksi Strengbergin tupakkatehdas, Ahlströmin Warkauden tehtaat, Hotelli ja ravintola Kämp Helsingissä, Puuvillatehdas ja Hyppösen Kenkätehdas Tampereelta varmistivat teollisuuslaitoksensa fasadin ja parhaassa tapauksessa tuotannon ja valmiiden tuotteiden kuvauksen kansallisten yritysten galleriassa

Yhteiskunnalle tärkeät teollisuudenalat esiteltiin ennakolta laaditun kuvaussuunnitelman tuottamasta aineistosta kuutena itsenäisenä osana:

1) Metsän satu kertoo teollisuuden aloista tärkeimmän, metsäteollisuuden tuotannolliset vaiheet puun kaadosta jokiuittoihin ja teollisuuslaitoksiin. Metsän sadun päätöskuvien lopputuote on kansallisen vientiteollisuuden jalostunein kulttuurinen symboli, valkoinen paperi, joka päätyy junan kuljettamana satamaan ja maailmalle.

2) Merestä kohoava Helsinki kokoaa yhteen paitsi Helsingin myös Turun, Tampereen ja Viipurin nähtävyydet. Talouselämä, teollisuus ja teknologia ovat kuitenkin jaksoa dominoiva kehys. Sillä ennen kameran kiertomatkaa kaupunkeihin ja nähtävyyksien äärelle tasavallan presidentti avaa Helsingissä Suomen ensimmäiset talouselämän messut. Ja jakson lopuksi suomalaisen laivanrakennusteknologian uusin saavutus jäänsärkijä Sampo avaa väylän Helsinkiin osoituksena kansallisesta suvereniteetista arktisen luonnon keskellä.

3) Suomen urheiluelämää hyödyntää Antwerpenin olympialaisista välittyvän kansainvälisen julkisuuden vuonna 1920, sillä se esittää olympiakisoista palaavien menestysurheilijoiden vastaanottojuhlallisuudet ja näyttämällä juhlitut maailmantähdet Hannes Kolehmaisesta Paavo Nurmeen.

4) Laulu viheriäisistä niityistä ja keltaisesta voista oli Keskusosuuskunta Valion ja Keskusosuusliike Hankkijan tuottama suomalaisen maatalouden näytös, joka lähtee liikkeelle maanviljelysneuvos Westermarckin koetilan esittelystä, käsittelee sitten suomalaista karjataloutta ja lopputuotteeksi jalostuvan maidon pastörointia sekä luo lopuksi kuvaa juuston maailmanmarkkinoinnista Turun vientisatamassa. Maatalousosuutta lyhennettiin jo kriittisen koekatselun seurauksena eikä ulkomainen palaute myöhemmin juuri arvostanut suomalaisen meijeriteollisuuden menestystarinaa.

5) Hakkapeliitan jälkeläiset, Suomen armeijalle varattu propagandajakso, sai lähetystöjen välittämänä diplomaattitason tuomion taistelunäytöksiä ihannoivista kohtauksista ensimmäisen maailmansodan ja saksalaisten kanssa käydyn sisällissodan muistoja vasten. Suomen armeijan rulla hyllytettiin nopeasti elokuvan osien joukosta eikä sille löytynyt esityskäyttöä kuin poikkeustilanteissa samanmielisessä Saksassa.

Sen sijaan Finlandian päätösosa 6) Suomen kosket sai vahvaa vastakaikua ja erityisesti Mussolinin Italiassa, jossa elokuva pääsi myös kaupalliseen levitykseen. Atelier Apollon attraktionäkökulma vapaana virtaavaan vuokseen oli vaihtunut villiä luontoa valloittavan teknologian ihailuksi seurantadokumentin omaisessa jaksossa, jossa Euroopan suurimmaksi koskeksi mainostettu Imatra valjastetaan sähköteollisuuden palvelukseen.

Alkuvoimaisen elementti kesytetään kansallisen teollisuuden hyvinvointia edistäväksi omaisuudeksi tavalla, jolle löytyy kansainväliset vastineensa Robert J. Flahertyn elokuvien vastakkainasettelussa ihminen vs. luonto. Samoin John Griersonin johtaman englantilaisen dokumenttikoulukunnan sitoutuminen kansallista hyvinvointia edistävien projektien elokuvataltiointeihin on nähtävä Finlandian industrialistisen eetoksen kaltaisena ilmentymänä.

Kuitenkin Finlandia merkitsi lajityyppinä kansainvälisestikin merkittävää, kontekstiltaan kokonaisvaltaista yhteisödokumenttia. Se oli ulkomaille suunnattu tiedottava totaalidokumentti, joka vaikutti jopa esikuvallisesti eurooppalaisten kansakuntadokumenttien buumiin. Georg Theslöfin tiedotuskampanja elokuvan tunnetuksi tekemiseksi ja tehokas levitysverkon luominen ympäri maailman tekivät Finlandiasta kansainvälisesti esitetyimmän suomalaisen elokuvan historiassa.

Finlandia oli suomalaisen 1920-luvun tiedotuselokuvan kestosuosikki. Sen syrjäytti vasta Suomi-Filmin valmistama uudempi Suomi matkailumaana ja 1930-luvun uusi suurmenestys, dokumenttielokuvaan keskittyneen yhtiön Aho & Soldanin Suomi kutsuu.

Theslöfin muistiossa Finlandia-filmin käyttämiseksi ulkomaisessa valistustoiminnassa ei suunnitella elokuvan levitystä valmistuvan filmin menestykseksi. Tavoite oli suurempi, kansakunnan tunnetuksi tekeminen. Tilaajan ensisijainen tavoite oli myönteisen Suomi-kuvan levittäminen uudenlaisen suurdokumentin avulla. Elokuvan markkinointiin aiemmissa töissään tutustunut – Theslöf oli tehnyt kauppaa Etelä-Amerikkaa myöten – ymmärsi hyvin, että menestys edellytti onnistuakseen sekä tehokasta ennakkomainosta että kaikkien mahdollisten levityskanavien hyödyntämistä.

Elokuva kokonaisuutena esitettiin ensimmäisen kerran kutsuvierasnäytöksessä Suomi-Filmin ykkösteatterissa Kino-Palatsissa 8. päivänä lokakuuta 1922 "tasavallan presidentille, hallituksen jäsenille, valtiopäivämiehille, rahamaailman edustajille sekä diplomaattikunnalle". Elokuva ei valmistunut hetkessä. Kokonaisuutta oli testattu jo vuotta aiemmin, kun elokuvan varhaisempi versio, ns. "Genua-filmi" oli esitetty Genovassa ensin lehdistölle ja sitten juhlanäytöksessä kansainvälisen diplomaattikongressin poliittiselle eliitille ja talouselämän päättäjille.

Elokuvan lehtimainonta, sitä seuraava lehdistöesitys, kunkin kansakunnan eliitille järjestetty juhlanäytös ja myönteisen julkisuuden tukema levitysoikeuksien myyntityö kaupallisille teattereille vakiintuivat levitysstrategiaksi Skandinaviasta Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin laajenevassa Suomi-kuvan kampanjointiohjelmassa. Näin ennennäkemättömän moderni elokuvamainonta oli muotoutunut Suomi-tiedottamisen siivellä ulkoministeriön tiedotusosaston ja elokuva-alan yhteistyöksi.

Elokuvan muotoon, ilmaisuun ja sisältöön ehkä ohjaaja Erkki Karua merkittävämmin vaikuttanut Theslöf valottaa muistiossaan myös elokuvan pitkän muodon ilmaisullisia tekijöitä ja tehokeinoja tavoiteltujen merkitysten välittymiseksi.

Torjuessaan lähetystöjen painostuksen yli kaksituntisen dokumenttielokuvan lyhentämiseksi ulkomaiselle yleisölle Theslöf ottaa esimerkin omaisesti esille finaalijakson Suomen kosket, joka "pyrkii juurruttamaan ulkomaalaiseen käsityksen, että meidän maallamme koskissaan on melkoinen kansallinen omaisuus. Koskien suurta lukua on toisaalta korostettu sen kautta, että kokonainen filmisarja on käytetty niiden kuvaamiseen, ja että niiden merkitys teollisuudessa painuisi katsojien mieliin, on siksi kuvattu joukko vesivoimalla käyviä tehtaita. Nämä kuvat eivät ole mitenkään jännittäviä ja sen vuoksi ne pakostakin joutuisivat asiantuntijan saksien uhriksi, mutta siten menettäisi filmisarja vähintäänkin 50 % propaganda-arvostaan".

Muistionsa lopuksi Theslef toteaa tekijän vakaumusta puolustaen: "Minä olen sen tähden, päinvastoin kuin lähetystöt, tinkimättömästi sitä mieltä, ettei ole säästettävä minkäänlaisia ponnistuksia filmin saattamiseksi ulkomaiden nähtämiin leikkaamattomana, ja jos leikkaamiseen olisi pakko ryhtyä, tällöin se saisi tapahtua mitä suurinta varovaisuutta noudattaen ja ettei yhtään metriä saataisi leikata esitettäessä filmiä kutsuvieraille".

Theslöfin tähtäimessä oli tuottaa ulkoministeriön tuella ja Suomi-Filmin ammattitaidolla kunnianhimoinen megafilmi Suomesta, jonka tehot perustuvat kvantitatiivisen toiston ja suuruuden ideaalille. Mutta kuten Fritz Lang tuli pettymään modernisaation suuren eskatologian Metropoliksen typistettyihin ulkomaille muotoiltuihin versioihin, samoin Theslöfin ja siis tekijän mielipide unohdettiin, kun Finlandiaa leikeltiin Suomen ulkomaanlähetystöjen toiveiden mukaiseksi.

Vuosikymmenen päättyessä elokuvan alkuperäisessä hahmossaan oli menetetty. Lisäksi Suomi-Filmi hyödynsi lyhytnäköisesti sekä uudelleen alun perin 2500 metrin mittaan leikattua originaalia ulkoministeriön uuteen matkailuelokuvaan että Finlandian kuvauksien tuloksena syntynyttä 4500 filmimetrin arkistoa tilauselokuviensa kuvitukseksi.

Samoin kaavailtua ulkoministeriön omaa 15-20 kopion levityskantaa oli kustannussyistä jo alkuvaiheissa leikattava. Myöhemmin eri kieliversiot jauhautuivat lähetystöjen käytössä loppuun ja säilyneet keräiltiin lähetystöiltä takaisin ulkoministeriön Adams-Filmiltä vuokraamaan varastoon 1930-luvun alkupuolella.

Levittäjäyhtiön varaston täydellinen tuhoutuminen tulipalossa vuonna 1959 merkitsi monen suomalaisen elokuvaklassikon joukossa Finlandian lopullista pyyhkiytymistä kansakunnan muistista. Ellei Finlandian kokonaisuutta löydy maailman filmivarastoista, suomalaisen dokumenttielokuvan ensimmäisenä kansainvälisen menestyksen kohdannut monumentti on nähtävissä vain fragmenttien ja yksittäisten kuvajaksojen sirpaleina.

sunnuntaina, maaliskuuta 30, 2008

Ilmari Unhon elokuvat

Teatterissa, politiikassa ja journalistina kunnostautunut Ilmari Unho (1906-1961) aloitti skenaristina Suomi-Filmin palveluksessa 1938. Ohjaajaksi hän eteni seuraavana vuonna. Punahousut (1939) perustuu Valfrid Ahosen näytelmään Rakuunat tulivat (1934). "Sodanjumalan siipien suojassa" valmistunut militaarinen komedia tehtiin Lappeenrannassa. Se ehti markkinoille juuri ennen talvisotaa.

Kersantilleko Emma nauroi? (1940) perustuu kantaupseeri A. V. Multian (oik Akseli Viljam Viljasalo) romaaniin (1939). Sotilasfarssiin suunniteltu vakoilujuoni oheni talvisodan jälkitunnelmissa huijariteemaksi.

Poikani pääkonsuli (1940) pohjautuu Elsa Soinin komediaan Minun poikani pääkonsuli (1934). Edellisen elokuvan tapaan Unho korvasi ohjaajana Orvo Saarikiven. Vaikka kuvausryhmä vieraili Tukholmassa, elokuvan Hotelli Grand on kuvattu Munkkisaaren studiossa, missä avustajana oli mm. "syntyperäisiä turkkilaisia, virolaisia, unkarilaisia, ranskalaisia, saksalaisia ja jakuutteja".

Poretta eli Keisarin uudet pisteet (1941) on Elsa Soinin ja Seere Salmisen (nimimerkki Serp) käsikirjoittama harvinaisuus, suomalainen musikaali. Antiamerikkalainen Unho ei tehtävästä pitänyt, mutta ohjasi nurkumatta kevyttä katseltavaa sodan ja säännöstelyn ahdistamille suomalaisille. Aikaansa nähden suurisuuntainen spektaakkeli virkistää kyllä poliittisilla viittauksillaan ja kaskuillaan aivojakin.

Neljä naista (1942) perustuu Serpin näytelmään (1938). Kuvaukset aloitettiin huhtikuun lopussa ennen jatkosotaa, joka aiheutti puolen vuoden keskeytyksen: viimeisten sisäkuvausten päivänä Helsingissä oli kuusi ilmahälytystä.

Kuollut mies rakastuu (1942) on tulosta Suomi-Filmin käsikirjoituskilpailusta, jonka Simo Penttilä (oik. Uuno Hirvonen) voitti seikkailuelokuvallaan. Ohjaajan mukaan "Turku on vielä kyllä sataman puolelta melko ruman näköinen. – Se on melkein kuin se sama: ryssä vai maanjäristys. Hävitys on yhtä silmitöntä. – Mutta kyllä siitä pian hyvä tulee."

Syntynyt terve tyttö (1943) perustuu Valentinin eli Ensio Rislakin näytelmään (1941). "Haikarapoliittinen komedia" ei aikanaan menestynyt. "Hyvä tarkoitus – väestöpropaganda – lämmin ja sydämellinen sävy, leppoisa huumori eivät korvaa filmaattisuuden puutetta. Siten on yleisvaikutelma epämääräinen, varsinkin kun lisäksi propagandaa tyrkytetään pitkissä vuorosanoissa", Aamulehden kriitikko valitti.

Miehen kunnia (1943) on salanimi Mari Orsin eli Elsa Soinin alkuperäiskäsikirjoitus, joka sisältää kosolti viittauksia suurvaltasotaan sekä lokakuun 1939 ylimääräisiin kertaus-harjoituksiin. Naistähti Mailis Laaksonen oli Suomi-Filmin Uutisaitan 1942 järjestämän "filmikasvokilpailun" voittaja.

Kirkastettu sydän (1943) perustuu Martta Haataseen "romaaniin suomalaisesta äidistä". Suomi-Filmin 25-vuotisjuhlaelokuva oli omistettu "kaikille niille urheille naisille, joiden isät, pojat, veljet ja puolisot taistelevat maallemme valoisampaa tulevaisuutta". Luokkaeroja tasoitteleva ote, uhrausten sublimointi ja nationalistinen symboliikka ovat vailla vertaa Suomen elokuvahistoriassa.

Kuollut mies vihastuu (1944) palautti valkokankaalle eversti evp. (= ei viinaa pisaroittain) Rainer Sarmon, Kuolleen miehen. Elokuva sisältää viittauksia sotaan, pimennysmääräyksiin ja vihollisen agentteihin, vaikka maininnat ryssistä, bolsevikeistä ja Tsekasta oli karsittu pois.

Kartanon naiset (1944) perustui suomenruotsalaisen Gund von Numers-Snellmanin sukuromaaniin Kvinnorna på Larsvik. Tästäkin Karjalan evakuointi, jatkosodan hyökkäysvaiheen kuvat ja erinäiset ryssittelyt jätettiin pois. Tulos on aikaansa kestävä elokuva, joka myös menestyi.

Kolmastoista koputus (1945) –elokuvan seikkailu sijoittuu Göteborgiin, jota kuvauksissa korvasi Turun satama.

Valkoisen neilikan velho (1945) oli viides ja viimeinen Suomi-Filmin Simo Penttilän alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva elokuva. Kokonaisuus jäi hataraksi, vaikka Unho yritti korjata elokuvan epäselväksi jäänyttä juonta selvemmäksi leikkausvaiheessa.

"Minä elän" (1946) on Aleksis Kiven elämäkertaelokuva, pääosassa hurmaava Rauli Tuomi. Elsa Soinin laaja käsikirjoitus supistui kuvauksissa kolmannekseen. Kuvauksissa pyrittiin Aleksis Kiven Seuran asiantuntemuksella autenttisuuteen: kuvauspaikaksi suunniteltu Siuntion Fanjunkars oli kuitenkin siirtynyt Porkkalan luovutuksen myötä Neuvostoliiton haltuun. Elokuva kuuluu Suomen elokuvahistorian kiistämättömiin klassikoihin.

Pimeänpirtin hävitys (1947) perustuu Maila Talvion romaaniin (1901). Unho työskenteli käsikirjoituksen parissa jo 1930-luvulla, Turo Kartto laati toisen ennen kuolemaansa. Lopullisen käsikirjoituksen takana on Toini Aaltonen, vaikka propaganda-ammattilainen Veikko Vankkoja oli hänkin Suomi-Filmille luonnostellut yhden käsikirjoituksen aiheesta. Tarkastamo lyhensi lopun murhakohtausta.

Koskenkylän laulu (1947) on vanhaa perinnettä toistava tukkilaistarina. Sen sovitti vapaasti Lauri Holopaisen käsikirjoituksen mukaan ohjaaja itse. Railakas lauttaretki koskessa oli koitua pääosan esittäjä Tauno Palon kohtaloksi. Tässä elokuvassa esiintyy ensimmäisen kerran kaikkien tulevien Suomi-Filmin elokuvien teksti: "Tuotanto Risto Orko".

Kilroy sen teki (1948) on vauhdikas ja juonikas farssi. Käsikirjoituksen tekivät yhdessä ohjaaja ja pääosan esittäjä, viimeisessä elokuvaroolissaan ollut Lea Joutseno.

Ruusu ja kulkuri (1948) on liminkalaisen laulajan Aappo Ojanperän elämäkertaelokuva. Luonnonlahjoillaan maailman esiintymislavoille noussutta laulajaa esittää Unto Salminen, mutta laulut laulaa Sulo Saarits. Elokuva oli Marja Korhoselle ja Aino Mantsakselle ensimmäinen.

Kalle-Kustaa Korkin seikkailut (1949) perustuu Outsiderin eli Aarne Haapakosken luomiin radio- ja seikkailukirjahahmoihin. Suosittu teema muuntui elokuvaksi tulevan historian dosentin Kaarle Hirvosen käsittelyssä. Joel Rinne ja Reino Valkama korvasivat radiosta tutut äänet Wilho Ilmarin ja Oke Tuurin. Elokuvassa esitelty "puuttuva rengas" ihmisen ja apinan välillä on Suomi-Filmin kamera-assistentti Väinö Kolhonen.

Kanavan laidalla (1949) on Suomi-Filmin 30-vuotisjuhlaelokuva. Kirjailija Elsa Soini teki käsikirjoituksen, joka perustui vanhaan Palpankilli-pilkkalauluun. Martti Katajisto ja Leena Häkinen avaavat silmämme nuoreen lempeen tukkilaistarinassa, josta pilkkalaulun kovuus ja iva on poissa.

Härmästä poikia kymmenen (1950) on 1860-luvulle sijoittuva tarina väkivaltaisesta eteläpohjalaisesta kulttuurista, puukkojunkkariudesta. Tuttuun kansanballadiin Isoon-Antista ja hänen kaveristaan Rannanjärven Iikasta käsikirjoituksen rakensi paikallishengen hyvin tunteva kirjailija Artturi Leinonen. Tauno Palo sai Antin roolistaan Jussin. Kauko Helovirta ja Kalervo Nissilä tekevät elokuvadebyyttinsä.

Sadan miekan mies (1951) oli Unhon kanssa usein yhteistyötä tehneen kirjailijanimimerkki Simo Penttilän eli Uuno Hirvosen seikkailutarina 1600-luvun maisemista. Kalervo Nissilä nousi nyt pääosaan Suomen Errol Flynniksi. Miekkailukohtauksien vauhdikkuus on vertaansa vailla suomalaisessa elokuvassa.

Kuisma ja Helinä (1951) on romanttinen ja traaginen balladi, jo kahdesti aiemminkin filmattu. Unho hyödynsi omassa käsikirjoituksessaan paitsi Larin-Kyöstin runoelmaa vuodelta 1902, myös Väinö Syvänteen 1931 ensi-iltansa saanutta näytelmää. Helinän osa oli Elina Pohjanpäälle jo toinen valkokangasesiintyminen, mutta ensimmäinen päärooli.

"Jees, olympialaiset", sanoi Ryhmy (1952) on Armas Pullan talvisodan jälkeen keksittyjen sotajermujen uudelleenlämmitys. Unho muokkasi Pullan käsikirjoitusta, johon raumalaismurteen taitajana myös Risto Orko antoi apua. Radioselostajana nyrkkeilyottelussa toimii fil. tri Martti Jukola, Yleisradion pääurheiluselostaja.

Rengasmatka eli Peräkylän pikajuna (1952) on alun perin Ylioppilaskunnan Laulajien Yhdysvaltojen matkan rahoittamisesti tehty speksi, jonka käsikirjoittajana oli Kalervo Viinikainen. YL:n johtaja Martti Turunen sävlesi ja sovitti sen revyyksi. Orko innostui aiheesta ja Viinikainen, Suomi-Filmin kokenut skenaristi Usko Kemppi ja ohjauspuikkoihin määrätty Unho viimeistelivät käsikirjoituksen. YL esiintyy elokuvassa koko komeudessaan.

Sillankorvan emäntä (1953) oli korvausta taiteellisesti Unholle. Hilja Kilven näytelmän (1915) markkinoivat asenteet ja näkemykset siirtyivät filmille alkuperäislähteelle uskollisesti. Raviratakohtaus on dokumentaarisena kuvauksena kiintoisa. Se oli Ilmari Unhon 26. elokuva ja jäi hänen viimeisekseen, sillä Suomi-Filmi ilmoitti elokuvan valmistumisen jälkeen työsuhteen päättyneeksi. Unho jatkoi toimintaansa Kouluteatteri-kiertueessa ja vuodesta 1957 kuolemaansa asti vuonna 1961 Porin teatterin johtajana.

lauantaina, maaliskuuta 29, 2008

Valentin Vaalan elokuvat

Valentin Vaala (1909-1976) kuuluu niihin harvalukuisiin suomalaisohjaajiin, joiden ura kattaa koko elokuvateollisen kauden. Vertauskohtaa ei ole helppo löytää ja lienee niin, että vain vain Vaalan ura ulottui 1920-luvulta 1960-luvulle, lyhytelokuvat mukaan lukien vielä seuraavallekin vuosikymmenelle.

Vaala teki ensimmäiset elokuvansa yhteistyössä Theodor Tugain, myöhemmin Teuvo Tuliona tunnetun ohjaajan kanssa. Työnjako Vaalan ja Tulion välillä oli selkeä: Vaala ohjasi ja leikkasi, Tulio näytteli ja kahdessa ensimmäisessä elokuvassa toimi myös käsikirjoittajana.

Tulio nousi esille näyttelijänä, "Suomen Valentinona". Hänestä tuli kulttuuriliike Tulenkantajien suosikki elokuvissa Mustat silmät (1929, katkelma säilynyt) ja Mustalaishurmaaja (1929) sekä Laveata tietä.

Laveata tietä (1931) elokuva on boheemi tarina kansainvälisestä viuluvirtuoosista, joka viettelee viattoman maalaistytön, vaikka pitää Pariisissa rakastajatarta. Kahden kaihoaminen aiheuttaa miehelle pohjattoman yksinäisyyden tunteen. Sinisessä varjossa (1933) Tulio esitti mestarivarasta, mutta tästä ensimmäisestä Mika Waltarin aiheeseen perustuvasta elokvuasta on säilynyt vain lyhyt katkelma.

Vaalan seuraava ohjaus oli Helsingin kuuluisin liikemies (1934). Elokuva perustui kuplettimestarina tunnetun Rafu Ramstedtin aiheeseen. Elokuvakäsikirjoituksen laati aiempi Uuden Suomen, sittemmin Suomen Urheilulehden toimittajana, nimimerkillään "Maileri" tunnettu Tauno Tattari, joka oli käsikirjoittanut myös Vaalan edellisen elokuvan Sinisen varjon. O. Y. Fennica Film A. B.:n tuottajana toimi vielä kerran yhtiön omistaja, liikemies Armas Willamo, jonka saavutuksiin kuuluu olla HJK:n perustajajäsenenä jäsenkirja n:ro 1:n omistaja. Vaikka elokuvan menestys oli vuoden toiseksi paras, kulut olivat laman keskellä yhtiölle liikaa ja se teki konkurssin. Kuuluihin saattoi vaikuttaa myös äänittämisen kalleus. Tekniikan uudistamiseen aktiivisesti satsannut Suomi-Filmi oli hankkinut Ruotsita Aga-Baltic –äänityslaitteiston, joka vuokrattiin Fennica-Filmille elokuvaa varten.

Tugain poissa ollessa tätä suomalaisen elokuvan tuoretta aluevaltausta, kaupunkikomediaa tähdittävät uudet tekijät: elokuvakameroiden edessä olivat ensi kertaa näyttelijä Tauno "Tanu" Majuri (1907-1980) ja missikilpailuista tunnettuuteen pongahtanut Regina Linnanheimo (1915-1995). Kansallisteatterin näyttelijä Tauno Palolle elokuva oli jo kolmas. Hänen kilpailijansa metsäkonsulentti Sundin rooliin oli nuori Nyrki Tapiovaara. Tuleva ohjaaja menetti osan siksi, että hänen poskensa nyki hermostuneesti koekuvauksissa.

Kun isä tahtoo… (1935) on muunnelma maailmankuulusta sarjakuvasta Vihtori ja Klaara. Silti se tulee esitelleeksi myös suomalaisen komedian peruspiirrettä eli hauskoja väärinkäsityksiä. Amerikkalaisvaikutteet näkyvät selvästi suuren maailman lavasteissa. Oman mausteensa tuo sekin, että Vaala esittelee näyttelijätaitojaan elokuvassa varsin kelvollisesti. Itse hän ei siitä innostunut ja jätti näyttelemisen sen jälkeen toisille.

Vaala oli opinnäytteensä antanut ja lamasta noussut Suomi-Filmi värväsi vuonna 1935 Vaalan toiseksi ohjaajaksi Orkon rinnalle.

Kaikki rakastavat (1935) –elokuva tunnetaan klassikoksi muodostuneesta pääparista Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Tarina liikkuu sekä kaupungissa että maalla, mutta nopeat sanaillut oivallukset ovat päähenkilöidensä, siis kaupunkilaisten arkijärjen mukaisia.

Valentin Vaalan ja Hilja Valtosen yhteistyö on 1930-luvun elokuvakomedian keskeisintä antia. Vaimoke (1936) perustui Valtosen suosikkiromaaniin ja varmisti tuoreen kaksoistähden aseman valkokankaiden ykkösparina. Menestyksen saattelemana Valtonen kirjoitti jatkon, Miehekkeen (1936), suoraan elokuvaksi. Tauno Palon pariksi entistä urbaanimmaksi käyvässä elokuvassa valikoitui Ikosen poissa ollessa Tuulikki Paananen.

Koskenlaskijan morsian (1937) oli saanut ensifilmatisointinsa Erkki Karun varmassa otteessa jo 1923. Pohjoisen seurat, kosket ja luonto muotoutuvat vahvaksi melodramaattiseksi kokonaisuudeksi tavalla, josta ei puutu klassikon aineksia. Vaalan muovautuminen eri genreihin vakuutti kaikki.

Sysmäläinen (1938) siirsi Vaalan komedioille tyypilliset väärintunnistukset, naamioitumiset ja roolipelit historialliseen ympäristöön. Tähtiparina sädehtivät nuori ja kaunis Sirkka Sari ja miehen malliksi aikanaan noussut Olavi Reimas, Vaalan löytöjä kumpikin.

Vaalan kiinnostus naiskirjailijoiden tuotantoon on ilmeistä. Hilja Valtosta vakavampia aiheita Vaalalle tarjosi salanimellä Juhani Tervapää kirjoittanut Hella Wuolijoki. Tunnetuin niistä on Juurakon Hulda (1937). 1930-luvun menestynein kotimainen elokuva yhdistää Kimmo Laineen sanoin ainutlaatuisella tavalla naiskomedian ja sosiaalisen eetoksen. Irma Seikkula tekee loistoroolin Huldana, jonka sosiaalinen huikea sosiaalinen nousu vie maalaistorpasta yhteiskunnallisen korkeakoulun kautta kansanedustajaehdokkaaksi.

Niskavuoren naiset (1938) oli vankka perusta myöhemmille Niskavuori-elokuville. Maaseutudraamassa Aarnen (Tauno Palo) ja kylän opettajattaren Ilonan (Sirkka Sari) intohimoinen suhde rikkoo maalaisyhteisön elämän tasaisuuden. Vanha emäntä Loviisa, Niskavuoren selkäranka, joutuu kerrankin hämmentävän moderniin tilanteeseen, jossa valittavana on vai mahdottomaan vaihtoehtoja.

Niskavuoren naiset (1958) muistetaan sovcolor-väreistään. Se nosti vahvan draaman rinnalle luonnonkuvauksen, suomalaisen elokuvan perustekijöitä sekin.

Loviisa (1946) katsoi taaksepäin ajassa, mutta muistuttaa Niskavuoren naisten olleen vahvoja iät ja ajat. Tämän myötä on selvää, että miehet ovat heikkoja ties kuinka monetta sukupolvea. Juhanin ja Malviinan kielletyn rakkauden kuvaus osoittaa Vaalan taidot melodraaman tekijänä. Vaala, kuvaaja Eino Heino ja Emma Väänänen loistavana Loviisana palkittiin Jusseilla..

Vihreä kulta (1939) on hyvä esimerkki sujuvasti etenevästä draamasta. Kun metsänhoitaja (Olavi Reimas) ja vuorineuvoksetar (Hanna Taini) repäisevät itsensä irti luokkayhteiskunnan kiinnipitämistä kulissiavioliitoista ja löytävät luontevamman elämän pohjoisen luonnon keskeltä, on kyse vitaalisen elämän perusasioista. Biologinen voittaa sosiaalisen.

Jossain on railo on edellisen elokuvan tavoin aikuisten draama, mutta nyt sukupuolten asemat on kiepautettu toisin päin. Intohimon aiheuttamassa pinteessä ovat suuren talon emäntä (Ansa Ikonen) ja tuomari (Santeri Karilo).

Rikas tyttö (1939) on seurapiirikomedia. Elokuvahistoriaan elokuva jää useasta syystä. Se oli Olavi Virran ja Lea Joutsenon ensimmäinen elokuva ja viimeinen filmauksen päätösjuhlissa Aulangolla tapaturmaisesti kuolleelle Sirkka Sarille. Luokkaerojen osoittelematon esiintuonti ja yläluokkainen hupailu limittyvät tai kietoutuvat toisiinsa poikkeuksellisenluontevasti.

Jumalan myrsky (1940) on Vaalan tuotannossa paluu melodraamaan. Vaalan musiikillisuus on tunnettua, mutta tämä on ensimmäinen elokuva, jossa elokuvamusiikilla on korostetun tärkeä tehtävä silloin, kun tunteet vievät katsojaa. Turo Karton käsikirjoitus pohjautui Lauri Haarlan sukuromaaniin Haarlan suku (1937), josta voitiin käyttää hyväksi koettuja elementtejä niin kauhukertomusten kuin romanttisen kirjallisuuden elementtejä. Rakkaus, intohimot, suvun kirous ja kaikkea reunustava hallitsematon luonto kastelevat Irma Seikkulan elämänsä rooliin.

Antreas ja syntinen Jolanda (1941) perustui elokuvan tekohetkellä julkaisemattomaan Tatu Pekkarisen romaaniin Maailman kasvot (1945). Kuvaajana Vaalalla oli ensimmäistä kertaa sittemmin luottokuvaajana pysynyt Eino Heino. Kansainvälisistä menestysmelodraamoista napattuna teemana on sokeus. Sota-ajan tuulet näkyvät siinä, että apua haetaan yllätyksettömästi Saksasta.

Keinumorsian (1943) pohjasi Lauri Haarlan maaseutunäytelmään. Lajityyppinä on jälleen melodraama, mutta sotavuosien synkeyden keskellä aivan raskain tunteita virittelevä arsenaali ei ole käytössä. Luokkaerojen lisäksi esillä ovat nuoruuden ja vanhuuden ristiriidat. Sopivia pilviä riitti onneksi sotakesänäkin Eino Heinollekuvattavaksi.

 

Linnaisten vihreä kamari (1945) elokuvallisti neljän Jussin arvoisesti Zachris Topeliuksen romanttisen kauhuromaanin vuodelta 1880. Regina Linnanheimon ja Kaija Raholan naiskauneus tähdittää upeasti aateliskartanon maisemissa uhkaa, jonka sukukirous on saanut aikaan.

Maaret - tunturien tyttö (1947) on Lappi-elokuva, jossa Heinon luontokuvauksella on jälleen merkittävä rooli. Se esitteli kaksi uutta kasvoa, Eila Pehkosen ja Sakari Jurkan. Keskeisenä teemana on rakkaus ja avioliitto kaikkine vaikeuksineen, sivujuonina kulttuurienväliset kontaktit ja ristiriidat. Psykologian, rodun — traileri puhuu "katoavasta rodusta" — , etnisyyden ja yleisinhimillisten teemojensa vuoksi sitä kannattaa katsoa myös nykyisistä näkökulmista.

Ihmiset suviyössä (1948) on Sillanpää-filmatisointi, eikä sitä turhaan mainita usein Vaalan parhaaksi elokuvaksi. Kuvaaja Heinon loistotyön ohella arvostusta ansaitsee Taneli Kuusiston musiikki ja näyttelijöiden rikas suomen kieli. Martti Katajisto, Eero Roine ja Kaisu Leppänen saivat näyttelijä-Jussit, ohjaaja yhdessä Lea Joutsenon kanssa nappasi neljännen käsikirjoituksesta – Usko Kempin osuus palkitsijoilta unohtui. Sillanpään oma ohje oli iskevä: "Muistakaa että päähenkilöitä on vain yksi – suviyö."

Sinut minä tahdon (1949) on salonkikomedia, joka pohjasi Denys Astonin salanimellä kirjoitettuun viihderomaaniin. Vaalan käsittelyssä irlantilaisaihe suomalaistui täysin. Suomessa uusi taustaprojisointitekniikka elävöitti kahvila- ja autokohtauksia: studiossa näyttelijöiden taustalla olevalle kankaalle heijastettiin liikkuvaa taustakuvaa, mikä oli tuttua 1930-luvun amerikkalaiselokuvista.

Gabriel, tule takaisin (1951) on suurenmoinen auervaarahupailu, jossa Tarmo Mannin taidot vanhapiikasisarusten viettelemisessä ovat naurun arvoisia. Pirullisen pukinsorkan ja väliin vilahtavan jäätävän irvistyksen takana oli Mika Waltarin sulkakynä. Jo aikalaiskriitikoiden ylistämä elokuva ei vanhene koskaan.

Kulkurin tyttö (1952) sijoittuu periaatteessa 1860-lukuun. Veropäätöksestä vastaava sensori vertasi tosin sen historiallisuutta operettifarssiin eikä veroalennuksia myönnetty. Vaala esitteli tapojensa mukaan uusia näyttelijälöytöjä: nyt vuorossa olivat Tea Ista ja Heikki Heino. Perinteistä kaartia esitti Ansa Ikonen, jonka komediennetaidot toki tunnetaan. Martti Larnin käsikirjoitusta verrattiin vähemmän ystävällisesti "seuranäytelmään" ja "tyttöromaaniin", mutta Valentin Vaalan kerronnan juoksevuus, Royn lavasteiden oikea tuoksu, Hannikaisen musiikin sirous ja kuvaaja Erkki Imbergin lupauksia herättävä ensiesiintyminen saivat ansaitut kiitokset.

Omena putoaa (1952) on viiden Jussin veijarikomedia: sen saivat käsikirjoittajista Waltari, Vaala ohjauksesta, Tauno Palo miespääosasta, Senni Nieminen naissivuosasta ja Pentti Viljanen miessivuosasta. Elokuva on ilman muuta parhaita Suomessa tehtyjä komedioita ja kestää katsomisen. Usko Kemppi ja Vaala ovat käsikirjoittajia myös Waltarin näytelmään perustuvassa komediassa Huhtikuu tulee (1953). Ohjauksen katsottiin jopa parantaneen näytelmän tasoa. Uusia kasvoja olivat Anja Räsänen ja Rauno Kuosmanen, mutta shown vie Rauha Rentola varmalla taidollaan.

Siltalan pehtoori (1953) on uudelleenfilmatisointi vuoden 1934 jättimenestyksestä, joka oli kerännyt yli miljoona katsojaa. Vaala pääsi paremmaksi vasta elokuvan toisessa televisioesityksessä 1980, jolloin katsojia oli kerralla yli kaksi miljoonaa. Tämän kartanoromanssin parhaat aseet ovat sivuosanäyttelijöiden taitavuudessa, sillä jopa aurinko petti kuvaaja Erkki Heinon, mutta Vaalalla oli silti "kulttuuria tavassaan käsitellä komedioita".

"Minäkö isä!" (1954) vankisti Vaalan aseman maan ainoana todellisena komediaohjaajana. Tämänkertainen "mies takaisin keinolla millä hyvänsä" – komedia perustui vuosisadan vaihteessa ilmestyneeseen amerikkalaishuvinäytelmään. Sakari Jurkka sai sivuosajussin, George de Godzinsky kiitosta filmillisestä musiikista, joka ei edustanut mitään iskelmälinjaa.

Minä ja mieheni morsian (1955) on rutiinilla ja varmuudella tehty uudelleenfilmatisointi Vaalan itsensä ohjaamasta elokuvasta Mieheke (1936). Nyt tanssijatarta esittää kuvankaunis Leila Lampi, joka oli viittä vuotta aiemmin ollut vastanäyttelijänä ranskalaisessa komediassa itsensä Fernandelin kanssa.

Yhteinen vaimomme (1956) pohjaa Arijoutsin näytelmään. Sen sisältämä poliittinen satiiri – esimerkiksi Eero Eloranta on selvästi hakenut roolihahmonsa esikuvaksi syrjäytetyn kommunistiministeri Yrjö Leinon – on harvinaisen railakasta ja siksi aina hauskaa katsottavaa. Virkamiesten lahjonta poistettiin elokuvatarkastamossa, mutta ajat olivat muuttuneet: sotavankeudesta ja valvontakomissiosta saattoi puhua.

Nummisuutarit (1957) on kansalliskirjallisuutemme komediaklassikon kolmas filmatisointi. Karu (1923) ja Särkkä (1938) pelasivat mustavalkoisella tekniikalla, mutta Vaala sai käyttöönsä Sovcolor-värifilmimenetelmän ja moskovalaisen asiantuntemuksen käyttöönsä. Filmi työstettiin Leningradin laboratorioissa. Hillityt värit saivat kriitikot tyytyväisiksi ja tuottajan vakuutti vuoden paras yleisömenestys.

Nuori mylläri (1958) perustuu Maiju Lassilan rehevään kyläkomediaan (1912). Se tarjosi arvostelijoiden mukaan kadonneen aikakauden haikeutta, kirkastettua maalaisromantiikkaa, valikoitua missi-kaunotarnuorisoa taidokkaissa kampauksissa ja alati puhtoisissa ja sileissä pukineissa, mutta myös sadunomaista tunnelmaa ilman yhtään varsinaista työkuvaa. Edellisen elokuvan löytö Martti Kuningas oli tässäkin pääosassa, vaikka eräs arvostelija mainitsi hänet "jauhomaiseksi" ja kehotti yleisöä katselemaan sankarityyppejä kylän nuorison keskuudesta.

Nuoruus vauhdissa (1961) on Usko Kempin Suomi-Filmille käsikirjoittama "kevyt kesäkeitto musiikkihöystein"; sillä SF haastoi muiden yhtiöiden iskelmäparaatit. Laila Kinnusen ja Lasse Liemolan ihailijat saavat nähdä kohteensa Sovcolorin ihastelluissa värisävyissä, mitkä olivat tuohon mennessä tehdyistä parhaita.

Totuus on armoton (1963) perustuu Mauri Sariolan oikeudenkäyntiromaaniin (1960). Sauli Seppälä löytyi pääosaan Kotkasta, Lauri-Juhani Ruuskanen ohjaajantuolista Kansallisteatterista. Jähmeä vuorasanailu ja lepsut romanttiset kohtaukset kilpailevat tässä veteraaniohjaajan viimeiseksi näytelmäelokuvaksi jääneessä rutiinityössä katsojaa eniten ärsyttävästä elementistä. Modernien maisemien ja sisäkuvien lavastuksen ohella Osmo Lindemanin musiikki sai kehuja, eikä myöskään kuvaaja Reijo Låsin taitavuutta pidä unohtaa.

 

perjantaina, maaliskuuta 28, 2008

Edvin Laineen elokuvat

Edvin Laineen syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta vuonna 2005. Yhtä Suomen tunnetuinta elokuvaohjaajaa ja –näyttelijää kunnioitettiin elokuva-arkistossa täydellä retrospektiivillä, minkä yhteydessä kirjoitin hänen elokuvistaan pienet esittelyt vuoden kolmeen ohjelmavihkoseen. Tulkoon ne nyt tallennetuksi blogiinkin yhtenä muokkaamattomana kokonaisuutena.
Edvin Laineen 39 ohjausta muodostavat monipuolisen otoksen erilaisista elokuvatyyleistä. Hänen työssään näkyy sitoumus kirjallisuuteen, kuten Hella Wuolijoen ja Väinö Linnan filmatisoinnit osoittavat.

Edvin Laineen ohjaajapersoona on Suomen elokuvahistoriassa ainutlaatuinen yhdistelmä vasemmistolaista sosiaalista omaatuntoa ja isänmaallisuutta painottavaa suomalaisuutta. Monipuolisuutta osoittavat esimerkiksi neljä lastenelokuvaksi luonnehdittavaa ohjaustyötä.

Valentin Vaala ohjasi kolme ensimmäistä Niskavuori-elokuvaa ja palasi teemaan Niskavuoren naisissa (1958) Laineen jälkeen. Jos Vaala maalasi, Laine veisti. Siirtymä vaalamaisesta luonnosta Laineen hikiseen työhön näkyy jo Niskavuoren Hetassa (1952), jonka Wuolijoesta väitellyt Anu Koivunen esittelee. Laineen ensimmäisenä "todellisena" elokuvana pidetyn tunteiden, himojen ja työolosuhteiden kuvaus nousee monumentaalisiin mittoihin. Lähes miljoona katsojaa todistaa suomalaisten olleen tulkinnassa mukana. "Olkoon aihe mikä tahansa, haluan parhaan taitoni mukaan ja omalle näkemykselleni ja tavoitteelleni uskollisena pyrkiä toteuttamaan omaa supisuomalaista linjaani", Laine itse luonnehti.

Niskavuoren Aarnen (1954) kuuluisa kohtaus, jonka Wuolijoki itse jaksoi rakentaa sairasvuoteella, on nerokas sovellus kirjallisesta nationalistisesta salonkisapluunasta: Niskavuoren vanha emäntä tapaa talonpoikaisjohtajan Kyösti Kallion kanssa. Näin kansa tapaa todelliset johtajansa kasvokkain. Maaseudun omistusoikeuden paatoksellinenkin tuki sai arvostelijat tihkumaan maahenkisesti ihastusta. Elokuva painotti myös miehuutta vahvojen naisten rinnalla.

Niskavuori taistelee (1957) sai ohjaajalta itseltään kiitosta lähinnä dokumentaarisuudestaan: "Ajan- ja aikakauden kuvauksena elokuva on tallentanut monia tuon ajan elämästä nyt jo unohtuneita piirteitä ja yksityiskohtia", hän muisteli.

Edvin Laineen ja Väinö Linnan yhteistyön tulokset ovat elokuvan ystäville äärimmäisen tuttuja. Varhaisin versio Tuntemattomasta sotilaasta (1955) on yhä ylittämätön sotaelokuvan klassikko elokuvaa katsovan yleisön keskuudessa. Väinö Linnan esikoisteokseen perustuva Musta rakkaus (1957) tehtiin Särkän toiveista huolimatta pääosin Tampereella, myös kirjailijan työpaikalla Finlaysonin tehtailla. Marius Raichin kuvaus on oiva esimerkki veteraaniohjaajan taidosta: sitä on joskus nimitetty "jälkineorealismiksi".

Kun Väinö Linna kirjoitti filmiromaaninsa Sven Tuuva (1958), runebergiläis-isänmaallisen paatoksen aika oli ohi. Mutta spektaakkelista ja monumentista Laine ei luopunut. Suunniteltu värikuvaus ei toteutunut, sillä Suomen kesä oli liian lyhyt näin isossa hankkeessa. Kriitikot hieman tölväilivät tyhmäksi luonnehditun sankaruuden ja kansallisen spektaakkelin ristiriitaisuudesta. Ulkomailla kiven takana kyykkimiset tuomittiin rajusti. Mutta elokuvan katsonut ei elokuvaa hevin unohda.

Täällä Pohjantähden alla (1968) on tulkinta sisällissodasta ja sen jälkeisestä ajanjaksosta. Poliittinen aika siirtyi elokuvan vastaanottoon, jossa sen vetovoimasta oli helppo sanoutua irti oikealla ja vasemmalla. Perinteisen sankaritarinan sivumausteena ovat sisu ja yrittäminen. Viha, köyhyys, luokka-ajattelu ovat sivuosissa ja tilalla on konsensusta arvostava, yleispohjoismainen sosialidemokraattinen tulkinta, mikä sai tekijät vaikuttamaan vanhemmilta ja vähemmän radikaaleilta. Taloudellisesti elokuva menestyi vaikka ylitti budjettinsa kaksinkertaisesti.

Akseli ja Elina (1970), jatko-osa edelliselle, oli viiden tekijän käsikirjoitus. Yleisradion panos oli pienempi eikä Suomen elokuvasäätiökään lämmennyt tuottaja Mauno Mäkelälle: "Akseli ja Elina ja vekseli" oli hänen luonnehdintansa elokuvan taloudesta. Kriitikoita tarkoittaen Väinö Linna sanoi ensi-illassa: "Kaikkivaltiasta on tapana kiittää kaikesta, mutta tietääkseni Jumala ei ainakaan välittömästi suorita taidearvosteluja, joten meidän on otettava mitä kansa kaikkivaltias elokuvastamme sanoo, sillä kansalle se on tehty." Todelliseksi suosikiksi se ylsi vain asevelisosialismin kannattajien maailmassa, vaikka jokainen tämän aikaa kestävä historiallisen elokuvan televisioesitys vetääkin kotikatsomot täyteen.

Kevään ohjelmistossa ovat vahvasti esillä myös Edvin Laineen lastenelokuvat Prinsessa Ruusunen (1949), Pikku-Matti maailmalla (1947), Onnen-Pekka (1948) ja Pikku Suorasuu (1962). Ne ovat "koko perheen elokuvan" käsitteen oivaltavuudessaan ja elokuvallisuudessaan esimerkkejä ohjaajan kyvystä onnistua kaikkien yleisöjen edessä.

Ristikon varjossa (1945), Edvin Laineen toinen ohjaus, merkitsi aluevaltausta, sillä vielä 1930-luvulla suomalainen yhteiskunnallinen probleemielokuva tunsi rajansa. Yhdysvalloissa vankilasta vapautuneen miehen tarina oli kyllä kerrottu usein. Kriitikoiden mukaan uutta olivat myös "filmillisen näkemyksen terästäytyminen", rohkea valojen käyttö ja kokeneen Marius Raichin uudistunut kameratyöskentely. Kuvauksia tehtiin mm. Sörkan vankilassa, jossa filmiryhmä ei uskaltanut ottaa yhteyttä poliittisiin vankeihin kuten Hella Wuolijokeen.

Nokea ja kultaa (1946) jatkoi kuvakäsikirjoittajan, toimittaja Olavi Veistäjän ja Laineen yhteistyötä yhteiskunnallisen draaman merkeissä. Lastenkoti, kasvatusvanhemmat ja Pelastusarmeija muodostavat kehikon, jossa elokuva esitteli lapsinäyttelijä Veli-Matti Kaitalan, 250 ehdokkaan joukosta löydetyn tähden. Kaunistelematon kuvaus yhteiskunnan laitapuolelta, totesivat arvostelijat.

Kultainen kynttilänjalka (1947) tehtiin Emil Viljasen ja Yrjö Nortan vetämälle Fenno-Filmille. Amerikkalaisen elokuvan maailma siirtyi sujuvasti Suomeen, vaikka arvostelijat säikähtivätkin murhia, kidutuksia, hulluuskohtauksia ja muita jännärin aineksia. Toiminnan sijaan kriitikoille olisi kelvannut ajan muotitieteen mukaisesti psykologinen draama, ei niinkään toteutunut "mahdollisimman raflaava juoni", jonka kehitteli Toivo Kauppinen eli Topias.

Laitakaupungin laulu (1948) oli Laine-Veistäjä -yhteistyötä SF:lle. Aihe tuli Laineen poliisiystävältä, joka oli esitellyt Sörkan hämäräperäisimmät kadut. Sumujen laituri ja Yön portit olivat ranskalaisia vaikute-elokuvia: arvostelija näki elokuvan "aivan vilisevän toinen toistaan ranskalaisempiä tyyppejä." Elokuvan moraalinen lävistyskyky havaittiin vasta 1980-luvulla.

Yhden yön hinta (1952) oli Juha Nevalaisen toinen käsikirjoitus. Se perustui Hugo Nousiaisen romaaniin Yöpäivystäjät. Amerikkalaisten esikuvien (Alaston kaupunki ja Soittakaa Northside 777) hengessä kuvaus uppoutui vahvan kertojan myötä Helsingin yöelämään. Sitä valvovaa järjestys- ja rikospoliisin työtä elokuva esittää varsin pitkälle dokumentaarisesti.
Yrjänän emännän synti (1943) oli Edvin Laineen ensimmäinen ohjaus, ja kokeneen kuvaajan Armas Hirvosen tekninen tuki oli tärkeää. Artturi Leinosen romaaniin perustuvan käsikirjoituksen teki tuottaja T. J. Särkkä. Pääosan nuorelle ja komealle Esko Vettenrannalle veikattiin loistavaa tulevaisuutta sankarihahmona. Turkulaiselle näyttelijälle ura jatkui kuitenkin harvakseltaan 1940-luvun jälkeen.

Kirkastuva sävel (1946) on Olavi Veistäjän alkuperäiskäsikirjoitus, jossa esitellään laulava työmies arkisessa miljöössään. Yhdysvaltoihin pysyvästi muuttaneen oopperalaulaja Kalle Ruususen myötä elokuvaa kehuttiin "herttaiseksi" ja "oikein mukavaksi", ja oopperaelokuva veti yleisöä hämmästyttävän hyvin.

Kultamitalivaimo (1947) on urheilukomedia suurkisojen puitteissa. Toivo Kauppisen käsikirjoitus nostaa esiin naisurheilun, jonka harjoittamisessa on vaaransa avioliitolle. Silti arvostelijat muistivat kehua elokuvan henkeä raittiiksi ja sisältävän terveitä ituja. Ritva Arvelo ja Tapio Rautavaara ovat elokuvan urheilulliset tähdet.

Laulava sydän (1948) on sekin Toivo Kauppisen käsialaa. Musiikkielokuva ja komedia rakennettiin Tauno Palon laulun ja Toivo Kärjen sävelten varaan – pahaksi naiseksi valikoitui Mirjami Kuosmanen vastapainonaan 17-vuotias Eila Peitsalo ensimmäisessä roolissaan. Ernesti Hentusen Radikaalisen kansanpuolueen äänenkannattaja Totuuden torvi näyttäytyy hämäräperäisessä yhteydessä matkakirjailija Håkanssonin kädessä ja Ossi Runne täräyttää elokuvan lopussa jazzia!

Tapahtui kaukana (1950) perustui Valentinin eli Ensio Rislakin näytelmään, käsikirjoitus merkittiin Topiakselle. Lapin luontokuvat korvaa Aku Korhosen Sotka-Jussi, tuo tuumaileva ja mietiskelevä humoristi. Saamelaisukon kuvat ja unijakson kivikauden ihmiset ovat suomalaisen komedian hämmentäviä hetkiä, joita ei sovi olla tuntematta.

Vihaan sinua – rakas (1951) on avioliittokomedia, jonka Rislakki sai nimiinsä, vaikka Topias tiettävästi osallistuikin käsikirjoitustyöhön. Elokuvan teatterinomaisuus ja varsinkin naamiointi saivat toruja, mutta Edvin Laine sai pääosassaan kamreerina kehuja. Tellervo Karnala ja Ansa Ikonen loistavat naistähtinä.

Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953) on Juha Nevalaisen kehuttu käsikirjoitustyö Arvi Kivimaan romaaniin Purppuralaahus. Inspiraationa lienee ollut Sininen enkeli, joka sai Suomen ensi-iltansa vasta 1952. "Viileän uhkea" Helena Vinkka sai ensiroolinsa ja Edvin Laineen sadistinen opettajahahmo "Pukinparta" tuo mieleen Alf Sjöbergin ja Ingmar Bergmanin Kiihkon. Elokuvan nuoret Martti Katajisto ja Eila Peitsalo jäivät hieman edellisten varjoon, vaikka Pentti Unhon erinomainen ja uusia tuulia hakenut kuvaus säväyttää.

Seitsemän veljestä (1939) oli Vilho Ilmarin ohjaus, jossa Edvin Laine teki Juhanin roolin. Ja hyvin "jouko pää ja selkäranka" tekikin: "Edvin Laine esitti meille Juhanin sellaisena kuin olemme hänet Kiven sanoin kuvaamana oppineet tuntemaan. Hänen ilonsa, surunsa, raivonsa ja alistumisensa esitti Laine niin elävästi ja inhimillisesti, että voimme asettaa hänet ehdottomasti veljistä etusivulle", ylisti Ajan Suunnan kriitikko.

Ruma Elsa (1949) perustui Topiaksen eli Toivo Kauppisen Ensio Rislakin samanvuotisesta, ikäihmisten tekolempeä, järkiavioliittoja ja miesten hullaantumiskäytäntöä vastaan suuntautuvan alkuperäiskomediaan tekemään käsikirjoitukseen. Laine oli ohjannut teoksen Kansallisteatterissa, missä näytelmä sai 100 esityskertaa. Naispääosan esittäjä vaihtui Eeva-Kaarina Volaseksi, joka kiitti ja pokkasi roolistaan naispääosa-Jussin, mutta monet muut näyttelijät tulivat Kansallisteatterista. Menestys oli reilusti vuoden keskitasoa parempi.

Aaltoska orkaniseeraa (1949) oli lapsinäyttelijänä läpimurron tehneen Veli-Matti Kaitalan kolmas Laine-elokuva. Talonmiehen rouva Aaltoska "orkaniseeraa" niin, että huoneenvuokralautakunnan määräämät uudet lapsiasukkaat joutuvat varsin vauhdikkaalla tavalla rikosliigan pyörteisiin. Ristiinpukeutuminen, salaseurat, poliittinen pila huoneenvuokralautakunnasta ja tutkiva journalismi ovat läsnä tässä lapsenmielisessä vauhtipillerissä, jonka rytmiä kehuttiin muuten vaisuksi jääneissä arvosteluissa. Rytmin takana oli apulaisohjaaja Matti Kassila, joka käytännössä ohjasi elokuvan suurelta osin.

Isäpappa ja keltanokka (1950) toivat esiin ajankohdan sivistyneistön. Aihe syntyi yhdessä Topiaksen kanssa: "Huonekalumessuilla satuimme näkemään kala-akvaarioita hienosti upotettuina makuuhuoneiden seiniin ja totesimme, että ne olivat hyvin filmaattisia. Sitten tuli mieleen, että Eläintieteellistä museota ei varmasti monikaan tunne – ja näin rupesi filmi syntymmään." Elokuvan erikoisuus on siinä, ettei siinä ole lainkaan ulkokuvia.

Kunnioittaen (1954), Topiaksen Ensio Rislakin näytelmän pohjalta (1952) tekemän käsikirjoituksen mukaisesti, valmistui eduskuntavaalien alla ja sai siksi kritiikkiä, koska "tekijät ovat lähteneet tosissaan moralisoimaan vaaleihin valmistautuvaa kansaa sen sijaan että olisivat kehittäneet aiheen tarjoamasta vaalihumpuukista itsemainostuksineen ja puolivillaisine ehdokkaineen ja rahamyllyineen loistavan pilan." Elokuva ylistää demokraattisia poliittisia oikeuksia, mutta kertoo myös juonittelujen mahdollisuudesta.

Opri (1954) on Kyllikki Mäntylän näytelmien ainoa filmatisointi. Tampereen Työväen Teatteri esitti näytelmää ja sieltä löytyi myös pääosan esittäjä, Rakel Laakso. Käsikirjoituksen tekijänä toimi Aamulehden kulttuuriosaston toimittaja Olavi Veistäjä. Näyttelemisen ja ohjauksen puolesta loistelias Opri kuuluu siihen joukkoon kulttuuritekoja, jotka palauttivat Karjalan takaisin julkiseen agendaan sodan jälkeen

Veteraanin voitto (1955) perustui Toivo Kauppisen urheilu- ja raittiuspropagandaa sisältävään käsikirjoitukseen. Työväen Urheiluliiton itseoikeutettu sankari tässä näytelmäelokuvassa on olympiavoittaja Tapio Rautavaara, joka nousee bussiinkin keihäs kädessään.

Skandaali tyttökoulussa (1960) on 1800-luvun loppuun sijoittuva historiallinen elokuva. Robert Kiljanderin näytelmä (1902) kääntyi Serpin (Seere Salminen) käsissä farssikomediaksi. Elokuvan ulkokuvat kuvattiin suureksi osin Porvoossa, nuoret näyttelijättäret löytyivät suureksi osaksi Teatterikoulussa. Suomen Filmiteollisuuden pukuneulomolle tämä elokuva jäi viimeiseksi ammattitaidon näytteeksi.

Myöhästynyt hääyö (1960) oli Mika Waltarin tilaustyö kiertuenäytelmäksi. Kun Rakas lurjus (1955) menestyi hyvin, päätettiin filmata myös toinen tilaustyö, jota esitettiin paraikaa Teatteri Jurkassa. Aikansa musikaalisuosikki Liisa Tuomi vaikutti siihen, että musiikin osuutta kasvatettiin elokuvassa. Elokuvahistorian salaisuuksia on yhä elokuvan kertoja, jota ei ole tunnistettu.

Pinsiön parooni (1962) jatkoi Linnan komediallista linjaa. Kirjailija Leena Härmän näytelmä oli tuore ja hyödynsi ajankohtaisia aiheita. Arvostelijat pitivätkin sitä "komedian leppoisaan hahmoon verhoutuneena yhteiskuntakritiikkinä". Politiikan ohella elokuvan näytelmällisyys kismitti kriitikkoja, mutta nykynäkökulmasta elokuvan rehti huumori toimii yllättävän hyvin.

Luottamus (1976) oli Laineen yhteisohjaus Suomen itsenäistymisestä ja Neuvosto-Venäjän antamasta tunnustuksesta neuvosto-ohjaaja Viktor Tregubovitshin kanssa. Positiiviset arviot eivät olleet ystävät elokuvassa, jonka mainetta ovat ryvettäneet koulujen pakkonäytökset ja poliittiset suhdanteet. Mutta olisiko aika katsoa sitä muustakin näkökulmasta, esimerkiksi historiallisena elokuvana: "Luottamus kertoo historiasta… mutta hyvin ulkokohtaisesti", Erkka Lehtola otsikoi Aamulehdessä.

Edvin Laineen neljästä viimeisestä ohjauksesta kaksi ensimmäistä perustui Kalle Päätalon romaaneihin. "Jätkän monumentti" Viimeinen savotta (1977), työttömyyden ja sota-ajan seksuaalisuuden jälkipuinteihinkin yltävä Ruskan jälkeen (1979) yhdessä Seppo Lappalaisen käsikirjoittamien maatalousalueiden vaimonetsintää omassa ajassa kuvaavan Akattoman miehen (1983) ja maaseudun työttömyyttä ja autioitumista peilaavan Akallisen miehen (1986) kanssa muodostavat kokonaisuuden, joka tallentaa filmille pitkän päivätyön tehneen ohjaajaveteraanin tilinpäätöksen sodanjälkeisestä historiasta. Sillä yhdistelmällä yleisöstä ei ole puutetta.

Vuonna 2005 elokuva-arkiston Edvin Laine retrospektiivin päätti kaksi osaa Jouko Turkan rakastetusta, kohutusta, inhotusta ja vihatusta klassikkonäytelmästä Seitsemän veljestä, jossa Edvin Laine esittää kovaotteista lukkaria. Vuonna 1989 valmistuneiden osien nimet ovat Veljekset takovat päähänsä aakkosia lukkarin kovassa koulussa (III osa) ja Paluu korvesta suureen sovintojuhlaan (XI osa). Edvin Laine menehtyi sairauskohtaukseen päivää ennen kuin televisionäytelmän kolmas osa lähetettiin Suomen jokaiseen niemeen ja notkoon.

torstaina, maaliskuuta 27, 2008

Matti Kassilan elokuvat

Kirjoitin vuonna 2004 Matti Kassilan 80-vuotisretrospektiivin yhteydessä lyhyet luonnehdinnat hänen elokuvistaan. Laitan ne tänne, niin pysyvät tallessa. Ne eivät ole aikajärjestyksessä – muokkaan tätä myöhemmin jos jaksan.

Radio tekee murron (1951) on tosipohjainen, toimittaja Usko Santavuoren kohureportaasiin perustuva elokuva muurrosta ja poliisin toiminnasta pidätyksestä. Arvostelumenestys oli huikea ja yleisö palkitsi "jännittävän, vaihtelevan ja vauhdikkaan kotoisen seikkailufilmin" monilukuisuudellaan.

Radio tulee hulluksi (1952) on Kassilan tuntematon klassikko. Toimittaja Teräsvuori joutuu "kerrassaan iskevässä ja hullunhauskassa" seikkailussaan mielisairaalaan. Jatko-osan luonteen vuoksi se sai aikalaisilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta ne jotka ymmärsivät parodian, satiirin ja riemullisen hulluttelun päälle, arvostivat elokuvaa. Tätä Teuvo Tulion tuottamaa elokuvaa et ole nähnyt televisiossa! [Tämä piti paikkaansa vuonna 2004, mutta ei syksyn 2007 esityksen jälkeen]

"Varsovan laulu" (1953) on tarina 1950-luvun puutteen ajan lieveilmiöstä, salakuljetuksesta. Se osoitti aikalaisten mielestä Kassilan "filmaattista näkemystä, joka ilmenee oikean filmirtymin vaistoamisena." Vartiomoottoriveneet, poliisin radiokeskus ja partioautot ovat esillä Åke Lindmanin, Matti Oraviston ja Chris Paischeffin tähdittämässä elokuvassa dokumentaarisella tarkkuudella.

Jos jokin, niin Matti Kassilan ja Mika Waltarin komisario Palmut ovat osa suomalaisen elokuvan ja Helsingin sielunmaisemaa. Arvostelijoiden ja yleisön rakastama Komisario Palmun erehdys (1960, alkuteos 1940) tehtiin T. J. Särkän aloitteesta. Toinen Kassilan Palmu-elokuva Kaasua, komisario Palmu! (1961) tehtiin kuitenkin Fennada-Filmille. Se perustui Waltarin ensimmäiseen Palmu-romaaniin, vuonna 1939 ilmestyneeseen teokseen Kuka murhasi rouva Skrofin? Kassila sai käsikirjoituksesta Jussin kumppaninsa Kaarlo Nuorvalan tavoin. Menestyksen myötä tuottaja Mauno Mäkelä pyysi Waltaria kirjoittamaan käsikirjoituksen kolmanteen Palmu-elokuvaan. Kirjailija kirjoitti saman tiensä romaanin, jonka filmatisointi sai nimen Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962). Elokuva-alaa runnelleen näyttelijälakon myötä työnimellä Lepäisit jo rauhassa, komisari Palmu kehitelty elokuva ei koskaan valmistunut. Muutaman vuoden kuluttua Kassila hyödynsi suosikkihahmoja ilman Waltarin panosta elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu (1969).

Tulipunainen kyyhkynen (1961) oli Tauno Palon 65. elokuva ja se jäi hänen viimeiseksi roolikseen. Sen avainsanat ovat film noir, kauhu, painajainen, ahdistavuus, miehen matka, mustasukkaisuus, seksuaalisuus ja kaupunki. Tauno Palon mustat silmälasit muistuttavat paitsi vuosikymmenen uudesta aallosta myös poikkeuksellisesta luonneroolista taitavan näyttelijän jättiläismäisellä uralla. "Paljastaessanne muille tämän elokuvan loppuratkaisun vain pilaatte heiltä jännityksen. Pitäkää siis loppukäänne salaisuutenanne" varotettiin yleisöä lopputeksteissä. Noudatamme samaa linjaa.

Jäähyväiset presidentille (1987) oli elokuva, jonka tekovaiheessa Olof Palmen murha ja Mikkelin panttivankitapaus askarruttivat mieliä. Palmen murha uhkasi jopa keskeyttää valmistelut elokuvassa, jossa presidentti Kekkosen näköisen presidentin henki on uhan alla. "Hyvin tehty toimintaelokuva" suitsuttivat aikalaiset.

Kaikki pelissä (1994) -elokuvan intertekstuaaliset viitteet ajan elokuvaskandaaleihin ja elokuvan oma kohujulkisuus peitti alleen sen tosiasian, että kyse on sujuvasta, kansainvälisen rikos- ja jännärielokuvan traditiot tunnistavasta teoksesta, jonka parissa ei kylläänny. Esko Salmisen rooli rikoskomisario Max Nummensyrjänä on erinomainen taidonnäyte elokuvanäyttelemisestä.

Hilman päivät (1954) on oivallinen sovitus Yrjö Soinin eli Agapetuksen romaanista Hilmanpäivät (1937) ja mikä parasta, kirjailijakin oli lopputulokseen tyytyväinen. Kassilan tutut elementit, runsas kertojan käyttö, musiikillisen ja elokuvallisen yhdistäminen sekä tarkoin harkitut trikit rytmittävät elokuvan sujuvuutta. Tuottaja T. J. Särkkä vilahtaa elokuvan nimipäiväkutsuilla kahvikuppi kädessään.

Isäntä soittaa hanuria (1949) perustuu Tatu Pekkarisen näytelmään Peräkylän profeetta (1934). Peräkylässä on kaikki farssin tarvitsema: kesä, tivoli, pullo, hanuri ja liuta koomisia maalaishahmoja rehvakkaasta yliarvokkaaseen. Reilu ja avoin tilannekomiikka rytmittää väärinkäsitysten sarjaa. Lasse Pihlajamaa soittaa hanuria ja Kauko Käyhkö laulaa Kalle Viherpuun hanuriesityssoolon.

Tyttö kuunsillalta (1953) pohjaa Yleisradion pääjohtajuudesta erotetun Hella Wuolijoen radiokuunnelmaan, jossa vanha romanttinen rakkaus saa vuosikymmenten jälkeen uuden mahdollisuuden. Puhelinkeskustelujen juonittaman maailman elokuvallistaminen onnistui taitavilla trikeillä: nyt se on myös vastaus myös siihen millaista oli aika ennen kännykkää!

Sininen viikko (1954) perustuu Jarl Hemmerin novelliin Den blå veckan. Kaupunkityöväestön kesäelämän kuvaus avasi tien elokuvalliseen erotiikkaan ennen näkemättömällä tavalla. Elokuvatarkastamo yskiskeli, kun se halusi "erottaa uinnin ja nainnin", mutta omantunnon ja syyllisyyden ongelmat vaivaavat elokuvan päähenkilöitäkin. Elokuvan musiikki korostaa draamallisuutta huikealla tavalla.

Pastori Jussilaisen (1955) lähtökohtana on Gustaf von Numersin näytelmä (1895). Maalaispappilan miljöön monipuolinen käyttö irroittaa elokuvan liiasta näytelmällisyydestä kiitettävästi ja Edvin Laine antaa loistavan näytön taitavuudestaan pääroolissa; pohdiskeltujen tunnemaailmojen takana lienee sekin, että elokuvaidea oli alun perin hänen.

Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin (1971) on Agapetuksen romaanin (1928) neljäs filmatisointi. Kassilan versio oli ensimmäinen väreissä kuvattu. Tekniikaltaan sitä pidettiin erityisen onnistuneena. Jaakko Korhosen (SuFi 1931) ja Ossi Elstelän (SF 1930) lisäksi Franz M. Lang oli ohjanut elokuvan Länsi-Saksan markkinoille (1959). Kassilan elokuva oli Heikki Eteläpään (Uusi Suomi) mukaan "ensimmäinen hyväksyttävä ja ensimmäinen todella hauska kansanomainen suomalainen elokuvanäytelmä moneen moneen vuoteen".

Natalia (1979) on Arto Paasilinnan alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva komedia, jossa herkutellaan ulkopolitiikalla ja Suomi-kuvalla. Kyse on vakavasta asiasta: rajaloikkariksi joutunut Natalia-lehmä pitäisi palauttaa Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan Karjanjalostusministeriön luoteisen piirin toimeenpanevalle komitealle Suomen ulkoasiainministeriön avustuksella. Odotettavissa on rakkautta ja maljojen kohotuksia.

Niskavuori (1984) pohjaa Hella Wuolijoen Juhani Tervapään nimellä kirjoittamiin näytelmiin Niskavuoren naiset (1936) ja Niskavuoren leipä (1938). Erot aiempiin elokuvaversiohin nostattivat ristiriitaisiakin tunteita: päähenkilöiden luonteenkuvaus ja tavanomaista vahvempi yhteiskunnallinen painotus jakoivat kriitikkokunnan mielipiteet. Elokuva on leimallisesti persoonallisten ja vahvojen näyttelijöiden, mutta huomio kiinnittyy 1980-luvun ilmaisutavan ja uuden tekniikan tarjoamiin elokuvallistamisen muotoihin.

Haluan rakastaa, Peter (1972) on Aila Meriluodon omaelämänkerrallisen romaanin Peter, Peter (1971) elokuvasovitus, josta rohkea Tea Ista sai naispääosa-Jussin. Elokuvan suorasukaisuus on pitänyt sen poissa televisiosta, jonka ainoasta ja sensuroidusta esityksestä on lähes 30 vuotta aikaa.

Elokuun (1956) lähtökohtana on Frans Emil Sillanpään romaani (1941), Kassilan toiveaihe. Taloutta sillä ei kohennettu, mutta Jusseja tuli kuusi, enemmän kuin koskaan aiemmin ja elokuva lähetettiin Cannesin elokuvajuhlille edustamaan Suomea kilpailusarjassa. "Uskoakseni Sillanpään teksteissä on kaikki se kauneus ja rakkaus, jota minäkin haluaisin tuntea elämään kohtaan", Kassila on sanonut itse. "Elokuu onkin monien rajatunnelmien, rajatapahtumien elokuva."

Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) on F. E. Sillanpäästä omaelämänkerrallisen romaanin (1945) sovitus, joka sijoittuu kesään 1939, sodan alle päiviin, joiden merkitys vain kasvoi myöhempinä vuosikymmeninä. Sillanpään elokuvallisesti käyttämä aika, lukemiskokemuksen eläytymisen intensiteetti ja henkilöhistorian yhtäläisyydet kirjailijan ja elokuvaohjaajan kanssa olivat ohjaaja Kassilan pontimena tätä kansainvälisestikin arvostettua elokuvaa tehdessä.

Professori Masa (1950) on kaikessa komediallisuudessaan yhteiskunnallinen elokuva, joka Työkansan Sanomien mukaan "saattaa epäilyttävään valoon työväenluokan taistelupyrkimukset". Satamatyöläisten lakkoaikeet muistuttavat nyt ajasta, jolloin politiikalla oli merkitystä. Tauno Palon kansantalouden luonnointityyli oli omaksuttu yliopiston luennoitsijasuosikilta filosofi Eino Kailalta.

Maija löytää sävelen (1950) syntyi kesäuutuudeksi. Musikaalinen taiteilijaperhe kohtaa epämääräisistä oloista ponnistavan työläistytön, ja ajalleen ominainen moraalidilemma on valmis: voiko tuollainen tyttö muuttua? Ahti Sonnisen musiikki on kuuntelemisen arvoista.

Isän vanha ja uusi (1955) perustuu "Töölön kaupunginosan psykologin" Serpin näytelmään. Se sai kehuja kuvauksestaan, koska Osmo Harkimon "kuva liikkui" ulkona, kadulla, koulussa, toimistossa, taidekutomossa, ravintoiloissa, tavaratalossa ja tanssiopistossa. Hillevi Lagerstamin räiskyvä rooli Tauno Palon "uutena vaimona" jätti varjoonsa "vanhan" Ansa Ikosen.

Syntipukki (1957) oli Erkki Karun ohjaamana saatettu menestyksellä mainostamaan Stockmannin tavarataloa jo vuonna 1935. Uusi versiokin kuvattiin liikkeessä, mutta johtokunnan kerros rakennettiin Kulosaaren studioille. Lasse Pöysti naurattaa, ja kuten lopun autoajeluihin kyllästynyt arvostelija ilkikurisesti totesi: "Aivan lopussa pirahtaa mukaan herttaista hymyäkin ja aavistus huumorista."

Kuriton sukupolvi (1957) oli Mika Waltarin näytelmän (1936) uusintafilmatisointi. Nyt elokuvan nuoret puhuivat Helsingin slangia ja käsittelivät lähes kohua herättävästi "nykyajan ongelmaa, aatteettomuutta, ja sen seurausilmiötä, tarttumista aineellisiin ihanteisiin." Yhtiö lupasi hoitaa homman taiteellisesti ja esteettisesti korkeatasoisesti.

Lasisydän (1959) on kesäisten elokuvien huippua. Se kertoo millaisia kesät olivat ennen kuin niistä tuli nykyisiä. Kyse ei ole realismista vaan sadusta, jonka puitteina on oikean maaseutumaiseman lisäksi urbaani elämänpiiri. Dokumentista käyvät Satakunnan laulujuhlat Kokemäellä sekä Korian varuskunnan pioneerin juhannusjuhla. Elokuvan alkuun on liitetty Osmo Harkimon ja Esko Nevalaisen 9-minuuttinen Iskelmäkuvia, jossa esiintyvät mm. Annikki Tähti, Brita Koivunen, Vieno Kekkonen ja Jaakko Salon yhtye.

Meiltähän tämä käy (1973) perustui vitsikirjaan Jätkät sen kun porskuttaa (toim. 1970). Se esitteli konserttilavoille paluun tehneen Esa Pakarisen roolihahmon Severi Suhosen neljännessä elokuvassaan. Tukkilaishuumoria ja aikalaisilmettä yhdistävä elokuva tarjoaa juttuja, ihoa ja piloja politiikasta. Kansankomedia is back!

Lakeuksien lukko (1951) perustui Artturi Leinosen historialliseen romaaniin (1920) Pohjanmaalta. Aku Korhosen jääräpäätalonpoika Kantola on vuoteen 1859 sijoittuvan historiallisen elokuvan nimen pohjana. "Kassila ei tälläkään kertaa kosiskele halvoilla keinoilla yleisönsuosiota, niin kansallisia aineksia kuin hän on käsitellytkin", totesi arvostelija Pohjanmaalta.

Punainen viiva (1959) perustuu Ilmari Kiannon romaaniin (1909). Se on täysosuma, suomalaisen elokuvan klassikko, esimerkillinen filmatisointi ja kerta toisensa jälkeen katsottava. Osmo Lindemanin musiikki on intelligenteintä ja tehokkainta mitä on kuultu suomalaisessa elokuvassa, Esko Nevalaisen kuvaus on huipputasoa ja Ossi Skurnikin leikkaus kansainvälisesti verraten hieno. Pipsa-karhu pysytteli tyytyväisenä kuvausten ajan, koska sille syötettiin hunajaa.

Äl' yli päästä perhanaa (1968) oli ohjaajan paluu elokuvaan viiden vuoden tauon jälkeen. Se sisälsi "kosolti mainioita ideoita ja herkullisia detaljeja" kuvatessaan fiktiivisesti uuden kotimaisen elokuvan syntyprosessia: juhlavuoden elokuvan suunnitteleminen johtaa väittelyyn isänmaallisuudesta ja itsenäisyydestä, kommentoi sisällissotaa, kieltolakia ja tulevia presidentinvaaleja ja harrastaa vapaata seksiä ja vapaasti virtaavaa viinaa. Tämä elokuva saa keskustelemaan historiasta ja sen tulkinnoista.

Päämaja (1970), Ilmari Turjan näytelmä jatkosodan loppuvaiheista, kääntyi sujuvaksi elokuvaksi, vaikka Kassila seuraakin kohtuullisen tarkoin alkuperäiskäsikirjoitusta. Nimikkopalkinnon roolistaan napannut Jussi Jurkka tekee hienon työn päämajoitusmestari Airona, jonka nosto sotilaiden eliitin huipulle Turjan näytelmä oli. Se kertoi eversti Markovin kohtalon, luonnehti Suomen marsalkkaa (Joel Rinne) tyylikkäästi. Elokuvan jälkeen voi keskustella siitäkin, olisiko se pitänyt kuvata väreissä. Valintaa perusteltiin aikanaan sillä, että mustavalkoisuuden piti "lisätä ajan henkeä".


keskiviikkona, maaliskuuta 26, 2008

Aargh, elokuvahistoriaa

Vaikka olen lähemmäs tuhat suomalaista elokuvaa nähnyt - en tiedä olenko tuon haamurajan rikkonut, kun en niitä oikeasti laske - en ole koskaan kirjoittanut kotimaisesta näytelmäelokuvasta oikeastaan mitään.

Paitsi joitakin kymmeniä, ehkä jopa yli sata - vai onko niitä sittenkin vielä enemmän? - tasoltaan vaihtelevaa elokuvaesitettä, yleensä yhteen liuskaan puristettuna. En ole niiden sivumääriä laskenut, mutta pelkkää Suomi-Filmiä sain 130 liuskaa ykkösrivivälillä, kun älysin printata ne tilapäisestä alisuoritusmasennuksesta kärsiessäni. Näitä esitteitä on tehtailtu eri ohjaajien retrospektioiden yhteydessä: esimerkiksi Ilmari Unhon leffoista tekstejä on paljon.

Pinkka syntyi vahingossa. Listasin jostakin syystä ensin kaikki Suomi-Filmi Oy:n valmistamat näytelmäelokuvat ja laitoin otsikoiden täytteeksi peräkanaa satunnaiset kirjoitukseni niistä. Veikkaisin, että reilusti yli puolesta on tullut jotakin kirjoitetuksi. Muut yhtiöt sitten päälle, Edvin Lainetta on aika nippu, mutta prosenttiluku on niissä varmaan huonompi. Ehkä niistä saa joskus jotain maailmalle leviteltyä.

Unohtakaamme työvelvollisuudet ja kysykäämme tämän reduktion jälkeen miksi tätä teen? Syy on yksinkertainen. Monet elokuvat ovat parempia, kun niitä joutuu katsomaan tarkkaavaisesti sen vuoksi, että niistä on kirjoitettava. Itse asiassa monet elokuvat tulevat sillä tavoin paljon paremmaksi. Ja sitä paitsi minusta on hauska herätä aamulla kello neljä ja katsoa ennen kuutta päivän ensimmäinen kotimainen elokuva vuodelta 1945.

Muutamia kymmeniä sivuja, tai ehkä jonkinverran yli sata tai kaksisataa sivua, saattaisi kertyä niistä teksteistä, joita olen luentoina pitänyt joko täsmäaiheista tai yleisesityksinä yksittäisistä elokuvista, elokuvaryhmistä (esim. sotaelokuvat) tai eri teemoista Suomessa tai ulkomailla.

Osa niistä voisi olla laajennettavissa jonniinmoisiksi artikkeleiksi. Yksi parikymmensivuinen taitaa olla jo "painossa" - se ilmestyy aikanaan tieteellisessä lehdessä netissä.

Historiankirjoittaja ei näe kättensä tuloksia aivan heti - odotusajat voivat olla huimia. Mutta niin ovat kirjoitusajatkin. Hyvä kirja vie seitsemän vuotta. Nopeammassakin aikataulussa voi selvitä, mutta tulos on huonompi. Tietysti pöytälaatikossa ja isoissa aivoissa voi olla jotakin, jota muissa ammateissa kutsuttaisiin ammattitaidoksi tai kokemuksen tuomaksi eduksi. Ei meidän alalla, mikäli ymmärrän kustannustoimittajien kulmakarvoja. En tarkoita tällä tietenkään omiani, vaan niitä muita, jotka valmistavat tuotteeksi kaikki ne kirjat, joita kirjakaupoissa nykyään myydään.

Päälle tulevat tietysti ne osapuilleen noin 160 sivua kansallisfilmografioista (osat 11-12), missä työstin "sisältöselostukset" ja lehdistöreaktiot omiksi osioikseen. Voiko sen huonompaa otsikkoa olla kuin "sisältöselostus"? Sitä kun miettii, niin tietää millaista työtä se on. Tarpeellista, mutta puuduttavaa. Jos ette usko, kokeilkaa. Laittakaa koko elokuvan tarina ja tapahtumat - mieluummin sujuvasti - edes yhden kerran yhteen liuskaan. Itse ei silloin saa keksiä mitään, mutta silti on pakko.

Sen työtehtävän hauska puoli oli lukea suomalaisten elokuvakriitikkojen saavutukset aasta ööhön. Erittäin opettavaista. Uskoisin selviäväni hommasta jossakin pienemmässä lehdessä. Isompiin lehtiin tarvitaan isompi ihminen.

Tämän lisäksi olen tietysti julkaissut tuhat sivua suomalaisesta elokuvasensuurista. Suomalaisiin elokuviinkin se sensuuri joskus ulottui, joten ehkä siitäkin on laskettavissa pieni lisä Suomen elokuvahistoriaan suomalaistenkin elokuvien osalta. Kirjojen kansikuvat näkyvät tuossa blogin laidalla ja nykyään myös kirjastojen hyllyillä. Niitä ei enää lainata entiseen malliin.

Suomalaiset historiankirjoittajatkaan eivät niitä lue - ainakaan lähdeluetteloissa niitä ei näy - vaikka aina silloin tällöin pitäisi tarkistaa, onko ruuti jo keksitty. Suomen poliittisen historian uusimman painoksen lähdeluetteloon se oli päässyt. Nyt tiedätte miksi historioitsijat lukevat kollegoiden kirjoja kuin dekkaria - kurkkaavat ensin loppuun.

Jos kohta kollegat eivät viitsi lukea, siteerata tai edes noteerata, ei niitä kirjakaupoissakaan koskaan ole laitettu historiahyllyyn myytäväksi, vaikka juuri siellä ne menisivät paremmin kaupaksi.

Kirjakauppojen elokuvaosastot ovat ekstremistejä varten - kirjani ovat, jos ovat, takanurkassa ylimmässä kerroksessa, eikä niissä suomalaisia kirjoja ole juuri myytävänä sen ilmestymisen jälkeisen viikon jälkeen. Pienemmissä kirjakaupoissa niitä tuskin edes näkee, sillä pienemmissä kaupungeissa ihmisten ei tarvitse nähdä kirjoja, kun he saavat niitä niin halutessaan postimyynnin tavoin kirjakaupasta tilata. Moni tilaa sen sitten kirjastoon. Onneksi on netti, mutta ei sielläkään ole paikkaa mistä näistä kertoa.

Tämä kaikki siis siksi, että olen viimeistelemässä artikkeliani Hannu Lemisestä kertovaan kirjaan. Olkoon se ensimmäiseni tällä saralla, kun tuo yksi "painossa" jo yli vuoden ollut ei tahdo tulla millään julki.

Ensikertalaisena kuitenkin pelkään kokemattomuuteni seurauksia. Ehkä tästä ei tule mitään. Olen nimittäin kirjoittanut 45 liuskaa ykkösrivivälillä, jota voitaneen pitää pitkähkönä kirja-artikkeliksi ja kirjan toimittajat ovat tunnetusti tarkkoja ja täsmällisiä tutkijoita, ja heissä on se ja vain se vika, että he eivät tunne Ciceron pojalleen opettamaa armo-käsitettä...

maanantaina, maaliskuuta 24, 2008

Sun Äitis jakaa palkintoja

Sun Äitis on jakanut auliisti Kansalaisjournalisti-pystejä jo muutama päivä sitten, mikä jäi heti huomaamatta ilmeisesti meneillään olevien ristiinnaulintapäivien vuoksi.

Kiitän kohteliaimmin palkinnosta erityisesti siksi, että pääsin näin kerrankin erinomaiseen hyvään seuraan.

Ruotsin historiaa

Svitjods undergång och Sveriges födelse on nyt luettu kannesta kanteen. Kuten jo pari päivää sitten ehdin sanoa, kyse on loistavasta historiateoksesta. Ruotsissa osataan, sillä se sai siellä myös vuoden historiakirjapalkinnon vuonna 2006.

Teos kertoo Ruotsin synnystä ja vanhan Svitjodin asemasta tai paremminkin sen menetyksestä tuossa syntyprosessissa, jonka Birger jaarli - viimeinen jaarli, muuten - sysäsi alkuun.

Svitjod on jäänyt elämänä ennen muuta Ruotsin ulkomaankielisissä nimissä - suurin osa niistä perustuu yhä tuohon sveakansaa tarkoittavaan sanaan. Sellaisenaan se löytyy kielihistoriallisesta ihmeestä, islannin kielestä.

Kirjan ulkopuolelta todettakoon, että suomenkielinen sana Ruotsi periytyy Roslagenista, joka on nykyisin Upplannin edustalla oleva saaristoalue Danderydista Östhammariin. Historiallisesti nimeä käytettiin koko itärannan alueesta, mukaan lukien Mälarenin rannoista. Roden tarkoittaisi siinä sotapalvelusta, eräänlaista varhaista veron muotoa. Nämä rodenit asettivat puolustuksen käyttöön venekuntia, ruotsiksi skeppslag, jonka yhdistelmä nimi Roslagen sitten on. Toinen selitys alueen nimelle on se, että se on virolaisten ja suomalaisten käyttämä nimitys alueesta.

Birger-jaarli löi lopullisesti Svitjodin jatkuvasti kapinoineet mahtimiehet (ruots. stormänner) 1200-luvun puoliväliin mennessä, vaikka oli itse kapinaliikkeitä järjestävää folkunga-sukua. Svitjod muodosti kirjoittajien mukaan konservatiivisen alueen, jonka ytimessä oli oman kuninkaan vapaa valinta. Mahtimiehet ottivat ja myös erottivat kuninkaat, joiden tausta oli mahtimiesten - vanhan ajattelutavan mukaan siis alunperin jumalallinen. Lindströmit löytävät hauskoja yhtymäkohtia Svitjodin ajattelutapoihin vielä nykyajastakin - kielellisin ja jopa hieman poliittisinkin perustein, erityisesti Fjärdhundralandissa.

Keskusvaltaa - vahvaa kuningasta ja sen ympärille tulevaa järjestystä - ajoi katolinen kirkko. Se eteni itään Götanmaan kautta. Vastustusta riitti, Svitjod, aasalaisuuden uskonnollispoliittisena keskuksenaan Uppsala, vastusti pitkään ja hartaasti kirkon valtaa - uskonto hyväksyttiin kyllä tasa-arvoisena vanhempien uskontojen kanssa tai niiden rinnalla.

Vahvaan kuninkuuteen liittyi perinnöllinen kuninkuus sekä aateliston luominen. Nobilitas syntyi Ruotsin kuningas Maunu Ladonlukon, Birger-jaarlin pojan aikana. Perussopimuksena pidetään Alsnön sopimusta, joka takasi kokoukseen osallistuneille verovapauden eli rälssin. Vastikkeeksi rälssin saanut (aatelinen) asetti kuninkaan (ja vähitellen valtion) käyttöön ratsun ja ratsumiehen.

Viimeinen naula Svitjodin arkkuun oli Tukholman perustaminen kauppapaikaksi ja varustukseksi Birger-jaarlin toimesta. Tukholma oli kompromissi, joka imi mehut niistä taloudellisista eduista, jotka olivat nostaneet Upplannin mahtimiehet siihen traditionaaliseen asemaan, mikä heillä 1200-luvulle asti oli.

Kun Mälardalenin asema heikkeni, monet valitsivat jo 1100-luvulta lähtien muuton. Lindströmit vihjaavat, että muuttoa tapahtui myös Suomeen. En tiedä, löytyykö täältä ketään, joka ottaisi haasteen vastaan.

Lindströmin veljesten teos tarjoaa hienon ja monipuolisen näkymän maailmaan ajalta ennen Ruotsin valtiota. Se saa kansallisvaltion muodon - Ruotsi lasketaan siis vanhoihin kansallisvaltioihin Euroopassa - lähes kolmesataa vuotta myöhemmin Kustaa Vaasan aikana 1500-luvulla.

Ks. Wikipedia Svitjod.

Kirjan kotisivu.

Kirjan arvosteli Svenska Dagbladetissa aihepiirin käsittelystään tunnettu historioitsija Dick Harrison.

Arvostelu osoittaa - onneksi positiivisella tavalla - kuinka kuuma tämä kiistoja aiheuttanut kysymys on. Samalla se antaa tätä kirjoitusta tarkempia vinkkejä siitä, mistä kiistellään.

sunnuntaina, maaliskuuta 23, 2008

Routakuun laulun muistoja

Enpä ollut tiennytkään, että olen (taas) tuore levytähti. Kiertelin television esittämän Koivusalon Kulkuri ja joutsen -elokuvan jäljiltä joitakin netin saitteja ja törmäydyin sitten erääseen vanhaan tapaukseen, Solidin Routakuun lauluun (1980), joka perustui Viljo Kajavan runoihin.

Hämmästykseni oli suuri, kun huomasin, että LP on ilmestynyt nyt ensi kertaa CD-muodossa. Julkaisijana 30.1.2008 on ollut tamperelainen Rocket Records.

Lainaanpa levyn esittelyn suoraan levy-yhtiön sivuilta:

"Rocket Recordsin vuoden 2008 kolmas albumijulkaisu on 30. tammikuuta julkaistava cd-uusintapainos Solidin vuonna 1980 ilmestyneestä levystä Routakuun laulu. Levy sisältää Ilkka Hannulan sävellyksiä Viljo Kajavan lyriikoihin.
Solid on 70-luvun puolivälissä syntynyt Ilkka Hannulan johtama suomenkielistä laulelmamusiikkia esittävä yhtye. Vuonna 1976 Solidille avautui mahdollisuus albumin tekemiseen Love Records -levymerkille. Syksyllä 1976 ilmestyikin yhtyeen esikoisalbumi On päivä työn ja laulun aika.
Jo ennen levyn ilmestymistä Solid oli yksi ahkerimmin esiintyvistä lauluryhmistä ja albumin julkaisu edisti entisestään keikkatilannetta. Opiskelu- ja perhesyistä johtuen ryhmän koostumus kuitenkin muuttui varsin pian ensimmäisen levyn teon jälkeen. Ryhmän uusiutuessa poliittinen tiedostavuus korvautui aiempaa määrätietoisemmalla taiteellisella kunnianhimolla.
Uusitulla kokoonpanolla Solid osallistui vuonna 1978 Jyväskylän Talveen isolla Solidario-konsertolla. Kovin pitkäikäiseksi Solidin toinenkaan kokoonpano ei jäänyt ja 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa ryhmä koki jälleen uudistumisen. Tällä kokoonpanolla Solid myös julkaisi vuonna 1980 toisen pitkäsoittolevynsä Routakuun laulu. Kaupallisesti Routakuun laulu ei järin hyvin aikoinaan menestynyt. Joidenkin näkemysten mukaan persoonallinen levy oli liikaa aikaansa edellä. Kriitikoiden puolelta levy sai kuitenkin kannustavan vastaanoton osakseen.
Levyn cd-painos sisältää Ilkka Hannulan kirjoittamat saatesanat. Samalla viikolla cd-uusintapainoksen ilmestymisen kanssa tulee kuluneeksi kymmenen vuotta runoilija Kajavan kuolemasta."

Minä soitin siis bändissä kitaraa ja lauloinkin, vaikka lopulta bändin uusiutuminen eteni niin kovalla vauhdilla, että levyllä lauluani ei kuulla muuten kuin ehkä epävirallisesti taustoilla - Finnvox-studiossa Pitäjänmäellä lauloin yhtenä solistina muistakseni ehkä noin puolen tusinaa biisiä.

Levyn tekeminen oli nuorelle miehelle hauskaa: oman pitkän prosessimme aikana studiossa - siinä oli kaksi äänityssalia silloin - vierailivat keskenään hieman erilaiset Atte Blom Kollaa kestää-yhteen albumin kanssa ja Matin ja Tepon luotsaamat Turuttaret. Hector teki jossakin vaiheessa Linnut Linnut -albumiansa siellä.

Odotushetkiäkin oli: luin silloin studion eteisessä poliittisen historian tenttiin tai keskustelin näiden muiden kanssa ajankohtaisista. Sain studiossa kuulla muistaakseni Blomilta, että tulossa markkinoille oli single nimeltään Tahdon rakastella sinua. Vaikutti älyttömän rohkealta sanoitukselta, vaikka kyllähän minä 1960-luvun undergroundia olin kuunnellut. Siinä meni raja silloin.

Solidin keikoilla kyllä lauloin ja soitin - viimeinen keikkani bändissä oli levynjulkistamistilaisuus 1980 Juttutuvassa vai oliko sen jälkeen sittenkin vielä yksi soittopäivä. Tuskinpa bändi sen jälkeen virallisesti esiintymislavoille meni. Minua lukuunottamatta muut bändin jäsenet olivat ammattimuusikkoja, osa varsin monessa koulussa ja liemessä kokeneitakin. Vahinko bändin loppuminen oli siksi, että minut piti koulita myös mikseriksi. Muille bändin osaaville miessoittajille keikat olivat lähinnä musiikkiterapiaa. Minä en osannut mitään, mutta opettelin kovasti keikoille.

Terveisiä tutuille niistä yhteyksistä, jos tähän tekstiin törmäätte.

Levy on siis kaupan. Kympillä. Ei se huono ostos ole.

Muutaman kappaleen soisi tulevan radiosoiton klassikoksi.

perjantaina, maaliskuuta 21, 2008

Svitjod ja Sverige

Perhe pärskii nuhaisen flunssan kourissa, minä olen vasta vilustumisvaiheessa. Lukemaan sentään pystyy noin kymmenen sivun jaksoissa.

Ja kiinnostavaa luettavaa onkin. Veljesten Henrik ja Fredrik Lindströmin Svitjods undergång (Albert Bonniers Förlag) on valittu Ruotsin historiateokseksi vuonna 2006. Kirjaa lukiessa sitä ei ihmettele.

Kirjan aiheena on Ruotsin historiassa paljon väitelty kysymys Ruotsin synnystä - maassa siitä puhutaan ilmaisulla Sveriges vagga - Ruotsin kehto, siis. Asiasta on taisteltu 1980-luvulta lähtien: keskeistä on ollut miettiä mikä maakunta on ollut kehityksen kärjessä tuhat vuotta sitten. Erityisesti vastakkain ovat olleet Uppland ja Västergötland.

Svean ja Göötanmaan väliset suhteet ovat myös kiinnostaneet: onko jälkimmäinen alistettu taistelun avulla edelliselle vai onko kyseessä jonkinlainen liitto.

Eräs radio-ohjelma aiheesta tuotti niin suuren kiistan, että näitä akateemisia kysymyksiä pohdittiin peräti sikäläisessä radiolautakunnassa.

Tulkintojen ääripäiden keskelle pyrkivät veljekset väittävät Ruotsin (Sverige) synnyn takana olleen sitä heikomman ja pienemmän valtakunnan, jonka nimi oli Svitjod - nimi on yhä käytössä Islannissa Ruotsin valtakunnan nimenä. Svi tarkoittaa Sveaa, tjod on sama kuin folk eli kansa.

Historiantutkimuksen apuvälineiden käyttö on erinomaista. Kielitieteen tulosten ja murteiden analyysi ja tutkittavan historian kannalta keskeisten käsitteiden (esim. rike - välde) avaaminen on suorastaan esimerkillistä ymmärrettävyydessään ja sujuvuudessaan. En ole aiemmin ajatellutkaan ruotsalaisia etunimiä, joissa valta ja rikkaus näkyvät: E-rik, Fred-rik ja Hen-rik muutamana esimerkkinä.

Ruotsin synty liittyy kiinnostavalla tavalla katolisen kirkon valtaan - svealaiset käännytettiin Pohjolassa viimeksi, sata vuotta tanskalaisten, juuttien, normannien (norjalaisten), göötalaisten ja ilmeisesti myös gotlantilaisten - tätä en vakuuta oikeaksi - jälkeen. Juuri kirkko tarvitsi vahvaa keskusvaltaa, jonka valtakunta yksine kuninkaineen paremmin tarjosi kuin moni muu järjestelmä.

Kuninkaat, pienkuninkaat, suurmiessuvut, heimot, valtiot - tämä vaikuttaa oikein kiinnostavalta.

Vasta intron lukeneena olen kohta etenemässä ratkaisevalle vuosisadalle, 1200-luvulle. Siellä vastaan tulee valtaa tavoitteleva kapinaryhmä, nimeltään folkungarna, jotka on sijoitettu usein Östergötlandiin, mutta jotka ymmärretään nykyisin Upplandin päämiessukujen edustajiksi.

keskiviikkona, maaliskuuta 19, 2008

Valot pois ja katselemaan

Facebookin kampanjoita muutama sata kohdanneena vain harva herättää omaperäisyydellään.
Tässä nyt olisi sellainen. Sydneyssä 2007 tehty operaatio uusitaan tänä vuonna koko maailmassa. Varmaankin tuo aika tarkoittaa Suomen aikaa...

Lauantaina 29.3 klo 20-21 tapahtuu mullistavia maailmassa:
Koko maapallo sammuttaa valot pois tunniksi!

Eräänlainen globaali, hiljainen mielenosoitus ilmastonmuutosta, turhaa kulutusta jne. vastaan!

Mukana WWF ja monet muut!

Nettisivuilla ilmoittautumalla saat lisätietoa tapahtumasta. Mukaan voivat tulla yksittäiset ihmiset, työpaikat, koulut, yritykset...

Tule mukaan, välitä tietoa ystäville.

Tapahtuma kuvataan satelliiteista... Voit katsoa kuvia ja lukea lisää asiasta alla olevasta nettiosoittesta:

http://www.earthhour.org/

tiistaina, maaliskuuta 18, 2008

KYLTTYYRIN VASTAISKU!

Kopsasin tämän sellaisenaan Maalaiselta, joka oli saanut sen Meteltä, mutta ellen ihan väärin kuvittele, taidan olla ainakin joltakin osalta itsekin vastuullinen ieasta:

"KYLTTYYRIN VASTAISKU!
Mitä on se kulttuuri! Ota selvää.


<< Tilaa kulttuuriblogeja Blogilistalta >>

<< Valitse kulttuuriblogeja suosikiksi Blogispotissa >>

Se on kulttuuriteko.

[Kopsaa tämä viesti omaan blogiisi, levitä sanaa ja tee tilaamalla tilaa kulttuurille.]"

Maailmalla uutisoidaan että Jyrki "Jyräys" Hämäläinen, legendaarinen rocktoimittaja ja Suosikin pitkäaikainen päätoimittaja on kuollut äkillisesti 65-vuotiaana. Kepeät mullat miehelle, jonka journalisminäkemys siivitti minunkin viihtyisää nuoruuttani.

Blogeista taas kerran

Helsingin Sanomat näyttää jatkavan blogikirjoitteluaan tänään uutisanalyysissaan. (Valtamedia väittää, asiablogit haukkuvat, C1). Seurantajutussaan Esa Mäkinen täydentää sunnuntaista kirjoitteluaan blogeista.

Minuakin on näemmä siteerattu. Jos toisen kappaleen perään olisi mahtunut blogeja tarkoittava virke: "Ne kirjoittavat asioista, joita printtimediasta on vaikea löytää", olisi homma ollut mitä mainioimmin kasassa. Siteeraus oli kyllä tuollaisenaankin ihan hyvä valinta.

Vaikka jatkuvasti sekä printtimediassa että yllättävää kyllä jopa täällä blogosfäärissä esitetään, että blogeista kertovista - tai varmaan muistakaan - lehtijutuista ei saisi kritiikin sanaa esittää, niin mikäs minua estää. Ja sitä paitsi, ajatellaanpa hetki päinvastoin, kukapa olisi hanakampi vetoamaan oikeuksiinsa julkaista sitä ja tätä kuin mitä ammattiaan harjoittava toimittaja on.

Sanottakoon vielä arvoisille tunne-elämän tutkijoille, että en ole tätä kirjoittaessa äkäinen, raivostunut, loukkaantunut, ärsyyntynyt, vetänyt hernettä nenään tai muutenkaan erityisemmin suurten tai pienten tunteiden vallassa.

Hartioita kyllä kivistää, mikä ei taida meille ammatikseen kirjoittaville olla harvinainen olotila.

Mistä ihmeessä nuo pisteliäät (keltapäivälehdistöstä tutut) adjektiivit niin monelle uutisjournalismin objektiivisyyskriteereitä arvostaville kirjoittajille aina kumpuavat?

Oikea vastaus on tietenkin että ilkeilystä. "Merkille pantavaa asiabloggaajien reaktioissa on se, että viihteen tekijät eivät viihdemääritelmästä loukkaantuneet", kirjoittaa Mäkinen kuin konsanaan syytettä varova kynäilijä. Muut sitten varmaan?

Joopa! Loukkaantuuko oluen tekijä oluesta, mäkihyppääjä mäkihypystä. Ja jos ei myötäile, vaan kritikoi, niin se tulkitaan yksinomaan tunnereaktioksi. Vaikka se ei pitäisi tai kuten tässä, ei pidä paikkaansa, sen sanominen leikkaa vakuuttavuutta. Ja juuri se on sanojan tavoite. Tämä on uutisanalyysia, jonka ääressä toivottavasti viihdymme kaikki (emmekä vaihda kanavaa...).

Mutta vihdoin asiaan. Verkoston merkitys verkkokirjoittelun yhteydessä nousee Mäkisen jutussa esiin jo alaotsikossa, mikä on hyvä asia. Tuhat silmää näkee paremmin, varsinkin paikalla ollessaan, vaikka tietysti tiedämme, että miljoona kärpästä voi olla väärässä varsinkin haaskalla pörrätessään.

Silti jo takavuosina tunnettu ns. sopuli-ilmiö ei kuvaa bloggareita vaan toimittajia. Toisteisuus, imitaatio ja aiheiden varastaminen pienin tai mitättömin muutoksin on mediaelämän arkea. Kyllästymiseen asti, kuten me televisiokanavien asiaohjelmatarjontaa seuraavat tiedämme.

Pientä puolustelua Mäkisellä on ilmassa, mutta homma pysyy hanskassa, vaikka alun siteeraus onkin pieni tyylivirhe, varsinkin kun hän määrittelee siteeraamansa kollegan kyyniseksi.

Taitavasti kirjoittava Mäkinen oli kääntänyt minun juttuni pointsin nurin.

Minä kirjoitin hänen sunnuntaisen pläjäyksensä pohjalta: "Kansalaisjournalismin henkinen vastustaminen - mitä tämmöinen aliarvioiva pilkkaaminen on - varsinkin näinä aikoina, jolloin journalistipalkinnot menevät 14-vuotiaille kansalaisille, on omituinen haaste, mutta se on ymmärrettävä journalisti-identiteetin kriisin kautta, kuten tämän kaltainen kritiikki yleensäkin. Toimittajat pelkäävät kuollakseen, mitä tulevaisuus heille tuo ja siksi he tarvitsevat tuulimyllyn, jota vastaan taistella." Blogit ja bloggarit ovat yksi näistä tuulimyllyistä yllättävän monelle toimittajalle.

Mäkisen journalistinen lapajättiläinen on seuraava: "Bloggaajien haluttomuus vertautua muuhun mediaan vaikuttaa uuden sosiaalisen ilmiön harjoittajien kokemalta pelolta. Muiden ei haluta määrittelevän omaa tekemistä. Pelko on ymmärrettävä, mutta kovin perusteltua syytä sille ei ole. Yhden ihmisen toimituskunta ja netti julkaisualustana ei vielä tee blogeista ainutlaatuisia. Viittauksia, lainauksia, kuvia ja kommentteja on ollut mediassa jo vuosikymmeniä."

Jos blogien määrä on räjähdysmäisesti kasvanut, ei se nyt kovin suurelta pelkoreaktiolta vaikuta. Ja jos median toimintaa, virheitä, puutteita ja epäonnistumisia ruoditaan, ei sekään, vaikka tässä monien puntit jo tutisevat.

Myöskään myötäkarvaan toimiminen, kehuminen, kannustaminen ja pitämisen ilmaukset eivät ole pelkoreaktioita. Eikä se, että jakelee ajatuksiaan verkkoon muiden luettavaksi. Vain kyyninen toimittaja voi pitää niitä jonakin muuna kuin ainutlaatuisina.

Mitä bloggarit (kokonaisuutena, julkisena ilmiönä) pelkäävät?

Eivät yhtään mitään. Se on käynyt kyllä kaikissa suurissa aktioissa selväksi.

Ne jotka pelkäävät, eivät bloggaa.

Siinä voi olla ongelmaa, kuten Hesarin C4-sivulla julkaistut nettikommentitkin osoittavat.

Tiivistän journalistisesti: mitä pelkäämistä on lehdessä, joka huomenna kääritään kalan ympärille?

Se on selvää, että käsittääkseni yksikään blogin kirjoittaja ei halua toimittajan tai muunkaan viranomaisen "määrittelevän omaa tekemistä", vaikka halukkaita näyttää ilmestyvän oikealta ja vasemmalta pilvin pimein. Joku haluaa Mäkisen kaltaisella tavalla säilyttää fantastisen yksinoikeuden, toinen kannattaa sensuuria, kontrollia ja valvontaa. Mustia listoja väitetään olevan olemassa myös netin yhteydessä - liekö totta, että Blogilistaan liittyenkin niitä jo on olemassa, vaikka "tilastoseuranta" onkin lastenkengissä.

Minä en tästä mitään tiedä, mutta ongelma on siinä, että kukaan muukaan ei tiedä. Salailu, toisten tekemisien määrittely, sensuuri eivät ole yksittäisen bloggarin hallussa - kyllä aivan jotkut muut instituutiot ja sen lakeijat sitä harjoittavat.

On vahinko, jos valtamedia (ja sen...) asettuu sille puolelle - vastoin yleisiä periaatteitaan. Mutta ovat niin monet muutkin asiat tässä maailmassa kierähtäneet kokonaan ympäri.

Bloggarilla ei ole päätä silittävää päätoimittajaa, joka astuisi vastuuseen pahan päivän sattuessa - ehkä valtamedian blogien kohdalla on toisin.

Näinhän päätoimittaja tekee varsin useinkin silloin, kun liikaa innostuneen toimittajan tekosia puidaan oikeusistuimessa.

Valistumme Mäkisen kirjoituksesta myös sen, että ajallisesta etumatkastaan huolimatta kirjoittelu verkossa "ei silti tarkoita sitä, että aiheet lähtisivät liikkeelle blogeista".

Harvemmin tietysti aiheet, mutta juttuaiheet sitäkin useammin. Vaihtoehtoja on tietysti monia, toimittajan jalkautumisesta jumalalliseen intuitioon ja maan päälle toimitettuihin kultalevyihin, mutta uskoisin varsin monen uutistaustoja selvittelevän osaavan avata selaimensa siinä missä kännykkänsäkin.

Itse asiassa suurin osa journalisteista on riippuvainen kansalaismielipiteen kehityksestä. Sen he saavat nopeimmin ja varmimmin selville netistä. Mutta mikä on tässä se? Se on mielipiteiden kirjo. Sille haarukalle toimittaja sitten lähtökohtansa asettaa.

Harva valitsee ääripään. Siihen Mäkisellä kyllä on hieman taipumusta, vaikka hyvä kielentaju - tarkoin asetetut sanat - pelastavat hänet monesta pinteestä tässäkin mielessä. Tämä ääripäisyys ei tietenkään ole maailman suurin ongelma, mutta minun kaltaiselle lukijalle se antaa vaikutelman feikistä - ymmärtää helposti, että tarkoituksena on provoilu.

Esimerkkikin tästä ääripäisyydestä löytyy Mäkisen jutusta: "Monilla bloggaajille on käsitys, että blogit ovat täysin uudenlainen media, johon ei voi soveltaa mitään vanhasta mediasta opittua."

Kun toimittaja yleistää ääripäisesti, saamme tällaisia sammakoita. Sen vanhan median kanssa kaikki vuosikymmenet eläneenä varmasti jotakin on tullut opituksi. Ainakin siitä, mikä ei verkossa toimi.

Mutta kaiken tämän jälkeen. Mäkisen juttu oli ihan hyvä printtimedian aikaansaannokseksi. Mies pärjäisi bloggarinakin.