Aiemmat osat:
Kolmas ehto: kulttuurieliitin olemassaolo
Kolmas kansakuntaisuuden ehto 1830 - 1880 välisenä aikana oli elävä kulttuurieliitti. Maassa tuli hobsbawmilaisen hypoteesimme mukaan olla kansallinen kirjallisuus ja hallinnollisen kielen omaava kulttuurieliitti. Tavoitteena on siis tutkia, oliko tämän ehdon toteutuminen keskeisessä asemassa Suomen suuriruhtinaskunnassa autonomian aikana ja myös sitä milloin ehto toteutui.
1800-luvun suomalaisten kirjoittajien täytyi julkisissa kirjoituksissaan ja ainakin teoriassa salaisen postisensuurin vuoksi myös yksityisessä kirjeenvaihdossa koko ajan vakuuttaa keisarin viisautta ja armeliaisuutta kaikissa suuriruhtinaskuntaa koskevissa ratkaisuissa. Nämä ilmaukset säilyneessä viestinnässä eivät siis osoita pelkkää alamaisuutta ja keisariin kohdistuvaa lojaalia (ja siis "isänmaallista") ihailua.
Poliittisen takinkäännöksen (eli vaihdoksen Ruotsin valtion kannattajasta Venäjän uskolliseksi alamaiseksi) onnistuneesti tehneiden suuriruhtinaskunnan (korkeiden) virkamiesten kannatti korostaa sitä tosiseikkaa, että Suomi-niminen poliittinen yksikkö oli jo muodostettu Venäjän keisarin tahdosta. Uudelle emämaalle kriittisiä näkökantoja ei ensimmäisten vuosikymmenten aikana juurikaan esiintynyt.
Kulttuurieliitin ja kansakunnan välisen suhteen tutkiminen edellyttää kuitenkin usean asian käsittelyä. On etsittävä vastausta kysymyksiin (joita ei vielä tästä esityksestä juuri löydy): Mikä oli suuriruhtinaskunnan kulttuurieliitin koostumus ja sen suhde hallinnon kieleen ennen vuotta 1880? Mitä merkitsi lojaalisuus? Kilvoiteltiinko kansan lojaalisuudesta? Mitä oli "kansallinen kehitys"? Mikä on talouden ja kansakunnan suhde? Mikä asema ja merkitys kielellä käytännössä oli taloudessa, teknillisessä kehityksessä, kulttuurissa? Kuinka suomenkieliseen kansaan suhtauduttiin? Mitä suomenkieliset itse maailmanmenosta ajattelivat? Yhdistikö kansakunnan jäseniä jokin, jotta he olisivat voineet epäröimättä sanoa olevansa suomalaisia?
Pohjoismaisittain suuntautuneeseen ja saksalaisesta Schellingin ja Herderin filosofiasta voimaansa hakeneeseen Turun romantiikan ydinjoukkoon kuuluivat A. I. Arwidsson, A. J. Sjögren, Abraham Poppius ja C. A. Gottlund. He jakaantuivat oikeastaan kahtia: Arwidsson ja Gottlund suuntautuivat enemmän läntiseen maailmaan.
Ensimmäinen itään suuntautunut kansanrunoudenharrastaja oli ollut Zacharias Topelius vanhempi, joka piirilääkärinä keräsi 1800-luvulta lähtien toimiessaan vienalaiskauppiailta runoja, jotka julkaistiin viitenä vihkona 1822 - 1831. Topeliuksen mukaan runojen alkulähde sijaitsi paitsi "Suomen itäisillä äärillä", myös "erinomattain muutamissa pitäjissä keskisen Venäjän maassa, jossa lavialla asuu selvä Suomen kansa alku puhtaudessa ja arvosa". Kieli- ja kansallisuuskysymykset olivat keskeisessä asemassa herderiläisittäin ystävänsä Poppiuksen kanssa valaistuneella Antti Juhana Sjögrenin matkoilla "suomensukuisten" kansojen parissa idässä vuosina 1825 - 25. Sjögrenin matkat rahoitti Pietarin Tiedeakatemia.
Helsingin romantiikan toiminta oli Turun romantiikan tapaan keskittynyt esteettisiin ja kirjallisiin kysymyksiin. Keväällä 1820 perustettiin Lauantaiseura. Ruotsinkielisen lauantaiseuran johtohahmot olivat J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja J. J. Nervander. Ydinjoukkoon kuuluivat lisäksi dosentti A. A. Laurell ja maisteri G. Fr, Laurell, yliopiston lainopillinen apulainen J. J. Nordström, yliopilaat Fr. Cygnaeus, L. I. Ahlstubbe, lääk.lis. M. J. Lindfors, kirjastoamanuenssi C. H. Ståhlberg sekä virkamies vuorivirastosta Fr. Tengström. Myöhemmin seuraan liittyivät myös tutkija M. A. Castrén ja nuorimpana kirjailija Z. Topelius. Lisäksi Elias Lönnrot vieraili seurassa usein 1830-luvun alussa.
Romantiikan "kansallisesti" merkittävät saavutukset olivat lopulta vähäisiä. Vuodesta 1824 lähtien seurakuntiin pyrkivien pappien piti suorittaa suomen kielen koe. Toinen saavutus oli 1828 yliopistoon perustettu suomen kielen lehtorin virka, jota pohjalaiset osakunnat vastustivat. Ensimmäiset suomenkieliset maisterinväitöskirjat yliopistossa esitettiin vuonna 1832.
Ns. runebergiläisyyttä oli ajettu miehen itsensä päätoimittamassa lauantaiseuralaisten perustamassa Helsingfors Morgonblad -lehdessä. Vuonna 1831 lauantaiseuralaiset perustivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS). Seuran tavoitteena oli paitsi levittää tietoa isänmaasta ja sen historiasta myös edistää kansakunnan kielen viljelyä ja luoda sillä kielellä olevaa kirjallisuutta sekä alemmille että sivistyneille kansanluokille.
Tästä on katsottu alkaneen varsinainen kansallisromantiikka. Siten tehdään ero Turun Akatemian päivien kansanrunousharrastuksesta, jonka katsotaan päättyneen ns. Turun romantiikan päähahmon A. Arwidssonin siirtymiseen Ruotsiin vuonna 1823. Arwidssonin symbolisen Ruotsiin siirtymisen lisäksi periodisointia on ilmeisesti helpottanut Akatemian siirtyminen Helsinkiin vuonna 1827.
Hannes Sihvo lainaa ruotsinkielisten perustaman Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehen puhetta seuran vuosikokouksessa 1836. Puhe kuvaa romantiikan vaikutuksen alla elävän eliitin tunnoista folkloristisessa vaiheessa. Puheen ytimeksi osoittautuu tiedostetun tasavertaisen sivistysaseman etsiminen muiden eurooppalaisten historiallisten kansojen rinnalla:
"Suomalaisten muinaisrunojen aarteella --- on niin suuri merkitys, että kotimainen kirjallisuus sen kautta ei ainoastaan ole äärettömästi rikastunut, vaan melkeinpä saavuttanut eurooppalaisen aseman. Ei ole liian rohkeata lausua, että tämä kirjallisuus vasta nyt on kehdostansa noussut. Suomi, näiden kertomarunojen omistajana, on kohonneella itsetunnolla oikein oppiva käyttämään muinaisuuttaan ja siten myös tulevaista hengenkehitystään. Se voi sanoa itsellensä: 'minullakin on historia.”
Perinteisessä jaottelussa runebergiläistä idealismia seurasi 1840-luvulla Elias Lönnrotin folkloristinen realismi. Jos muutosta pohtii kansallisen näkökulmasta, se merkitsi kansallisen ajattelun läpimurtoa eliitin puhemiesten parissa. Kalevalan toisen painoksen esipuheessa (1849) Lönnrot piti karjalaisia nimenomaan suomalaisina. Tästä havainnosta - joka ensimmäisen kerran ilmaistiin jo 1830-luvulla - oli vielä matkaa siihen, että Karjala olisi osa Suomea, tai paremminkin Suur-Suomea.
Ensimmäiseksi esitetyt perusteet Karjalan kuulumisesta Suomeen olivat juuri kielellisiä, mutta myöhemmin (mm. Topelius 1855) otettiin mukaan myös maantieteelliset perusteet. Kuitenkin piti odottaa 1880-luvulle asti ennen kuin Karjala todisteltiin olennaisesti Suomeen kuuluvaksi osaksi geologian, kasvitieteen, metsätieteen, muinaistutkimuksen, kansatieteen, historian, suomen kielen tutkimuksen, suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen, kansanrunoudentutkimuksen ja kaunokirjallisuuden keinoilla. Tämän mukaisesti aikakautta nimitetään usein karelianismiksi.
Vanhalla Kalevalalla (1835) ja Uudella Kalevalalla (1849) oli suuri ero. Vanha Kalevala oli ollut eliitille varhaisen kansallisen itsetunnon symboli, kun se oli merkinnyt "jäsenlippua kansojen seuraan". Suomalaiset olivat saaneet kuvitellusta suuresta menneisyydestään tukea pyrkiessään valtiolliseen ja sivistykselliseen nousuun. Käännöksien myötä Kalevala oli ensimmäinen kulttuurinen vientituote. Kotimaisesta bestselleristä ei kuitenkaan voida puhua, koska ensimmäinen 500 kappaleen painos riitti kahdeksitoista vuodeksi.
Varhaisimpia merkkejä kansallisromanttisen ajattelun muuttumisesta kansallis-poliittiseksi voidaan ehkä kuulla vuonna 1841 Fabian Collanin esittämistä teeseistä. Samalla ne heijastelivat näkemystä suomalaisten asemasta Euroopan kansojen joukossa:
"Runeberg on vain runoilija ja vaikuttaa vain taiteen alalla, mutta Lönnrotia on pidettävä suomen kielen ja suomalaisen kansallisuuden vapauttajana. Hän on kirvoittanut sen lumouksen, joka raskaana painaa koko kansaa, niin että se voi kerran astua Euroopan eteen ja sanoa: me olemme kansakunta."
Collanin esitystä ei kuitenkaan voi pitää esimerkkinä prenationalistisesta (poliittisesta) ohjelmallisuudesta. Sen sisältö on tulevaisuuteen viittaavassa toteamuksessa sivistystehtävästä, jonka jälkeen sivistyksellinen ehto kansakuntaisuudelle voitaisiin katsoa täytetyksi.
Kysymys oli siis kirjallisuuden (ja kirjallisen eliitin) olemassaolosta. Sen perusteella perustavaa laatua oleva yhtälö kansakunta = kansa ei toteutunut, vaan enemmänkin kyseessä oli yhtälö kansakunta = kulttuurinen eliitti.
Toisin sanoen kansakunta-kansaksi riitti sivistyneen yläluokan olemassaolo. Collanin tulkinnassa Porvoon tapahtumat vuonna 1809 eivät olleet nostaneet Suomea "kansakuntana kansakuntien joukkoon", se tapahtui oikeastaan vasta 1854 Yrjö-Koskisen puheessa Vaasassa. Vasta kulttuuriset voimannäytteet merkitsivät yleisesti hyväksyttävissä olevan kansakuntaisuuden asteen saavuttamista. Voitaisiin nykykielellä ehkä puhua kulttuurisesta kilpailukyvystä.
Kansallisromantiikan harjoittamasta estetiikasta "kansallisen herätyksen" etujoukko siirtyi 1840-luvulla aktiivisen kieli- ja kansallisuuspolitiikan harjoittamiseen. Jos aktiivinen poliittinen ohjelma sitten ulottui laajoihin kansankerrostumiin, on kyseessä hypoteesimme mukaan Hrochin B-vaiheeseen siirtyminen.
Tämä ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, vaikka Collanin folkloristiselta linjalta siirryttiinkin snellmanilaiselle, joskus nationalistisena pidetyn argumentoinnin pohjalle. Herman Kellgren tiivisti osakuntalaisille usein toistetun ohjelmansa antamalla ylioppilaille tehtävän vuonna 1846: "sivistyneet on kansallistettava, kansa on sivistettävä".
Toisin sanoen kansallistunto ei ollut saavuttanut vakiintunutta asemaa edes sivistyneistön, saatikka kansan parissa. Minkäänlaisesta nationalismista ei siis voida puhua. Ohjelma ei ollut myöskään poliittinen: kansanrunouden tutkiminen ja suomenkielisen valistuksen sekä kirjallisuuden vienti kansan ulottuville ei riitä poliittiseksi ohjelmaksi, vaikka esimerkiksi Matti Klinge on ollut valmis tätä esittämään.
Kellgrenin ohjelman toteutumista voidaan nähdä kansalle suunnatuissa ylioppilaiden toimittamissa lukupaketeissa, joita Snellman - hänelle tyypillisesti konservatiivisella, mutta vain hyvin vähän nationalistista pioneeria muistuttavalla tavalla - vastusti: Lukemisto ilmestyi vuosina 1845 ja 1847. Sanomalehti Suometar alkoi ilmestymisensä vuonna 1847. Viipurissa ehdittiin jo 1840-luvulla perustaa ensimmäiset kansankirjastot. Nämä saavutukset eivät selvästikään ole osoitus poliittisen ohjelman toteutumisesta.
Jos Runebergin Hirvenhiihtäjät vuonna 1832 oli kansallisromanttisen suomalaisuuden esille tuoja ja siten Hrochin A-vaiheen kulttuuriteos, niin Kalevalan toinen painos vuonna 1849 oli B-vaiheen eepos, kansallinen vientituote Euroopan kulttuurimarkkinoille ja myöhemmän poliittisen suur-suomalaisuuden projektin, karjalaekspansion kulttuurinen perustelu. Hrochilaisen C-vaiheen kulttuuriartefaktiksi asettautuu Topeliuksen Maamme-kirja vuodelta 1875. Vasta siinä nationalistinen aatemaailma tavoittaa ytimensä. Se on suurille joukoille tarkoitettu kansallinen historiateos, jossa kansallinen ylittää kaikissa vaiheessa historiallisen.
J. V. Snellman ajoi Saima-lehdessään kansallisen kirjallisuuden nousua. Sitä piti kirjoittaa suomeksi ja vain suomeksi. Tämä ei tietenkään estänyt Snellmania itseään kirjoittamasta ruotsiksi tai muilla sivistyskielillä. Tätä on selitetty sillä, että "vain ruotsiksi oli mahdollista ravistella ruotsinkielistä sivistyneistöä".
Yhtä todellinen syy on se, ettei suomen kieli ollut filosofisiin ja poliittisiin tarkoituksiin riittävän kehittynyttä, vaan siitä puuttui asian vaatima perussanasto. Tämähän oli havaittu jo 1830-luvun alussa, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pöytäkirjoja oli yritetty pitää suomeksi. Sanaston puuttuessa yritys loppui lyhyeen ja pöytäkirjat tyydyttiin kirjoittamaan kaikkien hyvin ymmärtämällä kehittyneellä kielellä. Pöytäkirjat kirjoitettiin ruotsiksi.
Venäjällä vaikutusvaltainen valistusministeri Uvarov oli pyrkinyt tiukkaan sensuuriin jo 1830-luvulta lähtien. Erityisesti hän vastusti kansaa varten tehtyjä halpoja kirjoja ja lehtisiä: erityisesti ranskalaisten sosiaalisten romaanien pelättiin lietsovan vallankumouksellista mielialaa. Samasta syystä myös rahvaan valistamisen aloittamista pitäisi lykätä.
Väitteeni kuuluu, että juuri tähän uvarovilaiseen politiikkaan kaatui myös Snellmanin Saima, jossa Snellman oli suositellut Sayn ja muiden lännessä suosittujen ranskalaisromaanien kääntämistä Suomen kansalle. Saima lakkautettiin vuonna 1846 "kommunistisena" - ei siis "kansallisen" propagandan vuoksi - ja Nikolai I kiristi otettaan muuhunkin Ruotsin kautta suuriruhtinaskuntaan tulevaan läntiseen propagandaan "hulluna" vuotena 1848.
Miten on sitten ymmärrettävä Snellmannin 1840-luvulla esittämä vastustus ylioppilaiden kansalle tekemiä lukemistoja kohtaan? Oliko se taktinen myönnytys Uvarovin ohjelmalle omien vastoinkäymisten jälkeen vai pelkäsikö Snellman ehkä yhä kireämpää sensuuripolitiikkaa, joka asettaisi hänen oman politiikkansa tulevaisuudessa entistäkin ahtaammalle? Kysymyksiin ei voi esittää vastausta, sillä Snellmanin ja Uvarovin suhdetta ei ole tutkittu. Snellman on aina haluttu nähdä vain läntisestä perspektiivistä. Uusi koottujen teosten sarja ei tuo tähän vastausta, sillä sen näkökulma on aivan yhtä läntinen kuin entinenkin.
Vuonna 1850 julkaistiin samaten liberaalisten aatteiden etenemisen tukahduttamiseksi annettu sensuuriasetus. L. G. von Haartman ohjasi uvarovilaisittain myös tullilaitosta tiukempaan painotuotteiden valvontaan:
"Koska on ollut aihetta epäillä, että demokraattis-sosialistinen liike, joka on tullut jo naapurimaihinkin, yrittää levittäytyä meidänkin seudullemme ja täällä kuohuttaa ja viekoitella mieliä häiritäkseen ja vähentääkseen rakkautta Hallitsijaa ja vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan, joka on kuitenkin suomalaisen kansanluonteen pääpiirre, on tästä lähtien tarpeellisempaa kuin aiemmin myös tullilaitoksen puolelta vakavasti ja valppaasti valvoa, ettei yleiselle ajatustavalle vahingollisia kirjoituksia ja painotuotteita tuoda maahan."
Haartman pyysi af Bruneria – ja samalla Uvarovin poliittista linjaa seuraten - kiinnittämään erityistä huomiota "sosialistista, tasavaltalaista tai anarkistista pyrkimystä" sisältäneisiin Eugene Sue'n kirjoituksen käännökseen (Folkets mysterier) ja Tukholmassa ilmestyviin sanomalehtiin Folkets Röst ja Reformen.
Yliopiston osakunnat lakkautettiin ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä 1852. Poliittisen läntisiin liberalistisiin ja sosialistisiin aatteisiin kohdistuvan valvonnan kiristäminen ei kuitenkaan merkinnyt suomen kieleen kohdistunutta vainoa, vaan päinvastoin ensimmäinen suomen kielen professuuri perustettiin vuonna 1851, jolloin M. A. Castren nimitettiin virkaan, vaikka viran vakinaistamista ilmeisesti poliittisista syistä lykättiinkin vuodella.
Poliittinen aktuelli tilanne yhdessä hallinnollisesti erinomaisen järkevän siirtymäajan kanssa oli todennäköisesti syynä myös siinä, kun vuonna 1851 annettu päätös, minkä mukaan tuomioistuimissa ja virastoissa viran saavien tuli omata suomen kielen taito, määräsi asetuksen tulevan voimaan vasta vuonna 1856.Väitteeni on, että kulttuurieliitin 1840-luvulla alkanut politisoituminen hidastui Venäjän politiikan muutosten myötä - erityisesti slovofiilisen nationalismin synty Venäjällä nostatti riittävän tunteen: suuriruhtinaskunnassa vasta uusien historianäkemysten läpimurto (Yrjö-Koskinen 1865), kansanopetuksen synty ja laajeneminen (Topeliuksen Maamme-kirja 1875, nuorisoseuraliike 1870-luvulta eteenpäin) sekä fennomaanisen puoluepolitiikan realisoituminen luovat edellytykset kulttuurieliitin radikaalistumiselle. Hrochilaiseksi C-vaiheeksi, joukkoliikkeeksi tämä kehittyy vasta vuosisadan vaihteessa - ääripäänään 1905 liikehdintä, realistisemmin Helmikuun manifesti nationalistisine aktiviteetteineen. Mutta näihin kuvioihin on palattava joskus myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti