torstaina, maaliskuuta 27, 2008

Matti Kassilan elokuvat

Kirjoitin vuonna 2004 Matti Kassilan 80-vuotisretrospektiivin yhteydessä lyhyet luonnehdinnat hänen elokuvistaan. Laitan ne tänne, niin pysyvät tallessa. Ne eivät ole aikajärjestyksessä – muokkaan tätä myöhemmin jos jaksan.

Radio tekee murron (1951) on tosipohjainen, toimittaja Usko Santavuoren kohureportaasiin perustuva elokuva muurrosta ja poliisin toiminnasta pidätyksestä. Arvostelumenestys oli huikea ja yleisö palkitsi "jännittävän, vaihtelevan ja vauhdikkaan kotoisen seikkailufilmin" monilukuisuudellaan.

Radio tulee hulluksi (1952) on Kassilan tuntematon klassikko. Toimittaja Teräsvuori joutuu "kerrassaan iskevässä ja hullunhauskassa" seikkailussaan mielisairaalaan. Jatko-osan luonteen vuoksi se sai aikalaisilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta ne jotka ymmärsivät parodian, satiirin ja riemullisen hulluttelun päälle, arvostivat elokuvaa. Tätä Teuvo Tulion tuottamaa elokuvaa et ole nähnyt televisiossa! [Tämä piti paikkaansa vuonna 2004, mutta ei syksyn 2007 esityksen jälkeen]

"Varsovan laulu" (1953) on tarina 1950-luvun puutteen ajan lieveilmiöstä, salakuljetuksesta. Se osoitti aikalaisten mielestä Kassilan "filmaattista näkemystä, joka ilmenee oikean filmirtymin vaistoamisena." Vartiomoottoriveneet, poliisin radiokeskus ja partioautot ovat esillä Åke Lindmanin, Matti Oraviston ja Chris Paischeffin tähdittämässä elokuvassa dokumentaarisella tarkkuudella.

Jos jokin, niin Matti Kassilan ja Mika Waltarin komisario Palmut ovat osa suomalaisen elokuvan ja Helsingin sielunmaisemaa. Arvostelijoiden ja yleisön rakastama Komisario Palmun erehdys (1960, alkuteos 1940) tehtiin T. J. Särkän aloitteesta. Toinen Kassilan Palmu-elokuva Kaasua, komisario Palmu! (1961) tehtiin kuitenkin Fennada-Filmille. Se perustui Waltarin ensimmäiseen Palmu-romaaniin, vuonna 1939 ilmestyneeseen teokseen Kuka murhasi rouva Skrofin? Kassila sai käsikirjoituksesta Jussin kumppaninsa Kaarlo Nuorvalan tavoin. Menestyksen myötä tuottaja Mauno Mäkelä pyysi Waltaria kirjoittamaan käsikirjoituksen kolmanteen Palmu-elokuvaan. Kirjailija kirjoitti saman tiensä romaanin, jonka filmatisointi sai nimen Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962). Elokuva-alaa runnelleen näyttelijälakon myötä työnimellä Lepäisit jo rauhassa, komisari Palmu kehitelty elokuva ei koskaan valmistunut. Muutaman vuoden kuluttua Kassila hyödynsi suosikkihahmoja ilman Waltarin panosta elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu (1969).

Tulipunainen kyyhkynen (1961) oli Tauno Palon 65. elokuva ja se jäi hänen viimeiseksi roolikseen. Sen avainsanat ovat film noir, kauhu, painajainen, ahdistavuus, miehen matka, mustasukkaisuus, seksuaalisuus ja kaupunki. Tauno Palon mustat silmälasit muistuttavat paitsi vuosikymmenen uudesta aallosta myös poikkeuksellisesta luonneroolista taitavan näyttelijän jättiläismäisellä uralla. "Paljastaessanne muille tämän elokuvan loppuratkaisun vain pilaatte heiltä jännityksen. Pitäkää siis loppukäänne salaisuutenanne" varotettiin yleisöä lopputeksteissä. Noudatamme samaa linjaa.

Jäähyväiset presidentille (1987) oli elokuva, jonka tekovaiheessa Olof Palmen murha ja Mikkelin panttivankitapaus askarruttivat mieliä. Palmen murha uhkasi jopa keskeyttää valmistelut elokuvassa, jossa presidentti Kekkosen näköisen presidentin henki on uhan alla. "Hyvin tehty toimintaelokuva" suitsuttivat aikalaiset.

Kaikki pelissä (1994) -elokuvan intertekstuaaliset viitteet ajan elokuvaskandaaleihin ja elokuvan oma kohujulkisuus peitti alleen sen tosiasian, että kyse on sujuvasta, kansainvälisen rikos- ja jännärielokuvan traditiot tunnistavasta teoksesta, jonka parissa ei kylläänny. Esko Salmisen rooli rikoskomisario Max Nummensyrjänä on erinomainen taidonnäyte elokuvanäyttelemisestä.

Hilman päivät (1954) on oivallinen sovitus Yrjö Soinin eli Agapetuksen romaanista Hilmanpäivät (1937) ja mikä parasta, kirjailijakin oli lopputulokseen tyytyväinen. Kassilan tutut elementit, runsas kertojan käyttö, musiikillisen ja elokuvallisen yhdistäminen sekä tarkoin harkitut trikit rytmittävät elokuvan sujuvuutta. Tuottaja T. J. Särkkä vilahtaa elokuvan nimipäiväkutsuilla kahvikuppi kädessään.

Isäntä soittaa hanuria (1949) perustuu Tatu Pekkarisen näytelmään Peräkylän profeetta (1934). Peräkylässä on kaikki farssin tarvitsema: kesä, tivoli, pullo, hanuri ja liuta koomisia maalaishahmoja rehvakkaasta yliarvokkaaseen. Reilu ja avoin tilannekomiikka rytmittää väärinkäsitysten sarjaa. Lasse Pihlajamaa soittaa hanuria ja Kauko Käyhkö laulaa Kalle Viherpuun hanuriesityssoolon.

Tyttö kuunsillalta (1953) pohjaa Yleisradion pääjohtajuudesta erotetun Hella Wuolijoen radiokuunnelmaan, jossa vanha romanttinen rakkaus saa vuosikymmenten jälkeen uuden mahdollisuuden. Puhelinkeskustelujen juonittaman maailman elokuvallistaminen onnistui taitavilla trikeillä: nyt se on myös vastaus myös siihen millaista oli aika ennen kännykkää!

Sininen viikko (1954) perustuu Jarl Hemmerin novelliin Den blå veckan. Kaupunkityöväestön kesäelämän kuvaus avasi tien elokuvalliseen erotiikkaan ennen näkemättömällä tavalla. Elokuvatarkastamo yskiskeli, kun se halusi "erottaa uinnin ja nainnin", mutta omantunnon ja syyllisyyden ongelmat vaivaavat elokuvan päähenkilöitäkin. Elokuvan musiikki korostaa draamallisuutta huikealla tavalla.

Pastori Jussilaisen (1955) lähtökohtana on Gustaf von Numersin näytelmä (1895). Maalaispappilan miljöön monipuolinen käyttö irroittaa elokuvan liiasta näytelmällisyydestä kiitettävästi ja Edvin Laine antaa loistavan näytön taitavuudestaan pääroolissa; pohdiskeltujen tunnemaailmojen takana lienee sekin, että elokuvaidea oli alun perin hänen.

Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin (1971) on Agapetuksen romaanin (1928) neljäs filmatisointi. Kassilan versio oli ensimmäinen väreissä kuvattu. Tekniikaltaan sitä pidettiin erityisen onnistuneena. Jaakko Korhosen (SuFi 1931) ja Ossi Elstelän (SF 1930) lisäksi Franz M. Lang oli ohjanut elokuvan Länsi-Saksan markkinoille (1959). Kassilan elokuva oli Heikki Eteläpään (Uusi Suomi) mukaan "ensimmäinen hyväksyttävä ja ensimmäinen todella hauska kansanomainen suomalainen elokuvanäytelmä moneen moneen vuoteen".

Natalia (1979) on Arto Paasilinnan alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva komedia, jossa herkutellaan ulkopolitiikalla ja Suomi-kuvalla. Kyse on vakavasta asiasta: rajaloikkariksi joutunut Natalia-lehmä pitäisi palauttaa Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan Karjanjalostusministeriön luoteisen piirin toimeenpanevalle komitealle Suomen ulkoasiainministeriön avustuksella. Odotettavissa on rakkautta ja maljojen kohotuksia.

Niskavuori (1984) pohjaa Hella Wuolijoen Juhani Tervapään nimellä kirjoittamiin näytelmiin Niskavuoren naiset (1936) ja Niskavuoren leipä (1938). Erot aiempiin elokuvaversiohin nostattivat ristiriitaisiakin tunteita: päähenkilöiden luonteenkuvaus ja tavanomaista vahvempi yhteiskunnallinen painotus jakoivat kriitikkokunnan mielipiteet. Elokuva on leimallisesti persoonallisten ja vahvojen näyttelijöiden, mutta huomio kiinnittyy 1980-luvun ilmaisutavan ja uuden tekniikan tarjoamiin elokuvallistamisen muotoihin.

Haluan rakastaa, Peter (1972) on Aila Meriluodon omaelämänkerrallisen romaanin Peter, Peter (1971) elokuvasovitus, josta rohkea Tea Ista sai naispääosa-Jussin. Elokuvan suorasukaisuus on pitänyt sen poissa televisiosta, jonka ainoasta ja sensuroidusta esityksestä on lähes 30 vuotta aikaa.

Elokuun (1956) lähtökohtana on Frans Emil Sillanpään romaani (1941), Kassilan toiveaihe. Taloutta sillä ei kohennettu, mutta Jusseja tuli kuusi, enemmän kuin koskaan aiemmin ja elokuva lähetettiin Cannesin elokuvajuhlille edustamaan Suomea kilpailusarjassa. "Uskoakseni Sillanpään teksteissä on kaikki se kauneus ja rakkaus, jota minäkin haluaisin tuntea elämään kohtaan", Kassila on sanonut itse. "Elokuu onkin monien rajatunnelmien, rajatapahtumien elokuva."

Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) on F. E. Sillanpäästä omaelämänkerrallisen romaanin (1945) sovitus, joka sijoittuu kesään 1939, sodan alle päiviin, joiden merkitys vain kasvoi myöhempinä vuosikymmeninä. Sillanpään elokuvallisesti käyttämä aika, lukemiskokemuksen eläytymisen intensiteetti ja henkilöhistorian yhtäläisyydet kirjailijan ja elokuvaohjaajan kanssa olivat ohjaaja Kassilan pontimena tätä kansainvälisestikin arvostettua elokuvaa tehdessä.

Professori Masa (1950) on kaikessa komediallisuudessaan yhteiskunnallinen elokuva, joka Työkansan Sanomien mukaan "saattaa epäilyttävään valoon työväenluokan taistelupyrkimukset". Satamatyöläisten lakkoaikeet muistuttavat nyt ajasta, jolloin politiikalla oli merkitystä. Tauno Palon kansantalouden luonnointityyli oli omaksuttu yliopiston luennoitsijasuosikilta filosofi Eino Kailalta.

Maija löytää sävelen (1950) syntyi kesäuutuudeksi. Musikaalinen taiteilijaperhe kohtaa epämääräisistä oloista ponnistavan työläistytön, ja ajalleen ominainen moraalidilemma on valmis: voiko tuollainen tyttö muuttua? Ahti Sonnisen musiikki on kuuntelemisen arvoista.

Isän vanha ja uusi (1955) perustuu "Töölön kaupunginosan psykologin" Serpin näytelmään. Se sai kehuja kuvauksestaan, koska Osmo Harkimon "kuva liikkui" ulkona, kadulla, koulussa, toimistossa, taidekutomossa, ravintoiloissa, tavaratalossa ja tanssiopistossa. Hillevi Lagerstamin räiskyvä rooli Tauno Palon "uutena vaimona" jätti varjoonsa "vanhan" Ansa Ikosen.

Syntipukki (1957) oli Erkki Karun ohjaamana saatettu menestyksellä mainostamaan Stockmannin tavarataloa jo vuonna 1935. Uusi versiokin kuvattiin liikkeessä, mutta johtokunnan kerros rakennettiin Kulosaaren studioille. Lasse Pöysti naurattaa, ja kuten lopun autoajeluihin kyllästynyt arvostelija ilkikurisesti totesi: "Aivan lopussa pirahtaa mukaan herttaista hymyäkin ja aavistus huumorista."

Kuriton sukupolvi (1957) oli Mika Waltarin näytelmän (1936) uusintafilmatisointi. Nyt elokuvan nuoret puhuivat Helsingin slangia ja käsittelivät lähes kohua herättävästi "nykyajan ongelmaa, aatteettomuutta, ja sen seurausilmiötä, tarttumista aineellisiin ihanteisiin." Yhtiö lupasi hoitaa homman taiteellisesti ja esteettisesti korkeatasoisesti.

Lasisydän (1959) on kesäisten elokuvien huippua. Se kertoo millaisia kesät olivat ennen kuin niistä tuli nykyisiä. Kyse ei ole realismista vaan sadusta, jonka puitteina on oikean maaseutumaiseman lisäksi urbaani elämänpiiri. Dokumentista käyvät Satakunnan laulujuhlat Kokemäellä sekä Korian varuskunnan pioneerin juhannusjuhla. Elokuvan alkuun on liitetty Osmo Harkimon ja Esko Nevalaisen 9-minuuttinen Iskelmäkuvia, jossa esiintyvät mm. Annikki Tähti, Brita Koivunen, Vieno Kekkonen ja Jaakko Salon yhtye.

Meiltähän tämä käy (1973) perustui vitsikirjaan Jätkät sen kun porskuttaa (toim. 1970). Se esitteli konserttilavoille paluun tehneen Esa Pakarisen roolihahmon Severi Suhosen neljännessä elokuvassaan. Tukkilaishuumoria ja aikalaisilmettä yhdistävä elokuva tarjoaa juttuja, ihoa ja piloja politiikasta. Kansankomedia is back!

Lakeuksien lukko (1951) perustui Artturi Leinosen historialliseen romaaniin (1920) Pohjanmaalta. Aku Korhosen jääräpäätalonpoika Kantola on vuoteen 1859 sijoittuvan historiallisen elokuvan nimen pohjana. "Kassila ei tälläkään kertaa kosiskele halvoilla keinoilla yleisönsuosiota, niin kansallisia aineksia kuin hän on käsitellytkin", totesi arvostelija Pohjanmaalta.

Punainen viiva (1959) perustuu Ilmari Kiannon romaaniin (1909). Se on täysosuma, suomalaisen elokuvan klassikko, esimerkillinen filmatisointi ja kerta toisensa jälkeen katsottava. Osmo Lindemanin musiikki on intelligenteintä ja tehokkainta mitä on kuultu suomalaisessa elokuvassa, Esko Nevalaisen kuvaus on huipputasoa ja Ossi Skurnikin leikkaus kansainvälisesti verraten hieno. Pipsa-karhu pysytteli tyytyväisenä kuvausten ajan, koska sille syötettiin hunajaa.

Äl' yli päästä perhanaa (1968) oli ohjaajan paluu elokuvaan viiden vuoden tauon jälkeen. Se sisälsi "kosolti mainioita ideoita ja herkullisia detaljeja" kuvatessaan fiktiivisesti uuden kotimaisen elokuvan syntyprosessia: juhlavuoden elokuvan suunnitteleminen johtaa väittelyyn isänmaallisuudesta ja itsenäisyydestä, kommentoi sisällissotaa, kieltolakia ja tulevia presidentinvaaleja ja harrastaa vapaata seksiä ja vapaasti virtaavaa viinaa. Tämä elokuva saa keskustelemaan historiasta ja sen tulkinnoista.

Päämaja (1970), Ilmari Turjan näytelmä jatkosodan loppuvaiheista, kääntyi sujuvaksi elokuvaksi, vaikka Kassila seuraakin kohtuullisen tarkoin alkuperäiskäsikirjoitusta. Nimikkopalkinnon roolistaan napannut Jussi Jurkka tekee hienon työn päämajoitusmestari Airona, jonka nosto sotilaiden eliitin huipulle Turjan näytelmä oli. Se kertoi eversti Markovin kohtalon, luonnehti Suomen marsalkkaa (Joel Rinne) tyylikkäästi. Elokuvan jälkeen voi keskustella siitäkin, olisiko se pitänyt kuvata väreissä. Valintaa perusteltiin aikanaan sillä, että mustavalkoisuuden piti "lisätä ajan henkeä".


4 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Olipas. "Radio tulee hulluksi" oli telkkarissa vissiin syksyllä joskus. Ja sitä mainosti Hesari ainakin yhtenä parhaimpana slapstick-tyyppisenä leffana mitä on ikinä tässä maassa tehty.

Minä nimittäin katsoin sen ja nauroin ihan ääneeni, oli siinä sen verran menoa ja meininkiä.

Sedis kirjoitti...

Se on näitä vuoden 2004 tekstin ominaisuuksia, joita en huomannut korjata.

Televisioesitys tuli varmaan harkittavaksi juuri tuon Orionin esityksen vuoksi - ehkä jopa tuon virkkeen vuoksi, kuka tietää.

Varapygmi kirjoitti...

Mielenkiintoista luettavaa. Siinä Palmu-kohdassa jäin miettimään ilmaisua "toiseen Palmu-romaaniin", koska Skrof oli niistä ensimmäinen, mutta toisella on tietysti toinenkin merkitys.

Sedis kirjoitti...

Vaikka tässä tapauksessa kyse on siitä toisesta toisesta, joka on se oikea merkitys, sekaantumisen mahdollisuus on syytä ehkäistä tarpeellisella likvidaatiolla itse tekstiin.

Voit siis lakata miettimästä, veli hyvä.