torstaina, heinäkuuta 28, 2005

Yksi radikalismi lisää

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 28.7.2005, A4) Vieraskynä-palstalla kirjoittava Sylvia Akar avaa näkymiä muslimien radikalisoitumiseen. Akar on Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitosten amanuenssi.

Hän toteaa radikalisoitumisen tapahtuneen toisen polven maahanmuuttajien sukupolvessa. Nämä ovat yleensä lähtöisin Pohjois-Afrikasta tai Lähi-idän alueelta. Ensimmäisen polven radikalisoitujat ovat yleensä opiskelemaan tai töihin länteen tulleita. Kolmas radikaali ryhmä muodostuu eurooppalaisesta käännynnäisistä, joilla on usein rikollinen tai muuten ongelmallinen tausta. Kaikissa paljastuneissa ryhmissä on ollut mukana ainakin yksi käännynnäinen. Akar korostaa, että kaikki radikaaliryhmät eivät suuntaudu väkivaltaisesti, sillä osa keskittyy rauhanomaiseen opin levittämiseen.

Tämä radikaalisuus ei siis tarkoita vain väkivaltaa, vaan kyse on näiden ryhmien kielteisestä suhtautumisesta traditionaaliseen tai modernistiseen tulkintaan islamista.

Radikaalit ovat tyypillisesti irtaantuneet isovanhempiensa islamista - ja juuri tämä saa heidät, kuten Olivier Roy on todennut, heidät tuntemaan itsensä "oikeiksi muslimeiksi". Länsimaalaistuneet radikaalit pysyvät kaukana vakiintuneista muslimiyhteisöistä, mikä tekee muslimiyhteisölle niin vaikeaksi ottaa vastuulleen heidän tekojaan.

"Se, että radikaaliryhmät eivät kuulu mihinkään vakiintuneeseen islamilaiseen yhteisöön", Akar kertoo, "on selvä riskitekijä. Ryhmä luisuu herkemmin välivaltaisuuksiin, jos se kuuluu vain epämääräiseen globaaliin muslimiyhteisöön ja jos siltä puuttuvat sekä maalliset että vakiintuneet uskonnolliset auktoriteetit."

Pekka Nykänen oli kaivanut esiin International Herald Tribunessa tänään ilmestyneen jutun. Siinä Phillip Blond ja Adrian Pabst kirjoittavat islamilaisen terrorismin perinteestä.

Blond ja Pabst toteavat pitkälle saman kuin Akarkin. Terroriteot eivät kumpua islamin traditiosta, vaan ovat sille haaste. Islamilaiseen yhdistelmään jo kalifaatin ajoista on kuulunut uskonnollisen yhteisön ja imperiaalisen valtion yhdistelmä. Sota on osa islamia, yksilötasolla se näkyy sotana vääräuskoisia vastaan. Puhe islamin rauhanomaisuudesta on käytännössä vain puoliksi totta. Uskonto antaa hyvät perusteet uskonnollisin perustein käydylle jatkuvalle sodalle myös yksilötasolle: "Se joka ei osallistu kampanjaan, kuolee eräänlaisena epäuskovana", Pyhä Teksti vakuuttaa.

Ne jotka tappavat uskonnon nimissä, kuuluvat wahhabilaiseen perinteeseen. Perustajahahmo oli Muhammad Ibn'Abd al-Wahhab (1703-1792). al-Wahhab oli arabiteologi ja tunnetuin fundamentalisti. Hänen perustamansa liikkeen tarkoituksena on puhdistaa Islam palauttamalla kaikki muslimit siihen, mitä hän sanoi islamin alkuperäisiksi periaatteeksi. Tässä Wahhab vetosi historiaan, sillä hänen esikuvanaan olivat alkuperäiset islamiin kääntyneet (arab. as-salaf as-saliheen). Vastustajiksi määriteltiin reformaation ja uusia elementtejä tuoneet (Bida) ja palvontaan sortuneet (Shirk). Wahhab tukeutui myös Ibn Taymiyan oppeihin: ne jotka seurasivat tatä uustulemista (engl. "revival") kutsutaan nimellä Salafi. Wahhabilaisuus on periaatteessa Saudi-Arabiassa vallalla olevan islamin suuntauksen perusta.

Wahhabilaisuus määrää siis Koraania seurattavaksi kirjaimellisesti, sellaisena kuin se on, mitään siihen lisäämättä ja mitään poistamatta. Siksi fundamentaalisuudeksi nimeäminen ei ole väärin.

Toinen haara tuleekin sitten Intiasta ja Pakistanista, ns. muslimiveljeskunnasta. Intialainen Abu Ala Maududi (1903-1979) irrottautui rappeutuneina pitämistään muslimihallituksista, koska nämä eivät noudattaneet tiukasti islamin lakia. Hän julisti jihadin - pyhän sodan - heitä vastaan. Maudidin vaikutus oli merkittävä Pakistanin perustamiseen johtaneen Muslimiveljeskunnan ideologiassa.

Mirza Tahir Ahmadin teos Murder in the Name of Islam on poliittinen vastine ja historiallinen esitys tämän suuntauksen käytännön piirteisiin. Teos on luettavissa tuosta osoitteesta.

Pääideologi Sayyid Qutb (1906-1966) omaksui ajatuksen uudelleen tulevasta kalifaatista, joka voitaisiin saada aikaan kuolemankultin omaksuneiden taistelijoiden ja vallankumouksellisen etujoukko-ajatuksen avulla. Samalla perinteiset, keski-ajalta peräisin olleet sodankäyntitapojen rajoitukset sysättiin syrjään. Itsemurhaiskut tulivat mahdollisiksi.

Näin Qutbia on verrattu jopa Leniniin, yhtymäkohtana "etujoukko" (arab. Tali'ah), joka muodostaa islamin militantin ytimen. Qutb ajoi myös herätystä (sahwa), jossa qutbilaiset ajatukset yhtyivät wahhabilaiseen traditioon. Tämän suuntauksen vahvin kannatus tuli Egyptistä 1960-luvun alussa maanpakoon tulleilta toisinajattelijoilta, jotka saavuttivat kannatusta - mutta myöskin tiukkaa vastustusta - Saudi-Arabiassa 1980-luvulta lähtien.

Blond ja Pabst kirjoittavat nykyisen liikkeen imeneen vaikutteita eurooppalaisesta fasismista perustelematta sitä oikeastaan mitenkään, ei esimerkein, eikä edes ideologian tasolla. Sitä osaa kirjoituksesta ei voi pitää kovin vahvana.

Ne, jotka haluavat tutustua näiden radikaalien ääriliikkeiden historiallisiin toimijoihin, voivat tarkastella kirjoituksia esimerkiksi Islamic revivalism -sivustolla.

5 kommenttia:

Joakim kirjoitti...

Näinhän se on. Radikalisoituva jälkipolvi määritteleekin vanhempansa ehkä pettureiksi. He kun sopeutuivat yhteiskuntaan ja luopuivat islamin ulkoisista tunnusmerkeistä. "Toisen polven maahanmuuttajat" on tietenkin käsitteenä ristiriitainen; nämä kun ovat brittejä, ranskalaisia jne. _ja_ muslimeja. Heidän vanhempansa ovat maahanmuuttajia, eivät lapset.

Kävin vuosi sitten Bradfordissa, joka sijaitsee aivan Leedsin kupeessa. Joka viides asukas on muslimi. Koulut ovat lähes pelkästään "all black" ja "all white", asuinalueet segmentoituneita. Muutama vuosi sitten musliminuoret mellakoivat rankasti ja saivat kovat rangaistukset. Juttelin musliminuoria tutkineen tyypin kanssa, joka kertoi että katkeruutta on yhä ilmassa.

Jotenkin mutu-psykohistorioitsijalle tulee mieleen, että "oikea muslimius" on radikalisoituneille euromuslimeille idealisoitu ja puhdas satumaa. Siitähän on kokemusta mihin sellaiseen pyrkiminen vie.

Radikalisoitumista sivuavat toisenlaisella tatsilla Hanif Kureishin Black Album ja Zadie Smithin White Teeth, nuo mainiot ja hauskat kaunokirjalliset opukset, jotka on myös suomennettu. Suosittelen.

Sedis kirjoitti...

Hanif Kureishi on myös elokuva- ja televisiokäsikirjoittaja (Pesulan pojat tunnetuin), ohjannutkin yhden (London kills me, 1991) ja näyttelee kahdessa elokuvassa.

WSOY on julkaissut kolme Kureishin romaania suomennoksina.

Zadie Smith on kohukirjailija, joka onnistui mainostamaan keskeneräistä romaaniaan kolmen vuoden ajan niin, että kustantajat kilpailivat parhaasta tarjouksesta. Julkaistuaan White teeth -teoksen siitä tuli heti hitti. Sen jälkeen hän aikoi käsitellä moraalifilosofiaa tulevassa essee-kokoelmassaan, mutta on taas kääntynyt romaanin suuntaan.

WSOY on julkaissut Valkoiset hampaat suomennoksena.

Anonyymi kirjoitti...

Aika yleisellä liikutaan jos etsitään aatehistoriasta selitystä nuorison liukumiseen terroristien joukkoon.

Unohtamatta lännen politiikkaa lähi-Idässä ja työttömyyden ja syrjäytymisen ongelmiä Euroopassa, on katsottava niitä entisistä siirtomaista tulleiden siirtolaissten yhteisöjä ja niiden rakenteita.
Siksi ei ole aivan sama asia puhutaanko Ranskan algerialaisten yhteisöistä vai Britannian pakistanilaisten yhteisöistä.

Britti-pakistanilaisten yhteisöjä leimaa Pakistanista aikanaan tulleiden heimoperinteiden ja yhteisöllisten rakenteiden ylläpitäminen yhä edelleen: valta, hierarkia, resurssit, ja yksilöiden elämänstrategiat yritetään uusintaa perinteisten heimorakenteiden sisällä. Myös hengelliset johtajat toimivat näissä samoissa rakenteissa ja tuottavat uransa niissä. -Jos siis nyt pakistanien periteniset johtajat ovat menettäneet osan nuorista moskeijojen liepeillä liikkuville radikaaleille, heidän pitäisi arkijärjellä ajatellen katsoa peiliin ja ottaa vastuu tilanteesta. Perinteisesti he ovat sysänneet yhteisön ulkopuolelle sääntöjen rikkojat. Se tuskin auttaa rakidaalien haaviin joutuneita juuri murrosiästään selvinneitä nuoria...

On aivan varmaa, että jos vertaamme yksilöiden uria pariisilaisessa algerialaisyhteisössä ja Leedsin pakistaniyhteisössä, ymmärrämme syvemmin väkivallan valinneiden nuorten tekoja, kuin jos analysoimme pelkästään radikalaien tekstejä...
/jussi t.

Sedis kirjoitti...

Ratkaisu radikalismin takana ei varmasti ole yksin ideologiassa ja sen takana olevista ajattelijoista, mutta ei se ole myöskään yksin paikallisessa syrjäytymisen kulttuurissa.

Veikkaisin että ne ovat molemmissa ja henkilökohtaiset syyt päälle.

hanhensulka kirjoitti...

Sylvia Akarin sinisilmäinen artikkeli eilisessä hesarissa ei esittäne oikeaa arviota siitä, mitä muslimimaailmassa tapahtuu. Akar päätyy mm seuraavaan:

”Juuri kukaan väkivaltaisuuksiin osallistuneista muslimeista ei siis ole saanut perinteistä, asiantuntevaa, islamin historiaan ja oppiin syvällisesti johdattavaa uskonnollista koulutusta. He eivät ole perehtyneet myöskään länsimaiseen tieteelliseen islamintutkimukseen.”

Tämä on ehkä artikkelin yllättävin lause, vaikka onhan siinä muutakin ongelmaa.

Hän näyttää myös kokonaan ohittavan ajatuskuviossaan New Yorkin WTC-rakennuksen pommitukset (1993 ja 2001) ja Nairobin ja Balin pommit puhumattakaan lentokonekaappausaallosta ja Beirutin tapahtumista. Kaikissa näissä tekijät olivat ”hyviä muslimeja” Arabiasta, ja taatusti saaneet ”syvällisesti johdattavan” uskonnollisen koulutuksen. Al Qaiida on myös ”hyvien” muslimien järjestö, ei suinkaan länsimaisten käännynnäisten.

Länsimaisella tieteellisellä islamintutkimuksella ei arabimaailmassa, eikä varsinkaan näiden terroristien keskuudessa, ole minkäänlaista merkitystä.

Akar sanoo myös: ” Muistettakoon, että kaikki radikaaliryhmät eivät kannata väkivaltaista toimintaa, vaan osa keskittyy rauhanomaiseen opin levittämiseen.”

Käsittääkseni nämäkään ryhmät, ehkä joitakin islamiin kääntyneitä tutkijoita lukuun ottamatta, eivät ole sanoutuneet irti Koraanin oikeuttamasta jihad'ista, Pyhää sanaa ei tietysti voi muuttaa, koska se on suoraan Jumalalta Muhammedin suun kautta.

Tuhoisat iskut muslimimaissa ovat loogisia, tarkoitushan on saada islamilainen maailma muuttumaan. Niin kuin Sedis sanoi, kalifaatti pitää saada takaisin, eikä se onnistu missään nimessä ilman väkivaltaa sekulaarisissa maissa kuten Egypti.

Paikalliset muslimit ovat radikaaliryhmille tietysti "hyödyllisiä idiootteja", niin kuin olemme me "ymmärtäjätkin". Ongelma on ihan muualla kuin Bradfordin, Leedsin tai Lutonin muslimipiireissä. Turkin EU-jäsenyys, vaikka kannatan sitä tietysti, tulee huonontamaan eikä parantamaan vastakkainasettelua.