Miten historioitsija ja kulttuurintutkija katsoo poliittisesti latautuneita elokuvia? Kyse on pohjimmiltaan vallan ja ideologian analyysista: nykyinen kulttuuritutkimus tarkastelee sen puitteissa mm. eri kulttuureja, poliittisia ajatuksia, etnisyyttä, rotua, seksuaalisuutta, naista ja ruumista ja niihin liittyvää symboliikkaa. Parhaimmillaan analyysi paljastaa elokuvantekijöiden arvot ja arvostukset.
Ideologioita tutkittaessa tarkastellaan lyhyesti sanottuna niitä tapoja, joilla merkitys palvelee herruussuhteiden saavuttamista ja säilyttämistä. Se tarkoittaa symbolisten ilmausten lukemista ideologisiksi, mikä on parasta tehdä yhteiskuntahistoriallisessa kontekstissa. Tällöin tarkkailtavana ovat siis yhteiskunnallinen ja sosiaalinen dialogi sekä vuoropuhelu eri näkemysten ja valtapyrkimysten välillä. Kysymys on elokuvassa esitettyjen käsitteiden ja ilmaisutapojen merkityssisällöistä.[i]
Ottakaamme ideologia-analyysin ensimmäinen teesi: kyse on vallasta ja herruussuhteista. Ensinnäkin elokuvien asetelmissa ilmenevä pyrkimys valtaan ja vallan säilyttämiseen käy usein ilmi toivottavan tai vallitsevan tilanteen ja sitä pönkittävien instituutioiden kuvaamisessa lailliseksi, järkevästi toimivaksi ja yleiseksi. Pyrkimykset kuvataan mieluusti pyhiksi ja toimintaa johtavat karismaattisiksi johtajiksi. Toivottavat tilat ikään kuin todistetaan oikeiksi päähenkilöiden tai sankareiden toiminnalla.[ii]
Tähän propagandistiseen tilaan sensuuri liittyy siten, että se voi hyvinkin puhdistaa epätoivotut asiantilat ja maailmat pois, jättäen siten tilaa toivotun maailman esittämiselle. Sensuuri luo tarkoituksellisesti epäbalanssin tarjolla olevaan informaatioon. Propagandaa tekevät luovat tätä epäbalanssia myös rajoittamalla tiedonlähteitä: näin vältetään varsinaista sensuuria. Sensuuri ja propaganda ovat yleensä varsin pitkälle kietoutuneita toisiinsa.[iii]
Toiseksi vallan välineenä käytetään kieltä. Retorisesti voidaan eritellä neljä eri tapaa, joita elokuvien kulttuuria tutkiva yleensä tarkkailee. Ensinnä kiinnostavia ovat kiertoilmaisut eli sievistely eli eufemismit. Toisena tarkkailukohteena ovat metonymiat eli nimityksen vaihtaminen toiseen samaan ajatukseen liittyvällä ilmauksella. Kolmanneksi tutkitaan merkityksen siirtoa eli metafora-ilmaisuja, ja neljänneksi etsitään synekdokeita, puhekuvioita, jolla esine tai käsite ilmaistaan kokonaisuuden asemasta sen osalla tai päinvastoin. Tähän liittyy tekohetkellään negatiivisten ilmausten kääntäminen positiiviseksi ideologiseksi ilmaukseksi.[iv]
Elokuvissa näitä tekstiin liittyviä retorisia malleja voidaan toteuttaa myös osin tai kokonaan visuaalisesti.[v]
Propagandaa tulkittaessa on muistettava, että käyttötapa ratkaisee, ei alkuperä. Propaganda voi valita aineksensa mistä tahansa, tarpeen vaatiessa jopa sen merkitys muutetaan tarkoitushaluisesti. Nämä käyttötavat ovat myös tyypillisiä keinoja välttää sensuuria tilanteessa, jossa informaation tuottajan ja sensuurin välillä vallitsee todennäköisesti kulttuurinen konflikti. propagandassa käytetään yhtenäistävää ja luonnollistavaa kieltä: toimijoiden yksilöllisiä piirteitä ei kuvata, vaan ne korvataan mieluusti kollektiivisilla symboleilla.[vi]
Vallan, valtapyrkimysten ja kielen lisäksi yhdenmukaisuuden korostusta käytetään kolmanneksi kansallisen tai muun identiteetin vahvistamiseen, ratkomaan kansallisen tai yhteisöllisen konsensuksen ongelmia, ja sitä voidaan käyttää myös etnisen ja seksuaalisen ja muunkin vallan pönkittämiseen. Elokuville tyypillinen yksilöllinen esitetään tällöin kollektiivisen malliesimerkkinä. Propagandistinen yksilön käyttö voi olla myös hämäyksen instrumentti, esimerkiksi silloin kun korostetaan yksilön tunteita tavalla, joka ohittaa järkiperäisen ajattelun.
Neljänneksi yhdenmukaistamisen tukena käytetään erottamista, jolla muut ryhmät jyrkästi erotetaan oman ryhmän homogeenisesta kollektiivisuudesta määrittelemällä nuo toiset kielteisesti. Näin rakennetaan identiteettiä, joka tapahtuu aina suhteessa toiseen, jopa toisesta käsin. Propagandassa tämä näkyy esimerkiksi ideologisena päättelynä, jossa kaikki viholliset ovat kuin itsestään mm. epäsiistejä, sivistymättömiä, raakoja ja naurettavia. Tavallisesti tässä yhteydessä puhutaan me vs. ne -ajattelusta. Ideologinen päättely ikään kuin siirtää syrjään sen tosiasian, että identiteetit ovat muuttuvia ja jopa valittavissa. Ideologinen päättely tukee myös propagandassa yleistä tapaa preferoida joitakin identiteettejä ennen muita.[vii]
Itsestään selvien esimerkkien sijaan otettakoon tässä lisäesimerkiksi viime sotien ajalta tuttu huoli naisten juoruilusta. Huhujen levittäminen ja juoruilu, joka oli salaisen SAT- ja VIA-propagandan käytössä täysimittaisesti, muutettiin propagandateemana naisten negatiiviseksi ja pysyväksi luonnonmukaiseksi ominaisuudeksi. Kotimaisissa elokuvissa kielteisesti esitetty juoruileva nainen oli yksi tyypillisistä sivuhahmoista pitkään sodan jälkeenkin: se ei ole suinkaan ainoa stereotypia, joka on saanut mentaalisen ja vain hitaasti muuttuvan luonteen juuri sotapropagandan vahvistamana.
Viidenneksi elokuvissa ilmenevä ohimenevä ja uhanalainen tilanne ja siihen sisältyvät herruus- ja alistussuhteet voidaan esittää historiallisesti pysyväksi - ikiaikaiseksi, luonnolliseksi ja lopulliseksi. Modernien prosessien historiallinen ja ajallinen luonne - toisin sanoen mahdollisuus - häivytetään tai osoitetaan epäluonnolliseksi. Tämä koskee historian, historiallisten kokemusten esittämistä, ihmisen/vihollisen persoonallisuuden esittämistä antropologiseksi vakioksi eli luonteeksi, ja esimerkiksi sukupuoliasetelmien pysyvyyden kuvausta. Ilmaisuihin sisällytetään usein passiivisia ja subjektittomia muotoja, jolloin ideologian lähde katoaa: se kuka puhuu, jää usein tuntemattomaksi.[viii]
Luonnollistamisessa taas mahdolliset ristiriidat - ja niitä mahdollisesti seuraava muutos tai edes toive muutoksesta - ovat vain luonnottomia poikkeuksia. Näin esitettävä ideologinen ajattelu pyritään siirtämään julkisen, poliittisen toiminnan ja siihen liittyvän mielipiteiden manipulaation ja indoktrinaation piiristä arkielämän käytäntöön.[ix]
[i] Ideologia-analyysin keinoista kirjoittaessani tukeudun vahvasti teokseen Karkama, Pentti, Kirjallisuus ja nykyaika, Suomalaisen sanataiteen teemoja ja tendenssejä, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994, luku 5, 72-85. Ideologiateorioista ja niiden historiasta elokuvateoriassa: ks. esim. Stam, Robert, Film Theory, An Introduction. Malden & Oxford: Blackwell Publishers, 2000. Kulttuuriteorioista, ks. esim.: Kellner, Douglas, Media Culture: London: Routledge, 1995.
[ii] Karkama, mt.
[iii] Sedergren, Jari, Filmi poikki… Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939-1947, Helsinki: Suomen Historiallinen Seura (Bibliotheca Historica 39), 1999. Teoksen kirjallisuusluettelosta löytyy monia elokuvapropagandan tutkimuksen perusteoksia.
[iv] Karkama, mt.
[v] Visuaalisista kerronnan malleista, ks. Bacon, Henry, Audiovisuaalisen kerronnan teoria, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 792, myös Suomen Elokuva-arkiston julkaisuja), 2000.
[vi] Karkama, mt.
[vii] Sama.
[viii] Sama.
[ix] Sama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti