tiistaina, joulukuuta 20, 2005

Väkivaltaa: Nuoret ja media I

Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 17/2004 on mielenkiintoinen opus. Seuraava kirjoitukseni perustuu tähän Anne Alvesalon ja Pekka Santilan tutkimukseen "Pahat pojat -elokuva ja rikollisuus. 'Saanut ehkä vähän ideaa, mut omaa päätä sitä kummiski käyttää'."

Edistävätkö elokuvat rikollisuutta? Kysymys ei ole aivan uusi ja myönteinen vastaus on siivittänyt monen elokuvan kieltämistä suomalaisessakin elokuvasensuurissa. Välillä tarkastamo on päätynyt ratkaisuihinsa itse, välillä poliisiasiantuntijoiden avulla. Robert Bressonin Pickpocket lienee tunnetuin tapaus.

Kyse on kopiorikoksesta, jonka määritelmään liittyy kolme kriteeriä (Surette 1998): 1) Sen esikuvana on toiminut aikaisempi, julkisuudessa / mediassa esitetty todellinen tai fiktiivinen rikos.
2) Rikoksen tekijä tuntee kyseisen rikoksen.
3) Rikoksen tekijä on sisällyttänyt tekoonsa keskeisiä aineosia alkuperäisestä, mediassa esitetyssä rikoksesta. Tämä voi tapahtua kolmella tavalla:
a) uhrin / kohteen valinta
b) rikoksen tekotapa
c) aiempi rikos on motivoinut tekijää jollain muulla tavalla (esim. samastuminen, julkisuudenhakuisuus)

Ainakaan minun ei tarvinnut miettiä pitkään ennen kuin keksin, että kopiorikos on itse asiassa yksi yleisimmistä nykyisistä rikostavoista (esim. laiton kopiointi netissä, monet rasistiset rikokset jne.). Tunnetuimpia kansainvälisiä esimerkkejä ovat Taksikuski-elokuvan - ja siinä näytelleen Jodie Fosterin - vaikutus Reaganin salamurhayritykseen. Tapauksen jälkeen presidenttiin kohdistuvat uhkaukset lisääntyivät (Berkowitz 1983). Kauriinmetsästäjien venäläistä rulettia esittänyt kohtaus tuotti ensi-iltavuotena 1978 noin 80 raportoitua matkimistekoa. Manaaja tuotti (ilmeisesti) Meksikossa yhden lapsenmurhan, koska sydämen lapselta veitsellä irroittaneen äidin mielestä "lapsi oli paholainen". Tylenol-murhat Yhdysvalloissa: lääkekapselien sisältö vaihdettiin myrkyksi, mistä mediointi tuotti useita "tuotepeukalointitapauksia". Natural Born Killers on ainakin kahdeksan murhan esikuva Yhdysvalloissa, vaikka oikeus ei tuominnutkaan tuottajaa ja ohjaajaa yllyttämisestä, niin kuin syytös kävi. Point Break -elokuvan on väitetty inspiroineen muutamaa teini-ikäistä, kun he käteisvarojen puutteessa tulivat ryöstäneeksi pankin.

Miten tällaista sitten tutkitaan? Keskeisiä kysymyksiä on neljä (Kidd-Hewitt ja Osborne 1995, Brown 2003): 1) Esittääkö media yksilöitä ja ryhmiä kaavamaisesti stereotyyppeinä? 2) Onko medialla vaikutusta ihmisten kokemaan rikollisuuden pelkoon tai ohjaako media n.s. moraalipaniikkien luomista? 3) Vaikuttaako "oikea" rikollisuus ja "fiktiivinen" rikollisuus ihmisiin samalla tavoin? 4) Aiheuttaako media rikollisuutta sitä kuvatessaan?

Kotimaisissa tutkimuksissa (Kivivuori, Kemppi ja Smolej 2002) on osoitettu, etä väkivaltauutisoinnin raju kasvu on yhtenä osatekijänä vaikuttanut väestön rikospelkojen lisääntymiseen 1980 ja 1990-luvuilla.

Median ja rikollisuuden suhdetta käsittelevissä tutkimuksissa on nähtävissä jako kahteen: toiset korostavat median osuutta rikollisuuden syinä, toiset väheksyvät näitä median kriminogeenisiä vaikutuksia. Ensimmäiset ovat yleensä psykologeja, jälkimmäiset sosiologeja.

Kun yksittäisen tekijän osoittaminen on vaikeaa, mitä psykologit sitten yleisellä tasolla pitävät rikollisuuden syinä? Rikollisuuden tekijöitä ovat ainakin: aivovaurio, mielisairaus, geneettiset ominaisuudet, sisäiset vietit ja vaistot, varhaislapsuuden kasvatusmenetelmät, persoonallisuushäiriöt, vertaisryhmien painostus, frustraatio, provokaatio, alkoholi ja muut huumeet, sosiaalinen oppiminen, väkivaltaelokuvat, tietokonepelit, kuumuus, saasteet, meteli ja liikakansoitus. (Ainsworth 2000, 82).

Howitt jakaa median kriminogeeniset vaikutukset kahteen ryhmään:
1) Suorat vaikutukset: esim. väkivaltaista elokuvaa katsonut syyllistyy väkivaltaan
2) Epäsuorat vaikutukset: median tapa käsitellä asiaa voi aiheuttaa rikollista käyttäytymistä. Esim. "luuserit" syyllistyvät rikoksiin saadakseen varoja sosiaalisen asemansa kohentamiseen tasolle, jonka esikuvat ovat elokuvista, jotka luovat odotuksia, paineita ja normeja rikkaita ja menestyneitä ihmisiä kuvatessaan.

Median fysikologisia vaikutuksiakin on toki paljon, mutta jätämme ne tässä vähälle. Mainittakoon pari termiä: Kiihtymystilan siirtymistä esim. toimintaelokuvan aiheuttaman katsojan kiihtymyksen siirtyminen katuväkivaltaan esittelee excitation transfer -malli (Zillman 1979, 1983). Habituaatiolla (habituation / desenzitisation) tarkoitetaan tottumista, joka syntyy väkivallan pitkäaikaisen katselun vaikutuksesta. Emotionaaliset reaktiot vähenevät: esimerkiksi väkivallan vammoilla ei ole enää emotionaalista vaikutusta. Kyse ei ole kopiorikoksen yleisestä selitysmallista, mutta joillakin yksilöillä tämäkin voi olla osatekijänä rikosten välittömien seuraamusten arvioinnissa. Mallioppiminen tai jäljittely on keskeinen, välttämätön osa kopiorikosta, mutta ei riittävä selitys.

Bandura (1977) sanoo, että väkivalta opitaan tarkkailemalla toisia. Tässä myös media on mukana. Mediasta voi oppia myös disinhibition, käyttäytymistä säätelevien estojen poistumisen kautta. Taidoistaan epävarmat seuraavat Schunkin (1987) mukaan mieluusti vertaistensa mallia, jos kokevat tämän luotettavaksi. Berkowitz (1993) puhuu priming-käsitteestä. Media voi antaa sytykkeen (priming effect) määrätynlaisille ajatuksille ja tunteille, esimerkiksi aggressiivisille ajatuksille. Tämä tunne voi siirtyä arkielämän mediatilannetta muistuttavissa tilanteissa. Tämä selittää osin myös sitä, miksi jotkut reagoivat voimakkaammin median sytykkeisiin kuin toiset. Elokuva tai tv-sarja voi aiheuttaa jo aikaisemmin rikoksia tehneelle henkilölle laajempien ajatus- ja tunneverkostojen aktivoitumista (inspiroitumista) kuin henkilölle joka ei ole aikaisemmin tehnyt rikoksia. Nämä emootiot voivat olla myös positiivisia (todellisen rikoksen ja sen esityksen linkittävä emootio).

Sosiaalinen informaationkäsittelyn teoria (Huesmann 1982, Mustonen 2000, 72) laajentaa mallioppimisen teoriiaa puhumalla mediasta opittujen sosiaalisten skriptien merkityksestä. Media tarjoaa ongelmanratkaisutapoja, mielikuvia tai tulkintakehyksiä, joita yksilöt saattavat soveltaa myöhemmissä ristiriita- tai turhaumatilanteissa. Pennell ja Browsen (1999) mukaan syntyy maksiimi: mitä enemmän uusi tilanne muistuttaa mediassa nähtyä, sitä todennäköisemmin katsoja toteuttaa käyttäytymismallia.

(Jatkuu...)

2 kommenttia:

joakim kirjoitti...

Luin hyvin kauan aikaa sitten Stalinin elämäkerran kirja-arvion HS:sta. Jäi erityisesti mieleen se, miten Stalin sai elokuvista vaikutteita mm. kulakkien puhdistuksiin.

Sedis kirjoitti...

Huima teoria. Mutta täysin mahdollista. [Mutta emmehän ajattele samoin kun katsomme dokumenttielokuvaa ja reportaashia EU-tuista sokerijuurikaspelloille]