torstaina, joulukuuta 16, 2004

Huomioita elokuvan yhteiskuntasuhteesta - osa 1

Tämä ei ole tiedettä: se on "luen ja kirjoitan" -metodilla työstettyä. Eräänlaisia muistiinpanoja siis. Tämä ensimmäinen tekstinpätkä on oikeastaan ekstrakti Eric Hobsbawmin perusteoksesta Age of Extremes (suom. Äärimmäisyyksien aika - kannattaa muuten lukea)

1800-luvun lopussa korkeakulttuuri sai vastaansa mahtavan haasteen: tavallisia ihmisiä miellyttävät taiteet. Haasteen takana oli vallankumouksellinen tilanne, joka perustui sekä teknologian uudistumiseen että markkinoiden radikaaliin laajentumiseen. Vain kirjallisuus säilyi vahvana päällisin puolin entisenlaisessa muodossa. Silti on muistettava ettei elokuva, huomattavin kaikista uutuuksista, eikä myöskään jazz-musiikki olleet vielä saavuttaneet asemaa, joka niillä oli viimeistään ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa. Silloin ne olivat valmiita valloittamaan maailman.

Eric Hobsbawm muistuttaa ettei ole viisasta liioitella eroavaisuuksia kansankulttuurin ja porvarillisen tai korkeakulttuurin luovien taiteilijoiden välillä. Se mikä oli "hyvää" ja "suosittua" kulttuurisesti valistuneen yleisön keskuudessa suodattui ja valikoitui usein myös osaksi laajempien kansankerrosten kulttuuria. Esimerkkejä tästä ovat monet musiikin "klassikoina" pidetyt taideteokset, esimerkiksi Mahlerin, Richard Straussin tai Sibeliuksen teokset ja monet Puccinin, Straussin, Leoncavallon tai Wagnerin oopperat. Laajalti tunnettuja olivat myös kuuluisat oopperalaulajat kuten Caruso ja Shaljapin. Ns. "kevyet klassikot" olivat suosittuja, esimerkkinä Leharin tuotanto.

Teatterinäytelmien tekijöistä tunnettiin yleisesti Tsehov, Ibsen ja Shaw ja heidän tuotantonsa; kirjallisuudesta H. G. Wells, Romain Tolland, Theodore Dreiser ja Selma Lagerlöf, mutta monet kirjailijat, kuten Thomas Hardy, Thomas Mann tai Marcel Proust nousivat ansaitsemallaan tavalla esiin oikeastaan vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Korkeakulttuuri tavoitettiin muun muassa parantuneen lukutaidon myötä entistä useammin: kansanpainoksia klassikoista Homeroksesta Ibseniin ja Platonista Darwiniin alettiin julkaista entistä suuremmin painoksin. Suurimmillaan ero oli avant-garde -taiteen ja muun taiteen välillä, oli vaikeampi hyväksyä (ehkäpä juuri nautinnollisuuden puitteissa) kubisteja tai Picassoa tai Schönbergissä (vaikka Stravinsky vielä ehkä menetteli).

Kuten Hobsbawm toteaa, kulttuuri kukoisti. Teatterien ja muiden kulttuuri-instituutioiden lukumäärä moninkertaistui lyhyen ajan kuluessa, mikä johtui siitä, että niin urbaani alempi keskiluokkakin ja ne työläiset, jotka onnistuivat vakiinnuttamaan työpaikkansa ja työpalkkansa, tulivat uusiksi kulttuurin kuluttajiksi. He olivat innostuneita ja vastaanottavia kulttuuripalveluiden käyttäjiä.

Kulttuuri edusti paitsi yksilöllisiä myös kollektiivisia toiveita, ennen muuta uuden joukkoliikkeenä toimineen työväenliikkeen puitteissa. Taiteet symboloivat poliittisia päämääriä ja pyrkimyksiä demokratian aikana; siitä hyötyivät erityisesti arkkitehdit, jota saivat rakentaa jättiläismäisiä monumentteja kansallisen juhlinnan tai esimerkiksi imperiaalisen propagandan nimissä. Tällaisissa olosuhteissa taiteellinen luomistyö kukoisti, ei vain Euroopassa, vaan koko maailmassa: Japanin vaikutus taiteisiin oli selvää jo 1860-luvulta lähtien, Afrikka 1900-luvun alusta; Espanjan, Venäjän, Argentiina, Brasilian ja Pohjois-Amerikan kansankulttuurien vaikutus levisi yli läntisen maailman.

Kansainvälistyminen näkyi muutenkin: kreikkalainen Moreas ja amerikkalaiset Stuart Merill ja Francis Vielé-Griffin kirjoittivat ranskaksi; puolalainen Joseph Conrad ja amerikkalaiset Henry James ja Ezra Pound asettuivat Englantiin ja ranskalaisen koulun maalareista suurin osa oli muualta kotoisin; mainittakoon espanjalaiset Picasso ja Gris, italialainen Modigliani, venäläiset Chagall, Lipchitz ja Soutine, romanialainen Brancusi, bulgarialainen Pascin ja hollantilainen Van Dongen.

Intellektuellien maailmanvalloitus – nykyään sanottaisiin tieteiden ja taiteiden globalisoituminen – tapahtui yliopistoissa ja laboratorioissa emigroitumisen, lomamatkailun, maahanmuuton ja poliittisen pakolaisuuden myötä. Unohtaa ei sovi kirjallisten käännöksien tai yleistyneiden taidekiertueiden osuutta tässä kansainvälistymisessä.

Aina se ei ollut helppoa. Esimerkiksi gaelin, unkarin ja suomenkielistä runoutta oli vaikeaa kääntää muille kielille niin, että niiden syvin sanoma ymmärrettäisiin laajasti, ja sama ongelma voitiin nähdä myös venäläisen Pushkinin tai saksalaisen Goethen tuotannossa; niitä oli ehkä vaikeampi ymmärtää vientituotteena kuin helposti rajat ylittävää musiikkia, jota kuunneltiin jo kaikkialla.

Silti kansallinen kulttuuri menestyi, ainakin sen vähemmän konservatiivisissa ja konventionaaleissa, jopa dekadenteiksi kutsutuissa muodoissaan. Näillä Eric Hobsbawmin sanoin "yläluokkalaisilla seikkailunhaluisilla nuorilla", "seksuaalisesti epäkonventionaalisilla ihmisillä", "avant gardeen kuuluvilla" "boheemeilla" oli käytössään uusi maailma nyrkkeilijöiden, hevoskilpailujen ja tanssijoiden epäkunnioitetuissa piireissä. Tämän mukaisesti aristokraattinen maalari Touloise-Lautrec viihtyi kansanomaisessa seurassa Pariisin Montmartrella, show-kulttuurin, varieteen ja kabareen piirissä.

Britanniassa kehittyivät jopa intellektuellien 1880-luvulta hyväksymät music hallit, jotka olivat kuitenkin aidosti tarkoitettu kansanomaiselle yleisölle. Juuri sieltä nousi esiin 1900-luvun ehkä ihailluin taiteilija, Charlie Chaplin (1889-1977).

Massakulutusmarkkinoista johtuen teknologiset uutuudet levisivät nopeammin kuin koskaan aiemmin. Kahdella niistä, äänen mekaanisella toistamisella ja lehdistöllä, oli ennen elokuvan syntyä vain pienehkö merkitys. Äänen mahdollisuuksia rajoitti laitteiston kalleus, joka rajoitti sen käytön vain varakkaimpiin. Lehdistön asemaan vaikutti taas sen rajoittuminen vanhakantaiseen painetun sanan kunnioittamiseen, vaikka tekstien otsikoinnilla, lay-outilla, tekstin ja kuvan sekoittamisella ja mainosten käyttöönotolla olikin merkityksensä - ne kelpasivat osaksi kubistien taidetta ns. kollaasiteoksiin.

Lehdistö ja -kirjoitukset olivat kuitenkin löytämässä suuren yleisön jo 1890-luvun puolivälistä lähtien. Silti painotuotteista ehkä suurin vaikutus oli kuitenkin sarjakuvalla, ja varsinkin niillä lyhyillä stripeillä, jotka löysivät tiensä suosittuihin pamfletteihin ja lentolehtisiin.

"Moderni", todella "oman ajan" taide, pysyi ylenkatsottuna kulttuurin arvojen vaalijoiden mielessä, ja ehkäpä juuri siksi sen saattoi odottaa tekevän nopeasti aidon kulttuurisen vallankumouksen.

Moderni taide ei ollut enää, eikä voinut olla, porvarillisen maailman ja porvarillisen vuosisadan taidetta, se oli perinpohjaisesti kapitalistista. Voipa jopa kysyä oliko se porvarillista missään mielessä? Ainakaan koulutettujen ihmisten mielestä ei. Ja kuitenkin tästä vallankumouksellisesta massojen mediumista tuli vahvempi kuin eliittikulttuurista, joista voimme lukea suurimmassa osassa 1900-luvun taiteiden historiasta.

Eric Hobsbawmin mukaan tärkein uutuuksista oli kuitenkin elokuva. Se tuli vaikuttamaan, dominoimaan ja muuttamaan 1900-lukua perinpohjaisesti. Se oli uutta teknologisesti, tuotantotavaltaan ja todellisuuden esittämistavaltaan. Se oli ainoa taidemuoto, joka ei olisi voinut olla olemassa ennen 1900-luvun teollista yhteiskuntaa, eikä sillä ollut kelpoista vertauskohtaa tai edeltäjää aiempien taiteiden joukossa: sitä ei ollut edes valokuvaus, jota pidettiin enimmäkseen vain vaihtoehtona piirtämiselle tai maalaamiselle.

[Merkatkaapa puolesta tai vastaan tuonne kommentteihin, ts. kannattaako tämmöisiä luku- ja kirjoitustuokioita jatkaa blogissa.]

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Osan näistä tämäntyyppisistä teksteistäsi olen lukenut, osan en, hiukan päivästä, mielentilasta ja käytettävissä olevasta ajasta riippuen.

Sen sijaan kiinnostuin tästä metodistasi: Teetkö aina hyödyllisiä kirjoja lukiessasi vastaavia muistiinpanoja, siis valmista tekstiä? Mitkä ovat metodin hyödyt ja haitat (jos sellaisia on)?

Kysyn, koska omat akateemiset taitoni ovat päässeet hieman ennenaikojaan ruostumaan.

Terveisin, auringossa

Jari Sedergren kirjoitti...

En tietenkään kaikesta lukemastani, se hidastaisi liikaa. Mutta hyllyt ovat täynnä kesken jääneitä muistiinpanoja - jossain vaiheessa kirjaa lukeminen saa vallan muistiinpanoista. Siksi niihin palaaminen on hauskaa. Teksti ei ole valmista, sitä pitää muokata, vaikka semmoista hyvää puolivalmista tulee kyllä simultaanikäännöskirjoituksena.

Edublogi kirjoitti...

On ihan hyvä ja kiinnostava lukea kirjoituksiasi. Jatka vain. "Taustakohina" on tietenkin kova ja jutut saattavat hukkua siihen.