Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla III

Aiemmat saman teeman jutut:

• Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla I


• Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla II

Huom! Lainaan tässä paljon Osmo Jussilan vanhempia teoksia: uusin (2004) Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917 on yhä lukupöydällä - se voi aiheuttaa myöhempiä päivityksiä tähän tekstiin.

Toinen ehto: Kansakunnan yhteys valtioon

Toinen Eric Hobsbawmin nimeämä ehto kansakuntaistumiselle oli 1800-luvulla yhteys olemassaole­vaan valtioon (tai vastikään kuolleeseen valtioon). Tarkastelkaamme siis valtio-tradition merkitystä 1800-luvun kansakuntaistumisen yhteydessä Suomen suuriruhtinaskunnaksi.

Kansallismieliset historiankirjoittajat ovat yleisesti katso­neet Suo­men tulleen valtioksi (tai kansa­kunnaksi) Alek­sante­ri I:n (1777 - 1825) ja suomalaisten Porvoon maa­päivillä (joista selvästi­kin tar­koitushakuisesti käytetään nimitystä valtiopäivät) teke­män sopimuksen tai keisarilli­sen julistuksen perusteel­la.

Osmo Jussilan mukaan valtio­asia tuli laajaan keskuste­luun mukaan vasta vuosisadan puolivälissä, jolloin kansa­kunnan tekemi­nen (raken­tami­nen) aktu­alisoitui kansallis­mielisten poliittis­ten aktiivi­en edelläkä­vijöiden parissa. Suomen oikeus, kuten asia halut­tiin ilmaista, muodos­taa poliit­tinen yksikkö, kansakunta, perus­teltiin suhteella valtioon, joka sanottiin perustetuksi vuonna 1809 Porvoos­sa. Näin Porvoon maapäivien yhteyteen rakennettiin myytti "Porvoon valtiopäivistä". Kyse oli siis historiapolitiikan tekemisestä: historiaa ja sen tulkintaa käytettiin hyväksi poliittisesti. Kuten Jussila toteaa, esimerkiksi ilmaisu "korotetaan kansakuntien joukkoon" sai merkitystä vasta kun historioitsija Yrjö Koskinen (myöh. aateloituna Yrjö-Koskinen) antoi sille huomiota virkaanastujaispuheessaan Vaasan lukiossa 1854 . (Jussila 2004, 78-79)

Suomen väittäminen valtioksi maaliskuun 29. päivänä vuonna 1809 Porvoon kirkossa annetun keisarillisen julis­tuksen perus­teella voi kuitenkin olla vain "kansalli­siin" tarkoituk­siin sopi­vaa propa­gan­daa. Yli 600 vuotta Ruotsin provinssin asemassa ollut alue (kuusi "maakuntaa") oli liitetty Venä­jään Haminan rauhas­sa 17.9.1809.

Todellisuudessa suuri­ruhtinas­kunta ei voinut olla valtio silloisten eikä nykyisten ehtojen mu­kai­sesti yksin­ker­taisesti siksi, ettei sillä ollut valtion sta­tuk­seen vaaditta­vaa suvereniteet­tia järjestyksen­pidon tai insti­tutionaalisen raken­teensa puolesta. Niinpä myöskään toiset valtiot eivät pitä­neet Venäjän valtakunnan osaa, Suomen suuriruhtinas­kuntaa, valtiona. Ne eivät pyrkineet suuriruh­tinaskunnan kanssa valtiollisiin suhtei­siin, koska ei ollut olemassa poliittista yksikköä, jonka kanssa suhteita olisi voinut solmia. Suuriruhtinas­kunta oli erillinen poliitti­nen yksikkö vain Venäjän valta­kunnan osasena. Eikä sekään ollut itsestään selvää. Poliit­tinen yksikkö Suomesta tuli vain hallintoelimien kehittymi­sen kautta. Sitä ennen suuri­ruh­tinaskunta oli tarpeen vain taloudel­lisena yksikkö­nä, fi­nanssivaltiona.[1]

Termi kansakunta löydetään jo Agri­colalta. Agricolal­la kansakunta tarkoitti selvästi maa­kuntaa tai syntymäpaik­kaa eu­rooppalaisten ja jo klassisten roomalaisten esikuviensa tavalla. Toivo Paloposken mu­kaan 1700-luvun Ruotsissa ja Suo­messakin katsot­tiin, että suuriruhtinaskunnassa asuvat suomalai­set olivat erilli­nen "kansakunta". Ruotsin valtakunnassa oli svealaisten ja götalaisten lisäksi myös "suomalainen kansakunta".[2] Sa­manlainen näke­mys vallitsi myös Venä­jällä. Kansallismielisen historioitsijan Aulis J. Ala­sen mukaan venä­läi­nen diplomaatti Panin totesi jo vuonna 1750 suo­malais­ten vapaaeh­toi­sesti liitty­neen Ruotsiin. Suomalaiset olivat jo aikai­sem­min pitäneet omia sääty­ko­kouksiaan.[3] Näissä molemmis­sa näkemyk­sis­sä suoma­lai­sten muodostama kansakunta on tietyllä (tarkemmin mää­rittelemättömällä) alueella asuva kansa. Lausumat eivät kuiten­kaan kerro mitään siitä, mikä tämän kansan muodos­ti, ketkä siihen kuuluivat.

Palo­posken ja Alasen esimerkkien vakuuttamana Osmo Jussila on päätellyt, ettei Suomen pitämistä "kansa­kun­tana" jo vuo­den 1808 sodan aikaisissa venäläis­ten julis­tuksissa ja asiakir­joissa pidä ihmetellä. Keisari Aleksan­teri I otti titulatuu­riinsa jo "valmiin" suu­riruhtinas­kunnan ar­voni­men. Jussi­lan mu­kaan Suomella oli 1800-luvun alussa paitsi suuriruhtinas­kun­nan ominai­suus, myös jonkin­laisen "valti­on" luonne. Jussila kutsuu sitä eurooppalaisen esi­merkin mukaisesti ruh­tinasvalti­oksi tai "fi­nans­si­valtiok­si".[4]

"Finans­sivaltio" oli (keskiajalta periytyvä) ruhti­naan ta­lous- tai ah­taam­min määri­telty­nä vero­tushallintokoneisto. Finanssival­tion ero maa­kuntaan tai lääniin oli juuri siinä, että sillä oli oma talous, budjetti ja keskushallintokoneis­to. Kuvernööri kanslioi­neen ei tähän riittänyt niin kauan kuin verotus ja finans­sihallin­to puuttui­vat. Tällainen "finanssivaltio" oli hallitus­koneis­to, joka oli suurempi kuin mitä pelkkä kuverne­mentti olisi tarvinnut. "Finanssivaltiolla" oli oma me­nosään­tönsä, "staat­ti" ja halli­tus­kon­selji maa­kuntien hal­linto­jen yhdis­tyspaik­kana. Tässä ajatte­luku­viossa valtio ja provinssi eivät vält­tämättä sulje pois toisi­aan. "Valtiolli­nen" ja "sääty­hal­linto" olivat kaksi eri asiaa. "Valtiolli­nen" kuului ruhtinaal­le, jota Suomen suuriruhtinaskunnas­sa hoiti keisa­rin asettama ken­raa­likuvernööri. "Säätyjen" maa­ilma - joka keskit­tyi maa­han ja sen omista­miseen - oli "valtiolli­sen" ulko­puo­lella. Niin­pä valtiota (staat) on turha etsiä Por­voon maapäiviltä, joita erheellisesti on tavattu kansallisen näkemyksen mukaisesti kutsua "valtiopäiviksi”. Maa­päivillä (land­tag) maan­isä (lans­fa­dern) kohtasi yhdis­tysak­tis­sa (fö­re­ningsak­ten) maansää­dyt (land­stän­der) ja maan (Land­schaft). Vuo­den 1808 - 1809 lähteis­töstä val­tio-termi onkin Jussilan mukaan onnis­tuttu löytä­mään vain halli­tuskon­seljin oh­jesäännön johdan­nos­ta. Vuoden 1809 valtio - sikäli kuin siitä kannattaa puhua - on siis olen­naisesti ta­loudelli­nen yksikkö.[5]

Suomen siirty­minen Ruotsin "parla­mentillisen" englantilaistyyp­pisen kuningasvallan alaisuudesta Venäjän autokraattisen keisari­vallan alaisuu­teen oli hallinnollispoliittisesti ajatellen verrattain suuri muu­tos. Suomen säätyko­kouksi­en näkökulmasta taannuttiin kerralla 1500-1600-luvun vaihteen alueellisiin säätyko­kouksiin, maa­päiviin.[6] Näin Jussila todistaa, että Porvoon maa­päivät 1809 eivät siis mil­lään muotoa ole osoitus modernista valtioke­hityksestä, niin kuin kansallisessa kirjallisuudessa on usein uskoteltu.

Jussilan argumentti saa tukea myös Seppo Tiihosen esiin tuo­masta näkemyksestä, että patrimoniaalisesti[7] alamaisi­aan hallin­nut hallitsija oli 1800-luvun alun suuriruhtinas­kun­nassa Suo­men suuriruhtinaskunnassa reaali­historialli­sesti yhtä vahva maaomaisuutensa ja ihmistensä herra kuin keskiajal­lakin. Herruus ei riipu siitä, oliko valta alkupe­räistä tai joh­det­tua, kuten ei siitäkään, oliko omistus yksi­tyisoikeu­dellista vai julkisoikeudellis­ta.[8]

Tavallisin aikalaisnäkemys oli, että Suomi oli Venäjän voittomaa, joka oli saanut oikeu­tensa lahjana keisarilta. Aikalaisnäkemyksen mukaan Porvoossa ei tehty "hallitussopimusta", jossa Suomen säädyt olisivat olleet toinen sopijapuoli. Yleisempi näkemys oli, että keisari oli tehnyt tahtonsa mukaisen yksipuolisen aktin. Tämä kanta lienee ollut syynä siihen, että Suomen asi­ain komi­tea yrittikin saada Aleksan­terin vuonna 1819 vahvis­tamaan maan "oikeudet ja konsti­tuti­on".[9] Samanlaisia yrityksiä tehtiin keisarin vaih­­dut­tua.

Markku Tyynilä on osoittanut, ettei hallitus­konselji ollut edes valtiosääntöisessä merkityksessä mikään hallitus. Konseljin ohjesääntö rakennettiin Por­voossa käytännöllisiä tarkoituksia varten.[10] Raimo Savolai­nen puolestaan tote­aa, ettei myöskään Suomen eri­tyisasemaa korosta­va Keisa­rilli­sen Suomen senaatti voinut olla hallitus de facto, vaan toimeenpanovalta pysyi Venäjän itsevaltai­sella keisarilla. Eng­lannin, Ranskan ja Saksan perustus­lailli­sen monarkian puitteissa toteuttavan modernin minis­terika­binetin tapaista instituutiota ei suuri­ruhtinaskunnassa ollut.[11] Taimi Tor­vi­sen mu­kaan hallitus sai senaatinomai­sia piirteitä vain, kun se toimi hallitsijan neuvonantajakun­tana. Keisari ei missään asiassa ollut velvollinen tiedus­telemaan senaatin mielipidettä.[12]

­Daniel Boëthiuksen luonnonoikeudel­lisia val­tiote­oreet­tisia käsityk­siä ei pidetty mahdollisena soveltaa Suomen suuriruhtinas­kun­taan. Suu­riruhtinaskunnalta puut­tui suvereenisuus.[13] Myöskään kysymys siitä, oliko Suomi valtio vai provinssi, ei ollut Jussilan mukaan tärkeää ennen 1850-lukua. Tosin Fred­rik Stjernvall totesi jo vuonna 1811 kysy­myksen Suo­men omasta armeijasta ratkaisevan, olisi­ko Suomi "yksi Venä­jän alaisista valloitetuista provinsseis­ta, vai sen kanssa yhtei­sen hallituksen alainen, porvarilli­sen vapautensa, lakiensa ja konstitution­sa puo­lesta erillinen valtio".[14] Stjer­nvallin ajassaan poikkeuksellinen käsitys on sinänsä lähellä hyväksyttävis­sä olevaa (mo­dernin) valtion käsitystä. Se on kuitenkin esitetty tulevaisuuteen viittaavassa kysymysmuodossa, ei jo tapahtuneena.

Sen sijaan taloudellisena entiteettinä, Jussilan sanoin finanssi- tai vero­val­tiona Suo­mes­ta puhu­taan jo 1810-luvulla. Turun yli­opiston profes­sori Daniel Myreen mää­ritteli sen seuraavasti: valtiolaitos on kansa­kun­nan luoma poliittinen orga­ni­saatio, joka oli ole­massa kansa­kun­taa varten, eikä päin­vas­toin. Suomessa tällainen poliitti­nen organisaatio oli ennen muuta senaatti. Vaikka val­tio­koneisto saattoi Myree­nin mielestä merkitä kansakun­nalle joko edistystä tai taantu­maa, oli valtiossa keskeistä vero­tus­jär­jes­telmä. Jos taas valtio tukahdutti kansa­kun­nan kehi­tys­tä, oli se lak­kautetta­va ja vaihdettava parem­paan, My­reen päätteli John Locken ja Jean-Jaqcues Rousseaun tapaan.­[15]

My­ree­nil­le kan­sa­kunta oli selväs­ti sama kuin ­valtion kan­sa. Mutta ketkä kuuluivat Myree­nin "kansaan"? Kan­sansi­vis­tys ja hengenviljely olivat Myreenin mielestä sidoksissa ensisijaisesti taloudelliseen hyvinvointiin. Kan­sanvalistuk­sen esteenä oli enemmistön käyttämä kieli. "Kansakunnan suuri jouk­ko puhuu omaa kieltään, jota sivistynyt osa tavallisesti – paitsi eräis­sä uskonnollisissa kirjoissa ja yleisissä asetuk­sissa ja kir­joi­tuksissa – ei käytä. Kansakun­nan sivistyneet, virkamies­ten, säätyhenkilöiden ja heidän perheittensä muodostamat luokat puhuvat omaa kieltään, joka sitä paitsi muodostaa lainsäädännön virallisen kielen, mutta jota edellä mainitut eivät ymmärrä." Tällaisen järjes­telmän Myreen toteaa "täydellisesti ehkäisevän edis­tymisen henkisen kehityksen alalla".[16]

Kun pidämme mielessä käsitteellisen lähtökohtamme yhtenäisestä, riittävän sivistyneestä kansakun­nasta - tässä olennai­nen termi – voi vain todeta, että sen toteutuminen Myreenin aikana oli käytän­nössä mahdoton­ta. Mainittu ristiriita oli ylittä­mätön. Myreen ei myöskään ehdot­tanut kumpaa­kaan ajateltavissa olevaa vaihtoeh­toa: ei sitä, että eliitti omak­suisi kansan enemmistön kielen tai että kansa koulu­tettai­siin ruotsin kielen taitavaksi. Sellais­ten väestöksi ymmärrettävää kansaa koskevien ehdotusten aika oli modernis­sa, eikä sen aika ollut tullut vielä 1800-luvun alkupuolella.

Luonnonoikeudellisen käsityksen rinnalla esiintyi 1800-luvun alussa myös orgaaninen valtiokä­sitys. Professori J. J. Tengström kir­joitti 1817:

"Valtio on ja sen täytyy olla organismi, ei velttoa arkipäi­vän elämää, vaan ihmis­ten korkeimpia pyrkimyksiä var­ten".[17]

Tengströmille valtio oli paitsi ulkoinen turvallisuu­den takaava turvallisuus­koneis­to, myös halli­tus, virka­miehet ja kansa edistämässä kai­kille yhteisiä korkeampia päämääriä, ei yksityistä etua. Tengströmin näkemyksessä yhtyvät "maa", "maapäi­vät", "valtio­lai­tos" ja "kansa" hallinto­koneis­toineen. A. I. Ar­wids­sonilla tämä käsitys oli vielä sel­keäm­pi: juuri val­tioksi tule­minen oli samalla kansaksi (ett folk) tule­mis­ta.[18]

Mutta Arwidsson­kin vai­ke­nee siitä, mikä määri­tel­mässä on kes­keistä. Mistä kansa Etelä-Euroopan vallan­kumouksia ihailleen Arwidsso­nin mielestä oikein muo­dostui? Schellingiltä filosofiset ajatukset lainanneen Ar­widssonin ja Venäjään ensimmäisten joukossa lojaalisti suhtautuvan Tengströmin tiiviisti valti­oon liittyvät käsityk­set eroavat kummatkin selvästi saksalaisen nationa­listisen ajattelun kärjessä olleen J. G. Herderin kansakun­nan teoriasta.

Herderille­ kansa­kun­ta, Nation, oli sama kuin kansa, Volk. Kansa­kunnan tär­keim­mät piirteet olivat kuitenkin valtion sijaan kieli, kult­tuuri ja kan­sal­lisen luon­teen­piirteen mu­kaiset aiko­muk­set tai sisäi­nen tunte­mus. Herder ei ajate­llut kansakuntaa ensisi­jaisesti valtiona, vaan hän vastusti suuria valtioi­ta, jotka koos­tuivat "eri kansa­kunnis­ta". Herderille todelli­nen mer­kitys kansakun­nalle oli kan­sa, joka yhdistyi kielen ja kansallis­ten luon­teenpiirtei­den avulla. Kansakunnaksi tulemiseksi kansan ei tar­vin­nut Herde­rin mielestä edes olla sivistys­kansa.[19] Suuriruh­tinaskun­nan oppineilta tällai­nen varhai­nen natio­nalistiseksi ja kan­sasta poliittista voimaa hakevaksi ajatte­luksi luon­neh­dittava näkemys kokonaan puuttui. Se kor­vaantui prag­maattisesti (millä tahansa) valtiolla tai imperiumilla, joka sitten tarvitsi (sivistynyt­tä) kansaa.

Suomen valtion mahdol­li­suu­den teoreettiseen keskus­teluun toi vuonna 1838 Suo­messa aiem­min lääketieteen professo­rina ollut A.I Arwids­sonin, J. G. Linsenin ja I. Ilmonin ystävä, ruotsa­lainen profes­sori Israel Hwas­ser. Mutta meni vielä pitkään, ennen kuin hänen kirjoituksensa (Om Al­lians-tractaten emellan Sverige och Ryssland år­ 1812. Politisk betraktelse öfver Nordens nuvarande ställ­ning)[20] yhteenkietoutu­nut hegelisti­nen ja luon­nonoikeu­del­li­nen sisältö kävi ymmär­rettäväksi suoma­laiselle vallas­sa oleval­le poliittiselle eliitil­le, puhu­mattakaan muusta väestöstä, joka ei tällaisilla ajatuksilla päätään liene vaivannut. Her­deriläi­nen kansa­kun­nan käsite tulee nykyai­kai­sessa mieles­sä teoreettiseen keskuste­luun mukaan paljon myöhem­min kuin puhuminen valtiosta.[21]

Hwasserilla itsellään oli vain hämärä käsitys saamansa nihkeän vastaanoton syistä, ja hän kir­joittikin myö­hem­pien aikojen Paasikiveä muistuttavalla tavalla:

"Tiesin hyvin, että suomalaisilla ei y­leensä ole mitään poliittis­ta ymmär­rystä - mutta että kirjoitus, joka ensimmäistä kertaa julki­sesti puhuu suomalaisista kansakuntana, jolla on ominta­keinen luon­ne ja lujasti perustettu poliitti­nen ole­mus, ei herätä heissä muuta kuin mielipa­han tuntei­ta - on ollut minulle sellai­nen merkki ajattelutavan lat­teudesta, että olen kuin pilvestä pudonnut."[22]

Hwas­ser oli selvästi tuon ajan suomalai­sille ajattelijoille liian herde­riläinen. Israel Hwasserin sopimuste­oreettinen valtiollinen malli hyväksyt­tiin Suomessa vasta vuosisadan jälkipuoliskolla.

Pekka Kuoharisen salanimellä kirjoit­tanut A. I. Ar­wids­son oli vastannut Hwasserille heti kir­joituk­sessaan marras­kuus­sa 1838. Siinä Kuoharinen kumo­si Hwasserin esittä­mät myönteiset arviot Suomen ja venä­jän yhteydestä ja sen vaikutuksesta Suomen valtiolli­seen ase­maan. Uppsa­lan yliopis­ton historian professori Erik Gustaf Geijer yhtyi Kuohari­sen näkemyksiin. Hwas­serin ja Kuoha­risen väittely jatkui vielä seuraavan vuosi­kymmenen alussa keskustelun liik­kuessa Suomen sodan aikaisten uskollisuu­denlupausten, valtiosääntötulkintojen ja lailli­suustulkintojen ympärillä. Uutta Kuoharinen toi esiin tehdessään propa­gandistisen viittauk­sen harjoitetusta talon­pojan tappolinjas­ta Vanhan Suomen alueella. Siellä vallit­se­vat feodaaliset maanomistussuh­teet aiheuttivat vakavia ongelmia talonpo­jille, joiden oli vaikea osoittaa omistavan­sa talonsa.[23]

Ruot­sissa hänen keskustelu­kumppaninsa Olli Kekä­läinen (eli todennäköi­sesti A. I. Arwids­so­n) saattoi hyväk­syä sen sopimus­te­oreettisen osan jo 1840-luvulla. Kekäläi­nen todisteli Por­voon tapah­tumien vuonna 1809 olleen "val­tiotoimes­sa annettu lahja, joka pukeutui sopi­muksen muo­toon". Mutta Kekäläisen valtio oli, kuten J. J. Nord­strö­min opettajal­lakin, professori My­reenillä, vain me­kanis­ti­nen "inrätt­ning" kansakunnan käytössä ja tarpeis­sa. Kuten Osmo Jussila toteaa, "Suo­men valtio" sai odot­taa valtiol­lista olemus­taan J. J. Nord­strö­min valtio-oikeu­den luentoi­hin 1842 ja Snelmannin hege­listisen val­tiofilo­sofi­an läpi­mur­toon asti 1840-luvulla.[24] Tässäkin ajattelun mur­ros näyttää ajoittuvan 1840-luvun alkuun.

Toisin sanoen valtio hyväksyt­tiin heti, kun sen hy­väksy­mi­nen tuli tarpeellisek­si muissa (propagandistisissa) tarkoi­tuksissa. Valtion mukaantulo oli tar­peellis­ta varhai­sen nationalistisen ajatte­lun luo­massa prosessissa: t.s. silloin, kun syntyi ajatusra­ken­nelma kan­sa­kun­nan rakenta­mi­seksi. Tätä kehi­tystä vahvisti val­tiopäivi­en aloit­tami­nen 1860-luvulla, joka toi esiin toisen moder­niin valtioon liitty­vän uuden valtiolli­sen ele­mentin, vetoa­misen äänestä­jiin - kansaan. Sen jälkeen hallitsijat tarvit­sivat nyt kansaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Suomessa tämä merkitsi todel­lisen nationalismin edellytyk­senä olevan puo­luepoli­tiikan syntyä.
[1] Osmo Jussila, Maakunnasta valtioksi.
[2]Toivo J. Paloposki, Talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustus vapaudenajalla, Historiallisia tutkimuksia, 1961, s. 390
[3]Aulis J. Alanen, Suomen historia vapaudenajalla, s. 339.
[4]Osmo Jussila, Maakunnasta valtioksi, 1987, s. 36.
[5]Jussila 1987, s. 36, 49 - 54. Vrt. esim. Matti Klinge, Senaatin­torin sanoma, Tutkielmia suuriruhtinaskunnan ajalta, Keuruu 1986, s. 9 - 14.
[6]Jussila 1987, s. 41.
[7]Käsitteen takana on latinan patrimonium, isänperintömaa. Erityisesti Pietari I:stä edeltäneenä aikana tsaarin valta ja valtiojärjes­tys perustui maanomistukseen. Suhde alamaisiin oli tällöin yksityisoi­keudellinen, kuten talonisännän suhde lapsiinsa ja palkollisiinsa. Raimo Savolaisen mukaan "patrimoniaaliseen hallitsemiseen kytkey­tyvä henkilökohtainen vallankäyttö kokosi tehokkaasti yhteen ne monet erilaiset ainekset, joista poliittinen toiminta Suomen suuriruh­tinaskunnan hallinnossa koostui. Raimo Savolainen, Suosikkisenaatto­rit, Venäjän keisarin suosio suomalaisten senaattoreiden menestyksen perustana 1809 - 1892, s. 5.
[8]Seppo Tiihonen, Herruus II. Ruotsi ja Venäjä. Hallintohistorial­lisia tutkimuksia 11, Helsinki 1994, s. 324.
[9]Jussila 1987, s. 42 - 44. Suomeen oli saatu tietoja Aleksanteri I:n vapaamielisen linjan jatkumisesta, kun lehdet olivat lainanneet keisarin puheita Puolan valtiopäivillä 1818. Liisa Castrén. Adolf Iwar Arwidsson isänmaallisena herättäjänä. Helsinki 1951, s. 37.
[10]Markku Tyynilä, Senaatti. Tutkimus hallituskonselji-senaatista. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 5, Helsinki 1992.
[11]Savolainen 1994, s. 6. Tiihonen 1994, s. 306.
[12]Taimi Torvinen, Autonomian ajan senaatti. Teoksessa Valtio­neuvoston historia I, Helsinki 1978, s. 19.
[13]Vrt. Anderson 1991, s. 7.
[14]Lainaus teoksesta Jussila 1987, s. 62.
[15]Jussila 1987, s. 63 - 64.
[16]Castrén 1951, s. 57, josta myös Myreenin lainaus.
[17]Lainaus teoksesta Jussila 1987, s. 64. Suomalaisten puuttuvasta kansallistunnosta, yleisestä velttoudesta ja jälkikäteen heränneestä kiintymyksestä Ruotsiin puhuu myös C. J. Walleen kirjeessään J. Fr. Aminoffil­le vuonna 1813. Castrén 1951, s. 64.
[18]Jussila 1987, s. 66 - 68.
[19]Kemiläinen 1964, s. 40 -41.
[20]Kirjoitus esitellään tiiviisti teoksessa Junnila 1972, s. 15 - 17.
[21]Jussila 1987, s. 69 - 75.
[22]Lainaus teoksesta Jussila 1987, s. 74.
[23]Junnila 1972, s. 18 - 25.
[24]Jussila 1987, s. 75 - 81.