Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) ja Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (MEKU) yhdistyvät vuoden 2014 alussa Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi (KAVI). Sähköpostiosoitteemme ovat 1.1.2014 alkaen muotoa etunimi.sukunimi@kavi.fi
Osoite: Sörnäisten rantatie 25 A, PL 16, 00501 Helsinki
National Audiovisual Archive and Finnish Centre for Media Education and Audiovisual Media will merge from the 1st of January 2014 to form a new organization, National Audiovisual Institute. Our e-mail addresses will change to firstname.lastname@kavi.fi
Address: Sörnäisten rantatie 25 A, P.O. Box 16, 00501 Helsinki, Finland
keskiviikkona, joulukuuta 04, 2013
maanantaina, joulukuuta 02, 2013
IDFA - Dokumenttielokuvafestivaali Amsterdamissa
Maailman suurimpiin kuuluva dokumenttielokuvafestivaali IDFA
Amsterdamissa toimii tuttuun tapaan erinomaisesti. Järjestelyt olivat ennallaan:
akkreditoituneen guest pass (210 e + verot) oikeutti ensinnäkin festivaalin
alkupuolella järjestettyihin ilmaisiin teollisuusnäytöksiin (industry
screenings) pelkästään passia näyttämällä. Kukin elokuva näytettiin niissä
vain kerran, mikä tuotti päällekkäisyyttä ja alkupainotteista matkaa
festivaaleille. Paikkaaminen tosin oli helppoa: muihin näytöksiin pääsi helposti
varaamalla aamuisin yhdeksän maissa ja sen myötä käytännössä jonottamatta lipun
sai haluamiinsa näytöksiin myös seuraavaksi päiväksi. Erillisiä lippuja ei enää
printattu, vaan kaikki toimi passin koodia lukemalla. Koska koodi luetaan myös
elokuvasalin ovella, festivaali tietää, jos varattuja lippuja jää käyttämättä.
Loppuunmyytyihin näytöksiin saattoi yrittää jonottamalla ovella: jostakin
syystä tällöin passin koodia ei luettu.
Lippuvarausten lisäksi aamupäivisin ehti nähdä yhden
elokuvan, mitä seurasi yleensä kaksi-kolme elokuvaa ennen tungokseen asti
täysiä iltakuuden ja puoli kahdeksan välillä järjestettyjä Guest meet guest -tapaamisia,
minkä jälkeen ohjelma vaihteli. Tavallisin vaihtoehto oli yhdestä kahteen
elokuvaa, vähän elokuvien pituudesta riippuen. Päivä päättyi yleensä noin klo 23.
Osallistuin myös yhteen iltatilaisuuteen, skandinaavisen dokumentin iltaan, ja
vierailin nuorten END-bileissä samana päivänä.
Kilpailusarjojen elokuvat olivat tuttuun tapaan varsin
laadukkaita. Mitään suurta trendimuutosta ei ole tapahtunut: ympäristön kysymykset
ja sosiaalisen median läsnäolo ovat edelleen vahvoilla – jälkimmäisten suurin
suosikki oli #chicagoGirl – The Social Network Takes on a
Dictator. Historiallinen dokumentti oli edelleen vähissä: parasta
antia oli Land of Promise, joka
kuvasi kompilaation keinoin Euroopan 60 vuoden integraatiohistoriaa. Aineistoa
oli saatu siihen Ruotsista, Saksasta, Ranskasta, Hollannista ja Englannista. Visuaalisesti
sitä voisi kompata hyvin eri maiden rajoilla Afrikassa ja Euroopassa kuvattu Borders, joka osallistui Alankomaiden
kansalliseen kilpailuun.
Televisioon ja festivaaleille äärimmäisen hyvin sopivia
elokuvia oli esillä aika liuta: lusikantaivuttelija Uri Gellerin
vakoilijaurasta kertova dokumentti The
Secret Life of Uri Geller:
Psychic Spy sekä
nyrkkeilijä Muhammed Alin muslimiuraan painottuva The Trials of Muhammed Ali. Uskoisin, että myös Errol Morrisin uusin,
Yhdysvaltain pitkäaikaisen puolustusministeri Donald Rumsfeldin haastattelulle
perustuva The Unknown Known kelpaa
televisioon. Toivottavasti myös The Pipeline,
Vitaly Manskiyn – näin Suomessa tutun Vitalin nimi oli krediiteissä kirjoitettu
– verkkaisa, mutta hienosti etenevä kuvaus kaasuputken varrelta Siperiasta
Saksaan, saadaan nähtäväksi myös Suomessa.
Vaikka historiallisten elokuvien määrä on vähentynyt, monet
elokuvista liittyvät ajankohtaisiin kansainvälisiin teemoihin. Afganistan oli
yhä esillä, Syyrian ja arabien kansannousuja kuvaavat elokuvat ovat syventyneet
teemoihinsa entistä useammin yksilötarinoiden ja vähemmistökertomusten muodossa.
Putinilaista Venäjää monin tavoin kritisoivat elokuvat jatkoivat vyöryään
Amsterdamin valkokankaille. Kiina oli monien elokuvien kohde; yksi hauskimmista
oli leppoisa kuvaus keski-iältään maailman vanhimmasta jazzbändistä: As Time Goes By – Shanghai saa
toivottavasti esityksiä myös Suomessa. Ymmärsin, että ainakin DocLounge on
esittämässä kotiarestissa olleesta kiinalaisesta toisinajattelijasta kertovan
elokuvan Ai Wei Wei – The Fake Case
vielä ennen joulua.
Eri tavoin positiivisia fiboja syntyi myös elokuvasta Coach Zoran and His African Tigers. Se
on riemukas jalkapalloelokuva uuden valtion, Etelä-Sudanin vaikeuksista saada
pystyyn maan arvolle sopiva voittoisa jalkapallomaajoukkue. Kokeneen
serbialaisen valmentajan persoona oli valloittava myös livenä: ulkoisesti hän
muistutti Nikita Hrustsevia eikä räiskyvyyttä puuttunut. Verkkaista viihdykettä
takasi latvialaisen Ivars Seleckisin elokuva Capitalism at Crossroad Street, Riian laitamilla olevan kadun
asukkaiden maailmaa lempeästi tarkasteleva seurantadokkari, joka on jatkoa
hänen kahdelle aiemmalle elokuvalleen samalta kadulta aiemmilta
vuosikymmeniltä. Nyt järjestelmän muutos oli kääntynyt ensimmäiseen kunnon
lamaan ja toimeentulo Latviassa oli taas tiukempaa kuin moneen vuoteen.
Urheiluelokuvat olivat hyvin esillä: jo mainitun Muhammed
Ali -elokuvan lisäksi lumilautailun vaarallisuudesta kertova The Crash Reel itketytti katsojia
trendikkäästi. Parhaimmat katselijat kertoivat vollottaneensa elokuvan mittaan
vähintään viisi eri kertaa. Avoin kyynelehtiminen yhdisti suurta osaa
elokuvista: ajatus kohtauksen hillitystä leikkauksesta kyyneleen puristuessa
esiin on unohdettu täysin – nyt valkokankailla todella itketään pitkään ja
hartaasti elokuvassa kuin elokuvassa. Urheiluvammoista kertovat elokuvat eivät ole Suomessa päässeet esille, vaikka ne ovat olleet kovin ajankohtaisia - esimerkiksi jääkiekon parissa käydyssä keskustelussa - ja sitä paitsi hyvin tehtyjä. Tässä tulee siis jälleen kerran turha suositus satunnaisille ostajille.
Kovaa, kyyneletöntä todistusta esitti Esther Hajdún
elokuvassa Judgment in Hungary,
unkarilaisessa parituntisessa koosteessa vuosia kestäneestä oikeudenkäynnistä,
joissa tuomiolla olivat romaneita murhanneet uusnatsit. Jose Antonio Vargasin Documented taas kuvasi Yhdysvaltojen
laittomien siirtolaisten kamppailua tulla hyväksytyksi maahan, jossa he ovat
oleskelleet ja tehneet työtä suurimman osan elämästään. Lapsena Filippiineiltä
maahan muuttanut Vargas oli tunnettu journalisti – ja silti ”illegaali”.
Epäonnistuneempia tapauksia olivat eteläafrikkaisesta
maanviljelijäperheestä uudessa tilanteessa kertova I, Afrikaaner ja keksitystä mediahypestä kertonut vaatimaton tarina
Broadcasting the End - A Tale About a Magic Mountain. Heikkoihin tapauksiin kuuluivat Italian
Mussolinin ajan imperialismista kertova kooste The Barbaric Land ja omasta syystäni Niek Koppenin jättipitkä The Battle of Java Sea (1996), jonka haastatteluosuudet olivat
pääosin hollanniksi ilman tekstitystä: vanhat ihmiset puhuvat onneksi usein
hitaasti ja ellei kyseessä ollut laivaston terminologia, jotain siitä saattoi
ymmärtääkin muiden kielten perusteella. Aivan kaikkea näkemääni en jaksa nyt
ulkomuistista luetella, paitsi että juuri nyt mieleen pilkahtivat sekä lyhyt The Brick, joka kertoi sujuvalla otteella
aasialaisesta käsityöstä tiiliskivien parissa että Torre David, jonka aiheena asunnonvaltaajien täyttämästä pilvenpiirtäjästä
Venezuelan pääkaupungin Caracasin keskustassa. Jälkimmäisen tekijät suunnittelevat jättipitkää elokuvaa maailman eri slummeista, mutta työstävät sitä lyhyt elokuva kerrallaan.
Täysin tai osittain suomalaisia elokuvia oli runsaammin kuin
moniin vuosiin. Supermenestystä ei tullut: Tonislav Hristovin keskipitkien
elokuvien sarjassa esitetty hauska Soul
food stories tuli shortlistatuksi eli tämä bulgarialais-suomalainen
yhteistuotanto pääsi kolmen parhaan joukkoon. Miia Tervon opiskelijasarjassa
esitetty Santra veti hyvin yleisöä,
Ann-Karin Grönroosin keskusteltu ja kriittisestikin arvioitu Ecopolis China samaten. Jo aiemmin
näkemäni Susanna Helkeen The American
Vagabond, joka palkittiin vastikään Yhdysvalloissa, oli päässyt IDFA:n Reflecting Images: Masters -sarjaan – katsojia ei liene
puuttunut silläkään. Suomi-kritiikkiä ennen festivaalia esittänyt Paul
Anders Simman ohjaama Olga kilpaili
keskipituisten dokumenttien Mid-Length Competition -kilpasarjassa.
Yleisradion Tarinateltan metodilla toteutettu, Benjamin
Orozan ohjaama Voices of El Alto kilpaili sekin
keskipituisten dokumenttien sarjassa. Thomas Balmésin ohjaaman Happiness -dokumentin näytöksiä en
saanut sovitetuksi ohjelmistoon. Suomalaisia tekijöitä oli toki mukana
muissakin kansainvälisissä hankkeissa. Paikan päällä oli lukuisasti sekä nuoria
tekijöitä että kokeneempia tuottajia pitchaamassa omia elokuviaan ja myös
suomalaiset dokumenttia esittävät festivaalit olivat sankoin joukoin
näyttäytymässä kollegoilleen ja tekijöille.
25 elokuvaa ja monta elokuva- ja
elokuvapolitiikkakeskustelua rikkaampana paluu Suomeen oli helpotus: Helsingin
lyhytelokuvafestivaalien tarjoama penkkiharjoittelu johdatteli mukavasti
tiiviiseen dokkariviikkoon Amsterdamissa, joka toteutui rankasta päiväohjelmasta huolimatta kivuttomasti ja
säryttömästi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)