KAVAsta tulee KAVI

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) ja Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (MEKU) yhdistyvät vuoden 2014 alussa Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi (KAVI). Sähköpostiosoitteemme ovat 1.1.2014 alkaen muotoa etunimi.sukunimi@kavi.fi
Osoite: Sörnäisten rantatie 25 A, PL 16, 00501 Helsinki

National Audiovisual Archive and Finnish Centre for Media Education and Audiovisual Media will merge from the 1st of January 2014 to form a new organization, National Audiovisual Institute. Our e-mail addresses will change to firstname.lastname@kavi.fi
Address: Sörnäisten rantatie 25 A, P.O. Box 16, 00501 Helsinki, Finland

IDFA - Dokumenttielokuvafestivaali Amsterdamissa

Maailman suurimpiin kuuluva dokumenttielokuvafestivaali IDFA Amsterdamissa toimii tuttuun tapaan erinomaisesti. Järjestelyt olivat ennallaan: akkreditoituneen guest pass (210 e + verot) oikeutti ensinnäkin festivaalin alkupuolella järjestettyihin ilmaisiin teollisuusnäytöksiin (industry screenings) pelkästään passia näyttämällä. Kukin elokuva näytettiin niissä vain kerran, mikä tuotti päällekkäisyyttä ja alkupainotteista matkaa festivaaleille. Paikkaaminen tosin oli helppoa: muihin näytöksiin pääsi helposti varaamalla aamuisin yhdeksän maissa ja sen myötä käytännössä jonottamatta lipun sai haluamiinsa näytöksiin myös seuraavaksi päiväksi. Erillisiä lippuja ei enää printattu, vaan kaikki toimi passin koodia lukemalla. Koska koodi luetaan myös elokuvasalin ovella, festivaali tietää, jos varattuja lippuja jää käyttämättä. Loppuunmyytyihin näytöksiin saattoi yrittää jonottamalla ovella: jostakin syystä tällöin passin koodia ei luettu.

Lippuvarausten lisäksi aamupäivisin ehti nähdä yhden elokuvan, mitä seurasi yleensä kaksi-kolme elokuvaa ennen tungokseen asti täysiä iltakuuden ja puoli kahdeksan välillä järjestettyjä Guest meet guest -tapaamisia, minkä jälkeen ohjelma vaihteli. Tavallisin vaihtoehto oli yhdestä kahteen elokuvaa, vähän elokuvien pituudesta riippuen. Päivä päättyi yleensä noin klo 23. Osallistuin myös yhteen iltatilaisuuteen, skandinaavisen dokumentin iltaan, ja vierailin nuorten END-bileissä samana päivänä.

Kilpailusarjojen elokuvat olivat tuttuun tapaan varsin laadukkaita. Mitään suurta trendimuutosta ei ole tapahtunut: ympäristön kysymykset ja sosiaalisen median läsnäolo ovat edelleen vahvoilla – jälkimmäisten suurin suosikki oli #chicagoGirl – The Social Network Takes on a Dictator. Historiallinen dokumentti oli edelleen vähissä: parasta antia oli Land of Promise, joka kuvasi kompilaation keinoin Euroopan 60 vuoden integraatiohistoriaa. Aineistoa oli saatu siihen Ruotsista, Saksasta, Ranskasta, Hollannista ja Englannista. Visuaalisesti sitä voisi kompata hyvin eri maiden rajoilla Afrikassa ja Euroopassa kuvattu Borders, joka osallistui Alankomaiden kansalliseen kilpailuun.

Televisioon ja festivaaleille äärimmäisen hyvin sopivia elokuvia oli esillä aika liuta: lusikantaivuttelija Uri Gellerin vakoilijaurasta kertova dokumentti The Secret Life of Uri Geller: Psychic Spy sekä nyrkkeilijä Muhammed Alin muslimiuraan painottuva The Trials of Muhammed Ali. Uskoisin, että myös Errol Morrisin uusin, Yhdysvaltain pitkäaikaisen puolustusministeri Donald Rumsfeldin haastattelulle perustuva The Unknown Known kelpaa televisioon. Toivottavasti myös The Pipeline, Vitaly Manskiyn – näin Suomessa tutun Vitalin nimi oli krediiteissä kirjoitettu – verkkaisa, mutta hienosti etenevä kuvaus kaasuputken varrelta Siperiasta Saksaan, saadaan nähtäväksi myös Suomessa.

Vaikka historiallisten elokuvien määrä on vähentynyt, monet elokuvista liittyvät ajankohtaisiin kansainvälisiin teemoihin. Afganistan oli yhä esillä, Syyrian ja arabien kansannousuja kuvaavat elokuvat ovat syventyneet teemoihinsa entistä useammin yksilötarinoiden ja vähemmistökertomusten muodossa. Putinilaista Venäjää monin tavoin kritisoivat elokuvat jatkoivat vyöryään Amsterdamin valkokankaille. Kiina oli monien elokuvien kohde; yksi hauskimmista oli leppoisa kuvaus keski-iältään maailman vanhimmasta jazzbändistä: As Time Goes By – Shanghai saa toivottavasti esityksiä myös Suomessa. Ymmärsin, että ainakin DocLounge on esittämässä kotiarestissa olleesta kiinalaisesta toisinajattelijasta kertovan elokuvan Ai Wei Wei – The Fake Case vielä ennen joulua.

Eri tavoin positiivisia fiboja syntyi myös elokuvasta Coach Zoran and His African Tigers. Se on riemukas jalkapalloelokuva uuden valtion, Etelä-Sudanin vaikeuksista saada pystyyn maan arvolle sopiva voittoisa jalkapallomaajoukkue. Kokeneen serbialaisen valmentajan persoona oli valloittava myös livenä: ulkoisesti hän muistutti Nikita Hrustsevia eikä räiskyvyyttä puuttunut. Verkkaista viihdykettä takasi latvialaisen Ivars Seleckisin elokuva Capitalism at Crossroad Street, Riian laitamilla olevan kadun asukkaiden maailmaa lempeästi tarkasteleva seurantadokkari, joka on jatkoa hänen kahdelle aiemmalle elokuvalleen samalta kadulta aiemmilta vuosikymmeniltä. Nyt järjestelmän muutos oli kääntynyt ensimmäiseen kunnon lamaan ja toimeentulo Latviassa oli taas tiukempaa kuin moneen vuoteen.

Urheiluelokuvat olivat hyvin esillä: jo mainitun Muhammed Ali -elokuvan lisäksi lumilautailun vaarallisuudesta kertova The Crash Reel itketytti katsojia trendikkäästi. Parhaimmat katselijat kertoivat vollottaneensa elokuvan mittaan vähintään viisi eri kertaa. Avoin kyynelehtiminen yhdisti suurta osaa elokuvista: ajatus kohtauksen hillitystä leikkauksesta kyyneleen puristuessa esiin on unohdettu täysin – nyt valkokankailla todella itketään pitkään ja hartaasti elokuvassa kuin elokuvassa. Urheiluvammoista kertovat elokuvat eivät ole Suomessa päässeet esille, vaikka ne ovat olleet kovin ajankohtaisia - esimerkiksi jääkiekon parissa käydyssä keskustelussa -  ja sitä paitsi hyvin tehtyjä. Tässä tulee siis jälleen kerran turha suositus satunnaisille ostajille.

Kovaa, kyyneletöntä todistusta esitti Esther Hajdún elokuvassa Judgment in Hungary, unkarilaisessa parituntisessa koosteessa vuosia kestäneestä oikeudenkäynnistä, joissa tuomiolla olivat romaneita murhanneet uusnatsit. Jose Antonio Vargasin Documented taas kuvasi Yhdysvaltojen laittomien siirtolaisten kamppailua tulla hyväksytyksi maahan, jossa he ovat oleskelleet ja tehneet työtä suurimman osan elämästään. Lapsena Filippiineiltä maahan muuttanut Vargas oli tunnettu journalisti – ja silti ”illegaali”.

Epäonnistuneempia tapauksia olivat eteläafrikkaisesta maanviljelijäperheestä uudessa tilanteessa kertova I, Afrikaaner ja keksitystä mediahypestä kertonut vaatimaton tarina Broadcasting the End - A Tale About a Magic Mountain. Heikkoihin tapauksiin kuuluivat Italian Mussolinin ajan imperialismista kertova kooste The Barbaric Land ja omasta syystäni Niek Koppenin jättipitkä The Battle of Java Sea (1996), jonka haastatteluosuudet olivat pääosin hollanniksi ilman tekstitystä: vanhat ihmiset puhuvat onneksi usein hitaasti ja ellei kyseessä ollut laivaston terminologia, jotain siitä saattoi ymmärtääkin muiden kielten perusteella. Aivan kaikkea näkemääni en jaksa nyt ulkomuistista luetella, paitsi että juuri nyt mieleen pilkahtivat sekä lyhyt The Brick, joka kertoi sujuvalla otteella aasialaisesta käsityöstä tiiliskivien parissa että Torre David, jonka aiheena asunnonvaltaajien täyttämästä pilvenpiirtäjästä Venezuelan pääkaupungin Caracasin keskustassa. Jälkimmäisen tekijät suunnittelevat jättipitkää elokuvaa maailman eri slummeista, mutta työstävät sitä lyhyt elokuva kerrallaan.

Täysin tai osittain suomalaisia elokuvia oli runsaammin kuin moniin vuosiin. Supermenestystä ei tullut: Tonislav Hristovin keskipitkien elokuvien sarjassa esitetty hauska Soul food stories tuli shortlistatuksi eli tämä bulgarialais-suomalainen yhteistuotanto pääsi kolmen parhaan joukkoon. Miia Tervon opiskelijasarjassa esitetty Santra veti hyvin yleisöä, Ann-Karin Grönroosin keskusteltu ja kriittisestikin arvioitu Ecopolis China samaten. Jo aiemmin näkemäni Susanna Helkeen The American Vagabond, joka palkittiin vastikään Yhdysvalloissa, oli päässyt IDFA:n Reflecting Images: Masters -sarjaan – katsojia ei liene puuttunut silläkään. Suomi-kritiikkiä ennen festivaalia esittänyt Paul Anders Simman ohjaama Olga kilpaili keskipituisten dokumenttien Mid-Length Competition -kilpasarjassa.

Yleisradion Tarinateltan metodilla toteutettu, Benjamin Orozan ohjaama Voices of El Alto kilpaili sekin keskipituisten dokumenttien sarjassa. Thomas Balmésin ohjaaman Happiness -dokumentin näytöksiä en saanut sovitetuksi ohjelmistoon. Suomalaisia tekijöitä oli toki mukana muissakin kansainvälisissä hankkeissa. Paikan päällä oli lukuisasti sekä nuoria tekijöitä että kokeneempia tuottajia pitchaamassa omia elokuviaan ja myös suomalaiset dokumenttia esittävät festivaalit olivat sankoin joukoin näyttäytymässä kollegoilleen ja tekijöille.

25 elokuvaa ja monta elokuva- ja elokuvapolitiikkakeskustelua rikkaampana paluu Suomeen oli helpotus: Helsingin lyhytelokuvafestivaalien tarjoama penkkiharjoittelu johdatteli mukavasti tiiviiseen dokkariviikkoon Amsterdamissa, joka toteutui rankasta päiväohjelmasta huolimatta kivuttomasti ja säryttömästi.