Elokuvateattereihin on tulossa 29.1. Alejandro G. Iñárritun loistelias elokuva The Revenant, joka keräsi joukon Golden Globe palkintoja. Kerron tässä, miksi se kannattaa katsoa:
En tiedä suomennetaanko elokuvan The Revenant
nimeä koskaan, sillä helppoa se ei ole. Nimi tarkoittaa vaeltavaa
sielua, vieläpä niin, että tähän välitilan olotilaan liittyy elementtejä
kostosta. Sitä on käytetty zombie-yhteyksissä ja vampyyritarinoissa,
mutta Alejandro G. Iñárritu, Birdmanista ja Babelista tuttu ohjaajamestari, on sijoittanut tarinansa Amerikan myyttien ja historian keskiöön.
The Revenant -elokuvan päähenkilö on Leonardo DiCaprion
upeasti esittämä Hugh Glass, joka eli todellisen elämänsä vuoriston tai
kuten tavataan sanoa, rajaseudun miehenä. Vuoden 1780 tienoilla
syntynyt mies eli niukin naukin viiskymppiseksi (k. 1833).
Hugh Glass
oli löytöretkeilijä ja turkismetsästäjä Missouri-joen yläosissa,
alueilla jotka nykyisin kuuluvat Montanaan, Pohjois- ja Etelä-Dakotaan
ja Platte-joen alueelle Nebraskassa. Elokuvien maantiede on tietenkin
toista, ja tätäkin kuvattiin henkeäsalpaavien, pilaamattomien maisemien
äärellä Kanadassa ja jopa Argentiinassa, josta filmausryhmälle löytyi kaivattua lunta.
Elokuvan luontokuvat ovat
kaikkien tähtien arvoisia, mutta nekin ovat vain osa elokuvan
visuaalista loistokkuutta. En muista nähneeni paremmin kuvattua elokuvaa
pitkiin aikoihin. Kuvaaja Emmanuel Lubezki on tehnyt hienoa työtä,
mutta niin ovat myös useat erikoistehosteita väsänneet yritykset –
vauhtikohtausten uskomatonta toteutusta ei ilman heitä voi nykyisin
tehdä. Joskus tarkka silmä voi silti erottaa siirtymän, mutta ne kohdat
ovat harvassa.
Glass tunnetaan Amerikan historiassa tarinasta,
joka on myös elokuvan perusjuoni. Hän selvisi erämaasta hengissä, vaikka
oli ensin saanut pahoja vammoja taistellessaan harmaakarhun kanssa ja
sitten vielä jätetty kuolemaan aseettomana ja vailla varusteita
tiettömien taipaleiden, todellisuudessa n. 320 kilometrin päähän Fort
Kiowan turvalinnakkeesta. Selviytymiskamppailu käytiin alueella, jossa hengenmeno on koko ajan lähellä
luonnon, villieläimien, ravinnonpuutteen ja vihamielisten
vastaantulijoiden vuoksi. Kirjailija D. H. Lawrence tiivisti rajamiesten
perusmyytin
sanomalla, että sellainen mies on ”kova, eristynyt, tyyni ja tappaja”.
Kirjallisuuden historiassa Hugh Glass on innoittanut John Gneisenau Neihardtin yli 200-sivuiseen runoon The song of Hugh Glass jo vuonna 1919. Ensimmäinen elokuva aiheesta on vuoden 1971 The Man in the Wilderness, jonka ohjasi Richard C. Sarafian ja jonka pääosissa nähtiin Richard Harris ja John Huston. Elokuva perustuu löyhästi romaaniin The Revenant: A Novel of Revenge, jonka kirjoitti Michael Punke,
nykyisin Yhdysvaltain suurlähettiläs World Trade Organisationissa.
Amerikkalaisessa litteräärissä historiassa villin lännen legendaariset
henkilöt Davy Crockett ja Kit Carson
ovat tietysti hengenheimolaisia. Heistäkin on tehty romaaneja ja
elokuvia pilvin pimein ja he ovat sujuvasti symboloineet eri aikakausina
kulloinkin eri syistä tarpeelliseksi katsottua historiakuvaa omasta
ajastaan.
The Revenant -elokuvan käsikirjoittajia ovat ohjaaja Iñárritu yhdessä Mark L. Smithin
kanssa. Heidän luomuksensa on alkuperäiseen selviytymistarinaan
kuulumaton elliptinen kehyskertomus päähenkilön vaimosta, joka kuuluu
pawnee-kansaan. Yhteinen lapsi seuraa ädin kuoltua isäänsä. Vanha termi
”puoliverisyys”, jota ei tietenkään nykyisin voi käyttää, näyttäytyy
elokuvan kohtauksessa, jossa Haukka-poikaa uhataan suoraan. Isä
varoittaa poikaansa puhumasta: ”Eivät he kuule sinua, he näkevät vain
sinun kasvosi.” Ja ne ovat intiaanin kasvot.
Tämä laajentaa
elokuvaa selviytymis- ja kostotarinasta multikulttuuriseksi tavalla,
joka tietysti muistuttaa pitkästä western- ja rajaseutu-perinteistä, ja
joka on hyvinkin altis sekä kolonialismin että rasismin kritiikille.
Elokuvassa tämä kriittisyys ei silti ole päälle liimattua, vaan luonteva
osa sekä taiteellista että narratiivista rakennetta.
The Revenant
alkaa elävästi kuvauksella majavan metsästäjistä, jotka joutuvat
nykyisen Pohjois-Dakotan alueella asuvien arikara-intiaanien verisen
hyökkäyksen kohteeksi keskellä syvää korpea. Arikaran synonyymi on ree,
jota elokuvassa ja sen käännöksessä hieman hämäävästi käytetään
selittämättä sen olevan sama kuin arikara. Elokuvan arikarat ovat itse
asiassa vanhan päällikön johtama etsintäryhmä, jonka tavoitteena on
löytää siepattu päällikön tytär. Vaellukseensa, jossa kohtaamiset ovat
joko kaupankäyntiä tai yhteenottoja, he tarvitsevat hevosia ja ruokaa,
ja niitä saadaan turkiksilla, joita metsästäjät ovat kovalla työllään
keränneet.
Suurten tasankojen ja lähivuoristojen erämaa on villi
ja väkivaltainen. Vuoteen 1823 sijoittuva elokuva näyttää, kuinka
sotajalalla ovat milloin mistäkin syystä – epäilemättä hyvistä,
käytännöllisistä syistä – Suuren tasankoalueen alueen eri
intiaanikansat, mutta tapojen erilaisuudesta ja uskonnoista riippumatta
menestyksen salaisuus on sama myös amerikkalaisilla ja ranskalaisilla,
joiden häikäilemättömyyttä ja raakuutta perustellaan omilla, useimmiten
rahaan liittyvillä tavoitteilla.
Selväksi käy, että mistään näistä
lähtökohdista ja perusteista ei tosiasiassa ole kansakuntaa
perustamaan, vaikka ne ovat kyllä olleet jo puolitoista vuosisataa
myytteinä tätä historiakuvaa luomassa. Kunniasanat ja luottamus ovat
sittenkin vain valuuttaa, jonka arvo mitätöityy kerta toisensa jälkeen,
milloin mistäkin syystä, useimmiten petoksen kautta. Petosta symboloi Tom Hardyn taitavasti
näytelty hahmo John Fitzgerald, raaka kovis, jonka henkilökohtaisena
tavoitteena kuitenkin on vain ”punainen tupa ja perunamaa” Texasissa.
Väkivallan
ja raakalaismaisten kohtausten välillä jopa erämaan ihminen kohtaa
toisen ihmisen rotuun, kansaan, heimoon tai kieleen katsomatta
inhimillisin perustein, säälin, myötätunnon tai yhteisen edun
motivoimana. Hugh Glass ei hänkään selviä erämaasta omin voimin, vaan
saa ja antaa apua jopa niille lähimmäisilleen, jotka melkein kaikissa
olosuhteissa olisi luokiteltu vihollisiksi. Tällaiset onnen hetket
jäävät – ja tämä on ohjaajalle tyypillistä – varsin lyhyiksi.
Elokuvakokemus,
jota ennen kokemattoman huima kuvaus johdattaa, on alkutaistelusta
loppuyhteenottoon asti peittelemättömän väkivaltainen. En silti sanoisi
sitä mässäileväksi, vaikka kuolema onkin tarinassa koko ajan läsnä ja
graafinen esitys ohjaaja Iñárritulle tyypillisesti yksityiskohtaista.
Aivan heikkohermoisille se ei kuitenkaan sovi. Elokuvan taiteellisesti
viritetty hengellisyys, joka näkyy uni- ja hourekohtauksissa, tukee
kyllä elliptistä, ”flashbackina” esitettyä tarinaa, mutta ei kasva
kovinkaan merkittäväksi katsojan saamalle käsitykselle elokuvan
sanomasta, vaikka ei siitä elokuva taiteellisen muodon kannalta voi
sanoa muodostuvan myöskään häiriötekijää.
Suosittelen vilpittömästi hyvän elokuvan ystäville. Elokuvateattereissa 29.1.2015.
