Elokuvateattereihin on tulossa 29.1. Alejandro G. Iñárritun loistelias elokuva The Revenant, joka keräsi joukon Golden Globe palkintoja. Kerron tässä, miksi se kannattaa katsoa:
En tiedä suomennetaanko elokuvan The Revenant nimeä koskaan, sillä helppoa se ei ole. Nimi tarkoittaa vaeltavaa sielua, vieläpä niin, että tähän välitilan olotilaan liittyy elementtejä kostosta. Sitä on käytetty zombie-yhteyksissä ja vampyyritarinoissa, mutta Alejandro G. Iñárritu, Birdmanista ja Babelista tuttu ohjaajamestari, on sijoittanut tarinansa Amerikan myyttien ja historian keskiöön.
The Revenant -elokuvan päähenkilö on Leonardo DiCaprion upeasti esittämä Hugh Glass, joka eli todellisen elämänsä vuoriston tai kuten tavataan sanoa, rajaseudun miehenä. Vuoden 1780 tienoilla syntynyt mies eli niukin naukin viiskymppiseksi (k. 1833).
Hugh Glass oli löytöretkeilijä ja turkismetsästäjä Missouri-joen yläosissa, alueilla jotka nykyisin kuuluvat Montanaan, Pohjois- ja Etelä-Dakotaan ja Platte-joen alueelle Nebraskassa. Elokuvien maantiede on tietenkin toista, ja tätäkin kuvattiin henkeäsalpaavien, pilaamattomien maisemien äärellä Kanadassa ja jopa Argentiinassa, josta filmausryhmälle löytyi kaivattua lunta.
Elokuvan luontokuvat ovat kaikkien tähtien arvoisia, mutta nekin ovat vain osa elokuvan visuaalista loistokkuutta. En muista nähneeni paremmin kuvattua elokuvaa pitkiin aikoihin. Kuvaaja Emmanuel Lubezki on tehnyt hienoa työtä, mutta niin ovat myös useat erikoistehosteita väsänneet yritykset – vauhtikohtausten uskomatonta toteutusta ei ilman heitä voi nykyisin tehdä. Joskus tarkka silmä voi silti erottaa siirtymän, mutta ne kohdat ovat harvassa.
Glass tunnetaan Amerikan historiassa tarinasta, joka on myös elokuvan perusjuoni. Hän selvisi erämaasta hengissä, vaikka oli ensin saanut pahoja vammoja taistellessaan harmaakarhun kanssa ja sitten vielä jätetty kuolemaan aseettomana ja vailla varusteita tiettömien taipaleiden, todellisuudessa n. 320 kilometrin päähän Fort Kiowan turvalinnakkeesta. Selviytymiskamppailu käytiin alueella, jossa hengenmeno on koko ajan lähellä luonnon, villieläimien, ravinnonpuutteen ja vihamielisten vastaantulijoiden vuoksi. Kirjailija D. H. Lawrence tiivisti rajamiesten perusmyytin sanomalla, että sellainen mies on ”kova, eristynyt, tyyni ja tappaja”.
Kirjallisuuden historiassa Hugh Glass on innoittanut John Gneisenau Neihardtin yli 200-sivuiseen runoon The song of Hugh Glass jo vuonna 1919. Ensimmäinen elokuva aiheesta on vuoden 1971 The Man in the Wilderness, jonka ohjasi Richard C. Sarafian ja jonka pääosissa nähtiin Richard Harris ja John Huston. Elokuva perustuu löyhästi romaaniin The Revenant: A Novel of Revenge, jonka kirjoitti Michael Punke, nykyisin Yhdysvaltain suurlähettiläs World Trade Organisationissa.
Amerikkalaisessa litteräärissä historiassa villin lännen legendaariset henkilöt Davy Crockett ja Kit Carson ovat tietysti hengenheimolaisia. Heistäkin on tehty romaaneja ja elokuvia pilvin pimein ja he ovat sujuvasti symboloineet eri aikakausina kulloinkin eri syistä tarpeelliseksi katsottua historiakuvaa omasta ajastaan.
The Revenant -elokuvan käsikirjoittajia ovat ohjaaja Iñárritu yhdessä Mark L. Smithin kanssa. Heidän luomuksensa on alkuperäiseen selviytymistarinaan kuulumaton elliptinen kehyskertomus päähenkilön vaimosta, joka kuuluu pawnee-kansaan. Yhteinen lapsi seuraa ädin kuoltua isäänsä. Vanha termi ”puoliverisyys”, jota ei tietenkään nykyisin voi käyttää, näyttäytyy elokuvan kohtauksessa, jossa Haukka-poikaa uhataan suoraan. Isä varoittaa poikaansa puhumasta: ”Eivät he kuule sinua, he näkevät vain sinun kasvosi.” Ja ne ovat intiaanin kasvot.
Tämä laajentaa elokuvaa selviytymis- ja kostotarinasta multikulttuuriseksi tavalla, joka tietysti muistuttaa pitkästä western- ja rajaseutu-perinteistä, ja joka on hyvinkin altis sekä kolonialismin että rasismin kritiikille. Elokuvassa tämä kriittisyys ei silti ole päälle liimattua, vaan luonteva osa sekä taiteellista että narratiivista rakennetta.
The Revenant alkaa elävästi kuvauksella majavan metsästäjistä, jotka joutuvat nykyisen Pohjois-Dakotan alueella asuvien arikara-intiaanien verisen hyökkäyksen kohteeksi keskellä syvää korpea. Arikaran synonyymi on ree, jota elokuvassa ja sen käännöksessä hieman hämäävästi käytetään selittämättä sen olevan sama kuin arikara. Elokuvan arikarat ovat itse asiassa vanhan päällikön johtama etsintäryhmä, jonka tavoitteena on löytää siepattu päällikön tytär. Vaellukseensa, jossa kohtaamiset ovat joko kaupankäyntiä tai yhteenottoja, he tarvitsevat hevosia ja ruokaa, ja niitä saadaan turkiksilla, joita metsästäjät ovat kovalla työllään keränneet.
Suurten tasankojen ja lähivuoristojen erämaa on villi ja väkivaltainen. Vuoteen 1823 sijoittuva elokuva näyttää, kuinka sotajalalla ovat milloin mistäkin syystä – epäilemättä hyvistä, käytännöllisistä syistä – Suuren tasankoalueen alueen eri intiaanikansat, mutta tapojen erilaisuudesta ja uskonnoista riippumatta menestyksen salaisuus on sama myös amerikkalaisilla ja ranskalaisilla, joiden häikäilemättömyyttä ja raakuutta perustellaan omilla, useimmiten rahaan liittyvillä tavoitteilla.
Selväksi käy, että mistään näistä lähtökohdista ja perusteista ei tosiasiassa ole kansakuntaa perustamaan, vaikka ne ovat kyllä olleet jo puolitoista vuosisataa myytteinä tätä historiakuvaa luomassa. Kunniasanat ja luottamus ovat sittenkin vain valuuttaa, jonka arvo mitätöityy kerta toisensa jälkeen, milloin mistäkin syystä, useimmiten petoksen kautta. Petosta symboloi Tom Hardyn taitavasti näytelty hahmo John Fitzgerald, raaka kovis, jonka henkilökohtaisena tavoitteena kuitenkin on vain ”punainen tupa ja perunamaa” Texasissa.
Väkivallan ja raakalaismaisten kohtausten välillä jopa erämaan ihminen kohtaa toisen ihmisen rotuun, kansaan, heimoon tai kieleen katsomatta inhimillisin perustein, säälin, myötätunnon tai yhteisen edun motivoimana. Hugh Glass ei hänkään selviä erämaasta omin voimin, vaan saa ja antaa apua jopa niille lähimmäisilleen, jotka melkein kaikissa olosuhteissa olisi luokiteltu vihollisiksi. Tällaiset onnen hetket jäävät – ja tämä on ohjaajalle tyypillistä – varsin lyhyiksi.
Elokuvakokemus, jota ennen kokemattoman huima kuvaus johdattaa, on alkutaistelusta loppuyhteenottoon asti peittelemättömän väkivaltainen. En silti sanoisi sitä mässäileväksi, vaikka kuolema onkin tarinassa koko ajan läsnä ja graafinen esitys ohjaaja Iñárritulle tyypillisesti yksityiskohtaista. Aivan heikkohermoisille se ei kuitenkaan sovi. Elokuvan taiteellisesti viritetty hengellisyys, joka näkyy uni- ja hourekohtauksissa, tukee kyllä elliptistä, ”flashbackina” esitettyä tarinaa, mutta ei kasva kovinkaan merkittäväksi katsojan saamalle käsitykselle elokuvan sanomasta, vaikka ei siitä elokuva taiteellisen muodon kannalta voi sanoa muodostuvan myöskään häiriötekijää.
Suosittelen vilpittömästi hyvän elokuvan ystäville. Elokuvateattereissa 29.1.2015.
En tiedä suomennetaanko elokuvan The Revenant nimeä koskaan, sillä helppoa se ei ole. Nimi tarkoittaa vaeltavaa sielua, vieläpä niin, että tähän välitilan olotilaan liittyy elementtejä kostosta. Sitä on käytetty zombie-yhteyksissä ja vampyyritarinoissa, mutta Alejandro G. Iñárritu, Birdmanista ja Babelista tuttu ohjaajamestari, on sijoittanut tarinansa Amerikan myyttien ja historian keskiöön.
The Revenant -elokuvan päähenkilö on Leonardo DiCaprion upeasti esittämä Hugh Glass, joka eli todellisen elämänsä vuoriston tai kuten tavataan sanoa, rajaseudun miehenä. Vuoden 1780 tienoilla syntynyt mies eli niukin naukin viiskymppiseksi (k. 1833).
Hugh Glass oli löytöretkeilijä ja turkismetsästäjä Missouri-joen yläosissa, alueilla jotka nykyisin kuuluvat Montanaan, Pohjois- ja Etelä-Dakotaan ja Platte-joen alueelle Nebraskassa. Elokuvien maantiede on tietenkin toista, ja tätäkin kuvattiin henkeäsalpaavien, pilaamattomien maisemien äärellä Kanadassa ja jopa Argentiinassa, josta filmausryhmälle löytyi kaivattua lunta.
Elokuvan luontokuvat ovat kaikkien tähtien arvoisia, mutta nekin ovat vain osa elokuvan visuaalista loistokkuutta. En muista nähneeni paremmin kuvattua elokuvaa pitkiin aikoihin. Kuvaaja Emmanuel Lubezki on tehnyt hienoa työtä, mutta niin ovat myös useat erikoistehosteita väsänneet yritykset – vauhtikohtausten uskomatonta toteutusta ei ilman heitä voi nykyisin tehdä. Joskus tarkka silmä voi silti erottaa siirtymän, mutta ne kohdat ovat harvassa.
Glass tunnetaan Amerikan historiassa tarinasta, joka on myös elokuvan perusjuoni. Hän selvisi erämaasta hengissä, vaikka oli ensin saanut pahoja vammoja taistellessaan harmaakarhun kanssa ja sitten vielä jätetty kuolemaan aseettomana ja vailla varusteita tiettömien taipaleiden, todellisuudessa n. 320 kilometrin päähän Fort Kiowan turvalinnakkeesta. Selviytymiskamppailu käytiin alueella, jossa hengenmeno on koko ajan lähellä luonnon, villieläimien, ravinnonpuutteen ja vihamielisten vastaantulijoiden vuoksi. Kirjailija D. H. Lawrence tiivisti rajamiesten perusmyytin sanomalla, että sellainen mies on ”kova, eristynyt, tyyni ja tappaja”.
Kirjallisuuden historiassa Hugh Glass on innoittanut John Gneisenau Neihardtin yli 200-sivuiseen runoon The song of Hugh Glass jo vuonna 1919. Ensimmäinen elokuva aiheesta on vuoden 1971 The Man in the Wilderness, jonka ohjasi Richard C. Sarafian ja jonka pääosissa nähtiin Richard Harris ja John Huston. Elokuva perustuu löyhästi romaaniin The Revenant: A Novel of Revenge, jonka kirjoitti Michael Punke, nykyisin Yhdysvaltain suurlähettiläs World Trade Organisationissa.
Amerikkalaisessa litteräärissä historiassa villin lännen legendaariset henkilöt Davy Crockett ja Kit Carson ovat tietysti hengenheimolaisia. Heistäkin on tehty romaaneja ja elokuvia pilvin pimein ja he ovat sujuvasti symboloineet eri aikakausina kulloinkin eri syistä tarpeelliseksi katsottua historiakuvaa omasta ajastaan.
The Revenant -elokuvan käsikirjoittajia ovat ohjaaja Iñárritu yhdessä Mark L. Smithin kanssa. Heidän luomuksensa on alkuperäiseen selviytymistarinaan kuulumaton elliptinen kehyskertomus päähenkilön vaimosta, joka kuuluu pawnee-kansaan. Yhteinen lapsi seuraa ädin kuoltua isäänsä. Vanha termi ”puoliverisyys”, jota ei tietenkään nykyisin voi käyttää, näyttäytyy elokuvan kohtauksessa, jossa Haukka-poikaa uhataan suoraan. Isä varoittaa poikaansa puhumasta: ”Eivät he kuule sinua, he näkevät vain sinun kasvosi.” Ja ne ovat intiaanin kasvot.
Tämä laajentaa elokuvaa selviytymis- ja kostotarinasta multikulttuuriseksi tavalla, joka tietysti muistuttaa pitkästä western- ja rajaseutu-perinteistä, ja joka on hyvinkin altis sekä kolonialismin että rasismin kritiikille. Elokuvassa tämä kriittisyys ei silti ole päälle liimattua, vaan luonteva osa sekä taiteellista että narratiivista rakennetta.
The Revenant alkaa elävästi kuvauksella majavan metsästäjistä, jotka joutuvat nykyisen Pohjois-Dakotan alueella asuvien arikara-intiaanien verisen hyökkäyksen kohteeksi keskellä syvää korpea. Arikaran synonyymi on ree, jota elokuvassa ja sen käännöksessä hieman hämäävästi käytetään selittämättä sen olevan sama kuin arikara. Elokuvan arikarat ovat itse asiassa vanhan päällikön johtama etsintäryhmä, jonka tavoitteena on löytää siepattu päällikön tytär. Vaellukseensa, jossa kohtaamiset ovat joko kaupankäyntiä tai yhteenottoja, he tarvitsevat hevosia ja ruokaa, ja niitä saadaan turkiksilla, joita metsästäjät ovat kovalla työllään keränneet.
Suurten tasankojen ja lähivuoristojen erämaa on villi ja väkivaltainen. Vuoteen 1823 sijoittuva elokuva näyttää, kuinka sotajalalla ovat milloin mistäkin syystä – epäilemättä hyvistä, käytännöllisistä syistä – Suuren tasankoalueen alueen eri intiaanikansat, mutta tapojen erilaisuudesta ja uskonnoista riippumatta menestyksen salaisuus on sama myös amerikkalaisilla ja ranskalaisilla, joiden häikäilemättömyyttä ja raakuutta perustellaan omilla, useimmiten rahaan liittyvillä tavoitteilla.
Selväksi käy, että mistään näistä lähtökohdista ja perusteista ei tosiasiassa ole kansakuntaa perustamaan, vaikka ne ovat kyllä olleet jo puolitoista vuosisataa myytteinä tätä historiakuvaa luomassa. Kunniasanat ja luottamus ovat sittenkin vain valuuttaa, jonka arvo mitätöityy kerta toisensa jälkeen, milloin mistäkin syystä, useimmiten petoksen kautta. Petosta symboloi Tom Hardyn taitavasti näytelty hahmo John Fitzgerald, raaka kovis, jonka henkilökohtaisena tavoitteena kuitenkin on vain ”punainen tupa ja perunamaa” Texasissa.
Väkivallan ja raakalaismaisten kohtausten välillä jopa erämaan ihminen kohtaa toisen ihmisen rotuun, kansaan, heimoon tai kieleen katsomatta inhimillisin perustein, säälin, myötätunnon tai yhteisen edun motivoimana. Hugh Glass ei hänkään selviä erämaasta omin voimin, vaan saa ja antaa apua jopa niille lähimmäisilleen, jotka melkein kaikissa olosuhteissa olisi luokiteltu vihollisiksi. Tällaiset onnen hetket jäävät – ja tämä on ohjaajalle tyypillistä – varsin lyhyiksi.
Elokuvakokemus, jota ennen kokemattoman huima kuvaus johdattaa, on alkutaistelusta loppuyhteenottoon asti peittelemättömän väkivaltainen. En silti sanoisi sitä mässäileväksi, vaikka kuolema onkin tarinassa koko ajan läsnä ja graafinen esitys ohjaaja Iñárritulle tyypillisesti yksityiskohtaista. Aivan heikkohermoisille se ei kuitenkaan sovi. Elokuvan taiteellisesti viritetty hengellisyys, joka näkyy uni- ja hourekohtauksissa, tukee kyllä elliptistä, ”flashbackina” esitettyä tarinaa, mutta ei kasva kovinkaan merkittäväksi katsojan saamalle käsitykselle elokuvan sanomasta, vaikka ei siitä elokuva taiteellisen muodon kannalta voi sanoa muodostuvan myöskään häiriötekijää.
Suosittelen vilpittömästi hyvän elokuvan ystäville. Elokuvateattereissa 29.1.2015.
