Blogi on elänyt hiljaiseloa, vaikka ei varmaankaan olisi ollut aiheista pulaa. Maailma on menossa sen verran hulluun suuntaan, että se lienee varmin todiste omasta ikääntymisestä.
Vieraantuneisuuden tuntu tukahduttaa jopa uutisnälän. En halua vertailla Yhdysvalloissa sattunutta yhden hengen vaatinutta junaonnettomuutta Syyrian Aleppon pommituksiin, joissa menehtyy satoja. Ehkä kuitenkin palstamillimetrejä tai digitaalisia ruutuja voisi mitata, vaikka tulos ei mairittelisikaan objektiivisia uutiskriteereitä vaalivia.
Keskusteluohjelmissa pohdiskellaan, saako ja pitääkö valehdella ja kuinka paljon. Vaikuttaako asiaan se, että valheiden ammattilainen voidaan valita Yhdysvaltojen presidentiksi, virkaan, jota nimitetään maailman tärkeimmäksi. Joku oli mitannut, että Trumpin puheista nelisen prosenttia on totta.
Eilisessä ajankohtaisohjelmassa keskusteltiin nuorison, erityisesti nuorten miesten alennustilasta, joka näkyy kovina työttömyyslukuina. Edes koulutus ei kiinnosta.
Keskustelijat, joita oli vain neljä, olivat rauhallisia, perehtyneitä käsiteltäviin asioihin omakohtaisesti ja viran puolesta. He edustivat poliittisesti ja yhteiskunnallisesti varsin erilaisia näkökulmia. Katsoja sai hyvän käsityksen poliittisen toiminnan tuloksena syntyneistä yrityksistä parantaa hälyttävää tilannetta.
En muista, sanottiinko sanoja "työllisyysaste" tai "kilpailukyky" kertaakaan. Ei edes tarvinnut. Työstä puhuttiin ja koulutuksesta, mutta myös tuesta ja käytännöllisestä ohjauksesta. Kukaan ei syyllistänyt nuoria, edes niitä vähemmän aktiivisia.
Kukaan ei vaahdonnut maahanmuutosta, islamista tai katupartioista. Eikä kukaan kaivannut natsin rautasaapasta potkaisemaan rintaan "vain kerran". Olipa mukavaa viestintää.
***
Tämä blogi on viime vuosina ollut pitkälle elokuvakeskeistä tarinankudontaa. Ajattelin palata alkuvuosien linjoille. Mikä tahansa aihe maan ja taivaan välillä on mahdollinen. Ihan en elokuvaakaan hylkää, jos se sattuisi jotakuta lukijaa kiinnostamaan.
