Paras tarina voittakoon

Aina silloin tällöin ihminen muistaa jonkin menneen tapahtuman harvinaisen selvästi. Kahdeksan vuotta sitten onnistuin ujolla katsojajoukosta huudetulla pyynnöllä pysäyttämään helsinkiläisen elokuvateatterin aulassa Sir Rogerin ja sain hänet yhteiseen valokuvaan ja nimmarin elämäkertaan.

Aika kuluu, elokuvateatteri Bristol on lopetettu, ja nyt mielestäni parhain ja ehdottomasti huumorintajuisin James Bond, Roger Moore, on edesmennyt 89-vuotiaana. Itsessäni henki pihisee, varsinkin kun on noita allergioita.

James Bondilla oli vakoilutarinoissa lupa tappaa, mutta henkeä panee haukkomaan myös populaarikulttuurin tapahtumiin suuntautunut terrori.

Kulttuurisessa maailmanjärjestyksessämme tapahtuu suuria muutoksia. Lehdistöä tuskin useinkaan ajatellaan nykyisin neljäntenä valtiomahtina ja mediakorporaatiot itsekin laskevat enimmäkseen tuottoja ja tappioita. Sisällöistä välitetään piupaut.

Samaan aikaan yllättävän suuri osa ihmisistä kääntyy arjessaan vapaaehtoisesti sellaisten tietolähteiden puoleen, jonka lähtökohdat ja toteutuksen he tietävät vääriksi. Ihmiset harrastavat viihteellistä vaihtoehtoisuutta. Irwin Goodmanin oppi puree: ”Haistakaa paska koko valtiovalta!”

Viihteen nousu maailmallisessa arvojärjestyksessä näkyy niin terroristien kohteissa kuin arkipäivän valinnoissa. Yhä vielä toistellaan sitä mistä kaikki alkoi noin 25 vuotta sitten: ”Meillä on oikeus viihteeseen. Meillä on oikeus raskaan työpäivän jälkeen maata sohvalla ja…” Oikeutta vaaditaan, mutta ehkä se on vain hämäystä. Perustelut, jos niitä vaivautuisi kaivelemaan, ovat todellisuudessa paljon arkipäiväisempiä ja konkreettisempia kuin abstrakti oikeus.

Modernin kulttuurin tärkein ja itse asiassa sitä määrittelevä ominaisuus oli sen kyky yllättää. Moderni taide oli määritelmällisesti radikaalisti olevaa vastaan, vähintäänkin sen rajoja rikkovaa. Tavoitteena oli usein laittaa osallistujalle älyllisesti herne nenään. Haastamista ei pidetty automaattisesti ylimielisyytenä tai elitisminä, eikä äärien tai rajojen etsimistä ääripäisen kuplan puhaltamisena. Kulttuurisotia syntyi, mutta harvoin. Kukaan ei sanonut, että meillä on oikeus kulttuurisotiin.

Postmodernismi laajensi kulttuuristen kysymysten kirjoa ja toi mukaan monia kiistanalaisia elementtejä. Esimerkiksi käsite identiteetti on kuin kutsu konfliktiin. Ikään kuin identiteettikriisissä ei olisi tarpeeksi purettavaa. Postmoderni toi mukanaan myös fabuloinnin: satuja sai ja piti kertoa missä tahansa ennen totuuksia, totuuksien höttöisenä täytteenä tai totuuksien jälkeen. Kun tähän lisättiin kokemus kaikessa autenttisuudessaan, oli soppa parhaasta tarinasta valmis.

Postmodernismin jälkeen on tulossa metamodernismin aika: sitä luonnehtivat Timotheus Vermeulenin ja Robert van der Akkerin mukaan informoitu naiivisuus, pragmaattinen idealismi ja maltillinen fanatismi. Meillä on kyllä tietoa tai mahdollisuus hankkia sitä, mutta emme jaksa tai välitä piitata siitä – evvk ja kvg. Me esitämme pragmaattisilta vaikuttavia väitteitä (syytöksiä, tavoitteita…), jotka määrittyvätkin itse asiassa idealistisiksi.

Ja se kolmas, maltillinen fanatismi, siihenhän meillä on ehdottomasti oikeus, eikö vain? 

Siksi me kuulemme niin vähän sensuurista ja niin riittoisasti propagandasta. Ja aina vain useammin kuulemme, että meillä on oikeus propagandaan. Ei siis niiden toisten, vaan meidän. Mutta ei puhuta tästä kenellekään. Mehän emme ole fanaattisia vaan maltillisia.

Julkaistu Demokraatissa 1.6.2017