Maanantai ei mittään, tiistai ei mittään, keskiviikko, torstai ei mittään... (Hector)
Minulla ei ole mitään sanomista. Onko teillä?
keskiviikkona, elokuuta 31, 2005
maanantaina, elokuuta 29, 2005
Itäisellä Uudellamaalla
Viikonloppuna matkasimme itäisen Uudenmaan maisemiin. Kullon kartanolla hypistelimme luksusvaatteita maalaiskaupassa, erityisesti pidin eräästä (1045 euroa maksavasta) puvuntakista ja (745 euroa maksavasta) talvitakista, jotka toivoin tietysti saman tiensä saavani syntymäpäivälahjaksi.
Tarkastelimme Kullossa myös 1700-luvun talojen kulmien ratkaisuja, sillä isäntänämme oli eräs kartanonisäntä, jonka oamt restaurointityöt ovat vielä kesken.
Kiertelimme niin, että pääsimme käymään pikaisesti Pernajan kivikirkossa ja katsomassa sen vieressä Mikael Agricolan patsasta.
Strömforsin ruukin maisemissa vietimme hauskaa kesäpäivää ennen illan esiintymistä, josta voitte halutessanne lukea uutisluonteisen jutun viime sunnuntain Kymen Sanomista. Oikein hyvä valokuvakin minusta, mikä ei totisesti ole helppo juttu edes ammattikuvaajille. Onneksi juttuun, etusivun ingressin kanssa noin puoli sivua, oli mahdutettu kaikkiaan peräti neljä kuvaa tasoittamaan yleisvaikutelmaa. Lehteähän on saatavissa hyvin varustetuista kirjastoista, sillä netissä se näyttää olevan maksullista huvia. Loviisan Sanomien juttua vielä odottelen nähtäväksi: semmoinenkin kuulemma on tulossa.
Yön vietimme kartanonherran ja hänen rouvansa vieraana, lammaskyljysten, punaviinin ja anismoukkujen parissa, kartanon maita tallustellen ja lampaita laskeskellen. Tytär ihastui lampaisiin ikihyvikseen, eikä yksi kerta niiden syöttämisessä riittänyt. Vanha kestikievari on rakentumassa kelpo kartanoksi, jonka satojen neliöiden salit ja huoneet tuntuivat kaupunkilaisahtauteen sovittuneelta aika muhkeilta kokemuksilta.
Mutta olihan se kelvannut Augustin Ehrensvärdillekin, joka muistelmissaan useassa kohdassa aluetta kuvailee elävästi. Runebergin rouva, se tortun keksijä, sen sijaan oli omalla matkallaan kyllääntynyt maiseman kivikkoisuuteen, joka oli hänestä yksitoikkoista.
Minä taas pidän kiviä kiehtovana. Jos asuisin siellä, pistäisin heti pystyyn "hiidenkivimyymälän". Siitä voisi rahdata komean kiven jokaiseen maisemoitavaan niemeen ja nokkaan. Sotahullut voisivat rakentaa omat panssariesteensä. Olisi pakokiveä ja mietiskelykiveä. Piilopaikkoja ja sopukoita. Voisi rakentaa vaikka oman Stonehengen. Idea on vapaasti käytettävissä, vaikka en 10 prosentin provisiota panisi pahakseni. Mutta kivet on syytä viedä sieltä pois kokonaisina, ei murskattuina, mitä monet käsiään seteleillä hieroen siellä miettivät. Pysyy maisema maisemana eikä muutu jättömaaksi.
Seuraava päivä alkoi kauniina ja retki uinuvaan Loviisaan, joka oli edellisiltana juhlinut muistakseni 120-vuotisjuhliaan, sujui mainiosti. Sieltä matkasimme Kotkaan, visiteerasimme matkalla pikaisesti Pyhtään kivikirkossa.
Tuuli oli jo yltynyt ja parempaa menoa oli tiedossa laivaretken alkaessa Kaunissaareen. Saaressa sää oli jo huono ja ruokailtuamme palasimme takaisin maakravun elämään: ehdimme käydä häthätää saaren yksityisessä museossa.
Paluumatka Helsinkiin oli jo taistelua trombista tuulta ja myrskyä vastaan. Helsingissä oleskelen sitten elokuvatarkastamon kellarissa, jossa ei ole ikkunaa eikä vessaa. Tuomio kestää ainakin pari viikkoa, mutta kirja edistyy sitten ainakin 10 sivua päivässä.
Tarkastelimme Kullossa myös 1700-luvun talojen kulmien ratkaisuja, sillä isäntänämme oli eräs kartanonisäntä, jonka oamt restaurointityöt ovat vielä kesken.
Kiertelimme niin, että pääsimme käymään pikaisesti Pernajan kivikirkossa ja katsomassa sen vieressä Mikael Agricolan patsasta.
Strömforsin ruukin maisemissa vietimme hauskaa kesäpäivää ennen illan esiintymistä, josta voitte halutessanne lukea uutisluonteisen jutun viime sunnuntain Kymen Sanomista. Oikein hyvä valokuvakin minusta, mikä ei totisesti ole helppo juttu edes ammattikuvaajille. Onneksi juttuun, etusivun ingressin kanssa noin puoli sivua, oli mahdutettu kaikkiaan peräti neljä kuvaa tasoittamaan yleisvaikutelmaa. Lehteähän on saatavissa hyvin varustetuista kirjastoista, sillä netissä se näyttää olevan maksullista huvia. Loviisan Sanomien juttua vielä odottelen nähtäväksi: semmoinenkin kuulemma on tulossa.
Yön vietimme kartanonherran ja hänen rouvansa vieraana, lammaskyljysten, punaviinin ja anismoukkujen parissa, kartanon maita tallustellen ja lampaita laskeskellen. Tytär ihastui lampaisiin ikihyvikseen, eikä yksi kerta niiden syöttämisessä riittänyt. Vanha kestikievari on rakentumassa kelpo kartanoksi, jonka satojen neliöiden salit ja huoneet tuntuivat kaupunkilaisahtauteen sovittuneelta aika muhkeilta kokemuksilta.
Mutta olihan se kelvannut Augustin Ehrensvärdillekin, joka muistelmissaan useassa kohdassa aluetta kuvailee elävästi. Runebergin rouva, se tortun keksijä, sen sijaan oli omalla matkallaan kyllääntynyt maiseman kivikkoisuuteen, joka oli hänestä yksitoikkoista.
Minä taas pidän kiviä kiehtovana. Jos asuisin siellä, pistäisin heti pystyyn "hiidenkivimyymälän". Siitä voisi rahdata komean kiven jokaiseen maisemoitavaan niemeen ja nokkaan. Sotahullut voisivat rakentaa omat panssariesteensä. Olisi pakokiveä ja mietiskelykiveä. Piilopaikkoja ja sopukoita. Voisi rakentaa vaikka oman Stonehengen. Idea on vapaasti käytettävissä, vaikka en 10 prosentin provisiota panisi pahakseni. Mutta kivet on syytä viedä sieltä pois kokonaisina, ei murskattuina, mitä monet käsiään seteleillä hieroen siellä miettivät. Pysyy maisema maisemana eikä muutu jättömaaksi.
Seuraava päivä alkoi kauniina ja retki uinuvaan Loviisaan, joka oli edellisiltana juhlinut muistakseni 120-vuotisjuhliaan, sujui mainiosti. Sieltä matkasimme Kotkaan, visiteerasimme matkalla pikaisesti Pyhtään kivikirkossa.
Tuuli oli jo yltynyt ja parempaa menoa oli tiedossa laivaretken alkaessa Kaunissaareen. Saaressa sää oli jo huono ja ruokailtuamme palasimme takaisin maakravun elämään: ehdimme käydä häthätää saaren yksityisessä museossa.
Paluumatka Helsinkiin oli jo taistelua trombista tuulta ja myrskyä vastaan. Helsingissä oleskelen sitten elokuvatarkastamon kellarissa, jossa ei ole ikkunaa eikä vessaa. Tuomio kestää ainakin pari viikkoa, mutta kirja edistyy sitten ainakin 10 sivua päivässä.
keskiviikkona, elokuuta 24, 2005
Mona - palavan rakkauden aika (1983)
Olen luonnostelemassa pientä esitystä Mikko Niskasen ehkä vähiten muistellusta elokuvasta Mona - palavan rakkauden aika (1983). Heitänpä sen tänne luettavaksi keskeneräisenä - kommentit ovat tervetulleita.
Mikko Niskasen vuonna 1983 valmistunut elokuva Mona – palavan rakkauden aika yhdistää suomalaisessa elokuvassa verrattain harvinaiset teemat: nuorison ja uskonnollisuuden. Nuorisoelokuva oli saanut uuden tulemisensa 1980–luvun alussa Tapio Suomisen elokuvissa Täältä tullaan elämä (1980) ja Syöksykierre (1981), mutta uskontoa ei ollut yhdistetty nuorisoelokuviin vuosikymmeniin. Matti Kassilan Kurittoman sukupolven uuden version (1957), Åke Lindmanin Jengin (1962), Mikko Niskasen Pojat- (1962), Käpy selän alla (1966) -elokuvan ja Ajolähdön (1982) myöhempien nuorisokeskeisten elokuvien maailmassa uskonto oli vieras ja yleensä vain pilkallisen suhtautumisen arvoinen, jos ylipäänsä tuli käsitellyksi. Monasta tuli sekä poliittisista että uskonnollisista syistä aikansa haukutuimpia elokuvia, jopa silloin, kun elokuvaa ei nähty vähäisiksi elokuvallisilta ansioiltaan.
Uskonnolla oli vetovoimaa 1980-luvun alussa. "Elokuvan aihe on kieltämättä ajankohtainen", Antti Lindqvist myönsi Katso! –lehdessä, "sillä monet muutkin kuin iskelmälaulajat ovat viime vuosina paenneet maailman pelottavuutta uskonnon siipien suojaan. Ratkaisut ovat henkilökohtaisia, eikä niihin ole ulkopuolisilla sanomista. Joukkomitassa ilmiölle on kuitenkin olemassa selkeä selityksensä: elintasokilvan oravanpyörä ei ole tehnyt ketään onnelliseksi, ja kun tämä maallinen vaelluksemme saattaa muuttua tomumajaksi minä hetkenä hyvänsä, ovat erinäiset ihmiset havainneet kristinuskossa ainoan pysyvän arvon, oljenkorren, johon takertua."
Mutta Niskasen Mona oli poikkeuksellinen elokuva muutenkin kuin vain uskontoa käsittelevänä. Sen käsittelytapaa voidaan ainakin yhdestä näkökulmasta hyvin pitää viitteenä tulevasta: vaikka yhteiskunnalliset olot ovat keskeisesti mukana Monassakin, niiden suomalaisessa elokuvassa 1970-luvulta lähtien korostunut ensisijaisuus on nyt muuttunut taustaoletuksiksi, ehkä ensimmäistä kertaa suomalaisessa "vakavaa teemaa" käsittelevässä elokuvassa.
Se uusi teema, joka on 1990-luvulta lähtien jokapäiväistä kauraa televisiossa aina siihen asti, että emme sitä nykyään edes huomaa, on ihmissuhteiden käsittely. Monan konteksti ei ole tiheä kertomus työläisperheistä tai keskiluokkaistuvasta Suomesta, mikä olisi ollut jatkoa parin edellisen vuosikymmenen elokuville Suomessa. Sen sijaan Mona on kertomus nuoren ihmisen sisäisestä kamppailusta sekä hänen ihmissuhteittensa moninaisuudesta: kasvusta, avioeroperheestä, äidin ja tyttären suhteesta, sisarusten suhteista, alkoholisti-isän pois suuntautuvasta tiestä isää kaipaavaan tyttäreensä, nuorison keskinäisistä suhteista, rakastumisesta ja seksuaalisesta heräämisestä.
Monan erikoisuus on siinä, että Minä kohtaa siinä lukemattoman joukon toisia Minä-muodossa ymmärrettäviä persoonia. He selvittelevät Minäänsä, identiteettiään suhteessa toisiin identiteettiään hakeviin ja selvitteleviin ihmisiin. Puhuminen ja vaikeneminen omasta identiteetistään on heille yhtä tärkeää kuin ne toimet, joihin he ryhtyvät tai ovat ryhtymättä. Ei ole sattuma, että identiteetti syntyy terminäkin juuri samaan aikaan – itse olen nähnyt puhetta identiteetistä ensimmäistä kertaa eräässä Jouko Turkan kirjoituksessa vuonna 1983.
Identiteettikriisin ja ihmissuhteiden keskeisenä esittämisen aika ei ollut vielä tullut 1980-luvulla ja aikalaisarvostelijoille tämä näkökulma ei ollut itsestään selvä. Minä-keskeistä yksilöllistä painottavan suuntauksen suomalaisessa elokuvassa aloittanut Risto Jarva oli vienyt Arto Paasilinnan romaaniin perustuvassa Jäniksen vuodessa päähenkilönsä päinvastaiseen, ihmissuhteiden ulottumattomiin: kyse oli jatkuvasta paosta, joka Kainuun Sanomiin Monasta arvostelun kirjoittaneen Tapio Kivirinnan mukaan oli sen jälkeen kohdistunut vuoroin luontoon, vuoroin viinaan. Tästä pakenemisesta kriitikko näki Monan antavan toivoa ja suoranaisen vaihtoehdon, jossa ihminen selviää käyttämällä joko sisäisiä voimavaroja tai niitä, joita versoaa toisesta ihmisestä. Kivirinta ei käyttänyt sanaa identiteetti, mutta piti tavasta jolla voimakas tunne ja terävä analyysi nuoruusiän psyykkisistä kokemuksista yhdistettiin.
Sen sijaan Suomen Sosialidemokraatin kokenut, tarkkanäköinen ja oivaltava kriitikko Pertti Lumirae ei ohjaajan näkökulmaa niellyt: Mona oli hänelle "sekava, päämäärätön, pinnallinen ja rakenteellisesti käsiin hajoava elokuva, jossa yksilön ja yhteiskunnan väliset suhteet ovat korvautuneet hakeutumisella sellaiseen yksilöpsykologiseen kuvaukseen, jolta puuttuu kaikupohjaa."
Samansuuntaisesti luonnehti elokuvaa myös Antti Lindqvist (Katso!), joka sanoi ettei Mona puutu "yleisiin syihin eikä etsi etäisyyttä aiheeseen, vaan rakentaa pelastuksen lietsomisen perinteisesti synnistä erkanemisen varaan. Kysymys on yksilötarinasta, joka ei kaikessa yksioikoisuudessaan vältä hienoista laskelmoinnin makua."
Lindqvist vertasi Niskasen käsittelyä tanskalaisen Th. Dreyerin klassikkoon – todennäköisesti elokuvaan Sana (Ordet, 1955) sanomalla, että tämän "uskonnollista humanismia ei Monassa ole sinapinsiemenen vertaa". Elokuvaohjaaja Sakari Kirjavaisenkin näkökulma oli omassa arviossaan sama: "Se, mihin Mona uskonnon suhteen yltää, on helluntailaisuuden selittäminen sosiologisena ilmiönä."
Mutta vastaanotto oli ristiriitainen. Toisiakin näkökulmia esitettiin, tosin pienilevikkisissä lehdissä, vieläpä yhdistettynä kulttuurikentään keskinäisiin arvioihin. Spektri-lehdessä kantansa toi esiin Jari Lindholm: "En malta olla väittämättä, ettei Mona ole mikään tavallinen junttiprotestanttinen älykköelokuva. Siinä liikutaan alavatsalla, älyn ja järjen ulottumattomissa. Pääkaupungin kvasiateistiset paskakriitikot eivät tajunneet, ettei tämä ole Niskaselta kannanotto tahi tunnustus. Uskoontulemisen perustunteiden luotauksen voi tehdä jumalankieltäjäkin, jos hän ei piittaa kulttuurielämämme moraalisesta louskutuksesta."
Erkki Astala pohti tätä monia askarruttavaa dilemmaa ohjaajan henkilökohtaisesta vakaumuksesta Filmihullussa: "Olipa Niskanen halunnut lopulta luoda kristillisen herätyselokuvan tai ei, hänen taitonsa ja herkkyytensä on tuottanut jotain olennaisesti enemmän, sillä Monaa voi, perustellusti, lukea useammalla kuin yhdellä tavalla – jos haluaa. Mutta sille joka ei halua lukea tavalla tai toisellakaan, jää kovin vähän käteen, siksi marginaaliseksi on itsenäisyyden ja itsevarmuuden alue elokuvassa jäänyt." Niskasen elokuvaa oli vaikea tulkita ja vaikeaa oli selvittää jopa ohjaajan oma kanta.
1980-luvun lehdissä harrastettiin vielä poliittisluonteista analyysia, eikä varsinkaan vasemmistolaislehdiltä uskontoon ja yhteiskunnallisuuden puutteeseen liittyvä kritiikki ole yllättävää. Kuvitelkaamme hieman. Sosiaalidemokraattisesti mallikelpoinen elokuva lähtisi taustoittamaan tarinaansa yhteiskunnalliselta pohjalta, jonka rakenteiden määräämissä puitteissa yksilöt tekisivät sen mitä heidän oli tehtävä. Tällaisen kertomuksen myötä taide antaisi oman, marxilaisittain sanoen yhteiskunnan ylärakenteeseen, siis kulttuuriin kuuluvan panoksensa yhteiskunnan rakentamiseen. Mona ei sitä ollut edes muodoltaan ja sen aihe, vasemmistolaisittain uskonnollinen oopiumi ei tietenkään voisi olla mikään ratkaisu mihinkään yhteiskunnalliseen ongelmaan. Vaikka puolue ei käytännön toimissaan sitoutunut enää marxilaisuuteen - Kalevi Sorsa oli sanonut, että elämme jo "demokraattisessa sosialismissa" - kulttuurikäsitys oli pitkälti marxilaislähtöinen.
Tämä asetelma näkyi vielä korostetummin Kansan Uutisiin elokuvan arvostelleen kriitikko Mikko Pielan tekstissä, josta ei puutu nokkelaa ivaa: "Rakkauselokuvasta tosiaan on kyse, mutta sikäli erikoisesta, että kolmiodraaman kolmantena pyöränä ei ole lihallinen ihminen vaan – Jeesus. Nykyelokuvamme kartalle piirtyy Niskaselle selkeä paikka: hän on uuden 'helluntalaiselokuvan' lajityypin johtava, ainoa ja ensimmäinen elokuvaohjaaja."
Sama asia voitiin kyllä sanoa vähemmän kärjekkäästi, vailla poliittista iskevyyttä tai sitoumusta. Julistuksesta ja rockin vaarallisuudesta irtisanoutuva Keskisuomalaisen Jarmo Valkola kiinnitti huomiota siihen, että "sisällön tasolla elokuvan alkoholismi–usko –tematiikka on äärimmäisnäkökulmiensa totuudellisuudesta huolimatta käsitelty häiritsevän yksiulotteisesti, saarnamiesten ehdoilla. Tämä julistavuus vie pohjaa elokuvan kokonaistason vaikuttavuudelta: rockmusiikin kapina rinnastetaan helppohintaisesti tuhoavaan elämänmuotoon, josta ei ole kuin yksi tie pelastukseen. Monen kohdalla näin on ehkä käynytkin, mutta silti Monan uskoon tuleminen heijastuu pinnallisena ja hatarasti pohjustettuna." Elokuvan totuudellisuus ja tosiasiallinen "pelastustie" tunnustetaan, mutta ratkaisua ei.
Mutta oli Kansan Uutisten Pielalla vakavampaakin sanottavaa kuin henkilökohtaiseksi tulkittava heittely: "Sen, että kyse näyttää olevan nuorisoelokuvasta, ei pidä antaa hämätä. Maailman ja ihmiskuvan tasolla Surmanluotien hieno ohjaaja on pistänyt päänsä pensaaseen, ja ajautunut ahdasmieliseen lahkolaiseen moralismiin. Tämä on tosiseikka, jota ei peitä Pelle Miljoonan musiikki sen koommin kuin muukaan nuorison 'elämänmenon' ymmärtäjänä."
Piela toteaa, että Niskasen edellisen nuorisoelokuvan, Ajolähdön, jälkeen häntä on pidetty "nuortren ymmärtäjänä, hauraiden ja herkkien sielujen taitavana käsittelijänä". Tätä ohjaajan ominaispiirrettä Piela ei kiistä, mutta tarttuu näkemäänsä yhteiskuntatieteellisen analyysin nimissä: "Nyt tämä ymmärtäminen ei merkitse ainakaan suvaitsevaisuutta, saati sitten nuorten elämän sosiologisten syy- ja seuraussuhteiden analyyttistä tutkimista. Maailma jakaantuu karkeasti ilmaisten kahtia: yhtäältä herätyksen saaneet onnellisena teltassaan, toisaalla viinan ja himon saastuttama paha teltan ulkopuolinen todellisuus."
"Taistolaisen" Tiedonantajan Veli-Pekka Makkosen arvion mukana pääsemme vihdoin täydelliseen poliittisperäiseen teilaukseen: "Ja mikä on tämä Niskasen näkemys nuorisosta. Ei ainakaan kovin eriytynyt; isompana ja pienempänä laumana, vailla yksilöllisiä piirteitä, se valuu jättiläisliman kaltaisena paikasta toiseen; ja ainoana vaihtoehtona näyttäytyy lehmämäinen herätys, jonka rinnalla primitiivinen känninen mölötyskin tuntuu myönteiseltä vaihtoehdolta. Mona on totisesti loppukuvan sateenkaaren päälle ansainnut."
Lähes tiedonantajamaiseen murskakritiikkiin ylsi myös Tellervo Tuominen SKDL:oa lähellä olevassa Uusi nainen –lehdessä: Mona on hänen mukaansa "merkittävä liki täydellisenä pohjanoteerauksena. Sen jälkeen ohjaajalla on vain yksi suunta: ylöspäin. Mona on hämmästyttävän lattea tarina nuorison latteasta elämästä, jossa ainoita kiinnostuksen kohteita ovat Niskasen mukaan ryyppääminen, törmäily ja erilainen mesoaminen; positiivisen vaihtoehdon päähenkilön kohdalla muodostaa sitten täsmälleen samaa latteuden tasoa edustava metafyusiikka. Mona menee herätystelttaan ja äkkää siellä Jeesuksen." Tuominen ei nähnyt elokuvassa mitään myönteistä: kerronta oli vetellää, kuvaus mitäänsanomatonta, nuorten hahmot persoonattomia.
Uskonnon käsittelyn ja yhteiskunta-analyysin vajaavaisuuksien voi arvata aiheuttavan kritiikkiä, mutta silti vasemmistolaiset puoluelehdet jättivät puoluepoliittiset kommentit kokonaan sivuun. Suoran puoluenäkökulmaa toi esiin vain rock-lehti Rumbaan kirjoittanut Kari Kivelä, joka sanoi, että "täysin tarpeettomata tuntuu vannoutuneen realistin pakolliset ja sangen sotkuiset työnkuvaukset. Melkein kolmekymmentä-luvun tyyliin korostetaan nuorten reippautta ja punaisia poskia työn ääressä. Kepulaisen Niskasen kepulainen tervehdys valtionrahoitukselle?"
Mutta yllättävämpää ehkä on, että Uuden Suomen Heikki Eteläpää oli samalla kollektiivikuvausta kannattavalla kriittisellä kannalla: Mona oli hänelle "kypsymätön, hapuileva elokuva hapuilevista, kypsymättömistä nuorista".
Taiteen tehtävistä Eteläpäällä oli kuitenkin vissi näkemys, joka on vastakohta vasemmistolaiskriitikkojen marxilaisesta teoriasta kumpuavalla aatemaailmalle. Eteläpään näkemys tulee esiin hänen kehuessaan elokuvan avointa loppukohtausta, jossa puretaan tapahtumille keskeistä herätystelttaa: "Tapahtumaa seuraavat äänettöminä elokuvan henkilöt katseissaan lausumaton kysymys, onko kaikki nyt ohi jälkiä jättämättä, vai tuleeko tapahtuneella olevaan pysyviä vaikutuksia yhden tai useammankin elämään", Eteläpää tulkitsee elokuvaa ja jatkaa yleisluontoisemmin: "Taiteen tehtävänä ei ole lopulta antaa vastauksia, joita Mona ja palavan rakkauden aika siihen asti on niin kärkkäästi ja reseptinomaisesti ollut tarjoavinaan, vaan nostaa esille kysymyksiä kokijoidensa pohdittavaksi." Tämän kaltainen avoin loppu, joka antaa ajattelemisen aihetta, on yleensä ollut kriitikoille mieluinen.
Positiivisin arvio suurilta lehdiltä tuli Hannu Massiselta Etelä-Suomen Sanomissa, joka oli tuolloinkin sitoutunut lehtenä konservatiivisen arvomaailman välittämiseen: "Niskanen on rohkeasti lähestynyt nykynuoren maailmaa. Vaistolla, sisäisen äänen johdattamana, kuten hän itse toteaa, hän on pyrkinyt etsimään oikeita ratkaisuja filmiinsä, jossa sisäistä levottomuutta pakeneva nuori etsiskelee perustaa elämälleen." Osansa myönteiseen lähtökohtaan toki oli silläkin, että elokuvan kaupunkikuvat oli kuvattu Lahdessa.
Mitä tämä konservatiivisen arvomaailman läpitunkema maailma haluaa sanoa nuorisosta: Massinen toteaa, että äsken mainituista "ja monista muista nuorten arvomaailman ilmiöistä Mikko Niskanen kertoo inhimillisesti, syventyen. Hän löytää nuorissa rajun rämäkkyyden, mutta yhtä hyvin myös herkän mielen, rakkauden, turvattomuuden. Hänen yhteistyönsä nuorten kanssa näyttää sujuneen innostuneesti ja saumattomasti"
Massinen – edelleen konservatiivisen poliittisen lehdistön peruslinjoja noudattaen – lienee ollut niitä harvoja suurlehtien kriitikoita, jotka ottivat vakavasti Niskasen uskonnollisen lähestymistavan. Massisen mukaan Niskanen toteutti teemansa "hienovaraisesti, pieteetillä".
Monet kriitikot käyttivät aikaa ja energiaa väheksyessään elokuvan lähtökohtaa, josta tunnustaa elokuvan loppuun sijoitettu omistus sille keskisuomalaiselle tytölle, joka kysyi omissa tunnonkiertymissään hankautuneelta ohjaajalta eräässä yleisötilaisuudessa: "Nauratko sinä minulle, jos puhun sinulle Jumalasta?"
Massinen hyväksyy näin valitun teeman ja näkökulman sellaisenaan, ja toteaa elokuvan päähenkilönkin ilmaisseen asian selkeästi: kukaan ei voi puuttua siihen, mitä hänen sisässään liikkuu. Ratkaisu on yksin hänellä. Tästä elokuvan lausumasta Massinen yrittää tehdä sen, mikä tietysti on hankalaa, mennä ohjaajan päähän ja selvittää sieltä ulos vastaus kysymykseen, miksi uskonnollinen elokuva.
Monan yksilöllistä ratkaisuvaltaa ja siis heräämistä rajoittavat äidin ja jengin pyrkimykset kieltää häneltä usko, mutta Massinen sanoo ohjaajan antavan ymmärtää, että uskonnolla voi olla merkitystä myös esimerkiksi alkoholiongelman poistajana. "Tällainen sosiaalinen näkökulma ilmeisesti onkin yksi tärkeä syy uskontoa ymmärtävään suhtautumiseen", Massinen korostaa kriitikoille yhteistä kollektiivista näkökulmaa, "vaikkakin ohjaaja toteaa myös, että jokaisella ihmisellä näyttää olevan tietty hengellinen perustarve. Joka tapauksessa tässä filmissä suhtaudutaan uskonnollisiin asioihin harvinaisen suvaitsevasti."
Maininta suvaitsevaisuudesta on epäilemättä oikea, ainakin jos sitä vertaa kriitikoiden sietokykyyn. Massinenkaan ei lopulta ollut varma oliko elokuvan antama kuvaus uskosta "se oikea", mutta porvarillisen maailmankuvan keskeisten termien, moniarvoisuuden ja yksilöllisyyden, nimissä se oli hyväksyttävä: "Mona ja palavan rakkauden aika on inhimillinen, vilpittömän tuntuinen elokuva. Se peilaa vaikuttavasti erään ikäpolven maailmaa, tukevamman jalansijan etsintää tässä erilaisten ilmiöiden yhteiskunnassa. Samalla kun se kokoaa vyyhtiin nuorten rakkauden lankoja se heijastelee myös ihmistensä sisimpiä tuntoja. Toki näistä asioista, nuorista, uskosta, elämänarvoista voidaa toisinkin kertoa, mutta näyttää siltä, että Mikko Niskanen on tällä linjalla löytänyt nuortensa kanssa yhteisen sävelen, joka on saanut aikaan rehellisen, tasapainoisen, elämältä maistuvan elokuvakokonaisuuden."
Elokuvan tarjoaman uskonnollisuuden tarkasteluissa oleellista - ja tämä koskee myös tässä aiemmin mainittuja kritiikkejä - oli myös se, että se kuvasi jotakin muuta kuin kirkollista tapaa hoivata ihmisen uskonnollisuutta. Elokuva elää uskonnollista elämäänsä herätysteltassa, se oli myös kuvaus kirkon ulkopuolella elävästä "lahkolaisuudesta" – sen suomalaiset olivat saaneet tuntea yleisimmin ajan tunnetuimman saarnaajan, elokuvan esittämän liikkeen tavoin helluntailaisen Niilo Yli-Vainion herätyskiertueesta.
Ja juuri siksi Pro Fide-lehden Teinisanomat-osastoon kirjoittanut Tapani Innanen halusi varoittaa lukijoittaan: "Jos/kun käy katsomassa Monaa, on syytä muistaa, ettei se anna Raamatun mukaista kuvaa Jumalasta ja Jeesuksesta. Jumala on todellinen, meidän ulkopuolellamme oleva henkilö. Jeesus elää tänään ja hänet voidaan kohdata rukoillen tai Raamattua lukien aivan arkisesti, ilman mitään erityisiä tunteita. Kyllä ne fiilikset sitten uskossa Jeesukseen tulevat ja kylle ne menevätkin – niitten varaan ei kannata rakentaa. Hyvä omatunto ja elämän tarkoitus kestävät, kun ne saa rakastavalta Taivaan Isältä."
Samassa lehdessä varsinaisen elokuva-arvostelun tehnyt Taina Susi katsoi asiaa hieman myönteisemmästä näkökulmasta: "Monaa voisi nimittää dokumentiksi uskonnollisesta kokemuksesta. Sille on ominaista vaikuttava mutta pinnallinen tapa käsitellä ihmisen suhdetta Jeesukseen. Jokaisen katsojan oman mielikuvituksen varaan jää, muodostuiko Monalle pysyvä usko ja uusi elämänkatsomus vai ajautuiko hän takaisin jengin mukaan." Elokuvan teema kosketti, sillä jengistä ja ryhmän paineista irtautuminen oli tärkeää myös uskovaisille nuorille: piti uskaltaa olla "erilainen nuori", kuten Anneli Tempakan 1970-luvun radio-ohjelmissa lanseerattu ajan muotitermi asian ilmaisi.
Taina Susi puuttui arvioinnissaan myös uskoontulon kokemukseen ja esittää kritiikkiä elokuvan käsittelytapaa kohtaan: "Uskonnollinen kokemus on yleisinhimillistä. Missä tahansa uskonnossa tunnekokemuksella on oma osuutensa. Myös kristinuskon piirissä ihminen voi iloita ja liikuttua, kun musiikki ja julistus käy kohti. Monan tarinassa ei selitetä, mistä uskoontulemisessa on kysymys. Ei puhuta sanallakaan siitä, että se merkitsee anteeksisaamista ilman omia ansioita. Vaikutelma jää tunne-elämyksen tasolle. Sanoma ristiinnaulitusta Jeesuksesta tulee esiin vain epäsuorasti teltan puisesta rististä."
Sudelta riitti kuitenkin ymmärrystä ohjaajaa kohtaan: "Toisaalta tämä elokuva ei olekaan tarkoitettu varsinaisesti hengelliseksi tai evankelioivaksi, joten tällaisenaan se on Mikko Niskaselta erittäin hyvä yritys vaikean aiheen kuvaamisessa." Juha Hytösen Kotimaa-lehteen kirjoittamassa, edellistä vielä positiivisemmassa arvostelussa, arvostelija sanoo Niskasen tehneen loistavaa työtä, kuvanneen uskoon heräämisen herkästi ja liikkuvan saarnateltan sisällä hienotunteisesti. "Niskanen ottaa uskonnon vakavasti", Hytönen korostaa, vaikka huomauttaakin, että "uskonnollisen yhteisön ihmissuhteet jäävät elokuvassa kokonaan selvittämättä. Esimerkiksi nuorisojoukkoon vertaamalla olisi kuva lahkosta selvinnyt ja tuonut elokuvaan lisää keskustelulle otollista ja hedelmällistä ainesta." Aivan samalla tavalla kuin poliittisten analyysien ideologisuus leimaa arvostelua, määräytyvät uskonnolliselta pohjalta kirjoitetut arviot suhteessa evankelilais-luterilaisen kirkon ulkopuolella olevaan "lahkolaisuuteen".
Tästä ei kokonaan irtautunut myöskään Kirkko ja kaupunki –lehteen kirjoittanut Matti Paloheimo - ja kuinka olisi edes voinut -, vaikka näki elokuvan ennen kaikkea kaupunkilaisnuorten elämäntapakuvauksena: nuoret "eivät ole kiinnittyneet mihinkään paitsi jengiinsä, mutta tätä heidän irrallisuuttaan ja kiinnittymisen tarvetta Niskanen ei ole täysin kyennyt vangitsemaan filmille." Paloheimokin havaitsi selkeästi, ettei kyse ole yhteiskunnallisesta elokuvasta – siis sellaisena mihin on totuttu – ja luonnehti elokuvan otetta enemmänkin kulttuurisosiologiseksi.
Mutta siinä Paloheimo antoi tunnustusta, että uskonto liitetään nuorten elämänpiiriin: se oli uutta ja merkittävää suomalaisessa elokuvassa. "Tosiasiahan on," Paloheimo kirjoitti, "että uskonto edelleenkin koskettaa tavalla tai toisella jotakuinkin kaikkia yhteiskuntamme nuoria. Käyhän yli 90% 15-vuotiaitten ikäluokasta rippikoulun. Lisäksi muiden uskonnollisten yhteisöjen kuin ev. lut. kirkon toimintaan osallistuu tuhansia nuoria. Uskonnolliset kysymykset ja uskonnolliset yhteisöt eivät varmasti ole suomalaisille nuorisolle niin tuiki vieraita kuin mitä suomalaisen elokuvan esittelemän maailman perusteella olisi viime vuosikymmeninä voinut olettaa."
Uskonnosta ja elokuvasta kirjankin julkaisseen ja teeman parhaisiin asiantuntijoihin Suomessa kuuluvan Paloheimon avarakatseisuus on oivaltavuudessaan yllättävää vain, kun ajattelee julkaisun luonnetta: Kirkko ja kaupunki ei ole helppo foorumi sanomalle, jossa tarkastellaan seksuaalisuutta ja uskontoa samassa yhteydessä: "Niin elokuvassa kuin todellisuudessakin seksuaalinen ja uskonnollinen kokemus näyttävät tulevan hyvin lähelle toisiaan", Paloheimo pohti ja jatkoi: "Mona ei uskalla antautua Henkalle, sen sijaan hän antautuu Jeesukselle. Hän etsii omaa identiteettiään, myös seksuaalista minäänsä, ja kaikki tuntuu äkkiä osuvan kohdalleen, sulavan yhdeksi tässä kokemuksessa."
Mutta Paloheimokin on huolissaan siitä, että Niskanen oli valinnut esityksensä kohteeksi juuri evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella olevan herätysliikkeen: "Elokuvan ongelma on kuitenkin siinä, että uskonnollista tunnetta ja tuon tunteen hyväksikäyttöä ei ole oikein osattu erottaa tunteen elokuvallisesta kuvaamisesta. uskonnollisen kokemuksen kuvauksesta tulee näin kohteensa kaltainen, se ei ota siihen etäisyyttä. Pyrkiessään kunnioittamaan ja ymmärtämään uskonnollista yhteisöä Niskanen on ikään kuin luovuttanut kamerat tuolle yhteisölle. Hän ei ole lähestynyt aihetta oman persoonansa läpi, ei myöskään suoranaisesti nuorten kokemuksen kautta. Loppuratkaisu onneksi pelastaa paljon jättäessään tien auki moneen suuntaan." Vasemmistolaislehtien kriitikolle tie auki tarkoitti tietä pois uskonnosta, Paloheimolle avoin loppu avautui mahdollisuutena jatkaa uskonnollista tietä hegemonisen kirkon piirissä.
Paloheimo arvioi lopuksi, ettei Niskanen ollut onnistunut elokuvassaan täysin, mutta muistutti samassa yhteydessä, että vain harva on onnistunut: Dreyer, Bresson, Olmi, Pasolini ja jokunen muu.
"Joka tapauksessa", Paloheimo painotti arvostelunsa lopuksi, "nyt myös Suomessa on uskallettu edes yrittää lähestyä ihmisen syvimpiä kokemuskerroksia, vieläpä nuorten ihmisten kautta. Mona ja palavan rakkauden aika ei ole Mikko Niskasen parhaita elokuvia, mutta kaiken katsomisen ja miettimisen arvoinen se on."
Mikko Niskasen vuonna 1983 valmistunut elokuva Mona – palavan rakkauden aika yhdistää suomalaisessa elokuvassa verrattain harvinaiset teemat: nuorison ja uskonnollisuuden. Nuorisoelokuva oli saanut uuden tulemisensa 1980–luvun alussa Tapio Suomisen elokuvissa Täältä tullaan elämä (1980) ja Syöksykierre (1981), mutta uskontoa ei ollut yhdistetty nuorisoelokuviin vuosikymmeniin. Matti Kassilan Kurittoman sukupolven uuden version (1957), Åke Lindmanin Jengin (1962), Mikko Niskasen Pojat- (1962), Käpy selän alla (1966) -elokuvan ja Ajolähdön (1982) myöhempien nuorisokeskeisten elokuvien maailmassa uskonto oli vieras ja yleensä vain pilkallisen suhtautumisen arvoinen, jos ylipäänsä tuli käsitellyksi. Monasta tuli sekä poliittisista että uskonnollisista syistä aikansa haukutuimpia elokuvia, jopa silloin, kun elokuvaa ei nähty vähäisiksi elokuvallisilta ansioiltaan.
Uskonnolla oli vetovoimaa 1980-luvun alussa. "Elokuvan aihe on kieltämättä ajankohtainen", Antti Lindqvist myönsi Katso! –lehdessä, "sillä monet muutkin kuin iskelmälaulajat ovat viime vuosina paenneet maailman pelottavuutta uskonnon siipien suojaan. Ratkaisut ovat henkilökohtaisia, eikä niihin ole ulkopuolisilla sanomista. Joukkomitassa ilmiölle on kuitenkin olemassa selkeä selityksensä: elintasokilvan oravanpyörä ei ole tehnyt ketään onnelliseksi, ja kun tämä maallinen vaelluksemme saattaa muuttua tomumajaksi minä hetkenä hyvänsä, ovat erinäiset ihmiset havainneet kristinuskossa ainoan pysyvän arvon, oljenkorren, johon takertua."
Mutta Niskasen Mona oli poikkeuksellinen elokuva muutenkin kuin vain uskontoa käsittelevänä. Sen käsittelytapaa voidaan ainakin yhdestä näkökulmasta hyvin pitää viitteenä tulevasta: vaikka yhteiskunnalliset olot ovat keskeisesti mukana Monassakin, niiden suomalaisessa elokuvassa 1970-luvulta lähtien korostunut ensisijaisuus on nyt muuttunut taustaoletuksiksi, ehkä ensimmäistä kertaa suomalaisessa "vakavaa teemaa" käsittelevässä elokuvassa.
Se uusi teema, joka on 1990-luvulta lähtien jokapäiväistä kauraa televisiossa aina siihen asti, että emme sitä nykyään edes huomaa, on ihmissuhteiden käsittely. Monan konteksti ei ole tiheä kertomus työläisperheistä tai keskiluokkaistuvasta Suomesta, mikä olisi ollut jatkoa parin edellisen vuosikymmenen elokuville Suomessa. Sen sijaan Mona on kertomus nuoren ihmisen sisäisestä kamppailusta sekä hänen ihmissuhteittensa moninaisuudesta: kasvusta, avioeroperheestä, äidin ja tyttären suhteesta, sisarusten suhteista, alkoholisti-isän pois suuntautuvasta tiestä isää kaipaavaan tyttäreensä, nuorison keskinäisistä suhteista, rakastumisesta ja seksuaalisesta heräämisestä.
Monan erikoisuus on siinä, että Minä kohtaa siinä lukemattoman joukon toisia Minä-muodossa ymmärrettäviä persoonia. He selvittelevät Minäänsä, identiteettiään suhteessa toisiin identiteettiään hakeviin ja selvitteleviin ihmisiin. Puhuminen ja vaikeneminen omasta identiteetistään on heille yhtä tärkeää kuin ne toimet, joihin he ryhtyvät tai ovat ryhtymättä. Ei ole sattuma, että identiteetti syntyy terminäkin juuri samaan aikaan – itse olen nähnyt puhetta identiteetistä ensimmäistä kertaa eräässä Jouko Turkan kirjoituksessa vuonna 1983.
Identiteettikriisin ja ihmissuhteiden keskeisenä esittämisen aika ei ollut vielä tullut 1980-luvulla ja aikalaisarvostelijoille tämä näkökulma ei ollut itsestään selvä. Minä-keskeistä yksilöllistä painottavan suuntauksen suomalaisessa elokuvassa aloittanut Risto Jarva oli vienyt Arto Paasilinnan romaaniin perustuvassa Jäniksen vuodessa päähenkilönsä päinvastaiseen, ihmissuhteiden ulottumattomiin: kyse oli jatkuvasta paosta, joka Kainuun Sanomiin Monasta arvostelun kirjoittaneen Tapio Kivirinnan mukaan oli sen jälkeen kohdistunut vuoroin luontoon, vuoroin viinaan. Tästä pakenemisesta kriitikko näki Monan antavan toivoa ja suoranaisen vaihtoehdon, jossa ihminen selviää käyttämällä joko sisäisiä voimavaroja tai niitä, joita versoaa toisesta ihmisestä. Kivirinta ei käyttänyt sanaa identiteetti, mutta piti tavasta jolla voimakas tunne ja terävä analyysi nuoruusiän psyykkisistä kokemuksista yhdistettiin.
Sen sijaan Suomen Sosialidemokraatin kokenut, tarkkanäköinen ja oivaltava kriitikko Pertti Lumirae ei ohjaajan näkökulmaa niellyt: Mona oli hänelle "sekava, päämäärätön, pinnallinen ja rakenteellisesti käsiin hajoava elokuva, jossa yksilön ja yhteiskunnan väliset suhteet ovat korvautuneet hakeutumisella sellaiseen yksilöpsykologiseen kuvaukseen, jolta puuttuu kaikupohjaa."
Samansuuntaisesti luonnehti elokuvaa myös Antti Lindqvist (Katso!), joka sanoi ettei Mona puutu "yleisiin syihin eikä etsi etäisyyttä aiheeseen, vaan rakentaa pelastuksen lietsomisen perinteisesti synnistä erkanemisen varaan. Kysymys on yksilötarinasta, joka ei kaikessa yksioikoisuudessaan vältä hienoista laskelmoinnin makua."
Lindqvist vertasi Niskasen käsittelyä tanskalaisen Th. Dreyerin klassikkoon – todennäköisesti elokuvaan Sana (Ordet, 1955) sanomalla, että tämän "uskonnollista humanismia ei Monassa ole sinapinsiemenen vertaa". Elokuvaohjaaja Sakari Kirjavaisenkin näkökulma oli omassa arviossaan sama: "Se, mihin Mona uskonnon suhteen yltää, on helluntailaisuuden selittäminen sosiologisena ilmiönä."
Mutta vastaanotto oli ristiriitainen. Toisiakin näkökulmia esitettiin, tosin pienilevikkisissä lehdissä, vieläpä yhdistettynä kulttuurikentään keskinäisiin arvioihin. Spektri-lehdessä kantansa toi esiin Jari Lindholm: "En malta olla väittämättä, ettei Mona ole mikään tavallinen junttiprotestanttinen älykköelokuva. Siinä liikutaan alavatsalla, älyn ja järjen ulottumattomissa. Pääkaupungin kvasiateistiset paskakriitikot eivät tajunneet, ettei tämä ole Niskaselta kannanotto tahi tunnustus. Uskoontulemisen perustunteiden luotauksen voi tehdä jumalankieltäjäkin, jos hän ei piittaa kulttuurielämämme moraalisesta louskutuksesta."
Erkki Astala pohti tätä monia askarruttavaa dilemmaa ohjaajan henkilökohtaisesta vakaumuksesta Filmihullussa: "Olipa Niskanen halunnut lopulta luoda kristillisen herätyselokuvan tai ei, hänen taitonsa ja herkkyytensä on tuottanut jotain olennaisesti enemmän, sillä Monaa voi, perustellusti, lukea useammalla kuin yhdellä tavalla – jos haluaa. Mutta sille joka ei halua lukea tavalla tai toisellakaan, jää kovin vähän käteen, siksi marginaaliseksi on itsenäisyyden ja itsevarmuuden alue elokuvassa jäänyt." Niskasen elokuvaa oli vaikea tulkita ja vaikeaa oli selvittää jopa ohjaajan oma kanta.
1980-luvun lehdissä harrastettiin vielä poliittisluonteista analyysia, eikä varsinkaan vasemmistolaislehdiltä uskontoon ja yhteiskunnallisuuden puutteeseen liittyvä kritiikki ole yllättävää. Kuvitelkaamme hieman. Sosiaalidemokraattisesti mallikelpoinen elokuva lähtisi taustoittamaan tarinaansa yhteiskunnalliselta pohjalta, jonka rakenteiden määräämissä puitteissa yksilöt tekisivät sen mitä heidän oli tehtävä. Tällaisen kertomuksen myötä taide antaisi oman, marxilaisittain sanoen yhteiskunnan ylärakenteeseen, siis kulttuuriin kuuluvan panoksensa yhteiskunnan rakentamiseen. Mona ei sitä ollut edes muodoltaan ja sen aihe, vasemmistolaisittain uskonnollinen oopiumi ei tietenkään voisi olla mikään ratkaisu mihinkään yhteiskunnalliseen ongelmaan. Vaikka puolue ei käytännön toimissaan sitoutunut enää marxilaisuuteen - Kalevi Sorsa oli sanonut, että elämme jo "demokraattisessa sosialismissa" - kulttuurikäsitys oli pitkälti marxilaislähtöinen.
Tämä asetelma näkyi vielä korostetummin Kansan Uutisiin elokuvan arvostelleen kriitikko Mikko Pielan tekstissä, josta ei puutu nokkelaa ivaa: "Rakkauselokuvasta tosiaan on kyse, mutta sikäli erikoisesta, että kolmiodraaman kolmantena pyöränä ei ole lihallinen ihminen vaan – Jeesus. Nykyelokuvamme kartalle piirtyy Niskaselle selkeä paikka: hän on uuden 'helluntalaiselokuvan' lajityypin johtava, ainoa ja ensimmäinen elokuvaohjaaja."
Sama asia voitiin kyllä sanoa vähemmän kärjekkäästi, vailla poliittista iskevyyttä tai sitoumusta. Julistuksesta ja rockin vaarallisuudesta irtisanoutuva Keskisuomalaisen Jarmo Valkola kiinnitti huomiota siihen, että "sisällön tasolla elokuvan alkoholismi–usko –tematiikka on äärimmäisnäkökulmiensa totuudellisuudesta huolimatta käsitelty häiritsevän yksiulotteisesti, saarnamiesten ehdoilla. Tämä julistavuus vie pohjaa elokuvan kokonaistason vaikuttavuudelta: rockmusiikin kapina rinnastetaan helppohintaisesti tuhoavaan elämänmuotoon, josta ei ole kuin yksi tie pelastukseen. Monen kohdalla näin on ehkä käynytkin, mutta silti Monan uskoon tuleminen heijastuu pinnallisena ja hatarasti pohjustettuna." Elokuvan totuudellisuus ja tosiasiallinen "pelastustie" tunnustetaan, mutta ratkaisua ei.
Mutta oli Kansan Uutisten Pielalla vakavampaakin sanottavaa kuin henkilökohtaiseksi tulkittava heittely: "Sen, että kyse näyttää olevan nuorisoelokuvasta, ei pidä antaa hämätä. Maailman ja ihmiskuvan tasolla Surmanluotien hieno ohjaaja on pistänyt päänsä pensaaseen, ja ajautunut ahdasmieliseen lahkolaiseen moralismiin. Tämä on tosiseikka, jota ei peitä Pelle Miljoonan musiikki sen koommin kuin muukaan nuorison 'elämänmenon' ymmärtäjänä."
Piela toteaa, että Niskasen edellisen nuorisoelokuvan, Ajolähdön, jälkeen häntä on pidetty "nuortren ymmärtäjänä, hauraiden ja herkkien sielujen taitavana käsittelijänä". Tätä ohjaajan ominaispiirrettä Piela ei kiistä, mutta tarttuu näkemäänsä yhteiskuntatieteellisen analyysin nimissä: "Nyt tämä ymmärtäminen ei merkitse ainakaan suvaitsevaisuutta, saati sitten nuorten elämän sosiologisten syy- ja seuraussuhteiden analyyttistä tutkimista. Maailma jakaantuu karkeasti ilmaisten kahtia: yhtäältä herätyksen saaneet onnellisena teltassaan, toisaalla viinan ja himon saastuttama paha teltan ulkopuolinen todellisuus."
"Taistolaisen" Tiedonantajan Veli-Pekka Makkosen arvion mukana pääsemme vihdoin täydelliseen poliittisperäiseen teilaukseen: "Ja mikä on tämä Niskasen näkemys nuorisosta. Ei ainakaan kovin eriytynyt; isompana ja pienempänä laumana, vailla yksilöllisiä piirteitä, se valuu jättiläisliman kaltaisena paikasta toiseen; ja ainoana vaihtoehtona näyttäytyy lehmämäinen herätys, jonka rinnalla primitiivinen känninen mölötyskin tuntuu myönteiseltä vaihtoehdolta. Mona on totisesti loppukuvan sateenkaaren päälle ansainnut."
Lähes tiedonantajamaiseen murskakritiikkiin ylsi myös Tellervo Tuominen SKDL:oa lähellä olevassa Uusi nainen –lehdessä: Mona on hänen mukaansa "merkittävä liki täydellisenä pohjanoteerauksena. Sen jälkeen ohjaajalla on vain yksi suunta: ylöspäin. Mona on hämmästyttävän lattea tarina nuorison latteasta elämästä, jossa ainoita kiinnostuksen kohteita ovat Niskasen mukaan ryyppääminen, törmäily ja erilainen mesoaminen; positiivisen vaihtoehdon päähenkilön kohdalla muodostaa sitten täsmälleen samaa latteuden tasoa edustava metafyusiikka. Mona menee herätystelttaan ja äkkää siellä Jeesuksen." Tuominen ei nähnyt elokuvassa mitään myönteistä: kerronta oli vetellää, kuvaus mitäänsanomatonta, nuorten hahmot persoonattomia.
Uskonnon käsittelyn ja yhteiskunta-analyysin vajaavaisuuksien voi arvata aiheuttavan kritiikkiä, mutta silti vasemmistolaiset puoluelehdet jättivät puoluepoliittiset kommentit kokonaan sivuun. Suoran puoluenäkökulmaa toi esiin vain rock-lehti Rumbaan kirjoittanut Kari Kivelä, joka sanoi, että "täysin tarpeettomata tuntuu vannoutuneen realistin pakolliset ja sangen sotkuiset työnkuvaukset. Melkein kolmekymmentä-luvun tyyliin korostetaan nuorten reippautta ja punaisia poskia työn ääressä. Kepulaisen Niskasen kepulainen tervehdys valtionrahoitukselle?"
Mutta yllättävämpää ehkä on, että Uuden Suomen Heikki Eteläpää oli samalla kollektiivikuvausta kannattavalla kriittisellä kannalla: Mona oli hänelle "kypsymätön, hapuileva elokuva hapuilevista, kypsymättömistä nuorista".
Taiteen tehtävistä Eteläpäällä oli kuitenkin vissi näkemys, joka on vastakohta vasemmistolaiskriitikkojen marxilaisesta teoriasta kumpuavalla aatemaailmalle. Eteläpään näkemys tulee esiin hänen kehuessaan elokuvan avointa loppukohtausta, jossa puretaan tapahtumille keskeistä herätystelttaa: "Tapahtumaa seuraavat äänettöminä elokuvan henkilöt katseissaan lausumaton kysymys, onko kaikki nyt ohi jälkiä jättämättä, vai tuleeko tapahtuneella olevaan pysyviä vaikutuksia yhden tai useammankin elämään", Eteläpää tulkitsee elokuvaa ja jatkaa yleisluontoisemmin: "Taiteen tehtävänä ei ole lopulta antaa vastauksia, joita Mona ja palavan rakkauden aika siihen asti on niin kärkkäästi ja reseptinomaisesti ollut tarjoavinaan, vaan nostaa esille kysymyksiä kokijoidensa pohdittavaksi." Tämän kaltainen avoin loppu, joka antaa ajattelemisen aihetta, on yleensä ollut kriitikoille mieluinen.
Positiivisin arvio suurilta lehdiltä tuli Hannu Massiselta Etelä-Suomen Sanomissa, joka oli tuolloinkin sitoutunut lehtenä konservatiivisen arvomaailman välittämiseen: "Niskanen on rohkeasti lähestynyt nykynuoren maailmaa. Vaistolla, sisäisen äänen johdattamana, kuten hän itse toteaa, hän on pyrkinyt etsimään oikeita ratkaisuja filmiinsä, jossa sisäistä levottomuutta pakeneva nuori etsiskelee perustaa elämälleen." Osansa myönteiseen lähtökohtaan toki oli silläkin, että elokuvan kaupunkikuvat oli kuvattu Lahdessa.
Mitä tämä konservatiivisen arvomaailman läpitunkema maailma haluaa sanoa nuorisosta: Massinen toteaa, että äsken mainituista "ja monista muista nuorten arvomaailman ilmiöistä Mikko Niskanen kertoo inhimillisesti, syventyen. Hän löytää nuorissa rajun rämäkkyyden, mutta yhtä hyvin myös herkän mielen, rakkauden, turvattomuuden. Hänen yhteistyönsä nuorten kanssa näyttää sujuneen innostuneesti ja saumattomasti"
Massinen – edelleen konservatiivisen poliittisen lehdistön peruslinjoja noudattaen – lienee ollut niitä harvoja suurlehtien kriitikoita, jotka ottivat vakavasti Niskasen uskonnollisen lähestymistavan. Massisen mukaan Niskanen toteutti teemansa "hienovaraisesti, pieteetillä".
Monet kriitikot käyttivät aikaa ja energiaa väheksyessään elokuvan lähtökohtaa, josta tunnustaa elokuvan loppuun sijoitettu omistus sille keskisuomalaiselle tytölle, joka kysyi omissa tunnonkiertymissään hankautuneelta ohjaajalta eräässä yleisötilaisuudessa: "Nauratko sinä minulle, jos puhun sinulle Jumalasta?"
Massinen hyväksyy näin valitun teeman ja näkökulman sellaisenaan, ja toteaa elokuvan päähenkilönkin ilmaisseen asian selkeästi: kukaan ei voi puuttua siihen, mitä hänen sisässään liikkuu. Ratkaisu on yksin hänellä. Tästä elokuvan lausumasta Massinen yrittää tehdä sen, mikä tietysti on hankalaa, mennä ohjaajan päähän ja selvittää sieltä ulos vastaus kysymykseen, miksi uskonnollinen elokuva.
Monan yksilöllistä ratkaisuvaltaa ja siis heräämistä rajoittavat äidin ja jengin pyrkimykset kieltää häneltä usko, mutta Massinen sanoo ohjaajan antavan ymmärtää, että uskonnolla voi olla merkitystä myös esimerkiksi alkoholiongelman poistajana. "Tällainen sosiaalinen näkökulma ilmeisesti onkin yksi tärkeä syy uskontoa ymmärtävään suhtautumiseen", Massinen korostaa kriitikoille yhteistä kollektiivista näkökulmaa, "vaikkakin ohjaaja toteaa myös, että jokaisella ihmisellä näyttää olevan tietty hengellinen perustarve. Joka tapauksessa tässä filmissä suhtaudutaan uskonnollisiin asioihin harvinaisen suvaitsevasti."
Maininta suvaitsevaisuudesta on epäilemättä oikea, ainakin jos sitä vertaa kriitikoiden sietokykyyn. Massinenkaan ei lopulta ollut varma oliko elokuvan antama kuvaus uskosta "se oikea", mutta porvarillisen maailmankuvan keskeisten termien, moniarvoisuuden ja yksilöllisyyden, nimissä se oli hyväksyttävä: "Mona ja palavan rakkauden aika on inhimillinen, vilpittömän tuntuinen elokuva. Se peilaa vaikuttavasti erään ikäpolven maailmaa, tukevamman jalansijan etsintää tässä erilaisten ilmiöiden yhteiskunnassa. Samalla kun se kokoaa vyyhtiin nuorten rakkauden lankoja se heijastelee myös ihmistensä sisimpiä tuntoja. Toki näistä asioista, nuorista, uskosta, elämänarvoista voidaa toisinkin kertoa, mutta näyttää siltä, että Mikko Niskanen on tällä linjalla löytänyt nuortensa kanssa yhteisen sävelen, joka on saanut aikaan rehellisen, tasapainoisen, elämältä maistuvan elokuvakokonaisuuden."
Elokuvan tarjoaman uskonnollisuuden tarkasteluissa oleellista - ja tämä koskee myös tässä aiemmin mainittuja kritiikkejä - oli myös se, että se kuvasi jotakin muuta kuin kirkollista tapaa hoivata ihmisen uskonnollisuutta. Elokuva elää uskonnollista elämäänsä herätysteltassa, se oli myös kuvaus kirkon ulkopuolella elävästä "lahkolaisuudesta" – sen suomalaiset olivat saaneet tuntea yleisimmin ajan tunnetuimman saarnaajan, elokuvan esittämän liikkeen tavoin helluntailaisen Niilo Yli-Vainion herätyskiertueesta.
Ja juuri siksi Pro Fide-lehden Teinisanomat-osastoon kirjoittanut Tapani Innanen halusi varoittaa lukijoittaan: "Jos/kun käy katsomassa Monaa, on syytä muistaa, ettei se anna Raamatun mukaista kuvaa Jumalasta ja Jeesuksesta. Jumala on todellinen, meidän ulkopuolellamme oleva henkilö. Jeesus elää tänään ja hänet voidaan kohdata rukoillen tai Raamattua lukien aivan arkisesti, ilman mitään erityisiä tunteita. Kyllä ne fiilikset sitten uskossa Jeesukseen tulevat ja kylle ne menevätkin – niitten varaan ei kannata rakentaa. Hyvä omatunto ja elämän tarkoitus kestävät, kun ne saa rakastavalta Taivaan Isältä."
Samassa lehdessä varsinaisen elokuva-arvostelun tehnyt Taina Susi katsoi asiaa hieman myönteisemmästä näkökulmasta: "Monaa voisi nimittää dokumentiksi uskonnollisesta kokemuksesta. Sille on ominaista vaikuttava mutta pinnallinen tapa käsitellä ihmisen suhdetta Jeesukseen. Jokaisen katsojan oman mielikuvituksen varaan jää, muodostuiko Monalle pysyvä usko ja uusi elämänkatsomus vai ajautuiko hän takaisin jengin mukaan." Elokuvan teema kosketti, sillä jengistä ja ryhmän paineista irtautuminen oli tärkeää myös uskovaisille nuorille: piti uskaltaa olla "erilainen nuori", kuten Anneli Tempakan 1970-luvun radio-ohjelmissa lanseerattu ajan muotitermi asian ilmaisi.
Taina Susi puuttui arvioinnissaan myös uskoontulon kokemukseen ja esittää kritiikkiä elokuvan käsittelytapaa kohtaan: "Uskonnollinen kokemus on yleisinhimillistä. Missä tahansa uskonnossa tunnekokemuksella on oma osuutensa. Myös kristinuskon piirissä ihminen voi iloita ja liikuttua, kun musiikki ja julistus käy kohti. Monan tarinassa ei selitetä, mistä uskoontulemisessa on kysymys. Ei puhuta sanallakaan siitä, että se merkitsee anteeksisaamista ilman omia ansioita. Vaikutelma jää tunne-elämyksen tasolle. Sanoma ristiinnaulitusta Jeesuksesta tulee esiin vain epäsuorasti teltan puisesta rististä."
Sudelta riitti kuitenkin ymmärrystä ohjaajaa kohtaan: "Toisaalta tämä elokuva ei olekaan tarkoitettu varsinaisesti hengelliseksi tai evankelioivaksi, joten tällaisenaan se on Mikko Niskaselta erittäin hyvä yritys vaikean aiheen kuvaamisessa." Juha Hytösen Kotimaa-lehteen kirjoittamassa, edellistä vielä positiivisemmassa arvostelussa, arvostelija sanoo Niskasen tehneen loistavaa työtä, kuvanneen uskoon heräämisen herkästi ja liikkuvan saarnateltan sisällä hienotunteisesti. "Niskanen ottaa uskonnon vakavasti", Hytönen korostaa, vaikka huomauttaakin, että "uskonnollisen yhteisön ihmissuhteet jäävät elokuvassa kokonaan selvittämättä. Esimerkiksi nuorisojoukkoon vertaamalla olisi kuva lahkosta selvinnyt ja tuonut elokuvaan lisää keskustelulle otollista ja hedelmällistä ainesta." Aivan samalla tavalla kuin poliittisten analyysien ideologisuus leimaa arvostelua, määräytyvät uskonnolliselta pohjalta kirjoitetut arviot suhteessa evankelilais-luterilaisen kirkon ulkopuolella olevaan "lahkolaisuuteen".
Tästä ei kokonaan irtautunut myöskään Kirkko ja kaupunki –lehteen kirjoittanut Matti Paloheimo - ja kuinka olisi edes voinut -, vaikka näki elokuvan ennen kaikkea kaupunkilaisnuorten elämäntapakuvauksena: nuoret "eivät ole kiinnittyneet mihinkään paitsi jengiinsä, mutta tätä heidän irrallisuuttaan ja kiinnittymisen tarvetta Niskanen ei ole täysin kyennyt vangitsemaan filmille." Paloheimokin havaitsi selkeästi, ettei kyse ole yhteiskunnallisesta elokuvasta – siis sellaisena mihin on totuttu – ja luonnehti elokuvan otetta enemmänkin kulttuurisosiologiseksi.
Mutta siinä Paloheimo antoi tunnustusta, että uskonto liitetään nuorten elämänpiiriin: se oli uutta ja merkittävää suomalaisessa elokuvassa. "Tosiasiahan on," Paloheimo kirjoitti, "että uskonto edelleenkin koskettaa tavalla tai toisella jotakuinkin kaikkia yhteiskuntamme nuoria. Käyhän yli 90% 15-vuotiaitten ikäluokasta rippikoulun. Lisäksi muiden uskonnollisten yhteisöjen kuin ev. lut. kirkon toimintaan osallistuu tuhansia nuoria. Uskonnolliset kysymykset ja uskonnolliset yhteisöt eivät varmasti ole suomalaisille nuorisolle niin tuiki vieraita kuin mitä suomalaisen elokuvan esittelemän maailman perusteella olisi viime vuosikymmeninä voinut olettaa."
Uskonnosta ja elokuvasta kirjankin julkaisseen ja teeman parhaisiin asiantuntijoihin Suomessa kuuluvan Paloheimon avarakatseisuus on oivaltavuudessaan yllättävää vain, kun ajattelee julkaisun luonnetta: Kirkko ja kaupunki ei ole helppo foorumi sanomalle, jossa tarkastellaan seksuaalisuutta ja uskontoa samassa yhteydessä: "Niin elokuvassa kuin todellisuudessakin seksuaalinen ja uskonnollinen kokemus näyttävät tulevan hyvin lähelle toisiaan", Paloheimo pohti ja jatkoi: "Mona ei uskalla antautua Henkalle, sen sijaan hän antautuu Jeesukselle. Hän etsii omaa identiteettiään, myös seksuaalista minäänsä, ja kaikki tuntuu äkkiä osuvan kohdalleen, sulavan yhdeksi tässä kokemuksessa."
Mutta Paloheimokin on huolissaan siitä, että Niskanen oli valinnut esityksensä kohteeksi juuri evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella olevan herätysliikkeen: "Elokuvan ongelma on kuitenkin siinä, että uskonnollista tunnetta ja tuon tunteen hyväksikäyttöä ei ole oikein osattu erottaa tunteen elokuvallisesta kuvaamisesta. uskonnollisen kokemuksen kuvauksesta tulee näin kohteensa kaltainen, se ei ota siihen etäisyyttä. Pyrkiessään kunnioittamaan ja ymmärtämään uskonnollista yhteisöä Niskanen on ikään kuin luovuttanut kamerat tuolle yhteisölle. Hän ei ole lähestynyt aihetta oman persoonansa läpi, ei myöskään suoranaisesti nuorten kokemuksen kautta. Loppuratkaisu onneksi pelastaa paljon jättäessään tien auki moneen suuntaan." Vasemmistolaislehtien kriitikolle tie auki tarkoitti tietä pois uskonnosta, Paloheimolle avoin loppu avautui mahdollisuutena jatkaa uskonnollista tietä hegemonisen kirkon piirissä.
Paloheimo arvioi lopuksi, ettei Niskanen ollut onnistunut elokuvassaan täysin, mutta muistutti samassa yhteydessä, että vain harva on onnistunut: Dreyer, Bresson, Olmi, Pasolini ja jokunen muu.
"Joka tapauksessa", Paloheimo painotti arvostelunsa lopuksi, "nyt myös Suomessa on uskallettu edes yrittää lähestyä ihmisen syvimpiä kokemuskerroksia, vieläpä nuorten ihmisten kautta. Mona ja palavan rakkauden aika ei ole Mikko Niskasen parhaita elokuvia, mutta kaiken katsomisen ja miettimisen arvoinen se on."
Kaksipäisen kotkan varjossa eikä muutenkaan hyvin mene
Nyt se on sitten varmaan ne kaksi viimeistä kaunista päivää menossa. Että eläkää sen mukaan.
Olenko minä ainoa, jonka mielestä Blogistan on vaipunut syysmasennukseen. Ajoissa, niin kuin nykyaikana pitää tehdä. Minulla ei ole ainuttakaan ajatusta blogattavaksi, eikä tekemisissänikään ole paljon kehumista.
Kirjaa kirjoitetaan niin paljon kuin pystytään ja elokuvissa käydään. Eilen kolme elokuvaa: The Crash, joka antaa mahdollisuuden tarjota teille vinkin Amerikan parhaasta arvostelijasta.
The Crash oli loistava, mutta hankalasti tulkittava, joten Mr. Ebert, joka näyttää kirjoittavan lähes sanasta sanaan samaa mitä itsekin eilen alustavasti tuumailin kavereille ja vaimolle - olen harvasta elokuvasta puhunut niin paljon sen nähtyäni - saa näyttää taitonsa itseni sijaan. Saatan palata aiheeseen, sillä kyse on ensimmäisestä elokuvasta, joka asettaa maailman prioriteettien ykköseksi yksin ja ainoastaan etnisyyden/rodullisuuden. Eikä siitä hyvä seuraa. Siis maailmalle.
Rnskalaisvoimin kokoon kyhätty kamppailulajielokuva Danny the Dog oli lähinnä surkea ja Timo Koivusalon Kaksipäisen kotkan varjossa niin huono, että siitä ei ole mukava kirjoittaa.
Perushuomiot! Pyydän etukäteen anteeksi tekijöiltä seuraavaa muserrusta. Pariin tuntiin lähes juonetonta poljentoa on pilkottu 12 musiikkiesityksellä muodottomaksi: elokuvan rakenne, rytmi ja toteutus on suoraan sanottuna pielessä *ymmärrättehän tämä on lapsille sallittu blogi*. Se ei muistuta elokuvaa, se ei maistu sille, se ei ole elokuva. Mitä se sitten on? Jumalattoman pitkä musiikkivideo!
Mutta mitä musiikkia? Osa kokonaan esitettävistä kappaleista on Koivusalon ja apulaisohjaajan lallatuksia, väliin yksi kvasi-isänmaallinen marssi (hautajaiskohtaus) ja seassa kolme-neljä Disney-musiikkia. Musiikin käyttö on yliampuvaa, jopa miksauksen tasolla: tällaisen pompöösin viihdeorkesterin käyttö sopii Disney-animaatioon, mutta historiallisiin kulisseihin ei. Mitään muuta historiallista elokuvassa ei ole kulissien lisäksi. Eikä niissäkään ole kehumista.
Ohjaaja saa hyvätkin näyttelijät vaikuttamaan puupökkelöiltä. Siinä auttaa repliikkien pekkomainen tekopirteys ja viimeistelemättömyys. Kukaan ammattikirjoittaja ei sellaista päästäisi läpi ja ihmettelen, että näyttelijät ovat suostuneet ne sellaisenaan päästämään suusta. Hahmojen psykologisointi on nolla. Käsikirjoittaja ei ole siihen pystynyt. Hahmojen toiminnan psykologinen perustelu nolla. Jne. Yllättävää, kun tietää että Koivusalolla on alan koulutusta!
Elokuvan tarina ei ole mistään kotoisin ja se paitsi hylkää historian, kehtaa vielä vääristellä sitä. Uskottavan tarinan puuttuessa elokuva perustuu kymmeniin toistoihin venäläisvastaisuuden tunteella - tämän esittäminen on elokuvan ainoa poliittinen tarkoitus: ilmeisten rasistisyytteiden vuoksi juoni on lopussa kehitelty siten, että venäläisten pahojen tekojen sarja yksilöityy naiivisti. Paha ei saa palkkaansa vaan kunniallisen lopun!
Neuvostoliiton ja valkoisen Suomen tsaarin Venäjä-kuva oli tunnetusti sama: pahat, ylimieliset, ryyppäävät, tanssivat ja juonittelevat tsaarin upseerit ja heidän edustamansa yhteiskunta oli kukistettava neuvokkaiden sankareiden (joko puna-armeija tai kansasta nousseet) toimesta. Koivusalo pyrkii samaan, mutta ei sellaisenaan toista bolsevistisia ja suomalaisnationalistisia kliseitä tsaarinvallan ajasta.
Ja juuri tässä Timo Koivusalo tekee yllätyksen. Hänen nationalisminsa ei ole aktivismin sumentamaa. Hän osoittaa kannattavansa passiivista vastarintaa ja suoranaista pasifismia, jota höystetään ulkonaisesti lähes uskonnottomalla lapsenuskolla.
Koivusaloa voitaisiin pitää myöntyväisyys-suuntauksen kannattajana. Sellaiset on yleensä viime aikojen tulkinnoissa tervattu ja höyhennetty. Siksikin on vaikea keksiä, kuka tästä voisi pitää. Uusmyöntyväinen Suomen kansa?
Onkohan se terva, jota käytettiin kaksipäisen kotkan tervaamiseen - elokuvan tunnuksen kaksipäinen kotka on Uspenskin katedraalin Resvoi-kappelin aikoinaan nationalismiaatteen elähdyttämien nuorten tervaama kotka - tallessa.
Itse en ole Koivusaloa tervaamassa, ja itse asiassa ajattelen, että tuo terrorismin vastainen, myöntyväissuuntaukseen ripustautuva tulkintataso ei ole hullumpi ajatus. Mutta valitettavasti toteutus mättää kaikilla mahdollisilla tasoilla.
Tuosta Resvoi-kappelista vielä näin myöhempänä lisäyksenä. Se sai nimensä Helsingissä asuvasta venäläisestä kirjakauppias Nikolai Resvoista, joka 1908 teki aloitteen ortodoksisen kappelin pystyttämisestä Haminan rauhan kunniaksi. Haminan rauhan 100-vuotisjuhlassa 18.9.1909 kappelin peruskivi muurattiin, mutta rakennus valmistui vasta syksyllä 1913. Se sijaitsee Uspenskin kirkon vieressä ja se luovutettiin Uspenskin katedraalin omistukseen.
Riitta Pakarinen Helsingin kaupunginmuseosta on kirjoittanut kappelin myöhemmistäkin vaiheista. Palmusunnuntaina 1919 helsinkiläiset sitten näkivät kappelin tervalla tuhrittuna. Kappeliin johtaville portaille oli vedetty tervalla suuri luterilainen risti. Ulkoseinällä olevien ikonien ympärille ja itse ikoneihin oli maalattu sarvekkaita pirun päitä. Tekijät jäivät tuntemattomiksi, mutta tiettävästi asialla olivat kansallismieliset ylioppilaat.
Martti Haavio muistelee, miten hän oli vappuyönä 1919 ylioppilastovereineen marssinut Katajanokalle, jossa he Resvoin kappelin luona huusivat "Alas, alas, alas!"
Ylioppilaslehdessä ehdotettiin 1924 perustettavaksi seura "Ryssän muistot pois". Jäseneksi kelpuutettaisiin jokainen joka oli osallistunut venäläisvastaisiin toimiin, esimerkiksi Resvoin kappelin tervaamiseen. Seuran ohjelmassa oli mm. poistaa Aleksanteri I:n monogrammi yliopiston päätykolmiosta.
Kappeli puretttiin sisäasianministeriön käskystä 1920. Helsinkiin 1927 perustettu Yksityinen kreikkalaiskatolinen yhdyskunta osti rakennustarpeet 1930-luvulla Munkkiniemeen rakennettavaa kirkkoaan varten.
Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa on kaksoiskotka Rauhan kappelin aidasta. Kotkassa näkyy tervauksen jälkiä. Museoon kotka on saatu lahjoituksena. Lahjoittaja oli ostanut sen vanhaintavarainkaupasta. Se lienee elokuvan mainoksen kotka, toivottavasti laillisesti hankittuna kuvana.
Tarkemmin, ks. Riitta Pakarinen: "Tervasankonationalismia" - Rauhan kappelin kohtalo. Narinkka 1996.
Olenko minä ainoa, jonka mielestä Blogistan on vaipunut syysmasennukseen. Ajoissa, niin kuin nykyaikana pitää tehdä. Minulla ei ole ainuttakaan ajatusta blogattavaksi, eikä tekemisissänikään ole paljon kehumista.
Kirjaa kirjoitetaan niin paljon kuin pystytään ja elokuvissa käydään. Eilen kolme elokuvaa: The Crash, joka antaa mahdollisuuden tarjota teille vinkin Amerikan parhaasta arvostelijasta.
The Crash oli loistava, mutta hankalasti tulkittava, joten Mr. Ebert, joka näyttää kirjoittavan lähes sanasta sanaan samaa mitä itsekin eilen alustavasti tuumailin kavereille ja vaimolle - olen harvasta elokuvasta puhunut niin paljon sen nähtyäni - saa näyttää taitonsa itseni sijaan. Saatan palata aiheeseen, sillä kyse on ensimmäisestä elokuvasta, joka asettaa maailman prioriteettien ykköseksi yksin ja ainoastaan etnisyyden/rodullisuuden. Eikä siitä hyvä seuraa. Siis maailmalle.
Rnskalaisvoimin kokoon kyhätty kamppailulajielokuva Danny the Dog oli lähinnä surkea ja Timo Koivusalon Kaksipäisen kotkan varjossa niin huono, että siitä ei ole mukava kirjoittaa.
Perushuomiot! Pyydän etukäteen anteeksi tekijöiltä seuraavaa muserrusta. Pariin tuntiin lähes juonetonta poljentoa on pilkottu 12 musiikkiesityksellä muodottomaksi: elokuvan rakenne, rytmi ja toteutus on suoraan sanottuna pielessä *ymmärrättehän tämä on lapsille sallittu blogi*. Se ei muistuta elokuvaa, se ei maistu sille, se ei ole elokuva. Mitä se sitten on? Jumalattoman pitkä musiikkivideo!
Mutta mitä musiikkia? Osa kokonaan esitettävistä kappaleista on Koivusalon ja apulaisohjaajan lallatuksia, väliin yksi kvasi-isänmaallinen marssi (hautajaiskohtaus) ja seassa kolme-neljä Disney-musiikkia. Musiikin käyttö on yliampuvaa, jopa miksauksen tasolla: tällaisen pompöösin viihdeorkesterin käyttö sopii Disney-animaatioon, mutta historiallisiin kulisseihin ei. Mitään muuta historiallista elokuvassa ei ole kulissien lisäksi. Eikä niissäkään ole kehumista.
Ohjaaja saa hyvätkin näyttelijät vaikuttamaan puupökkelöiltä. Siinä auttaa repliikkien pekkomainen tekopirteys ja viimeistelemättömyys. Kukaan ammattikirjoittaja ei sellaista päästäisi läpi ja ihmettelen, että näyttelijät ovat suostuneet ne sellaisenaan päästämään suusta. Hahmojen psykologisointi on nolla. Käsikirjoittaja ei ole siihen pystynyt. Hahmojen toiminnan psykologinen perustelu nolla. Jne. Yllättävää, kun tietää että Koivusalolla on alan koulutusta!
Elokuvan tarina ei ole mistään kotoisin ja se paitsi hylkää historian, kehtaa vielä vääristellä sitä. Uskottavan tarinan puuttuessa elokuva perustuu kymmeniin toistoihin venäläisvastaisuuden tunteella - tämän esittäminen on elokuvan ainoa poliittinen tarkoitus: ilmeisten rasistisyytteiden vuoksi juoni on lopussa kehitelty siten, että venäläisten pahojen tekojen sarja yksilöityy naiivisti. Paha ei saa palkkaansa vaan kunniallisen lopun!
Neuvostoliiton ja valkoisen Suomen tsaarin Venäjä-kuva oli tunnetusti sama: pahat, ylimieliset, ryyppäävät, tanssivat ja juonittelevat tsaarin upseerit ja heidän edustamansa yhteiskunta oli kukistettava neuvokkaiden sankareiden (joko puna-armeija tai kansasta nousseet) toimesta. Koivusalo pyrkii samaan, mutta ei sellaisenaan toista bolsevistisia ja suomalaisnationalistisia kliseitä tsaarinvallan ajasta.
Ja juuri tässä Timo Koivusalo tekee yllätyksen. Hänen nationalisminsa ei ole aktivismin sumentamaa. Hän osoittaa kannattavansa passiivista vastarintaa ja suoranaista pasifismia, jota höystetään ulkonaisesti lähes uskonnottomalla lapsenuskolla.
Koivusaloa voitaisiin pitää myöntyväisyys-suuntauksen kannattajana. Sellaiset on yleensä viime aikojen tulkinnoissa tervattu ja höyhennetty. Siksikin on vaikea keksiä, kuka tästä voisi pitää. Uusmyöntyväinen Suomen kansa?
Onkohan se terva, jota käytettiin kaksipäisen kotkan tervaamiseen - elokuvan tunnuksen kaksipäinen kotka on Uspenskin katedraalin Resvoi-kappelin aikoinaan nationalismiaatteen elähdyttämien nuorten tervaama kotka - tallessa.
Itse en ole Koivusaloa tervaamassa, ja itse asiassa ajattelen, että tuo terrorismin vastainen, myöntyväissuuntaukseen ripustautuva tulkintataso ei ole hullumpi ajatus. Mutta valitettavasti toteutus mättää kaikilla mahdollisilla tasoilla.
Tuosta Resvoi-kappelista vielä näin myöhempänä lisäyksenä. Se sai nimensä Helsingissä asuvasta venäläisestä kirjakauppias Nikolai Resvoista, joka 1908 teki aloitteen ortodoksisen kappelin pystyttämisestä Haminan rauhan kunniaksi. Haminan rauhan 100-vuotisjuhlassa 18.9.1909 kappelin peruskivi muurattiin, mutta rakennus valmistui vasta syksyllä 1913. Se sijaitsee Uspenskin kirkon vieressä ja se luovutettiin Uspenskin katedraalin omistukseen.
Riitta Pakarinen Helsingin kaupunginmuseosta on kirjoittanut kappelin myöhemmistäkin vaiheista. Palmusunnuntaina 1919 helsinkiläiset sitten näkivät kappelin tervalla tuhrittuna. Kappeliin johtaville portaille oli vedetty tervalla suuri luterilainen risti. Ulkoseinällä olevien ikonien ympärille ja itse ikoneihin oli maalattu sarvekkaita pirun päitä. Tekijät jäivät tuntemattomiksi, mutta tiettävästi asialla olivat kansallismieliset ylioppilaat.
Martti Haavio muistelee, miten hän oli vappuyönä 1919 ylioppilastovereineen marssinut Katajanokalle, jossa he Resvoin kappelin luona huusivat "Alas, alas, alas!"
Ylioppilaslehdessä ehdotettiin 1924 perustettavaksi seura "Ryssän muistot pois". Jäseneksi kelpuutettaisiin jokainen joka oli osallistunut venäläisvastaisiin toimiin, esimerkiksi Resvoin kappelin tervaamiseen. Seuran ohjelmassa oli mm. poistaa Aleksanteri I:n monogrammi yliopiston päätykolmiosta.
Kappeli puretttiin sisäasianministeriön käskystä 1920. Helsinkiin 1927 perustettu Yksityinen kreikkalaiskatolinen yhdyskunta osti rakennustarpeet 1930-luvulla Munkkiniemeen rakennettavaa kirkkoaan varten.
Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa on kaksoiskotka Rauhan kappelin aidasta. Kotkassa näkyy tervauksen jälkiä. Museoon kotka on saatu lahjoituksena. Lahjoittaja oli ostanut sen vanhaintavarainkaupasta. Se lienee elokuvan mainoksen kotka, toivottavasti laillisesti hankittuna kuvana.
Tarkemmin, ks. Riitta Pakarinen: "Tervasankonationalismia" - Rauhan kappelin kohtalo. Narinkka 1996.
tiistaina, elokuuta 23, 2005
L'amore di Marja
Katsoin eilen suomalais-italialaisen ohjaajan Anne Riitta Cicconen uutuuselokuvan L’amore di Marja, suomeksi siis Marjan rakkaus. Se on tarina 1970-luvulta 1980-luvun loppuun, alunperin suosikkinäytelmä Italiassa ja perustuu ohjaajan omaan elämään.
Kun hippikommuunin perusta romahtaa, suomalainen nainen, Marja (Laura Malmivaara), muuttavat kahden tyttären kanssa Sisiliaan, ensin miehensä Fortunatan (Vincenzo Peluso) perheen luokse ja pian heidän naapuriinsa. Hippityyliseen vapaaseen käyttäytymiseen tottunut blondi joutuu heti kylän silmätikuksi, perhe yrittää ohjata häntä ruotuun ja aviomies käy väkivaltaiseksikin kylän paineiden keskellä.
Romahdus tapahtuu, kun aviomies lähtee siirtotyöläiseksi ja Marja jää yksin, eikä hänen mielenterveytensä sitä kestä. Vastuu nuoremmasta sisaresta siirtyy vanhemmalle, noin 13-vuotiaan tytölle. Tilanne käy tietysti liian raskaaksi. Vuosien varrella kasvaneet tulevaisuuden haaveet murskautuvat lopullisesti. Myös lasten identiteettiä muovaaviksi asioiksi tulevat aivan toiset kuin mitä oli ajateltu. Tapahtumien kuristuksessa kasvavia lapsia näyttelevät mainiosti Roomassa asuvan toimittajan Pertti Lepistön lapset Annika ja Erika. Teini-ikäisenä rooleihin ryhtyvät sitten mainiosti selviävät italilalaiset näyttelijät.
Tästä eteenpäin Marjan rakkaus on kuvattu vanhemman tyttären silmin. Elokuvan alkupuolella kertojuus ei oikein tuota protagonistia: Marja pysyi pitkään minun katsojuuteni keskellä kertojana, vaikka se todellisuduessa olikin toinen.
Ohjaaja ei liene ollut itsekään varma ratkaisusta, sillä hän kirjoittaa esitteessä yksinkertaisesti: "Tämä on Marjan ja hänen tyttäriensä tarina." Hän käy kyllä läpi äidin ja tyttären teemaa ja tytärten keskinäistä suhdetta, mutta ei piehtaroi siinä. Se onkin elokuvan vahvuus: rajaus ja taas kerran rajaus. Mukana on vain olennainen.
Muutenkin elokuvan alun sekavuus, nopea tempo ja asioiden esittelytapa vaivasi minua. Suomalaiselle ja varmaankin myös sisilialaiselle katsojalle tarinan keskeinen clue, kulttuurien väliset erot, avautuivat ehkä liiankin selvästi: suomalainen, pohjalaisen pappissuvun näköinen nainen, joka on lähes hippimäisen riehakas, suorastaan pursuava elämänilossaan ja antavuudessaan, oli tyypittely, jota ei helposti niellyt. Sisilialaiset olivat pidättyväisiä, pilkallisia, umpimielisiä ja aggressiivisiä ajoittaisista meiskaamisistaan huolimatta.
En sano, etteikö tämä kaikki olisi uskottavaa, mutta nyt tarjottu paketti jäi jotenkin väärien kliseiden kokoelmaksi. Sen olisi pitänyt olla jotakin Bergmann-henkistä, mutta kun ei kuitenkaan ollut, vaikka minusta tuntuu, että sitä oli tavoiteltu. Tapahtumat neljän seinän sisällä olivat jotenkin vailla asian vaatimaa intensiteettiä.
Mutta vähitellen elokuva kasvoi, eikä se tuolla kokoonpanolla ollut ihme. Kuvaaja Franco Di Giacamo on tunnettu jo 1960-luvulla Marco Bellocchion elokuvista (mm. Isän nimeen) ja jos mies on työskennellyt Dino Risille, Nanni Morettille, Ettore Scolalle ja viimeksi Paolo ja Vittorio Tavianille, niin kai hän sitten on hyvä.
Ja ulkokuvissa olikin: italialaiselle elokuvalle tyypillinen liike ulkokuvissa on tämän elokuvan vahvin piirre. Eräät tanssikohtaukset, torikohtaukset, ylipäänsä vähäkään useamman ihmisen kuvakset ovat loistavia. Sisäkuvissa jäin odottamaan Sven Nykvistin kaltaista valkoisen valon ihmettä, pientä harsomaisuutta ja elokuvan persoonien todellista kohtaamista, mutta ulkokuvissa en valittamista keksinyt ja ampauduin täysillä elokuvan sisään.
Tarina on verrattain yhtenäinen kehityskertomus: nuoren tytön lapsuus äidin kautta, teini-ikä, irtautuminen kodista ja vapaus. Ohjaaja on tehnyt gradunsa aiheesta "Freud and the Psychology of Art", joten pohjia löytyy. Hän on käynyt myös Italian valtiollisen television RAI:n käsikirjoituskoulun: ehkä nämä ovat koulineet Cicconen vahvimman piirteen: tarinan rajauksen. Vaikka alun potpuri lähes vieroitti minut elokuvakokemuksesta, tarinan eteneminen osoitti, kuinka taitava käsikirjoittaja Ciccone on: tarinassa ei todellakaan ollut mitään löysää eikä houkuttelevia sivupolkuja lähdetty lainkaan kulkemaan.
Elokuva kannattaa katsoa. Ohjaaja Ciccone ja elokuvan tuottaja Francesco Torelli ovat paikalla elokuvan näytöksessä Espoon Cinéssä sunnuntaina 28. päivänä elokuuta.
Apropos! Helsingin Sanomat näyttää vaikenevan Cinén kuoliaaksi.
Kun hippikommuunin perusta romahtaa, suomalainen nainen, Marja (Laura Malmivaara), muuttavat kahden tyttären kanssa Sisiliaan, ensin miehensä Fortunatan (Vincenzo Peluso) perheen luokse ja pian heidän naapuriinsa. Hippityyliseen vapaaseen käyttäytymiseen tottunut blondi joutuu heti kylän silmätikuksi, perhe yrittää ohjata häntä ruotuun ja aviomies käy väkivaltaiseksikin kylän paineiden keskellä.
Romahdus tapahtuu, kun aviomies lähtee siirtotyöläiseksi ja Marja jää yksin, eikä hänen mielenterveytensä sitä kestä. Vastuu nuoremmasta sisaresta siirtyy vanhemmalle, noin 13-vuotiaan tytölle. Tilanne käy tietysti liian raskaaksi. Vuosien varrella kasvaneet tulevaisuuden haaveet murskautuvat lopullisesti. Myös lasten identiteettiä muovaaviksi asioiksi tulevat aivan toiset kuin mitä oli ajateltu. Tapahtumien kuristuksessa kasvavia lapsia näyttelevät mainiosti Roomassa asuvan toimittajan Pertti Lepistön lapset Annika ja Erika. Teini-ikäisenä rooleihin ryhtyvät sitten mainiosti selviävät italilalaiset näyttelijät.
Tästä eteenpäin Marjan rakkaus on kuvattu vanhemman tyttären silmin. Elokuvan alkupuolella kertojuus ei oikein tuota protagonistia: Marja pysyi pitkään minun katsojuuteni keskellä kertojana, vaikka se todellisuduessa olikin toinen.
Ohjaaja ei liene ollut itsekään varma ratkaisusta, sillä hän kirjoittaa esitteessä yksinkertaisesti: "Tämä on Marjan ja hänen tyttäriensä tarina." Hän käy kyllä läpi äidin ja tyttären teemaa ja tytärten keskinäistä suhdetta, mutta ei piehtaroi siinä. Se onkin elokuvan vahvuus: rajaus ja taas kerran rajaus. Mukana on vain olennainen.
Muutenkin elokuvan alun sekavuus, nopea tempo ja asioiden esittelytapa vaivasi minua. Suomalaiselle ja varmaankin myös sisilialaiselle katsojalle tarinan keskeinen clue, kulttuurien väliset erot, avautuivat ehkä liiankin selvästi: suomalainen, pohjalaisen pappissuvun näköinen nainen, joka on lähes hippimäisen riehakas, suorastaan pursuava elämänilossaan ja antavuudessaan, oli tyypittely, jota ei helposti niellyt. Sisilialaiset olivat pidättyväisiä, pilkallisia, umpimielisiä ja aggressiivisiä ajoittaisista meiskaamisistaan huolimatta.
En sano, etteikö tämä kaikki olisi uskottavaa, mutta nyt tarjottu paketti jäi jotenkin väärien kliseiden kokoelmaksi. Sen olisi pitänyt olla jotakin Bergmann-henkistä, mutta kun ei kuitenkaan ollut, vaikka minusta tuntuu, että sitä oli tavoiteltu. Tapahtumat neljän seinän sisällä olivat jotenkin vailla asian vaatimaa intensiteettiä.
Mutta vähitellen elokuva kasvoi, eikä se tuolla kokoonpanolla ollut ihme. Kuvaaja Franco Di Giacamo on tunnettu jo 1960-luvulla Marco Bellocchion elokuvista (mm. Isän nimeen) ja jos mies on työskennellyt Dino Risille, Nanni Morettille, Ettore Scolalle ja viimeksi Paolo ja Vittorio Tavianille, niin kai hän sitten on hyvä.
Ja ulkokuvissa olikin: italialaiselle elokuvalle tyypillinen liike ulkokuvissa on tämän elokuvan vahvin piirre. Eräät tanssikohtaukset, torikohtaukset, ylipäänsä vähäkään useamman ihmisen kuvakset ovat loistavia. Sisäkuvissa jäin odottamaan Sven Nykvistin kaltaista valkoisen valon ihmettä, pientä harsomaisuutta ja elokuvan persoonien todellista kohtaamista, mutta ulkokuvissa en valittamista keksinyt ja ampauduin täysillä elokuvan sisään.
Tarina on verrattain yhtenäinen kehityskertomus: nuoren tytön lapsuus äidin kautta, teini-ikä, irtautuminen kodista ja vapaus. Ohjaaja on tehnyt gradunsa aiheesta "Freud and the Psychology of Art", joten pohjia löytyy. Hän on käynyt myös Italian valtiollisen television RAI:n käsikirjoituskoulun: ehkä nämä ovat koulineet Cicconen vahvimman piirteen: tarinan rajauksen. Vaikka alun potpuri lähes vieroitti minut elokuvakokemuksesta, tarinan eteneminen osoitti, kuinka taitava käsikirjoittaja Ciccone on: tarinassa ei todellakaan ollut mitään löysää eikä houkuttelevia sivupolkuja lähdetty lainkaan kulkemaan.
Elokuva kannattaa katsoa. Ohjaaja Ciccone ja elokuvan tuottaja Francesco Torelli ovat paikalla elokuvan näytöksessä Espoon Cinéssä sunnuntaina 28. päivänä elokuuta.
Apropos! Helsingin Sanomat näyttää vaikenevan Cinén kuoliaaksi.
maanantaina, elokuuta 22, 2005
Sweet critics
En päässyt kovin pitkälle Blogit ja minä -pohdinnoissani, kun sfäärimme räjähti täyteen kriitikkoblogeja. Tämän nykyisin varsin valovoimaisen oliotyypin aloittivat tietysti jo Blogistanin muinaisessa, mystisessä ja hämärässä menneisyydessä tehneet pioneerit, jotka muistivat aika ajoin blogilistan täydennettyä nostella ja ihmetellä esiin aina uusien blogipurojen virtaamista ensin lampeen, sitten järveen ja nyt valtamereen.
Uusin tulokas tässä mallistossa näyttää olevan Blogisweetikko, joka kuin viisas verovirkailija aloittaa blogilistaamisensa jos ei muuta niin vaihteen vuoksi ö:stä ja varmasti myös sen vuoksi, että negatiivisesta ja enintään "sinne päin" olevasta ilmeikkyydestä voimaa saava Blogikriitikko aloitti tekosensa a:sta.
Löytymisen ja sitä seuraavan menestymisen etsikkoaika on top-listan olemassaolon aikana lyhyt, mutta on top-sataan nousseiden joukossa pitkäkestoista työtä tehneitä työn sankareitakin, mikä mieluusti unohdetaan top-kärkeä hieman lapsellisesti morkatessa.
Muutos on käynyt palaamalla vanhaan top-sata -listaan. Kuinka paljon vaikeampaa top-listan kritiikki onkaan, kun sen etusivulla on sata blogia entisen, paljon pienemmän määräluvun sijaan.
"Kaikki menee suunnitelman mukaan", kuten Karuselli tapaa sanoa eli dialektiikkaa siis harrastetaan suuren synteesin toivossa: tosin nämä kaksi pakottavat lukijat vain valitsemaan kahden vaihtoehdon välillä: onko parempi nuolaista makeaa kuin nieleskellä happamia pihlajanmarjoja.
Matti Ijäksen Katsastus alkaa televisiossa. Ei jaksa kirjoittaa sen vuoksi enemmän.
EDIT: Ijäs päättyi. Blogaamaan ei aina ehdi: tässä tulevan viikonlopun huveja, tervetuloa kuuntelemaan, jos satutte paikalle.
Uusin tulokas tässä mallistossa näyttää olevan Blogisweetikko, joka kuin viisas verovirkailija aloittaa blogilistaamisensa jos ei muuta niin vaihteen vuoksi ö:stä ja varmasti myös sen vuoksi, että negatiivisesta ja enintään "sinne päin" olevasta ilmeikkyydestä voimaa saava Blogikriitikko aloitti tekosensa a:sta.
Löytymisen ja sitä seuraavan menestymisen etsikkoaika on top-listan olemassaolon aikana lyhyt, mutta on top-sataan nousseiden joukossa pitkäkestoista työtä tehneitä työn sankareitakin, mikä mieluusti unohdetaan top-kärkeä hieman lapsellisesti morkatessa.
Muutos on käynyt palaamalla vanhaan top-sata -listaan. Kuinka paljon vaikeampaa top-listan kritiikki onkaan, kun sen etusivulla on sata blogia entisen, paljon pienemmän määräluvun sijaan.
"Kaikki menee suunnitelman mukaan", kuten Karuselli tapaa sanoa eli dialektiikkaa siis harrastetaan suuren synteesin toivossa: tosin nämä kaksi pakottavat lukijat vain valitsemaan kahden vaihtoehdon välillä: onko parempi nuolaista makeaa kuin nieleskellä happamia pihlajanmarjoja.
Matti Ijäksen Katsastus alkaa televisiossa. Ei jaksa kirjoittaa sen vuoksi enemmän.
EDIT: Ijäs päättyi. Blogaamaan ei aina ehdi: tässä tulevan viikonlopun huveja, tervetuloa kuuntelemaan, jos satutte paikalle.
Espoon Ciné alkaa
Syksyn tulon merkkejä pääkaupunkiseudun elokuvaihmisen elämässä on Espoon Cinén alkaminen.
Espoo Cinén vieraat ovat tänä vuonna ehkä vähemmän tunnettuja kuin festivaalivieraat yleensä: kotimaiseen ykköskaartiin on kelpuutettu Kaksipäisen kotkan varjossa -elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Timo Koivusalo - kaksimetrinen kotka itsekin - sekä näyttelijät Mikko Leppilampi, Helena Vierikko ja Anneli Saaristo. Syykin on selvä, koopeekotka saa maailmanensi-iltansa Espoo Cinéssä tiistaina 23.8. klo 19 ja kun kerran kutsukin jo tipahti, pitänee matkustaa kaupungin rajojen yli tuntemattomaan katsomaan tämä musiikkipainotteinen fiktio - en edes erehdy ajattelemaan sitä historiallisena elokuvana. Etukäteisajatus on siis musiikkielokuva historiallisissa kulisseissa.
Espoo Cinén tutut tiedottajat kertovat, että paikalla on myös suomalais-italialainen ohjaaja-käsikirjoittaja Anne Riitta Ciccone, joka saapuu yhdessä tuottaja-aviomiehensä Francesco Torellin kanssa Espoo Cinéen esittelemään omaelämäkerrallisen elokuvansa L'amore di Marja (Italia 2002). Näytöksessä vierailee myös elokuvassa pääosaa esittävä Laura Malmivaara, jonka tähdittämän Levottomat-elokuvan satuin juuri viime viikolla katsomaan filmografiatyöhön liittyen. L'amore di Marja on ohjelmistossa sunnuntaina 28.8. klo 15.45, mutta taidan käydä katsomassa jo tänään lehdistönäytöksessä, kun sunnuntaiksi on aina helppo keksiä muuta puuhaa.
Vieraana festivaaleille ovat saapumassa myös romanialais-ranskalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Radu Mihaileanu, jonka "tunteisiin vetoava elokuva" Va, vis et deviens esitetään torstaina 25.8. klo 19.30 sekä belgialainen Harry Cleven, joka on toiminut pitkän uransa aikana muun muassa näyttelijänä, ohjaajana, käsikirjoittajana ja lavastajana. Clevenin ohjaama ja käsikirjoittama mysteeritrilleri Trouble (Belgia, Ranska 2004) esitetään perjantaina 26.8. klo 16.15.
Esikoispitkän London Voodoo -kauhuelokuvansa näytöksessä nähdään käsikirjoittaja-ohjaaja Robert Pratten yhdessä elokuvan tuottaneen vaimonsa Helen Prattenin kanssa. Näytökseen saapuu myös elokuvan musiikin tehnyt Steven Severin. London Voodoo esitetään torstaina.
Minulle kiinnostava pläjäys on se, kun "Keski- ja Itä-Eurooppaa edustavassa episodielokuvassa" - festivaalitiedotus on selvästi omaksunut kiintiösapluunan - kuusi nuorta ohjaajaa tuo esiin kommunismin jälkeisessä ajassa kasvaneesta sukupolvensa ajatuksia.
Festivaaliklubi on Tavastialla: taiteiden yönä festivaali esittää Sergei Eisensteinin mykkäklassikon Bronenosets Potjomkin (Panssarilaiva Potemkin, 1925) Tavastialla Cleaning Womenin live-säestyksellä. Klubilla esiintyy silloin myös kiinalainen punkbändi Subs.
Perinteisessä ulkoilmanäytöksessä Aurinkoterassilla nähdään tänä vuonna Travolta-leffa Grease. Kino Tapiolan syksyisen 50-vuotisjuhlapäivän kunniaksi Espoo Ciné esittää dokumentin James Dean: Forever Young, sillä päätähden kuolemasta on 50 vuotta.
Espoo Ciné osallistuu erikoisnäytöksellä myös yleisurheilun vammaisten avoimien EM-kisojen iltaohjelmaan esittämällä perjantaina 26.8. Espoon Leppävaarassa, kauppakeskus Sellon Sellosalissa elokuvan Lost and Found.
Espoo Ciné esittelee entiseen tapaan nuoren polven dokumentaristeja ympäri maailmaa. Fatih Akinin "rento ja hyväntuulinen dokumentti" Crossing the Bridge: The Sound of Istanbul johdattelee Istanbulin uskomattoman runsaaseen ja monipuoliseen musiikkimaailmaan, oppaana teollisuusmetelibändi Einstürzende Neubautenin basisti Alexander Hacke.
Näkemisen arvoinen on myös CSA: Confederate States of America, valedokumentti, jossa Spike Lee esittelee mitä olisi tapahtunut, jos Yhdysvaltain sisällissodan olisivatkin voittaneet etelävaltiot ja liittovaltiosta olisi Unitedin sijaan tullut Confederate States of America.
Ne jotka missasivat aiemmat esityskerrat, joutavat katsomaan yhtä maailman dokumenttielokuvafestivaalien suosituinta elokuvaa tällä hetkellä: Pirjo Honkasalon Venäjälle ja Tsetseniaan matkaava dokumentti Melancholian 3 huonetta kuuluu itseoikeutetusti tämän vuoden dokumenttisarjaan. Elokuva on ollut jo yli 50 festivaalilla maailmassa (70?) ja ohjaaja voisi hyvin ryhtyä matkasaarnaajaksi, sillä kutsuja satelee. Elokuva on vuoden paras kotimainen - tai taitaa olla viime vuoden, sillä se taisi ilmestyä jo 2004.
Kuluneen vuoden kotimaisten elokuvien parhaimmistoa nähdään lisäksi myös Kotimaiset helmet ja Lapsille ja nuorille -sarjoissa.
Ja annetaan tiedotukselle sananvuoro: "Kuuden päivän aikana Espoo Ciné järjestää noin 80 elokuvanäytöstä. Esityspaikkoina ovat jo tuttuun tapaan Espoon kulttuurikeskus Tapiolassa, Kino Tapiola -teatteri sekä perjantaina Sellosali Leppävaarassa."
Espoo Cinén vieraat ovat tänä vuonna ehkä vähemmän tunnettuja kuin festivaalivieraat yleensä: kotimaiseen ykköskaartiin on kelpuutettu Kaksipäisen kotkan varjossa -elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Timo Koivusalo - kaksimetrinen kotka itsekin - sekä näyttelijät Mikko Leppilampi, Helena Vierikko ja Anneli Saaristo. Syykin on selvä, koopeekotka saa maailmanensi-iltansa Espoo Cinéssä tiistaina 23.8. klo 19 ja kun kerran kutsukin jo tipahti, pitänee matkustaa kaupungin rajojen yli tuntemattomaan katsomaan tämä musiikkipainotteinen fiktio - en edes erehdy ajattelemaan sitä historiallisena elokuvana. Etukäteisajatus on siis musiikkielokuva historiallisissa kulisseissa.
Espoo Cinén tutut tiedottajat kertovat, että paikalla on myös suomalais-italialainen ohjaaja-käsikirjoittaja Anne Riitta Ciccone, joka saapuu yhdessä tuottaja-aviomiehensä Francesco Torellin kanssa Espoo Cinéen esittelemään omaelämäkerrallisen elokuvansa L'amore di Marja (Italia 2002). Näytöksessä vierailee myös elokuvassa pääosaa esittävä Laura Malmivaara, jonka tähdittämän Levottomat-elokuvan satuin juuri viime viikolla katsomaan filmografiatyöhön liittyen. L'amore di Marja on ohjelmistossa sunnuntaina 28.8. klo 15.45, mutta taidan käydä katsomassa jo tänään lehdistönäytöksessä, kun sunnuntaiksi on aina helppo keksiä muuta puuhaa.
Vieraana festivaaleille ovat saapumassa myös romanialais-ranskalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Radu Mihaileanu, jonka "tunteisiin vetoava elokuva" Va, vis et deviens esitetään torstaina 25.8. klo 19.30 sekä belgialainen Harry Cleven, joka on toiminut pitkän uransa aikana muun muassa näyttelijänä, ohjaajana, käsikirjoittajana ja lavastajana. Clevenin ohjaama ja käsikirjoittama mysteeritrilleri Trouble (Belgia, Ranska 2004) esitetään perjantaina 26.8. klo 16.15.
Esikoispitkän London Voodoo -kauhuelokuvansa näytöksessä nähdään käsikirjoittaja-ohjaaja Robert Pratten yhdessä elokuvan tuottaneen vaimonsa Helen Prattenin kanssa. Näytökseen saapuu myös elokuvan musiikin tehnyt Steven Severin. London Voodoo esitetään torstaina.
Minulle kiinnostava pläjäys on se, kun "Keski- ja Itä-Eurooppaa edustavassa episodielokuvassa" - festivaalitiedotus on selvästi omaksunut kiintiösapluunan - kuusi nuorta ohjaajaa tuo esiin kommunismin jälkeisessä ajassa kasvaneesta sukupolvensa ajatuksia.
Festivaaliklubi on Tavastialla: taiteiden yönä festivaali esittää Sergei Eisensteinin mykkäklassikon Bronenosets Potjomkin (Panssarilaiva Potemkin, 1925) Tavastialla Cleaning Womenin live-säestyksellä. Klubilla esiintyy silloin myös kiinalainen punkbändi Subs.
Perinteisessä ulkoilmanäytöksessä Aurinkoterassilla nähdään tänä vuonna Travolta-leffa Grease. Kino Tapiolan syksyisen 50-vuotisjuhlapäivän kunniaksi Espoo Ciné esittää dokumentin James Dean: Forever Young, sillä päätähden kuolemasta on 50 vuotta.
Espoo Ciné osallistuu erikoisnäytöksellä myös yleisurheilun vammaisten avoimien EM-kisojen iltaohjelmaan esittämällä perjantaina 26.8. Espoon Leppävaarassa, kauppakeskus Sellon Sellosalissa elokuvan Lost and Found.
Espoo Ciné esittelee entiseen tapaan nuoren polven dokumentaristeja ympäri maailmaa. Fatih Akinin "rento ja hyväntuulinen dokumentti" Crossing the Bridge: The Sound of Istanbul johdattelee Istanbulin uskomattoman runsaaseen ja monipuoliseen musiikkimaailmaan, oppaana teollisuusmetelibändi Einstürzende Neubautenin basisti Alexander Hacke.
Näkemisen arvoinen on myös CSA: Confederate States of America, valedokumentti, jossa Spike Lee esittelee mitä olisi tapahtunut, jos Yhdysvaltain sisällissodan olisivatkin voittaneet etelävaltiot ja liittovaltiosta olisi Unitedin sijaan tullut Confederate States of America.
Ne jotka missasivat aiemmat esityskerrat, joutavat katsomaan yhtä maailman dokumenttielokuvafestivaalien suosituinta elokuvaa tällä hetkellä: Pirjo Honkasalon Venäjälle ja Tsetseniaan matkaava dokumentti Melancholian 3 huonetta kuuluu itseoikeutetusti tämän vuoden dokumenttisarjaan. Elokuva on ollut jo yli 50 festivaalilla maailmassa (70?) ja ohjaaja voisi hyvin ryhtyä matkasaarnaajaksi, sillä kutsuja satelee. Elokuva on vuoden paras kotimainen - tai taitaa olla viime vuoden, sillä se taisi ilmestyä jo 2004.
Kuluneen vuoden kotimaisten elokuvien parhaimmistoa nähdään lisäksi myös Kotimaiset helmet ja Lapsille ja nuorille -sarjoissa.
Ja annetaan tiedotukselle sananvuoro: "Kuuden päivän aikana Espoo Ciné järjestää noin 80 elokuvanäytöstä. Esityspaikkoina ovat jo tuttuun tapaan Espoon kulttuurikeskus Tapiolassa, Kino Tapiola -teatteri sekä perjantaina Sellosali Leppävaarassa."
sunnuntai, elokuuta 21, 2005
Elokuvaesitteitä
Sediksen elokuvablogissa julkaistut elokuvaesitteet vuosilta 2003-2005:
. Opri
· Ruma Elsa
· Isäpappa ja keltanokka
· Aaltoska orkaniseeraa
· Vastamyrkky
· Vostotshnaja elegia
· Vihaan sinua – rakas
· Will success spoil Rock Hunter?
· Winterschläfer
· Woodstock – Three Days of Peace, Music and Love
· Zhertva vetshernjaja
· Zakroishtshik iz Torzhka
· Kotiinpaluu
· Totuus on armoton
· Nokea ja kultaa
· Sysmäläinen
· Rikas tyttö
· Risto Jarvan lyhytelokuvia: Yksi kuva… Montako sanaa I
· Pahat pojat
· Pinocchio
· Smilin' Through
· Nuori mylläri
· Puolustusvoimain katsaus n:o 9 – Viipuri, Karjalan lukko
· Green Berets
· Coming Home
· Mildred Pierce
· Dien Bien Phu
· Piloten im Pyjama
· 1939
· Joulukuu
· Asema
· Tapsa
· Jumalan morsian
· Työväenluokka
· Framom främsta linjen
· A Florida Enchantment
· Mrs. Miniver
· "Minäkö isä!"
· Macao, l'enfer du jeu
· Levottomat 3
· Koirankynnen leikkaaja
· Lakeuksien lukko
· In nome della legge
· Little Women (1933)
· Adam's Rib
· Maaret – tunturien tyttö
· Mosku - lajinsa viimeinen
· Lola rennt
· Kahlekuningas
· Le Roi et L'Oiseau
· Merci pour le chocolat
· Olympia, I – II
· Kapò
· Keinumorsian
· Kill City
· Kaskisavun mailla
· Inspecteur Lavardin
· Kulkurin tyttö
· Kino-glaz
· Kuoleman kasvot
· Jang aur aman
· Jossain on railo
· Jana Aranya
· Joan of Arc
· Indiscreet
· In the Bedroom
· Ishod
· Wong Fei-Hung
· Happiness
· Hei, rillumarei!
· Heinähattu ja Vilttitossu
· Hets
· Huhtikuu tulee
· Hulk
· Huutajat
. Häidenvietto Karjalan runomailla
· Goodbye again
· Fong Sai-Yuk
· Finlandia-katsaus 700
· Footloose
· Elegija dorogi
· Emmauksen tiellä
· Taistelun tie. Kotirintamalta etulinjoille talvella 1939-1940
· K voprosu o peremirii s Finljandijei Finlandia-katsaus 10
· Viipuri on jälleen meidän
· Suomi kutsuu
· Finland Waters, A Story of Adventure in a New Nation
· Finland (1911)
· dolce...
· Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain
· La Cité des enfants perdus
· Charulata
· Les Chemins De Katmandou
· Atlantis – The Lost Empire
· The Adventures of Baron Munchausen
· Aimez-vous Brahms?
· Antreas ja syntinen Jolanda
· Arsenal
· Aunuksen arkea / Vardag i Aunus
. Lisäksi noin 25 rakentamamme Dokumentin ydin -sarjan esitettä - kommentteja ja kontekstointia reilusti yli sadasta lyhytelokuvasta yhdessä Ilkka Kippolan kanssa ja uutisia sekä eri tarkoituksiin kirjoitettuja artikkeleita.
. Opri
· Ruma Elsa
· Isäpappa ja keltanokka
· Aaltoska orkaniseeraa
· Vastamyrkky
· Vostotshnaja elegia
· Vihaan sinua – rakas
· Will success spoil Rock Hunter?
· Winterschläfer
· Woodstock – Three Days of Peace, Music and Love
· Zhertva vetshernjaja
· Zakroishtshik iz Torzhka
· Kotiinpaluu
· Totuus on armoton
· Nokea ja kultaa
· Sysmäläinen
· Rikas tyttö
· Risto Jarvan lyhytelokuvia: Yksi kuva… Montako sanaa I
· Pahat pojat
· Pinocchio
· Smilin' Through
· Nuori mylläri
· Puolustusvoimain katsaus n:o 9 – Viipuri, Karjalan lukko
· Green Berets
· Coming Home
· Mildred Pierce
· Dien Bien Phu
· Piloten im Pyjama
· 1939
· Joulukuu
· Asema
· Tapsa
· Jumalan morsian
· Työväenluokka
· Framom främsta linjen
· A Florida Enchantment
· Mrs. Miniver
· "Minäkö isä!"
· Macao, l'enfer du jeu
· Levottomat 3
· Koirankynnen leikkaaja
· Lakeuksien lukko
· In nome della legge
· Little Women (1933)
· Adam's Rib
· Maaret – tunturien tyttö
· Mosku - lajinsa viimeinen
· Lola rennt
· Kahlekuningas
· Le Roi et L'Oiseau
· Merci pour le chocolat
· Olympia, I – II
· Kapò
· Keinumorsian
· Kill City
· Kaskisavun mailla
· Inspecteur Lavardin
· Kulkurin tyttö
· Kino-glaz
· Kuoleman kasvot
· Jang aur aman
· Jossain on railo
· Jana Aranya
· Joan of Arc
· Indiscreet
· In the Bedroom
· Ishod
· Wong Fei-Hung
· Happiness
· Hei, rillumarei!
· Heinähattu ja Vilttitossu
· Hets
· Huhtikuu tulee
· Hulk
· Huutajat
. Häidenvietto Karjalan runomailla
· Goodbye again
· Fong Sai-Yuk
· Finlandia-katsaus 700
· Footloose
· Elegija dorogi
· Emmauksen tiellä
· Taistelun tie. Kotirintamalta etulinjoille talvella 1939-1940
· K voprosu o peremirii s Finljandijei Finlandia-katsaus 10
· Viipuri on jälleen meidän
· Suomi kutsuu
· Finland Waters, A Story of Adventure in a New Nation
· Finland (1911)
· dolce...
· Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain
· La Cité des enfants perdus
· Charulata
· Les Chemins De Katmandou
· Atlantis – The Lost Empire
· The Adventures of Baron Munchausen
· Aimez-vous Brahms?
· Antreas ja syntinen Jolanda
· Arsenal
· Aunuksen arkea / Vardag i Aunus
. Lisäksi noin 25 rakentamamme Dokumentin ydin -sarjan esitettä - kommentteja ja kontekstointia reilusti yli sadasta lyhytelokuvasta yhdessä Ilkka Kippolan kanssa ja uutisia sekä eri tarkoituksiin kirjoitettuja artikkeleita.
Azoreilla
Azoreilla on kauniita maisemia.
Kälyn matkaseurueeseen Azoreilla näyttää kuuluneen myös Espanjan kuningas Juan Carlos Sofia-vaimoineen.
Matkaa taitettiin tämmöisellä kulkuvälineellä.
perjantaina, elokuuta 19, 2005
Populaaria elämää
Eräästä kommenttikeskustelusta jäi itseänikin mietityttämään, että mitä sitä on tullut tehdyksi viime aikoina. Otin selvää.
Jätetään tuo tiede tällä kertaa syrjään ja katsotaan tätä populaaripuolta, kun se ei ole niin vakavaa. Tässä on niistä mukanatietysti vain jonniinmoinen otos - luentosarjat ja luennot varsinkin puuttuvat lähes kokonaan, mukana vain joku ulkomailla pidetty, varmasti puutoksia on artikkeleissakin - kaikkea ei muista. Lisäksi tulisivat haastattelut sun muut. Tämä muistikirja on ennen muuta tehty itselle, kun nämä fileet aina hukkuvat, mutta ehkäpä siellä on jotain, joka satunnaista lukijaa kiinnostaa ja tämän perusteella ne on kohtuullisen helppoa löytää.
Popularisoivia artikkeleita ja yleisö-, konferenssi yms. luentoja
Sediksen elokuvablogi: Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin esityksiä varten julkaistuja esitteitä noin sadasta elokuvasta vuosilta 2003-5.
Suomalainen dokumenttielokuva 100 vuotta. Mitä-missä-milloin 2005. Otava: Helsinki 2004.
Edvin Laine III. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa syyskuu-tammikuu 2005, 16-7.
Fernando E. Solanas. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa syyskuu-tammikuu 2005, 36-7.
Edvin Laine II. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa toukokuu–elokuu 2005, 16-7.
Edvin Laine 100 vuotta. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa tammikuu-huhtikuu 2005, 16-7.
Anthropological Film in Finland from 1930's to 1960's. Lecture at FIAF (International Federation of Filma Archives). Ljubljana, Slovenia, 7.6. 2005.
Vuosi 1939. Peter von Baghin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 33. Myös englanniksi.
Päivä Karl Marxin haudalla. Peter von Baghin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 35. Myös englanniksi.
Ajan draama. Peter von Baghin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 35. Myös englanniksi.
Joulukuu. Peter von Baghin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 36. Myös englanniksi.
Suomi-Pop 1939-44. Peter von Baghin dokumenttielokuvasarjan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 38. Myös englanniksi.
Muotokuvat - Portraits: Olavi Virta; Elämä ja aurinko – Rapsodia F. E. Sillanpään maisemasta. Lähikuvassa Rauli Badding Somerjoki. Kolmen Peter von Baghin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 39. Myös englanniksi.
The War Game. Peter Watkinsin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 88. Myös englanniksi.
War Films in Finland. Suomen sotaelokuvaviikon avausluento Bukarestissa, Romaniassa lokakuussa 2004.
Kansakuntaelokuvia ja Suomen talvisotaa valkokankaalla. Luento Suomen-instituutissa Pariisissa, Ranskassa (Institut Finlandais – Centre culturel de la Finland à Paris) lokakuussa 2004.
Digitoiminen - kulttuurin uhka vai pelastus? Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2004.
Matti Kassila III. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa syyskuu-tammikuu 2004, 6-7.
Dokumentin ytimessä. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa syyskuu-tammikuu, 32-33. Yhdessä Ilkka Kippolan kanssa.
Matti Kassila II. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa toukokuu–elokuu 2004, 10-11.
Matti Kassila. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa tammi–huhtikuu 2004, 4-5.
Jean Rouch in memoriam. Muistoartikkeli SEA:n kotisivuilla <http://www.sea.fi/lahikuvassa/inmemoriam/rouch.html>.
Suomi 1939. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa tammi–huhtikuu 2004, 25–26.
Dokumentin ytimessä vuosi 1939. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa tammi–huhtikuu 2004, 27. Yhdessä Ilkka Kippolan kanssa.
Päiviö Tommilasta akateemikko. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 1/2004.
Tarifa Traffic – Death in Gibraltar. Joakim Demmerin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2004, 42. Myös englanniksi.
War Photographer. Christian Frein dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2004, 44. Myös englanniksi.
The Decomposition of the Soul. [Zersetzung der Seele]. Nina Toussaintin ja Massimo Iannettan dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2004, 49. Myös englanniksi.
Educational Film About State Security Files. [Lehrfilm über die Rokonstruktion von Stasiakten]. dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2004, 49. Myös englanniksi.
The Fog of War. Errol Morrisin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2004, 108. Myös englanniksi.
Finland Waters – A Story of Adventure in a New Nation. Francis R. Linen dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2004, 112. Myös englanniksi.
Elokuva ekstremlajina –Werner Herzog. Artikkeli DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin lehdessä, tammikuu 2004 12-13.
Kulttuuriartefaktien nationalistisuudesta. Luentosarja Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa keväällä 2004.
Dokumentin ytimessä: Suomalaisen dokumenttielokuvan historiaa yhteiskuntahistoriallisesti tarkasteltuna. Luentosarja Helsingin yliopistossa (yhteiskuntahistoria sekä elokuva- ja televisiotiede) syksyllä 2003. Yhdessä Ilkka Kippolan kanssa.
Historiasta keskustellaan taas. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 4/2003.
Leni Riefenstahl on kuollut. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2003. Julkaistu lyhennettynä nimellä Leni Riefenstahl in memoriam myös SEA:n verkkosivuilla: http://www.sea.fi/lahikuvassa/inmemoriam/riefenstahl.html.
Valentin Vaala III. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa syyskuu-tammikuu 2003.
Dokumentin ytimessä. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa syyskuu-tammikuu 2003. Yhdessä Ilkka Kippolan kanssa.
Valentin Vaala II. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa toukokuu–elokuu 2003, 16-17.
Mykän neuvostoelokuvan olemukset. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa toukokuu–elokuu 2003, 18-19.
Valentin Vaala. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa tammi–huhtikuu 2003.
Historiallisia hetkiä. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2003.
Irak mielessäin... Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 2/2003.
Historiantutkimus julkisuuden paineissa: "julkkisväittelijöistä" byrokraatteihin. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 1/2003.
Kalevi –Kunnianosoitus kultamitalihiihtäjälle. Georg Grotenfeltin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 19.
Karjalainen kiirastuli. Seppo Rustaniuksen dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 20.
Minun pikku elefanttini. Selma Vilhusen dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 21.
Rubina doesn't live here anymore… Alexis Kouroksen dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 24.
Tulevaisuus ei ole entisensä. Mika Taanilan dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 26.
Crazy. Heddy Honigmannin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 45.
The Long Holiday. Johan van der Keuken dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 46.
Mother Day – the Turtlelike. Vincent Monnikendamin kollaasielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 50.
Julkaisemisen uudet ideat. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 4/2002
Väkivallan ja politiikan yhteys elokuvissa. Luento Taideteollisen korkeakoulun ja Maanpuolustuskorkeakoulun seminaarissa Väkivallan kuvat, 22.10.2002.
Sotateema suomalaisessa elokuvassa. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2002.
Evakko – elokuva ja romaani karjalaispakolaisista. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2002.
Now we fly, Sir. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2002.
Historiallinen elokuva yhteiskuntahistoriana. Luentosarja Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella syksyllä 2002.
Mitään ei tapahtunut, kaikki hyvin? Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 2/2002.
Cultural Artefacts and History Politics: Case Study - Propaganda and Censorship of Films in 20th Century. Luento: Helsinki Summer School, kurssi “Power of History”, 8.8.2002.
Cultural Artefacts in the Making of History Culture: Luento Helsinki Summer School, kurssi “Power of History”, 7.8.2002.
Wardrobes of the Masses: Eric Hobsbawm’s theory of Nationalism. Luento: Helsinki Summer School, kurssi “Nationalisms”, 5.8. 2002
Poliittista elokuvaa Sodankylän elokuvajuhlilla. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 2/2002.
Historian julkinen käyttö. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 2/2002.
Uusi vuosi, uudet tavoitteet. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 1/2002.
Taivasta vasten – Arto Halosen dokumentti Kirgistanista. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 1/2002. Ilmestynyt myös: Filmihullu 5/2001.
Pimeyden sydän! Nyt! Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 1/2002.
Maydell-juttu. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 1/2002.
Political Censorship of Films in Finland. Lecture at History Department, University of Glasgow, January 31th, 2002.
Suomalainen elokuvasensuuri, luento: Helsingin Ekonomit ry./Järjestöekonomit, 29.2.2002.
100 vuotta dokumenttielokuvaa. Artikkeli DocPoint – helsingin dokumenttielokuvafestivaalin lehdessä 7.-10.2. 2002, 24-26.
Eric Hobsbawm nationalismiteorian piirteitä. Luento Renvall-instituutin järjestämässä nationalismi-luentosarjassa 22.1.2002.
Sotavuosien sensuuria ja propagandaa. Luento. Julkaistu vuonna 2003 Välirauha ja jatkosota-äänitesarjassa. Helsinki: Palmenia-kustannus (Helsingin yliopiston Ikäihmisten yliopisto), 2003.
Elokuva historiantutkimuksessa ja historia elokuvatutkimuksessa. Luento Historiallisen yhdistyksen seminaarissa lokakuussa 2002. (Julkaisu tulossa lokakuussa sarjaan Historiallisen Yhdistyksen papareita.)
East, West, Home’s Best? Artikkeli suomalaisen dokumenttielokuvan historiasta amerikkalaiselle yleisölle, ”Northern Exposure. Finnish Documentary Films in New York 12.-16.4. 2002", 7-8.
Eric Hobsbawmin nationalismiteorian piirteitä. Luento Renvall-instituutin järjestämässä nationalismi-luentosarjassa 22.1.2002.
Neorealismin historiapolitiikka. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 4/2001.
Historian käyttö ja heränneet oikeina suomalaisina. Väitöshaastattelussa Ilkka Huhta. Väitöshaastatteluartikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 4/2001. Yhdessä Jouko Nurmiaisen kanssa.
Demokratiakin on ideologia. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2001.
Verkostojen mahdollisuudet. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 2/2001.
Nettilehdellä ja paperilehdellä on eronsa. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 2/2001.
Vaarallista elokuvaviihdettä jatkosodassa. Artikkeli aikakauslehdessä Sodan lehdet, 2001.
Historia, muisti, tunne: Seppo Rustaniuksen dokumenttielokuvat. Filmihullu 5/2001.
Amerikkalainen elokuva toisesta maailmansodasta kylmään sotaan. Luento: Pidetty Suomen elokuva-arkiston ja HYY:n elokuvaryhmän luentosarjassa "Amerikkalainen elokuva" Elokuvateatteri Orionissa Helsingissä 23.2. 2001.
Suomalaisen elokuvan alkuvuosikymmenet. Luento Pietarissa Suomen kielen ja kulttuurin päivillä 17.2. 2001.
Kylmän sodan kulttuurin hakuteos. Kosmopolis 3/2000, 79-82. Kirja-arvostelu teoksesta Richard A. Schwartz, Cold War Culture: media and the arts 1945-1990. New York: Checkmark Books, 1998. 376 s.
Skandaali elokuvassa. Historiallisen yhdistyksen Historiallisia Papereita 9, 2000.
Kun ei kysy, niin ei löydä vastaustakaan. Kirja-arvostelu teoksesta Tuomo Lappalainen, Pia Letto-Vanamo, Pertti Rannikko, Jukka Relander, Leena Seretin, Suomi 5 vuotta Euroopan unionissa. Toiveita, pelkoja, tosiasioita..., Helsinki: Eurooppa-tiedotus, Edita, 2000. Hallinto 3/2000.
Veljekset kuin ilmekset, Taviani Vittorio & Paolo. Filmihullu 4/2000, 9-14. Article on Taviani Brothers and their films).
Joseph Conradin Pimeyden sydän ja Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt! Artikkeli, palstalla"Kirja vs. elokuva", Nuori Voima 3/2000. Muokattuna myös Ennen & Nyt - Historian tietosanomat, 1/2002.
Panttivankisieppaukset ja julkisuus, Näkökulma, Aamulehti 21.5. 2000.
Sotapropagandaa Filippiineiltä. [War propaganda from Philippines], Vieraskynä, Helsingin Sanomat, 11.5. 2000.
Espoon oma Minna Canth! [Learnings of Siberia], Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 11/99. In co-operation with Eva Packalén.
Suru, muisti ja kuolema, [Sorrow, Memory and Death], Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 10/99. In co-operation with Eva Packalén.
Veivattavista kameroista Espoon Cinéen. [From Old Cameras to Espoo Ciné -festivals]. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 9/1999
Kestikievarielämää. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 8/1999
Herttoniemi elokuvissa. Herttoniemeläinen 1999. In co-operation with Eva Packalén.
Helvi Sipilä, Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 6/1999. In co-operation with Eva Packalén.
Kuuban kriisiä käsittelevään elokuvaan (Thirteen Days) liittyvä haastattelu Pop-komissiossa (TV1), 28.2. 2001.
Poliittinen elokuva yhteiskuntahistoriana. Luentosarja Helsingin yliopisto, Avoin yliopisto.
Neuvosto-Venäjän elokuva ja Elokuvapropaganda Neuvostoliitossa. Luentoja: Dokumenttikilta ry:n järjestämässä Sotapropagandaseminaarissa, 5.5. 2000. (Myös siihen liittyvä televisiouutishaastattelu, TV1).
Kun pirtu nousi maihin Espoossa.Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 5/99.
Espoon naisia monenlaisia. [Women in Espoo]. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 4/1999. In co-operation with Eva Packalén.
Historia tuomitkoon! [Let History Judge!]. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 3/1999.
Noitia ja kuolemaantuomittuja, [Witches and death sentences]. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 2/1999.
Elias Cajander, [Parish priest Elias Cajander from 18th Century]. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 1/1999.
Porkkala [Espoo's big neighbours]. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 4/1998.
Ei tee mitään, länteen itään? Jerzy Skolimowski. Filmihullu 5-6/1998
Kolmannen valtakunnan vieraat. Filmihullu 3/1998.
Seitsemäs taide. Poleemi 2/1998. [Seventh art.]
Politiikka eilen, tänään, huomenna. Kirjaesittely teoksesta Life After Politics. Pax 3/1997.
Sodan elokuvadokumentit ja sensuuri. Artikkeli, Poleemi 4/1996.
Suomettunut Suomi. Kirja-arvio Jukka Nevakiven teoksesta Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui. Pax 3/1996.
Suomalaisen väkivallan kirot. Artikkeli, Poleemi 3/1996, s. 17-19.
Elokuva, sota & etnisyys. Artikkeli elokuvan satavuotisjuhlanumerossa: Filmihullu 3/1996, s. 22-25. [Film, War & Ethnicity.]
Milloin Urho Kekkonen sai silmälasit? Artikkeli Poleemin 30-vuotisjuhlanumerossa, 3/1995.
Kätketty imperialismi. Review-artikkeli Edward Saidin tuotannosta. Pax 3/1995, s. 14. Yhdessä Eva Packalénin kanssa.
Pelko ja kauhu eivät välity lukijalle. Kirja-arvio Anja Kaurasen romaanista Pelon maantiede. Pax 3/1995, s. 13. Yhdessä Eva Packalénin kanssa.
Nationalismeja on monia. Kolumni, Suomi 2/1995, s. 33
Megakuolema. Kolumni, Suomi 1/1995, s. 33.
Äärimmäisyyksien ajan historia. Kirja-arvio Eric Hobsbawmin teoksesta Age of Extremes. Pax 2/1995.
Jätetään tuo tiede tällä kertaa syrjään ja katsotaan tätä populaaripuolta, kun se ei ole niin vakavaa. Tässä on niistä mukanatietysti vain jonniinmoinen otos - luentosarjat ja luennot varsinkin puuttuvat lähes kokonaan, mukana vain joku ulkomailla pidetty, varmasti puutoksia on artikkeleissakin - kaikkea ei muista. Lisäksi tulisivat haastattelut sun muut. Tämä muistikirja on ennen muuta tehty itselle, kun nämä fileet aina hukkuvat, mutta ehkäpä siellä on jotain, joka satunnaista lukijaa kiinnostaa ja tämän perusteella ne on kohtuullisen helppoa löytää.
Popularisoivia artikkeleita ja yleisö-, konferenssi yms. luentoja
Sediksen elokuvablogi: Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin esityksiä varten julkaistuja esitteitä noin sadasta elokuvasta vuosilta 2003-5.
Suomalainen dokumenttielokuva 100 vuotta. Mitä-missä-milloin 2005. Otava: Helsinki 2004.
Edvin Laine III. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa syyskuu-tammikuu 2005, 16-7.
Fernando E. Solanas. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa syyskuu-tammikuu 2005, 36-7.
Edvin Laine II. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa toukokuu–elokuu 2005, 16-7.
Edvin Laine 100 vuotta. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa tammikuu-huhtikuu 2005, 16-7.
Anthropological Film in Finland from 1930's to 1960's. Lecture at FIAF (International Federation of Filma Archives). Ljubljana, Slovenia, 7.6. 2005.
Vuosi 1939. Peter von Baghin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 33. Myös englanniksi.
Päivä Karl Marxin haudalla. Peter von Baghin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 35. Myös englanniksi.
Ajan draama. Peter von Baghin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 35. Myös englanniksi.
Joulukuu. Peter von Baghin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 36. Myös englanniksi.
Suomi-Pop 1939-44. Peter von Baghin dokumenttielokuvasarjan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 38. Myös englanniksi.
Muotokuvat - Portraits: Olavi Virta; Elämä ja aurinko – Rapsodia F. E. Sillanpään maisemasta. Lähikuvassa Rauli Badding Somerjoki. Kolmen Peter von Baghin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 39. Myös englanniksi.
The War Game. Peter Watkinsin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2005, 88. Myös englanniksi.
War Films in Finland. Suomen sotaelokuvaviikon avausluento Bukarestissa, Romaniassa lokakuussa 2004.
Kansakuntaelokuvia ja Suomen talvisotaa valkokankaalla. Luento Suomen-instituutissa Pariisissa, Ranskassa (Institut Finlandais – Centre culturel de la Finland à Paris) lokakuussa 2004.
Digitoiminen - kulttuurin uhka vai pelastus? Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2004.
Matti Kassila III. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa syyskuu-tammikuu 2004, 6-7.
Dokumentin ytimessä. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa syyskuu-tammikuu, 32-33. Yhdessä Ilkka Kippolan kanssa.
Matti Kassila II. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa toukokuu–elokuu 2004, 10-11.
Matti Kassila. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa tammi–huhtikuu 2004, 4-5.
Jean Rouch in memoriam. Muistoartikkeli SEA:n kotisivuilla <http://www.sea.fi/lahikuvassa/inmemoriam/rouch.html>.
Suomi 1939. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa tammi–huhtikuu 2004, 25–26.
Dokumentin ytimessä vuosi 1939. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa tammi–huhtikuu 2004, 27. Yhdessä Ilkka Kippolan kanssa.
Päiviö Tommilasta akateemikko. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 1/2004.
Tarifa Traffic – Death in Gibraltar. Joakim Demmerin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2004, 42. Myös englanniksi.
War Photographer. Christian Frein dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2004, 44. Myös englanniksi.
The Decomposition of the Soul. [Zersetzung der Seele]. Nina Toussaintin ja Massimo Iannettan dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2004, 49. Myös englanniksi.
Educational Film About State Security Files. [Lehrfilm über die Rokonstruktion von Stasiakten]. dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2004, 49. Myös englanniksi.
The Fog of War. Errol Morrisin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2004, 108. Myös englanniksi.
Finland Waters – A Story of Adventure in a New Nation. Francis R. Linen dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2004, 112. Myös englanniksi.
Elokuva ekstremlajina –Werner Herzog. Artikkeli DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin lehdessä, tammikuu 2004 12-13.
Kulttuuriartefaktien nationalistisuudesta. Luentosarja Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa keväällä 2004.
Dokumentin ytimessä: Suomalaisen dokumenttielokuvan historiaa yhteiskuntahistoriallisesti tarkasteltuna. Luentosarja Helsingin yliopistossa (yhteiskuntahistoria sekä elokuva- ja televisiotiede) syksyllä 2003. Yhdessä Ilkka Kippolan kanssa.
Historiasta keskustellaan taas. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 4/2003.
Leni Riefenstahl on kuollut. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2003. Julkaistu lyhennettynä nimellä Leni Riefenstahl in memoriam myös SEA:n verkkosivuilla: http://www.sea.fi/lahikuvassa/inmemoriam/riefenstahl.html.
Valentin Vaala III. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa syyskuu-tammikuu 2003.
Dokumentin ytimessä. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa syyskuu-tammikuu 2003. Yhdessä Ilkka Kippolan kanssa.
Valentin Vaala II. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa toukokuu–elokuu 2003, 16-17.
Mykän neuvostoelokuvan olemukset. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa toukokuu–elokuu 2003, 18-19.
Valentin Vaala. Artikkeli Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionin kausijulkaisussa tammi–huhtikuu 2003.
Historiallisia hetkiä. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2003.
Irak mielessäin... Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 2/2003.
Historiantutkimus julkisuuden paineissa: "julkkisväittelijöistä" byrokraatteihin. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 1/2003.
Kalevi –Kunnianosoitus kultamitalihiihtäjälle. Georg Grotenfeltin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 19.
Karjalainen kiirastuli. Seppo Rustaniuksen dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 20.
Minun pikku elefanttini. Selma Vilhusen dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 21.
Rubina doesn't live here anymore… Alexis Kouroksen dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 24.
Tulevaisuus ei ole entisensä. Mika Taanilan dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 26.
Crazy. Heddy Honigmannin dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 45.
The Long Holiday. Johan van der Keuken dokumenttielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 46.
Mother Day – the Turtlelike. Vincent Monnikendamin kollaasielokuvan esittely Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin katalogissa DocPoint 2003, 50.
Julkaisemisen uudet ideat. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 4/2002
Väkivallan ja politiikan yhteys elokuvissa. Luento Taideteollisen korkeakoulun ja Maanpuolustuskorkeakoulun seminaarissa Väkivallan kuvat, 22.10.2002.
Sotateema suomalaisessa elokuvassa. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2002.
Evakko – elokuva ja romaani karjalaispakolaisista. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2002.
Now we fly, Sir. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2002.
Historiallinen elokuva yhteiskuntahistoriana. Luentosarja Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella syksyllä 2002.
Mitään ei tapahtunut, kaikki hyvin? Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 2/2002.
Cultural Artefacts and History Politics: Case Study - Propaganda and Censorship of Films in 20th Century. Luento: Helsinki Summer School, kurssi “Power of History”, 8.8.2002.
Cultural Artefacts in the Making of History Culture: Luento Helsinki Summer School, kurssi “Power of History”, 7.8.2002.
Wardrobes of the Masses: Eric Hobsbawm’s theory of Nationalism. Luento: Helsinki Summer School, kurssi “Nationalisms”, 5.8. 2002
Poliittista elokuvaa Sodankylän elokuvajuhlilla. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 2/2002.
Historian julkinen käyttö. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 2/2002.
Uusi vuosi, uudet tavoitteet. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 1/2002.
Taivasta vasten – Arto Halosen dokumentti Kirgistanista. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 1/2002. Ilmestynyt myös: Filmihullu 5/2001.
Pimeyden sydän! Nyt! Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 1/2002.
Maydell-juttu. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 1/2002.
Political Censorship of Films in Finland. Lecture at History Department, University of Glasgow, January 31th, 2002.
Suomalainen elokuvasensuuri, luento: Helsingin Ekonomit ry./Järjestöekonomit, 29.2.2002.
100 vuotta dokumenttielokuvaa. Artikkeli DocPoint – helsingin dokumenttielokuvafestivaalin lehdessä 7.-10.2. 2002, 24-26.
Eric Hobsbawm nationalismiteorian piirteitä. Luento Renvall-instituutin järjestämässä nationalismi-luentosarjassa 22.1.2002.
Sotavuosien sensuuria ja propagandaa. Luento. Julkaistu vuonna 2003 Välirauha ja jatkosota-äänitesarjassa. Helsinki: Palmenia-kustannus (Helsingin yliopiston Ikäihmisten yliopisto), 2003.
Elokuva historiantutkimuksessa ja historia elokuvatutkimuksessa. Luento Historiallisen yhdistyksen seminaarissa lokakuussa 2002. (Julkaisu tulossa lokakuussa sarjaan Historiallisen Yhdistyksen papareita.)
East, West, Home’s Best? Artikkeli suomalaisen dokumenttielokuvan historiasta amerikkalaiselle yleisölle, ”Northern Exposure. Finnish Documentary Films in New York 12.-16.4. 2002", 7-8.
Eric Hobsbawmin nationalismiteorian piirteitä. Luento Renvall-instituutin järjestämässä nationalismi-luentosarjassa 22.1.2002.
Neorealismin historiapolitiikka. Artikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 4/2001.
Historian käyttö ja heränneet oikeina suomalaisina. Väitöshaastattelussa Ilkka Huhta. Väitöshaastatteluartikkeli Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 4/2001. Yhdessä Jouko Nurmiaisen kanssa.
Demokratiakin on ideologia. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 3/2001.
Verkostojen mahdollisuudet. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 2/2001.
Nettilehdellä ja paperilehdellä on eronsa. Pääkirjoitus Internetissä ilmestyvässä tieteellisessä historia-alan aikakauslehdessä Ennen & nyt - Historian tietosanomat, 2/2001.
Vaarallista elokuvaviihdettä jatkosodassa. Artikkeli aikakauslehdessä Sodan lehdet, 2001.
Historia, muisti, tunne: Seppo Rustaniuksen dokumenttielokuvat. Filmihullu 5/2001.
Amerikkalainen elokuva toisesta maailmansodasta kylmään sotaan. Luento: Pidetty Suomen elokuva-arkiston ja HYY:n elokuvaryhmän luentosarjassa "Amerikkalainen elokuva" Elokuvateatteri Orionissa Helsingissä 23.2. 2001.
Suomalaisen elokuvan alkuvuosikymmenet. Luento Pietarissa Suomen kielen ja kulttuurin päivillä 17.2. 2001.
Kylmän sodan kulttuurin hakuteos. Kosmopolis 3/2000, 79-82. Kirja-arvostelu teoksesta Richard A. Schwartz, Cold War Culture: media and the arts 1945-1990. New York: Checkmark Books, 1998. 376 s.
Skandaali elokuvassa. Historiallisen yhdistyksen Historiallisia Papereita 9, 2000.
Kun ei kysy, niin ei löydä vastaustakaan. Kirja-arvostelu teoksesta Tuomo Lappalainen, Pia Letto-Vanamo, Pertti Rannikko, Jukka Relander, Leena Seretin, Suomi 5 vuotta Euroopan unionissa. Toiveita, pelkoja, tosiasioita..., Helsinki: Eurooppa-tiedotus, Edita, 2000. Hallinto 3/2000.
Veljekset kuin ilmekset, Taviani Vittorio & Paolo. Filmihullu 4/2000, 9-14. Article on Taviani Brothers and their films).
Joseph Conradin Pimeyden sydän ja Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt! Artikkeli, palstalla"Kirja vs. elokuva", Nuori Voima 3/2000. Muokattuna myös Ennen & Nyt - Historian tietosanomat, 1/2002.
Panttivankisieppaukset ja julkisuus, Näkökulma, Aamulehti 21.5. 2000.
Sotapropagandaa Filippiineiltä. [War propaganda from Philippines], Vieraskynä, Helsingin Sanomat, 11.5. 2000.
Espoon oma Minna Canth! [Learnings of Siberia], Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 11/99. In co-operation with Eva Packalén.
Suru, muisti ja kuolema, [Sorrow, Memory and Death], Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 10/99. In co-operation with Eva Packalén.
Veivattavista kameroista Espoon Cinéen. [From Old Cameras to Espoo Ciné -festivals]. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 9/1999
Kestikievarielämää. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 8/1999
Herttoniemi elokuvissa. Herttoniemeläinen 1999. In co-operation with Eva Packalén.
Helvi Sipilä, Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 6/1999. In co-operation with Eva Packalén.
Kuuban kriisiä käsittelevään elokuvaan (Thirteen Days) liittyvä haastattelu Pop-komissiossa (TV1), 28.2. 2001.
Poliittinen elokuva yhteiskuntahistoriana. Luentosarja Helsingin yliopisto, Avoin yliopisto.
Neuvosto-Venäjän elokuva ja Elokuvapropaganda Neuvostoliitossa. Luentoja: Dokumenttikilta ry:n järjestämässä Sotapropagandaseminaarissa, 5.5. 2000. (Myös siihen liittyvä televisiouutishaastattelu, TV1).
Kun pirtu nousi maihin Espoossa.Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 5/99.
Espoon naisia monenlaisia. [Women in Espoo]. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 4/1999. In co-operation with Eva Packalén.
Historia tuomitkoon! [Let History Judge!]. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 3/1999.
Noitia ja kuolemaantuomittuja, [Witches and death sentences]. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 2/1999.
Elias Cajander, [Parish priest Elias Cajander from 18th Century]. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 1/1999.
Porkkala [Espoo's big neighbours]. Kotiseutulegenda-sarja, EE-mail 4/1998.
Ei tee mitään, länteen itään? Jerzy Skolimowski. Filmihullu 5-6/1998
Kolmannen valtakunnan vieraat. Filmihullu 3/1998.
Seitsemäs taide. Poleemi 2/1998. [Seventh art.]
Politiikka eilen, tänään, huomenna. Kirjaesittely teoksesta Life After Politics. Pax 3/1997.
Sodan elokuvadokumentit ja sensuuri. Artikkeli, Poleemi 4/1996.
Suomettunut Suomi. Kirja-arvio Jukka Nevakiven teoksesta Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui. Pax 3/1996.
Suomalaisen väkivallan kirot. Artikkeli, Poleemi 3/1996, s. 17-19.
Elokuva, sota & etnisyys. Artikkeli elokuvan satavuotisjuhlanumerossa: Filmihullu 3/1996, s. 22-25. [Film, War & Ethnicity.]
Milloin Urho Kekkonen sai silmälasit? Artikkeli Poleemin 30-vuotisjuhlanumerossa, 3/1995.
Kätketty imperialismi. Review-artikkeli Edward Saidin tuotannosta. Pax 3/1995, s. 14. Yhdessä Eva Packalénin kanssa.
Pelko ja kauhu eivät välity lukijalle. Kirja-arvio Anja Kaurasen romaanista Pelon maantiede. Pax 3/1995, s. 13. Yhdessä Eva Packalénin kanssa.
Nationalismeja on monia. Kolumni, Suomi 2/1995, s. 33
Megakuolema. Kolumni, Suomi 1/1995, s. 33.
Äärimmäisyyksien ajan historia. Kirja-arvio Eric Hobsbawmin teoksesta Age of Extremes. Pax 2/1995.
torstaina, elokuuta 18, 2005
Tongitaan maata kiehtovasti, honey!
Arkeologia on yksi niistä historiaan liittyvistä oppiaineista, joita en ole harrastanut. Jo ajatuskin syvistä, märistä kuopista, hyttysistä ja hirvikärpäsistä, hammasharjoista ja pienistä lastoista on kammottanut.
Sehän muistuttaisi puutarhanhoitoa. Tai pienmaanviljelystä, jossa vakojen välissä kyykitään ja riivitään irti väärejä kasveja suojellakseen oikeita. Mitä moralismia!
Harvoja asioita väheksyin niin aidolla laiskamadon tunteella kuin joka syksyisiä luontomatkoja perunapellolle. Söin mielelläni perunoita, keitin niitä halukkaasti (kuorineen), tein niistä jopa liimaa ja leimasimia, puristelin koulun ruokasalissa osoittaakseni yhteiskunnan mädännäisyyden, löin vetoa kaverin kanssa että saan hyvän arvosanan seuraavassa ainekirjoituksessa siitä huolimatta että kerron koulun huonoista perunoista olivatpa annetut aiheet mitä tahansa - mutta niiden kerääminen maasta oli vastenmielistä. Pensasmarjat, puolukat, mustikat ja sienet menettelivät, mutta perunat jostain syystä eivät. Ja joka syksy minut määrättiin omalle pellolle ja vielä erinäisiin talkookeräyksiin kaupan päälle.
Siksi olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka hakeutuvat vapaaehtoisina arkeologisiin kaivaustöihin. Ne ovat kuitenkin olleet suosittuja viime vuosina: näitä avoimien ovien kansalaisarkeologian kaivauksia on riittänyt ympäri Suomea, eikä halukkaista ole ollut pulaa.
Läheisihminenkin muistelee aina silloin tällöin kaiholla aikojaan etruskikaivauksilla Italiassa, vaikka luulen, että ne kansainvälisen porukan illanvietot olivat se clue.
Viestit kentältä kertovat kuitenkin "maallikkovapaaehtoisten" olevan entistä lyhytpinnaisempia ihmisiä, joille se yksikin päivä alkaa olla liian rankkaa. Muutos elämyksestä kokemukseen on tämmöisille postmoderneille toimijoille liian rankkaa.
Nykyihmiset ovat nopeatempoisia elämysihmisiä ja kokemus on vain turha rasite heidän postmodernissa mielessään. Postmodernihan ei historiasta perusta, se keskittyy nykyisyyteen, joten on johdonmukaista olettaa, että silloin ei kokemuksellakaan ole mitään merkitystä. Ottaa muistin pois, ottaa kokemuksen pois, on tässä ja nyt ja sitten vain eletään kuin perunapellossa.
Arkeologiastakin voi päätyä siihen nuorten kunnosta huolestuneiden mielitaristien päätelmään siitä, että me olemme degeneroituva kansakunta, jolle esimerkiksi talvisodan käyminen ei enää sopisi. Muutaman kilometrin hiihtolenkin jälkeen kaivataan jo chillaushuonetta. Siksi ampuminenkin siirtyy tietokoneen ruudulta tehtäväksi ja armeija voidaan melkein lopettaa tarpeettomana. 10000 riittää oikein hyvin niihin hommiin ja politiikka on hoidettava niin, etteivät toiset käy päälle. Kun ei me oikeasti pärjättäisi kuitenkaan tällä jengillä - katsokaa nyt itseänne, sissit.
Meidän historioitsijoiden pimeät mustat kopit arkistojen syvyyksissä ovat huomattavasti arkeologien sateiden pehmittämiä märkiä loukkoja houkuttelevampi vaihtoehto. Ja sitten kun arkistojen pimeät huoneet, joissa sitä mikrofilmiä veivataan kesä- ja muidenkin lomien kaikki päivät, alkoivat rasittaa, keksin laittaa samanlaiseen huoneeseen pyrimään filmin, hankin sinne mukavan nojatuolin ja kas, jopas alkoi miellyttää. Ei puuttunut kuin lasi punaviiniä - tieteellinen ura tuntui oikein maittavalta.
Meille fyysistä arkeologiaa karttaville arkeologia voi kuitenkin tarjota aineksia sellaiseen kiehtovaan viihteeseen, josta ei puutu myöskään sivistyksen elementtejä.
Brittien Channel Four on vuosikaudet ylläpitänyt arkeologeista ja heidän kanssaan yhteistyössä olevista spesialisteista koostuvaa Aikatiimia, joka on yksi parhaimmista tuntemistani televisio-ohjelmista nykyisin. Itse katson sita aina kun mahdollista Discovery Civilisation -kanavalta.
Juuri päättyneessä jaksossa [joka on vuodelta 1999] kaivettiin Papcastlen kylästä roomalaisaikaisia löydöksiä.
Time Teamin toimintatapa on kollektiivinen: arkeologit ja eri alojen asiantuntijat käyttävät hyväkseen uusinta tekniikkaa - nyt käytössä oli ruotsalainen maatutka, jolla päästään näkemään monen metrin syvyyteen maan sisälle - asiat visualisoidaan kompuuttereilla, mutta ryhmään kuuluu myös piirtäjiä, historioitsijoita, raha-asiantuntijoita, keramiikka-asiantuntijoita, biologeja - kaikkea mitä milloinkin tarvitaan. Ja mikä parasta, esimerkiksi tässä osassa löydökset esiteltiin myös paikalliselle yleisölle.
Time Team henkii innostusta ja omistautumista omalle asialleen, se etenee juoksujalkaa - juontaja todellakin juoksee aina kysymään tiimeiltä, mitä on tapahtunut - ja usein mukana on myös huumorin pilke.
Ohjelmaidea on nerokas ja niin on myös toteutus, sillä ohjelma ei ole halpissarja - sen sijaan siinä on selvästi pyritty korkeaan tasoon. Se on televisio-ohjelma, jonka äärellä viihtyy ja se varmasti myös sivistää.
Sedis suosittelee! Kyllä sen pitäisi riittää siinä missä Väestöliitonkin suositukset!
Sehän muistuttaisi puutarhanhoitoa. Tai pienmaanviljelystä, jossa vakojen välissä kyykitään ja riivitään irti väärejä kasveja suojellakseen oikeita. Mitä moralismia!
Harvoja asioita väheksyin niin aidolla laiskamadon tunteella kuin joka syksyisiä luontomatkoja perunapellolle. Söin mielelläni perunoita, keitin niitä halukkaasti (kuorineen), tein niistä jopa liimaa ja leimasimia, puristelin koulun ruokasalissa osoittaakseni yhteiskunnan mädännäisyyden, löin vetoa kaverin kanssa että saan hyvän arvosanan seuraavassa ainekirjoituksessa siitä huolimatta että kerron koulun huonoista perunoista olivatpa annetut aiheet mitä tahansa - mutta niiden kerääminen maasta oli vastenmielistä. Pensasmarjat, puolukat, mustikat ja sienet menettelivät, mutta perunat jostain syystä eivät. Ja joka syksy minut määrättiin omalle pellolle ja vielä erinäisiin talkookeräyksiin kaupan päälle.
Siksi olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka hakeutuvat vapaaehtoisina arkeologisiin kaivaustöihin. Ne ovat kuitenkin olleet suosittuja viime vuosina: näitä avoimien ovien kansalaisarkeologian kaivauksia on riittänyt ympäri Suomea, eikä halukkaista ole ollut pulaa.
Läheisihminenkin muistelee aina silloin tällöin kaiholla aikojaan etruskikaivauksilla Italiassa, vaikka luulen, että ne kansainvälisen porukan illanvietot olivat se clue.
Viestit kentältä kertovat kuitenkin "maallikkovapaaehtoisten" olevan entistä lyhytpinnaisempia ihmisiä, joille se yksikin päivä alkaa olla liian rankkaa. Muutos elämyksestä kokemukseen on tämmöisille postmoderneille toimijoille liian rankkaa.
Nykyihmiset ovat nopeatempoisia elämysihmisiä ja kokemus on vain turha rasite heidän postmodernissa mielessään. Postmodernihan ei historiasta perusta, se keskittyy nykyisyyteen, joten on johdonmukaista olettaa, että silloin ei kokemuksellakaan ole mitään merkitystä. Ottaa muistin pois, ottaa kokemuksen pois, on tässä ja nyt ja sitten vain eletään kuin perunapellossa.
Arkeologiastakin voi päätyä siihen nuorten kunnosta huolestuneiden mielitaristien päätelmään siitä, että me olemme degeneroituva kansakunta, jolle esimerkiksi talvisodan käyminen ei enää sopisi. Muutaman kilometrin hiihtolenkin jälkeen kaivataan jo chillaushuonetta. Siksi ampuminenkin siirtyy tietokoneen ruudulta tehtäväksi ja armeija voidaan melkein lopettaa tarpeettomana. 10000 riittää oikein hyvin niihin hommiin ja politiikka on hoidettava niin, etteivät toiset käy päälle. Kun ei me oikeasti pärjättäisi kuitenkaan tällä jengillä - katsokaa nyt itseänne, sissit.
Meidän historioitsijoiden pimeät mustat kopit arkistojen syvyyksissä ovat huomattavasti arkeologien sateiden pehmittämiä märkiä loukkoja houkuttelevampi vaihtoehto. Ja sitten kun arkistojen pimeät huoneet, joissa sitä mikrofilmiä veivataan kesä- ja muidenkin lomien kaikki päivät, alkoivat rasittaa, keksin laittaa samanlaiseen huoneeseen pyrimään filmin, hankin sinne mukavan nojatuolin ja kas, jopas alkoi miellyttää. Ei puuttunut kuin lasi punaviiniä - tieteellinen ura tuntui oikein maittavalta.
Meille fyysistä arkeologiaa karttaville arkeologia voi kuitenkin tarjota aineksia sellaiseen kiehtovaan viihteeseen, josta ei puutu myöskään sivistyksen elementtejä.
Brittien Channel Four on vuosikaudet ylläpitänyt arkeologeista ja heidän kanssaan yhteistyössä olevista spesialisteista koostuvaa Aikatiimia, joka on yksi parhaimmista tuntemistani televisio-ohjelmista nykyisin. Itse katson sita aina kun mahdollista Discovery Civilisation -kanavalta.Juuri päättyneessä jaksossa [joka on vuodelta 1999] kaivettiin Papcastlen kylästä roomalaisaikaisia löydöksiä.
Time Teamin toimintatapa on kollektiivinen: arkeologit ja eri alojen asiantuntijat käyttävät hyväkseen uusinta tekniikkaa - nyt käytössä oli ruotsalainen maatutka, jolla päästään näkemään monen metrin syvyyteen maan sisälle - asiat visualisoidaan kompuuttereilla, mutta ryhmään kuuluu myös piirtäjiä, historioitsijoita, raha-asiantuntijoita, keramiikka-asiantuntijoita, biologeja - kaikkea mitä milloinkin tarvitaan. Ja mikä parasta, esimerkiksi tässä osassa löydökset esiteltiin myös paikalliselle yleisölle.
Time Team henkii innostusta ja omistautumista omalle asialleen, se etenee juoksujalkaa - juontaja todellakin juoksee aina kysymään tiimeiltä, mitä on tapahtunut - ja usein mukana on myös huumorin pilke.
Ohjelmaidea on nerokas ja niin on myös toteutus, sillä ohjelma ei ole halpissarja - sen sijaan siinä on selvästi pyritty korkeaan tasoon. Se on televisio-ohjelma, jonka äärellä viihtyy ja se varmasti myös sivistää.
Sedis suosittelee! Kyllä sen pitäisi riittää siinä missä Väestöliitonkin suositukset!
keskiviikkona, elokuuta 17, 2005
Jotain lainattua... (Minä ja blogit II)
Katri avautui blogikirjoittamisen metatasolla tavalla, jonka hämmästyksekseni muistuttaa suuresti omaa tilannettani: "[...] taiteellisia ansioitani ei ehkä voida pitää merkittävinä, mutta tuotantoni määrää kukaan ei pysty kiistämään. Miten sitten ehdin kirjoittaa myös blogiin? Helposti!" Niinpä. Ei tee tiukkaa minullekaan. Katri nousi sankariblogien piiriin!
Pystyn kuittaamaan tämän aamuisen elämänvaiheen muutenkin siteeraamalla samaa (ammatti)kirjoittajaa - ehkä siksi, että ammattikirjoittajahan minäkin lopulta olen ja kirjoittamisen ulkoiset ehdot ovat usein samantapaisia: työasiat jäävät vähemmälle kommentaatiolle, kirjoitan täällä oikeastaan vain omista hankkeistani ellen sitten toimi tiedottajien viitoittamaan suuntaan. Ja omista jutuistanikin tietysti vain siinä määrin kuin järkeväksi näen.
Katrin kirjoituksessa hyväksyvää nyökkäilyä aiheutti täällä päässä myös kotiolojen ja kasvatuksen tulos. Sanaleikkejä, nopeata väittelyä, perusteluja, tietosanakirjojen kahlaamista, satojen ja taas satojen kirjojen lukemista ja jatkuvan kirjoitusprosessien keskellä elämistä minunkin lapsuuteni oli: lukemista en lopettanut vaikka jossakin vaiheessa tartuin kitaraa kaulasta kiinni, enkä päästänyt irti, hyvä kuin yöksi raaskin siitä luopua. Televisio oli korjaamolla suurimman osan ajasta: ehkä kiinnostus visuaalisuuteen kasvoi, kun sitä oli tarjolla niin niukasti kaikkeen muuhun verrattuna.
Katri kirjoittaa jotakin jonka voin allekirjoittaa viimeistä pistettä myöten asiaa sen kummemmin selittelemättä: "Tunnustan, että silloin kun onnistun ilmaisemaan itseäni täsmälleen niin kuin olin tarkoittanut, saan siitä niin hirveät kicksit että saatan lukea oman juttuni useampaan kertaan. Kyllä, ihan vain siitä ilosta, että diggailen niin kovasti omasta tekstistäni. Kai kyseessä on jonkinlainen narsismin muoto, mutta vanhana narsissina minulle onkin tärkeintä, että olen itse tyytyväinen... Ja oikein ilmaisemisella en todellakaan tarkoita sitä, että kaikki pilkut olisivat kohdallaan, kieli kieliopillisesti ja kirjakielisesti puhdasta jne."
Lukiossa oppimani tokaisu: "Sometimes I'm surprised of my own talents" on jäänyt jonkinlaiseksi motoksi. Kiitos vain Holecekille, jonka suusta sen taisin silloin kuulla. [Kiitos myös niistä neljästä piirustuksesta, jolla täytin piirustuksenopettajan minimivelvoitteen vuoden aikana. Seiskani oli siis ansaittu, ei työn vaan organisoinnin perusteella. Vaikka kyllähän se Terttu tietysti kollaasista käsialan tunnisti.]
Huonot kirjoitukset unohtaa, eikä myöskään epäonnistuneiden hankkeiden muistelu kuulu henkilökohtaisiin ominaisuuksiini. Jopa vanhoista tyttöystävistä muistelen vain heidän parhaita puoliaan. Terveisiä vaan kaikille, jos satutte linjoille: olette ihan ihquja. [Ja hyvin ovat pärjänneet maailmalla...]
Mikäli ymmärsin Katrin kirjoituksen oikein, hänen ja samalla oma asenteeni omia töitä kohtaan on pääsääntöisesti positiivinen: onnistumisista voi nauttia ja saa olla sekä iloinen että ylpeä. Asenne on siis puskuroiva, kuin Disperin Asperinin rinnalla, eivätkä pienet haponheittelyt aiheuta vatsavaivoja. On opittu tekemään, ottamaan ilo irti ja nauttimaan siitä liikkumavarasta, mikä ihmisellä todellisuudessa aina on tämänkaltaisissa töissä. Suurtenkin määrällisten suoritusten keskellä on pieniä mahdollisuuksia välttää liukuhihnatunnelma.
Olen huomannut, että monet eivät osaa liikkumavaraansa käsitellä eivätkä määritellä. Niin he sitten jämähtävät pohtimaan omaa tilannettaan ja aikaansaannoksiaan yksiulotteisesti. Siitähän ei voi muuta kuin ahdistua ja se on sekä täysin slarvin että perfektionistin ongelma. Molemmilla on sitä paitsi dynaanisemmin töihinsä suhtautuneihin verrattuna suurempi todennäköisyys jättää kulloinkin meneillään oleva homma kesken - tai ainakin viivästymisen todennäköisyys on varsin suuri. Dead line on paras kaverini!
Päivän huoneentaulutautologia iloksenne: Rationaalisuus on järkevää! Omin töihinsä ja vaikkapa bloggaamiseen voi hyvin suhtautua rationaalisesti. Blogistanistakin voi hyvällä tahdolla erottaa muutaman rationaalisesti elämään suhtautuvan, tasapainoisen ja harkitusti lausuvan tyypin. Ainoastaan 99% ei sellaista määritelmää täytä. Ja kaiken tämän jälkeen toistan: rationaalisuus on järkevää. Miettikää sitä!
Katri tunnustaa kuin lööpissä (tsihihi!): "Jos tarkkoja ollaan, välillä olen ihan kamala hirviö." Kukapa ei. Sydänten murskajaiset ovat tietysti elämän suola: minäkin olen mielelläni Hirviö ainakin silloin, kun seurassa on Kaunotar. Balanssia nähkääs tarvitaan ja elämä on dialektiikkaa.
Mutta keski-ikäisenä olen seestynyt. Nuoret miehet saavat aikaan melkein kaiken pahan tässä maailmassa. "Jopa Neuvostoliitto oli nuorten miesten tekemä", eräskin läheisihmiseni aina muistuttaa. Tämä on yksi syy siihen, miksi keski-iässä on mukavampaa.
Ja sekös teitä nuoria pännii! Meillä on ihan oikeasti mukavampaa kuin teillä raivoilla härillä, joilla vitaalisuus lipsuttaa kulkutien. Tässä iässä en tee enää treffejä ympyrätalon kulmille!
Säästän aikaa. Rationalisoin. Ja lainaan Katria vain välttääkseni pari ylimääräistä näppäimenlyöntiä. Näistä asioista en pidä: "Juoruamista, tiettyjen epä- ja ennakkoluulojen lietsomista toisessa, syyllistämistä (mitä vihaan kaikkein eniten), turhaa puuttumista toisen asioihin, yliorganisointia, turhaa kyseenalaistamista, väärinkäsitysten tahallista selvittämättä jättämistä, totuuden sanomista pelkästään loukkaamistarkoituksessa, olettamusten esittämistä totuutena jne." Paitsi jos ne ilmaistaan ylivertaisen hyvin.
Suomessa väittelykulttuuri on nolla: me olemme kuin pingviinejä, joiden täytyy viedä pienetkin tappelut ensin nokkapokan tasolle ja sitten lopulta kuolemaan. Pingviinit eivät ole lukeneet Ciceroansa: tämä roomalainen opetti pojalleen ja sen myötä sivistyneille jo kahdentuhannen vuoden ajan; armo ylittää phyloksen (henk.koht. kunniakäsityksen). Voitettuaan ei ole pakko tappaa, vaan voi jättää henkiin.
Saksalaiset ovat tässä parempia: siellä voidaan käsitellä vaikeita asioita, taistella sanansäilää heiluttamalla, argumentoida ilman että kukaan tuntee älyllistä alemmuudentuntoa jo ensimmäisen vasta-argumentin äärellä. Tosin missään maailmassa ei ole niin montaa oikeudenkäyntiä naapureiden välillä kuin Saksassa.
Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike. Blogistanissakin.
Pystyn kuittaamaan tämän aamuisen elämänvaiheen muutenkin siteeraamalla samaa (ammatti)kirjoittajaa - ehkä siksi, että ammattikirjoittajahan minäkin lopulta olen ja kirjoittamisen ulkoiset ehdot ovat usein samantapaisia: työasiat jäävät vähemmälle kommentaatiolle, kirjoitan täällä oikeastaan vain omista hankkeistani ellen sitten toimi tiedottajien viitoittamaan suuntaan. Ja omista jutuistanikin tietysti vain siinä määrin kuin järkeväksi näen.
Katrin kirjoituksessa hyväksyvää nyökkäilyä aiheutti täällä päässä myös kotiolojen ja kasvatuksen tulos. Sanaleikkejä, nopeata väittelyä, perusteluja, tietosanakirjojen kahlaamista, satojen ja taas satojen kirjojen lukemista ja jatkuvan kirjoitusprosessien keskellä elämistä minunkin lapsuuteni oli: lukemista en lopettanut vaikka jossakin vaiheessa tartuin kitaraa kaulasta kiinni, enkä päästänyt irti, hyvä kuin yöksi raaskin siitä luopua. Televisio oli korjaamolla suurimman osan ajasta: ehkä kiinnostus visuaalisuuteen kasvoi, kun sitä oli tarjolla niin niukasti kaikkeen muuhun verrattuna.
Katri kirjoittaa jotakin jonka voin allekirjoittaa viimeistä pistettä myöten asiaa sen kummemmin selittelemättä: "Tunnustan, että silloin kun onnistun ilmaisemaan itseäni täsmälleen niin kuin olin tarkoittanut, saan siitä niin hirveät kicksit että saatan lukea oman juttuni useampaan kertaan. Kyllä, ihan vain siitä ilosta, että diggailen niin kovasti omasta tekstistäni. Kai kyseessä on jonkinlainen narsismin muoto, mutta vanhana narsissina minulle onkin tärkeintä, että olen itse tyytyväinen... Ja oikein ilmaisemisella en todellakaan tarkoita sitä, että kaikki pilkut olisivat kohdallaan, kieli kieliopillisesti ja kirjakielisesti puhdasta jne."
Lukiossa oppimani tokaisu: "Sometimes I'm surprised of my own talents" on jäänyt jonkinlaiseksi motoksi. Kiitos vain Holecekille, jonka suusta sen taisin silloin kuulla. [Kiitos myös niistä neljästä piirustuksesta, jolla täytin piirustuksenopettajan minimivelvoitteen vuoden aikana. Seiskani oli siis ansaittu, ei työn vaan organisoinnin perusteella. Vaikka kyllähän se Terttu tietysti kollaasista käsialan tunnisti.]
Huonot kirjoitukset unohtaa, eikä myöskään epäonnistuneiden hankkeiden muistelu kuulu henkilökohtaisiin ominaisuuksiini. Jopa vanhoista tyttöystävistä muistelen vain heidän parhaita puoliaan. Terveisiä vaan kaikille, jos satutte linjoille: olette ihan ihquja. [Ja hyvin ovat pärjänneet maailmalla...]
Mikäli ymmärsin Katrin kirjoituksen oikein, hänen ja samalla oma asenteeni omia töitä kohtaan on pääsääntöisesti positiivinen: onnistumisista voi nauttia ja saa olla sekä iloinen että ylpeä. Asenne on siis puskuroiva, kuin Disperin Asperinin rinnalla, eivätkä pienet haponheittelyt aiheuta vatsavaivoja. On opittu tekemään, ottamaan ilo irti ja nauttimaan siitä liikkumavarasta, mikä ihmisellä todellisuudessa aina on tämänkaltaisissa töissä. Suurtenkin määrällisten suoritusten keskellä on pieniä mahdollisuuksia välttää liukuhihnatunnelma.
Olen huomannut, että monet eivät osaa liikkumavaraansa käsitellä eivätkä määritellä. Niin he sitten jämähtävät pohtimaan omaa tilannettaan ja aikaansaannoksiaan yksiulotteisesti. Siitähän ei voi muuta kuin ahdistua ja se on sekä täysin slarvin että perfektionistin ongelma. Molemmilla on sitä paitsi dynaanisemmin töihinsä suhtautuneihin verrattuna suurempi todennäköisyys jättää kulloinkin meneillään oleva homma kesken - tai ainakin viivästymisen todennäköisyys on varsin suuri. Dead line on paras kaverini!
Päivän huoneentaulutautologia iloksenne: Rationaalisuus on järkevää! Omin töihinsä ja vaikkapa bloggaamiseen voi hyvin suhtautua rationaalisesti. Blogistanistakin voi hyvällä tahdolla erottaa muutaman rationaalisesti elämään suhtautuvan, tasapainoisen ja harkitusti lausuvan tyypin. Ainoastaan 99% ei sellaista määritelmää täytä. Ja kaiken tämän jälkeen toistan: rationaalisuus on järkevää. Miettikää sitä!
Katri tunnustaa kuin lööpissä (tsihihi!): "Jos tarkkoja ollaan, välillä olen ihan kamala hirviö." Kukapa ei. Sydänten murskajaiset ovat tietysti elämän suola: minäkin olen mielelläni Hirviö ainakin silloin, kun seurassa on Kaunotar. Balanssia nähkääs tarvitaan ja elämä on dialektiikkaa.
Mutta keski-ikäisenä olen seestynyt. Nuoret miehet saavat aikaan melkein kaiken pahan tässä maailmassa. "Jopa Neuvostoliitto oli nuorten miesten tekemä", eräskin läheisihmiseni aina muistuttaa. Tämä on yksi syy siihen, miksi keski-iässä on mukavampaa.
Ja sekös teitä nuoria pännii! Meillä on ihan oikeasti mukavampaa kuin teillä raivoilla härillä, joilla vitaalisuus lipsuttaa kulkutien. Tässä iässä en tee enää treffejä ympyrätalon kulmille!
Säästän aikaa. Rationalisoin. Ja lainaan Katria vain välttääkseni pari ylimääräistä näppäimenlyöntiä. Näistä asioista en pidä: "Juoruamista, tiettyjen epä- ja ennakkoluulojen lietsomista toisessa, syyllistämistä (mitä vihaan kaikkein eniten), turhaa puuttumista toisen asioihin, yliorganisointia, turhaa kyseenalaistamista, väärinkäsitysten tahallista selvittämättä jättämistä, totuuden sanomista pelkästään loukkaamistarkoituksessa, olettamusten esittämistä totuutena jne." Paitsi jos ne ilmaistaan ylivertaisen hyvin.
Suomessa väittelykulttuuri on nolla: me olemme kuin pingviinejä, joiden täytyy viedä pienetkin tappelut ensin nokkapokan tasolle ja sitten lopulta kuolemaan. Pingviinit eivät ole lukeneet Ciceroansa: tämä roomalainen opetti pojalleen ja sen myötä sivistyneille jo kahdentuhannen vuoden ajan; armo ylittää phyloksen (henk.koht. kunniakäsityksen). Voitettuaan ei ole pakko tappaa, vaan voi jättää henkiin.
Saksalaiset ovat tässä parempia: siellä voidaan käsitellä vaikeita asioita, taistella sanansäilää heiluttamalla, argumentoida ilman että kukaan tuntee älyllistä alemmuudentuntoa jo ensimmäisen vasta-argumentin äärellä. Tosin missään maailmassa ei ole niin montaa oikeudenkäyntiä naapureiden välillä kuin Saksassa.
Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike. Blogistanissakin.
tiistaina, elokuuta 16, 2005
Elokuvia esitelläänkin
Kirjoittelin iltapuhteena taas muutaman elokuvaesitteen, tällä kertaa Orionin syysarjaan tulossa olevista Edvin Laineen elokuvista.
Kun sitten eilen lisäilin Sediksen elokuvablogiin reilun puolentusinaa kirjoittamaani elokuvaesitettä, niin voisitte käydä huviksenne vilkaisemassa.
Kaikkiaan sieltä löytynee jo toista sataa kirjoitusta yksittäisistä elokuvista - sekä kotimaisista että ulkomaisista - ja jokunen artikkelintynkä päälle.
Enkä panisi pahitteeksi, vaikka joku senkin blogin tilaisi! Vaikkapa vain varmuuden vuoksi.
Kun sitten eilen lisäilin Sediksen elokuvablogiin reilun puolentusinaa kirjoittamaani elokuvaesitettä, niin voisitte käydä huviksenne vilkaisemassa.
Kaikkiaan sieltä löytynee jo toista sataa kirjoitusta yksittäisistä elokuvista - sekä kotimaisista että ulkomaisista - ja jokunen artikkelintynkä päälle.
Enkä panisi pahitteeksi, vaikka joku senkin blogin tilaisi! Vaikkapa vain varmuuden vuoksi.
maanantaina, elokuuta 15, 2005
Raportti FIAF-kongressin tieteellisestä symposiumista 6.-7.6.2005 Ljubljanassa
Taisin laittaa osan tästä jo kesäkuussa, mutta tässäpä reissun tieteellinen anti raporttikokonaisuutena. Kyse on siis Maailman elokuva-arkistojen liiton eli FIAF:n kongressista.
Symposium How do we visualise culture?: Representations of culture in the light of ethnographic film pidettiin Ljubljanan kulttuuritalossa (Cankarjev Dom) 6-7.6. 2005, jättimäisen rakennuksen kellarissa. Symposiumin avasi puheellaan FIAF:in presidentti Eva Orbanz ja lyhyen puheen piti myös Slovenian kulttuuriministeri Dimitrij Rupel. Läsnä oli yli 150 edustajaa FIAF:in jäsenmaista ja Slovenian elokuva-alan toimijoita. Elokuva-opiskelijoita ei juuri paikalle ollut kutsuttu.
Varsinaisen symposiumin ensimmäisen jakson puheenjohtajana maanantaina oli sujuvasanainen ja juohevä Peter Crawford (NAFA – Nordic Anthropological Film Association). Teemana oli Ethnographic film, its origins, methodology, film as a research process, film as ideology and politics, film as an image of life style… (Etnografinen elokuva, sen alkuperä, metodologia, elokuva tutkimusprosessina, elokuva ideologiana ja politiikkana, elokuva elämän tyylin kuvaajana…)
Ensimmäinen esityksen piti Nasko Kriznar (Scientific Research Centre of Slovenian Academy of Sciences&Arts, Ljubljana), aiheenaan Ethnographic film between data collection and documentary.
Kriznar erotti toisistaan tieteellisessä käytössä elokuviin kerätyn tietoaineksen, datan, joka muodostaa elokuvan tieteellisen aspektin, ja toisaalta elokuvaan sisältyvän taiteellisen aspektin, visuaalisen ja esteettisen. Näin etnografinen elokuvakin ja sen tekijä ottaa huomioon tieteen argumenttien vaatiman täsmällisyyden, sen dokumentaarisen arvon, mutta ei voi irrottautua elokuvan tekemisestä editoimisineen, taiteellisine perinteineen yms.
Tämä teknologian edistämä uusi haaste tuottaa uusia alagenrejä visuaalisen antropologian piiriin: uudet ulottuvuudet vaativat uusia perusteluja metodologialle ja tuottavat siten myös yleisesti kiinnostavia kysymyksenasetteluja tieteelle. Näitä eri tapoja Kriznar ei valitettavasti esityksessään tuonut esiin.Sen sijaan Kriznar käsitteli laajasti elokuvan ensimmäisten teoreetikkojen (Matusewski, Kahn) kysymyksenasetteluita, mutta perusti varsinaisen sanottavansa kuitenkin enemmän Jean Rouchin, Sol Worthin ja John Adairin työlle. Kriznarin esittelyt jäivät varsin yleiselle tasolle, kun hän päätyi luonnehtimaan antropologisia representaatioita aluksi tutkimukselle, jossa määritellään keskeisiksi käsitteiksi ”näkyvä maailma” ja ”visuaalinen kulttuuri” ja itse asiassa Peter Crawfordin etukäteen hahmotteleva kysymyksenasettelu osoittautui kiintoisammaksi, vaikka hänen kommenttinsa olivat niin pitkiä, että keskustelulle ei juuri jäänyt tilaan.
Crawfordin mukaan elokuva tallentaa (record), toisaalta se muodostaa elokuvan kielen (language of film). Tallentamisen tehtäväksi jää elokuvan ”tarinan” kertominen, mutta elokuvan kielen kautta se voi muodostaa myös tarinan, jonka tehtävänä on tarinan löytäminen (finding a story). Monet antropologisetkin elokuvat ovat kääntyneet jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle. Se miten Crawford suhtautuu dramatisointiin ja tämän ”salapoliisitarinan” mallin narratiivisiin (ja siksi kulttuurisesti opittuihin) malleihin, jäi käsittelemättä.
Saksalainen elokuvantekijä ja tutkija Beata Englebrecht (IWF – Knowledge&Media, Göttingen ) esitelmöi toisena aamun sessiossa otsikolla A never ending story – filmmaking as research process. Engelbrecht on tehnyt tutkimusta meksikolaisessa kylässä jo 25 vuoden ajan, elokuviakin jo 15 vuotta. Eri aikoina tuloksena on syntynyt tutkimuksia ja elokuvia erilaisista aiheista: kehitysantropologiasta, materiaalisen kulttuurin tutkimuksesta, rituaaleista ja juhlista, muuttoliikkeestä, perhedynamiikasta ja perheyhteydestä muuttuvassa tilanteessa.
Tohtori Englebrecht esitteli tekniikan kehittymistä, ja korosti aluksi suunnitteluprosessin tärkeyttä kuvausvalmisteluissa – yleensä hän kuvaa itse, mutta milloin mahdollista hän käyttää ammattimaisesti kuvaavaa kollegaansa laadun vuoksi. Kun käytettävissä on vain yksi kuvaaja, on esimerkiksi juhlien kuvauspaikat, kameran sijoittaminen ja tapahtumaprosessit käytävä läpi etukäteen mahdollisimman hyvin. Silti elokuvien kuvaustilanteet ovat yleensä hallitsemattomia: yllätyksiä sattuu aina. Suunnitteluprosessin analysoiminen on tärkeää myös siksi, että aineistoa kertyy uuden teknologian ansiosta helposti runsaasti: filmimateriaalin kalleus ja käytettävyys oli rajoittanut tallentamista aiemmin huomattavasti.
Lopuksi Engelbrecht esitteli analyysissä käyttämiään tietokoneohjelmistoja, jotka ovat kehittyneet suuresti viime vuosina. Näin aikaa vievä analyysi, jossa kirjataan mukaan aika, kohtauksen pituus, osallistujat, puheen teemat, puheiden sisältö ja kirjastotyyppinen luokittelu, ovat hieman helpottuneet tai ainakin järjestelmällistyneet.
Engelbrecht kertoi myöhemmissä keskustelussamme, että osa ohjelmistoista on kaupallisia osa varta vasten rakennettuja. Jouduin toteamaan omien jo parinkymmenen vuoden takaisten kokemuksien saattelemana, että tällaisten sovellusten rakentaminen on kallista, vaikka teknologia sinänsä on aiempaa halvempaa: aiemmin videokuvan kaappaamiseen (ja siihen liittyvään ajan yms. teknisen tiedon laskentaan) soveltuvat tietokonekortit (hardware) olivat äärimmäisen kalliita, nykyisin ongelmana on lähinnä esitystapaa ja analyysia helpottavista ohjelmistosovelluksista (software), joiden rakentamiseen räätälöidyssä muodossa on käytettävä varsin kallista työvoimaa. Tällaiset työkalut olisivat sinänsä varsin käyttökelpoisia esimerkiksi lyhytelokuvien tutkimuksessa.
Engelbrecht käytti monien muiden esitelmöitsijöiden tapaan apunaan esitystilanteessa tietokoneella ohjattavaa Power Point-ohjelmistoa, johon oli sijoitettu niin kuvia kuin elokuvaakin. Kuvan laatu oli paikallisista olosuhteista johtuen heikohko. Näytteet liittyivät oleellisesti puhujan esittämään asiaan, joten tärkeintä oli sanottavan konkretisointi, ei visuaalisen antropologian tähtihetkien toistaminen.
Symposiumin käsittämättömintä antia esitti tohtori Darko Štrajn (Educational Research Institute, Ljubljana) esityksellään teemasta Memory and identity on film. Hän pitäytyi täysin teoreettisessa esityksessään muistin ja filosofian suhteesta. Gilles Deleuzen teoretisointia hyväksi käyttäen hän tarkasteli kriittisesti psykologian muistista esitelmiä määritelmiä. Lähtökohtana oli Deleuzen (1983) käyttämä kommentointi Henri Bergsonin (1898, engl. käännös 1911, saatavilla netistä) toteamuksen: ”Meidän tarkastelumme aktuaalisuus perustuu sen aktiivisuuteen: ei suinkaan sen suuremmassa intensiteetissä vaan liikkeissä, jotka jatkavat sitä: menneisyys on vain idea, nykyisyys ideomoottori.”
Ideomoottori viitaa William B. Carpenterin 1852 keksimään termiin, jota Štrajn ei vaivautunut selittämään. Sillä tarkoitetaan alunperin suggestion merkitykseen tahattomassa ja tiedostamattomassa, fyysisessä käyttäytymisessä. Viimeistään tämän jälkeen yleisö oli ns. ”pihalla” eikä yleisö palautunut enää tarkkaavaiseksi, varsinkin kun esitelmöijän kielitaito oli esityksessä koetuksella.
Štrajn esitteli Deleuzen käsitteistön liikkeen liikkumattomista osasista, liikekuvista (eli kestosta) ja vihdoin aikakuvista (joihin lukeutuvat kestokuvat, muutoskuvat, avaruudelliset tilaan ja määrään liittyvät kuvat, jotka eivät sinällään redusoidu liikkeeseen.) Näiden myötä kuvat menettävät viattomuutensa, sillä ne tuottavat interaktiota, jos ei muuten, niin Bergsonin mainitseman ”tiedostamattoman mekanismin kautta.”
Štrajn eteni kuvan mekaaniseen muodostumiseen ja jakamiseen (Benjamin, Deleuze) ja siihen kuinka elokuva tuottaa mahtavalla tavalla todisteita muistille kaikin mahdollisin tavoin: historiallisesti, kollektiivisesti, ja jopa individuaalisesti ja psykologisesti. Kun nämä tallentuvat median eri muodoissa, ilmiön kompleksisuus tulee esille: yhä enenevässä määrin niistä tulee kaikessa totaalisuudessaan ”luoksepääsemättömiä”. Kukaan ei voi tavoittaa kaikkea talletettua: filmin tallentama todistusvoimaisuus on kuitenkin rakentunut vastustamattomalla tavalla. Digitaalisesti tallennettua voidaan loputtomasti väärentää, filmiä ei… - tämä tuo esimerkiksi elokuva-arkistoille vaativan ja eettisesti tärkeän tehtävän.
Miten tämä kaikki liittyy identiteettiin? Identiteetti on Štrajnin mukaan identifioitujen aktiivisuuksien prosessien tuote, joka perustuu samankaltaisuuksien (fyysiseen) hahmottamiseen, missä estetiikalla on suuri rooli. Tarkkailuun perustuvana elokuva joutui väistämättä esteettisen tarkastelun kohteeksi ja sen myötä se ei voinut välttää taideluonnettaan. Massakulttuurin osana elokuvalla on itsellään ollut valtaisa muutosvaikutus koko taiteen kenttään. Vasta viime vuosikymmeninä on havaittu, että suuri osa taiteen saavutuksista saapuu havaintopiiriimme elokuvien, videoiden, ja digitaalisesti synnytettävien ja toistettavien kuvien kautta (millä on vastineensa Deleuzen image-mouvement –käsitteen kanssa).
Elokuva siis tuottaa ja on osa niitä refleksiivisiä aktiviteettejä, jotka merkitsevät nykyisessä yhteiskunnassa. Näissä yhteydessä sekä nykyinen että aiempi taide paljastavat narratiivisen luonteensa ja niiden kontekstiin liittyviä merkityksiään. Tässä yhteydessä Štrajn hyppäsi hetkeksi toiseen tärkeää keskustelunaiheeseen, elokuvan ja kielen suhteeseen, antamalla esimerkkejä viime aikaisten elokuvien (Matrix, Memento, Mullholland Drive, Eternal Sunshine of the Spotless Mind) muistiin liittyvistä ulottuvuuksista, jotka ovat kaikkea muuta kuin loogisia, mutta laajentavat tulkintojen kenttää.
Tyrmättyään – aivan oikein – semioottisen suuntauksen liian pitkälle menevät tulkinnat elokuvan ja kielen yhtäläisyyksistä hän jatkoi Rachel O. Mooren viitoittamaa linjaa toteamalla antropologian ja elokuvateorian päällekkäisyyksistä: samanikäisyyden lisäksi elokuvalla on yhteyksiä ns. primitiiviseen kulttuuriin. Esim. Jean Epstein vieraannuttaa puhtaan elokuvansa primitiivisellä kielellä: siksi ”elokuva on primitiivisempi kielen muoto kuin sanat” (Moore), mistä seuraa että magiikka on suurempaa elokuvassa kuin siinä, että jollekin ilmiölle tai asialle annetaan sanoja käyttämällä nimi.
Kyse on preloogisesta puheesta, ts. siitä mistä Sergei Eisenstein puhui ”sisäisenä puheena”, jolla oli yhtymäkohtansa kirjallisuudessa erityisesti James Joycen ”sisäiseen monologiin”. Viisastumme tästä, kun ymmärrämme Mooren tavoin, että elokuvan näkökulmasta ”toiset kielen funktiot ovat tärkeämpiä kuin toiset.”
Štrajn käväisi odysseijallaan myös Paul Willemanin (Looks and Frictions) teksteissä (tosin Mooren teoksen kautta). Willeman totesi aikanaan sisäisen puheen olevan ”diskurssia joka sitoo psykoanalyyttisen subjektin ja historian subhjektin toisiinsa, sillä se on tiivistyksen paikka (locus).”
Tämä psykoanalyyttisen retkensä Štrajn sitoi suruttomasti Luckmanin ja Bergerin teoriaan ”todellisuuden sosiaalisesta konstruktiosta” ainoastaan todistaakseen, että valokuvausella ja elokuvalla on suuri vaikutus tieteen ja kollektiivisen muistin historiassa. Historia on siten päässämme ”eksternaalisena muistina monista kuvista, eikä se ole totta vain siinä osassa historiaa, joka tapahtuu kameran silmän edessä, vaan myös vanhemmassa historiassa, koska se rekonstruoidaan ja uudelleenkuvitteellistetaan (re-imagine) monilla oikeilla tai vähemmän oikeilla tavoilla sadoissa näytelmäelokuvissa”.
Henning Engelke, nuori tutkija Goethe-yliopistosta Frankfurtista, pohdiskeli Rahul Roy'n katutason videodokumentaarien avulla videon omalaatuista asemaa visuaalisten tallenteiden kentällä: hänen olennainen sanomansa oli se, että video on muutakin kuin vain filmin halvempi versio, ja sellaisenaan se voi ylittää sen mitä filmillä voi sanoa tilaa koskevan spatiaalisen artikulaation ja valtavirtaelokuvalle tyypillisen narratiivisen koherenssin puitteissa. Ymmärsin lyhyestä esityksestä lähinnä sen, että tämä ylitys voi tapahtua uudenlaisen estetiikan puitteissa: toisin sanoen kaupungin tilassa tapahtuvan toiminnan kuvaus muodostuu kevyellä videokameralla kuvattaessa esteettisesti perustavaa laatua olevalla tavalla erilaiseksi kuin mitä elokuvalla saataisiin aikaan.
Konferenssin kiintoisimpia esityksiä oli portugalilaisen Tiego Baptistan (Cinemateca Portuguesa, Lissabon) esitys 1930-luvulla Portugalissa järjestetystä kilpailusta, jossa etsittiin "maailman portugalilaisempaa kylää", ts. mahdollisimman "autenttista" representaatiota siitä, minkä autoritaarinen hallitus voisi hyväksyä: valittu kylä oli mahdollisimman "ei-moderni", "agraariinen utopia", jonka kaupunkikuvaa hallitsivat kaivo, aasit, ehdoton sähköttömyys ja perinnetietoiset ihmiset. Keskeistä elokuvassa oli myös itse valintaraadin esittely tilanteessa, jossa jäljellä oli kaksitoista riittävän takapajuista kylää. Baptistan historiatieteen piiriin kuulunut esitys kattoi kaiken olennaisen: arkistotutkimuksen tulokset, paikallinen kontekstualisointi, elokuvanäytteiden hyvän valinnan, selkeän esityksen ja jopa lopputuleman.
Se mikä Baptistalta jäi puuttumaan oli yleisökysymyksenä esittämäni ihmettely: miksi Portugali halusi antaa itsestään "takapajuisen" ja "ei-modernin" kuvan: vertauskohtana tietysti Suomi ja esim. Tanska. Hän sanoi pohdiskelleensa sitä itsekin vertaillen tilannetta toiseen autoritaarisesti hallittuun maahan, Italiaan, jonka virallisessa ohjelmassa oli juuri päinvastainen painotus, modernin luja läpilyönti. Selitys oli loppujen lopuksi yksinkertainen: Portugali halusi pysyä perinteisenä, agraarisena maailmana, eikä sen eliitillä ollut pienintäkään halua satsata maaseudun modernisoimiseen: näin tämäkin etnografinen elokuva ajoi vaientamisen politiikkaa: maaseudun oli parasta olla hiljaa, tyytyä osaansa, tuottaa maataloustuotteita, mutta ei radikalisoitua modernin myötä. Keskustelimme Tiegon kanssa yksityisesti myös yhteisistä kirjoitushankkeista.
Akira Tochigi Tokiossa sijaitsevasta Kansallisesta elokuvakeskuksesta saattoi iloita arkistolöydöstään maan modernin läpimurron ajalta. Hän esitti Japanissa työskennelleen amerikkalaisprofessorin – ja siksi englanninkielisin välitekstein - vuonna 1925 valmistetun kansatieteellisen elokuvan ainujen elämästä Hokkaidon saaarella. Ulkopuolinen katse teki mahdolliseksi sen, että kamera etsiytyi maailmaan, jota moderni imago hylki: silti hän pohdiskeli myös sitä, mitä kamera ei ainujen parista löytänyt. Hän oli ensimmäinen, joka esitteli filmiltä yhdestä puun rungosta tehdyn ruuhen – yhteisen nimittäjän monen kansallisen kansatieteellisen elokuvan parista.
Dan Nielsen Tanskasta esitteli Poul Henningsenin Danmarksfilmen –nimellä tunnettua kansakuntafilmiä vuodelta 1935. Kyse on eräänlaisesta Tanskan vastikkeesta esimerkiksi Aho&Soldanin valmistamalle Suomi kutsuu –filmisarjalle. Henningsen oli tanskalaisen kulttuurin liberaali toisinajattelija 1930-luvulla, eikä kukaan lopulta tiedä, miksi Tanskan ulkoasiainministeriö päätti antaa tälle kulttuuriradikaalille saattaa moderni Tanska filmille kansainvälistä levitystä varten. Operaatio päätyi katastrofiin, filmi esitettiin, haukuttiin, pilkottiin palasiksi (eli hävitettiin alkuperäismuodossaan), eikä asiaa jälkeen päin juuri muisteltu. Nyt elokuva on restauroitu mahdollisimman alkuperäiseen asuunsa.
Uusi yritys tehtiin vasta 1971, jolloin Jörgen Leith valmisti elokuvan Life in Denmark. Elokuva on originelli ratkaisu sekin: näytteiden pääosassa olivat maanviljelijät ja muut tyypilliset tanskalaiset, jotka on riipaistu studioon työasussaan, vain tyypillisimmät työkalunsa mukanaan, ja esiintyjät lausuvat sitten hyvin muotoillut kantansa elämänsä keskeisistä piirteistä, unohtamatta tuolloin ajankohtaista kysymystä liittymisestä EEC:n.
Nielsen tyytyi pintaraapaisuun: elokuvien esittelyyn ja elokuvallisten arvioiden esittämiseen: ideologiaan tai yhteiskunnallisiin tulkintoihin hän ei ryhtynyt.
Itävaltalainen modernin elokuvan tekijänäkin tunnettu Peter Kubelka johdatti yleisönsä fanaattisella esityksellään filmin puolesta: FIAF:n tehtävänä on puolustaa vain filmiä, filmin esitystä ja filmin estetiikkaa. Digitalisoiminen on pahasta. Kubelkan konkreettisin ele oli muodostaa ketju ihmisten välille siten, että heitä yhdisti käsissä korkealle nostettu filmi. Kubelka esitteli myös omia, näyttelijän pienten eleiden eroon perustuvia toisteisia tilannerepresentaatioita: kun hän sitten esityksensä päätteeksi halusi näyttää hieman pitkähköltä tuntuneet tilanteet uudestaan, nyt valaistunein silmin katsottavaksi, osa yleisöstä raahautui jäykin jaloin ulos katsomosta. Ylimääräinen 15 minuuttia olisi ollut tässä tilanteessa liikaa lähes 12 tunnin uurastuksen jälkeen.
Toisen päivän aloitti Alojzin Tršan Slovenian elokuva-arkistosta. Hän kertoi lyhyesti arkistonsa historian vuodesta 1968 asti ja keskittyi pragmaattisessa esityksessään nopeasti videoaikakautena kasvaneeseen etnologisten elokuvien kokoelmaan, siihen liittyvään tietokantatyöhön sisältöselosteineen ja krediittitietoineen.
Professori Susanna Torado Morales Navarran yliopistosta (Pamplona, Espanja) esitteli baskien oman elokuvatoiminnan syntyä hienosti graafisesti toteutetun visuaalisen esityksen Power Pointin tukemana – filminäytteitä ei tosin ollut. Valitettavasti esitys oli äärimmäisen nopeasti espanjaksi sisäluettu – ei sentään baskiksi – enkä viitsinyt takakentältä lähteä hakemaan tulkkauslaitetta: tarina oli kuitenkin tuttua monista eri maista, enkä havainnut yllätysmomentteja: dokumentaarisuus, etnografinen ulottuvuus ovat nousseet arvoonsa alueen kulttuurin uuden esiinnousun jälkeen 1980-luvulta lähtien. Baskielokuva on Espanjan yhtenäiskulttuurissa ollut unohdettu tai heitetty syrjään: bibliografiatyön jälkeen kirjallinen synteesi alkaa nyt olla mahdollinen. Tätä ennen tutkituin alue on ollut filmiä edeltävä visuaalinen esitystoiminta. Morales antoi varsin hyvät ainekset viitteineen ja bibliografisine tietoineen lähempää tutustumista varten.
Nadja Valentinčič Furlan Slovenian etnografisesta museosta kertoi museon elokuva-osaston vuonna 2000 tapahtuneen perustamisen jälkeisen historian: se on jaettu kolmeen osaan: visuaalisen dokumentaation ja etnografisten filmien valmistus, joka perustuu museon digitaaliseen studioon, jossa on sekä äänitteiden että editoinnin mahdollistama kojeistus. Toinen yksikkö arkistoi, dokumentoi ja tutkii ja kolmas, keskittyy julkaisuun ja saatavaksi saattamiseen museon omaan käyttöön, tutkijoille, yksityisille kyselijöille, museovieraille ja laajalle yleisölle. Ongelmana on videomateriaalin nopea tuhoutuminen: tätä varten museo digitoi saamansa aineiston mahdollisimman nopeasti. Esitetyssä aineistossa vilahteli myös yhdestä puusta tehty ruuhi, joka oli myös etnografisen museon huippukohde.
Jari Sedergren (SEA, Helsinki) eli tämän kirjoittaja tarkasteli esityksessään etnografisen elokuvien ohjelmia Suomessa 1930-luvulta lähtien. Varhaisten etnografisten elokuvien – Sakari Pälsi, Karjalaiset häät laulumailla – ei voi katsoa muodostavan varsinaista ohjelmallista perustaa. Vasta Kansatieteellisen Filmin perustaminen 1935 sisälsi pyrkimyksen tavallisten suomalaisten perinteiden säilyttämiseen ja dokumentointiin. Esitys painotti tämän ohjelmallisuuden ideologisia piirteitä: organisoitua kollektiivista työtä, tehokkaan taloudellisen yhteistyön muotoja (voiton ideologia, yhtiömuoto) ja sitä tapaa, jolla nämä yhdistettiin käytännöllisten jokapäiväisessä työssä käytettyjen artefaktien esteettisen arvoon: kaiken tämän tuloksena oli rauhanomainen, organisoitu, sivistynyt ja kilpailunhaluinen "kunnon kansalainen". Sivukertomukset puuttuivat sotaa edeltävän ohjelman kuolemaan jatkosodan propagandan yhteydessä, elokuvien etnisyyden hahmottamista tekoaikansa kontekstiin sidottuna, ohjelman uudelleen virittämiseen 1950-luvulla Museoviraston alaisuudessa ja Kustaa Vilkunan sekä Eino Mäkisen rooliin näissä hankkeissa.
Kahdeksasta näytteestä, joita ei päästy esittämään ilman pieniä teknisiä [dvd-laitteiden erilaisuudesta johtuvia] ongelmia esitettiin seuraavana päivänä kokonaisuudessaan viisi. Palaute erityisesti filminäytteistä oli hyvä: ainakin kymmenen maan edustajat kertoivat niiden olleen seminaarin parasta antia filmillisesti, informoivasti ja raskaiden päivien visuaalisina lepohetkinä. Mm. haaparuuhi - kuvaus yhdestä puusta tehdyn ruuhen rakentamisesta - sai yleisön hihkumaan ja henkäisemään syvään.
Vaatimaton esitelmäni sai suullisena palautteena turhankin ylitsevuotavia kehuja myös tekstinsä suhteen: esityksien lämmin vastaanotto ja aidolta vaikuttava kiinnostus oli yliopistollisiin konferenssipalautteisiin tottuneelle hämmentävä kokemus.
Se mikä oli arvattavissa omien katselu- ja pohdiskelukokemusten jälkeen tuli selväski. Suomalaiset kansatieteelliset elokuvat voisivat selvästi olla menestys paitsi alan konferensseissa – joihin alustavia kutsuja sateli – myös Suomen elokuvahistoriaa tästä nakökulmasta valaisevissa esitystilanteissa eri puolilla maailmaa. Suomalaisella kansatieteellisellä elokuvalla on kysyntää maailmalla.
Melisia Shinners ja Dennis Maake Etelä-Afrikan Kansallisesta elokuva, video- ja äänitearkistosta esittelivät bavenda-kansan elämää kuvaavaa filmiä apartheidin ajalta: "Kulttuuri on tärkeää, mutta on väärin, että ihmisten kulttuuria käytetään oikeuttamaan epäinhimillistä politiikkaa." Rasistisen ideologian sivutuotteena elokuvalle on tallentunut kuitenkin etnografisesti tärkeitä kuvauksia kansantansseista: esimerkkinä Python-tanssi. Ehkä oman esityksen jälkitunnelmissa sitä seurannut Luisa Comencinin italialaista etnologista elokuvaa koskeva osuus jäi minulta väliin: kävin katsomassa siihen liittyvät kiintoisat urbaaniin etnologiaan liittyvät elokuvat seuraavana päivänä: markkinaesiintyjiin ja –myyjiin sekä katumaalaukseen liittyvät taltioinnit muistuttivat varsin pitkälle perusteellisesti tehtyjä pitkiä dokumenttielokuvia aiheista. Taso oli suorastaan huimaava: Bruno Piantan I battitori ja I cantastatori sekä Renzo Martinellin I madonnari voisivat hyvin olla kotimaisen television tai Orionin erikoisnäytösten ohjelmistossa – päin vastoin kuin monet muut konferenssissa esitetyt etnografiset taltioinnit.
Huia Kopua Uuden Seelannin elokuva-arkistosta esitteli oman arkistonsa toimintaperiaatteita ja esitteli hallituksensa 1920-luvulla tehdyn maori-elokuvan ja sen maoriväestöön kuuluville katsojille nykyajan esittämistilanteesta tehdyn videoinnin: maorielokuva oli varhainen esimerkki siitä, kuinka hallitukset innostuivat promovoimaan omaa kansakuntaisuuttaan elokuvien avulla jo 1920-luvulla. Nykyisin näitä elokuvia käytetään aktiivisesti luomaan yhteyttä maoriyhteisöjen sisällä ja - kuten Huia K. asian ilmaisi – luomaan yhteys myös esi-isiin. Yleinen pohdiskelu siitä, kuinka vanhoja elokuvia voidaan käyttää apuna vaikeiden etnisten konfrontaatioiden kulttuurisessa ratkaisuyrityksissä jäi enemmän kysymyksien varaan: selkeäksi teemaksi se ei noussut myöskään keskusteluissa.
Kjell Billing Norjasta esitteli – ei niinkään analysoinut – saamelaisten kuvausta norjalaisen elokuvan historiassa: siihen liittyy yksityiskohtia "ovelista kyläläisistä" "jaloihin villeihin", mutta vasta postmoderni maailma on tuonut etnisyyden tapetille identiteettikysymyksenä 1970-luvulta lähtien. Tämän alustuksen pohjalta voisimme niin halutessamme rakentaa kiintoisan esityssarjan Orioniin norjalaisen, suomalaisen ja ehkä ruotsalaisen elokuvan pohjalle.
Illan viimeiset esiintyjät Pierre Gamache (Library and Arcives Canada, Ottawa) ja Eric Le Roy (CNC, Bois D'Arcy) jäivät minulta väliin, koska jouduin valmistelemaan illan elokuvaesityksiä teknisestä näköku
Symposium How do we visualise culture?: Representations of culture in the light of ethnographic film pidettiin Ljubljanan kulttuuritalossa (Cankarjev Dom) 6-7.6. 2005, jättimäisen rakennuksen kellarissa. Symposiumin avasi puheellaan FIAF:in presidentti Eva Orbanz ja lyhyen puheen piti myös Slovenian kulttuuriministeri Dimitrij Rupel. Läsnä oli yli 150 edustajaa FIAF:in jäsenmaista ja Slovenian elokuva-alan toimijoita. Elokuva-opiskelijoita ei juuri paikalle ollut kutsuttu.
Varsinaisen symposiumin ensimmäisen jakson puheenjohtajana maanantaina oli sujuvasanainen ja juohevä Peter Crawford (NAFA – Nordic Anthropological Film Association). Teemana oli Ethnographic film, its origins, methodology, film as a research process, film as ideology and politics, film as an image of life style… (Etnografinen elokuva, sen alkuperä, metodologia, elokuva tutkimusprosessina, elokuva ideologiana ja politiikkana, elokuva elämän tyylin kuvaajana…)
Ensimmäinen esityksen piti Nasko Kriznar (Scientific Research Centre of Slovenian Academy of Sciences&Arts, Ljubljana), aiheenaan Ethnographic film between data collection and documentary.
Kriznar erotti toisistaan tieteellisessä käytössä elokuviin kerätyn tietoaineksen, datan, joka muodostaa elokuvan tieteellisen aspektin, ja toisaalta elokuvaan sisältyvän taiteellisen aspektin, visuaalisen ja esteettisen. Näin etnografinen elokuvakin ja sen tekijä ottaa huomioon tieteen argumenttien vaatiman täsmällisyyden, sen dokumentaarisen arvon, mutta ei voi irrottautua elokuvan tekemisestä editoimisineen, taiteellisine perinteineen yms.
Tämä teknologian edistämä uusi haaste tuottaa uusia alagenrejä visuaalisen antropologian piiriin: uudet ulottuvuudet vaativat uusia perusteluja metodologialle ja tuottavat siten myös yleisesti kiinnostavia kysymyksenasetteluja tieteelle. Näitä eri tapoja Kriznar ei valitettavasti esityksessään tuonut esiin.Sen sijaan Kriznar käsitteli laajasti elokuvan ensimmäisten teoreetikkojen (Matusewski, Kahn) kysymyksenasetteluita, mutta perusti varsinaisen sanottavansa kuitenkin enemmän Jean Rouchin, Sol Worthin ja John Adairin työlle. Kriznarin esittelyt jäivät varsin yleiselle tasolle, kun hän päätyi luonnehtimaan antropologisia representaatioita aluksi tutkimukselle, jossa määritellään keskeisiksi käsitteiksi ”näkyvä maailma” ja ”visuaalinen kulttuuri” ja itse asiassa Peter Crawfordin etukäteen hahmotteleva kysymyksenasettelu osoittautui kiintoisammaksi, vaikka hänen kommenttinsa olivat niin pitkiä, että keskustelulle ei juuri jäänyt tilaan.
Crawfordin mukaan elokuva tallentaa (record), toisaalta se muodostaa elokuvan kielen (language of film). Tallentamisen tehtäväksi jää elokuvan ”tarinan” kertominen, mutta elokuvan kielen kautta se voi muodostaa myös tarinan, jonka tehtävänä on tarinan löytäminen (finding a story). Monet antropologisetkin elokuvat ovat kääntyneet jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle. Se miten Crawford suhtautuu dramatisointiin ja tämän ”salapoliisitarinan” mallin narratiivisiin (ja siksi kulttuurisesti opittuihin) malleihin, jäi käsittelemättä.
Saksalainen elokuvantekijä ja tutkija Beata Englebrecht (IWF – Knowledge&Media, Göttingen ) esitelmöi toisena aamun sessiossa otsikolla A never ending story – filmmaking as research process. Engelbrecht on tehnyt tutkimusta meksikolaisessa kylässä jo 25 vuoden ajan, elokuviakin jo 15 vuotta. Eri aikoina tuloksena on syntynyt tutkimuksia ja elokuvia erilaisista aiheista: kehitysantropologiasta, materiaalisen kulttuurin tutkimuksesta, rituaaleista ja juhlista, muuttoliikkeestä, perhedynamiikasta ja perheyhteydestä muuttuvassa tilanteessa.
Tohtori Englebrecht esitteli tekniikan kehittymistä, ja korosti aluksi suunnitteluprosessin tärkeyttä kuvausvalmisteluissa – yleensä hän kuvaa itse, mutta milloin mahdollista hän käyttää ammattimaisesti kuvaavaa kollegaansa laadun vuoksi. Kun käytettävissä on vain yksi kuvaaja, on esimerkiksi juhlien kuvauspaikat, kameran sijoittaminen ja tapahtumaprosessit käytävä läpi etukäteen mahdollisimman hyvin. Silti elokuvien kuvaustilanteet ovat yleensä hallitsemattomia: yllätyksiä sattuu aina. Suunnitteluprosessin analysoiminen on tärkeää myös siksi, että aineistoa kertyy uuden teknologian ansiosta helposti runsaasti: filmimateriaalin kalleus ja käytettävyys oli rajoittanut tallentamista aiemmin huomattavasti.
Lopuksi Engelbrecht esitteli analyysissä käyttämiään tietokoneohjelmistoja, jotka ovat kehittyneet suuresti viime vuosina. Näin aikaa vievä analyysi, jossa kirjataan mukaan aika, kohtauksen pituus, osallistujat, puheen teemat, puheiden sisältö ja kirjastotyyppinen luokittelu, ovat hieman helpottuneet tai ainakin järjestelmällistyneet.
Engelbrecht kertoi myöhemmissä keskustelussamme, että osa ohjelmistoista on kaupallisia osa varta vasten rakennettuja. Jouduin toteamaan omien jo parinkymmenen vuoden takaisten kokemuksien saattelemana, että tällaisten sovellusten rakentaminen on kallista, vaikka teknologia sinänsä on aiempaa halvempaa: aiemmin videokuvan kaappaamiseen (ja siihen liittyvään ajan yms. teknisen tiedon laskentaan) soveltuvat tietokonekortit (hardware) olivat äärimmäisen kalliita, nykyisin ongelmana on lähinnä esitystapaa ja analyysia helpottavista ohjelmistosovelluksista (software), joiden rakentamiseen räätälöidyssä muodossa on käytettävä varsin kallista työvoimaa. Tällaiset työkalut olisivat sinänsä varsin käyttökelpoisia esimerkiksi lyhytelokuvien tutkimuksessa.
Engelbrecht käytti monien muiden esitelmöitsijöiden tapaan apunaan esitystilanteessa tietokoneella ohjattavaa Power Point-ohjelmistoa, johon oli sijoitettu niin kuvia kuin elokuvaakin. Kuvan laatu oli paikallisista olosuhteista johtuen heikohko. Näytteet liittyivät oleellisesti puhujan esittämään asiaan, joten tärkeintä oli sanottavan konkretisointi, ei visuaalisen antropologian tähtihetkien toistaminen.
Symposiumin käsittämättömintä antia esitti tohtori Darko Štrajn (Educational Research Institute, Ljubljana) esityksellään teemasta Memory and identity on film. Hän pitäytyi täysin teoreettisessa esityksessään muistin ja filosofian suhteesta. Gilles Deleuzen teoretisointia hyväksi käyttäen hän tarkasteli kriittisesti psykologian muistista esitelmiä määritelmiä. Lähtökohtana oli Deleuzen (1983) käyttämä kommentointi Henri Bergsonin (1898, engl. käännös 1911, saatavilla netistä) toteamuksen: ”Meidän tarkastelumme aktuaalisuus perustuu sen aktiivisuuteen: ei suinkaan sen suuremmassa intensiteetissä vaan liikkeissä, jotka jatkavat sitä: menneisyys on vain idea, nykyisyys ideomoottori.”
Ideomoottori viitaa William B. Carpenterin 1852 keksimään termiin, jota Štrajn ei vaivautunut selittämään. Sillä tarkoitetaan alunperin suggestion merkitykseen tahattomassa ja tiedostamattomassa, fyysisessä käyttäytymisessä. Viimeistään tämän jälkeen yleisö oli ns. ”pihalla” eikä yleisö palautunut enää tarkkaavaiseksi, varsinkin kun esitelmöijän kielitaito oli esityksessä koetuksella.
Štrajn esitteli Deleuzen käsitteistön liikkeen liikkumattomista osasista, liikekuvista (eli kestosta) ja vihdoin aikakuvista (joihin lukeutuvat kestokuvat, muutoskuvat, avaruudelliset tilaan ja määrään liittyvät kuvat, jotka eivät sinällään redusoidu liikkeeseen.) Näiden myötä kuvat menettävät viattomuutensa, sillä ne tuottavat interaktiota, jos ei muuten, niin Bergsonin mainitseman ”tiedostamattoman mekanismin kautta.”
Štrajn eteni kuvan mekaaniseen muodostumiseen ja jakamiseen (Benjamin, Deleuze) ja siihen kuinka elokuva tuottaa mahtavalla tavalla todisteita muistille kaikin mahdollisin tavoin: historiallisesti, kollektiivisesti, ja jopa individuaalisesti ja psykologisesti. Kun nämä tallentuvat median eri muodoissa, ilmiön kompleksisuus tulee esille: yhä enenevässä määrin niistä tulee kaikessa totaalisuudessaan ”luoksepääsemättömiä”. Kukaan ei voi tavoittaa kaikkea talletettua: filmin tallentama todistusvoimaisuus on kuitenkin rakentunut vastustamattomalla tavalla. Digitaalisesti tallennettua voidaan loputtomasti väärentää, filmiä ei… - tämä tuo esimerkiksi elokuva-arkistoille vaativan ja eettisesti tärkeän tehtävän.
Miten tämä kaikki liittyy identiteettiin? Identiteetti on Štrajnin mukaan identifioitujen aktiivisuuksien prosessien tuote, joka perustuu samankaltaisuuksien (fyysiseen) hahmottamiseen, missä estetiikalla on suuri rooli. Tarkkailuun perustuvana elokuva joutui väistämättä esteettisen tarkastelun kohteeksi ja sen myötä se ei voinut välttää taideluonnettaan. Massakulttuurin osana elokuvalla on itsellään ollut valtaisa muutosvaikutus koko taiteen kenttään. Vasta viime vuosikymmeninä on havaittu, että suuri osa taiteen saavutuksista saapuu havaintopiiriimme elokuvien, videoiden, ja digitaalisesti synnytettävien ja toistettavien kuvien kautta (millä on vastineensa Deleuzen image-mouvement –käsitteen kanssa).
Elokuva siis tuottaa ja on osa niitä refleksiivisiä aktiviteettejä, jotka merkitsevät nykyisessä yhteiskunnassa. Näissä yhteydessä sekä nykyinen että aiempi taide paljastavat narratiivisen luonteensa ja niiden kontekstiin liittyviä merkityksiään. Tässä yhteydessä Štrajn hyppäsi hetkeksi toiseen tärkeää keskustelunaiheeseen, elokuvan ja kielen suhteeseen, antamalla esimerkkejä viime aikaisten elokuvien (Matrix, Memento, Mullholland Drive, Eternal Sunshine of the Spotless Mind) muistiin liittyvistä ulottuvuuksista, jotka ovat kaikkea muuta kuin loogisia, mutta laajentavat tulkintojen kenttää.
Tyrmättyään – aivan oikein – semioottisen suuntauksen liian pitkälle menevät tulkinnat elokuvan ja kielen yhtäläisyyksistä hän jatkoi Rachel O. Mooren viitoittamaa linjaa toteamalla antropologian ja elokuvateorian päällekkäisyyksistä: samanikäisyyden lisäksi elokuvalla on yhteyksiä ns. primitiiviseen kulttuuriin. Esim. Jean Epstein vieraannuttaa puhtaan elokuvansa primitiivisellä kielellä: siksi ”elokuva on primitiivisempi kielen muoto kuin sanat” (Moore), mistä seuraa että magiikka on suurempaa elokuvassa kuin siinä, että jollekin ilmiölle tai asialle annetaan sanoja käyttämällä nimi.
Kyse on preloogisesta puheesta, ts. siitä mistä Sergei Eisenstein puhui ”sisäisenä puheena”, jolla oli yhtymäkohtansa kirjallisuudessa erityisesti James Joycen ”sisäiseen monologiin”. Viisastumme tästä, kun ymmärrämme Mooren tavoin, että elokuvan näkökulmasta ”toiset kielen funktiot ovat tärkeämpiä kuin toiset.”
Štrajn käväisi odysseijallaan myös Paul Willemanin (Looks and Frictions) teksteissä (tosin Mooren teoksen kautta). Willeman totesi aikanaan sisäisen puheen olevan ”diskurssia joka sitoo psykoanalyyttisen subjektin ja historian subhjektin toisiinsa, sillä se on tiivistyksen paikka (locus).”
Tämä psykoanalyyttisen retkensä Štrajn sitoi suruttomasti Luckmanin ja Bergerin teoriaan ”todellisuuden sosiaalisesta konstruktiosta” ainoastaan todistaakseen, että valokuvausella ja elokuvalla on suuri vaikutus tieteen ja kollektiivisen muistin historiassa. Historia on siten päässämme ”eksternaalisena muistina monista kuvista, eikä se ole totta vain siinä osassa historiaa, joka tapahtuu kameran silmän edessä, vaan myös vanhemmassa historiassa, koska se rekonstruoidaan ja uudelleenkuvitteellistetaan (re-imagine) monilla oikeilla tai vähemmän oikeilla tavoilla sadoissa näytelmäelokuvissa”.
Henning Engelke, nuori tutkija Goethe-yliopistosta Frankfurtista, pohdiskeli Rahul Roy'n katutason videodokumentaarien avulla videon omalaatuista asemaa visuaalisten tallenteiden kentällä: hänen olennainen sanomansa oli se, että video on muutakin kuin vain filmin halvempi versio, ja sellaisenaan se voi ylittää sen mitä filmillä voi sanoa tilaa koskevan spatiaalisen artikulaation ja valtavirtaelokuvalle tyypillisen narratiivisen koherenssin puitteissa. Ymmärsin lyhyestä esityksestä lähinnä sen, että tämä ylitys voi tapahtua uudenlaisen estetiikan puitteissa: toisin sanoen kaupungin tilassa tapahtuvan toiminnan kuvaus muodostuu kevyellä videokameralla kuvattaessa esteettisesti perustavaa laatua olevalla tavalla erilaiseksi kuin mitä elokuvalla saataisiin aikaan.
Konferenssin kiintoisimpia esityksiä oli portugalilaisen Tiego Baptistan (Cinemateca Portuguesa, Lissabon) esitys 1930-luvulla Portugalissa järjestetystä kilpailusta, jossa etsittiin "maailman portugalilaisempaa kylää", ts. mahdollisimman "autenttista" representaatiota siitä, minkä autoritaarinen hallitus voisi hyväksyä: valittu kylä oli mahdollisimman "ei-moderni", "agraariinen utopia", jonka kaupunkikuvaa hallitsivat kaivo, aasit, ehdoton sähköttömyys ja perinnetietoiset ihmiset. Keskeistä elokuvassa oli myös itse valintaraadin esittely tilanteessa, jossa jäljellä oli kaksitoista riittävän takapajuista kylää. Baptistan historiatieteen piiriin kuulunut esitys kattoi kaiken olennaisen: arkistotutkimuksen tulokset, paikallinen kontekstualisointi, elokuvanäytteiden hyvän valinnan, selkeän esityksen ja jopa lopputuleman.
Se mikä Baptistalta jäi puuttumaan oli yleisökysymyksenä esittämäni ihmettely: miksi Portugali halusi antaa itsestään "takapajuisen" ja "ei-modernin" kuvan: vertauskohtana tietysti Suomi ja esim. Tanska. Hän sanoi pohdiskelleensa sitä itsekin vertaillen tilannetta toiseen autoritaarisesti hallittuun maahan, Italiaan, jonka virallisessa ohjelmassa oli juuri päinvastainen painotus, modernin luja läpilyönti. Selitys oli loppujen lopuksi yksinkertainen: Portugali halusi pysyä perinteisenä, agraarisena maailmana, eikä sen eliitillä ollut pienintäkään halua satsata maaseudun modernisoimiseen: näin tämäkin etnografinen elokuva ajoi vaientamisen politiikkaa: maaseudun oli parasta olla hiljaa, tyytyä osaansa, tuottaa maataloustuotteita, mutta ei radikalisoitua modernin myötä. Keskustelimme Tiegon kanssa yksityisesti myös yhteisistä kirjoitushankkeista.
Akira Tochigi Tokiossa sijaitsevasta Kansallisesta elokuvakeskuksesta saattoi iloita arkistolöydöstään maan modernin läpimurron ajalta. Hän esitti Japanissa työskennelleen amerikkalaisprofessorin – ja siksi englanninkielisin välitekstein - vuonna 1925 valmistetun kansatieteellisen elokuvan ainujen elämästä Hokkaidon saaarella. Ulkopuolinen katse teki mahdolliseksi sen, että kamera etsiytyi maailmaan, jota moderni imago hylki: silti hän pohdiskeli myös sitä, mitä kamera ei ainujen parista löytänyt. Hän oli ensimmäinen, joka esitteli filmiltä yhdestä puun rungosta tehdyn ruuhen – yhteisen nimittäjän monen kansallisen kansatieteellisen elokuvan parista.
Dan Nielsen Tanskasta esitteli Poul Henningsenin Danmarksfilmen –nimellä tunnettua kansakuntafilmiä vuodelta 1935. Kyse on eräänlaisesta Tanskan vastikkeesta esimerkiksi Aho&Soldanin valmistamalle Suomi kutsuu –filmisarjalle. Henningsen oli tanskalaisen kulttuurin liberaali toisinajattelija 1930-luvulla, eikä kukaan lopulta tiedä, miksi Tanskan ulkoasiainministeriö päätti antaa tälle kulttuuriradikaalille saattaa moderni Tanska filmille kansainvälistä levitystä varten. Operaatio päätyi katastrofiin, filmi esitettiin, haukuttiin, pilkottiin palasiksi (eli hävitettiin alkuperäismuodossaan), eikä asiaa jälkeen päin juuri muisteltu. Nyt elokuva on restauroitu mahdollisimman alkuperäiseen asuunsa.
Uusi yritys tehtiin vasta 1971, jolloin Jörgen Leith valmisti elokuvan Life in Denmark. Elokuva on originelli ratkaisu sekin: näytteiden pääosassa olivat maanviljelijät ja muut tyypilliset tanskalaiset, jotka on riipaistu studioon työasussaan, vain tyypillisimmät työkalunsa mukanaan, ja esiintyjät lausuvat sitten hyvin muotoillut kantansa elämänsä keskeisistä piirteistä, unohtamatta tuolloin ajankohtaista kysymystä liittymisestä EEC:n.
Nielsen tyytyi pintaraapaisuun: elokuvien esittelyyn ja elokuvallisten arvioiden esittämiseen: ideologiaan tai yhteiskunnallisiin tulkintoihin hän ei ryhtynyt.
Itävaltalainen modernin elokuvan tekijänäkin tunnettu Peter Kubelka johdatti yleisönsä fanaattisella esityksellään filmin puolesta: FIAF:n tehtävänä on puolustaa vain filmiä, filmin esitystä ja filmin estetiikkaa. Digitalisoiminen on pahasta. Kubelkan konkreettisin ele oli muodostaa ketju ihmisten välille siten, että heitä yhdisti käsissä korkealle nostettu filmi. Kubelka esitteli myös omia, näyttelijän pienten eleiden eroon perustuvia toisteisia tilannerepresentaatioita: kun hän sitten esityksensä päätteeksi halusi näyttää hieman pitkähköltä tuntuneet tilanteet uudestaan, nyt valaistunein silmin katsottavaksi, osa yleisöstä raahautui jäykin jaloin ulos katsomosta. Ylimääräinen 15 minuuttia olisi ollut tässä tilanteessa liikaa lähes 12 tunnin uurastuksen jälkeen.
Toisen päivän aloitti Alojzin Tršan Slovenian elokuva-arkistosta. Hän kertoi lyhyesti arkistonsa historian vuodesta 1968 asti ja keskittyi pragmaattisessa esityksessään nopeasti videoaikakautena kasvaneeseen etnologisten elokuvien kokoelmaan, siihen liittyvään tietokantatyöhön sisältöselosteineen ja krediittitietoineen.
Professori Susanna Torado Morales Navarran yliopistosta (Pamplona, Espanja) esitteli baskien oman elokuvatoiminnan syntyä hienosti graafisesti toteutetun visuaalisen esityksen Power Pointin tukemana – filminäytteitä ei tosin ollut. Valitettavasti esitys oli äärimmäisen nopeasti espanjaksi sisäluettu – ei sentään baskiksi – enkä viitsinyt takakentältä lähteä hakemaan tulkkauslaitetta: tarina oli kuitenkin tuttua monista eri maista, enkä havainnut yllätysmomentteja: dokumentaarisuus, etnografinen ulottuvuus ovat nousseet arvoonsa alueen kulttuurin uuden esiinnousun jälkeen 1980-luvulta lähtien. Baskielokuva on Espanjan yhtenäiskulttuurissa ollut unohdettu tai heitetty syrjään: bibliografiatyön jälkeen kirjallinen synteesi alkaa nyt olla mahdollinen. Tätä ennen tutkituin alue on ollut filmiä edeltävä visuaalinen esitystoiminta. Morales antoi varsin hyvät ainekset viitteineen ja bibliografisine tietoineen lähempää tutustumista varten.
Nadja Valentinčič Furlan Slovenian etnografisesta museosta kertoi museon elokuva-osaston vuonna 2000 tapahtuneen perustamisen jälkeisen historian: se on jaettu kolmeen osaan: visuaalisen dokumentaation ja etnografisten filmien valmistus, joka perustuu museon digitaaliseen studioon, jossa on sekä äänitteiden että editoinnin mahdollistama kojeistus. Toinen yksikkö arkistoi, dokumentoi ja tutkii ja kolmas, keskittyy julkaisuun ja saatavaksi saattamiseen museon omaan käyttöön, tutkijoille, yksityisille kyselijöille, museovieraille ja laajalle yleisölle. Ongelmana on videomateriaalin nopea tuhoutuminen: tätä varten museo digitoi saamansa aineiston mahdollisimman nopeasti. Esitetyssä aineistossa vilahteli myös yhdestä puusta tehty ruuhi, joka oli myös etnografisen museon huippukohde.
Jari Sedergren (SEA, Helsinki) eli tämän kirjoittaja tarkasteli esityksessään etnografisen elokuvien ohjelmia Suomessa 1930-luvulta lähtien. Varhaisten etnografisten elokuvien – Sakari Pälsi, Karjalaiset häät laulumailla – ei voi katsoa muodostavan varsinaista ohjelmallista perustaa. Vasta Kansatieteellisen Filmin perustaminen 1935 sisälsi pyrkimyksen tavallisten suomalaisten perinteiden säilyttämiseen ja dokumentointiin. Esitys painotti tämän ohjelmallisuuden ideologisia piirteitä: organisoitua kollektiivista työtä, tehokkaan taloudellisen yhteistyön muotoja (voiton ideologia, yhtiömuoto) ja sitä tapaa, jolla nämä yhdistettiin käytännöllisten jokapäiväisessä työssä käytettyjen artefaktien esteettisen arvoon: kaiken tämän tuloksena oli rauhanomainen, organisoitu, sivistynyt ja kilpailunhaluinen "kunnon kansalainen". Sivukertomukset puuttuivat sotaa edeltävän ohjelman kuolemaan jatkosodan propagandan yhteydessä, elokuvien etnisyyden hahmottamista tekoaikansa kontekstiin sidottuna, ohjelman uudelleen virittämiseen 1950-luvulla Museoviraston alaisuudessa ja Kustaa Vilkunan sekä Eino Mäkisen rooliin näissä hankkeissa.
Kahdeksasta näytteestä, joita ei päästy esittämään ilman pieniä teknisiä [dvd-laitteiden erilaisuudesta johtuvia] ongelmia esitettiin seuraavana päivänä kokonaisuudessaan viisi. Palaute erityisesti filminäytteistä oli hyvä: ainakin kymmenen maan edustajat kertoivat niiden olleen seminaarin parasta antia filmillisesti, informoivasti ja raskaiden päivien visuaalisina lepohetkinä. Mm. haaparuuhi - kuvaus yhdestä puusta tehdyn ruuhen rakentamisesta - sai yleisön hihkumaan ja henkäisemään syvään.
Vaatimaton esitelmäni sai suullisena palautteena turhankin ylitsevuotavia kehuja myös tekstinsä suhteen: esityksien lämmin vastaanotto ja aidolta vaikuttava kiinnostus oli yliopistollisiin konferenssipalautteisiin tottuneelle hämmentävä kokemus.
Se mikä oli arvattavissa omien katselu- ja pohdiskelukokemusten jälkeen tuli selväski. Suomalaiset kansatieteelliset elokuvat voisivat selvästi olla menestys paitsi alan konferensseissa – joihin alustavia kutsuja sateli – myös Suomen elokuvahistoriaa tästä nakökulmasta valaisevissa esitystilanteissa eri puolilla maailmaa. Suomalaisella kansatieteellisellä elokuvalla on kysyntää maailmalla.
Melisia Shinners ja Dennis Maake Etelä-Afrikan Kansallisesta elokuva, video- ja äänitearkistosta esittelivät bavenda-kansan elämää kuvaavaa filmiä apartheidin ajalta: "Kulttuuri on tärkeää, mutta on väärin, että ihmisten kulttuuria käytetään oikeuttamaan epäinhimillistä politiikkaa." Rasistisen ideologian sivutuotteena elokuvalle on tallentunut kuitenkin etnografisesti tärkeitä kuvauksia kansantansseista: esimerkkinä Python-tanssi. Ehkä oman esityksen jälkitunnelmissa sitä seurannut Luisa Comencinin italialaista etnologista elokuvaa koskeva osuus jäi minulta väliin: kävin katsomassa siihen liittyvät kiintoisat urbaaniin etnologiaan liittyvät elokuvat seuraavana päivänä: markkinaesiintyjiin ja –myyjiin sekä katumaalaukseen liittyvät taltioinnit muistuttivat varsin pitkälle perusteellisesti tehtyjä pitkiä dokumenttielokuvia aiheista. Taso oli suorastaan huimaava: Bruno Piantan I battitori ja I cantastatori sekä Renzo Martinellin I madonnari voisivat hyvin olla kotimaisen television tai Orionin erikoisnäytösten ohjelmistossa – päin vastoin kuin monet muut konferenssissa esitetyt etnografiset taltioinnit.
Huia Kopua Uuden Seelannin elokuva-arkistosta esitteli oman arkistonsa toimintaperiaatteita ja esitteli hallituksensa 1920-luvulla tehdyn maori-elokuvan ja sen maoriväestöön kuuluville katsojille nykyajan esittämistilanteesta tehdyn videoinnin: maorielokuva oli varhainen esimerkki siitä, kuinka hallitukset innostuivat promovoimaan omaa kansakuntaisuuttaan elokuvien avulla jo 1920-luvulla. Nykyisin näitä elokuvia käytetään aktiivisesti luomaan yhteyttä maoriyhteisöjen sisällä ja - kuten Huia K. asian ilmaisi – luomaan yhteys myös esi-isiin. Yleinen pohdiskelu siitä, kuinka vanhoja elokuvia voidaan käyttää apuna vaikeiden etnisten konfrontaatioiden kulttuurisessa ratkaisuyrityksissä jäi enemmän kysymyksien varaan: selkeäksi teemaksi se ei noussut myöskään keskusteluissa.
Kjell Billing Norjasta esitteli – ei niinkään analysoinut – saamelaisten kuvausta norjalaisen elokuvan historiassa: siihen liittyy yksityiskohtia "ovelista kyläläisistä" "jaloihin villeihin", mutta vasta postmoderni maailma on tuonut etnisyyden tapetille identiteettikysymyksenä 1970-luvulta lähtien. Tämän alustuksen pohjalta voisimme niin halutessamme rakentaa kiintoisan esityssarjan Orioniin norjalaisen, suomalaisen ja ehkä ruotsalaisen elokuvan pohjalle.
Illan viimeiset esiintyjät Pierre Gamache (Library and Arcives Canada, Ottawa) ja Eric Le Roy (CNC, Bois D'Arcy) jäivät minulta väliin, koska jouduin valmistelemaan illan elokuvaesityksiä teknisestä näköku
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)