lauantaina, huhtikuuta 30, 2005

Kuukkeli hyvässä hoidossa

Mea oli huolissaan Kuukkelinsa kohtelusta meillä vieraskylässä. Tyttäremme kanssa otimme todisteet siitä, että Mea Kuukkelin vapunvietto sujuu erinomaisesti:




Kuukkelin vappulounas on perinteinen: vähän kuohuviiniä ja mansikoita.



Vappuhuiska ja pilli ovat Kuukkelin omia. Niillä kelpaa töräytellä.



Ystävien seurassa illanvietto käy rattoisasti.



Ja kun kaipaa turvaa, nalle vähän halii.



Rankan illan päätteeksi on hyvä mennä nukkumaan omaan sänkyyn.

Mea voi voipua onnesta ihan rauhallisin mielin, sillä lopullisessa vastuussa Kuukkelin hoidosta on luotettava tyttäreni:

Kirjaa pukkaa

Vaimo on toimittanut kavereittensa kanssa kirjan ja rustannut siihen jonkun artikkelinkin. Nais-asiapropagandaa, veikkaisin. ["Tuhti paketti tietoa suomalaisista naishistorioitsijoista", se kiljuu keittiöstä. ]

Se on muutenkin aika tyytyväinen. Onhan sillä ollut jo yhdeksän vuotta tämmöinen komea ja mukava mies.

On nimittäin hääpäivä.

Hirmuisen hyvää vappua kaikille. Nenä punasex!

perjantaina, huhtikuuta 29, 2005

Kuohuntaa shampanjalasissa

Kuukkelien valinta on aiheuttanut taas pienimuotoista kuohuntaa shampanjalasissa. Taidan näin kritiikin aluksi korkata tuon Roederer Cristal Brut Vintagen - odottakaas - äh, ja "poks" - ja sitten pieni kulaus. Hyvää vapun alkua!

Nyt Velikulta on yhdistänyt kaksi klassista teemaa - katse harhailee, siemaisen vielä tuota, äh, on se hyvää näin aamutuimaan - ja kritikoi Kuukkeiden jakoa JA toplistaa.

Jos velikullan kaltaiset aktiiviset kirjoittajat käyttäisivät yhtä paljon aikaa ja vaivaa näiden unohtuneiden blogien nostamiseen kuin toplistan ja kuviteltujen yhteisöjen, ts. "sisäpiirien" kaltaisten tuulimyllyjen kritikointiin - anteeksi hyvä Maalainen tuo ekovertaus... Äh... Tämä shampanja on varmasti luomushampanjaa... Se tulee ystävältäni Sancho Panchalta -, niinpä siis jos, niin silloin asiat voisivat olla toisin.

Velikultakaan ei sano yhtään laiminlyötyä blogia nimeltä. Niitä on aina vaan monta. Sitä voi sanoa jo huonoksi politiikaksi. Metakritiikkiä. Laiminlyödyt blogit nousevat vain jos toiset suostuvat tekemään ilmaista työtä niiden puolesta: tuomaan esille sitä mistä pitää. Sinnikäs työ palkitaan. Luetuimpien tuki tuo nopean nousun, mutta se on maailman laki.

Ongelma on logiikassa: Jos kerran top-50 on väärin, miksi sinne pitäisi pyrkiä. Puhumattakaan siitä, että Turistin, - johon ei pääse kun Blogsome takkuilee enemmän kuin Blogger -, jo lopettaneen Moroskoopin tai Karu Sellin salamannopeat nousut luetuimpien joukkoon osoittavat, että listan kärkikvartaaliin pääsee kun on tyyliä, räväkkyyttä ja taitoakin. Jos joku on päässyt ilman noita, niin hyvää tuuria se on vaatinut. Tuo tilaaminen kun on - äh, siemaus - demokraattista.

Mistä tahansa me tiedämme, että kaikki ei niin sanotusti myy. Kaikki eivät ole kärkikamaa. Siksi niiden "löytöjen" sponssaaminen on tärkeää. Siihen kannattaa satsata, ei kalifiksi kalifin paikalle nousemiseen.

Ja jos nämä sanomani snaijaatte, tajuatte myös miksi näissä kritiikkijutuissa on aina niin iso ristiriita. Niin kuin me tutkijat aina sanomme, toisaalta ja toisaalta.

Oma esimerkki:
Sedis Blog keikkui aluksi viikkotolkulla noin sijalla 250, vielä pidempään sijoilla 100-150, kuukausitolkulla just ja juuri top-sadassa ja sitten kärjen ensin lähinnä Maalaisen - siitä suuri kiitos sillä on mukavaa saada lukijoita kun itse ajattelee niitä joskus jopa ansaitsevansa - ja sitten isoimpia lukijakuntia saaneiden satunnaisen linkkituen avulla yläkvartaalin partaalle, missä on jumitettu jo pitkään.

Muutokset olivat äkillisiä: jopa parikymmentä tilausta viikossa tuli lisää ja sijoitus nousi rajusti. Tiettyjä tyylinvaihteluita ja trendien haistamista kyllä on harjoitettu. Perustyyliään kuitenkaan unohtamatta - äh.

Blogeja voi kirjoittaa tavoitteellisesti tai tavoitteetta. Ei kummassakaan tavassa ole mitään vikaa: elämässä voi julkaista tai kirjoittaa terapiaa pöytälaatikkoon. [Nyt on pakko kumota lasillinen tuota ihastuttavaa kuplivaa olentoa]

Mutta mulle on turha tulla soittelemaan. Riittää kun luette.

[Blogihenkilö laittaa puhelimen kiinni ja serpentiiniä kaulaan, tarttuu shampanjapulloa kurkusta kiinni ja äännähtelee kuin kuukkeli: "tööt". Katsoo vielä peilistä nenäänsä. Tämä on se ainoa päivä vuodesta jolloin kaikki on kohdallaan. Äh!]

Tämä kommentti maksoi minulle 169,50 euroa. Lopuksi on pakko siteerata kalpeana punastuvaa Blogstaria:

"Ave maria gratia plena dominus tecum benedicta tui in mulieribus et benedictus fructus ventris tui jesus, santa maria mater dei, ora pro nobis peccatoribus nunc et i hora mortis , nostrae, amen."

torstaina, huhtikuuta 28, 2005

Vilinää

"On average 59 percent of the daily visits are made before 16:18. Based on the number of visitors of 1040 today so far, today your site may have 1761 page views (+/- 22)."

Pitäisiköhän myydä kävijöille kahvia ja pullaa?

PÄIVITYS:
"On average 77 percent of the daily visits are made before 19:45. Based on the number of visitors of 1268 today so far, today your site may have 1635 page views (+/- 10)."

LOPPUKANEETTI:
Kaikkiaan 28.4. blogiini tehtiin 1458 vierailua. Ihan kiva noin arkipäiväksi.

Rääppiäistunnelmia

Visukinttu lakkasi hetkeksi tuijottamasta omaa Kuukkeliaan ja tähtäili videollaan stagelle, kun jörndonnerina hain Menopaussin kultalintua.

Eli esittämäni tulevan kesän kesähitti löytyy 1 Mt:n suuruisena tiedostona Visukintun blogista. Lavalla hieman pimennossa on palkinnon jakanut Kuukkeli-kolumnisti Kari Haakana.

Visuaalista tallennusta on ilmeisesti käytössä niukasti, mutta tekstiä piisaa. Perkeleen periskoopin Mike on kirjannut gaalan alkuosan tunnelmia. Missä viipyy loppuarvostelu, joka lavalta meille luvattiin? Matkalla näyttää kirjaavan linkeillään median reaktioita.

Jonkin verran illan tunnelmia on ehditty tekstualisoida. Koleiden gängi jäi ilman Kuukkeleita kuten minäkin.

Minun tapauksessani siihen on syykin.

"Mä olen niin huono", kuten surkeana baaritiskillä koko loppuillan voivottelin. Vain Mean virtuaalinen halaus saa minut jatkamaan.

Toisaalta polvet notkuvat siitäkin. Linnanneidon kommentointi on nimittäin saanut vierailumittarini hakkaamaan käsittämättömiä lukuja.

Ja olen aivan varma, että kohta meidän tarinaamme kerrotaan jo Seiskan Hengailuelämää-sarjassa. Salainen rendez-vous, jossa Maltan haukkaan verrattava nyytti vaihtaa omistajaa.

Sen verran sekopäisiltä Mean viimeaikaiset kommentit salamavalojen ja revolverireportaashien tuiskeessa ovat nimittäin kuulostaneet.

Liekö syynä tottumattomuus shampanjan lipittämiseen aamutuimaan?

Illan blondiehdokas Turisti ja KAIKKI muut kategorian ehdokkaat jäivät nuolemaan näppejään Parhaan uuden blogin sarjassa, kun Kallioblogi vuoli kultaa.

Tämä oli ainoa kategoria, jossa olisin halunnut olla ehdolla, sillä sehän on mahdollista vain kerran. Tai sitten pitäisi perustaa uusi blogi.

Mutta mitä se auttaisi? Jos ei kerran pääse edes viiden parhaan joukkoon.

Eikö ehdokkaita voisi olla aina kaikissa kategorioissa kymmenen? Tai kaksikymmentä? Tai kun meitä on nykyään niin paljon, niin viisikymmentä?

Mutta tasaista ei ole voittajienkaan blogeissa: Mindy on saanut yhden onnittelun kommentteihinsa Kuukkelistaan Mealta, jonka kommenteissa blogipalkintoriemuun on tätä kirjoitettaessa 54 merkintää. Hassuja heräämisiä siis oikeasti tarkoittaa sitä, että herää myöhään.

Ja sitten henkilökohtaisiin huomioihin. Illan tyrmäävimpiin kaunottariin kuului Blogstar, jolle en ujona uskaltanut sanoa edes käsipäivää. Minun elämääni suurempien bloggaavien naisten joukkoon liittyi myös Birdy, jonka katse oli yllättävän lempeä mutta tutkiva. Minya oli tapansa mukaan niin ihana että että että; Saunasiideri sai haukkomaan henkeä kuten illan prinsessainen Katja W korsetteineen. Veeralle pitää ehdottaa joskus iltaoluita, jos vain käy. Hymyisästä olemuksesta päätellen Marin eläimet eivät ole lainkaan surullisia: hän houkutteli juttusille koukistelemalla etusormeaan!Lauran kanssa kävimme pitkän keskustelutuokion; mutta Arawnille en ehtinyt jutella, enkä paljon tervehdystä enempää My Typon Leenalle ja Anulle. Leenalle paljon pystynytkään, Schizo-Janne kun istui hänen päällään!

Illan huonoimmin käyttäytyvä mies oli juuri Schizo, jonka huulenliikkeistä luin kesken lauluesitystäni, että "lopeta jo."

Muittenkin miesten näkeminen oli ihan kivaa, terveisiä vain!

Menopaussi paras blogi


Tämmöinen on Kultainen Kuukkeli. Yksilö kuuluu Menopaussille, joka sai parhaan blogin palkinnon eilisessä Kuukkeligaalassa. Minulla oli ilo ja kunnia käydä ujosti plokkaamassa se. Nyt sitten odottelen että Mea tulee sen noutamaan.

HS näyttää uutisoineen tapahtuman tuoreeltaan.

keskiviikkona, huhtikuuta 27, 2005

Närhiä

Siten on sipulit, että tämän vuoden loppuun pitää saada kaksi käsikirjoitusta aikaiseksi. Kollegani Ilkan kanssa jo toista vuotta työstetty Dokumentti- ja lyhytelokuvan historia Suomessa paisui, laajeni ja sikisi niin, että kirja piti jakaa kahtia. Niinpä siitä ilmestyy ensi keväänä ensimmäinen osa, joka yltää vuoteen 1945. Toista osaa teemme sitten kuin Iisakin kirkkoa.

Tämä oli mainittava jo siksi, että vaimo intoili naishistorioitsijoita käsittelevästä kirjasta, joka on kuulemma tänään tullut painosta. Hän on yksi kirjan toimittajista ja jonkun artikkelin kirjoittajakin.

Eilen sitten varmistui vadelmakakkua syödessä kuohuviinin kera, että kirjoitan Valtion elokuvatarkastamon historian. Tuolla nimellä instituutio on toiminut vuoden 1946 maaliskuusta. Joten on siinäkin sarkaa kynnettävänä, vaikka sainkin luvan käyttää kepeätä otetta ja välttää pönäkkää instituutiohistorian raskasta perinnettä.

Loppuvuoden aikana nämä on tehtävä valmiiksi. Eli pinoon ja poikki.

Mottohan voisi olla vaikka Matti Kassilan kommentti elokuvasensuurista: "Se vei meiltä hampaat, lompakon ja sukupuolielimet."

[Päivitin Sediksen elokuvablogin. Käykääpä katsomassa.]

Tiedoituselimien ylimääräinen varote

Herre Gud. Hajanaisia vaikutelmia, selityksiä ja huumorittomia ratkaisuja saneleva Blogisanomat on ilmestynyt.

Rynnätkäämme kaikki ratkaisemaan huumoriongelmamme juuri sinne.

tiistaina, huhtikuuta 26, 2005

Mitä, missä ja milloin

Kerroinko minä, että löysin eilen uuden elokuvan. Saksin prinssi Henrikin käynti Suomessa, joka esitettiin Maxim-elokuvateatterissa Helsingissä 11.11. 1918 on sitten olemassa. Elokuva on merkitty Filmographica Fennicaan, eikä sen tekijöistä tai sisältämistä kuvista ole täällä aiemmin ollut mitään tietoa. Arvata on tietysti voinut. Sen verran sain siitä selville, että Henrik hyppää siinä auton kyytiin Helsingissä ja käy Imatran koskella valokuvakameroineen.

Elokuva on saksalainen katsaus Messter Woche 40/1918. Löysin sen niin kuin arkistolöytöjä nykyään tehdään. Netistä. Saksalaiset olivat digitoineet osan siitä Wochenschau-Archiviin. Täytynee hankkia kopio siitä Suomeen.

Listataanpa asioita tälle päivälle:
- Tentin korjaus
- Blogintäyttö
- Lapsi hammaslääkäriin
- Töihin kiireesti
- Filmografia-elokuvan katsominen, sisällön ja lehdistön teko
- Vieraiden vastaanotto underground-elokuvien nimissä
- Neuvottelu yhden tekeillä olevan kirjani tiimoilta (elokuvatarkastamon historia)
- Suomen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas-sarja täyttää vuosia ja siellä pitäisi käydä kouhuviinilasi kumoamassa. Vaikka minulle kävisi tämän jälkeen kyllä lasi oikeaa viiniäkin. En ole koskaan perustanut kuohuviinistä (tai edes shampanjasta, paitsi jos se on niin kallista, että tunne ylittää järjen. Kosiessa se maistui ihan hyvälle. Kyllä, kyllä. Polvillaan, kukkien ja shampanjan kera. Olin nuorempana aika poika.)

sunnuntaina, huhtikuuta 24, 2005

Uusi presidentti

Tanja Karpela hurmaa paavin, poikamiehen, vaikka polvillaan, sehän on selvä, mutta ei siitä sen enempää. Lyönpä vetoa, että se oli Benedictuksen päivän huippuhetkiä. Ihan kiva keksintö läväyttää itsensä lööppeihin huomenna juuri noin.

Mutta onhan näitä vakavampiakin asioita. Kukas näin omaperäisiä puhuu:

"Nykyiset ongelmat ovat sellaisia, että niitä ei ratkaista vanhoilla asetelmilla ja aikansa eläneisiin raja-aitoihin takertumalla."

"On vauhditettava ehdotuksia, jotka toisivat kansalaisten äänen maailmanlaajuiseen päätöksentekoon"

"On silmiinpistävää, että parhaat voimat eivät ole Suomen virallisen ulkopolitiikan piirissä."

"Tästä näkee, miten tärkeitä entiset presidentit ovat."

"Onhan tuo kolmen kopla itsekin todennut, että vaikka presidentti valitaan ensi vuonna vanhoin valtaoikeuksin, on lupa pohtia vuonna 2012 valittavan presidentin valtaoikeuksia."

"Olen kaikessa toiminnassani korostanut ja edistänyt päätöksenteon avoimuutta, jotta kansalaiset voisivat ylipäätään vaikuttaa ja osallistua päätöksentekoon."

"Suomalaiset joutuvat tekemään surutyötä, koska presidentti koetaan yhä vastuuttomien poliitikkojen valvojaksi."

"Hän kannustaa kansakuntaa katsomaan tulevaisuuteen, eikä takertumaan menneisyyteen."

"Presidentinvaalit ovat kansakunnan tärkein tulevaisuuskeskustelu."


Luulen, että suurin osa vihreistä kannattaa presidentiksi todellisuudessa Tarja Halosta. Tämä on tämmöinen vaalikierros ja puolueen profiilin nostoa palveleva ehdokkuus. Sen näkee esimerkiksi siitä kuinka usein Halosen nimi mainittiin "kilpailevan" presidenttiehdokkaan Heidi Hautalan puheessa:

"Nykyinenkin presidenttimme Tarja Halonen on tehnyt ehkä tärkeimmät ulkopoliittiset tekonsa ilman muodollisia valtaoikeuksiaan. Tarkoitan hänen työtään kansainvälisen työjärjestön asettaman globalisaation sosiaalisia vaikutuksia pohtivan komission toisena puheenjohtajana. Kun jotkut presidenttiehdokkaat aikonevat leimata presidentin yksisilmäiseksi globalisaatioaktivistiksi, voin antaa Haloselle täyden tukeni ja kannustaa meitä kaikkia miettimään, miten voimme toteuttaa hänen komissionsa ehdotukset."

Presidenttiehdokas Heidi Hautalan puhe

lauantaina, huhtikuuta 23, 2005

Kirjoitellaan

Tämäkin päivä kierii iltaan ja yöhön. Yhden artikkelin sain väsätyksi, komeasti dead line -angstin voittaen: olin unohtanut armeliaasti, että olin luvannut kirjoittaa opiskelijalehteen pienen kirjoituksen elokuvasta ja historiasta, ja minulle soitettiin, kun lehteä jo taitettiin.

Pyysin kaksi tuntia aikaa ja väsäsin jutun. Se oli valmis minuutilleen, hieman ylipitkänä. Pistän sen lehden ilmestyttyä tänne blogintäytteeksi.

Aamulla keskityin lähinnä olemaan hengissä. Keräsin kuitenkin sisunrippeet ja tsekkasin blogilistan: ei se enää päivittele meikäläisiä eikä selittävää yritystiedotetta ole annettu. Liekö muita kiireitä.

Toimituksessa on siis ongelmia ja kvartaali kärsii. Iltapäivällä se sitten hävisi kokonaan ja Kuuluukuttaja julisti salaliittoteoriabloginsa avatuksi.

Pienenä sivutuotteena tässä teknologian ihmemaailmassa Pinserin vanha top-lista luhistuu kuin korttitalo: bloggerblogit katoavat pamauttajista laumoittain. Johonkin pitäisi panna simppeli lista blogeista pystyyn, että näissä tilanteissa voisi käydä kurkkaamassa tutut blogit läpi, vaikka varsinaiset keräilyerät olisivatkin jo ohi.

Sisunrippeitä tarvittiin aamulla siksi, että vietin eilen yllättävän tylsän illan karaokessa. Olin hyvällä tuulella, mikit olivat kunnossa ja meininki ihan cumlaudea, mutta ei vain naksahtanut kohdalleen. Olutkin lähinnä täytti vatsaa. Toivottavasti en ollut rasite ympäristölleni, vaikka en nyt suoranaisesti murjottanutkaan. Kirjantekoviikko vaatii veronsa.

Kirjanteosta tulee mieleen tuorein blogikeskustelu. K. Ellilän Kirjailijan häiriöklinikka tarttui vanhaan virteen fiktiosta ja faktasta sekä niiden sekoittamisesta.

Sinänsä siistin kirjoituksen kommenttipalstalla keskustelu kääntyi sitten siihen, voivatko tohtorit saada aikaiseksi romaaneja.

En tiedä miksi aihe tuntui kovin triviaalilta. Onhan tunnettujen kirjailijoiden tausta monenmoinen eikä tohtori siellä ole mikään äärimmäisen harvinainen poikkeus.

Elias Canetti on aina kuulunut mielikirjailijoihini. Tilastollisesti romaaneja kirjoittava tohtori ei varmasti ole äärimmäisen harvinainen poikkeus.

Mutta mentaalisesti tämä tohtorius on sitten jo isompi paikka.

Kaikkihan tietävät että maisterit voivat kirjoittaa romaani-kategoriaan kuuluvia kirjoja. Tohtorit eivät sitten joidenkin mielestä voi. Tähän varmaankin sopisi jokin sopiva latinankielinen ilmaisu.

Mutta olihan päivällä muutakin. Varmistaakseni haircut-kuukkelin sanottakoon, että en käynyt tänään parturissa - suurta ja laajamittaista ihastusta herättänyt uusi pääni muotoiltiin viime viikonloppuna taitavien saksikäsien ohjailussa. Sen sijaan kokkasin sitruunakanaa pinaattiriisillä, alkuruokana Waldorf-salaattia viime torstain Hesari-ohjetta muistellen (länttäsin siihen tosin cashewpähkinöiden rouheista ilmettä, kun en tiennyt mitä pähkinää siihen pitäisi pistää). Omena ja varsiselleri upposivat kevytmajoneesiin varsin maukkaasti. Nälkä lähti eikä kaduttanut ja kelpasi vaimonkin kadota lauantai-iltojen hupeihin. Tyttöjen kesken aloittavat viininjuonnilla ja lisäsyönnillä: kutsuvat sitä kirjallisuuspiiriksi.

Rähmäsilmäkertomuksiin kyllästyneet voivat käydä Alanin veppilokissa. Siellä tehdään hyvää blogityötä. Sanotaan sitä vaikka kansalaisjournalismiksi tai miksi tahansa sellaiseksi, jota Tiramisun Tira intohimoisesti hylkii, kun hän sanoo, että:

"Blogien merkityksellisyys ja tärkeys on minusta kuitenkin jossain ihan muualla kuin Oikean Median antamassa arvostuksessa tai suuren massan innoittamisessa tai valistamisessa. Hienoa jos joku sitä tekee, mutta minussa se ei sytytä mitään intohimoa."

Minusta blogien "merkityksellisyys ja tärkeys" on juuri noissa asioissa, innoittamisessa ja vähän valistuksessakin, mutta eihän blogien merkitys siihen hupene. Ne ovat enemmän, kuten Kakkukolmikon menestys blogimaailmassa osoittaa.

Lapsi nukkui iltapäivän ja kukkuu ylhäällä vieläkin. Piirteli onneksi sarjakuvaansa Jari Halosen Takaisin ryssiin -elokuvan aikana. Apocalypsen redux menee onneksi yli hilseen, pahimpia kohtia vähän tässä isukkina sensuroin kun tiedän etukäteen mitä on tulossa.

Pitäisiköhän minun alkaa pitää blogipiirejä täällä näinä iltoina? Siitäkin voisi keskustella keskiviikon Kuukkeligaalassa. Näillä näkymin näyttäisi siltä, että pääsen paikalle. Edelliskertainen blogimiittihän jäi väliin vaimon rientojen vuoksi. Että minä olin katkera.

Elämäni typerin pääkirjoitus

Leikkisä paikallislehtemme Helsingistä, Helsingin Sanomat, on otsikoinut kolmannen pääkirjoituksensa tänään oudolla tavalla: "Älkää riistäkö meiltä Lallia".

Lyhyesti sanottuna, kyse on elämäni aikana lukemistani pääkirjoituksista ylivoimaisesti typerin. Pääkirjoitustoimittaja ja jutun hyväksyneet voisivat mennä itseensä. Se ei käy edes vitsistä. Toivottavasti jotkut historioitsijat jaksavat reagoida. Juttu osoittaa, että Tuomas Heikkilä on julkisuutensa ansainnut [muustakin syystä kuin että hän sentään murhasi sekä piispa Henrikin että Lallin]: vahinko, että kirjoitus ohittaa KAIKKI historioitsijan argumentit ja osoittaa kiihkokansallista historiankäsitystä, joka on nuorsuomalaisesta journalistiperinteestä ziljoonan kilometrin etäisyydellä, heti Siriuksen takana. Kirjoittaja ansaitsisi potkut.

Mistäkö? Typeryydestä.

"Köyliöläiset eivät ole ainoita, jotka tuntevat menettävänsä jotakin tärkeätä, jos dosentti Tuomas Heikkilän päätelmät pitävät paikkansa", pässinpääkirjoittaja laukoo. "Lallin ja piispan tarina on osa suomalaista perinnettä ja itseymmärrystä, josta ei niin vain tahdota luopua."

Tarinassa törppö mutta iso talonpoika tappaa ulkomaalaisen. Tällaisesta murhatarinasta luopuminen on tietysti taakka rasistiselle isänmaalliselle paatoksellemme.

Pääkirjoitustollon historiakäsitys on surkea. Hän vakuuttaa, että tarinasta ei "tarvitsekaan" luopua: "Martti Luther ei tiettävästi koskaan sanonut 'tässä seison enkä muuta voi'. Muuan historioitsija kuvasi tarinaa silti todeksi, koska Luther olisi voinut, tai hänen olisi suorastaan pitänyt sanoa nuo sanat. Niihin tiivistyi parhaalla mahdollisella tavalla sinänsä tosi historiallinen tilanne."

Pääkirjoitustohelo voi tietysti olla tätä mieltä, niin kuin nuo mielipidehirmut tapaavat olla, eikä häneltä voi vaatia historianfilosofian hienouksia, mutta joitakin alkeita sanomalehtialalla ammatikseen kirjoittava voisi sentään opetella. Jumala varjelkoon meiltä tuollaisilta journalisteilta, jotka suhtautuisivat omaan alaansa samalla perusteella. Siinä on meillä taas yksi kynäniekka, joka tiivistää parhaalla mahdollisella tavalla sinänsä toden historiallisen tilanteen.

Ihminen tarvitsee voimaa kestääkseen tämmöisen. Siinä luikahtaa vessanpöntöstä alas totuuteen pyrkimisen ideaali. Ja se on yhtä tärkeä historiankirjoituksessa kuin journalismissakin. Tälle kirjoittajalle ei omena putoa päähän, vaan hän mätkähtää korkeuksistaan männykäpyjen päälle ihan itse, saha kädessä. Vain neulaset koristavat hänen hapsiaan ja se tuntuu olevan ainoa asia, joka siellä liikkuu.

"Mitä siitä jos saataisiinkin selville, että piispa Henrikin luut kuuluvat todellisuudessa jollekin kylätappelussa kuolleelle 1400-luvun rengille? Harva Keski-Euroopan kirkkojen pyhäinjäännöskään taitaa sen aidompi olla", pääkirjoitusdorka sanelee, eikä valitettavasti vain yksikseen.

Se siitä tulee, että ne eivät sitten enää ole piispa Henrikin luita. [Tuomas Heikkilän argumentoinnissa luilla oli tärkeä merkitys: niiden tulkitseminen vallitsevan rotuopin mukaan oli osa nationalistista huuhaata, jolla tämä legenda (sic!) suomalaisille syötettiin uudessa valossa kansallisena itsepuolustuksena, jonka mukaan vieraat siis saa suomalaisella maaperällä tappaa, jos he eivät miellytä. Kyse on oikeasti tästä!]

"Todisteista tai niiden puutteesta riippumatta Lalli vuodattaa yhä vain Henrikin veren Köyliönjärven jäälle siellä, missä tarinalla on merkityksensä: kansakunnan mielikuvituksessa ja historiallisessa sadussa."

Juuri näin aloitettiin kansanmurhat viimeksi Balkanilla.

perjantaina, huhtikuuta 22, 2005

Armomurha

Hesari kertoi lyhyesti Maailman ihmisiä -palstallaan amerikkalaisesta John McGivneystä, 64, joka ampui puoliautomaattipistoolilla neljä (Hesarissa viisi!) luotia yli kymmenen vuotta vanhan autonsa konepeltiin.

Mies kutsui tapahtumaa surmatyöksi ja sanoi vuokraisännälleen tekonsa motiiviksi, että hänen autonsa, merkiltään Chrysler LeBaron LX, oli tuottanut vuosikaudet hänelle vain murheita ja hän halusi lopettaa autonsa kärsimykset. "Eiköhän universumin jokainen kaveri ole halunnut tehdä samoin."

Hesari ei kertonut seuraamuksista. Browardin seriffin toimisto nosti syytteen rikkomuksesta, joka tulee aseiden laukomisesta julkisesti. John pantiin yöksi putkaan ja hän pääsi 100 dollarin takuilla takaisin Bougainvilla Isles -asuntoonsa -- Chrysler LeBaron LX makasi pihalla kuolleena konepelti täynnä reikiä, samassa paikassa mihin hän sen surmatyön jälkeen jätti.

Seuraavana päivänä hän kommentoi lehdille, että hän ei ole yrittänyt käynnistää autoa, vaan epäilee että ammutut neljä laukausta tekivät auton ongelmat entistä suuremmaksi.

Siis jälleen kerran tarinoita, joita sitten EI PIDÄ TEHDÄ KOTONA!

Mea, kädet irti pumppuhaulikosta. Älä riistä vanhalta autokullaltasi henkeä. Millä sitä sitten törmäilisi?

torstaina, huhtikuuta 21, 2005

Viime päiviä

Rankka viikko eikä edes lopussa. Kaksi päivää olen ollut lähteitä metsästämässä seuraavaa kirjaa varten: tänään alkoi jo tulla tulostakin. Luin yliopiston kirjastossa 13 vuosikertaa aikakauslehteä, jonka nimi vaihtelee. Alussa se on 1912 perustettu Kotimainen Työ (1927-1930), sitten Tuotanto ja markkinat (1931) ja kopulta Kotimainen tuotanto (1932-38).

Lehdessä oli kiinnostavia juttuja taideteollisuudesta, vientipropagandasta, mainoksista, jopa mainoselokuvista!

Etsin hieman teollisuuden näkökulmia elokuvaan: elokuvateollisuuden käsite on elokuvavalmistamojen tahdon mukainen asia. Kotimainen työ ry:n toiminnanjohtaja oli vuonna 1933 T. J. Särkkä, joka sitten ryhtyi Suomen Filmiteollisuuden (eli SF:n) toimitusjohtajaksi, kuuluksi maisteri Särkäksi.

Mutta järjestö oli asialla jo ennen Särkkää, sillä se valmistutti vuonna 1930 puuvillateollisuuden puolesta propagandaa tekevän elokuvan, jotka vetivät lehtitietojen mukaan yleisöä hyvin: "Esityksiä näkemässä ja kuulemassa on ollut varsinkin perheenemäntiä, siis niitä, jotka etupäässä kulutustavarain ostoksista määräävät. Myöskin eräiden kaupunkien liikemiesjärjestöt ovat osoittaneet harrastusta näitä tilaisuuksia kohtaan."

Järjestö aikoi jatkaa "filmipropagandaa" tulevaisuudessakin, mutta 1930-luvun lama tappoi tämmöiset ajatukset tehokkaasti. Siihen lamaan meinasivat kaatua filmiyhtiötkin, mutta tuloksena oli entistä ehompi Suomen Filmiteollisuus Oy, jonka johtoon Särkkä tuli Suomi-Filmistä pois ajetun perustajan Erkki Karun kuoltua yllättäen. Yhden suuren tilasta olikin äkkiä kaksi.

Särkkä diggasi Karua todella paljon, mikä näkyy hänen artikkelistaan vuodelta 1933, vaikka yleisnäkemys suomalaisesta elokuvatuotannosta oli enemmänkin karu. "Ne harvat kerrat", Särkkä kirjoittaa, "jolloin meillä on pyritty luomaan kansainvälistä elokuvataidetta (salonkikuvauksia j.n.e.) ovat yritykset epäonnistuneet ehkä yhtä poikkeusta, nimittäin Fennican Sinistä varjoa lukuunottamatta." Sen ohjannutta Valentin Vaalaa Särkkä ei mainitse, sen sijaan esillä on Karu, "elokuvaohjaajistamme huomatuin."

"Hän omaa harvinaisessa määrässä filmää filmaattiselle luonnonkauneudelle ja pystyy saamaan eloa ja reippautta varsinkin joukkokohtauksin", Särkkä hehkuttaa. Hän nostaa esille myös pitkän päivätyön elokuvankin parissa tehneen ohjaaja Teuvo Puron.

Tällaiset artikkelit ovat kivoja ja niitä tutkija lukee tarkoin. Usein niissä sanotaan enemmän kuin on tarkoitettukaan. Itseäni kiinnostavat nyt mm. erilaiset nimitykset dokumenttielokuville ennen kuin tuo sana on keksitty suomenkieleeseen käytäntöön.

Mikrofilmeiltä lukeminen on melko rankkaa puuhaa. Huomenna onkin tehtävä jotain muuta. Mutta oman kirjan kirjoittaminen on siinä vaiheessa, että bloggaaminen saattaa häiriintyä.

Mutta tuleehan näitä taukoja, jolloin jotain ehtii raapustaa.

tiistaina, huhtikuuta 19, 2005

Ratzinger

Uusi paavi on sitten valittu. Hän jatkaa Vatikaanin nuorekasta linjaa: 78-vuotias kardinaali Joseph Ratzinger tulee Saksasta ja tunnetaan konservatiivisuudestaan. Paavin nimi on sitten Benedictus XVI (suom. Raatilaulaja ja Hyvinpuhuja XVI).

Fan clubiin pääsi äskettäin vain välimuistin kanssa, mutta semmoinen on siis olemassa.

Tiettyä jähmeyttä on havaittavissa myös Ratzingerin nimikkosivulle pyrkiessä Wikipediassa.

Mistäköhän se johtuu?

Otsikoiden hurmaa

Sanomalehdet saattoivat tänään kirjoittaa Urho Kekkosen (1900-1986) kirjallisen tuotannon digitoinnin tuloksista. Esa-Pekka Keskitalo ja Pasi Kurvinen kirjoittivat asian käytännöllisestä toteutuksesta ja linjauksista Tietolinjassa 2/2004 journalistisesti hurmaavalla otsikolla Urkki tapaa Dorian. ENCompass-ohjelmiston käyttöönotto etenee hyvää vauhtia. Se kannattaa taustaksi lukaista tuosta otsikosta huolimatta.

Yliopiston kirjasto pitää siis erityistä digisivustoa edelleen selkäpiitäriipivällä otsikolla Kansalliset merkkihenkilöt, johon on nyt sijoitettu ensimmäinen kohde, nimittäin Urho Kekkonen. Ihminen ja valtiomies. [Huokaus! Kuka näitä otsikoita "keksii" - se sama, joka on antanut elokuville hassuja nimiä jo vuosikymmeniä sitten?]

Onneksi tuohon otsikon uhkaamaan valtiomiesnäkökulmaan ei ole pitäydytty, vaan mukana on muitakin UKK:n kirjallisia rooleja.

Irma Stenbäckin artikkelissa (HS, 19.4.2005, C7) on sanottu olennainen: "UKK-aineisto käsittää Kekkosen eri elämänvaiheissa, yhteiskunnallisena vaikuttajana, päätoimittajana, urheilujohtajana ja valtiomiehenä kirjoittamia kirjoja, puheita, virallisia ja henkilökohtaisia kirjeitä sekä nimellä ja nimimerkillä julkaistuja kirjoituksia."

Digisivusto puolestaan kertoo: "Aineisto sisältää Urho Kekkosen eri elämänvaiheissa ja eri tehtävissä (yhteiskunnallisena vaikuttajana, päätoimittajana, urheilujohtajana ja valtiomiehenä) kirjoittamia kirjoja, pidettyjä puheita, virallisia ja henkilökohtaisia kirjeitä sekä "nimellä ja nimimerkillä" julkaistuja kirjoituksia."

Kuten näemme, toimittaja on tehnyt työtään lukijalle myönteiseen suuntaan. Sama koskee digisivuston muutakin esittelytekstiä, josta Stenbäck on oikolukemalla saanut ihan sujuvan juttutekstin kokoon.

Miksei "kansalliskirjasto" käytä toimittajia oikolukemaan suosituiksi tarkoitettujen sivujensa tekstiä vaan tyytyy kankeaan, ontuvaan ja epäselvään virkamieskieleen?

Sen sijaan HS/Stenbäck unohtaa mainita yhden olennaisen asian, vaikka pistää linkin aineistoon juttuunsa. Vapaa käyttö ei nimittäin tarkoita välttämättä maksuttomuutta: "Aineisto on saatavana kokoteksteinä, jotka ovat käytettävissä sekä suoraan DORIA-dokumenttiarkistossa että ARTO-tietokannan viitteisiin linkitettyinä. Dokumenttiarkistoon on vapaa pääsy. ARTO-tietokanta on maksutta käytettävissä yliopisto-, ammattikorkeakoulu- ja yleisissä kirjastoissa sekä useissa tutkimuslaitoksissa (maksullinen käyttö ks. käyttöehdot)."

Tri Ari Uino, Otava ja Urho Kekkosen perikunta ovat luovuttaneet ja ilmeisesti luopuneet kertaluonteisesti kaikenlaisista immateriaalisista oikeuksista salliessaan tämän digitointihankkeen. Karhea käden taputus kulttuurityölle. Tekijänoikeudet ovat tietysti yhä perikunnalla, joten "be careful out there on the Internet".

maanantaina, huhtikuuta 18, 2005

Sensuuri eilen, tänään, huomenna

Kiirettä pitää, mutta päivitettäköön tällä sähköpostiini tärähtäneellä viestillä. Tilaisuudestahan voisi vaikka blogata.

Eino Leinon Seuran keskustelutilaisuus: Sensuuri eilen, tänään, huomenna

Kaikille avoin tilaisuus järjestetään kansainvälisenä lehdistön vapauden päivänä 3.5. 2005 Gloriassa (Pieni Roobertinkatu 14-16) klo 18-23 yhteistyössä Suomen PENin, Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen ja FC Kynän kanssa.

Alustajina ja keskustelijoina ovat Suomen elokuva-arkiston tutkija Jari Sedergren, Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm, Suomen PENin uusi turvakaupunkikirjailija Sergei Zavjalov sekä venäläisen ympäristölehden "Ekologija i prava" (Ekologia ja laki) päätoimittaja Grigori Pasko.

Lisätietoja tilaisuudesta
Eino Leinon Seura: sihteeri Tarja Soiniola, puh. 0201 131 308
Suomen PEN: pj. Elisabeth Nordgren, gsm 050-556 1305

sunnuntaina, huhtikuuta 17, 2005

Parsifal strikes again

Käymälän Sven ja Aika ja minän Timo ovat intoilleet Hans Jürgen Syberbergin Parsifalista kuten minäkin. Tänään tulee sitten mannaa sielulle, kun vain muistaa pistää radion auki oikeaan aikaan oikealla kanavalla. Jotta se olisi helppoa, tässä käyttöohje:

YLE Radio 1 23:00 - 23:55 Kolme Parsifalia. Elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon ja saksankielisen kirjallisuuden tutkija Leena Eilittä ritarieepoksen, oopperan ja elokuvaklassikon maailmassa. Toimittajana Maritta Alander-Valtonen.

Yritysblogit

Technoratin Top 100 -lista on ollut jo pitkään varsin vakiomuotoinen. Kärjessä on jo vuosikaudet keikkunut Boing Boing: A Directory of Wonderful Things.

Nyt siellä on sitten tapahtunut muutos. Kärkeen on singahtanut Picasan Hello, jolla on listakakkoseen verrattuna yli 30 kertainen määrä - kaikkiaan yli 700 000 - referenttilinkkejä blogeissa. Se ei ole ihme. Jokainen Blogger-bloggari, joka käyttää Hello-tuotetta kuviensa välittämiseen blogiinsa tulee linkanneeksi tuohon tuotteeseen.

Yritysblogit ovat siis valtaamassa kenttää kovalla vauhdilla. Tiedämme, että mukaan tulee haitallisia piirteitä. Maailman blogimäärän hurja kasvu yli kahdeksaan miljoonaa - en ihmettelisi vaikka parissa kuukaudessa 10 miljoonaa menee rikki - perustuu ennen muuta spämmiblogeille, vaikka maailman kansalaiset ovat toki omaa henkilökohtaista osallistumistaankin netin sisältötuotantoon blogien muodossa ahkerasti lisänneet.

Yritysblogien tuloa ei voi eikä kannata estää. Miten se olisi mahdollista? Me elämme maailmassa, jossa yritykset ovat läsnä jokapäiväisessä elämässämme 24 tuntia vuorokaudessa. Jos maailmassa on jokin viestintäkeino, ne ovat yritysten käytettävissä.

Blogimaailmassa on silloin tällöin pohdiskeltu sitä, piilotteleeko media blogeja ja niiden potentiaalia. Epäilemättä ne ovat sitä vähätelleet, sillä esimerkiksi montaa The Guardian-lehteä ei ole olemassa. Media tekee arvioita sponssaamistaan ilmiöistä ja blogit ovat yhdistelmä vaarallisuutta ja mitättömyyttä. Suomessa televisio ei ole tainnut viellä kunnollista blogijuttua tehdä: nettipäiväkirjat näkyivät kun tutkija huomautti niiden suosion kasvaneen. Toimittajat eivät voi olla ilmiötä huomaamatta - vai ovatko he todella niin huonoja? - joten asiaa ei voi kuin ihmetellä. Minä toimittajana pystyisin riipimään blogeista julkaisukelpoisia juttuja harva se päivä. Osin kyse on varmasti myös bloggareiden kyvyttömyydestä aktivoitua, vaikka tässä asiassa ei takamusta tarvitsisi koneen ääreltä nostaa. Toimitussihteereillä on sähköposti.

Esimerkit maailmalta osoittavat, että olemme menossa korporaatioiden blogien valtaamaan maailmaan. Näin myös Suomessa. Äskettäin yritysmuotoon siirtynyttä Suomen blogilistaa katsomalla on viime päivinä havainnut Yleisradion aktivoituneet alalla nimenomaan nuorille aikuisille suunnatuilla sivuillaan. Hyvä kaappaus Yle:ltä, joka ei kansalaiskeskustelun aktivoinnissa ole aina ollut eturivissä, päinvastoin, yleiskeskustelunsa se vuosi pari sitten lakkautti, koska niistä ei ollut ohjelmanteossa hyötyä, eivätkä toimittajat osallistuneet keskusteluihin, kuten pomotasolla lakkauttamista perusteltiin tai oltiin perustelevinaan.

Eivät osallistuneet niin. Keskustelu hajautettiin kanava- ja ohjelmakohtaiseksi ja niin siellä sitten keskustellaan, mitä ohjelmia tällä ja ensi viikolla tietyllä kanavalla tiettyyn kellonaikaan tulee ja mitä niissä sanotaan tai pitäisi sanoa. Valtakunnallinen forum supistui yhdellä johtajistopäätöksellä kahvipöytäkeskusteluksi.

Mutta nyt Yle on siis löytänyt blogit ja ajaa kerralla yli ja ohi Helsingin Sanomat, joka on tällä saralla tyytynyt vähiin murusiin, vaikka Nyt-liite ainakin taannoin moista palvelua tarjosi. Se oli tehty monimutkaiseksi käyttöliittymältään ja oli selvästi huonosti suunniteltu myös muodoltaan.

Vaikka yritysblogit ovat maailmalla jokapäiväistä kauraa, napistiin Pirkka-lehden ilmestymistä blogilistalle. Mistä on kysymys? Plussa.comin sivuilla kerrotaan seuraavasti:

"Uuden Pirkka.fi-verkkopalvelun julkaisumalli on verkkopäiväkirja eli blogi. Tässä mittakaavassa toteutettuna julkaisutapa on Suomessa uusi, toistaiseksi blogeja ovat kirjoittaneet lähinnä yksityishenkilöt. Pirkka.fi avaa kerralla neljä eri blogia, aiheina Ruoka, Koti, Vapaa-aika sekä lapsiperheiden oma Napero-osio."

En viitsi linkata kaikille niille sivuille, jossa näiden yritysblogien ilmestymistä blogilista.fi:llle on suuresti paheksuttu. Ihmettelen vain miksi? Netti on kotiin sijoitettu postiluukku, josta tulee luettavaksi, katseltavaksi ja kuunneltavaksi kirjeitä, viranomaisilmoituksia, mielipidelehtiä ja ties mitä muoviin käärittyä krääsää. "Ei mainoksia kiitos" -suodatin varmaan ennen pitkää tulee tavallisten ihmisten käyttöönkin.

Yritysblogeista voisi jatkaa pitkät pätkät. Yksityisellä bloggaajalla ei ole monikansallisen yrityksen blogin rinnalla mitään menestymisen mahdollisuuksia, jos sivuille viittaavien linkkausten määrä on ainoa "toplistakriteeri". Tulemme näkemään ennen pitkään sen saman listan, joka kertoo maailman suurimpien yritysten keskinäisen suuruusjärjestyksen. Miljoonat linkit palvelujentarjoajiin eivät ihmetytä, sillä ihmisillä on oikea tarve käydä niillä sivuilla katsomassa itseään kiinnostavaa tuotetta.

Tuskinpa minun sivuilleni samanlaista ryntäystä tulee koskaan: ja jos tulee, on se varma merkki siitä, että nyt menee yhtä huonosti kuin ministerillä, "joka ei jaksa enää".

lauantaina, huhtikuuta 16, 2005

Paljastuksia

On tavallista valittaa siitä, että itse on viimeinen joka saa jostakin uudesta aina tietää. Pääministeriä myöten.

Anita teki viimeisimmässä kirjoituksessan paljastuksia, joita minä en saa virallisesti tietää näin etukäteen. Mukavalta se mahdollisuus tuntuu, aivan kuten sekin, että optikko ja poliisi myöntävät minulle oikeuden ajella autoa lasit päässä vuosikaudet tästä eteenpäin. Nekin sujuivat äärimmäisen kepeästi tänään, vaikka jonottaminen oli tosiasia.

Jonkinlainen aavistus tästä Anitan kertomasta mahdollisuudesta tietysti oli, kun minut oli näin kunnianarvoisaan seuraan kutsuttu puhumaan. Kuiskivat ympärillä, että sillä on tarkoituksensa. Elokuvaihmiset ovat kai siellä olleet jotenkin hiljaisia viime aikoina.

Täytynee kehitellä jotakin ekstrakivaa, vaikka tarjottu aika tuntuu kovin lyhyeltä, varsinkin jos kuvan kanssa aikoo vähän pelata.

perjantaina, huhtikuuta 15, 2005

SEA:n kesäsarjat

Käykääpä tutustumassa SEA:n kesäsarjoihin. Rakentamme teemat ovat:

» Eric Rohmer
» Trans
» 60 vuotta II maailmansodasta
» Brian De Palma
» Edvin Laine 100 vuotta II
» Arkiston aarteita
» Lapsille
» Naurua ja rikoksia Ranskassa
» Brasilia
» Woody Allen
» Matti Pellonpää
» MOLSKIS / PLUMS
» H.C.Andersen 200 v
» Tarzan

Ja vielä tekstini Edvin Laineen retrospektiivin II-osasta:

Edvin Laine II

Edvin Laineen syntymästä on kuluvana vuonna 100 vuotta. SEA jatkaa täydellistä retrospektiota kesäsarjassaan Edvin Laineen varhaisilla ohjauksilla, joista omaksi teemakseen eriytyy uraa uurtava sarja yhteiskunnallisia draamoja ja rikoselokuvia.

Ristikon varjossa (1945), Edvin Laineen toinen ohjaus, merkitsi aluevaltausta, sillä vielä 1930-luvulla suomalainen yhteiskunnallinen probleemielokuva tunsi rajansa. Yhdysvalloissa vankilasta vapautuneen miehen tarina oli kyllä kerrottu usein. Kriitikoiden mukaan uutta olivat myös "filmillisen näkemyksen terästäytyminen", rohkea valojen käyttö ja kokeneen Marius Raichin uudistunut kameratyöskentely. Kuvauksia tehtiin mm. Sörkan vankilassa, jossa filmiryhmä ei uskaltanut ottaa yhteyttä poliittisiin vankeihin kuten Hella Wuolijokeen.

Nokea ja kultaa (1946) jatkoi kuvakäsikirjoittajan, toimittaja Olavi Veistäjän ja Laineen yhteistyötä yhteiskunnallisen draaman merkeissä. Lastenkoti, kasvatusvanhemmat ja Pelastusarmeija muodostavat kehikon, jossa elokuva esitteli lapsinäyttelijä Veli-Matti Kaitalan, 250 ehdokkaan joukosta löydetyn tähden. Kaunistelematon kuvaus yhteiskunnan laitapuolelta, totesivat arvostelijat.

Kultainen kynttilänjalka (1947) tehtiin Emil Viljasen ja Yrjö Nortan vetämälle Fenno-Filmille. Amerikkalaisen elokuvan maailma siirtyi sujuvasti Suomeen, vaikka arvostelijat säikähtivätkin murhia, kidutuksia, hulluuskohtauksia ja muita jännärin aineksia. Toiminnan sijaan kriitikoille olisi kelvannut ajan muotitieteen mukaisesti psykologinen draama, ei niinkään toteutunut "mahdollisimman raflaava juoni", jonka kehitteli Toivo Kauppinen eli Topias.

Laitakaupungin laulu (1948) oli Laine-Veistäjä -yhteistyötä SF:lle. Aihe tuli Laineen poliisiystävältä, joka oli esitellyt Sörkan hämäräperäisimmät kadut. Sumujen laituri ja Yön portit olivat ranskalaisia vaikute-elokuvia: arvostelija näki elokuvan "aivan vilisevän toinen toistaan ranskalaisempiä tyyppejä." Elokuvan moraalinen lävistyskyky havaittiin vasta 1980-luvulla.

Yhden yön hinta (1952) oli Juha Nevalaisen toinen käsikirjoitus. Se perustui Hugo Nousiaisen romaaniin Yöpäivystäjät. Amerikkalaisten esikuvien (Alaston kaupunki ja Soittakaa Northside 777) hengessä kuvaus uppoutui vahvan kertojan myötä Helsingin yöelämään. Sitä valvovaa järjestys- että rikospoliisin työtä elokuva esittää dokumentaarisesti.

Yrjänän emännän synti (1943) oli Edvin Laineen ensimmäinen ohjaus, ja kokeneen kuvaajan Armas Hirvosen tekninen tuki oli tärkeää. Artturi Leinosen romaaniin perustuvan käsikirjoituksen teki tuottaja T. J. Särkkä. Pääosan nuorelle ja komealle Esko Vettenrannalle veikattiin loistavaa tulevaisuutta sankarihahmona. Turkulaiselle näyttelijälle ura jatkui kuitenkin harvakseltaan 1940-luvun jälkeen.

Kirkastuva sävel (1946) on Olavi Veistäjän alkuperäiskäsikirjoitus, jossa esitellään laulava työmies arkisessa miljöössään. Yhdysvaltoihin pysyvästi muuttaneen oopperalaulaja Kalle Ruususen myötä elokuvaa kehuttiin "herttaiseksi" ja "oikein mukavaksi", ja oopperaelokuva veti yleisöä hämmästyttävän hyvin.

Kultamitalivaimo (1947) on urheilukomedia suurkisojen puitteissa. Toivo Kauppisen käsikirjoitus nostaa esiin naisurheilun, jonka harjoittamisessa on vaaransa avioliitolle. Silti arvostelijat muistivat kehua elokuvan henkeä raittiiksi ja sisältävän terveitä ituja. Ritva Arvelo ja Tapio Rautavaara ovat elokuvan urheilulliset tähdet.

Laulava sydän (1948) on sekin Toivo Kauppisen käsialaa. Musiikkielokuva ja komedia rakennettiin Tauno Palon laulun ja Toivo Kärjen sävelten varaan – pahaksi naiseksi valikoitui Mirjami Kuosmanen vastapainonaan 17-vuotias Eila Peitsalo ensimmäisessä roolissaan. Ernesti Hentusen Radikaalisen kansanpuolueen äänenkannattaja Totuuden torvi näyttäytyy hämäräperäisessä yhteydessä matkakirjailija Håkanssonin kädessä ja Ossi Runne täräyttää elokuvan lopussa jazzia!

Tapahtui kaukana (1950) perustui Valentinin eli Ensio Rislakin näytelmään, käsikirjoitus merkittiin Topiakselle. Lapin luontokuvat korvaa Aku Korhosen Sotka-Jussi, tuo tuumaileva ja mietiskelevä humoristi. Saamelaisukon kuvat ja unijakson kivikauden ihmiset ovat suomalaisen komedian hämmentäviä hetkiä, joita ei sovi olla tuntematta.

Vihaan sinua – rakas (1951) on avioliittokomedia, jonka Rislakki sai nimiinsä, vaikka Topias tiettävästi osallistuikin käsikirjoitustyöhön. Elokuvan teatterinomaisuus ja varsinkin naamiointi saivat toruja, mutta Edvin Laine sai pääosassaan kamreerina kehuja. Tellervo Karnala ja Ansa Ikonen loistavat naistähtinä.

Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953) on Juha Nevalaisen kehuttu käsikirjoitustyö Arvi Kivimaan romaaniin Purppuralaahus. Inspiraationa lienee ollut Sininen enkeli, joka sai Suomen ensi-iltansa vasta 1952. "Viileän uhkea" Helena Vinkka sai ensiroolinsa ja Edvin Laineen sadistinen opettajahahmo "Pukinparta" tuo mieleen Alf Sjöbergin ja Ingmar Bergmanin Kiihkon. Elokuvan nuoret Martti Katajisto ja Eila Peitsalo jäivät hieman edellisten varjoon, vaikka Pentti Unhon erinomainen ja uusia tuulia hakenut kuvaus säväyttää.

Vapaapäivä

Poliisilaitos läheni kirjeellä, jossa ei tiedusteltu, ketä kaikkia hotellihuoneissani on vuosien varrella käynyt. Lista riittäisi täyttämään keltapäivälehtien viikonloppunumerot koko vuodeksi, jos siitä yhdestä vuoden 1999 kevään käynnistä kerran pitää kuutisen sivua kirjoittaa.

Sen sijaan poliisi on kiinnostunut siitä, mitä minä näen. Poliisitiedustelijaa minusta ei tule, mutta hyvänäköinen, sillä kun mies saapuu tähän ikään, on senjasenlainjapykälän mukaan käytävä hankkimassa todistus siitä, että ylipäänsä näkee jotakin.

Käynti optikolla riittää todistukseen, jonka avulla ajokorttia ei peruuteta. Siis edellyttäen, että näkö on riittävän kunnossa. Käsittääkseni yksisilmäinenkin - jota siis en ainakaan vielä ole - saa pitää kortin, kun vain toisella lasien kanssa näkee. Ajokorttiin kirjattu voimassaoloaika ei siis merkitse mitään, näkö on tarkistettava viimeistään kaksi kuukautta sen jälkeen kun on täyttänyt 45. Olen siis saanut muutaman kuukauden lisäaikaa, mikä ei sitten ole käytäntö teille.

Kun on käytävä optikolla ja poliisiasemalla - pyydetty jatkoaika todistuksen toimittamiseen päättyy tänään - ja jo pitkään olen toivonut pääseväni parturiinkin. Viimeksi hiukseni leikkasi Pariisissa Saba, jonka saksien alle uskaltautuisin tänäänkin mielelläni, mutta kun ei ehdi St. Germainille tallustelemaan juuri nyt.

Kun optikkoon, poliisiin, lääkäriin ja parturiin lisää lounaan jossakin miellyttävässä helsinkiläisravintolassa, onkin aika miettiä iltapäiväkaraokea. Illumenationissa 54 eurooppalaisen filmikoulun opiskelijat saavat töitään julki Lumessa Helsingin Arabiassa, mutta näytökset ovat vasta klo 14, 16, 18, ja 20. Tänään olisi käynyt mieluummin toisin päin, aamulla elokuvia ja illalla muita puuhia.

Elokuva-arkistossakin tapahtuu: tänään kello 19 alkaa sarja Leikkauksia. Se on Nuoren Voiman Liiton ja SEA:n toteuttama kuuden esityksen sarja, jossa pyritään luomaan uudenlaisia yhteyksiä elokuvan ja runouden välille. Helsingin Sanomien Minne mennä tänään -palstalla se on kuvajuttuna. Paikka on siis elokuvateatteri Orion, Eerikinkatu 15, Helsinki Cityssä.

torstaina, huhtikuuta 14, 2005

Kutsuvieraita


Toimitusjohtaja Jouni Mykkänen Suomen elokuvasäätiöstä Seppo Rustaniuksen Jään yli -elokuvan kutsuvierasnäytännössä.

Mikko Piela


Elokuvaohjaaja Mikko Piela valmistelee elokuvaa maantieteilijä Väinö Auerista.

Heikki Paakkanen


Sarjakuvataiteilija Heikki Paakkanen kantoi mukanaan venäjäksi käännettyä albumiaan. Kuvassa taiteilija itse.

Seppo Rustanius


Seppo Rustanius piti keskiviikkona kutsuvieraskatselun Kronstadtin kapinan pakolaisista kertovalle elokuvalleen Jään yli.

Peter Greenaway luennoi keskiviikkona Helsingissä.

keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2005

Peter Greenaway

Eilen alkoi Illumenation 2005, joka on Helsingissä kolmatta kertaa järjestettävä eurooppalainen opiskelijaelokuvafestivaali. Festivaali päättyy lauantaina.

"Festivaali esittelee kotimaiselle yleisölle Euroopan tärkeimpien elokuvakoulujen opiskelijatöiden parhaimmistoa tarjoten elokuvanäytösten ohella foorumin keskusteluille ja kohtaamisille. Festivaalin yhteydessä järjestetään luentoja, niin kotimaisille kuin ulkomaisille, elokuvasta kiinnostuneille osallistujille", festivaalin kotisivu kertoo.

Opiskelijaelokuvien lisäksi festivaalilla on luentoja. Tänään aamukymmeneltä aloittaa Peter Greenaway.

Siis menoksi sinne.

tiistaina, huhtikuuta 12, 2005

Ristiriitoja II


Kaapista löytyy riittävän puhtaana ja periaatteessa ainakin nämä seitsemäntoista paria tummia sukkia, mutta miten ihmeessä kaikista niistä puuttuu se toinen sukka? Ja kenen syy se on?

maanantaina, huhtikuuta 11, 2005

Kultaa taikka kunniaa!

Franz Kruger haluaa suomalaiseksi kiekonheittäjäksi. Siinähän olisi mitalitoivo ensi kesän MM-kisoihin.

Kyse ei siis ole kuulusta saksalaisesta maalarista, eikä BBC:n Etelä-Afrikan toimittajasta, ei myöskään Germania anno zerossa (1947) näyttelevästä Franz Otto Krugerista, vaan Heli Koivulan ikiomasta löydöstä.

Kiva että teillä on kivaa

Teillä on taatusti ollut kiva päivä, koskapa omani ei ollut ja asiat tuppaavat menemään niin, että kun itsellä ei ole kivaa, niin muilla on senkin edestä. Enkä silti usko horoskooppeihin, vaikka niissä nuo jakaumat noin usein ovat.

Otetaan vuoroon - tämä on tunnetusti karaoken v-maisin sisäänjuonto kaikessa satunnaisuudessaan - tämä aamu. Maanantaiaamu. Ulkona oli jumalanruoskatuuli ja sen lisäksi pääkallokeli ilmassa. Joka paikkaan koski. Bussi meni nenän edestä. Metroa odotettiin pitkään eikä mieltä lämmittänyt edes se, kun näki muiden tärisevän kuin horkassa kevättamineissaan. Seuraava bussi se vasta pitkään odotuttikin. Miksi kaupungin toiselta laidalta on niin vaikea päästä kaupungin toiselle laidalle? Ja kun töihin pääsi, niin lapioitavaa oli taas enemmän kuin suo, kuokka ja jussi ovat tulosneuvotteluissa määränneet. Eikä tahdin viheltäjiäkään puuttunut. Viestejä tuli oikein huutomerkkien kanssa. Pistin vähän KAPITAALIA takaisin typografiaoppitunniksi.

Sitten minuun oli otettu yhteyttä: puhelinviestiä ja sähköpostiakin. Sähköpostin palautusosoite ei toiminut; palautus boksiin kertoi, että pitäisi faksata. Ai, mihin numeroon? Se kuulemma löytyy puhelinluettelosta.

Aamulla olin sentään yhden pellonsaran ehtinyt kyntää, ja toistakin, vaikka se meinasi niihin huutomerkkeihin kyllä jäädä. Saipahan kerrankin mutista ja jupista käytävillä niin, etteivät vastaantulijat paljon viitsineet päin katsoa. Arvasivat hymystä, että biorytmi oli kellahtanut selälleen ja jalat sätkivät ilmassa.

En ehtinyt käydä tupakilla enkä ruokatunnilla. Onneksi heti töiden jälkeen oli pari kokousta. Viikonloppu on oltu työmatkalla, mutta niitähän ei kellokortti laske: miinusta näytti olevan enemmän kuin joka neljän kuukauden välein tehtävä mekaaninen "tasaus" sallii. Ylimääräinen otetaan lomasta. Valtion meininki on siinäkin ihmeellinen: kun lomarahansa vaihtaa lomaksi, niin joka kuudes näin ansaittu lomapäivä on luovutettava valtiolle ilmaiseksi "lauantaikorvaukseksi". Kiitos vain neuvottelijoille tästäkin vähästä.

Tervetuloa parvekkeen alle soittamaan suuta. Parvekkeen uusi järjestys näkyy tuolla ylälaidassa. Otan mielelläni matsin ihan kenen kanssa tahansa.

sunnuntaina, huhtikuuta 10, 2005

Paluu kotiin

Neljä päivää elokuvafestivaalia takana. Tänään oli helppo päivä, sillä katselin aamulla Valentin Vaalan Kaikki rakastavat (1935) ja Mauno Kurkvaaran Patarouvan (1959). Niiden edellä oli myös joitakin lyhäreitä ja jälkimmäisen elokuvan filmitähden Leni Katajakosken haastattelu. 21 elokuvassa mukana ollut Leni - itse hän pitää parhaana roolinaan Simpauttajan mökin akan roolia - nähtiin myös parissa kauneussaippuamainoksessa: Lux ja Rexona siinä esittäytyivät kauniilla iholla. Ennen kuin Kaks' tavallista Lahtista (1960) esitettiin, valkokankaalle heijastui myös lyhytelokuva Kaunis Ahvenanmaa (1959). Yleisölle ei kerrottu, mistä moinen valinta. Itse keksin vain sen, että pitkän Leni Katajakoski -elokuvan ohjaaja oli Ville Salminen, joka on syntyisin Maarianhaminasta. Leni on itse käsittääkseni tamperelainen.

Lauantaina vieraana oli Kyllikki Forssell, joka nähtiin kahdessa elokuvassa. Ensimmäisenä tuli Roland af Hällströmin Ylijäämänainen (1951) ja kolmen ohjaajan, Esko Töyrin, Kyllikki Forssellin ja Roland af Hällströmin vuonna 1953 ohjaama opettavainen episodielokuva Kolmiapila. Forssellin viimeisin rooli elokuvassa on Kaisa Rastimon Säädyllinen murhenäytelmä. Siihen hän kertoi sopineensa hyvin, koska tunsi maailman, jossa Olavi Paavolainen eli, olipa ollut joskus hänen seuralaisenaankin.

Ylijäämänainen perustuu Jussi Talven käsikirjoitukseen, vuonna 1943 elokuvauransa aloittanut (Tyttö astui elämään, Nuoria ihmisiä ja Hevoshuijarit) Forssellin vastanäyttelijänä oli Tauno Palo. Tämän lähes film noiria ajoittain muistuttavan draamallisen tragedian ja rakkaustarinan kuvasi Esko Töyri. Harri Sinijärvi saa suurimman roolinsa elokuvassa Stockmannin ilkeänä, kassaneitejä ahdistelevana osastopäällikkönä. "Minulla on hyvä asema, melkoisesti varallisuutta ja voin tarjota yksiön Töölöstä. Voitko ryhtyä rakastajattarekseni?" olisi kieltämättä raju avaus nykyäänkin esimerkiksi baaritiskillä. Huonostihan siinä sitten kävi melkein kaikille.

Kolmiapila oli episodielokuva, jossa Kyllikki Forssell ja Esko Töyri saivat ensi kertaa toimia elokuvaohjaajina. Forssell ei enää ohjaajaksi ryhtynyt, Töyri ohjasi kaksi elokuvaa 1957 ja ryhtyi sen jälkeen Fennada-Filmin studiopäälliköksi.

Forssell oli neljäs naisohjaaja Suomessa. Glory Leppänen ohjasi 1936 elokuvan Onnenpotku, Ansa Ikosen elokuva vuonna 1944 oli nimeltään nainen on aina valttia ja Brita Wreden elokuva vuodelta 1950 on Tukkijoella tapahtuu. Yhden elokuvan ohjaajaksi jäi myös Ritva Arvelo, joka vuonna 1961 ohjasi hienon Kultaisen vasikan.

Lauantaina katsoin lisäksi Veikko Aaltosen uuden dokumentin Paimenet, josta kirjoitan myöhemmin enemmän. Öisin hotellissa piti katsoa vielä ranskalaisia elokuvia, jotta saisi kymmenen täyteen tällä reissulla. Elouvien lisäksi aikaa käytettiin seminaareihin, haastattelutilaisuuksiin, elokuvista keskusteluun ja vihdoin hillittömään ilonpitoon.

Onnittelut Hesarissa tänään Petterin uuden kirjan arvostelleelle kollegalleni, Antti Alaselle, jolla tuli tänään täyteen 50-vuotta.

Valkokankaalla nähtiin myös lyhytelokuvia, mm. Kaunis kisakaupunkimme vuodelta 1952, joka on pian olympiakisojen jälkeen tehty katsaus.

Vartiokaarti valvoo


Paavin henkivartiokaarti vartioi liikahtamatta sisäänkäyntiä elokuvateatteri Dominon ovella Suomalaisen elokuvan festivaalin yhteydessä Turussa 7.-10.4. 2005.

Vartiopäällikkö Laura


Vartiopäällikkö Laura syynäsi festivaalille uskollisella tunnontarkkuudella vierailijabadgeni elokuvateatteri Dominon ovella kaikkiaan toistakymmentä kertaa ilmeenkään värähtämättä, kuten kuvasta näkyy.

Festivaalivieraita


Matti Salakka haastattelee Rauni Mollbergiä. Takana oikealta näyttelijä Risto Salmi, ohjaaja ja elokuvan monitoimimies Olli Soinio, äänittäjä ja kymmenien elokuvien miksaaja Tuomo Kattilakoski, ohjaaja Veikko Aaltonen, Raili Mollberg ja valokuvaaja ja journalisti Leevi Korkkula, jonka näyttelyä Olavi Virrasta kävimme katsomassa.

Matti Salakka


Matti Salakka juonsi ja haastatteli filmitähtivieraita. Sunnuntaina muun jobin ohella hän kävi juoksemassa maratonin aamulla ja haastatteli Leni Katajakoskea iltapäivällä kello 14.30.

Tukkijoki ja bändi


Tukkijoen (1923) ensimmäinen esitys uutena, restauroituna kopiona tapahtui entisessä Domino-teatterissa Turussa 8.4.2005. Paikalliset musiikinopiskelijat säestivät.

Rauni Mollberg


Rauni Mollberg Turussa 9.4. 2005.

lauantaina, huhtikuuta 09, 2005

Toist' päivää Turussssssss

Aamulla tai keskipäivällä hotellin ovi-ikkuna oli potkaistu rikki. Se en ollut minä. Hississä mukanani aulaan tuli bermudashortseihin pukeutuneita ruotsalaisia, joilla verkkopaita, pyyhe pään ympärillä, olutta kassissa ja jotka sanoivat menevänsä iskemään suomalaistyttöjä. Siis kello 11 aamulla.

Minä sanoin, että eihän tämä ole tarkkaan ottaen mikään Bahama, mutta keskustelumme jäi kesken kun hotellin portieeri ajoi ruottin immeisiä takaisin toiseen kerrokseen, jossa sauna sijaitsee. kavereilla oli saunakeikalle kori olutta mukana. Se on kiitettävää aktiivisuutta jopa ruotsalaisille.

Minä päätin pitää raittiin päivän, katsoin Veikko Aaltosen Paimenet - elokuva Kallion papeista - lehdistönäytöksessä ja kävin nukkumassa päiväunoset ennen Mollen puhetilaisuutta 16.30. Akateemikko oli hauskalla päällä ja revitteli tarinoita elokuvateosta. Hän on nyt päättänyt tehdä vielä yhden elokuvan, Jääkärin morsiamen. Onnea matkaan. Parin tunnin aikana meillä oli monta hauskaa hetkeä viihtyisässä ympäristössä Koulussa.

Maa on syntinen laulu oli uusi kopio, joten julkisuudessakin olleet tiedot Mollen elokuvien kopioiden laadusta voidaan unohtaa. Kopio oli hieno ja olisi ollut vielä parempi, jos elokuvateatterin laitteet olisivat olleet parempi. Valovoimaa olisi saanut olla lisää, mutta nytkin ne usein moititut "pimeät" kohtaukset osoittivat, että kuvaaja ja ohjaaja olivat olleet ajan tasalla. Tapahtumat eroittuivat, kyse oli tunnelmasta ja sävyistä, ei epäonnistumisesta ja "pimeydestä". Elokuva on suomalaisen elokuvan huippuhetkiä, mitä se oli myös aikalaisyleisölle, sillä yli 700000 katsojaa on paljon.

Puoli yhdeksältä kävin kuuntelemassa Mollen työtovereiden kommentteja "mestarista", kuten he mieluusti ohjaajaansa kutsuivat. Paikalla olivat ohjaajat Veikko Aaltonen, ohjaaja ja leikakaja Olli Soinio, äänittäjä ja mikseri Tuomo Kattilakoski ja näyttelijä Risto Salmi, kaikki Mollen vakiokalustoa vähintään kahdenkymmenen vuoden ajalta. Sanankiepautukset, asiantuntevat kommentit, hauskat tarinat ja lukuisat välihuudot pitivät juontajan hiljaisena, mistä häntä paljon kiitettiin. Tilaisuus eteni spontaanin salonkimaisesti alusta loppuun koko parituntisen ajan.

Uskaltauduin maistamaan siiderin, keskustelemaan elokuvista ihmisten kanssa ja lähdin puoliyöllä hotelliin, missä katselin vielä yhden ranskalaisen elokuvan TV5:lta.

Tänä aamuna katselin Tukkijoella, uuden värisävytetyn Desmeth-menetelmällä valmistuneen restauroinnin vuoden 1923 klassikosta. Pieniä teknisiä ongelmia kopiossa on, ne periytyvät 1970-luvun virheellisestä kopiosta, joka on toiminut lähtökohtana uusille kopioinneille ja sävytyksille. Osa virheistä voidaan esitystekniikan valinnoilla tehdä jokseenkin huomaamattomiksi, osaa ei. Itse sävytys oli mallikas, ja elokuva vauhdikas, joten kokonaiskokemuksena Axel Slanguksen ja Wilho Ilmarin elokuva on yhtä hieno kuin samoihin aikoihin Erkki Karun tekemä Nummisuutarit, jota olemme nähneet digikanavalta Teemalta viime aikoina. Nummisuutareiden värisävytys on tietysti hieman vauhdikkaampi.

Tänään on ehdessä vielä kaksi tai kolme elokuvaa, joten on käytävä syömässä välillä.

Päätän raporttini Turust' tähä.

Turku

Täällä Cybercafe Turku. Arveluni siitä, että sähkö olisi ehkä tullut Turkuun, piti paikkansa. Keskellä Hansa-korttelia, jossa kortteleita on liitetty toisiinsa eksyttävällä pieteetillä, löytyy nettikahvila, joka on täysin robotoitu. Nämä laitteet tuovat mieleen vanhan puhelinkopin, sillä kaikki toimii kolikoilla. Kameravalvonta pitää huolen muusta.

Saapuminen keskiviikkona oli ikimuistoinen. Järkyttävän kaunis kesäsää alkoi muuttua Kuppiksen kohdalla ja kääntyi ensimmäisiksi sadepisaroiksi sillä siunaamalla sekunnilla, kun jalkaterät ottivat ensimmäisiä horjuvia askeliaan Turun maaperällä.

Horjuminen johtui siitä, että edellisenä päivinä ruhoni ja kahden kauppakassin yhteispaino työnsi kiilamaisen kivenjärkäleen kantapääni paksun nahkan läpi, joten jalkapohjassani on siisti reikä, punainen sisäänmenoaukko keskellä, ympärillä mustaa ja sinipunaista. Turvotus on kamala ja kipu hirveä. Turun traumani oli siis tänä vuonna jalkapohjassa, ei peukalossa ja jalan ristisiteissä kuten joinakin aiempina. Mutta terveenä en ole täällä ollut tiettävästi koskaan.

Silti kaupunki vaikutti taksin sisältä pirteältä. Paljon on kaupunki potristunut sitten kun esi-isäni Hans Platz oli Turun pormestari 1500-luvun alussa.

Torstai ei ollut vielä elokuvapäivä: Pekka ja Pätkä, Laineen Laitakaupungin laulu ja Armand Lohikosken Minä soitan sinulle illalla ei nyt jaksanut innostaa. Kävin kuuntelemassa bloggari Markku Soikkelin luentoa Timo K. Mukan teoksista ja Rauni Mollbergin elokuvista, joita hän tarkasteli kirjallisuuden balladi-teorioiden näkökulmasta. Markku esitti asiansa hienosti ja uskottavasti. Milka (Mukalla Tabu) ja Maa on syntinen laulu, jonka eilen katsoin pitkästä aikaa, ovat lajityypillisesti balladeja, joskin kirjan ja elokuvan välillä on oleellisia eroja, joita Markku taitavasti nosti esiin.

Elokuvakirjoittaja Markku Varjola piti yleiskatsauksen Mollen elokuviin ja Jukka Sihvonen, elokuvaprofessori, esitti hauskan performanssin elokuvateoriaa luovasti soveltaen. Sitten olikin aika testata Amarillo-ravintolan tarjous tuoda pöytää vajaalla seitsemällä eurolla litran kannu olutta. Elokuvasäätiön Harri Ahokkaan kanssa niittasimme niitä pari kappaletta meksikolaisruoan painikkeeksi.

Seminaarin jälkeen suuntasimme ensin valokuvaaja ja lehtimies Leevi Korkkulan "Ajan virrassa" valokuvanäyttelyyn, jossa Olavi Virralla on keskeinen rooli ja sieltä Kirjakahvilaan nauttimaan Laitilan panimotuotteiden monipuolista kirjoa. Matka jatkui vauhdikkaasti Koululle, jonka historialuokassa vietimme hulabaloota leppeästi elokuvista keskustellen. Minä sorruin soittamaan isänmaallisia lauluja harmonilla, joka historianluokkaan ystävällisesti oli tuotu.

Jengi alkoi uuvahtaa, mutta oma kiertotieni vei vielä karaokeen, jossa sinnittelin aamukolmeen. Paikalla oli myös turkulaisia, jotka taputtivat. Siitä heille kaunis kiitos. Portieerille vakuutin kysyttäessä, että kaikki on niin hyvin kuin yksinäisellä vieraspaikkakuntalaisella voi olla näin tyhjässä ravintolassa.

keskiviikkona, huhtikuuta 06, 2005

Sedis Goes to Turku


Turun suomalaisen elokuvan festivaali alkaa.

Tässä tapahtumaa ennakoivia kuvatunnelmia Valentin Vaalan elokuvasta Kaikki rakastavat (1935).

On hauska tavata Rauni Mollberg (Tuntematon sotilas, Maa on syntinen laulu), joka on päävieraana, ja yhtä hauskaa on se, että mukana ovat hänen työtoverinsa Risto Salmi, Tuomo Kattilakoski, Olli Soinio ja Veikko Aaltonen.

Naistähtiä ovat Kyllikki Forssell (esillä ovat Nuoria ihmisiä, Kolmiapila, Ylijäämänainen) ja Leni Katajakoski, jonka tähdittämää Patarouva-elokuvaa erikoisesti odotan nähtäväksi. Ehkä sen yhteydessä nähdään säihkyvä ja ikimuistoinen Amar-sukkahousumainos. Kaks' tavallista Lahtista taitaa olla hänen tunnetuin Turussa näytetty elokuvansa.

Räpsyttelen ja dollyttelen kameraani ja pistän parhaat palat blogiini roikkumaan.

En tiedä pääsenkö bloggaamaan paikan päältä: joko Turkuun on vedetty sähköt?

Maailmankirjat sekaisin

Maailmankirjat ovat taas sekaisin keskustapuolueessa.

Kuten tiedetään, pääministerin isä on älyllinen rotuteoreetikko ja nyt sitten vaimo, joka siis pääministerin omin sanoin on helposti huomattavalla tavalla se "aktiivinen osapuoli", lähtee lätkimään ja jättää miehensä yksin tulevaan presidentinvaalikampanjaan, johon tämä asia "ei vaikuta millään tavoin".

Kyllä se sillä tavoin vaikuttaa, että jo nyt on selvää, että porvarien yhteinen ehdokas Tarja Halosta vastaan on tämän jälkeen Sauli Niinistö. Hallituksen johtava puolue menetti asemansa, ennen kuin oli niille jalkaansa asettanut. Ja vielä oppositiopuolueen ehdokkaalle. Tätä diiliä ei entinen paavi olisi siunannut.

No, kampanjan aikana kaikki tämä olisi ollut vielä paljon vaikeampaa. Lapset ovat teini-ikäisiä, joten he kestävät tulevan paskalehtirummutuksen. Se on oleva hirmuinen. Nyt lasketaan jokainen silmäniskukin.

Kultainen kaupunki

Saksa 1942. Ohjaus: Veit Harlan. Pääosissa: Kristina Söderbaum, Kristina Söderbaum, Rudolf Prack, Eugen Klöpfer, Paul Klinger

Kysymys kansallissosialistisen Saksan elokuvien poliittisuudesta on kiinnostanut tutkijoita pitkään. Yleisenä käsityksenä on se, että suurin osa elokuvista on määritelty epäpoliittiseksi ja elokuvat on leimattu eskapistisiksi. Tämä jako viihteellisiin ja propagandistisiin elokuviin on uudemmassa tutkimuksessa kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi.

Kansallissosialistisen politiikan vaikutus aiemmin viihteenä pidetyssä elokuvassa on todennettu varsin näyttävällä tavalla esimerkiksi 1990-luvulla ilmestyneissä teoksissa kuten Stefan Lowryn tekemässä tutkimuksessa Pathos und Politik: Ideologien in Spielfilmen des Nationalsozialismus ja Linda Schulte-Schassen teoksessa Entertaining the Third Reich. Jälkimmäinen korostaa, kuinka propaganda versus viihde –kysymyksenasettelun sijaan järkevää on tutkia sitä, miten elokuvat "kattavat, muuttavat, laajentavat tai vähättelevät ideologiaa".

Tällainen ideologisuuden tutkiminen ei merkitse sitä, että elokuvien ideologisuus nähtäisiin vain jonkinlaiseksi homogeeniseksi monoliitiksi, joka joko pysyy pystyssä tai romahtaa ehdotonta yksimielisyyttä korostavan puolustuksen tai vastustuksen argumenteilla. Lyhyesti sanoen, ideologisuudessa on sävynsä. Kun ideologisuutta ei typistetä yksisilmäiseksi poliittiseksi propagandaksi, pelastetaan politiikkaa ja ideologiaa koskevan tutkimuksen piiriin monet sellaiset elokuvat, jotka eivät vielä muutamia vuosikymmeniä sitten olisi tulleet määritellyksi .


Kansallissosialistisesta elokuvasta

Adolf Hitlerin sanoin joukot olivat kuin morsian, jonka sielulliset piirteet tavoitetaan enemmän tunteiden rajoittamattomalla voimalla kuin abstraktilla järkeilyllä. Juuri tämänkaltainen poliittinen ajattelu ideologisoi jopa eskapistisiksi määritellyt ja siksi "epäpoliittisiksi naisfilmeiksi" kutsutut viihdefilmit. Mutta vastaansanomatonta on, ettei ettei elokuvan ideologisuus tai poliittisuus katoa pelkästään sillä, että se on suunnattu naisille. Veit Harlanin (1899-1964) Kultainen kaupunki (Die Goldene Stadt, 1942) oli yksi niistä.

Kansallissosialistisessa elokuvassa emootiot, naiselliset tunteet, affektit, vaistot, vastustamattomat vietit ja myötätunto sekä myötäeläminen määrittyivät naisten maailmaksi, miehinen maailma rakentuu elokuviin usein juuri sen vastakohdaksi. Kansallissosialistisen näkemyksen mukaan kansan elämänlähde on naisessa ja äidissä, maassa joka sitoutuu naiseen ja joka rakentaa maaäidin kautta myytin matriarkaalisesta maailmasta, joka on yhtä aikaa sekä hauta että kätkyt. Tämä kytkeytyy kansallissosialistiseen ajatteluun maasta, joka on kuoleman ja kasvun tyyssija, ja sen myötä osa traditioita, sukupolvien kulkua ja sukulaisuutta.

Vereen päästään selvimmin Nürnbergin rotulakien kautta: sen keskeinen pelkohan on vieraan veren sekoittumisen aiheuttama rodun eli arjalaisuuden degeneroituminen. Kyse on maan ja veren puheen ollen siitä, mitä mekin tunnemme maaseudun elämään keskittyvänä Blot- und Boden –ajatteluna. Tämä tuo luontevasti mukaan sublimoidun maaseudun ja moolokmaisen kaupungin vastakkainasettelun. Rodun keskeinen tekijä oli veri: lähes sukurutsaisella vimmalla arjalaisia rotuominaisuuksia parannetaan elokuvissakin toteuttamalla maailmaa, jossa veri ei vaihdu eikä saa vaihtua. Muitakin insestisiä piirteitä sisältävää symboliikkaa on löydettävissä runsaasti myös Kultaisessa kaupungissa.

Tämän naisen, äidin, maan, veren ja rodun yhteyden jälkeen tuskin yllättää se, että kansallissosialistisessa viihde–elokuvassakin kyse on usein rakkaudesta ja sen kehityksestä. Valkokangas ei silloin täyty hakaristeista tai hitlertervehdyksistä, kuten perinteisissä dokumentaarisissa propagandaelokuvissa tai uutisfilmeissä: usein viihde–elokuvan tavoitteena on avioliitto, jota tavoitellaan ja johon pyritään, kunnes elokuvan loppu täyttää nuo toiveet.

Ideologisesta näkökulmasta kyse on sukulaisuussuhteiden analyysistä. Kansallissosialistisessa elokuvassa se rinnastuu kysymykseen yhteisöllisesti olennaiseen kysymykseen rotupolitiikasta, päähenkilöiden rodun ja sukulaisuussuhteiden määrittelyn tuli kansallissosialistisessa elokuvassa täyttää uuden saksalaisen ja ennen kaikkea arjalaisen kansan tunnusmerkit.

Tätä kansaan ja sen muodostamaan yhteisöön liittyvää teemaa, saksaksi völkissch, uusinnettiin kansallissosialistisen Saksan elokuvissa kerta toisensa jälkeen, niin myös Kultaisessa kaupungissa. Tässä suhteessa näyttäytyvät myös päähenkilön itsemurhan tehneen äidin ja hänen sukunsa heikkous ja isän talonpoikainen vahvuus, jota korostetaan etnisellä painotuksella tsekkien ja saksalaisten erottamisella meihin ja muihin. Annan ja kaupunkilaisserkkunsa Tonin aiheuttama verenvaihto heikentäisi isän puolelta tulevaa rotuominaisuuksien parantumista: jo se tietää rotulakien sanelemaa kuolemaa niin sikiölle kuin äidillekin.

Keskeisenä, mutta ei tietenkään ainoana metodina tässä toimi se, mikä ideologisessa analyysissä saa nimekseen luonnollistaminen. Ne identiteetit, jotka todellisuudessa ovat vaihtuvia, valittavissa ja muutettavissa, kuvataan ikiaikaisiksi luonnon määrämiksi itsestäänselvyyksiksi. Nämä luonnonlain omaiset piirteet ulottuvat ulkonäön ja psykologisten piirteiden ohella ikuisina pidettyihin normeihin ja arvoihin.

Valtaan tämä liittyy siten, että monet valtasuhteet, jotka todellisuudessa ovat muutettavissa, kuvataan itsestäänselvästi ikuisiksi. Se koskee myös miesten ja naisten kuten myös isän ja perheen välisiä patriarkaalisia valtasuhteita. Juuri siksi maahan sijoittuva matriarkaatti jää symboliseksi myytiksi. Kun patriarkaatin yhteisöllinen tasapaino horjuu, naisten tehtäväksi jää itsemurhallaan palauttaa tasapaino tavalla, jota voidaan kunnioittaa ja surra perinteiseen tapaan. Siten ja vain siten yhteisö, tuo kaikenkattava kollektiivi, voi jäädä ennalleen. Myöskään patriarkaalisten valtasuhteiden maailmaa ei voi muuttaa, eikä sitä aseteta lopulta edes kyseenalaiseksi.

Tämä koplaus arvojen, ideaalien ja sukuyhteyksien välillä ei tietenkään ole ominaista vain kansallissosialismille. Ristiriita yhtenäisyyttä korostavan stabilisaation ja modernin tuoman muutoksen välillä näyttäytyy kaikkialla elokuvassa. Pohjimmiltaan kyse voi olla nationalismista: yksi nationalismin perusparadokseista on se, että se ylevöittää menneisyyden hakemalla ja sitomalla oman identiteettinsä historiaan ja traditioihin, jotka voidaan tarpeen vaatiessa jopa keksiä, mutta on samalla valmis rakentamaan tulevaisuuden, jossa kaikki tulee olemaan toisin eikä mikään ennallaan. Historiallisen idealisoinnin ja tulevaisuuden suunnitelman välille muodostuu enemmän kuin vain käsitteellinen ristiriita. Kuten tiedämme, mukana on myös kolmas pyörä: kulloisenkin nykyhetken realiteetit, jotka ovat ideologisessa ristiriidassa sekä menneisyyden että toivona elävän tulevaisuuden kanssa.

Kultaisessa kaupungissa keskeinen rooli on sukusuhteiden lisäksi melodraamalla: ensisijainen ideologinen konflikti syntyy juuri sukulaisuuden käsitteen syventämisestä ja persoonallistamisesta. Kultaisen kaupungin melodraaman keskus muodostuu perheestä. "Hyvät" ja "pahat" – ideologisen ja muunkin kertomuksen ainaiset ei-identtiset kaksoset – ovat tässä elokuvassa henkilöitä, jotka joutuvat konfliktiin toistensa kanssa. Adolf Hitler havaitsi sen, sillä hänen mukaansa Kultainen kaupunki tuo esiin elämään liittyvän konfliktin, hyvän ja pahan vastakkainasettelun taiteellisessa muodossa. Kansallissosialistisen epäluulo intellektuelleja ja yhteiskuntateoriaa vastaan näkyy juuri siinä, että perhekonflikti privatisoituu omille juurilleen. Muutoksen tai edes sen mahdollisuuden häivyttäminen, elokuvan alkuasetelmien palauttaminen ennalleen ja vastaansanomisen mahdottomuuden itsestäänselvyys olivat natsielokuvien tietoisia valintoja.

Propagandaministeri Joseph Goebbels muutti elokuvan loppua, vaikka se tuli maksamaan uskomattomat 180 000 RM. Ensimmäisen käsikirjoituksen mukaan raskaana oleva Anna selvisi tarinasta hengissä ja pääsi naimisiin synnyttämään lapsensa, mutta propagandaministerin vaatimuksesta elokuvaan rakennettiin sellainen – lainausmerkeissä – onnellinen loppu, joka on onnellinen vain kansallissosialistisessa ymmärryksessä.

Ohjaaja Harlanin muistelmien mukaan Goebbels ei voinut hyväksyä että "maalaislutka" olisi synnyttänyt maailmaan "tsekkiheitukan" noin vain. Se ei olisi käynyt yhteen suunnitellun väestöpolitiikan kanssa, oli ristiriidassa rotulakien ja sen tavoitteen, rotuominaisuuksien virkistämisen kanssa. Nyt huonoa verta suvussa edustavan Annan hukkuminen suohon toistaa äidin rikoksen – samalla äidin tuottama rangaistus on lapsen rangaistuksen puhtaaksipesu: juuri itsemurhan avulla Anna ja hänen saman kokemuksen läpikäynyt äitinsä voidaan nähdä puhtaassa valossa. Kuolema pyhittyy yhteisölliseksi, kun muistojen hautapaasi sijoittuu tulevaisuuden onnelaan, kuivatulle suomaalle, joka edustaa elokuvassa uuden saksalaisuuden haltuunottamaa, kultivoitua luontoa. Siten naisten itsemurhat ovat lunastus, jonka patriarkaatti kaipaa: naiset kuolevat miesten puolesta, yhteisöllinen veri puhdistuu ja isän patriarkaatti saa pitää asemansa ilman häpeää. Natsi-Saksan onnellisuuskäsite, elokuvan häppy end, piti sisällään yhtä hyvin kuoleman kuin suudelman, yhtä hyvin miehen palautumisen oikealle naiselle kuin hirttäytymisen.

Elokuvan sensuroinnista

Kultainen kaupunki oli toinen saksalainen värielokuva. Pääosaa esitti ruotsalaissyntyinen Kristina Söderbaum, joka sai roolistaan arvostetun Volpi-pokaalin. Elokuva sai sensuurissa määritteekseen "taiteellisesti erityisen arvokas". Elokuvan ohjannut Veit Harlan, naispääosan esittäjä Kristina Söderbaum ja hänen isäänsä esittävä Eugen Klöpfer olivat olleet mukana tiimissä jo Jud Süss –elokuvassa. Elokuva oli äärimmäisen suosittu, ja sitä mainostettiin Suomessakin sota-ajan suosituimpana ulkomaisena elokuvana – tilastoin tätä käytettyä mainoslausetta ei ole voitu vahvistaa: kuitenkin on selvää esitysviikkoja elokuva sai harvinaisen paljon.

Sodan jälkeen liittoutuneet kielsivät Kultaisen kaupungin kaikkien muiden Veit Harlanin elokuvien tavoin. Saksassa Kultainen kaupunki pääsi kuitenkin pannasta vuonna 1954.
On vielä jatkettava hetki elokuvan kohtaloista Suomessa.

Valtioneuvosto oli päättänyt kieltää kaikki saksalaiset elokuvat joulun alla 1944. Näitä elokuvia yritettiin eri tavoin vapauttaa sensuurista seuraavina vuosina, mutta vasta Pariisin rauhansopimuksen solmiminen teki lopulta mahdolliseksi kiellettyjen elokuvien uusintatarkastuksen, jonka läpäiseminen oli ehtona uusintaensi-illoille.

Yksi vuoden 1947 lopun uusintatarkastuksessa uudelleen hyväksytyistä elokuvista oli Kultainen kaupunki. Päätös ei miellyttänyt Tšekkoslovakian ulkoministeriötä. Maan asiainhoitaja oli valittanut suullisesti elokuvasta Ruotsissa jo toukokuussa 1947 siitä, että elokuva loukkasi heidän tunteitaan kertomalla että "siinä esitetyt 'valoisat tyypit' olivat saksalaisia ja tsekit taas esitetään elokuvassa 'tummina' tyyppeinä". Ruotsin viranomaiset eivät reagoineet aluksi valitukseen, ja vetosivat oman filmitarkastamonsa hyväksyntään. Tilanne muuttui kun Tšekkoslovakian Tukholman-lähetystö palasi myöhemmin virallisessa nootissa asiaan ja vetosi elokuvaa koskevassa uudessa kieltopyynnössään siihen, että saksalainen omaisuus oli tullut valtion hoitoon: siten Ruotsin valtiolla oli määräysvalta filmiin. Vaikka elokuvaa oli ehditty esittää parin viikon ajan, Ruotsin ulkoasiainministeriö päätti kaikessa hiljaisuudessa poistaa elokuvan levityksestä puuttumatta kysymykseen filmin sopivaisuudesta tai sopimattomuudesta.

Tšekkoslovakian Helsingin-lähetystö pyysi ulkoministeriöltä elokuvan esittämisluvan peruuttamista verbaalinootissaan 5.12. 1947. Lähetystön mielestä "tshekkien kansa esitetään elokuvassa häikäilemättömänä, moraalittomana ja ihanteettomana". Elokuvatarkastamo vastasi ulkoministeriön kyselyyn elokuvateatteri "Astrassa" esitetystä elokuvasta, ettei se "voi kieltää elokuvan esittämistä ellei siinä ole jotain moraalisesti tai poliittisesti sopimatonta".

Elokuvatarkastamon tuolloinen puheenjohtaja Antti Inkinen kirjoitti ulkoasiainministeriölle, että Kultainen kaupunki oli tarkastettu "juuri ... poliittista sopivaisuutta silmälläpitäen, tarkoituksella erityisesti välttää kaikkea natsipropagandaa" eikä siinä ollut "moraaliselta kannalta mitään mitä ei yleisesti sallittaisi muissa filmeissä". "Mitä erikoisesti tulee väitteeseen, että filmeissä tshekit ja nimenoman muudan tshekkiläinen virkamies esitetään epäedullisessa valossa ja että siten loukattaisiin tshekkejä, niin tarkastamo huomauttaa, että yleensä kaikki filmissä esiintyjät ovat tshekkejä ja heidän joukossaan toiset esitetään hyvässä, toiset huonossa valossa. Nekin, jotka käsittelevät kovakouraisesti edellä mainittua virkamiestä, ovat tshekinkieltä puhuvia maanviljelijöitä. Elokuva kokonaisuutena ei mitenkään ole tähdätty tshekkejä vastaan kansana", puheenjohtaja korosti.

Inkinen halusi painottaa periaatetta, jonka mukaan kaikki elokuvat tuli arvostella samaa mittapuuta käyttäen. Siksi muutoksien oli tapahduttava lain säätämässä järjestyksessä. "Monissa elokuvissa on esitetty joku useampikin määrättyyn kansakuntaan kuuluva henkilö epäasiallisessa valossa", Inkinen kirjoitti, "mutta mitään filmiä ei ole pelkästään tällä perusteella kielletty eikä edes leikattu. Jos nyt Kultainen kaupunki leikattaisiin, olisi yhdenmukaisuuden vuoksi pakko tehdä vastaavasti myös monille neuvostoliittolaisille, yhdysvaltalaisille, englantilaisille ym. filmeille. Elokuvatarkastamon mielestä ei ole kuitenkaan syytä lähteä tälle tielle."

Konfliktin käytännössä niskoilleen saanutta ulkoministeriötä elokuvatarkastamon yleisluontoinen vastaus ei tyydyttänyt. Se selvitti Suomen Lontoon-, Pariisin-, Washingtonin- ja Bernin-lähetystöiltä, oliko Kultainen kaupunki asemamaissa kielletty ja oliko Tsekkoslovakia niissä protestoinut elokuvan esittämistä. Vastaukset olivat yksiselitteisesti kiellon takana: Ranskassa kaikki saksalaiset filmit oli "poikkeuksetta kielletty", Lontoossa tämä sodan aikana valmistettu saksalaiselokuva oli "täysin tuntematon", Washingtonissa lähetystö vastasi, että asia "kuuluu sotilashallinnolle, jolla valtuudet kieltämiseen, koska miespäähenkilö tunnettu Gestapoagentti", eikä elokuvaa vastaan ei ollut protestoitu, kun sitä ei ollut koskaan siellä esitettykään. Bernissä elokuvaa oli esitetty sodan aikana, muttei asia sittemmin ollut enää ajankohtainen.

Tuloksena oli, että poliittisen osaston päällikkö Raphael Seppälä pyysi elokuvalautakuntaa kieltämään elokuvan, koska se oli omiaan huonontamaan Suomen suhteita Tsekkoslovakiaan.
Elokuvalautakunnan jo kiellettyä elokuvan Prahasta saatiin 20.1. 1948 tietää, että sikäläinen sanomalehti oli uutisoinut Berliinistä saaduksi merkityn tiedon, jonka mukaan saksalaisia filmejä, joukossa "vahvasti Tsekkoslovakian vastainen" Kultainen kaupunki, oli Suomessa hyväksytty esitettäväksi. Suomen lähettiläs A. von Heiroth sai Prahassa tehtäväkseen ilmoittaa sikäläiseen ulkoministeriöön, että elokuva oli jo kielletty Suomessa – yli 30 vuodeksi, kuten nyt tiedämme. Näin ulkoministeriö heitti öljyä konfliktin laineille ja marssi samalla surutta elokuvatarkastamon yli. Ulkopolitiikan osalta elokuvatarkastamo ei sen jälkeen tehnyt juurikaan itsenäisiä päätöksiä vaikka sitä silloin tällöin yritti.

– Jari Sedergren, luento Arkadin ry.:n elokuvakerhon tilaisuudessa Andorrassa 4.2. 2004

Vichyn silmä

Pieni tauko paikallaan. Katselen intensiivisesti Claude Chabrolin loistavaa Eye of the Vichy -kompilaatiota vuodelta 1993.

Se kompiloi ranskalaisia Vichyn hallituksen aikaisia uutiskatsauksia ja tulee näyttäneeksi saksalaisranskalaisen yhteistyön muodot.

Kuten elokuva itse toteaa, kyse ei ole siitä, mitä Ranska oli noina vuosina, vaan siitä, miltä Petain ja hänen hallintonsa halusi Ranskan näyttävän.

Elokuva ei selittele, vaan luottaa katsojien ymmärryskykyyn. Sen asenne Petainin hallitusta kohtaan on tyynen kielteinen, mutta se ei paisuttele: lähes kahden tunnin vyöry on vakuuttava sellaisenaan.

Ilmankos Chabrol-sivustoilla niin harvoin tähän työhön viitataan. Kaikessa osoittelemattomuudessaan se ei vastaa ranskalaisten ideaalikuvaa itsestään.

Chabrol on kuin hyvä historioitsija. Hän muistaa - tässä paremmin muistuttaa mieliin - sen minkä muut unohtavat.

Se olisi erillissotien Suomessakin hyvä muistaa. Tai olisi kiva, jos joku historioitsija muistaisi muistuttaa.

Ristiriitoja I

Jos mallimaailman neulelaihat mallit eivät saa olla nuorison ihanteita, ja heidät pitäisi korvata julkisesti pullukoilla, miksi lääkärit kampanjoivat vain nuorison lihavuutta vastaan?

tiistaina, huhtikuuta 05, 2005

Kirje

"Dear Dr. Sedergren,

On behalf of the organizing committee, I would like to extend a cordial invitation for you to attend one of the upcoming IPSI BgD multidisciplinary, interdisciplinary, and transdisciplinary conferences.

The first one will take place in Sveti Stefan, Montenegro:IPSI-2005

MONTENEGRO Hotel Sveti Stefan (arrival: 1 October 05 / departure: 8 October 05)Deadlines: 1 May 05 (abstract) / 1 July 05 (full paper)The second one will take place in Venice, Italy:IPSI-2005

VENICEHotel Luna Baglioni (arrival: 9 November 05 / departure: 14 November 05)Deadlines: 1 June 05 (abstract) / 1 August 05 (full paper)

The third one will take place on the Bled lake, Slovenia:IPSI-2005
SLOVENIA Hotel Toplice (arrival: 8 December 05 / departure: 11 December 05)Deadlines: 1 July 05 (abstract) & 1 September 05 (full paper)

All IPSI BgD conferences are non-profit. They bring together the elite of the world science; so far, we have had seven Nobel Laureates speaking at the opening ceremonies. The conferences always take place in some of the most attractive places of the world. All those who come to IPSI conferences once, always love to come back (because of the unique professional quality and the extremely creative atmosphere); lists of past participants are on the web, as well as details of future conferences."

Mikähän tämäkin on?

Einstein postimerkeissä


Turkmenistanissa julkaistu postimerkki, jossa Einstein tavoittelee mailaa baseball-legenda Babe Ruthilta.

Äänekäs historianopettaja

Kuten hyvinvarustetut lukijani muistavat, valtakunnallinen taantumuksellinen vaikuttaja Helsingin Sanomat kuuluu vakiolukemistooni. Koska tiedän teidän toteuttavan Oulun yliopiston entisen historianprofessori Kyösti Julkun neuvoa ja luette sanomalehtenne vain seisoma-asennossa - sillä ei se sen tärkeämpää ole - jäitte ilman päivän sanaa.

Helsingin Sanomat ottaa kollektiivisesti osaa Vuoksenniskan yhteiskoulun historian lehtori Aino Mustosen kuolemaan 89-vuotiaana. Kas näin historiapersoonallisuutta luonnehditaan pikkuilkeästi ja mitä todennäköisimmin tämän nimettömänä kirjoittavan elämässä ensi kertaa sattuvasti ko. henkilön suhteen, sillä kirjoituksesta kaikuu pitkäaikainen vaikeneminen ja salaa takanapäinpuhumisen ylistys. Inhimillisiä piirteitä kaikki ja juuri siksi kirjoitus on mieliinpainuva, ja ansaitsee poikkeuksellisen pitkän siteerauksen, vaikka varmasti julkaisujätti nostaa tästä oikeudettomasta siteerauksesta tekijänoikeuskanteen:

"Opettajana Mustonen oli innokas, äänekäs ja persoonallinen. AV-välineeksi riitti karttakeppi, jonka avulla hän havainnollisti hakkapeliittojen hyökkäykset. Ilman karttakeppiäkin Mustonen oli vaikuttava: kun hänen äänensä raikui marketissa, ymmärsi jokainen mies temmata lakin päästään.

Historiassa Mustosta kiinnostivat sodat. Elämässä hän kannatti rauhallista, säädyllistä, siveellistä ja sivistynyttä käytöstä. Silloin hän kannusti muitakin. Hän ei epäröinyt oikaista, savolaisittain ja kuuluvasti, juhlapuhujia, miesopettajia tai torikauppiaita.

Mustonen tuki uupumatta kuvataiteilijoita. Opettajatovereitaan hän jaksoi muistuttaa taiteen asiasta: 'Ostakee veistoksia! Virkasisaret, ostakee veistoksia!' Taideteoksesta hän oli valmis maksamaan sen mitä pyydettiin, vaikka tutki tarkkaan, mistä liikkeestä sai teepussin tai hapankorpun halvimmalla.

Kulttuurista Mustosella oli tiedot ja varmat näkemykset, joiden esittelyyn hän oli aina valmis. Kun Silkkitie-näyttelyssä oli yleisöä muttei opasta, Mustonen opasti."

maanantaina, huhtikuuta 04, 2005

Parsifalismia

Onneksi en ole ainoa Parsifaliin seonnut. Sven näyttää kajahtaneen täysin, vaikkei siinä mitään erityistä uutta tietenkään ole, ja Timo on Syberbergin pauloissa samantein. En tiedä oliko sunnuntain elokuvatapahtumassa muita aktiivibloggareita, mutta kyllä nelituntinen Wagner-pläjäys tekee gutaa, vaikka viekin kirjoitushalut ja mahdollisen taidonkin.

Parsifalin toisen ja kolmannen näytöksen aikana suunnittelin seuraavan - sanon mieluummin niin kuin ensimmäisen - romaanini juonen. Kun esittelin sitä tänään tupakkahuoneessa, sitä sanottiin ennalta-arvattavaksi, heilautettiin päätä ja lähdettiin kiireesti huoneesta.

Se oli siis hyvä. Vihdoinkin sain aikaan jotain todella tavanomaisen epäsovinnaista. Sen täytyy siis olla nerokasta.

Parsifalin myyttinen minänmuutos naiivista hölmöstä ("Fal-parsi") jumaluuteen on alkanut. Kauan haaveksimani keskiluokkaistumisprojekti saavuttaa nerokkaan huipentumansa, eikä siihen tarvittu lopulta muuta kuin Wagnerin pään halkaiseminen ja Nürnbergin mestarilaulajien "kriik".

Saattaahan tämä olla tietysti flunssanalkuakin. Kun täällä keskustan ulkopuolella elettävässä reaalitodellisuudessa vallitsee hiekkamyrsky. Katuja ei siivota täällä missä ihmiset asuvat, vaan vaan ja ainoastaan siellä, missä he kuluttavat rahansa. Hiekasta saa rahinaa hampaisiin, vatsanväänteitä ja silmiinkin koskee.

sunnuntaina, huhtikuuta 03, 2005

19.10.1959

Keksin hauskan meemin. Googlaa oma syntymäpäiväsi ja ylläty netin tarjonnasta.

Itse löysin tämmöistä, yhden yli kolmestasadasta linkistä:

Der Song "High Hopes" war der Hauptsong in Sinatra´s Film "A hole in the head"/ "Eine Nummer zu groß". Der Song wurde übrigens 1960 mit einem Oscar ausgezeichtet. Die Filmfassung nahm Sinatra mit Co-Star Eddie Hodges am 12.02.1959 auf. Eine Studio-Version mit Hodges und einem Kinderchor nahm Sinatra am 08.05.1959 auf. Diese Fassung erschien auf dem Capitol-Album "All the way" und wurde 1960 für zwei Grammy nominiert. Sinatra sang den Song u.a. am 19.10.1959 in der TV-Sendung "The Frank Sinatra Show".

[High Hopes oli päälaulu Sinatran elokuvassa "Reikä päässä / Yksi numero liian suuri. Laulu palkittiin Oscarilla vuonna 1960. Studioversion Hodgesin ja lapsikuoron kanssa Sinatra teki 8.5. 1959. Tämä esitys ilmestyi Capitol-albumilla All the Way. Se sai vuonna 1960 kaksi Grammy-ehdokkuutta. Sinatra lauloi laulun mm. 19.10. 1959 - eli syntymäpäivänäni - televisiolähetyksessä The Frank Sinatra Show.]

Täytynee hankkia levy! Hauska syntymäpäivälahja on muuten myös täydellinen kopio syntymäpäivänä ilmestyneestä sanomalehdestä. Näkee mihin maailmaan on tullut.

Parsifal

Tänään Orionissa klo 17.45 esitetään Hans Jürgen Syberbergin elokuva Parsifal, joka sai oopperana kantaesityksensä Bayreuthissa vuonna 1882. Ooppera kulminoi niin Richard Wagnerin musiikillisen edistymisen kuin hänen poliittis-uskonnollisen ideologiansa. Syberbergin elokuvaa pidetään parhaana Wagnerin oopperoiden filmatisointina. Silti kyse ei ole vain elokuvasta tai Wagner-filmatisoinnista, ohjaaja tuo esiin kaiken sen, mitä asia hänessä herättää. "Aiva kuten säveltäjä sai inspiraatiotaan keskiaikaisista legendoista halussaan ilmaista ideoita, jotka olivat hänen omaa aikaansa, minä pohjaan käsittelyni sille tosialle, että työ on sata vuotta vanha ja voin sen vuoksi kuvata sen merkitystä ajassa", Syberberg itse totesi.

Parsifal kasvaa myyttisessä maailmassa kieltäymyksen ja itsetuntemuksen kautta vapahtajaksi, pelastaa kärsimykseen tuomitut ja nousee Graalin ritarikunnan kuninkaaksi.

Wagner yhdisti tarinaan kristillistä ja pakanallista symboliikkaa ja sitoi sen yhteen aineksilla idän ja lännen filosofiaa. Wagnerin maailmankuvassa taide ja uskonto sulautuivat toisiinsa, Parsifalista tulee ”näyttämöllinen pyhitysjuhla”, mutta samalla tulee dekonstroiduksi perinteinen sankarikäsitys. Syberbergin versiossa näyttämönä toimii Wagnerin valtava pää, ilmeisesti vähän samaan tapaan kuin yhdessä Hitler-elokuvan lopuista Fedrik "Suuren" valtaisa pää toimii lopun merkkinä. [Adolf Hitler teki itsemurhan ampumalla itseään päähän Fredrikin maalauksen edessä. Ja kyllä, kyllä hän puraisi syanidikapselin halki samalla.]

"Olen etsinyt esteettistä skandaalia yhdistämällä elokuvassa Brechtin eeppisen teatterin opit Richard Wagnerin musiikilliseen estetiikkaan, liittämällä yhteen eeppisen järjestelmän antiaristoteelisen elokuvan ja uuden myytin lait. Asiaan vihityt tietävät, mitä tämä tarkoittaa", Syberberg sanoo itse edellisestä teoksestaan Hitler, elokuva saksasta (1978).

Kundrya Parsifalissa esittää Edith Clever, jonka kasvot ovat tästä lähtien pääosassa Syberbergin myöhemmissä elokuvissa. "Parsifalissa ensimmäinen aspekti palautuu Wagnerin valtavaan päähän joka antaa puheaktille luovan funktion lauluna", Gilles Deleuze kirjoitti (1985) Cinéma 2 -teoksen päätösluvussa, "myytin voiman, jonka suhteen Ludwig, Karl May ja Hitler edustavat vain mitätöntä tai perverssiä hyväksikäyttöä, rappeutumista."

"Toinen aspekti palautuu Parsifaliin, joka kulkee kaikkien visuaalisten tilojen poikka (jotka nekin ovat syntyisin suuresta päästä)", Deleuze jatkaa, "ja joka lähtee kahdentuneena viimeisestä maailmanlopun tilasta samalla kun itse pää jakautuu ja kun tyttö-Parsifal ei enää itse välitä ääntä vaan vastaanottaa koko olemuksellaan vapahtavan äänen." Deleuzen olisi ehkä sittenkin kannattanut käyttää vastaavampaa ilmaisua: kyse ei ole päästä vaan kuolinmaskista, siis konkreettisesta jäljestä Wagnerista, mutta kuitenkin kipsisestä artefaktista. Ja niitä artefakteja tällä matkalla ajan halki Wagnerin kanssa riittää. Caspar David Friedrich, Ingres, Goya, Dürer, Titian, Caravaggio and Bramante ovat taiteilijoita, jotka ovat läsnä ja rekvisiittana ovat tietysti kipsiset tai marmoriset päät herroilta nimeltä Aiskhylos, Ludwig II, Nietzsche, Marx ja Wagner itse.

Deleuze toteaa, että "Syberberg on liittänyt visuaalisen ja äänellisen irrationaalisen syklin informaatioon ja sen ylittämiseen. Vapahdus ja taide, jotka ovat tietämisen tuolla puolen, ovat samalla myös luomista informaation tuolla puolen. Tämä vapahdus tulee liian myöhään (se on yhteinen piirre Syberbergillä ja Viscontilla), se ilmestyy kun informaatio on jo ottanut haltuunsa puheaktit ja kun Hitler on jo kaapannut saksalaisen myytin ja irrationaalisen. Mutta liian myöhään ei ole vain kielteinen asia, sillä se on merkki aikakuvasta siellä, missä aika tekee näkyväksi tilan kerroksellisuuden ja kuultavaksi puheaktin fabuloinnin.

Elokuvan elämä tai eloonjääminen riippuu sisäisestä taistelusta tietotekniikkaa vastaan. Sen vastapainoksi on nostettava kysymys, joka ylittää sen, nimittäin kysymys tiedon lähteestä ja tiedon vastaanottajasta, jolloin Wagnerin pää on henkinen automaatti ja sen Parsifal-pari psyykkinen automaatti."

Parsifal. Saksan liittotasavalta, 1982. 255 min. Ohjannut Hans-Jürgen Syberberg, kuvannut: Igar Luther, puvustus: Veronicka Dorn ja Hella Wolter, lavastus: Werner Achmann.

Näyttelijät: Amfortas: Armin Jordan, Titurel: Martin Sperr, Gurnemanz: Robert Lloyd, Parsifal I: Michael Kutter, Parsifal II: Karen Krick, Klingsor: Aage Haugland, Kundry: Edith Clever.

Laulajat: Amfortas: Wolfgang Schöne, Titurel: Hasn Tschammer, Gurnemanz: Robert Lloyd, Parsifal I / II: Reiner Goldberg, Klingsor: Aage Haugland¨, Kundry: Yvonne Minton.

Prahan sinfoniaorkesterin kuoro ja Monte Carlon sinfoniaorkesteri soittaa johtajanaan Armin Jordan.