KAVAsta tulee KAVI

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) ja Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (MEKU) yhdistyvät vuoden 2014 alussa Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi (KAVI). Sähköpostiosoitteemme ovat 1.1.2014 alkaen muotoa etunimi.sukunimi@kavi.fi
Osoite: Sörnäisten rantatie 25 A, PL 16, 00501 Helsinki

National Audiovisual Archive and Finnish Centre for Media Education and Audiovisual Media will merge from the 1st of January 2014 to form a new organization, National Audiovisual Institute. Our e-mail addresses will change to firstname.lastname@kavi.fi
Address: Sörnäisten rantatie 25 A, P.O. Box 16, 00501 Helsinki, Finland

IDFA - Dokumenttielokuvafestivaali Amsterdamissa

Maailman suurimpiin kuuluva dokumenttielokuvafestivaali IDFA Amsterdamissa toimii tuttuun tapaan erinomaisesti. Järjestelyt olivat ennallaan: akkreditoituneen guest pass (210 e + verot) oikeutti ensinnäkin festivaalin alkupuolella järjestettyihin ilmaisiin teollisuusnäytöksiin (industry screenings) pelkästään passia näyttämällä. Kukin elokuva näytettiin niissä vain kerran, mikä tuotti päällekkäisyyttä ja alkupainotteista matkaa festivaaleille. Paikkaaminen tosin oli helppoa: muihin näytöksiin pääsi helposti varaamalla aamuisin yhdeksän maissa ja sen myötä käytännössä jonottamatta lipun sai haluamiinsa näytöksiin myös seuraavaksi päiväksi. Erillisiä lippuja ei enää printattu, vaan kaikki toimi passin koodia lukemalla. Koska koodi luetaan myös elokuvasalin ovella, festivaali tietää, jos varattuja lippuja jää käyttämättä. Loppuunmyytyihin näytöksiin saattoi yrittää jonottamalla ovella: jostakin syystä tällöin passin koodia ei luettu.

Lippuvarausten lisäksi aamupäivisin ehti nähdä yhden elokuvan, mitä seurasi yleensä kaksi-kolme elokuvaa ennen tungokseen asti täysiä iltakuuden ja puoli kahdeksan välillä järjestettyjä Guest meet guest -tapaamisia, minkä jälkeen ohjelma vaihteli. Tavallisin vaihtoehto oli yhdestä kahteen elokuvaa, vähän elokuvien pituudesta riippuen. Päivä päättyi yleensä noin klo 23. Osallistuin myös yhteen iltatilaisuuteen, skandinaavisen dokumentin iltaan, ja vierailin nuorten END-bileissä samana päivänä.

Kilpailusarjojen elokuvat olivat tuttuun tapaan varsin laadukkaita. Mitään suurta trendimuutosta ei ole tapahtunut: ympäristön kysymykset ja sosiaalisen median läsnäolo ovat edelleen vahvoilla – jälkimmäisten suurin suosikki oli #chicagoGirl – The Social Network Takes on a Dictator. Historiallinen dokumentti oli edelleen vähissä: parasta antia oli Land of Promise, joka kuvasi kompilaation keinoin Euroopan 60 vuoden integraatiohistoriaa. Aineistoa oli saatu siihen Ruotsista, Saksasta, Ranskasta, Hollannista ja Englannista. Visuaalisesti sitä voisi kompata hyvin eri maiden rajoilla Afrikassa ja Euroopassa kuvattu Borders, joka osallistui Alankomaiden kansalliseen kilpailuun.

Televisioon ja festivaaleille äärimmäisen hyvin sopivia elokuvia oli esillä aika liuta: lusikantaivuttelija Uri Gellerin vakoilijaurasta kertova dokumentti The Secret Life of Uri Geller: Psychic Spy sekä nyrkkeilijä Muhammed Alin muslimiuraan painottuva The Trials of Muhammed Ali. Uskoisin, että myös Errol Morrisin uusin, Yhdysvaltain pitkäaikaisen puolustusministeri Donald Rumsfeldin haastattelulle perustuva The Unknown Known kelpaa televisioon. Toivottavasti myös The Pipeline, Vitaly Manskiyn – näin Suomessa tutun Vitalin nimi oli krediiteissä kirjoitettu – verkkaisa, mutta hienosti etenevä kuvaus kaasuputken varrelta Siperiasta Saksaan, saadaan nähtäväksi myös Suomessa.

Vaikka historiallisten elokuvien määrä on vähentynyt, monet elokuvista liittyvät ajankohtaisiin kansainvälisiin teemoihin. Afganistan oli yhä esillä, Syyrian ja arabien kansannousuja kuvaavat elokuvat ovat syventyneet teemoihinsa entistä useammin yksilötarinoiden ja vähemmistökertomusten muodossa. Putinilaista Venäjää monin tavoin kritisoivat elokuvat jatkoivat vyöryään Amsterdamin valkokankaille. Kiina oli monien elokuvien kohde; yksi hauskimmista oli leppoisa kuvaus keski-iältään maailman vanhimmasta jazzbändistä: As Time Goes By – Shanghai saa toivottavasti esityksiä myös Suomessa. Ymmärsin, että ainakin DocLounge on esittämässä kotiarestissa olleesta kiinalaisesta toisinajattelijasta kertovan elokuvan Ai Wei Wei – The Fake Case vielä ennen joulua.

Eri tavoin positiivisia fiboja syntyi myös elokuvasta Coach Zoran and His African Tigers. Se on riemukas jalkapalloelokuva uuden valtion, Etelä-Sudanin vaikeuksista saada pystyyn maan arvolle sopiva voittoisa jalkapallomaajoukkue. Kokeneen serbialaisen valmentajan persoona oli valloittava myös livenä: ulkoisesti hän muistutti Nikita Hrustsevia eikä räiskyvyyttä puuttunut. Verkkaista viihdykettä takasi latvialaisen Ivars Seleckisin elokuva Capitalism at Crossroad Street, Riian laitamilla olevan kadun asukkaiden maailmaa lempeästi tarkasteleva seurantadokkari, joka on jatkoa hänen kahdelle aiemmalle elokuvalleen samalta kadulta aiemmilta vuosikymmeniltä. Nyt järjestelmän muutos oli kääntynyt ensimmäiseen kunnon lamaan ja toimeentulo Latviassa oli taas tiukempaa kuin moneen vuoteen.

Urheiluelokuvat olivat hyvin esillä: jo mainitun Muhammed Ali -elokuvan lisäksi lumilautailun vaarallisuudesta kertova The Crash Reel itketytti katsojia trendikkäästi. Parhaimmat katselijat kertoivat vollottaneensa elokuvan mittaan vähintään viisi eri kertaa. Avoin kyynelehtiminen yhdisti suurta osaa elokuvista: ajatus kohtauksen hillitystä leikkauksesta kyyneleen puristuessa esiin on unohdettu täysin – nyt valkokankailla todella itketään pitkään ja hartaasti elokuvassa kuin elokuvassa. Urheiluvammoista kertovat elokuvat eivät ole Suomessa päässeet esille, vaikka ne ovat olleet kovin ajankohtaisia - esimerkiksi jääkiekon parissa käydyssä keskustelussa -  ja sitä paitsi hyvin tehtyjä. Tässä tulee siis jälleen kerran turha suositus satunnaisille ostajille.

Kovaa, kyyneletöntä todistusta esitti Esther Hajdún elokuvassa Judgment in Hungary, unkarilaisessa parituntisessa koosteessa vuosia kestäneestä oikeudenkäynnistä, joissa tuomiolla olivat romaneita murhanneet uusnatsit. Jose Antonio Vargasin Documented taas kuvasi Yhdysvaltojen laittomien siirtolaisten kamppailua tulla hyväksytyksi maahan, jossa he ovat oleskelleet ja tehneet työtä suurimman osan elämästään. Lapsena Filippiineiltä maahan muuttanut Vargas oli tunnettu journalisti – ja silti ”illegaali”.

Epäonnistuneempia tapauksia olivat eteläafrikkaisesta maanviljelijäperheestä uudessa tilanteessa kertova I, Afrikaaner ja keksitystä mediahypestä kertonut vaatimaton tarina Broadcasting the End - A Tale About a Magic Mountain. Heikkoihin tapauksiin kuuluivat Italian Mussolinin ajan imperialismista kertova kooste The Barbaric Land ja omasta syystäni Niek Koppenin jättipitkä The Battle of Java Sea (1996), jonka haastatteluosuudet olivat pääosin hollanniksi ilman tekstitystä: vanhat ihmiset puhuvat onneksi usein hitaasti ja ellei kyseessä ollut laivaston terminologia, jotain siitä saattoi ymmärtääkin muiden kielten perusteella. Aivan kaikkea näkemääni en jaksa nyt ulkomuistista luetella, paitsi että juuri nyt mieleen pilkahtivat sekä lyhyt The Brick, joka kertoi sujuvalla otteella aasialaisesta käsityöstä tiiliskivien parissa että Torre David, jonka aiheena asunnonvaltaajien täyttämästä pilvenpiirtäjästä Venezuelan pääkaupungin Caracasin keskustassa. Jälkimmäisen tekijät suunnittelevat jättipitkää elokuvaa maailman eri slummeista, mutta työstävät sitä lyhyt elokuva kerrallaan.

Täysin tai osittain suomalaisia elokuvia oli runsaammin kuin moniin vuosiin. Supermenestystä ei tullut: Tonislav Hristovin keskipitkien elokuvien sarjassa esitetty hauska Soul food stories tuli shortlistatuksi eli tämä bulgarialais-suomalainen yhteistuotanto pääsi kolmen parhaan joukkoon. Miia Tervon opiskelijasarjassa esitetty Santra veti hyvin yleisöä, Ann-Karin Grönroosin keskusteltu ja kriittisestikin arvioitu Ecopolis China samaten. Jo aiemmin näkemäni Susanna Helkeen The American Vagabond, joka palkittiin vastikään Yhdysvalloissa, oli päässyt IDFA:n Reflecting Images: Masters -sarjaan – katsojia ei liene puuttunut silläkään. Suomi-kritiikkiä ennen festivaalia esittänyt Paul Anders Simman ohjaama Olga kilpaili keskipituisten dokumenttien Mid-Length Competition -kilpasarjassa.

Yleisradion Tarinateltan metodilla toteutettu, Benjamin Orozan ohjaama Voices of El Alto kilpaili sekin keskipituisten dokumenttien sarjassa. Thomas Balmésin ohjaaman Happiness -dokumentin näytöksiä en saanut sovitetuksi ohjelmistoon. Suomalaisia tekijöitä oli toki mukana muissakin kansainvälisissä hankkeissa. Paikan päällä oli lukuisasti sekä nuoria tekijöitä että kokeneempia tuottajia pitchaamassa omia elokuviaan ja myös suomalaiset dokumenttia esittävät festivaalit olivat sankoin joukoin näyttäytymässä kollegoilleen ja tekijöille.

25 elokuvaa ja monta elokuva- ja elokuvapolitiikkakeskustelua rikkaampana paluu Suomeen oli helpotus: Helsingin lyhytelokuvafestivaalien tarjoama penkkiharjoittelu johdatteli mukavasti tiiviiseen dokkariviikkoon Amsterdamissa, joka toteutui rankasta päiväohjelmasta huolimatta kivuttomasti ja säryttömästi.

Heikki Kahila Orionissa 3.12.

Ti 3.12. klo 14 Orionissa (Eerikinkatu 15) kotimaisen television legendaa Heikki Kahilaa haastattelee Markku Veijalainen. Eikä maksa mitään.

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 74: PETER VON BAGH

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 74: PETER VON BAGHIN Muisto vuodelta 1987.

Orinissa keskiviikkona 13.11.2013 alkaen kello 17:00. Liput http://www.kava.fi/verkkokauppa/saatavuus/5553/201311131700/DOKUMENTIN-YTIMESS-74-PETER-VON-BAGH/

                

MUISTO – ITSENÄISEN SUOMEN ENSIMMÄISTEN VUOSIEN KERTOMUS 1-4 • dokumenttielokuva • Vuosi 1917 • Veli veljeä vastaan • Voittajat ja voitetut • Itsenäisen Suomen ensimmäinen kesä • digibeta

 

Peter von Baghin suunnittelema ja ohjaama Muisto – Itsenäisen Suomen ensimmäisten vuosien kertomus valmistui television opetusohjelmaksi vuonna 1987. Neliosainen TV-sarja rakentuu haastattelujen varaan, mikä oli omana aikanaan varsin poikkeuksellista.

Dokumenttielokuvissa historiadokumentit olivat toki jättäneet aiemmin vallalla olleen selostuksen varaan rakentuneen menneisyyden formaatiksi, ajatellaan vain Antti Peipon, Angelina Vásquèzin, Pekka Lehdon ja Pirjo Honkasalon pioneeritöitä 1980-luvulla, mutta kovin tavallista ei ollut, että erilaisista poliittisista, sosiaalisista ja kielellisistä ympäristöistä tulevat henkilöt kertovat kameralle omiin kokemuksiinsa perustuvia tarinoita. Muisto on paitsi 1980-luvun dokumenttielokuvalle tyypillisesti muistin teemaa televisioon vahvasti tuova teos, mutta samalla myös vuosia 1917–1918 kokoava varhainen ”tarinateltta”.

Opetusohjelmaluonteesta huolimatta auktoritatiivinen selostus, juonnetut historian faktat, on jätetty kokonaan pois pelkkien välitekstitiivistysten korvatessa ne, eikä haastatteluita katko myöskään kysymykset tai haastattelijan subjektiivinen läsnäolo. Katsojan jakamattoman huomion saavat lähietäisyydeltä kuvatut kokeneet ja tuntemuksia välittävät kasvot, jotka sanovat ”minä tiedän sen, minä olin siellä”. Muuta visuaalista materiaalia, valokuvia ja elokuvia, käytetään vain hillitysti: pääosassa ovat dokumentin esiintyjät. Elokuvan käsittelemän ajan musiikki ja tarkoin kuvan ilmapiiriä korostamaan valitut äänitehosteet ovat vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin dokumentin nykypäivää.

Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, 13.11.2013

Hurjaa menoa leffateattereissa

Marraskuussa elokuvateattereissa on peräti kuusi kotimaista ensi-iltaa. Ensimmäisenä ehätti Pirjo Honkasalon Betoniyö ja toinenkin, Rax Rinnekankaan Luciferin viimeinen elämä, on jo elokuvateattereissa. 15.11. vuorossa on Jari Halosen Kalevala – Uusi aika, 20.11. markkinoille saapuu Zargos Manucharin Salpa, ja 22.11. Jarmo Lampelan Nuoren Wertherin jäljillä. Vilkkaan avajaiskuukauden päättää 29.11. Pekka Lehdon elokuva Kalervo Palsa ja kuriton käsi. Käykääpä katsomassa.

Peter von Bagh, Olavi Virta ja Paavo Nurmi tänään

Myrsky on laantunut. On Dokumentin ytimessä -ilta Orionissa, aiheena Peter von Bagh, esitysvuorossa ovat dokumentit kohdehenkilöinään Olavi Virta ja Paavo Nurmi.

Ilkka Kippolan vuoro juontaa, ja Petterikin saattaa olla paikalla - viimeksihän ohjaajaa vähän haastattelinkin.

Tänään Orion (Eerikinkatu 15, Helsinki) alkaen klo 17.

Elokuvien esittelyä ja liput, joita saa myös paikan päältä: http://www.kava.fi/esitys/dokumentin-ytimessa-73-peter-von-bagh/7859

Orionissa keskiviikkona

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 72: SUOMEN ELOKUVASÄÄTIÖN DOKUMENTTIPROJEKTI 1988-89

16.10.2013 keskiviikko 17:00

Keskiviikkona Orion kutsuu jälleen: http://www.kava.fi/esitys/dokumentin-ytimessa-72-suomen-elokuvasaation-dokumenttiprojekti-1988-89/7818.

Tulkaa, tulkaa kaikki. Viestiä saa levittää.

London - The Modern Babylon

Me tulemme taas. Kannattaa merkata kalenteriin jo nyt aikamäärä 2.10.2013 klo 17.00. Silloin Orionissa (Eerikinkatu 15) esitetään kymmenvuotiaan sarjan luonteelle poikkeuksellinen tapaus: elokuva jolla ei ole suoria yhtymäkohtia suomalaiseen dokumenttiin. Mutta kun tämä on niin hyvä. Siksi.

Dokumentin ytimessä 71. Kaupunkidokumenttien aatelia. London: The Modern Babylon

 

Kaupungit ja kaupunkilaisuus puhuttavat meitä kaiken aikaa. Ei ole vaikeaa hyväksyä käsitystä jonka mukaan mikä tahansa kaupunki, vaikkei olisi edes suurkaupunki, muuttuu koko ajan. Kaupunki on olemassa, mutta on kovin vaikeaa määritellä sitä, mikä on kulloinkin se oikea kaupunki.

Mutta kaupunkilaisuudesta sen sijaan voi pitää kiinni, vai voiko? Ketkä ovat oikeita stadilaisia? Tämä asia on aivan yhtä epäselvä kuin kaupunki itse. London: The Modern Babylon on periaatteessa elokuva ”oikeista lontoolaisista”, mutta onko sen ainoa päätelmä lopulta, ettei oikeita lontoolaisia ole eikä ole koskaan ollutkaan. Käsitteenä tai terminä ”oikea lontoolainen” on vain myytti, sillä kaupunki ja kaupunkilaisuus muodostavat kaiken aikaa muuttuvan prosessin. Lontoo on Babylon, jossa maahanmuutto, assimilaatio, poliittiset, rodulliset ja vaikkapa sukupuoli- ja sukupolvijännitteet ovat jatkuvaa todellisuutta. Kaupunki on elämää suurempi kokemus, joka ei pysy hetkeäkään samanlaisena.

Rock- ja punk-elokuvillaan tunnetuksi tullut Julian Temple etenee elokuvassaan kronologisesti 1890-luvulta nykypäivään. Hänen otteensa ei ole rauhallista elokuvaessee-tyyliä. Temple etenee nopeilla ja leikkisillä leikkauksilla assosiaatioiden ja alluusioiden verkossa, jotka yhdistävät tai asettavat vastakkain nykypäivän ja menneisyyden ilmiöitä ja tapahtumia. Näkemys ei sievistele: rasismi, väkivalta ja ennakkoluulot ovat osa lontoolaisten kokemaa historiaa. Sekä tunnetut että aiemmin tuntemattomat kommentoijat kertovat sekä haastatteluin että arkistonauhoilta omia muistikuviaan ja näkemyksiään – radikaalit suffragetti-näkemyksensä säilyttänyt Hetty Bower oli haastattelua tehtäessä kunnioitettavasti 107-vuotias. Musiikki on ohjaajan persoonalliselle otteelle tutulla tavalla mukana rytmittämässä maan järähtelyä kulttuurin muutoksissa 1950-luvulta 1970-luvulle.

Ohjaajan yli 6000 työtunnin rupeama on kannattanut. Kompiloitujen kuvien rytmikäs aikamatka ei koskaan lakkaa vaan siivittää yli kaksituntiseen aristokraattiseen, nautittavaan elokuvalliseen kokemukseen. Valitsipa tarkastelukulmaksi elokuvan teknisen nerokkuuden tai intellektuaalisen kekseliäisyyden, on selvää, että London – The Modern Babylon on kaikilla mittapuilla nykyisten kaupunkidokumenttien aatelia

Iso-Britannia 2012. Tuotantoyhtiö: BBC Arts, BBC Films, The BFI, Nitrate London. Lisäksi: Air-Edel Assosiates (musiikkipalvelut), Aslan Charles Kousetta (oikeuksien selvitys), Jane Moore Solicitors (tuotannon laillisuusselvitys). Tuottajat: Julien Temple, Amanda Temple, Stephen Malit. Yhteistuottajia: Rosa Bosch, George Hencken. Jälkituotannon johto: Tom Custing. Ohjaus ja käsikirjoitus: Julian Temple. Kuvaus: Steve Organ. Musiikki: Jc Carroll. Musiikin johto: Maggie Rodford ja chantelle Woodnuff. Leikkaus: Caroline Richards. On-line editoija: Des Murray. Ääni: Kim Tae Hak (ääniefektileikkaaja), Dan Johnson (äänileikkaaja ja -mikseri), Nas Parkash (voice-overin äänittäjä), Kieron Wolfson (nimellä Kieron Teather, äänittäjä). Kertoja: Michael Gambon. Esiintyjät: Hetty Bower, Tony Benn, Lil Snoddy, Michael Horovitz, Molly Parkin (haastateltuja), Miss Marsh, Malcom McLaren, Barbara Cartland (haastatteluja arkistomateriaalista). Helsingin ensiesitys: 2.10.2013 Orion (Kava).

Jari Sedergren 2.10.2013

Tulevaisuus on naisohjaajilla

Talvisota, Pahat pojat, Matti ja Rukajärven tie. Sotilaita ja poikia. Ne ovat viimeisen neljännesvuosisadan ainoat kotimaiset elokuvat, jotka ovat saaneet yli 400 000 katsojaa elokuvateattereissa. Nyt sitten kotimaisittain huiman rajapyykin saavutti ensimmäistä kertaa naisohjaaja. Johanna Vuoksenmaan mainion ja hauskan elokuvan 21 tapaa pilata avioliitto virallinen katsojaluku on tällä hetkellä 400 164.

Nuoret naisohjaajat ovat nousussa. Indiewire-lehti julkaisi äskettäin oman listansa kymmenestä "sankarittaresta", kuten he halusivat sen nimetä. Miksiköhän? Kun Hollywoodin ohjaajatilastot ovat mitä ovat, on kai tunnustettava, että sankariteko se on naiselle päästä siellä ohjaamaan. Tosin nuo listan kiinnostavat nimet tekevät elokuvansa ihan muualla.

Suomessa naisohjaajat ovat olleet pinnalla erityisesti dokumenttien ohjaajina, mutta kyllä fiktiotakin on väännetty ihan menestyksellä. Keskitynkin tässä fiktioon, jonne naisohjaajat ovat tuoneet vastikään edesmenneen ystäväni Hannu Waaralan sanoin ”uudenlaista tunneviritystä, sensibiliteettiä ja atmosfääriä”. Tällöin on tehty usein moderneja perhetarinoita, joiden ”intuitiiviset ja aavistuksenomaiset sävyt” ovat luontevasti läsnä juuri nuorten naisohjaajien töissä.

Glory Leppäsen (1930-luku) ja Ansa Ikosen (1940-luku) sekä Ritva Arvelon (1960-luku) ajoista on siis tultu paljon eteenpäin. Eija-Elina Bergholm on tehnyt mittavaa jälkeä elokuvan ja elokuvatun teatterin parissa, vaikkei häneltä paljon muuta muisteta kuin esikoisohjaus Marja pien (1972). Pirjo Honkasalo oli ensimmäinen ohjaaja-Jussin saanut nainen - Tulipäätä ohjasi 1981 myös Pekka Lehto.

1980-luvulta lähtien alalla ohjaajana toiminut, lastenelokuvistaan tunnettu Päivi Hartzell (Lumikuningatar, yhdessä paljon lastenelokuvien kanssa tehneen Liisa Helmisen kanssa Kuningas, jolla ei ollut sydäntä) ja varsinkin 1990-luvulta mukana ollut Auli Mantila (Neitoperho, Pelon maantiede, Ystäväni Henry) ovat kunnostautuneet myös tuottajina, joissa naisten edustus on nykyään varsin suuri genrestä riippumatta.

Marja Pyykkö (Sisko tahtoisin jäädä) on tehnyt juuri markkinoille uuden elokuvan Kekkonen tulee, Minna Virtanen on Levottomat 3 -elokuvan jälkeen työskennellyt tv-sarjojen parissa kuten monet muutkin. Maria (myös nimellä Marja) Ruotsala on ohjannut televisiossa hienon Iloinen talo-sarjan. Saara Saarelalla on jo pitkä ura, viimeisin elokuvafiktio Väärät juuret (2009) ei ehkä saanut ansaitsemaansa huomiota. Tuore tohtorisnainen Saara Cantell on vakiinnuttanut asemansa pitkän fiktion tekijänä. Sen varmisti pienimuotoinen mutta taitavasti arkisten yksityiskohtien todistusvoimalla rakennettu Tähtitaivas talon yllä vuodelta 2012.

Lenka Hellstedt palasi elokuvafiktion pariin viime vuosituhannen lopun nuorisoelokuvalla Minä ja Morrison -leffan jälkeen vähälle huomiolle jääneellä kasvuelokuvalla Maata meren alla (2009). Lehdistön suurin lupaus on epäilemättä ollut Zaida Bergroth, jonka lapsi- ja nuorisokuvaukset elokuvissa Skavabölen pojat ja Hyvä poika kohahduttivat. Kaisa Rastimo teki elokuvia harvakseltaan vuoden 1995 esikoisensa Suolaista ja makeaa jälkeen: neljäs pitkä, nuorisoa tavoitellut Myrsky ilmestyi 2008. Rastimo ohjasi supersuositun Heinähatun ja Vilttitossun. Vastaavasta suosiosta on saanut nauttia myös Mari Rantasila Risto-Räppääjä -elokuvilla

Instituutiot tuntevat nykyajan velvoitteensa. Maarit Lalli sai ehkä hieman yllättäen ohjaaja-Jussin tänä vuonna raikkaalla nuorisokuvauksellaan Kohta 18. Suomen elokuva-ala seilasi tässä tukevasti Amerikan perässä, sillä ensimmäisen ohjaaja-Oscarin voittanut nainen Kathryn Bigelow ehti saavuttaa tunnustuksen jo 2010. Jussi oli epäilemättä tunnustus yleisemminkin siitä, että juuri naiset ovat lasten ja nuorten kuvaajina mieskollegoitaan tarkempia ja ehjempiä, vailla raivoisaa aggressiivisuutta ja käsittämättömän suuren roolin saanutta tuhovimmaa.

Alalle tulee aika ajoin uutta transnationaalia voimaa. Yhdysvalloissa kouluttautuneesta Vivi Friedmanista (The Family Tree) kohuttiin esikoiselokuvan yhteydessä. Hän kuitenkin menehtyi vakavaan sairauteen vain 44-vuotiaana tammikuussa 2012. Italialais-suomalainen Anne Riitta Ciccone ohjasi kiinnostavan elokuvan Marjan rakkaus jo muutama vuosi sitten. (Hänen myöhempää leffaansa nimeltään Il prossimo tuo en ole onnistunut näkemään.)

Viime vuosina nuoret naiset ovat kahmineet palkintoja sekä dokumentin että lyhytfiktion alueella varsin usein. Elokuvakouluissa kasvaa aidosti kansainvälinen sukupolvi, jossa naiseudesta ei ole ainakaan haittaa.

Vuoksenmaan ja Lallin esimerkit eivät ole poikkeuksia. Tulevaisuus on epäilemättä naisten.

Hei, me jankataan (sillä helle painaa)

Kyllä on sitten helteellä vaikea saada aikaiseksi mitään järkevää. En pystynyt lukemaan kuin kolmisensataa sivua ja kirjoittamaan kahdesta tarvittavasta lausunnosta puolet ennen kuin lämpö parvekkeella ylitti sietokynnyksen. Jos olisin pystynyt puolet parempaan, olisi urakka ollut jo voiton puolella. Nyt pitää jatkaa huomenna ja vielä perjantainakin, että lauantaina on iskussa elokuvaväitöksessä Turussa. Toivottavasti sää pysyy yhtä lämpimänä, sillä lämmössä on paljon kivempi epäonnistua aikataulussa.

Mutta ei ole helppoa muillakaan. Timo ei ole Heikki, sillä kun hän menee torille selvittämään swap-operaatioita ja muita hienoja termejä, siinä voivat kansan- ja työkansanmiehet olla yhtä ihmeissään kuin me harvat, jotka Hesarin persuilmoituksen oikeasti lukivat puolipisteineen päivineen.

Pitkän matematiikan C:n kirjoittanut maisteri Soini on epäilemättä saanut kirjoitukseensa hiukkasen konsulttiapua Erkki Havansilta, pantti-ja vakuusoikeuden erikoisasiantuntijalta, prosessioikeuden täysinpalvelleelta emeritusprofessorilta ja nykyiseltä perussuomalaisten eduskuntaryhmän oikeudelliselta asiantuntijalta, eli jokseenkin ilmiselvästi pätevältä herralta eikä työmieheltä. Urpilaisella on myös matematiikan arvosana cum laude approbatur eli ihan kiitoksin hyväksytty, mutta lyhyestä matematiikasta.

Paljon helpompi kuin Soinin mutkaisaa ymmärtämystä on snaijata valtiovarainministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäen sanomaa: Suomen kreikkalaispankeilta saamista vakuuksista voidaan pitää kiinni kaikissa tilanteissa. Poliittisesti on tietysti huomattava, että Urpilainen ei ole ikinä tehnyt niin oikein, kuin valitessaan näihin hommiin Hetemäen, kunnon pätevän porvarin, jota vastaan kukaan ei uskalla käydä, eikä varmasti työmieheksi nimitellä.

Vaikka oma matematiikan laudaturini oli lyhyt, niin voin ihan takuuvarmasti vakuuttaa, että jos nämä vakuudet ovat spekulaatiota, niin tämä keskustelu on metaspekulaatiota eli spekulaation spekulaatiota. Jos siihen vielä kesäloman jälkeen kerätään kierroksia, niin kuin tietysti tuotonvaihtoon luottavassa persumaailmassa ajatellaan, niin ei ole kaukana ajatus, että hei, me jankataan.

Elämä ei ole pelkkiä vakuuksia. Meillä on helle ja häät, Keski-Euroopassa melkein hautajaiset, tai ainakin kaupunkien upottajaiset. Ei siinä mitään uutta ole, 500 vuotta sitten piteli yhtä pahoja ilmoja.

Oletteko muuten huomanneet, että Kiinassa ollaan hissuksiin, kun Tienanmenin verilöylystä tuli taas tasan vuosi lisää. Nettisensuuri sensuroi kaiken mahdollisen, jopa hakusanat tänään, huomenna tai illalla. Hauskinta on se, että kieltolistaan kuului myös "suuri keltainen ankka". Miksikö? Joku älypää - sensuuri tekee vastustajan nokkelaksi - oli älynnyt laittaa siihen kuuluisaan kuvaan, jossa ostoskassilla varustettu mies pysäyttää tankkirivistön, tankkien paikalle ankkoja.
Klikkaa tätä linkkiä niin näet kuvan

Elokuvan juhlaa Sodankylässä

Sodankylä tiedottaa:

AKI KAURISMÄEN UUTUUS SODANKYLÄSSÄ

Aki Kaurismäen uusi ohjaustyö Tavern Man, pääosassa Ilkka Koivula, saa odotetun Suomen ensi-iltansa, kun neljän kansainvälisen huipputekijän episodielokuva Historic Centre esitetään Sodankylän elokuvajuhlilla 12.-16.6. Elokuvan muut ohjaajat ovat 104-vuotias portugalilainen Manoel de Oliveira, hänen maanmiehensä Pedro Costa ja espanjalainen Victor Erice.

Samalla nähdään Kaurismäen 1988 filmaama, mutta vasta viime vuoden lopulla valmistunut 18-minuuttinen musiikkifilmi Bluesia Pieksämäen asemalla, pääosissa Juice Leskinen ja kumppanit. Sodankylässä esitetään myös Peter von Baghin uusi dokumenttifilmi, Oulu-aiheinen Muisteja, joka esimerkiksi Helsingissä tulee ensi-iltaan syyskuussa.

Aiemmin ilmoitettujen kotimaisten helmien, Pekka Lehdon Kalervo Palsa ja kuriton käsi -elokuvan ennakkoesityksen sekä Anssi Mänttärin Romanssi-elokuvan maailmanensi-illan, lisäksi festivaalilla nähdään ensi-illat Jan Forsströmin esikoispitkästä Silmäterä sekä Jarkko T. Laineen ja J-P Passin ”novellielokuvasta” Ajomies. Lehto, Forsström ja Mänttäri myös saapuvat Sodankylään.

Vuoden tekijävieraisiin kuuluvat lisäksi Kerron sinulle kaiken -elokuvan ohjaaja Simo Halinen, dokumenttiohjaajat Mika Ronkainen (Laulu koti-ikävästä) ja Ville Suhonen (Metsän tarina), näyttelijät Krista Kosonen (Kaikella rakkaudella) ja Janne Reinikainen (Palsa) sekä kokeellisen elokuvan esitaistelija Mika Taanila lyhytfilmeineen.

Lyhytfilmeistä ensi-iltansa saavat Joonas Rutasen Huulilla, Heikki Kujanpään Taskuparkki, Rax Rinnekankaan Åken takki ja Mikko Myllylahden Käsilaukku. Tekijöistä ainakin Rutanen ja Kujanpää saapuvat Sodankylään.

Festivaalilla nähdään taas kaikki vuoden parhaat kotimaiset pitkät elokuvat sekä valikoima lyhytfilmien kermaa. Klassikoitakin nostetaan jälleen esille: Rauni Mollbergin Milka nähdään sopivasti kirjailija Timo K. Mukan kuoleman 40-vuotispäivän tuntumassa ja Hannes Häyrisen Iskelmäketju riemastuttaa perinteisessä karaokenäytöksessä.

Kansantaidetta ja pelkoja

Parvekkeelle aamuseitsemältä kantautunut luontoääni oli siinä määrin erikoinen, että ei sitä voinut tunnistaa. Siinä oli karheutta kuin se olisi ollut sordiinoa käyttänyt, laulukoulun käynyt kurkkukipuinen huuhkaja, murinaa enemmän kuin kurlutusta, mutta olisi se voinut olla myös koiranpentu. Toisteisuus viittasi kuitenkin totta vie lintuun - yhden muunnelman siitä sai irti. Yleisradion tarjoamat parisataa viikon luontoääntä eivät tuoneet asiaan ratkaisua. Hitaahko tyt-ty-dyy-dyy oli sen rytmi. Piti kesken tämän mennä uudestaan kuuntelemaan, mutta nyt äänessä oli jo kesän ensimmäinen pensasleikkuri, tuo moottorisahan pikkuveli ja kesäaamunrakastajan pelottava äänimaisema.

Aamun paljastuksia oli se, että Finnairia siivittää uuteen nousuun ukrainalainen kansantaide. Koska olen Johnny Be Good -kappaleen kuullut ja kokenut karaokekuiskaaja, en mene sanomaan, että kyse olisi kopiosta. Esimerkiksi karaokessa on joskus hyvin vaikea sanoa, onko saataville saatetussa kyse tarkalleen se, mitä näyttäisi olevan, vaan erittäinkin omaperäisestä uussävellyksen järistyttävästä tulkinnasta, vaikka soundimaiseman mielikuvia olisikin etukäteen muokannut ihan tuttuna pitämänsä esityskappaleen nimi.

Sen verran kyyniseksi Marimekon ja Finnairin kuvia katsellessani kuitenkin tulin - en siis järkyttynyt kuten auringosta väriä ottanut lehdistömme taas aivan väärin tunteilee ja lukijoitaan tunteiluttaa -, että tulin ajatelleeksi sinivalkoista lentokonetta ilmalaivana ja jouduin valittaen toteamaan, että rotat ovat jo sen jo jättäneet, päin vastoin kuin kansantaiteessa, jossa ne ihan selvästi piipertävät tyylitellyssä metsässä. Myönnän, että tämä on hyvin naiivi kannanotto.

Kielikorva on saanut olla taas tarkkana. Meitähän värisytetään milloin milläkin kielillä, jotka sitten orkesterin lailla kaikuvat korviimme joka puolelta ja muodostavat mielipideilmaston. Viime vuosina muotitermeihin on lukeutunut esimerkiksi kiusaaminen, jonka kohteeksi joutumisen välttyminen on elämänmittaisessa hankkeessa todella vaikeata, sillä jokaisella on kaveri, joka on joskus töninyt.

Nyt emme enää puhu kiusaamisesta. Uudet termit ovat pelko, pelottelu ja sen vastapainona uskallus. Kiusaamisesta on siirrytty pelottelemaan. Pelko ja pelottelu ovat vihapuheen motiiveja ja siitä ovat saaneet viime päivinä osansa monet ulkomaanelävät, kuten lähes tuhannen vuoden ajan Suomessa pesineet suomenruotsalaiset, joita tappouhkausten vyöry on nyt sitten kohdannut.

Pelotteluun taipuvaisia ja pelkoa herättäviä mielipiteitä onkin ollut viime aikoina markkinoilla varsin paljon. Niitä on perusteltu sillä, että mielipiteitä saa ja pitää voida esittää. Mutta palaan tässä asiassa tieteestä opittuun: toiset mielipiteet ovat parempia kuin toiset analogiana sille, että toiset argumentit ovat parempia kuin toiset. Mielipiteet eivät totta vie ole tasa-arvoisia. Journalismissa pelon herättämistä - esimerkiksi uhkaavan kuoleman kautta - on perinteisesti nimitetty vastaanottajan tai lukijan tai katsojan emotionaaliseksi kiristämiseksi.

Ajatellaanpa lopuksi tätä Tanskanmaalta eli Hamletista kopioitua soinilaista mätää kukkoa. Kun persu mielipiteensä mukaisesti heiluttaa - omin sanoin uskaltaa heiluttaa - perhearvolippua Ranskan vierailullaan, niin mitä siitä on loppupeleissä sanottava. Vastustaako hän homoliittoja vai puolustaako perinteistä aviolittoa? Kas siinä pulma. Näemmä lehdistöllekin.

Kesän peruuttaminen on peruutettu

Raotin varovasti parvekkeen ovea. Vastaan hyökäisi lämmin aalto, josta ehdin nautiskella täysin siemauksin viitisen sekuntia ennen kuin allergia iski. Kun siitä medikalisoiduin maailmanvälinein tokenin, saatoin edelliseen bloggaukseen vedoten todeta, että kesän peruuttaminen on peruutettu.

Parveke on varjon puolella näin aamuisin, mutta päätoimittajasta irtioton tehnyt lehti lupasi 22 edesmenneen herra Celsiuksen astetta ja väitti UV-säteilyn tasoksi viisi, joka vastannee pilvipoutaista eteläisessä Euroopassa ja lupaa perskohtaisesti nippa nappa d-vitamiinitason korjausta. Betoniulokkeelle voinee kuitenkin kynän ja kumin kanssa itsensä hilata, kun muistaa villasukat. Paketteja mukana on kaikkiaan kolme, kussakin viitisensataa sivua, niistä muutama sata omin kätösin raapustettua. Sata litraa kahvia riittänee kyytipojaksi.

Soittelivat eilen vielä yhdestä paketista. Olin ollut heräteostoksilla netissä. Luottamukseni Suomen kesään osoittautui vahvaksi, sillä hankin summassa omasta mielestäni stailin panamahatun. Kuuden miehen vartioitu yksikkö on tuomassa sitä tänään ulko-ovelle suoraan lentokentältä. Koska ette kuitenkaan pärjää kapakkavisoissa - sanon tämän takavuosien SM-joukkuekisan kahdeksannen sijan tuomalla varmuudella - kerrottakoon, että kysessä on Carludovica palmata. Panamahatut tehdään siis panamapalmun lehtiliuskoista. Siksi niitä kutsutaan panamahatuiksi.

Unohdin taas, että tämä ei ole puhe Al Gorelle. Kolme toistoa ja lyhyitä lauseita. Lyhyet lauseet kannattaa toistaa. Mieluummin kolme kertaa. Melonit ja lippalakit.

Päätoimittajien ja ministerien vaihtoviikot ovat sujuneet näin piippuhyllyltä tarkastellen mainiosti. Tiivistän tässä yleisimmät kommentit laatulehdistöstämme. Uudet ministerit ovat sutjakassa kunnossa ja kelpasivat hyvin täyttämään imagotehtäväänsä tulevissa vaaleissa pirtsakalla tyttömäisyydellään. Uudeksi raittiiksi ja uskonnolliseksi päätoimittajaksi valittaneen rasvanahkainen duunari, joka osaa kallistaa päänsä savupiipputeollisuudesta vapautuneiden köriläiden puolesta persutuntumalta. Kuuntelemaan lukijan ääntä sydämellä, järjen ääntä hupenevasta toimituksesta ja Herran ääntä yhtiön hallituksesta.

Kesä on peruutettu

Näitä harmaansynkeitä aamuja ei ole ollut ikävä. Ja silti kävely kaupungilla aamun tihkusateessa oli riemastuttavaa, vaikka lihasjomotus olikin elämän karmeimpia. Yritin liikkumattomuuden vastapainoksi sunnuntaina tehdä balettiharjoituksia parvekkeella - siellä on siihen sopiva kaide - ja onnistuin löytämään takareidestäni aiemmin tuntemattomia lihaksia. Ne sitten tekivät pitkäaikaisen hiljaisuuden tiettäväksi omalla tuskaisella protestillaan. Kun näette minun köpöttelevän kaupungilla, tiedätte miksi, ainakin sinne päin, tai edes jotain selitystä - ruumiin vankilaan sopii hyvin Robinson Crusoen fiktiivisen elämäntarinan kirjoittajan Daniel Defoen sanonta: "Tietyn vankeudentilan luonnehtiminen kuvailemalla jotakin toista vankeudentilaa on yhtä hyvin puolustettavissa kuin minkä tahansa olemassa olevan todellisuuden kuvailu kertomalla sellaisesta mitä ei ole."

Tämä aika vuodesta on usein pyhitetty mietiskelyyn siitä, miten kulloisetkin mieltä kiinnittävät asiat saataisiin kesän ajaksi sopivan stagnaattiseen tilaan. En pääse tästä ilosta nauttimaan. Töitä on tehtävä, että saisi sen vähänkin valmiiksi, vaikka uusia ideoita tulvii kilpailemaan vanhojen toteutumattomien kanssa. Jos siitä jotain pitää päätellä, niin sen, että vitamiininpuutoksesta ei varmaankaan kärsitä. Tosin sen d-vitamiinin ottaisin mieluummin auringonpaisteena, ei kahdentoista asteen tihkusateena, jossa sopiva päiväannos on vain vaikeasti mitattavissa.

Mikäli koko kesä ei mene tekemättömien töiden työnteossa, voisi kallistaa hetkeksi päänsä Helsingin Sanomien tänään kirjoittaman listan puoleen. Lehdelle tyypillisellä varmuudella se julistaa tänään lukijoilleen kilpailun 2000-luvun parhaista suomalaisista romaaneista, vaikka elämme vasta vuotta 2013. Siinä on turha miettiä, onko lukenut ehdotettuja 25 romaania, kun sanamuoto antaa meille himolukijoille sentään reilut 986 vuotta lukea edes ne. (Laittaisin tähän linkin, mutta kun on se viiden ilmaiseksi luettavan artikkelin rajoitus, ja sehän nyt on jo mennyt umpeen twitteriä selatessa, jossa kaikki mainostavat vähänkään kiinnostavia juttuja joskus silloinkin, kun ne eivät ole itse kirjoitettuja, vaikka tietysti varsin usein ovat.)

Kun vapaa-ajan ongelmat on näin ratkaistu, on syytä kiinnittää huomiota toiseenkin ihmiskuntaa riipivään ongelmaan. Nimittäin hyönteissyöntiin. Maailman tulevaisuudessa kohdattavan proteiinivajeen ratkaisuksi on tunnetusti  jo pitkään ehdotettu hyönteissyöntiä, jota dieettiä erityisesti eräät liskot ja linnut ovat vuosimiljoonien ajan hyvällä menestyksellä noudattaneet. Itselleni on tietysti itsestään selvää, että heinäsirkkaparvista pääsee helpoiten eroon syömällä ne, mutta ajattelin siirtää koulutukseni vuoksi huomion hieman vähemmän itsestään selvään ulottuvuuteen eli dimensioon. Kysynkin median hyönteissyöntivillityksen läpitunkemana, mihin media meitä oikein valmistaa? K-marketin jatkuvasti uudistuvia hintalappuja aidosti järkyttyneenä seuranneena kysyn, kuinka pian meidän on pakko ryhtyä hyönteissyöjäksi maailman suistuttua radaltaan jauhomatojen vallattua ruokakaapit. Kanadalaislähde on tästä vain yhtenä yleisenä todisteena. Ja laitetaan näin jälkikäteen toinenkin linkki siihen, mikä on jo toteutunut. Suomi on muun maailman ulkoministeriöiden verkoston mukaan lähinnä yleisvaarallinen maa "väkivaltaisine mielenosoituksineen": raportoijana on Demari.

Suuri gangsterisota Teemalla

Suuri gangsterisota tänään Teemalla. Sivulla linkki Filmiryhmän radio-ohjelmaan, jossa elokuvaa kommentoin. http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/74-teemalauantai-olipa-kerran-amerikassa …

Jos arvon lukijani ovat kiinnostuneita, olen aktivoitunut myös Twitterissä. Seuraamaan pääsee kun valitsee @Sedis

Olipa kerran Amerikka - kommentaatiota radiossa

Kevät on jo pitkällä. Dokumentin ytimessä - näytökset loppuivat tältä erin, mutta ensi syksynä jatkamme taas elokuvateatteri Orionissa. Mutta aivan kokonaan minusta ei pääse: Yleisradion ykköskanavalla on torstaina 16.5.2013 klo 17.20 esillä Filmiryhmä, jonka mainoksen tähän laitan sellaisenaan:

Olipa kerran Sergio Leonen Suuri gangsterisota

Sergio Leonen "Suuren gangsterisodan" kesto on yli kolme ja puoli tuntia. Mistä syntyvät Robert De Niron näyttelemän päähenkilön muistot? Filmiryhmä-ohjelman Olipa kerran Sergio Leonen Suuri gangsterisota -jaksossa elokuvasta keskustelevat dosentti Jari Sedergren ja toimittaja Jukka Kuosmanen. Ohjelman kesto on 39 minuuttia ja 14 sekuntia.

 

Dokumentin helmiä Orionissa

Katsastamme Orionissa, Eerikinkatu 15 (Helsinki) suomalaisen dokumenttielokuvan helmiä parin tunnin ajan keskiviikkona 24.4.2013 alkaen kello 17.00.  Bilettejä netistä http://www.kava.fi/esitys/dokumentin-ytimessa-70-dokumentin-utopiat-ii/7303 tai paikan päältä.

Dokumentin ytimessä 70: Dokumentin utopiat II

Kaupunki
Suomi 1957. Tuotanto: Kurkvaara-Filmi Oy. Tuottaja:Maunu Kurkvaara. Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Maunu Kurkvaara. Selostus: Maunu Kurkvaara. VET: S – 06.11.1957. 8’.

Maunu Kurkvaaran varhaistuotantoon kuuluva lyhytkuva on kaupunkimaisen elämänmuodon ruhjova desilluusio ja yksilön alennustilan eksistentiaalinen madonluku. Urbaanin todellisuuden analyysia harjoitti jo kolme vuotta aikaisemmin Jörn Donner. Donnerin Aamua kaupungissa teki sen kuitenkin vielä runollisen optimistisin kuvin, samalla kun kiviporan äänet loivat kaikupohjan tulevaisuuden rakentamiselle.

Kurkvaaran kaupungin katuja pieksee sade huuhtoen mukanaan viemäreihin urbaanien unelmien viimeiset rippeet. Katujen näyteikkunoiden hohde on steriili. Ilmeettömät muotinuket torjuvat katseen kosketuksen. Romantisoitu fyysinen työ on käynyt arvottomaksi niissä keskuskatujen konttoreissa, joissa ”suunnitellaan laatikoita ja piirretään numeroita.”

Sartrensa lukeneen Kurkvaaran saarna tekee selväksi, että ”kaupunki on ihmistä sitova vankila. Se kortistoi meidät oikein, tieteellisesti ja teknisesti. Sen koneet ovat sataprosenttisen varmoja. Ne tuottavat neliöitä, kuutioita, koppeja, häkkejä – pienempiä ja suurempia. Nimiä, numeroita, kortteja, kaavakkeita, lajittelujärjestelmiä, hakemistoja. Lokero, numero, kortti – sinä olet siinä, ihminen.”

Rajut rinnastukset liittävät keskinäiseen yhteyteen eläintarhoissa harjoitetun vapauden riiston ja suljettuihin pihoihin pakatun lapsuuden. Rationalismin olemusta kuorivia uhkakuvia tehostavat dramaattiset musiikilliset ”lainat”. Tekijänsä individualistina valintoina ne pysynevät alkuperältään ikuisena arvoituksena.

Eläköön nuoruus!
Suomi 1968. Tuotanto: Filminor Oy. Tilaaja: Postisäästöpankki. Ohjaus ja käsikirjoitus: Jaakko Pakkasvirta. Leikkaus: Jaakko Pakkasvirta ja Lasse Naukkarinen. Kuvaus: Lasse Naukkarinen. Musiikki: Otto Donner, Jim Pembroke ja Erkki Kurenniemi. Selostus: Jaakko Pakkasvirta. VET: S – 02.09.1968. 17’.

Jaakko Pakkasvirran dramatisoima kuvaus nuoruuden kipeistä utopioista sisälsi trendikästä valistusta ja kannustusta kaupunkien sodanjälkeiselle supersukupolvelle kulttuurivallankumousten hulluna vuonna 1968. Undergroundissa elävä, mutta kohta vasemmistovetoiseksi politisoituva nuoriso kuohuu ja kokee frustraatioita Lasse Naukkarisen liikehtivän käsivarakameran silmässä. Ohjaajan omaääninen selostus on nuorten puolella kurikasvatusta ja institutionalisoitua systeemiä vastaan, sillä ”nuoruus voi kestää jopa vuosikymmenen. Nuoret odottavat paljon, toivovat paljon ja siksi pettymykset ovat kipeitä”.

Bändien polkaisema biisikulttuuri nosti ylioppilastalon klubi-iltojen taivaalle ensimmäiset juurettomat, rautalankamusiikkia syntetisaattoreilla tehostavat tähtensä. Heistä Jim Pembroke, Blues Section -yhtyeen solisti, säveltäjä ja sanoittaja on yhtyeineen elokuvan välittämän mentaalisen kokemuksen vaikuttava tulkki. Pätkät Pembroken biiseistä ”Semi Circle Solitude”, ”Cherry cup-cake” ja ”The Straight and Narrow” ovat ääniraidan mustia helmiä. Kolme kappaletta sävellettiin alun perin vain leffaa varten.

Kuvaan sykkeeksi on lisäksi leikattu The Spermin ja Matti-Juhani Koposen ”happening”, jonka psykedeelistä fiilistä pitää yllä Timo Aarnialan projektorillaan loihtima valo-show, samalla kun kultaisen trumpetin miehet Eero Koivistoinen ja Otto Donner puhaltavat mukaan eksperimentaalista henkeä. Otto Donner oli Postsäästöpankin ”kultapossukerholaisista” nuorisoksi kypsyneelle kohderyhmälle elokuvan musiikkimaailman varsinainen luoja.

Musta liitto eli asukkaita myytävänä
Suomi 1975. Tuotanto: Filmityö Oy ja Helsingin kaupungintyöntekijöiden elokuvatoimikunta.. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kari Kyrönseppä ja Väinö Pennanen. Kuvaus: Esa Vuorinen. Äänitys: B-Erik Mannerström. Selostus: Väinö Pennanen. VET: S – 03.01.1975. 21’.

Elokuva on Helsingin kaupungintyöntekijöiden elokuvatoimikunnan tarjoileman trilogian kolmas filmi ja iskussa heti ensi metreillä. Se vie katsojat kuokkavieraiksi kunnallisen demokratian kulisseihin, korruptiolounasta nauttivien poliitikkojen ja virkamiesten pitoihin. Paljastavan kameran hakusessa ovat vastaukset uudisrakentamisen olennaisiin kysymyksiin: Mikä nostaa asumiskustannukset taivaisiin ihan oikeasti ja millä syöteillä kalastetaan kaupungin päättäjiltä rakennusalan urakat?

Elokuvan nostivat siivilleen radikalisoituvan tekijäpolven poliittiset utopiat, jotka lietsoivat uskoa kameran porsaanreikiä paljastavaan todistusvoimaan. Ranskassa valvoi jo proletariaatin etuja taistelevan elokuvan esikunta Godardin ja Markerin johdolla sekä heidän kameransa kanssa liittoutuneet Besançonin työläiset. Myös Musta liiton kotimainen kuvaustiimi ampaisee liikkeelle solidaarisuuden sotatorvet raikuen. Tulisielu Väinö Pennanen on kaupungin työntekijöiden ikioma paljastava journalisti. Hän tunkeutuu kameroineen urakoitsijaliike Arjatsalon bileisiin Hotelli Hesperian meluisaan sviittiin. Täällä juhlitaan yhdessä kaupungin silmäätekevien kanssa sovittua veljellistä kauppaa, joka koituu kaupunkilaisten maksettavaksi.

Arjatsalon valtuutetuille tarjoilema lounas on kiitosateria 100 000 kerrosneliömetrin rakennusoikeudesta 24 hehtaarin tilkkuun, joka oli maksanut urakoitsijalle huikeat 35 miljoonaa mummon markkaa. Hinta oli kaupungin reunalla sijainneesta kaalimaasta paljon. Höynäyttihän kaupunki tuon peltopahasen maanomistajaltaan vain 3,6 miljoonalla. Silti suurenmoiset kipurahat maksanut Arjatsalo juhlii kuin lottovoittaja, sillä rakennettuaan neliöt, hän tulee myymään ne kaupunkilaisille tuplahintaan.

Musta liitto oli porvarillisen yhteiskunnan ahneutta ilkkuneen itänaapurin mieleen. Pääpalkinto näistä paljastuksista napsahti Moskovan kansainvälisillä elokuvajuhlilla välittömästi vuonna 1975 Neuvostoliiton aikaan.

Maa tarvitsee presidentin – Matti Virkkunen
Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Filmitalo Oy. Tilaaja: Kansallinen Kokoomus ja Matti Virkkusen vaaliliitto. Ohjaus: Hans Haataja. Käsikirjoitus: Hans Haataja ja Matti Virkkunen. Kuvaus: Martti Tikka ja Sakari Rimminen. VET: S – 25.08.1967. 14’.

Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkunen (1908–1980) oli mahtimies, mutta ei mahtavin. Virkkusen tragedia oli suostua kokoomuslaisen presidenttipelin keulakuvaksi Kekkosen valtakaudella. Tuolloin ainoita oikeita ja sallittuja olivat ystävällisiä naapurussuhteita Paasikiven – Kekkosen linjalla vaalineen valtiomiehen legitiimit utopiat.

UKK eli ”Urkki” oli tasavaltansa valtias, jonka käsittelyssä murenivat vastaehdokkaat ja haurastuivat heidän presidenttiytensä unelmat. Sosialidemokraattien tuella tasavallan huipulle kiihdyttäneen Olavi Hongan tie katkesi syksyllä 1961 Neuvostoliitolta tilattuun noottiin. Täältä tulevaisuuteen oli Honka-liiton 25 kopiolla levitykseen valmistautuva vaalielokuva, joka jouduttiin hautaamaan demaripalatsin kellariin neuvostovastaisena. Kuusi vuotta myöhemmin Virkkusen vaaliliiton filmi pääsi sentään teattereihin. Vakavalla naamalla faktoja kameralle latonut Virkkunen ei kuitenkaan saavuttanut elävillä kuvillaan nostetta, vaikka vaalikuvia valmistui kaksi. Maa tarvitsee presidentin oli kampanjan kantafilmi kesältä 1967. Tuolloin kameramiehen eteen asteli Kansallisen kokoomuksen aamunraikas mutta yrmeä ehdokas kainalossaan vaalipuheista pullea salkku.

Kuvauksen kohde ajoi Kekkosta Tamminiemen nurkkaan maltillisena markkinatalousmiehenä. Käytännön kansantaloudelliset utopiat olivat noissa vaaleissa jalot mutta kuitenkin ainoat Virkkusen uskottavuutta ylläpitäneet aseet. Niitä sinivalkoisen Suomen Roope-setä avaa arjen kielelle Kämpin pääkonttorin virkahuoneessaan Juho Kusti Paasikiven muotokuvan valvovan silmän alla.
Välähdykset Uuden Suomen lehtipainosta kirkastavat rahapatruunan ideologisen position suhteessa Erkkojen Kekkosta tukevaan lehtikonserniin. Uusi Suomi on myös näkyvästi sukutilan lukuohjelmassa. Täällä ”Roope” harjoittaa karjataloutta ja kuulemma säilytti agronomin papereitaan tammisessa pöytälaatikossa. Virkkunen ei turpeen tuoksuaan suinkaan salannut silloin, kun Lepikon savutorpan legenda saapui Eino S. Revon saattelemana repovision kameroiden paahteeseen ja otti ratkaisevassa väittelyssä kartanon patruunasta mittaa.

Filmitalon anonyyminä pysytellyt ohjaaja teki työnsä veitsi kurkulla ja kieli keskellä suuta. Strategia oli ovela. Hän jätti ajan armottomassa pyörässä karrikatyyriksi muuntuvan kuvan Virkkuselle itselleen muotoiltavaksi. Vuosikymmen myöhemmin otti ohjaaja Marja Pensala kontolleen vastaavanlaisen haasteen, kun kohtasi Kari Sohlbergin kameran kautta Vironperän rautarouva Kyllikki Virolaisen.

Hyvä elämä
Suomi 1983. Tuotanto: Marja Pensala. Ohjaus: Marja Pensala. Käsikirjoitus: Marja Pensala ja Kyllikki Virolainen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Leikkaus: Marja Pensala. Äänitys: Ossi Viskari. Musiikki: Pirjo ja Matti Bergström. VET: S – 3.2.1983, uudet tarkastukset (vero) 17.1.1984 ja 22.3.1984, 16’.

Kuvausten aikaan Kyllikki Virolainen oli paluumuuttaja, joka eli juuret syvällä maaseudun mullassa. Takana oli median palveluksessa luotu karriääri miesten hallitsemassa maailmassa. Slogan, joka osui kohteeseensa, muodostui kolmesta sanasta: ”vaikutusvaltainen suomalainen nainen”. Vaikka ei sitoudu feminismiin, Marja Pensala teki kohteestaan naisnäkökulmaisen elokuvan, josta muotoutui dokumentti, naisen satiiri naisesta ja vastaanoton kautta jotain muutakin, esimerkiksi Tampereen 1984 elokuvajuhlien ”taputetuin ja tömistellyin menestys”.

Kyllikki Virolainen esittelee aluksi kameralle tiukkaan hameeseen rajatun itsensä. Lookin kruunaavat hiuslakan jäykistämät kutrit kuin Dallasin öljysarjan 1980-lukulaisilla kaunottarilla. Vaatetus vapautuu ja vaihtuu kohtaus kohtaukselta, samalla kun Kyllikki avaa paperilta lukien hyvään elämäänsä johtaneen polkunsa. Terävästi kopsahtavien korkojen alla on velvollisuuseettistä asennetta, hyviä tapoja ja yksilöllisiä ponnistuksia tukeva lankkulattia. Kyllikin tarina antaa ymmärtää, että puhuja on evoluution huipulta jo kotinsa ja utopiansa löytänyt, samalla kun kamera pannaa nähtäville tyylihuonekaluja, koristeellisesti kehysteltyjä tauluja ja pönäkkää maalaistuvan loistoa.

Paperinmakuista puhuntaa jäsentää kamerasta tietoisen naiseuden hammasrivistönsä paljastava flirtti.
Sohlbergin kameran naistenlehtiä mukaileva vastaantulo jättää Vironperän isännän lay-outinsa ulkopuolelle. Hänestä tosin muistuttaa tuvan perältä tuijottava muotokuva. Silti avotakkamaiset, emännän mukanaan Vironperälle tuomat pehmeät arvot dominoivat ja kätkevät helmoihinsa isäntäänsä sitoutuneen rautarouvan kepulaisen poliittisuuden.

Ajan ratas on hellinyt kohdettaan monin tavoin enemmän kuin monia kameran eteen asettuneita miehiä. Hyvän elämän syntyhetkinä Kyllikin yläluokkaista imagoa tarkkailtiin vielä punertavin silmälasein, piru silmänurkassa. Tänä päivänä kuvalehtien naiseuden genret ovat syvämuokanneet vastaanottoa Kyllikki Virolaisen eduksi. Yhä kuvassa silti välähtää tuo kuulu kaksiteräinen satiirin miekka. Se pistää toisella terällään ilkeästi vaikutusvaltaiseen naiseen imagokilven taakse.

Sijainen
Suomi 1989.Tuotantoyhtiö: Verity Films Ky. Ohjaus: Antti Peippo. Käsikirjoitus: Antti Peippo ja Martti Siirala. Kuvaus: Antti Peippo. Leikkaus: Anne Lakanen. Äänitys: Timo Linnsalo. Musiikki: Antti Hytti. Selostus: Antti Peippo. VET: S – 19.1.1990, 16’.

Antti Peipon Sijainen aloitti Suomessa sittemmin suosituksi tulleen subjektiivisen elokuvan suuntauksen. Dokumenttiteoreetikko Bill Nichols sitoo subjektiivisen dokumenttielokuvan tekijän henkilökohtaiseen näkökulmaan. Subjektiivinen dokumenttielokuva karttaa kaikkitietävän kertojan ääntä. Elokuvan ääni on korostetusti tekijän oma. Subjektiivinen dokumenttielokuva ei tarjoile objektiivista tai kokonaisvaltaista totuutta kohteestaan, vaan se voi olla ”elokuvan muotoon rakennettu henkilökohtainen essee jostakin ilmiöstä”, kuten Ilari Teinilä asian tiivistää.

Antti Peipon Sijainen sisältää vain kaksi elokuvaa varten tehtyä kohtausta. Elokuvan aloittava ja lopettava kuva on lautasesta, jolta lusikoiva henkilö valitsee elämän sattumanvaraisuutta luonnehtivia arpakuutioita, mutta välttelee tietoisesti pieniä pääkalloja, johon mikä tahansa elämän päättyminen symboloituu. Muu elokuvan kuvasto koostuu lapsen ensimmäisten elinvuosien piirroksista, maalauksista tai lastenpsykiatrin kliinisistä filmeistä kohteenaan autistiksi leimattu Antti Peippo.Selostusteksti kertaa muistoja, suuntaa tekijän puhunnan suoraan äidilleen ja palauttaa mieleen lapsuuden tuntemuksia voimakkaan äidin vaikutuspiirissä.

Peter von Baghin ohella Peippo oli suomalaisen historiadokumentin puhdasverisin ”auteur”. Molemmat hioivat tyylilleen uskollisina 1980-luvulle tyypillisen jälkimodernistisen elokuvakollaasin, missä rinnastuvat mustavalkoiselle filmille tallentunut historia ja väreissä hehkuva aikalaistodistus. Peippo oli ehkä omaksunut syvällisimmin 1980-luvun suomalaisen dokumenttielokuvauksen mission, jonka tavoitteena oli vangita elokuvan rakenteisiin menneisyys, tulkita sekä projisoida sen avulla koettavaksi eletyt muistot. Muisti ja muistin politiikat yhdistettynä henkilökohtaisuuteen tulivat olemaan tärkeä osa suomalaista dokumenttielokuvaa 1990-luvulla. Silloin näitä teemoja hyödynsivät runsaslukuisesti naiseutensa tiedostavat ohjaajat, joiden panos dokumenttikulttuuriin oli siihen asti ollut enemmänkin lahjakkaiden yksilösuoritusten varassa.

Sijainen oli Peipon henkilökohtainen esiintulo oman persoonansa viiltävään psykohistorialliseen leikkaukseen. Sen myötä alkoi vuonna 1989 uuden 1990-luvun subjektiivisen dokumentin suunta.

 

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 22.04.2013

Maaliskuun dokumentteja teattereissa

Maaliskuu on dokumenttiensi-iltojen aikaa. Taru Mäkelän Viru - tarinoita hotellista avasi jo kuun alussa dokumentaarisen esitysvirran elokuvateattereissa, Virpi Suutarin itähelsinkiläisissä ympyröissä liikkuva nuoriskuvaus Hilton! seuraa lähituntumassa kuun puolessa välissä. Nadav Shirmanin täyspitkä dokumentti In the Dark Room - Pimennossa Shakaali-nimellä tunnetun terroristin tyttärestä avaa sekin 15.3. - IDFA:n pääsarjassa olleen elokuvan tuottajavoimiin kuuluvat Pauli Pentti ja Iikka Vehkalahti, joten suomalaista osaamista on siinäkin mukana. Kimmo Koskelan upea musiikkidokumentti Soundbreaker pääsee teattereihin 22.3.2013. Käykääpä nostamassa dokumentin katsojalukuja elokuvateattereissa.

Dokumentit menevät kaupaksi myös DVD-muodossa. Viimeisin tieto kertoo, että dokumenttielokuva Robin ylitti kultarajan 25000 tallennetta DVD oltua myynnissä kuukauden ajan. Inari Niemen ohjaama dokumenttielokuva kertoo erityisesti varhaisnuorten parissa supersuositun Robin Packalenin elämästä, seuraa nopeasti listakärkeen ponnistaneen yhtyeen loppuunmyytyä kesäkiertuetta ja uuden levyn tekemistä. Vastikään Emma-palkitun Robin Packalenin Frontside Ollie julkaistiin tammikuun puolessa välissä 2012, joten somesta vauhtia saaneella ilmiöllä on jo ikääkin.

Eikä tässä kaikki. Elokuvajuhlilla Tampereella tapahtuu tällä viikolla myös. Sinne.

Huonosti käy maan

Kirjoitin aikoinaan Yliopistolehteen (liian) lyhyen arvion Tony Judtista. Tässäpä vähän sitä, mihin se perustui:

 

Tony Judt, Huonosti käy maan. Tutkielma nykyisestä surkeudestamme. Like 2011, 235 s.

Köyhtyneen tiedonjaon muodot hylkivät poliittista aatehistoriaa. Silmäilemme kyllä gallupeja, mutta sekä oikeisto että vasemmisto ovat menettäneet otteen perustaansa, sanoo Tony Judt teoksessaan Huonosti käy maan.

Edesmennyt brittiprofessori oli avoimesti sosialidemokraatti, älyllisesti perustellun yhteisöllisyyden, yhteisen hyvän ja yhteistoiminnan, oikeudenmukaisuuden, progressiivisen verotuksen, vahvan valtion ja julkisen sektorin kannattaja. Judt ei ole hampaaton sosiaalidemokraatteja kohtaan, nämä kun eivät ole onnistuneet useinkaan vakuuttamaan äänestäjiä. Silti hän kehottaa miettimään, miten asiat olisivat ilman sosialidemokratiaa ja hyvinvointivaltiota.

Kukaan niitä käyttävä ei halua lakkauttaa julkista terveydenhuoltoa, ilmaista tai tuettua opetusta tai vähentää joukkoliikenteen ja muiden tärkeiden palvelujen tuottamista julkisin varoin, Judt sanoo sosialidemokratian perinnepolitiikasta. Mutta vaihtoehtoja on paljon: 30 vuotta meille on rummutettu päähänpinttymiä vaurauden luomisesta, harjoitettu yksityistämisen ja yksityisen sektorin kulttia, on myös  rikkaiden ja köyhien lisääntyvä eriarvoisuus ja sitä säestävä retoriikka, suitsimattomien markkinoiden kritiikitön ihailu, julkisen sektorin halveksunta ja harha loputtomasta kasvusta. Tälle päinvastaisesti viime vuosien ratkaisut pankkikriiseihin tai vaikkapa Kreikan ongelmiin perustuvat vahvoihin valtioihin ja hallitusten väliintuloihin.

Judt arvostelee nykymeininkiä. Köyhyys ei vähene, eivätkä sen tuomat pahoinvoinnin sairaudet. Tilastot osoittavat, että ongelma pahenee keskinäisestä epäluottamuksesta: mitä pienempi ero rikkaiden ja köyhien välillä, sitä parempi hyvinvointi ja onnellisuus.

Eriarvoisuutta ruokkii turmeltunut moraalituntomme, jonka tiesi jo klassikko Adam Smith: ”Ihmiskunnan suuri joukko ihailee ja palvoo vaurautta ja ylhäistä asemaa erikoista kyllä silloinkin, kun kyseessä ei ole heidän oma etunsa.” Juuri tähän Judt rinnastaa sosiaalitukien alentamisen ja siihen liittyvän sosiaalisen stigmatisoinnin, joiden ajamisesta sosialidemokraatitkaan eivät olleet syrjässä. Mutta Judt muistuttaa, että kokonaan turvavaltiota ei purettu edes Thatcherin Britanniassa, vastoin kritisoimiensa ”ekonomistien” tavoitteita.

Valtio yhteiskunnan pelastajana

Judt palauttaa mieliin toisen maailmansodan jälkeisen talousajattelun kulmakivet. Paradoksi oli siinä, että maailmansodan haaksirikon jälkeen lännen markkinatalous pelastettiin pitkälle sosialistisin opein aktiivisesta valtiosta, taloudellisesta suunnittelusta ja laajoista julkisista investoinneista. Tähän perustuivat sekä amerikkalainen elämäntapa että Saksan ”talousihme”, jonka ohella fasismiin hairahtunut keskiluokka palautettiin demokratian linjoille. Tavoite oli vielä laajempi: elitisti John Maynard Keynes ja monet muut halusivat demokratisoida taiteen osaksi kaiken kansan elämää.

Termiä käyttämättä Judt toteaa 1900-luvun puolivälissä syntyneen turvavaltion perustuneen yhteiseen hyvään keskittyneeseen nationalismiin, jonka ulkoiset uhat olivat vähäiset. Tämä oli helpompaa Pohjoismaiden kaltaisissa pienissä maissa, joissa luottamuksen käsite ja yhteishengen suotavuus nauttivat laajaa yhteisymmärrystä poliittisten ryhmien kesken. Judt kiistää jyrkästi sen, että näin saavutetuista eduista olisi maksettu liian kova hinta taloudellisena tehottomuutena, riittämättöminä innovaatioina, tukahdutettuna yrittäjyytenä, julkisen talouden velkana ja yksityisen aloitteellisuuden katoamisena.

Sosiaalidemokraatit olivat kiinnostuneet sosialismista, joka ei ollut ensisijassa kansantaloudellista – kuten kommunisteilla – vaan distributiivista. Tähän kannusti moraalinen ajatus sääntelemättömän kilpailun seurauksista. Tavoitteena olivat paremman elämäntavan arvot.

Hyvinvointivaltio ei ollut alkuperältään tai päämäärältään sosialistisia. Ennen kuulumatonta oli se, että asialle laitettiin valtio, jopa niin, että ”ihmisiä suojellaan ihmisiltä itseltään”, kuten Gunnar Myrdal sen sanoi. Tavoitteena ei kuitenkaan ollut yhteisomistus, vaan yhteinen turva. Valtion perinteisten tehtävien, puolustuksen, yleisen järjestyksen, epidemioiden ehkäisyn ja massojen tyytymättömyyden kohtaamisen rinnalle nousi sosiaalipolitiikka. Sosiaalimenot ja sen myötä verot nousivat tietysti rajusti.

Uusvasemmiston individualismi

Tulokset arvioitiin yleisesti historialliseksi edistykseksi, kasvun ja täystyöllisyyden ajaksi. Mutta monissa maissa slummiutuvat lähiöt ja ”hoitotäti tietää kaiken” -ajattelu poikivat vastarintaa. Jopa vasemmiston parissa alkoi muhia ajatus siitä, että kansalaisten todelliset olosuhteensa tulisi ottaa huomioon ja ennen muuta, heitä pitäisi kuunnella ja sen mukaisesti ongelmia myös ratkaistava. Byrokratia herätti suoranaista vastustusta.

Samoihin aikoihin realisoitui sukupolviero. Se, mikä oli toisten kätten rakentamaa, oli 1960-luvulla syntyneille itsestään selvää ja sen myötä tylsää. Vaikka vain pieni osa nuorisosta kapinoi retorisesti, on selvää, että sukupolviero ylitti niin luokka- kuin myös kansallisen kokemuksen. Uusi vasemmisto oli erilaista. Huomio kiinnittyi kolmanteen maailmaan, jonka asioihin sekaantuivat niin sosialistiset kuin kapitalistisetkin suurvallat.

Joukot erilaistuivat omiin ryhmiinsä, ”mustiin”, ”naisiin”, ”opiskelijoihin” ja lopulta ”homoseksuaaleihin”. Vastustus laajeni koskien nyt kaikkea ”alistavaa vapaamielisyyttä”. Uuden vasemmiston tunnuslauseeksi nousi ”individualismi”. Sen mukaisesti jokaiselle kuului mahdollisimman suuri henkilökohtainen vapaus ja rajoittamaton oikeus ilmaista yksityisiä halujaan ynnä saada yhteiskunta kokonaisuudessaan kunnioittaman ja institutionalisoimaan nämä. Judt muistuttaa, että tehkää ”omaa juttuanne”, ”ottakaa rennosti” ja ”rakastakaa, älkää sotiko” ovat päämäärinä yksityisiä, eivätkä ne tähtää yhteiseen hyvään. Äärimmillään se merkitsi sitä, että ”henkilökohtainen on poliittista”.

Näin syntyi identiteettikeskustelu, jonka aiheuttama sirpaloituminen tuotti monikulttuurisuuden käsitteen. Taju yhteisestä päämäärästä rapautui ja kun auktoriteetteja ei enää ollut, syntyi yksityisesti mitattu edun ja halun subjektiivisuus. Se johti väistämättä esteettiseen ja moraaliseen relativismiin, jossa muiden tekemiset eivät kiinnosta, koska minä teen ”omaa juttuani”.

Uusvasemmistolla yhteisöllisyys eli vain kaukaisten maiden asioissa. Judt toteaa, kuinka hämmästyttävä kokonaisuus syntyy, kun yhdistetään marxilaisuudella höystetyt radikaalit hankkeet samanaikaisesti eläviin käsityksiin sopeutumisen tarpeettomuudesta ja autoritäärisyydestä irtisanoutumiseen. Lyhyesti, ”vasemmisto” omaksui itsekkään asenteen.

Oikeiston aatteet

Konservatismilla ja aatteellisella oikeistolla oli samaan aikaan omat puolestapuhujansa.  Konservatiivit kuten Raymond Aron Ranskassa, Isaiah Berlin Britanniassa ja omalla tyylillään Sidney Hook Yhdysvalloissa olivat itse asiassa klassisia liberaaleja, antikommunisteja niin eettisin kuin poliittisin perustein, ja omasivat yhtäläisesti 1800-lukulaisen epäluulon valtiota ja autoritaarista valtaa kohtaan, vaikka hyväksyivätkin monet toimenpiteet ihmisten aseman parantamiseksi. Berlin puhui kahdesta vapauden käsitteestä. Positiivisen saattoi vain valtio taata, negatiivinen vapaus tarkoitti oikeutta olla rauhassa ja tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee. Hook olisi monin nykykriteerein sosialidemokraatti, vaikka keskittyikin monien aikalaistensa tavoin taisteluun kommunismia vastaan, mikä solmi siteitä perinteisiin konservatiiveihin Yhdysvalloissa. Myös dogmaattisen marxismin vihamies Aron tuki vankasti lujasti kritisoimaansa Yhdysvaltoja.

Kun fasismin ja sodan varjot väistyivät, oikeisto palautti keskusteluun edustamansa teesit: heidän olivat ”arvot”, ”kansakunta”, ”kunnioitus”, ”auktoriteetti”, ”Lännen perintö ja kulttuuri”. Tästä kaikesta ”he” – lue vasemmisto, nuoriso, radikalisoituneet vähemmistöt – eivät välitä tai ymmärrä mitään. Mutta pesäero sodanjälkeiseen konsensukseen tehtiin myöhemmin. Jos tappion presidentinvaaleissa 1964 John F. Kennedylle kärsinyt Barry Goldwater jätetään huomiotta, asialla olivat vasta 1970-luvun puolivälin jälkeen Margaret Thatcher, Ronald Reagan ja heitä varovaisempi Valery Ciscard d’Estaing. Vielä 1970 Britannian konservatiivipääministeri sai katua leikillisillä ehdotuksillaan vapaammista markkinoista ja vetäytyvämmästä valtiosta. Vaikka eivät pitäneet ylimahtavista ammattiliitoista ja piittaamattomista byrokraateista, ihmiset näkivät, että ne toimivat. Se ratkaisi taloudellisen ja poliittisen sodan.

Älyllinen vallankumous

Mikä sitten sai aikaan sen, että seuraavana kolmena vuosikymmenenä kaikki muuttui ja konservatismi voitti?

Judt puhuu älyllisestä vallankumouksesta. Sen tiivisti Margaret Thatcher sanoessaan: ”Ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä ja perheitä.” Reagan sai samaan aikaan Yhdysvalloissa ihmiset uskomaan siihen, että hallitus ei ollut enää ratkaisu vaan ongelma. Jos yhteiskuntaa ei ole, valtion tehtäväksi jää vain helpottaa erinäisiä asioita, luoda yksilölle parhaat mahdolliset olot. On vaikeaa kuvitella suurempaa ristiriitaa aiemmin vallinneen keynesiläisen talouspolitiikan kanssa. Keynes oli ajatellut, että kapitalismi ei pysy pystyssä, jos sen toiminnot jäävät siihen, että rikkaille järjestetään keinoja rikastua.

Kunnia uudesta ajattelusta on tavallisesti annettu ”Chicagon pojille” eli angloamerikkalaisille taloustieteilijöille, joista osa on tuttuja suomalaisillekin lukijoille. Mutta ideat olivat peräisin Keski-Euroopasta, itse asiassa vanhan Itävalta-Unkarin alueelta. Heitä olivat vapaan markkinatalouden kovimmat ajajat Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek, ”luovan tuhon” käsitteen synnyttäjä Joseph Schumpeter, ”avoimen yhteiskunnan” puolustaja ja totalitarismin vastustaja Karl Popper sekä johtamisteorioillaan liiketoiminnan teoriaan vankasti vaikuttanut Peter Drucker.

Hayek oli vakuuttunut siitä, että juuri vasemmiston virheet olivat ajaneet maailmansodassa haaksirikkoutuneen valtiojärjestelmän toimintahaluisten natsien syliin. Ettei tämä toistuisi, valtio oli pidettävä vaarattoman pienenä, mikä oli täsmälleen päinvastainen vastaus kuin Keynesillä Britanniassa. Hayekin arvioi samalla niin, että markkinamekanismiin puuttuminen aiheuttaisi paluun fasismiin. Mutta kun hyvinvointivaltio ajautui vaikeuksiin, nousivat esiin Hayekin ja von Misesin ajatukset siitä, että korkea verotus estää kasvua ja tehokkuutta tai valtion sääntely tukahduttaa aloitteellisuuden ja yrittäjyyden. Nämä ovat Judtin mukaan taustana silloin, kun ”Yhdysvalloissa nuoremman sukupolven itsevarmojen ekonometristien keskuudessa on noussut lähes teologian asemaan usko siihen, että demokraattinen sosialismi on mahdottomuus ja sen seuraukset olisivat luonnonvastaisia”.

Paluu mennen maailman taloudelliseen kieleen oli Judtin mukaan karkea virhe, sillä lopulta päädyttiin pankkitoiminnan, kiinnelainojen, yksityisrahoituksen ja riskisijoitusyhtiöiden skandaaleihin. ”Kunkin kyynisen tai pelkästään epäpätevän pankinjohtajan tai meklarin takana istuu taloustieteilijä. Tämä vakuuttaa heille (ja meille) vastaansanomattoman älyllisen auktoriteettinsa turvin, että heidän toimintansa on yleisesti hyödyllistä eikä sitä saisi missään tapauksessa ainakaan alistaa kollektiiviseen valvontaa”. Keynesin sanoin käytännön miehet ovat yleensä ”jonkun kuolleen taloustieteilijän orjia”. Näiden ideoiden ajajat veivät valtiolta todelliset taloudelliset valtuudet ja aloitteet – valtiota se ei sinällään millään tavoin supistanut, se keskittyy kansalaistensa kaikenkattavaan seurantaan kansallisen turvallisuuden nimissä.

Yksityistämisen kultti

Seurannut älyllisen ajattelun muutos keskittyy yksityissektorin ja erityisesti yksityistämisen kultin jumalointiin. Julkinen vastuu on tasaisesti siirtynyt yksityissektorille ”ilman havaittavaa kollektiivista hyötyä”, sillä yksityistäminen on tehotonta, Judt väittää. Yksityistetyt rautatiet, hiilikaivokset, postit ja energialaitokset eivät ole osoittautuneet yksityisissäkään käsissä rahasammoiksi. Itse asiassa ne kelpasivat markkinoille vain ”pöyristyttävän alhaiseen hintaan”. Judt vastustaa ”sekataloutta”, jossa tehottoman yksityistetyn toiminnan tappiot maksatetaan valtiolla. Hän kutsuu tätä käsitteellä moraalinen riski. Se toteutui myös vuoden 2008 sijoitusyhtiöiden romahduksessa. Ulkoistamisella myös valtiota hoitavat poliitikot siirtävät moraaliset velvoitteensa liikemiehille. Kuitenkin on selvää, että jonkun on säänneltävä esimerkiksi postipalveluja, rautatieverkostoja, vanhustenhoitoa ja vankiloita.

Judt vertaa yksityistämistä 1700-luvun veronkanto-oikeuden vuokraamiseen. Nykyään seurauksena on ollut se, että valtion julkista asemaa on nakerrettu viemällä siltä vastuut ja valmiudet. Mutta samalla valtio luopuu modernin valtion tärkeimmistä tunnusmerkeistä ja kääntää vuosisataisen kehityksen suunnan. Jopa yliopistojen kielenkäyttö on alistettu markkinametaforille.

Muutoksien tulos on vallasta riisuttu yhteiskunta. Esimerkiksi Britanniassa pohjalle vajonnut ihminen ei kohtaa enää valtiota, hallintoa tai hallitusta vaan jonkun yksityisen välikäden. Näin sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yhteisen hyvän paksu verkko on typistetty mahdollisimman pieneksi, eikä kansalaista sido valtioon enää kuin auktoriteetti ja kuuliaisuus. Libertaristien ja vapaiden markkinoiden saarnamiesten kunnianhimoinen pyrkimys on toteutunut: Judt muistuttaa että tämä oli alun perin ennen muuta jakobiinien, bolsevikkien ja natsien unelma – juuri siellä typistetyt yhteisöt ja yhteiskunta johtavat riippuvuuteen valtiosta, joka turvautuu taivutteluun, maanitteluun, uhkailuun tai viime kädessä sanktioituun pakkoon, ihmisten on toteltava. Olellisesti tämän sanoi jo 1700-luvun lopun Ranskan vallankumousta kritisoinut Edmund Burke: valtion rakenteen tuhoutuminen ”purkautuu pian pakosta yksilöllisyyden tomuksi ja tuhoksi”. Sen maailma on oleellisesti hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan.

Demokratiavaje

Demokratiavaje kuvaa parhaiten julkisen sektorin rapautumisen seurauksia, vaikka sen vaara on aina olemassa välillisen edustuksen järjestelmässä. On vaikeaa ymmärtää, mitä yhteistä meillä on muiden ihmisten kanssa? Erikoistunut tiedontarve näyttäytyy esimerkiksi globaaleina yhteisöinä, mutta naapurien asioista ei välttämättä tiedetä mitään. Näin syntyvä yhteisöllisyys ei kohtaa politiikkaa, sillä me äänestämme siellä missä asumme, ja johtajiemme laillisuus ja auktoriteetti rajoittuu paikkaan missä me asumme. Yhteisöllisyyttä hämäävät myös yhteisten visuaalisten merkkien väheneminen: jopa armeijat saavat rinnalleen yksityisiä toimijoita. Samaan aikaa suurkaupunkiin syntyy rikkaiden asuttamia ”aidattuja yhteisöjä” – näitä oli ollut edellisen kerran ennen modernin valtion syntyä.

Yhteisöllisyyden vähentyessä tai puuttuessa kokonaan ihmisten välinpitämättömyys kasvaa. Vaikka lyhyellä aikavälillä demokratiat kestävät tämän, voi tästä seurata vakavia ongelmia. Vaaliosallistuminen on usein alhaista. Jo antiikissa tiedettiin, että vain osallistuminen pitää hallitsijat rehellisinä ja itsevaltaiset ylilyönnit aisoissa. Ja ongelma on myös vaikeneminen, jos asioista ei voi tai halua puhua ääneen, käy hyvinkin niin, että kohta kukaan ei myöskään kuuntele. Tämä koskee myös yhteisien asioiden hoitoa. Edustajien käyttö kaukaisissa kokouksissa on järkevää laajoissa ja monimutkaisissa yhteisöissä: annettu valtakirja määrittää puhutaanko tietyistä asioista vai annetaanko edushenkilöiden käyttää omaa harkintakykyään. Pienissä poliittisissa yksiköissä suora demokratia vahvistaa osallistumista, mutta juuri siellä riski mukautuvuudesta ja enemmistön sorrosta on suuri. Toisinajattelijat eivät välttämättä saa hyvää kohtelua kyläkokouksissa.

Nykypoliitikot, 1960-luvun kasvatteja useimmat, ovat omaksuneet ne politiikan vastaiset tunnot, joita heidän sukupolvensa on kylvänyt kollektiiviseen epäluuloon asti. ”Vakuuttuneina siitä, että he eivät voi tehdä juuri mitään, he eivät tee juuri mitään”, Judt tiivistää ja kutsuu heitä ”kevytpoliitikoiksi”. Tällaisista voi helposti sanoa, että ”rosvot on pantava kuriin” tai sitten annetaan heidän vain tehdä – huonoimpansa. Kolmas vaihtoehto, ”kumotkaa järjestelmä”, on Judtin mielestä perimmältään typerä. Mitä pitäisi kumota, mikä säilyttää ja kuka sen nyt sitten lopulta tekisi? Nykyajan poliittisia joukkoliikkeitä luonnehtii individuaalisuus, yhden meitä sitovan asian ajaminen, mikä ei juuri koskaan muutu yhteisten asioiden ajamiseksi. Ei vaikka tunteidenilmaisun sijaan olisi todellisia poliittisia tehtäviä kuten ilmastonmuutoksen pysäyttäminen, sodan vastustus, julkisen terveydenhuollon puolustaminen tai pankkiirien rankaiseminen.

Kommunismin romahdus 1989 kaatoi sen oppirakennelmien vyyhdin, joka oli sitonut vasemmiston yhteen yli sadan vuoden ajan. Vaikka sen kieroutunut moskovalainen versio ei koskaan ollut houkuttanut sosiaalidemokraatteja, vaikutti se syvästi siihenkin. Suuren kertomuksen puute jättää koko vasemmistoon ammottavan aukon. Vain politiikat jäävät jäljelle: etupolitiikka, kateuden politiikka, uudelleenvalinnan politiikka. Vasemmistokin tarvitsee idealismia, sillä muuten jää jäljelle vain asioiden päivittäistä hallinnointia. Konservatiiveille tällaista ongelmaa ei ole: vaikka kaikki romahtaisi ja olisi läpimätää, aina jää ”säilyttäminen”. Sosiaalidemokraatit puolustivat itsensä uuvuksiin ja aatteen perusperiaatteet ovat helposti olleet omaksuttavissa jopa konservatiivien keskuudessa: mitään tunnusmerkillisesti sosiaalidemokraattista ei ole jäänyt, kun kaikki ovat kommunismin jälkeen, jos eivät nyt ihan sosiaalisia niin ainakin demokraatteja.

Kommunismin jälkeen

Kapitalismi ei ole poliittinen järjestelmä, Judt sanoo, vaan se on talouselämän yksi muoto, joka sopii yhteen oikeistodiktatuurien, vasemmistodiktatuurien, sosiaalidemokraattisten kuningaskuntien ja plutokraattisten tasavaltojen kanssa. Vapauden yhdistäminen siihen vaatiikin uutta historiallista tarkastelua.

Kommunismi on rauniona, mutta sieltä on kaivettava esiin kysymys siitä, miten järjestäydymme yhteisen edun taakse. Itä-Euroopan siirtymä sortavasta egalitarismista holtittomaan ahneuteen ei ole houkutteleva. Sosiaalidemokratia hävisi paljon 1970-luvulla, kun työttömyys ja vero- sekä vakuutusrasitukset kasvoivat ja aiemmin hyväksyttyjä yhteiskuntasopimuksia alettiin kutsua ”epäreiluksi” ja hyvinvointivaltion etuuksia ”liian avokätisiksi”. Keskiluokkaistuneiden työläiseläkeläisten jälkeläiset eivät pitäneet järjestelmän kustannuksia hyvänä. Sosiaalidemokraattinen ”hetki” kuoli pois. Niittejä tähän iskivät myös uusliberaaliset hallinnot, jotka verottivat valikoivasti universaaleja etuja, joihin yhä agendassa oleva eläkeiän nosto sujuvasti liittyy. Sosiaalidemokratia ei missään taantunut autoritaariseksi hallinnoksi, mutta muuttuvassa tilanteessa harjoitettu pragmaattisuus ei ole aina hyvää politiikkaa. Sosiaalidemokratia luopui omista ydinuskomuksistaan tasapainon, suvaitsevaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja vapauden nimissä tavalta, joka näyttää nyt enemmän heikkoudelta ja hermojen pettämiseltä.

Poliittiset opetukset

Judt sanoo, että myös edistyksellisten on hyväksyttävä politiikan silkka sattumanvaraisuus. Hyvinvointivaltioiden nousu ja niiden epäsuosioon joutuminen ei ole mikään historian suoma lahja. Tilanteet syntyvät erityisestä yhdistelmistä olosuhteista, jotka eivät toistu. Paitsi sosiaalidemokratian ”hetkeä” se koskee epäilemättä myös uusliberaalia ”hetkeä”, joka on nyt ensi kertaa sitten 1970-luvun lyöty kanveesiin.

Tässä on vasemmiston haaste. Historiaa ei ole määrätty, kuolevaisten on keksittävä sitä matkan kuluessa, vieläpä olosuhteissa, jotka eivät ole tyystin omaa tekoa, kuten Karl Marx jo totesi. Ikuisuuskysymykset ovat tarpeellisia, mutta vastauksille pitää olla avoin. Mitä säilyttää, mitä muuttaa? Mitkä olosuhteet voidaan toistaa tarpeeksi lujalla tahdolla ja ponnistelulla?

Mitä on tehtävä?

Mitä me haluamme ja miksi. Mitä on tehtävä? Vasemmisto on rappiolla, koska vastauksia tähän ei ole olemassa. Judt puhuu toisinajattelun puolesta. Vain siten voidaan uudet haasteet saada vastauksia. Ratkaisu ei löydy mukautumisesta ja jopa intellektuellit ovat kesyyntyneet. Moraalisia vaihtoehtoja on silti tarjolla esimerkiksi sodan ja rasismin suhteen. Talouspolitiikan suhteen nykydemokratioiden kansalaiset ovat oppineet liiankin vaatimattomiksi. Pallo on annettu vaikeaselkoista, usein matemaattista kieltä puhuville asiantuntijoille. Kyse on liturgiasta, joka aukeaa vain vihkiytyneille. Muiden on vain uskottava.

Toisin ajatteleminen ja eri mieltä oleminen ovat nuorison kontolla. Nämä kuitenin ovat usein hylänneet poliittisen järjestelmän ja toimivat ”kompromisseja kaihtavien yhden asian kansalaisjärjestöjen hyväksi”. Moraalisesti tämä on toki moitteetonta, mutta tasavallat ja demokratiat ovat olemassa ainoastaan siksi, että niiden kansalaiset osallistuvat yhteisten asioiden hoitoon. Keskinkertaisten ja turmeltuneimpien virkamiesten käsiin asioita ei voi jättää: Britannian parlamenttikin on vain seurusteluhuone, jossa meiskaavat vain poliittiset broilerit, kupinnuolijat ja ammattimaiset myötäjuoksijat. Vaalit ja parlamentaarinen järjestelmä ovat kuitenkin ainoita mitä meillä on käytettävissämme, kun pelastettavana on demokratia.

Julkinen keskustelu

Vallanpitäjät ovat onnistuneet vakuuttamaan kolmen vuosikymmenen aikana äänestäjät, koska tarjolla ei ole ollut hyvää vaihtoehtoa. On väärin sanoa, että kaikki me haluamme samaa, vaikka keinot vähän vaihtelevatkin. Rikkaat eivät halua samaa kuin köyhät. Työpaikkansa ansiotuloilla elävät eivät halua samaa kuin ne, jotka elävät sijoituksilla ja osingoilla. Ne jotka eivät tarvitse julkisia palveluja, eivät pyri samaa kuin ne, jotka ovat täysin riippuvaisia julkisesta sektorista. Niillä jotka hyötyvät sodasta on eri ajatukset kuin sodanvastustajilla. Eturistiriitoja siis on. Kuitenkin luokka-, varallisuus- ja vaikutusvaltaeroista ei sovi puhua, sillä kukapa haluaisi luokkavihaa lietsoa. Parempi siis siksi ajaa vain omaa etuaan, meille vakuutetaan. Ja totta on, että monet hyötyvät tästä, kuten mittaukset osoittavat.

Mutta miten on niiden asioiden laita, joita ei voi kunnolla mitata. Mitä jos ”arvioihimme tuottavuudesta, tehokkuudesta tai hyvinvoinnista laskettaisiin mukaan nöyryyttävän almun ja lainmukaisen etuuden välinen ero, kysyy Tony Judt. Eivätkö sosiaalipalvelut, sairasvakuutus ja tuettu julkinen liikenne ole kustannustehokkaita tapoja saavuttaa yhteiset tavoitteet. Eikö myös varallisuuden uusjako voisi ajan mittaan parantaa maan terveyttä? Juuri tämänkaltaiset laajennukset ovat keinoja uudistaa julkista keskustelua, Judt muistuttaa. Tarvitaan myös aitoa väittelyä, ei populistista höpinää tai demagogista näennäisväittelyä kansallisista identiteeteistä tai kansalaisuuskriteereistä, jotka vain pyrkivät estämään eriäviä mielipiteitä eivätkä kannusta niihin. Suomessakin on syytä muistaa Judtin viisaus: ”Modernissa demokratiassa on mahdollista huijata suurinta osaa ihmisistä suurimman osan ajasta, mutta sillä on hintansa.”

Turksib mykkäkonsertissa DocPointissa

DocPoint esittää Bio Rexissä perjantaina 25.1. klo 19.30 Victor A. Turinin maailmankuulun klassikkoelokuvan Turksib. Tapahtuman nimi on VOXPoint - Kinofoninen konsertti. Vuodelta 1929 peräisin olevan mykkäelokuvan säestää beatboxaaja Felix Zenger. Zenger luo omalaatuisen musiikkimaailmansa aseinaan ainoastaan suu ja mikrofoni. Kun elokuva on tuttu, ajattelin antaa vähän taustaa siltäkin puolelta, vaikka Peter von Baghin esittely onkin luettavissa DocPointin sivustolla http://docpoint.info/content/turksib josta liputkin voi hankkia. Mykkänä elokuvan voi nähdä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston näytöksessä elokuvateatteri Orionissa keskiviikkona 31.1.2013 alkaen klo 17.00. Liput www.kava.fi

Viktor Aleksandrovits Turin opiskeli teatteria syntymäkaupungissaan Pietarissa, mutta muutti vuonna 1912 sukulaistensa luokse Bostoniin, jossa opiskeli maineikkaassa insinöörikoulussa MIT:ssä (Massachusetts Institute of Technology). Opiskelujen jälkeen Turin muutti Hollywoodiin ja työskenteli viisi vuotta elokuva-alalla näyttelijänä ja käsikirjoittajana.

Vaikka vallankumous oli muuttanut Venäjän Neuvostoliitoksi, Turin palasi synnyinmaahansa. Kokeneelle elokuvamiehelle riitti töitä sekä dokumenttielokuvan että näytelmäelokuvien parissa. Ensimmäinen Neuvostoliitossa tehty elokuva oli dokumentti Lozungi Oktjabrja. Maailmanmaineen hän sai kuitenkin elokuvaohjaajana vuonna 1929 valmistuneella dokumenttielokuvalla Turksib, joka on omistettu eräälle Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmien ensimmäisistä suurtöistä, Turkmenistanin ja Siperian välisen rautatien rakentamiselle. Turin ohjasi vielä vuonna 1938 näytelmäelokuvan Baku, joka kertoo Bakun työläisten osallistumisesta vuoden 1905 vallankumoukseen. Viimeiset vuotensa toisen maailmansodan aikana Turin toimi Sojuzintorgkinon neuvonantajana. 1895 syntynyt Turin kuoli viisikymmenvuotiaana Moskovassa toukokuussa 1945.

Turksibin tehtävänä oli aluksi vain dokumentoida valtava työurakka, mutta työ kasvoi runolliseksi kertomukseksi uusien aikojen saapumisesta Kazanin villeille aroille. Kaspianmeren takana ja lähellä Kiinan rajaa Turkmenistanissa puuvilla kasvaa, mutta sieltä puuttuu vettä ja sen myötä rakentamiseen kelpoa metsää. Jopa polttopuita joudutaan Keski-Aasiassa keräämään pienin erin ja kuljettamaan pitkiä matkoja kameleilla. Siperiassa taas on runsaasti metsää, mutta ei puuvillaa, jota jouduttiin ostamaan kalliilla hinnalla ulkomailta. Elokuvassa seurataan rautatien rakennustyötä edeltäviä tutkimuksia. Sitten seuraa voimakas ponnistus: turkmenistanilais-siperialaista rautatietä rakennetaan samanaikaisesti etelästä ja pohjoisesta. Urakan oli määrä valmistua 1931. Rautatie on pituudeltaan noin 3515 km ja yhdistää Siperian Keski-Aasiaan kulkien silloisten Kazakstanin ja Kirgisian neuvostotasavaltojen sekä Altai-seudun kautta. Kaksi pientä osaa tästä rautatiestä oli rakennettu jo ennen vuotta 1917 ja töitä jatkettiin 1921–1927. Radan pääosuus rakennettiin maaliskuusta 1927 toukokuuhun 1930. Turksib-rata kelpasi neuvostoesimerkiksi, sillä se saatiin valmiiksi vuotta ennen suunniteltua määräaikaa.

Neuvostoliiton dokumenttielokuvataiteessa Turksibillä on oma ehdoton asemansa 1920-luvun vallankumouksellisten kokeilijoiden Dziga Vertovin ja Lev Kuleshovin rohkeiden uudistusten ja 1930-luvun alun jo huomattavasti rauhallisemman dokumenttikerrontatyylin välillä. Turin käyttää elokuvassaan varhaisesta agitaatioelokuvasta tuttuja välitekstejä. Runollisuuden yksi ulottuvuus on se, että tekstit eivät ole selostavia vaan kuvakerrontaa tukevia. Tekstien lauseet ovat katkelmallisia, jopa yksittäisiä sanoja. Samana vuonna tehty Vertovin Mies ja elokuvakamera on kokonaan tekstitön. Mutta myöhemmin, 1940-luvulta lähtien Neuvostoliiton dokumenttielokuvat rakentuivat niin, että selostaja käytännöllisesti katsoen aina selitti kuvan sisältöä omalla repliikillään.

Turinin Turksib on ns. taiteellinen dokumenttielokuva, jonka vaikutus kasvoi maailmalla suureksi Englannin tunnetun dokumentaristikoulun kautta. Suomeenkin elokuva saapui lännen kautta jo vuonna 1930. Se päätyi kuva kuvalta tutkittavaksi Heikki Ahon ja Björn Soldanin leikkauspöydälle, kuten Eino Mäkinen on kertonut. Sen visuaaliset yhtymäkohdat Suomen matkailupropagandana 1930-luvulla paljon esitettyyn Suomi kutsuu -elokuvan aloitusjaksoon ovat enemmän kuin ilmeisiä.

Nyrki Tapiovaara kirjasi suomalaiset näkemykset Turksibistä kirjoitukseensa ”Dokumenttaarisesta filmistä” vuonna 1935: ”[– –] vaikkakin muoto on [Neuvostoliittolaisten ohjaajien toimesta] käsitetty arvokkaaksi osaksi työtä, sitä on käytetty vain, jos filmin valmistajalla on todella ollut jotakin sanottavaa. Ja sitä heillä on ollut. Ajatelkaamme vain sitä elokuvaa, joka varmasti edustaa dokumenttaarista filmiä kaikkein puhtaimmalla tavalla, Turinin valmistamaa Turksib-elokuvaa: onko filmiä, jonka rytmin nousut ja laskut olisivat linjoiltaan niin kauniit kuin tämän. Mutta ei tuo muodon kauneus, vaan ominaisuus, että se osoitti, kuinka viisivuotissuunnitelma muutti äkkiä kokonaisen suuren maa-alueen elämän, tulee säilyttämään sen viisivuotissuunnitelman dokumenttina. Kun elokuva alkaa, hallitsee luonto ihmistä, sitten tulee tekniikka, rautatie, luontoa alkaa ohjata tietoinen ihminen ja hän hallitsee elämää. Kun juna kulkee ensimmäisen matkansa rautateillä, kun veturin pyörä lähtee liikkeelle, on sen kauneudessa paljon enemmän kuin pelkkä koneen osien kauneus. Se on symbooli, voiton symbooli suunnitelman ja ihmisen voitosta luonnon yli.”

Kredut:
Suom. nimet: Teräksinen tie / Turk.–Sib

Neuvostoliitto 1929. Tuotantoyhtiö: Vostokkino. Ohjaus: Viktor A. Turin. Käsikirjoitus: Jakov Aron, Aleksandr Matsheret, Viktor Shkolovski ja turin. Kuvaus: Jevgeni Slavinskij (kuvaus etelässä), Boris Frantsisson (kuvaus pohjoisessa) – 1.33:1. Helsingin ensiesitys: 26.1.1930 Atlantis. Filmitarkastus: 16100 – S – 1565 m / 67 min