maanantaina, marraskuuta 26, 2007
Idfaillaan
Lähden katsastamaan, miltä siellä näyttää.
Koettakaa kestää.
sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007
Cabiria tänään
Elokuva-arkistossa esitetään tänään klo 17.45 jättimäinen italialaisspektaakkeli Cabiria (ohj. Giovanni Pastrone, 1914 Italia). Sinne.
Cabiria on kuulun Gabriele D'Annunzion käsikirjoittama historiallinen tarina, joka perustuu Titus Liviuksen tunnettuun teokseen.
Tulivuori Etnan purkautumisen aiheuttamaa kaaosta hyväksikäyttävät foinikialaiset merirosvot tappavat kaikki miehet, mutta sieppaavat Cabirian ja hänen hoitajansa Croessan puunilaissotien aikana, kolme vuosisataa ennen ajanlaskun alkua.
Cabiria myydään orjaksi Karthagoon, ja hänet aiotaan uhrata Moolokille. Viime hetken pelastajina toimivat jalosukuinen roomalaismies Fulvio Axilla, joka on itse asiassa Rooman vakooja, ja hänen jättiläiskokoinen orjansa Maciste. Cabiria saadaan suojaan kuningatar Sophinesban luokse, mutta Maciste napataan kiinni.
Fulvio onnistuu pakenemaan. Kymmenen vuotta myöhemmin, monien vaiheiden jälkeen Karthagon suuruudenaika on ohi ja Fulvio palaa kaupunkiin.
Mainituissa "vaiheissa " käydään läpi historiallisen antiikkispektaakkelin vakio-ominaisuudet. Tässäkin sensuuripäätöksellä opettavaisena sallitussa elokuvassa miekkaillaan, esitellään muinaisia temppeleitä ja kauhistuttavia jumalia sekä kidutusta, verenvuodatusta, palavia taistelulaivoja, dramaattisia kuolemia, hävitystä, tuhoa ja muuta väkivaltaa ja tehdään näyttäviä pelastautumisia esimerkiksi hyppäämällä korkealta kalliolta veteen.
Elokuvia on maailmassa niin paljon, että jokaisen henkilökohtaisella "puutelistalle" riittää yksittäisiä nimikkeitä. En ole Cabiriaa nähnyt, mutta nyt on aika ryhtyä tuumailusta metrisiin tekoihin.
lauantaina, marraskuuta 24, 2007
Aikakäsityksemme luonne
Valokuvatorstai
"Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - 'kello 11.00, 11. marraskuuta 1918' - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat."
- Kurt Vonnegut: Maaton mies (Tammi 2007, suom. Erkki Jukarainen).
Irti ennakkoluuloista
Ylen sivustolla sukunimeni kirjoitusasu on vähän sinne päin, mutta minkäs sitä vaikealle nimelleen voi.
torstaina, marraskuuta 22, 2007
Elokuvahistorian ytimessä
Sotaisten tunnelmien jälkeen ajattelin avata tuon iltatilaisuuden sanomalla, että nämä esitykset, joihin on rekonstruoitu katselukuntoon "arkistojen aarteita", niin kokonaisia kuin säilyneitä osia ja fragmentteja, ovat elokuvahistorian torjuntavoitto.
Eilen henkiin palautettiin kaksi kokonaista "eläwän kuvan sarjaa". Samalla ne tulivat osaksi elävää muistia: katsomossa oli myös nuoria, jotka voivat ainakin seuraavat 70 vuotta sanoa muistavansa kun nämä elokuvat esitettiin.
Elokuvat katoavat kuten joskus miehet rintamalla. Ero on vain siinä, että elokuvaa ei julisteta kuolleeksi koskaan.
Venäläinen elokuva-arkistoihminen sen sanoi aikoinaan: "Odotan joka päivä, että jostain Siperiasta soitetaan ja sanotaan, että jäätikön keskeltä on löytynyt suunnaton kokoelma kadonneiksi luultuja elokuvia."
Yleisöä ei ollut hirmuisesti, neljästä viiteenkymmeneen. Katsomossa oli myös elokuvan ja elokuvahistorian ammattilaisia kuten Peter von Bagh, Suomi-Filmissä uran tehnyt Jussi Kohonen, elokuvaneuvos Kari Uusitalo. Ilahduttavaa oli, että katsomoon oli tullut arkiston väkeä johtoa myöten enemmän kuin tavallisesti näissä näytöksissä. Elokuvaan perehtyneitä toimittajia näkyi kuten Helena Ylänen ja Jussi Karjalainen, Yleltäkin taisi joitakuita olla ja varmasti joku muukin. Musiikkiasiantuntijoita bongasin useita, koska nyt esitettiin ensi kertaa näiden sukupolvien aikana muutama 1930-luvun alun harvinaisuus äänifilmin alusta - heidän ilonsa näistä on aina silminnähtävää. Suomalaisen elokuvahistorian tulevia väittelijöitä näkyi tulleen mukaan - myös professori Henry Baconin hahmon huomasin takarivissä edessä puhuessani.
Ja niitä filmihulluja, jotka istuvat usein arkistossa. Heille kaikillehan näitä tehdään.
Ja niin vain on, että tämän kaltaiset näytökset muokkaavat käsitystämme suomalaisen elokuvan historiasta. Esimerkiksi Valentin Vaalan kuvaan hänen laulupätkänsä tuovat oivan lisän - illanistujaisissa hänen lauluäänensä oli aikalaisille tuttu. Teuvo Tulion etnisfuturistiset roolihahmot, Hanna Tainin viettelevä roolihahmo - kaikki ne tuovat lisänsä siihen, mitä me aikaisemmin tiesimme. Ja koimme.
Nämä näytökset soisi kyllä isommallekin yleisölle, eikä vain kertaluonteisina tapahtumina Helsingissä alaan vihkiytyneille, jotka tulevat joko intuition varassa tai kun puskaradio hälyttää liikkeelle.
Ensi kevääksi suunnitteilla on muiden kiireiden vuoksi vain kaksi uutta sarjan näytöstä ja onhan kehden viikon päästä keskiviikkona vielä yksi tänäkin syksynä. Kyllä sinnekin jotain hauskaa keksitään.
Itse olen ajatellut, että olisi mukavaa jaksaa tehdä 50. näytöskin sitten joskus. Olemme nyt tehneet 40 kahden tunnin kokonaisuutta viiden vuoden aikana. Lähes 80 tuntia hienoja hetkiä.
Ne riittäisivät hyvin ainakin kahteen sataan vajaan puolen tunnin televisio-ohjelmaan. Elokuvien kunto tunnetaan, taustat on historian tutkimuksen metodein selvitetty ja koe-esityksiä järjestetty.
Esitteet ja esittelypuheet ovat olleet sen verran tuhtia tavaraa, että niitä on noin 300 liuskaa. Suurimmassa osassa niissä varsin paljon uutta tietoa elokuvahistoriasta. Osaa niistä on voitu hyödyntää ensi vuodeksi ajatellussa suomalaisen dokumenttielokuvan historiassa, jota kollegan kanssa kirjoitan.
Virheettömyyteen ei tietenkään ole pystytty, kun latua vasta avataan, mutta onneksi yleisön asiantuntemus on auttanut monen asian ja päättelyn tarkentamisessa.
tiistaina, marraskuuta 20, 2007
Tuntemattomia kohtauksia Suomen elokuvan historiasta I
TÄMÄ ON JO HIOTUMPI TEKSTI KAIKISTA ESILLÄ OLEVISTA ELOKUVISTA.
NÄYTÖS ON AINUTLAATUINEN, SILLÄ MUKANA ON KAKSI UUTTA LÖYTÖÄ VARHAISEN SUOMALAISEN ELOKUVAN REPERTUAARISTA.
EIKÄ SIINÄ KAIKKI: LISÄKSI VALKOKANKAALLE HEIJASTETAAN TÄYDENNYKSIÄ JA FRAGMENTTEJA TUNNETTUIHIN, OSIN TAI KOKONAAN KADONNEINA PITKÄÄN PIDETTYIHIN ELOKUVIIN.
TERVETULOA!
Dokumentin ytimessä 40:
Tuntemattomia kohtauksia Suomen elokuvan historiasta I
I dokumentens kärna: Okända scener ur den finska filmens historia I
Sylvi
Suomi 1913. Tuottajat: Teuvo Puro – Frans Engström – Teppo Raikas. Ohjaus: Teuvo Puro. Käsikirjoitus: Teuvo Puro Minna Canthin näytelmän pohjalta. Kuvaus: Frans Engström. Lavastus: Carl Fager. Pääosissa: Teuvo Puro (notario Akseli Vahl), Aili Rosvall (hänen vaimonsa Sylvi), Teppo Raikas (arkkitehti Viktor Hoving), Olga Salo (hänen sisarensa Alma Hoving), Ester Forsman (Sylvin entinen toveri Karin Löfberg), Elin Grönkvist (Sylvin entinen toveri), Eero Kilpi (Harlin), Jussi Snellman (Idestam) ja Uusi Suometar lehdessä 9.3.1913 ilmestyneen mainoksen mukaan "tanssiväkeä, oikeusvirkamiehiä, palvelijoita y.m. kanssa" Viipurin ja Turun ensiesitys: 3.3.1913; Helsingissä 10.3.1913. Filmitarkastus Helsingissä: 18.2.1913: 890 m / 48 min (16 fps). Videopituus väliteksteineen: 12 min
Aikalaisten silmissä Salaviinanpolttajat (1907) oli ensimmäinen suomalaiseksi tarinaelokuvaksi muotoiltu "kinematografinen näytelmäkappale". Sen filmasi maineikas Atelier Apollo Kansallisteatterin näyttelijöiden Teuvo Puron (1884 -1956) ja Teppo Raikkaan sekä yhtiön ruotsalaisen kuvaajan Frans Engströmin aloitteesta. Korkeintaan 20 minuutin mittainen "miimillinen farssi" katosi jäljettömiin jo omana aikanaan.
Kuusi vuotta myöhemmin valmistunut Sylvi (1913) on ainoa, puutteellisesti säilynyt näyttö elokuvaaja Engströmin sekä teatterista elokuvaan siirtyneen Puron ja Raikkaan pioneeritöistä. "Ensimmäinen tunnin kestävä taidefilmi" Sylvi oli mainoksen mukaan "jännittävä murhenäytelmä 3:ssa osassa. Minna Canth'in samannimisen näytelmän mukaan Eläviä kuvia varten sovitettu". Elokuvan tekijöille Minna Canthin näytelmät tarjosivat sukupuolirajan ylittäen sitä, mitä he elokuviinsa halusivat: "vertatihkuvia yhteiskunnallisia intohimoja". Lehtitietojen mukaan suosio olikin suuri.
Myös Sylvillä oli vain teatterikierroksen kestänyt elinkaarensa, kunnes vuonna 1933 elokuvan negatiiviaineistoa löydettiin sattumalta. Se päätyi helsinkiläisestä romukaupasta Heikki Ahon ja Björn Soldanin elokuvayhtiölle. Koska veronalennusfilmijärjestelmä oli juuri tullut voimaan, Aho & Soldan tekivät 1934 kaksi lyhytelokuvaa negatiiviaineistosta. Lyhempi niistä oli Sylvin mainos, pidempi "ensimmäinen suomalainen filmidraama" Sylvi, joka toimitettiin editoituna tammikuussa 1934 sensuuriin 410 metrin mittaisena Tätä versiota esitettiin siis veronalennuskuvana teattereissa ja se sai myös erikoisesityksen Elokuvakerho Projektion näytöksessä 5.12.1937 elokuvateatteri Rexissä. Kiinnostus oli niin suurta, että se johti varhaisimman suomalaisen elokuvan paloista koottuihin uusintaesityksiin. 1980-luvulla Suomen elokuva-arkiston Aito Mäkinen liitti Aho & Soldanin mainoskuviin pianomusiikin ja esitteli tuotetta varhaisimman elokuvamme herkkuna.
Kepeä filminäyte keskittyi hotelli Fennian kattoterasilla puhaltaviin virtauksiin, jotka liikuttelevat verhoja ja ravistelevat koristepalmun lehviä Carl Fagerin näytelmäkirjailijan antamien viitteiden mukaisesti pääosin suunnittelemissa lavasteissa. Myöhemmin rakennettujen elokuvaversioiden Sylviin tekaistut välitekstit eivät myöskään vastanneet alkuperäisiä. Todennäköisesti kaikkien editioiden perustuivat Canthin näytelmän dialogille, vaikka Teuvo Puron muistelon mukaan ensimmäisetkin olivat "tekaistuja".
Nyt nähtävä rekonstruktio panee ensimmäisen kerran paikoilleen kaikki säilyneet kohtaukset ja esittelee lisäksi käyttämättömät poistot sekä lakitupaan sijoittuvan päätösjakson. Tämä kaiken näemme musta-valkoisena kommenttina Heikki Ahon version saumakohdissa.
Lopputulos tukee aineistoa analysoineen Hannu Salmen päätelmiä teoksessa Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa (1907-1916) siinä, että kyseistä elokuvaa näyttäisi olevan jäljellä oletettua enemmän. Tosin mustia aukkojakin jää täyttämättä, kuten kohukohtaus Sylvin myrkyttämän aviomiehen Akselin kouristuksista. "Sylvistä säilyneet katkelmat ovat ainoa näköala 1910-luvun suomalaisen elokuvan kadonneeseen historiaan", tiivistää Salmi.
Tänään tuon fiktion välähdykset ovat meille dokumenttia menetetyn elokuvan tyylistä, näyttelemisestä ja elokuvauksen orastavista mahdollisuuksista.
Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus
Suomi 1920. Tuotantoyhtiö: Suomen Biografi Osakeyhtiö. Tuottaja: Erkki Karu. Ohjaus: Erkki Karu. Käsikirjoitus: Erkki Karu. Kuvaus: Frans Ekebom. Lavastus: Martti Tuukka. Pääosissa: Väinö Lehmus (ylioppilas Pöllövaara), Erkki Karu (hovimestari), Elli Karu (morsian, mielitietty), Kaarlo Aarni (vihkivieras), Elsa Aarni (tuomarin vaimo), Martti Tuukka (tuomari). Helsingin ensiesitys: 16.2.1920 Kino–Palatsi. Filmitarkastus: 10592, 20.2.1920 – S – 300 m / n. 12 min. Editoitu versio: 12 min.
Sotagulashi Kai'un häiritty kesäloma
Gulashbaron Kaiku's störda sommarnöje
Suomi 1920. Tuotantoyhtiö: Suomen Biografi Osakeyhtiö. Tuottaja: Erkki Karu. Ohjaus: Erkki Karu. Käsikirjoitus: Erkki Karu. Kuvaus: Frans Ekebom. Lavastus: Martti Tuukka. Pääosissa: Väinö Lehmus (sotagulashi Kaiku), Erkki Karu (toisen talon renki), Elli Karu (gulashin vaimo), Kaarlo Aarni (palkollinen), Elsa Aarni (sisäkkö), Martti Tuukka (kosija). Helsingin ensiesitys: 28.3.1920 Kino-Palatsi – filmitarkastus: 10591, 20.2.1920 – S – 550 m / n. 20 min. Editoitu (välitekstitön) versio: 12 min.
Suomi-Filmin perustajan Erkki Karun ensimmäiset elokuvat olivat farsseja. Niiden tähtenä näytteli armoitettu koomikko Väinö Lehmus, muissa rooleissa Erkki Karun ja hänen puolisonsa Elli Karun lisäksi Tampereen Näyttämön Kaarlo ja Elsa Aarni sekä kiertuekonkari Martti Tuukka. Tekijänsä ensimmäiset eläväksi loihtimat kuvat ovat harvinaisuuksia näytelmäelokuvamme alkutaipaleelta. Mutta ne toimivat myös dokumentteina kiertuenäyttelemisen komiikasta, mimiikasta ja maneereista Karun ja Tuukan itsensä pystyttämissä lavasteissa.
Myös kiertuenäyttelijänä, lavastajana ja dramaturgina aloittaneen Erkki Karun (1887 -1935) ensimmäisistä elokuvista on säilynyt vain katkelmia, ainakin näin on oletettu. Digitaalinen editti tarjosi tässäkin välineen, millä jäsentää "katkelmat" ja tehdä samalla ymmärrettäviksi Suomen Biografi Oy:n kaksi lyhyehköä slapstick-komediaa. Nähtävät konstruktiot myös todistavat, että Karun esikoisten juonta kuljettava kuvasto on tallella! Sen sijaan alkuperäiset välitekstit ovat kadonneet esityskopioiden mukana ja samalla se 5-6 minuutin lisä, joka puuttuu kummankin 12-minuuttiseksi supistuneen filmin tarkastuspituudesta.
Erkki Karun vuonna 1920 valmistuneet Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus ja Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma osoittautuvat "vauhdikkaiksi ja huvittaviksi" kuten aikalaiskritiikki oli todennut. Karu limitti taitavasti sisä- ja ulkokohtauksia elokuvafriikin silmällä. Tampereen Lyyra-teatterin ohjelmiston aiempana suunnittelijana hän tunsi hyvin maassa esitettävät farssit, B-luokan seikkailufilmit ja jännärit. Lisäksi ohjaajan tukena veivasi kameraa kokenut ammattilainen Frans Ekebom.
Suomen kansallisfilmografian käsittelyssä jäi aikanaan avoimeksi Pöllövaaran kihlauksen kimurantti juoni. Digitaalisen jäsennyksen jälkeen ja 1920-luvun avioliittolain turvin se voitaneen kuvailla seuraavasti: Ylioppilas Pöllövaara kävelee vihkikaavan koukeroihin uppoutuneena. Sen täyttäminen ylittää hänen järjenjuoksunsa. Asia on ajankohtaisen kiusallinen, sillä kihlaus on sovittu julkistettavaksi jo iltapäivällä tutussa ravintolassa. Pöllövaara päätyy lopulta luotettavan tuomarin ovelle. Hän saa suostuteltua tämän asiansa hoitajaksi. Tuomari paneutuu työhön ja poistuu sitten kiireisesti muualle. Kihlaukselle ei näyttäisi löytyvän estettä, kunnes tuomarin puoliso tartuu keskeneräiseksi olettamaansa todistukseen. Tlanteen toisin ymmärtävä vaimo tekee Pöllövaaran esteelliseksi ja purkaa tämän kihlauksen. Tuomarin uskottuna hän vahvistaa todistuksen nimellään.
Saapuessaan kihlajuhlaan tuomari on tapahtuneesta tietämätön. Pöllövaara saa häneltä kihlatodistuksen. Nousten tuolille hän kuuluttaa sen sanomaa, kunnes toteaa tyrmistyneenä esteellisyytensä ja sen myötä kihlauksensa purkautuneen. Hän purskahtaa katkeraan itkuun, samalla kun kihlattu menettää tajunsa. Herättyään häväisty morsian jättää sormuksensa ja lähtee flirttailevan hovimestarin kelkkaan. Tuomari tajuaa, miten katalasti hänen tekstiään on peukaloitu. Hän noutaa paikalle vaimonsa, joka muuttuu syyllisestä pelastavaksi enkeliksi. Väärinkäsitys selviää viimeisellä hetkellä ja narua kaulaansa sovitellut Pöllövaara syttyy eloon kihlattunsa hellässä syleilyssä.
Pöllövaarassa ja railakkaammin slapstickissa Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma käynnistää kommellusten vyöryn virhetulkinnalle altistava kirjoitus: Edellisessä se lähtee tuomarin kynästä, jälkimmäisessä sokeasti rakastunut kirjekumppani seuraa osoitelappua, joka johdattelee kosijan väärään kohteeseen, sotagulashi Kaiun morsion ovelle.
Tuskaa
Suomi 1922. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuottaja: Erkki Karu. Ohjaus: Teuvo Puro. Käsikirjoitus: Teuvo Puro, perustuu Väinö Katajan romaaniin. Pääosissa: Arne Leppänen ja Ruth Snellman. Ei valmistunut. Näyte: 6'30"
Ylitorniolainen Väinö Kataja, alk. Väinö Jurvelius, (28. 9.1867 Hailuoto – 2.12. 1914) oli suomalainen kirjailija ja maanviljelijä. Hän viljeli tilaansa Ylitorniolla vuosina 1891–1914, ja toimi myös Ylitornion vt. nimismiehenä 1902–1906. Kataja tunnetaan Peräpohjolan erämaiden, luonnon, ihmisten ja kansanelämän varhaisena kuvaajana. Hän kirjoitti runsaasti teoksia, joihin kuuluu sekä romaaneja, novelleja että näytelmiä. Hänen esikoisteoksensa oli nimeltään Irja (1901). Kataja oli aikoinaan hyvin suosittu kirjailija.
Katajan maineeseen luotettiin myös Suomi-Filmissä. Salaviinanpolttajista (1907) lähtien suomalaisen elokuvan piirissä vaikuttanut, Ollin oppivuosien ja Anna-Liisan ohjaaja-pioneeri Teuvo Puro laati käsikirjoituksen Katajan romaanista "Tuskaa" (alaotsikoltaan "Kuvaus raukoilta rajoilta", 1907). Tämä käsikirjoitus sisältyy nykyään Teatterimuseon Puro-kokoelmaan. Lapin elokuvan kuvaukset aloitettiin Armas Vallasvuon muistelujen mukaan vuonna 1922 pääkaupunkiseudulla! Elokuvan pääosiin rakastavaisiksi kiinnitettiin Suomen kansallisteatterin tähdet, jo Puron elokuvassa Se parhaiten nauraa, joka viimeeksi nauraa (1921) komediennena säteillyt, Jean Sibeliuksen tytär Ruth Snellman, ja Aarne Leppänen.
Elokuva jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Legendan mukaan miespääosanesittäjä Leppänen putosi junasta ja loukkaantui vakavasti. Ruth Snellman jäi vaille traagista elokuvaosaansa ja Aarne Leppänen näytteli toisen miespääosan elokuvissa Kajastus (1930) ja Erämaan turvissa (1931). Katajan romaanit kiinnostivat myös Suomi-Filmin pääjohtajaa ja –ohjaajaa Erkki Karua. Kesällä 1922 hän valmisti Mankalan koskilla ulkokuvaukset suurmenestyselokuvaan Koskenlaskijan morsian (1923) tähtenään Marja Korhosen äiti Heidi Blåfield-Korhonen ja oopperalaulaja Oiva Soini. Aiheeseen palattiin vielä vuonna 1937 Valentin Vaalan elokuvassa. Tähtinä olivat tuolloin itse Ansa ja Tauno. Korpilahden maisemat kutsuivat Teuvo Puroa vuonna 1927, jolloin hän ohjasi ensimmäisen varsinaisen Kataja-filmatisointinsa Noidan kirot (1927).
Lumisten metsien mies
Suomi 1928. Tuotantoyhtiö: Aquila–Suomi. Tuottaja: Uuno Eskola. Ohjaus, käsikirjoitus, lavastus: Uuno Eskola. Käsikirjoitus perustui Eskolan novelliin "Raitojan Jussi" (Karjala 1926). Kuvaus: Arvo Tamminen. Leikkaus: Petter Bäckström. Pääosissa: Simo Kaario (kartanonomistaja Maurila), Anni Hämäläinen (Raija Maurila), Toivo Ellenberg (Raitoja, Jussin isä), Viljo Hurme (Jussi Raitoja), Einar Rinne (Reima, urheiluvalmentaja), Leo Lähteenmäki (eräs nuorukainen), Auno Eskola (tanssijatar), Meri Keskinen (tanssijatar), Kaisu Voutilainen. Helsingin ensiesitys: 5.8.1929 Kaleva. VET 14918, 8.5.1928 – S – 2200 m / 79 min. Näyte: 2'
Tampereellakin on filmattu näytelmäelokuvia. Vuonna 1908 tehtiin tamperelaisin voimin farssi, Suomen toiseksi vanhin näytelmäelokuva Vasikanhäntä ja vuonna 1919 Erkki Karu ohjasi Tampereen ja Teiskon maisemissa ensimmäiset slapstick-vaikutteiset komediansa Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma ja Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus. Uuno Eskola ohjasi taiteilija-ateljeessaan Ojakadulla ja Tampereen hiihtoladuilla novellinsa Raitojan Jussi pohjalta ensimmäisen suomalaisen urheiluaiheisen näytelmäelokuvan Lumisten metsien mies (1928). Elokuva sai ensi-iltansa Tampereella 10.5.1928, mutta Helsingin ensi-iltaa saatiin odottaa yli vuoden. Päähenkilöhiihtäjänä nähtiin taidemaalarina tunnettu Viljo Hurme ainoassa elokuvaroolissaan. Elokuvassa debytoivat Anni Hämäläinen, Toivo Ellenberg (myöh. Elonperä) ja elokuvakoomikoksi myöhemmin nouseva Leo Lähteenmäki.
Säilyneissä otoksissa (n. 2 min) kartanonomistaja Maurila (Tampereen teatterin vakionäyttelijä Simo Kaario) keskustelee raskaasti huokailevan tyttärensä (Anni Hämäläinen) kanssa maatilallaan. Tytär pakeneekin maaseudun liian terveellisiksi ja tylsiksi katsomiaan oloja suurkaupungin humuun…
Miekan terällä
Suomi 1928. Tuotantoyhtiö: Filmi Oy Kotka. Tuottaja: Kalle Kaarna. Ohjaus: Kalle Kaarna. Käsikirjoitus: Kalle Kaarna – Kaarnan pojan, Jorma Kaarnan kertomuksen mukaan tosin kirjailija Uuno Kailas. Kuvaus: Oscar Lindelöf. Leikkaus: Kalle Kaarna. Lavastus: Kalle Kaarna. Musiikki: Martti Silmilä. Pääosissa: Joel Rinne (taitelija Halli), Eero Leväluoma (rusthollari Ristiniemi), Hannes Närhi (Kröönperi), Martta Seppälä (Varpu Tanhua), Nisse Karlsson (Antti-renki), Elsa Turakainen (Marja Tanhua), Aarno Henriksson (Tanhuan isäntä), Anni Aitto, Elsä Närhi. Helsingin ensiesitys: 25.11.1928 Arkadia, Edison, Bio-Bio. Filmitarkastus 15238, 19.11.1928 – S – 2700 m / 98 min. Näyte: 5'
Kuvataiteilijan koulutuksen saanut taiteilijanimi Kalle Kaarna (s. 25.11.1887, oik. Karl Hegesippus Häggström, elokuvaa tehdessä virallisesti suomennettuna 1906 Kaarlo Koskivoima) oli epäilemättä yksi lahjakkaimmista mykkäkaudella uransa aloittanut elokuvahjaajista. Roland af Hällström oli vuonna 1929 valmis nostamaan hänet kolmen kärkeen: muun kriitikon ja myöhemmän elokuvaohjaajan arvostusta saaneet ohjaajat olivat Erkki Karu ja Uuno Eskola.
Kaarnan urasta kirjoittanut Mervi Pantti on todennut, että muutkin kriitikot ajattelivat samansuuntaisesti. Kaarnan visuaalinen aisti tai vaisto olivat jotakin poikkeuksellista. Tuotantoyhtiö Aquila-Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva ei tuonut kaivattua menestystä ja Kaarnan tie kääntyi toisaalle kuin yhtiökumppanin, taidemaalari ja kirjailija sekä elokuvaohjaaja Uuno Eskolan. Sen sijaan toinen yhtiökumppani, teatteri- ja elokuvamies Eero Leväluoma jäi mukaan ja kuvaaja Oscar Lindelöf tuli mukaan uuteen yritykseen, Filmi Oy Kotkaan. Sen rahoittajana toimi elokuvateatterinomistaja, savolais-amerikkalainen Abel Adams, joka syrjäytti yhtiön hallinnossa Leväluoman ensimmäisen elokuvan valmistuttua. Yhtiö jäi lyhytikäiseksi. Kahden näytelmäelokuvan lisäksi se valmisti vain yhden lyhytelokuvan.
Filmi Oy Kotkan ensimmäinen elokuva oli sisällissodan – tuolloisilla termeillä vapaussodan – kymmenvuotismuistolle omistettu Miekan terällä. Sen ensi-ilta oli marraskuussa 1928 ja sen tarkoitus oli Kaarnan omilla sanoilla olla puolueeton elokuvakertomus ihmiskohtaloista vuonna 1918. Lehdistö hyväksyi Kaarnan puolueettomusnäkemyksen, vaikka aikalaisnäkemys ei muuten juurikaan halunnut hyväksyä tasapuolisuusnäkökulmia voittaneeseen valkoiseen todellisuuteen. Ehkä aiheen perimmäinen kepeys, "kahden nuorukaisen ja parin neitosen lemmentarina herkällä vaistolla ja johdonmukaisuudella", oli syynä siihen, että elokuvaa ei liitetty laajempaan kontekstiinsa. Elokuvan voittoisat sankarit olivat lopulta Saksassa koulutettuja kutsumustehtäväänsä täyttäviä jääkäreitä, ja viholliskuvakin realisoituu, kun punapäällikkö Hannes Närhi katuu näyttävästi vihollisasemaansa.
Miekan terällä on sellaisenaan kadonnut, nyt näytettävät näytteet ovat ainoita säilyneitä kuvia, sekalaista materiaalia, joka on erotettu muusta aineistosta työprosessin yhteydessä. Näin niitä voidaan pitää vain dokumentaationa kadonneesta elokuvasta.
Mustat silmät
Suomi 1929. Tuotantoyhtiö: Oy Fennica Ab. Tuottaja: Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Theodor Tugai, Valentin Vaala. Kuvaus: Oscar Lindelöf. Leikkaus: Valentin Vaala. Lavastus: Valentin Vaala. Puvut: Theodor Tugai, Valentin Vaala. Pääosissa: Theodor Tugai (mustalaispäällikkö Eb-Anzio), Regina Enroth (kartanontytär Elviira), Valentin Vaala (seppä Ra-Dorek), Thora Steen (sepän sisar Filia), Kalle Hagert, Olga Liin, Lucia Nifontova, Vladimir Sajkovic, Sirkka Savolainen, Elisabeth Vahros. Helsingin ensiesitys: 29.4.1929 Pallas. Filmitarkastus 15529, 13.4.1929 – K – 1435 m / 52 min. Näyte: 6'
Valentin Vaala ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti yhteistyössä elokuviensa sankarin Theodor Tugain (myöhemmin Teuvo Tulio) kanssa ensimmäisen mustalaisaiheisen mykkäelokuvansa Mustat silmät (1929). Elokuvasta on säilynyt noin 7 minuutin verran työkopiomateriaalia, alkuperäisnegatiivit Vaala tuhosi muutama vuosi ensi-illan jälkeen. Mustien silmien käsikirjoitus on kadonnut, juonesta on viitteitä lähinnä Tulion Jaana-lehdelle kirjoittamissa muistelmissa (nrot 4 – 18/1974). Elokuvasta on kuitenkin tallella musiikkiohjelma. Se antaa jonkinlaista osviittaa myös juonenkulusta. Tuolta ajalta säilyneet kotimaisiin elokuviin laaditut musiikkiohjelmat liittyvät useimmiten Helsingin elokuvateattereihin ja täsmällisemmin Kino-Palatsin elokuvaesityksiin. Mustien silmien soitto-ohjelman on poikkeuksellisesti suunnitellut Viipurin Kinolinnan kapellimestari. Arvaukseksi jää kuinka laajassa osassa maata ohjelmaa on toteutettu vai rajoittuuko ohjelman käyttö ainoastaan Viipuriin. Uuden Suomen 28.4.1929 mainoksen mukaan helsinkiläisessä ensi-illassa Hakaniemen Pallas-elokuvateatterissa Mustia silmiä säesti "7-miehinen hanuriorkesteri".
Mustien silmien Viipurin Kinolinnan esityksessä 30.9.1929, joka oli puoli vuotta Helsingin ensi-illan jälkeen, musiikki koostuu ajan salonkimusiikkinumeroista, säveltäjinä esim. Heidingsfeld, Carbonara, Becce, Amadei ja Eilenberg. Joukossa on useita mustalaisaiheisia numeroita kuten Bei Zigeunern, Musizierende Zigeuner tai Johnny Loken sovittama tunnuslaulu Mustat silmät. Myös E. Kondorin säveltämä, suosittu Vanha mustalainen (Der alte Zigeuner) elävöittää Kinolinnan ohjelmaa. Musiikkiohjelman säveltäjistä on epäilemättä kuuluisin Franz Liszt, jolta on lainattu pianoteosta Unkarilainen rapsodia nro 6, tempomerkinnältään adagio. Pablo de Sarasaten tuotannosta sovitettiin elokuvan musiikkiin sävelmää Romanza Andaluza sekä elokuvan teeman mukaisesti mustalaisviritteistä, viululle ja orkesterille sävellettyä sarjaa Mustalaislauluja (Zigeunerweisen).
Kimmo Laine ja Juha Seitajärvi löysivät Suomen elokuva-arkiston Suomi-Filmi–yhtiökokoelmasta Tulenkantajiin kuuluneen Yrjö Kivimiehen ruotsinkielisen käsikirjoituksen Nästan en zigenare sekä sen suomennetun lyhennelmän Laulu mustista silmistä. Elokuvasta oli ilmeisesti tarkoitus tulla Mustien silmien äänielokuvaversio. Vaalan tuotantoyhtiön Fennica-Filmin kirjepaperille kirjoitettua käsikirjoitusta lienee tarjottu Suomi-Filmille 1930-luvun alkupuolella ennen kuin Vaalasta tuli Suomi-Filmin hoviohjaaja. Nästan en zigenare -käsikirjoituksessa on myös musiikkiviitteitä taustamusiikin wienervalssista lähtien. Vaalealle sankarittarelle on kirjoitettu romansseja laulettavaksi. Musiikkinumeroilla olisi kaikesta päätellen ollut iso osuus Vaalan uudessa elokuvasovituksessa. Yrjö Kivimiehen käsikirjoitukseen tekemän liiteselostuksen mukaan: "Mustalaismusiikki, -laulu ja -tanssi ovat filmissä tärkeä tekijä. Kantavana melodiana on "laulu mustista silmistä", josta tulee onnellisesti keksityn sävelen avulla – uusi, yleisöön uppoava schlaageri."
Mustien silmien säilyneissä elokuvakatkelmissa, todennäköisissä poistojaksoissa, päähenkilön, mustalaispäällikön pojan Eb-Anzion (Tugai) hylätty morsian Zafira (Thora Steen) soutelee korkeiden kallioiden suojassa olevalla lammella, sillä aikaa kun Eb-Anzio tanssii tangoa kallioluolassaan vaalean kartanontyttären Elviran (Regina Ekroth) kanssa. Taustalla vaanii mustalaisseppä Ra-Dorek (Vaala itse), jonka sisaren Eb-Anzio on hylännyt "valkolaisen" takia.
Sankariparin tanssia säestää pieni yhtye. Yrjö Kivimiehen uuden version käsikirjoituksessa vastaava kohtaus on muutettu suuremmaksi juhlakohtaukseksi. Yhtyeen 6-7 miestä virittelevät soittimiaan ennen "soidinmenoa". Eb-Anzio esittää sankarillista laulua "mustalaisen levottomasta verestä". Sankaritar Elvira yhtyy lauluun, mutta nivoo laulun sanat kokemaansa viettelytilanteeseen. Muista juhlijoista muodostuva kuoro vahvistaa mustalaislaulun kertosäettä laulamalla mukana. Nimeämätön mustalaislaulajatar laulaa kitaralla säestäen omaa balladiaan, kun toiset mustalaisnaiset aloittavat hurjan tanssin. Vaalea kaunotar Elvira ei usko Eb-Anzion vilpittömään rakkauteen, ennen kuin kuulee tämän laulavan "laulua mustista silmistä". Tämä osuu suoraan hänen sydämeensä. Kaiken voittavan rakkauden merkitys oli vahva myös alkuperäisessä elokuvassa Mustat silmät. Sanomalehtimainokset kertoivat elokuvan olevan "7-osainen jännittäväaiheinen ja seikkailurikas rakkaushistoria, kahden eri yhteiskuntaluokkaan [sic!] kuuluvan nuoren välillä, joka vastuksista ja pettymyksistä huolimatta päättyy onnellisesti." (Uusi Suomi 28.4.1929)
Sano se suomeksi
Säg det på finska
Suomi 1931. Tuotantoyhtiö: Lahyn-Filmi. Tuotannonjohto: Yrjö Nyberg. Ohjaus: Yrjö Nyberg. Apulaisohjaaja: Lennart Hamberg. Käsikirjoitus, kuvaus: Yrjö Nyberg. Lavastus: Yrjö Nyberg, Harald Salén. Musiikki ja musiikin johto: Tapio Ilomäki, Sven Lundevalla Laulut: x Koreografia: x Leikkaus: Yrjö Nyberg. Ääni: Yrjö Nyberg, Aavo Helmisalo. Esiintyjiä: Markus Rautio, Ture Ara, Eino Jurkka, Emmi Jurkka, Georg Malmstén, Arvo Ahti, Paavo Nurmi, Martti Jukola, Hemmo Airamo, Elsa Närhi, Edvin Laine, Oili Siikaniemi, Brita Öberg-Golowin, Ritva Aro, Onni Veijonen, Thure Wahlroos, Airi Säilä, Liisa Säilä, Arvo Martikainen, Paavo Sainio, Edith von Bondsdorff, Alexander Saxelin, Mira Miralda, Tamara Bech-baletti, Juhani Pohjanmies, Helvi Salmisen Tanssikoulun oppilaat, Zamba-orkesteri, Sven Lundevall, Ah-ha Jazz Band. Helsingin ensiesitys: 30.3.1931 – VET 16785 – S – 2600 m / 95 min. Esitettävän näytteen videomitta: 4'
Turkulainen Lahyn-Filmi oli perustettu jo vuonna 1919 valokuva- ja elokuvalaboratorioksi. Vuonna 1922 veljekset Lennart ja Alvar Hamberg sekä Yrjö Norta (Nyberg) hankkivat Ernemann-kameransa. Parin lyhytkuvan ja piirretyn animaation jälkeen valmistui tunnin mittainen komedia Kihlauskylpylä eli Drittelin herrasväki kesää viettämässä (1924). Mykkäelokuvan tapaan värilliselle runkofilmille kopioidusta tarinasta ei ole säilynyt välähdystäkään.
Sano se suomeksi (1930), ensimmäinen äänellinen revyyelokuvamme, on sen sijaan jättänyt jälkeensä klaffilla varustettuja välähdyksiä. Lisäksi on löytynyt lyhyempiä ”Lahyn-synchrophon-filmejä” kuten kuplettisankari Raf. Ramstedtin esiintymisiä, joissa taltioitu ääni toistettiin kuvan kanssa synkronissa pyörivältä levyltä.
Revyyfilmi kuvattiin vuoden 1929 Amerikan tuliaisena Fearless Camera Companyn äänikameralla. Muun optisen tekniikan kolmikko joutui sovittelemaan kelvolliseksi omin konstein. 100 prosentin äänielokuva valmistui iskuun uudessa Olavinpalatsin studiossa Turussa. Maaliskuun 30. päivän ensi-ilta 1931 oli mainosrummutuksen saattelema merkkitapaus:
Elokuvalehti Fama poimi esiin kapellimestari Tapio Ilomäen, Lahyn omat orkesteripojat sekä laulaja Georg Malmsténin. Tuure Aran ääni ”kuullosti vähän kireältä”. Sketsiviihteen hillittömyyksistä lehti riemuitsi, kun taas taiteellinen suitsutus kohdentui modernin tanssin ballerinoihin, Edith von Bonsdorffiin sekä Helvi Salmiseen tanssityttöineen.
Säilynyttä Tuure Aran esitystä on pidetty Lahyn valoäänitysteknisenä harvinaisuutena, joka niveltyy aidosti Sano se suomeksi -elokuvan yhteyteen. Muitakin palasia voimme ehdotella, kuten pianolla säestettyä katkelmaa Salmisen tanssikoulun koreografiasta. Ruotsiksi laulettu kahvimainos liittyy jo vuoteen 1931, jolloin Europa-Filmille tehtiin testiäänityksiä.Tämän jälkeen Norta siirsi äänilaitteensa Ruotsiin ja Lahynin taru päätti vuonna 1933.
Laveata tietä
Den breda vägen
Suomi 1931. Tuotantoyhtiö: Fennica–Filmi. Ohjaus ja käsikirjoitus: Valentin Vaala. Kuvaus: Oscar Lindelöf. Leikkaus: Valentin Vaala. Lavastus:John Tivtits. Puvut: Theodor Tugai, Valentin Vaala. Musiikki: Tapio Ilomäki. Ääni: Kurt Jäger. Pääosissa: Theodor Tugai (Antti Larto alias Anton Lardozo), Eeva Virtanen (Kirsti), Alli Riks (Tanita, "mustalaislaulajatar Nadina"), Kaarlo Penttilä (Eero) Hanna Taini (Loretta), Väinö Kangas (johtaja Salo), Yven Troupp (leskirouva Saarnio), Kirsti Hamarvuori (Eeva), Doris Lybeck (Doris), Freddy's Rhytm Orchestra johtajanaan Fredrik Kiias, John Tivtits (baarimestari), Jokke Liebkind, Erik Johansson, Matti Aro, Regina Linnanheimo, Toivo Pohjakallio, Unto Salminen (Kirsin juhlien väkeä). Helsingin ensiesitys: 29.4.1929 Pallas. Filmitarkastus 15529, 13.4.1929 – K – 1435 m / 52 min. Näyte: 1'
Valentin Vaala ja Teuvo Tulio aloittivat elokuvansa Laveata tietä (1931) mykkänä, mutta äänielokuvan vyöryessä Suomeen he päättivät varustaa elokuvan musiikkitaustalla. Lehdistöaineistossa (mm. Helsingin Sanomat 12.4.1931) todetaan että "musiikin on säveltänyt ja järjestänyt Tapio Ilomäki, jonka työ osoittautuu erikoisen onnistuneeksi. Elokuvassa on muutamia äänieffektejä ja lauluja." Ääniefektit rajoittuvat lähinnä majatalon oven koputuksiin, mestariviulisti Anton Lardozon (Tugai) konserttiyleisön taputuksiin ja hurmioituneisiin hurraa-huutoihin.
Laveata tietä -elokuvan säveltäjä Tapio Ilomäki (1904-1955) oli suomalaisen äänielokuvan varhainen pioneeri. Hän oli Helsingin konservatoriosta valmistunut pianisti ja kapellimestari, ja hankki kokemusta elokuvamusiikista säveltämällä ensimmäisen suomalaisen "sataprosenttisen äänielokuvan", revyyelokuvan Sano se suomeksi (1931). Vaikka Sano se suomeksi on merkitty aikakirjoihin Ilomäen ensimmäisenä elokuvasävellystyönä, hän oli ehtinyt sitä ennen säveltää musiikin Vaalan elokuvaan. Työ jäi kuitenkin hyllylle odottamaan tuotannon jatkojärjestelyjä, ja Sano se suomeksi ehti saada ensi-iltansa ennen Laveata tietä –elokuvaa. Näiden elokuvien jälkeen Ilomäki teki musiikin Suomi-Filmin ensimmäiseen puhuttuja repliikkejä sisältävään äänielokuvaan Tukkipojan morsian (1931) ja oli 1930-luvun alkupuolella mukana useissa Pohjoismaihin ja Saksaankin ulottuvissa yhteistuotantoelokuvissa (mm. 96 %, 1932, ja Tystnadens hus / Hiljaisuuden talo, 1933).
Ilomäki loi pitkän uran suomalaisen elokuvamusiikin alalla, ja hänen työnsä tuli tutuksi kahdenkymmenenviiden vuoden aikana kaikissa tärkeimmissä elokuvatuottamoissa. Suomi-Filmin ohella näitä olivat Suomen Filmiteollisuus, Jäger-Filmi, Fenno-Filmi ja Fennada. Laveata tietä -elokuvan toisen ohjaajan, tuottajan ja päätähden Theodor Tugain kanssa yhteistyö jatkui 1940-luvulla elokuvissa Unelma karjamajalla (1940) ja Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944).
Laveata tietä -elokuvan musiikin soitti Suomen Sosialidemokraatissa 12.4.1931 olleen mainosilmoituksen mukaan säveltäjä Tapio Ilomäen johtama yhtye Melody Boys, joka oli alun perin Gunaropulosten veljesten Georgin (eli Yrjön), Viktorin ja Anatolin ravintola Fenniaan kokoama orkesteri. Osa soittajista oli mukana jo Yrjö Gunaropuloksen aikaisemmassa orkesterissa, Yrjön Orkesterissa, joka sai kunnian soittaa Suomen ensimmäisellä jazzlevyllä. Veljekset muodostivat yhtyeen rungon: Yrjö Gunaropulos soitti saksofonia ja esitti Anton Lardozon viulusoolot, Anatol Gunaropulos soitti pasuunaa ja banjoa, ja Viktor Gunaropulos rumpuja. Lisäksi Melody Boys –orkesteriin kuuluivat Eero Hyvärinen (piano), Johan Forelius (tenorisaksofoni), Kaarlo Reinikainen (tuuba ja sousafoni), Yrjö Syrjälä (trumpetti), Bengt Werner (trumpetti) ja Allu Kosonen (trumpetti). Joku edellämainituista soitti epäilemättä myös soolosoittimena käytettyä huilua. Yhtyeen kokoonpano on ilmeisesti sama Vaalan seuraavassa elokuvassa Sininen varjo. Suomen kansallisfilmografian osassa 1 (s. 538) mainitaan Sinisen varjon soittajaksi myös pianisti Friedrich Rieks. Tapio Ilomäki toimi Laveata tietä -elokuvan musiikissa kapellimestarina, mutta ei ilmeisesti osallistunut yhtyeen toimintaan elokuvan ulkopuolella.
Laveata tietä -elokuvan äänityksen heikkoa tasoa arvostellaan aikalaislehdistössä yleisesti, mutta orkesteri saa kiitosta: "Melody Boysin pehmeä saksofoni-melodia ja hillitty säestys sopii mainiosti elokuvaan. Paremmin kuin räikeä Zamba, joka esiintyi Sano se suomeksi revyyssä." Näin kirjoittaa nimimerkki Poh. Ylioppilaslehdessä 18.4.1931 julkaistussa artikkelissaan "Kotimainen äänielokuva rynnistää". Elokuva-lehden numerossa 9/1931 (s. 5) pani nimimerkki R.R.R. [Roine Richard Ryynänen] vielä paremmaksi: "Ravintolakohtaukset, baarien häly, neekeristeppaajat ja saxofonien kiiltävät kidat antavat sille toisen sävyn ja rytmin, mitä meikäläisissä filmeissä on totuttu näkemään."
Elokuvan ääninegatiivi on säilynyt. Se on kuitenkin katkonainen, sisältää taukoja eikä ole aivan läpisävelletty niin kuin tuolloin yleensä oli tapana. On mahdollista, että tämä aineisto ei kuitenkaan ole lopullinen ääninegatiivi. Varsinaista äänellä varustettua filmikopiota ei ole; ääninauhaa on todennäköisesti ajettu esityksissä mykkäelokuvan tapahtumiin synkronoiden.
Elokuvan arvosteluissa (esim. Turun Sanomat 14.4.1931) kerrotaan naispäätähti, koloratuurilaulaja Eeva Virtasen laulaneen elokuvassa kaksi laulua; säilyneessä ääniversiossa näitä ei kuitenkaan ole. Edes kuvanegatiivissa ei näytä olevan lauluesityksille paikkaa. Kopion kesto tuntuu vastaavan elokuvatarkastamon mittoja. Kysymys kuuluukin, onko Vaala mahdollisesti leikannut elokuvaansa lehdistöesitysten jälkeen? Eeva Virtasen esittämiä, Tapio Ilomäen säveltämiä lauluja ei ole edes nuottimuodossa tallella. Nimimerkki Benyol (Antti Halonen) on Elokuva-lehden numeron 9/1931 artikkelissa "Laulava filmitähti, joka rakastaa eläinfilmejä…" (s. 7) haastatellut tuoretta filmitähteä Eeva Virtasta, ja kommentoi esiintymistä: "Me olemme kuulleet hänen äänensä Laveassa tiessä ja todenneet sen erinomaisen kauniin sävyn. -- -- Hänen on saatava laulurooli, ehkäpä aluksi hyvin lyyrillisluontoinen." Karjala-lehden arvostelussa 5.5.1931 nimimerkki Spr. puuttuu elokuvan musiikin ja äänentoiston laatuun yksityiskohtaisemmin. Hänen mukaansa "siihen on sulautettu sekä foxeja ja tangoja että kansanlauluaiheita. Vaikutelman saantia häiritsee varsinkin alussa äänen sameus, joka luonnollisesti voi yhtä hyvin johtua jostain viasta jo tätä puolta valmistettaessa kuin häiriöstä esityskoneessa. Kuvan jatkuessa selkeni ja kirkastui musiikkikin, kaikuen sitten monin kohdin kauniiltakin." Nimimerkki Spr ottaa kantaa myös lauluesitykseen: "Muuten kaunista laulua on joku mikrofonivika pilannut ja sanoja ei kuule lainkaan." Mutta useissa kritiikeissä ylpeiltiin sillä, että äänityöt oli tehty Suomessa omalla Kurt Jägerin kehittämällä Jägerton-menetelmällä.
Vaalan henkilöhistoriasta tunnetaan vahvasti elävä legenda, kuinka hän tuhosi myöhemmin ensimmäisen elokuvansa Mustat silmät heittämällä sen negatiivin mereen Kaivopuiston rannalla. Vaalan persoonaan sopisi siten myös Laveata tietä –elokuvan ääniraidan muokkaaminen ensi-iltakierroksen jälkeen, eli Vaala on saattanut poistaa elokuvan musiikista laulut jälkeenpäin. Valitettavasti ääninegatiivista ei voi sen katkelmallisuudenkaan puolesta päätellä missä kohtaa elokuvaa laulunumerot alun perin olivat, etenkin kun kuvamateriaalissakaan (filmimateriaali ja still-kuvat) ei ole mitään viitteitä lauluesityksiin. Elokuvan ääniraita on todennäköisesti laulunumeroita lukuunottamatta jäänyt entiselleen myös Vaalan uuden leikkauksen jälkeen.
Elokuvan Laveata tietä taustamusiikki oli sekoitusta mykkäelokuva-ajan keskeytymättömästä musiikkivirrasta sekä 1930-luvun puolivälistä lähtien yleisiksi tulleista valikoiduista musiikkinumeroista. Käsiohjelmassa on maininta "musiikin järjestänyt ja paikoitellen säveltänyt Tapio Ilomäki." Ilomäen osuutena on ollut paitsi säveltää myös sovittaa valmiita sävelmiä. Tulio esittää elokuvassa ympäri Eurooppaa konsertoivaa viulistia, jonka heikkoutena on ylenpalttinen ravintolaelämä. Musiikkikin jakautuu selvästi klassisen musiikin taiturinumeroihin ja uudentyyppiseen, mannermaiseen viihdemusiikkiin. Tanssimusiikin väliin on sijoitettu tooppisia muistumia suomalaisista kansansävelmistä. Elokuvan sankari kuulee Pariisissa kotimaansa säveliä, jotka muistuttavat häntä oikeasta rakkaudesta. Toisaalta voittoisan mäenlaskukohtauksen musiikki, sousafonilla säestetty Fredrik Paciuksen Sotilaspoika, assosioituu sotilaalliseen sankaruuteen. Musiikinkäyttöä voi verrata vaikkapa Suomen armeijan urhoollisuutta ja urheilullisuutta sekä joukkohenkeä kuvaavaan Erkki Karun elokuvasarjaan Meidän poikamme (1929-1934).
Mykkäelokuvamusiikin tapaan Laveata tietä esittelee kavalkadina suomalaisia kansansävelmiä, joita voi helposti liittää elokuvan juonen tapahtumiin. Mestariviulisti Antonin tutustuessa toverinsa Eeron (Kaarlo Penttilä) kanssa kuuluisaan Yrjönkadun uimahalliin soi taustamusiikissa Keskellä merivesi lainehtii. Toverusten matkatessa maalle ja ajaessa lumisen metsän halki Harakkalan majataloon, ilmestyy musiikkiin Juhana Ennolan perikansallinen sävelmä Honkain keskellä. Majatalossa Anton tutustuu turmeltumattomaan maalaistyttööön Kirstiin (Eeva Virtanen), ja yhteisistä ihastumisen katseista muodostuu sävelmä Kun ensi kerran silmäs näin. Kirsti esittelee Harakkalaa kansansävelmän Pappa lupas talon laittaa tahdissa. Antonin pahoitellessa Kirstille yöllistä vierailuajankohtaa tilanteen flirttiä ironisoi tuttu laulu Kiikkuri kaakkuri kirjava lintu.
Kuin myrskytuulahduksena Pariisista saapuu samaan majataloon Antonin kaupunkituttavuus, naimisissa oleva Tanita (Alli Riks). Hän muistelee yhteisiä hetkiään Antonin kanssa Yksi ruusu on kasvanut laaksossa -sävelmän siivittämänä. Elokuvan katsoja laulaa mielessään sävelmien sanoja ja muodostaa näin tarinalle merkityksiä omien musiikillisten kokemustensa kautta. Tanitan vakuuttaessa rakkauttaan epäluuloiselle Antonille Yksi ruusu on kasvanut laaksossa -sävelmän esittääkin elokuvamusiikkiyhteyksissä häikäilemättömän eroottisen leiman saanut saksofoni. Pariskunta hämää muita mennen muka nukkumaan – taustalla soi Emil Genetzin Oi jos ilta joutuisi – mutta siirtyykin talviseen puutarhaan selvittämään suhdettaan. Lumiset puiden jäähileet saavat myös musiikin kautta kylmyyttä, kun Anton taistelee viileän Tanitan rakkautta vastaan.
Ilomäki on itse säveltänyt elokuvaan Lardozon esittämiä sooloviulunumeroita sekä dramaattista toimintamusiikkia, jota kuullaan esimerkiksi Antonin palatessa Pariisissa öisiltä retkiltään Tanitan luo ja johtaja Salon kosiessa viatonta Kirstiä. Muutenkin Ilomäki erottelee musiikissaan hyvän ja pahan. Tuliomainen ihmisen alamäen esittely alkaa juuri tästä elokuvasta, ja vahvistuu myöhemmin helmenkirkkaaksi visioksi Tulion omissa ohjaustöissä.
Jo alkumusiikissa kuullaan Kirstin teemaksi käsitettävä kaunis elokuvan päävalssi pianon ja pehmeä-äänisten vaskipuhaltimien esittämänä. Sordinoidulla trumpetilla esitetty valssi vahvistaa tietenkin sankariparin kuuman suudelman. Johtoaiheena käytetyn tangon Ilomäki liittää juonessa paheellisen Tanitan persoonaan. Tämä Tanitan tango löytyikin työversiokatkelmana syksyllä 2007 Suomen elokuva-arkiston kokoelmista. Tanita (Alli Riks) laulaa laulunsa kuitenkin Eeva Virtasen äänellä. Antonin persoonaa kuvaa hyvin synkopoitu rakkausteema, joka on yhtä kuin Antonin ailahtelevaisuus. Teema toistuu aina Antonin uuden uhrin kohdalla. Vastaparien käyttö on sikälikin tarpeellista, että elokuvan juoni perustuu Antonin taisteluun paheellisen boheemi-taiteilijaelämän, intohimon Pariisissa (Tanita, Lorette ja muut naiset) ja puhdashenkisen perhe-elämän, todellisen rakkauden Suomessa (Kirsti) välillä.
Pariisin tuntua vahvistetaan Marseljeesi-sitaatilla. Tätä tosin seuraa etelän maista lähtöisin oleva rytmimusiikkinumero Antonin vaellellessa pariisilaisissa ravintoloissa. Mustaihoinen pariskunta tanssii myös hurjasti revittäen suomalaisittain ennennäkemätöntä charlestonia. Tässä yhteydessä välähtää myös lyhyt lainaus Stephen Fosterin sävelmästä My Old Kentucky Home.
Elokuvan pariisilaisissa ravintolajaksoissa on myös mahtavia jazzjammailuja, joiden originaliteettia voi vain arvailla. On tosin mahdollista, että Melody Boysien kyvyt olisivat riittäneet tämänkaltaiseen taiturimaiseen soitantaan. Mannermaiset jazzvaikutteet olivat tuolloin ulottuneet Suomeenkin. Vuonna 2007 asiaan löytyi lisäevidenssiä Melody Boysistä kuvattujen työkopio-otosten kautta.
Kalevalan mailta
Från Kalevalas nejder
Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Jäger-Filmi Oy. Tuottaja:Kurt Jäger. Ohjaus: Kurt Jäger.. Käsikirjoitus: Ensio Rislakki, Iivo Härkönen, A. O. Väisänen. Kuvaus: Kurt Jäger, Frans Ekebom. Äänitys: Kurt Jäger. Leikkaus: Kurt Jäger. Musiikki: Vanja Tallas, Alli Tallas (aitokarjalaiset laulut), Martti Parantainen (sovitus), lauluja esittävät Leppävuoren sekakuoro. Esiintyjät: Vanja Tallas (kanteleensoittaja), Ahri Vornanen (itkijävaimo), Timo Lipitsä (kanteleensoittaja ja runonlaulaja), herra Vuorinen (runonlaulaja), Alli Tallas (morsian), Jaakko Pyy (karhunkaataja). Helsingin ensiesitys: 24.2.1935 Bio–Bio. Filmitarkastus 410, 21.2. 1935 – S – 2650 m / 95 min. Näyte: 4 min
Kurt Jäger haastoi vakavasti Lahyn äänitysstudion vuonna 1931 kehittämällään intensiteetti-äänijärjestelmällä . Jägerton-valoäänilaitteistolla ja Siemensin mikrofoneilla jälkiäänitettiin musiiki ja tehosteet Teuvo Tulion elokuvaan Laveata tietä sekä Kalle Kaarnan draamaan Jääkärin morsian ja vielä samana vuonna dialogi sekä lauluesitykset Erkki Karun elokuvaan Tukkipojan morsian.
Berliinissä syntynyt Kurt Jäger (s. 1898) oli taustaltaan taitava elokuvaaja.Vuosina 1918-1921 hän työskenteli kuvaajana Ruotsissa. Vuonna 1921 Jäger siirtyi Suomi-Filmi laboratorion johtoon, mutta irtosi jo vuonna 1925 itsenäiseksi uutisfilmien tekijäksi. Vuosien 1935 -1936 vaihteessa näki päivänvalon Kurt Jägerin uusi yhtiö, kuvausstudion, äänittämön ja laboratorion käsittävä Jäger-Filmi.
Yhtiö aloitti tuotantonsa valmistamalla vuonna 1935 Kalevalan 100-vuotisjuhlaelokuvan Kalevalan mailta. Sitä varten Jäger ja Frans Ekebom olivat talletaneet kesällä 1934 Cinephone-äänikuvauskameralla Karjalan kulttuuria ja lauluperinnettä Valtimosta ja Nurmeksesta aina Salmiin ja Valamoon saakka. Kalle Kaarnan leikkaamasta aineistosta ei kuitenkaan muotoutunut odotettua ”riemujuhlaelokuvaa”, vaikka sen käsikirjoituksesta vastasi itse A.O. Väisänen, Häidenvietto Karjalan runomailla (1921) -elokuvan tekijä. ohjaajan sanoi tavoitteena oli "ikuistaa filminauhalle sellaisia elämänarvoja, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa".
Jägerin yhtiöt valmistivat kaikkiaan 28 dokumenttielokuvana pidettävää elokuvaa. Niistä pitkä oli vuonna 1935 Kalevalan juhlavuoden elokuvana valmistunut Kalevalan mailta. 95 minuuttisesta elokuvasta on säilynyt vain 47 minuuttia. Pitkän dokumenttielokuva ainutlaatuista 100 %:sta ääniaineistoa on tallentunut sota-aikana julkaistuun elokuvaan Jo Karjalan kunnailla lehtii puut… (1940). Muuten Kalevalan mailla näyttää pirstoutuneet samana 9. päivänä huhtikuussa 1936 tarkastettuihin metsästysteemaa hyödyntäviin lyhytelokuviin, joita käytettiin veronalennusfilmeinä. Ammattimetsästäjiä, Ketun metsästystä vinttikoirilla, Ketun pyydystystä syötillä, Näädän pyydystystä ja kärppä, Saukon pyydystystä, Suden ampumista reestä, Suden pyydystystä verkolla ja saartonuoralla, Sudenajoa suksilla ja teeren ampumista haukkuvan koiran avulla, Turkisten pyydystäjän leiri, Villipeuran pyydystystä ansoilla jha Villipeuran pyydystystä ja teeren pyydystystä soihdun valossa. Eläinteemaa Jäger oli hyödyntänyt jo vuonna 1934 lyhytelokuvillaan Metsiemme eläimiä ja Suomalainen karhu sekä Eläimiä täysihoitolassa, luontoa saman vuoden elokuvassa Veneretki raja-Karjalassa. Kalevalaista henkeä on nähtävissä myös 1935 ilmestyneessä 11 minuuttisena säilyneessä lyhytelokuvassa Alkunäytös, jonka sanottiin valmistetun Elias Lönnrotin ja Akseli Gallen-Kallen muistoksi.
Nyt nähtävät ja kuultavat alkuperäiset katkelmat ”Jägerton”-äänellä paljastuivat Suojärvi-seuran elokuva-arkistoon tallettamista purkeista: Ahri Vornasen esittämä itkuvirsi on kuvattu Korpiselässä Ägläjärven kylän vanhassa kalmistossa. Timo Lipitsän kanteleensoitto sekä Lipitsän ja Vuorisen runolaulu saatiin taltioiduksi lähellä Suistamoa Koiton kylässä. "Siinä on pitkiksi ajoiksi eteenpän pelastettu tlevaisuudelle kanteleensoittoa, itkuvirsiä, karjalaisia kansanlauluja, ja ikuistettu ehkä viimeisten runonlaulajien ja kannelniekkojen piirteet", sanoi ohjaaja Helsingin Sanomille ("Raja-Karjalaa filmaamassa", HS Viikkoliite 23.12.1934)
Erämaan turvissa
rinnakkaisnimi: Tundra / myöhempi nimi: Naisen tähden / ruots. Ödemarkens skyddslingar
Suomi 1931. Tuotantoyhtiö: Sarastus Oy. Tuottaja: Hugo Stenlund. Ohjaus: Friedrich von Maydell, Kalle Kaarna, Carl von Haartman. Käsikirjoitus: Vitalis von Plato, Friedrich von Maydell, Hertha von Maydell. Kuvaus:Josef Dietze. Musiikki: Jean Sibelius, Toivo Palmroth. Musiikin johto: Franco Fedeli. Valokuvat: Bertil von Alftan. Pääosissa:Bernhard Goetzke (vanha metsästäjä, ent. upseeri), Aarne leppänen (nuori metsästäjä, sotilas), Elisabeth Frisk (Liisa, sairas nainen), Hanna taini (nihilistityttö Vera Maretskaja), Kalle Kaarna (ohranan salapoliisi), Carl von Haartman (kuulusteleva ohranan upseeri), Jorma Suomalainen (vartiomies), Theodor Tugai (lappalainen), Aku Korhonen (juhliva lappalainen), Waldemar Wohlström (juhliva lappalainen), Toivo Pohjakallio. Helsingin ensiesitys: 19.10.1931 Kino–Palatsi. Filmitarkastus 9. ja 17.10.1931 – K – 2270 m / 83 min. Näyte: 8 min
Paroni Frederich Karl Viktor von Maydell-Felks (s. 10.10. 1899) oli suomalaisille elokuvasta kiinnostuneille vieras nimi. Vuonna 1931 hän ohjasi Suomessa yhdessä Kalle Kaarnan ja Carl von Haartmanin kanssa kehnosti Suomessa menestyneen elokuvan Erämaan turvissa (Suomi 1931), joka kuvasi suurimmalta osaltaan pakomatkaa Siperian vankileiriltä. Saksan mahdollisen menestyksen tiedot eivät Suomeen saakka koskaan kantautuneet.
Seikkailuelokuva Erämaan turvissa jota mainostettiin myös nimillä Tundra–Valse Triste sekä Oliko hän vakoilija? toi kansalliseen elokuvaan ensimmäisen paheelliseksi ja uhkaavaksi koetun kasainvälisen kosketuksen. Saksassa oleskeleva Venäjän emigrantti, elokuvaohjaaja Fredrich Karl Viktor von Maydell-Felks saapui tunnustelumatkalle Suomeen, mistä löysi kosmopoliittista vastakaikua ja hengenheimolaisuutta Jääkärin morsianta ohjaavalta Kalle Kaarnalta, kuten myös Carl von Hartmanilta ja Maydellin tavoin toiseuden kanssa painiskelevalta Theodor Tugai alias Tuliolta.
Kaarnan elokuvayhtiö Sarastus suostui ennakkoluulottomasti tuottamaan Maydellin vuoteen 1913, ensimmäisen maailmansodan aattoon ja Suomen suurruhtinakuntaan sijoittuvan elokuvan, jonka suomalaisena tähtenä näytteli Hanna Taini takaa-ajetun anarkistin roolissa. Venäjän armeijan upseeria näyttelevä saksalainen Bernhard Goetzke pelastaa ohranoiden takaa-ajaman naisen Helsingin autiolta kadulta. Romanssi syttyy, mutta kesken tanssiravintolassa vietetyn illan mies vangitaan ja karkoitetaan avunnannosta vallankumoukselliselle naiselle hyiseen Siperiaan.
Tämän kertoo näyte ensimmäisetä kansainvälisetä yhteistyöfilmistä, joka äärioikeiston suulla tuomittiin jyrkästi kansallisen elokuvan vastaisena "ryssäläisestä aiheestaan ja ruotsinkielisyydestään". Samalla vihjailtiin, etteivät Maydellin taustat kestäneet päivänvaloa. Todellinen teilaus kohtasi elokuvaparonin vuonna 1932 hänen tehdessään Suomessa toista elokuvaansa, tällä kertaa Ufa-yhtymälle. Syntyi Aamunkoitto - Morgenrot, Saksa 1933, natsivallan ensimmäinen näyttö. Velkaantunut Maydell karkoitettiin maasta bolsevikkivakoojan leima otsassa, vaikkakin paradoksaalisesti itse filmi oli avaamassa kansallissosialistisen elokuvan aikakautta Saksassa.
Erämaan turvissa oli pohjimmiltaan kunnianhimoinen hanke, joka toi valkokankaalle Fritz Langin elokuvissa esiintyneen Goetzken lisäksi ruotsalaisen filmitähden Elisabeth Friskin. Nähtävää katkelmaa on myös syytä kuunnella näytteenä varhaisesta play-back –äänityksestä, joka tehtiin poikkeuksellisesti Berliinissä. Repliikit jälkiäänitettiin sekä saksaksi emämaansa yleisölle että ruotsiksi harvalukuista suomalaista yleisöä varten. Toivo Palmrothin sovitukset saivat meilläkin tunnustusta, ja erityisesti "Sibeliuksen järkyttävä Valse Triste antoi musiikillisesti suurenmoisen taustan elokuvalle." Vaikuttavat kohtaukset autioilla kaduilla toivat kansallismielisille suomalaisille kauhunsekaista ajateltavaa, ja kriitikoista eräiden oli vastentahtoisesti myönnettävä, "että valokuvaus oli huomattavasti parempaa kuin meidän omissa elokuvissamme".
Sininen varjo
Den blå skuggan
Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Fennica–Filmi. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Valentin Vaala ja Tauno Tanttari Mika Waltarin filminovelliin "Sininen overall". Kuvaus: Oscar Lindelöf. Lavastus ja leikkaus: Valentin Vaala. Musiikki: Yrjö Kajo (= Yrjö Gunaropulos). Ääni: Yrjö Nyberg. Pääosissa: Theodor Tugai (Joel Orma / "Sininen overall"), Bigi Nuortio (Raila Tuulo), Ellen Parviainen (Iris Vildi), Eino Jurkka (johtaja Orma), Inkeri Kare (rouva Orma), Aku Korhonen (yleinen syyttäjä), Uuno Laakso (puolustusasianajaja), Heikki Välisalmi (tehtailija Tuulo), Carl von Haartman (Jack Irbaum), Kirsti Hamarvuori (Liisi), Erkki Viri (Jukka), Kaija Suonio (Orman palvelijatar), Väinö Kangas (tuomari), Regina Linnanheimo (nainen ravintolassa), Rakel Linnanheimo (nainen kerhossa, Paul Rington and his Orchestra. Helsingin ensiesitys: 26.3.1933 Kino–Palatsi, Pallas. Filmitarkastus 128, 25.3.1933 – K – 2500 m / 91 min. Näyte: 5'30"
Valentin Vaalan ensimmäinen varsinainen äänielokuva Sininen varjo (1933) on tuhoutunut noin 16 minuutin yhtenäistä jaksoa ja parin minuutin sekalaista, puolittain ilman ääntä olevaa kuvamateriaalia lukuunottamatta. Elokuvan tutkiminen on hankalaa, varsinkin kun elokuvasta ei ole säilynyt edes käsikirjoitusta. Mika Waltarin alkuperäisaiheeseen perustuvasta käsikirjoituksesta on tallella yksi sivu, joka löytyi Regina Linnanheimon Suomen elokuva-arkistoon tallettamien käsikirjoitusten välistä. Jännityselokuva Sinisen varjon musiikin tutkimus tukeutuu säilyneiden katkelmien ohella siksi sekundaarisiin aineistoihin: elokuvan käsiohjelmaan, valokuviin, lehdistöaineistoon ja arvosteluihin.
Elokuvan sävelsi Yrjö (Georg) Gunaropulos (1904-1968), joka oli Suomeen Pietarista tullut kreikkalaissyntyinen emigrantti ja opiskellut säveltämistä Helsingin konservatoriossa mm. Erkki Melartinin johdolla. Gunaropulos oli modernin kevyen musiikin uranuurtajia Suomessa ja vei näitä piirteitä myös "klassisen" musiikin piiriin. Hän sävelsi kansanväliseltäkin kannalta katsottuna uranuurtajana lempisoittimelleen saksofonille kaksi konserttoa (1935, 1942) sekä lukuisia pikkukappaleita (mm. Moottoriveneidylli, 1938, ja Tango, 1937). Gunaropulos uudisti myös suomalaista tanssimusiikkia, ja soitti saksofonia mm. suomalaisessa Zamba-jazzorkesterissa 1930-luvun alussa. Gunaropulos käytti iskelmiä säveltäessään salanimiä Y. Jora, Yrjö Tarvas ja Yrjö Verho. Sininen varjo oli Gunaropuloksen debyyttityö elokuvasävellyksen saralla; sen hän sävelsi salanimellä Yrjö Kajo. Muista elokuvatöistä mainittakoon yhteistyön jatkuminen Teuvo Tulion kanssa elokuvassa Vihtori ja Klaara (1939), sekä Hannu Lemisen ohjaustyön Täysosuma (1941) Toivo Lampénin säveltämän musiikin viimeistely.
Fennica-Filmin uutuuden lehdistötiedotteessa (julkaistu mm. Turunmaassa 22.3.1933) Sinisestä varjosta kerrotaan itsevarmasti: "Kapellimestari Yrjö Kajo on säveltänyt elokuvaan erikoismusiikin, jolle asiantuntijat antavat täyden tunnustuksen. Äänityksen on ottanut Lahyn-Filmi, jolla omalla alallaan on jo pohjoismaistakin mainetta." Kriitikot ovat onneksi lehdistötiedotteen linjoilla. Vaalan ja Tulion epävirallinen äänenkannattaja Tulenkantajat–lehti (14-15/1933) tunnustaa nimimerkki L.M.:n suulla, että "milloinkaan aikaisemmin ei kotimainen elokuva ole ollut niin hyvin äänitetty kuin nyt Fennican Sininen varjo." Aika-lehden arvostelussa 28.3.1933 nimimerkki –a –ie toteaa: "Sinisen varjon huomattavin ja ilahduttavin ansio on hyvä äänitys. Jo säveltäjä Yrjö Kajon luoma äänipohja on onnistunut ja miellyttävä, musiikki kaunista ja kuvan vaikutusta korostavaa. On hauskaa, että hra Yrjö Nybergin äänikuvaus tuo niin ehyesti ja täyteläästi sen esiin."
Tulenkantajissa (14-15/1933) L.M. erittelee musiikin luonnetta: "Äänitaustan on laatinut Yrjö Kajo. Etenkin rytmillisesti hän hyvin korostaa juonen kehittelyä, mutta hukuttaa toisinaan kauniistikin soivan melodian tavoittamaansa poljentoon, mihin ateljeen akustiikka on tosin voinut vaikuttaa."
Suomenmaassa 28.3.1933 nimimerkki J-i arvioi ääntä yleensä: "Äänitystä (Yrjö Nybergin ja musiikkia Yrjö Kajon) lienee kotimaista mittapuuta käyttäen pidettävä hyvänä, joskin se paikotellen puhekohtauksissa kaikuukin liian kovana."
Äänen käsittely on kuitenkin monista kiitoksista huolimatta ollut äänielokuvan alkuaikoina erityisen ongelmallista. Nimimerkki T. huomauttaa Uuden Suomen arvostelussaan 28.3.1933 kitkerähkösti Sinisen varjon tekijöiden mainostaneen elokuvaansa seuraavasti: "Äänitys nyt ensimmäistä kertaa suomalaisen filmin historiassa kohoaa aivan ulkolaisen tasolle." T.:n mielestä "myönnettäköön kernaasti, että intonatio on harvinaisen puhdas ja eheä, etenkin muutamassa kohdin. Mutta tämä seikka asettaa aivan uudet vaatimukset ohjaukselle. Ensinnäkin on tässä kohden huomautettava, että äänieffektien dynaaminen suhta, johon nyt jo voi kiinnittää huomiota, on horjuva – vain yksi esimerkki: vetten pauhu kylpykohtauksessa." Repliikkien synkronoinnin heikkous havaittiin myös useissa arvosteluissa (esim. Hufvudstadsbladet 28.3.1933, nimimerkki -n).
Elokuvasta on olemassa noin 16 minuutin yhtenäinen fragmentti, johon sisältyy useita musiikkipitoisia ravintolakohtauksia. Elokuvan lukuisat ravintolakohtaukset sisältävät erilaisia uudenaikaisia tanssikappaleita ja ulkomailta tulleita swing-vaikutteita. Tanssiorkesterin soolosoittimina ovat trumpetit ja pasuunat, joiden ääntä on muutettu sordinoilla. Gunaropuloksen aloittamaa perinnettä jatkoi myöhemmin esimerkiksi Harry Bergström elokuvassaan Mieheke (1936), jonka rytmisyydessä kuuluvat niin ikään kansainväliset vaikutteet. Sinisen varjon musiikki sisältää ensimmäisenä suomalaisena äänielokuvana myös varsinaista toimintamusiikkia autolla kaahailu –jaksoissa. Tällaiset jaksot muodostuivat myöhemmin Tulion elokuvien vakioaineistoksi.
Sinisen varjon johtoaihemaisina melodioina ovat valssi Sininen overall ja foxtrot Missä on Amor?, joita käytetään lisäksi tanssiorkesteri Melody Boysin soittamana lähdemusiikkina elokuvan ravintolakohtauksissa. Musiikki kuuluu yhtä aikaa ihmisten äänekkään puheensorinan kanssa ja aiheuttaa kakofonisen efektin. Musiikkia ei vaimenneta repliikkien aikana. Ideana on ilmeisesti ollut luoda voimakas realistisuuden tuntu ajan vaatimusten mukaisesti. Orkesteriakin näytetään kuvassa oikeastaan vain äänen lähteen todentamiseksi. Sinisen varjon uudenaikaisen mannermaista soitinnusta sordinoituine trumpetteineen voi verrata elokuvaan Minä ja ministeri (1934), jossa Melody Boysien soittajisto oli kuitenkin hieman muuttunut.
Elokuvan johtosävelet, esimerkiksi Ilta-Sanomissa 20.2.1933 mainostetut iskusävelmät, foxtrot ”Missä on Amor?” ja valssi ”Sininen overall” (tai nimellä "Sininen varjo") muodostavat ainakin elokuvan ravintolakohtausten musiikin. Termiä "iskelmä" ei vielä tuohon aikaan tunnettu. Sävelmät ovat mukana niissä tanssiorkesterisovituksina. Mukana on myös miehen laulua. Tämä ei tosin kuulu hyvin, esim. sanat hukkuvat yleisön samanaikaiseen puheensorinaan. Elokuvasta on pidemmän yhtenäisen jakson lisäksi säilynyt noin parin minuutin katkelma, joka koostuu Tugain erilaisista lähikuvista, sekä hyvin mielenkiintoisesta ravintolajaksosta. Erkki Viri ja Kirsti Hamarvuori toimivat siinä eräänlaisen salakapakan isäntäparina. He kaatavat laseihin kieltolain alaisena ollutta alkoholia, ja laulavat selkeästi foxtrotia Missä on Amor? Juuri ennen katkelman loppumista kuvaan ilmestyy vielä juhlavierasta näytellyt Valentin Vaala. Melkoisessa hutikassa hänkin todistaa, että viinagrogi voittaa rakkauden. Sehän oli kieltolain aikana rakkautta vaikeampi tavoiteltava.
Svenska Pressenin arvostelussa 27.3.1933 nimimerkki Ncp [C.A. Nycop] huomioi, että Birgit Nuotio "sjunger nätt och uppträder med en välgörande naturlighet." Nuotion lauluesityksestä on olemassa still-valokuva, jossa Nuotio seisoo flyygelin mutkassa Theodor Tugain säestäessä häntä. Valitettavasti itse elokuvakohtaus on tuhoutunut. Todennäköisesti juuri Nuotio on laulanut tunteellisen valssin Sininen varjo. Tulenkantajien arvostelussa (14-15/1933) puolestaan mainitaan, että Birgit Nuotion lisäksi myös Kirsti Hamarvuori laulaa elokuvassa: "Bigi Nuotion ja Kirsti Hamarvuoren laulu soi kirkkaana ja heleänä". On tosin mahdollista, että jommankumman lauluäänen korvasi todellisuudessa Eeva Virtanen. Hän ei virallisesti ollut mukana Sinisen varjon tekemisessä, koska valmisti samanaikaisesti Suomi-Filmi musiikkikomediauutuutta Voi meitä! Anoppi tulee! (1933). Sinisen varjon musiikkia on hankala jäljittää tämän enempää. Yrjö Gunaropuloksen nuottiaineistokin tuhoutui myöhemmin Gunaropuloksen kodin kohtalokkaassa tulipalossa vuonna 1954.
Tee työ ja opi pelaamaan
Tur i spel, tur i kärlek
Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Elokuvatuotanto Oy. Tuottaja: Emil Viljanen. Ohjaus: Kalle Kaarna. Käsikirjoitus: Kalle Kaarna Tiituksen romaaniin (1915). Kuvaus: Carl Halling. Lavastus: Väinö Hukka. Ehostus: Olavi Suominen. Musiikki: Gösta Sohlström. Leikkaus: Kalle Kaarna. Ääni: Alvar Hamberg. Järjestäjä: Jorma Kaarna. Laboratorio: Cromo-Film, Tukholma. Pääosissa: Unto Salminen (kauppa-apulainen Kalle Kannas), Anton Soini (vaskiseppä Grönberg), Lea Rihte (Maikki Grönberg), Väinö Hellén (poliisi Jehkonen), Kaisu Leppänen (Anni Kuronen), Inke Mikkola (konttoristi Julia Leijanen), Lauri Kyöstilä (näyttelijä Jasse Muttonen), Eino Noponen (lehtori Vahl), Dagmar Parmas (Kähköskä), Ida Kallio (jarrumiehen leski), Onni Veijonen ("kirjailija" Kauno Tuulonen), Lauri Pakarinen (Matti Luonto), Hannes Hako (rakennusmestari Retunen), Väinö Hukka (Lauri Saksman), Valter Tuomi (miljonääri Jaakkola), Bruno Johansson (johtaja Wald. Cangastus), Hannes Jokelainen (asioitsija Saksman), Irja Rannikko (Kurosen palvelija), Antero Suonio (kauppias Kuronen), Lida Salin (Anna Kristiina Svebelius), Sulo Autere (ajuri Tiihonen), Maikki Sälehovi (Matilda Fredrika Svebelius) Helsingin ensiesitys: 25.10.1936 Astor, Rea – teatterilevitys: Bio-Kuva Oy – filmitarkastus 673, 19.10.1936 – S – 2650 m / 97 min. Näyte: 3'
Veronalennuselokuvan mahdollisuus avasi näkymiä uusille elokuvayhtiöille. Ensimmäinen näistä oli Elokuvatuotanto Oy, Emil ja Yrjö Viljasen vuonna 1931 perustaman Bio-Kuva Oy:n tytäryhtiö. Kalle Kaarnan ohjaama elokuva Tee työ ja opi pelaamaan, joka perustui journalistin ja kirjailija Ilmari Kivisen (1883-1940) eli kirjailijanimimerkki Tiituksen romaaniin vuodelta 1915, jäi kuitenkin samalla viimeiseksi. Työ arvioitiin kehutun Kaarnan uralla välityöksi, vaikka sen arvioitiinkin kestävän "huvinäytelmänä" kansainvälisenkin vertailun.
Elokuva kuvattiin kokonaan Heinolassa, lavasteita rakennettiin Heinolan Seurahuoneelle pystytetyssä tilapäisstudiossa elokuussa 1936 ja nyt nähtävät, elokuvan alkujaksoon liittyvät ulkokuvat on otettu Heinolan rantakasinolla, Maaherranpuiston yhä tunnistettavissa maisemissa.
Vuoden 1936 elokuvaboomin vuoksi uuden yhtiön oli vaikeuksia saada tekijöitä ja elokuva leikattiin lopulta Ruotsissa, Tukholmassa sijaitsevassa Cromo-Filmissä. Elokuvan ruotsinkielinen nimi saatiin aikaiseksi Film-Nytt –lehden kilpailusta.
Elokuva jäi yhtiönsä viimeiseksi, vaikka sitä esitettiin Yhdysvalloissa suomalaisalueilla.
Yövartija vain…
Blott en nattvakt
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Studiopäällikkö: Ossi Elstelä. Tuottaja: T. J. Särkkä. Ohjaus: Yrjö Norta. Käsikirjoitus: Erik Dahlberg. Kuvaus: Theodor Luts, Armas Hirvonen. Kamera-assistentit: Osmo Harkimo, Unto Kumpulainen, Pentti Lintonen, Sulo Tammilehto. Kuvausryhmän jäsenet: Nils Gustafsson, Veikko Laakso, Olli Savolainen, Viljo Syrjänen, Ossi Tahvanainen. Lavastus: Karl Fager. Kampaajat: Hellä Laiho, Tuulikki Seppälä. Ehostus: Senja Soitso. Musiikki: Martti Similä. Orkesteri: Helsingin Teatteriorkesteri. Leikkaus: Yrjö Norta. Ääni: Olavi Saarinen assistenttinaan Unto Suominen. Kuvaussihteeri: Arja Niska. Järjestäjät: Eero Leväluoma, Eino Salmi. Alkutekstit: Eka Karppanen. Pääosissa: Aku Korhonen (yövartija Virtanen), Regina Linnanheimo (Aino Virtanen), Unto Salminen (Veikko Kuusela), Uno Wikström (tehtailija Kuusela), Kaisu Leppänen (Liina), Sylvi Palo (Kaisu), Kyösti Käyhkö (konttoripäällikkö Suonperä), Teppo Elonperä (kirkkoherra), Jussi Piironen (sairaalan lääkäri), Evald Terho (murtovaras), Aku Käyhkö (konstaapeli Mikko), Rauni Luoma (Maiju), Eero Leväluoma (työnjohtaja), Orvokki Siponen, Klaus Salin (tanssijoita), Liisa Tuomi (tehtaantyttö, Marja, rippikoululainen, nainen), Arvi Tuomi (lääkäri), Rauli Tuomi (tylioppilas), Vilho Siivola (johtaja), Mervi Järventaus (ylioppilas / kemikaliokaupan myyjä), Matti Aulos (uusi yövartija). Helsingin ensiesitys: 1.12.1940 Rex, Bio-Bio – televisiolähetyksiä: YLE TV2: 26.5.1986, 18.12.1996; YLE TV1: 8.12.1963, 22.4.1975, 15.11.2000, 2.3.2005 – filmitarkastus 1475, 29.11.1940 – S – 2700 m / 99 min. Näyte: 1,5 min
Erik Dahlberg – viiden elokuvakäsikirjoituksen mies – osoitti tekstinsä Sata tyttöä ja yksi mies suoraan ihailemalleen luonnenäyttelijälle, Lapatossunakin tunnetulle Aku Korhoselle. Elokuvan nimi muuntui ensi-iltaan mennessä muotoon Yövartija vain…
Sata tyttöä viittaa tehtaan työntekijöihin, yksi heidän ja ennen kaikkea tehtaan turvallisuuden takaajaan, yövartijaan. Talvisota oli hellyttänyt elokuvantekijöiden mielet niinkin, että SF:n "joulusatu" sai luokkarajat ylittävän sovinnollisen lopun.
Kansallisfilmografian työryhmä on nähnyt aiheessa muistumia amerikkalaiseen aikalaiselokuvaan, Suomessa 1938 esitettyyn Kultaisen lännen tyttö / The Girl of the Golden West.
Superviihdyttävän ja aikaansa istuvan elokuvan menestys oli alun alkaen hyvä, ja vuoden 1945 loppuun mennessä se oli saanut reilusti yli puoli miljoonaa maksanutta katsojaa.
Elokuvan poistoista nähdään vaihtoehtoinen otos ylioppilaiden ravintolahumusta. Klaffi välähtää, tanssijapari Orvokki Siponen ja Klaus Salin tanssivat orkesterin tahdittamina kuuluisan tangon "La Cumparsita". Elokuvan ohjaaja Yrjö Norta oli palkattu SF:ään yhtiön pääohjaajan Toivo Särkän oikeaksi kädeksi. Ajoittain Norta sai tehdä myös omia ohjauksiaan. Elokuvan poistokohtausta ennen nähdään ote Yrjö Nortan 1930-luvun alun Ruotsin kaudesta, jolloin hän Europa-Filmin palveluksessa teki mm. oheisen kahvimainoksen. Esiintyjänainen on tunnistamatta.
– 21.11.2007, ohjelman koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren ja Juha Seitajärvi
Nimipäivä
Jalmari Finne keksi Jarin veljenpojalleen 1939. Nimi yleistyi syntymävuottani seuraavana vuonna 1960, kun Anni Polva laittoi sen suositun romaaninsa päähenkilön nimeksi. 1963 lähtien Jari oli suosituin pojan nimi muutaman vuoden ajan.
Väestörekisterikeskuksen nimitilaston mukaan Suomessa on 45930 Jari-nimistä henkilöä, joista vain yksi on nyttemmin nainen. Vuoteen 1939 syntyneitä Jareja on se yksi, vuosina 1940-1959 yhteensä 7481, vuosina 1960-79 peräti 32355 (joista siis yksi nainen), mutta vuosina 1980-1999 vain 5772. Täällä vuosituhannella ennen tätä vuotta Jari annettiin nimeksi 297:lle ja vihdoin tänä vuonna tuon jalon nimen on saanut 24 reipasta ja tulevaisuutensa jo nimellä turvannutta poikalapselle.
Jalmari tulee skandinaavisesta nimestä Hjalmar, joka on muinainen skandinaavinen jumala - tarkemmin kypäräpäinen jumala.
Miksi Eddassa Jari on yksi kääpiöiden nimistä, sitä en tiedä, niin kuin en sitäkään, mitä se tarkoittaa.
Onnitteluja voi tarjota aina tavattaessa.
sunnuntaina, marraskuuta 18, 2007
Rosita Serrano
Rosita Serrano (oik. Maria Martha Esther Aldunate Del Campo, Viña del Mar 1914 – Santiago 1997) on tunnettu chileläinen laulajatar, lempinimeltään ”Chilen satakieli”. Häntä voi hyvin verrata Edith Piafiin tai Sarah Vaughaniin, mutta temperamentikkaan laulajattaren ura kääntyi poliittisista syistä laskuun.
Diplomaatin ja oopperalaulajattaren tytär tuli tunnetuksi Euroopassa kiertueellaan Portugalissa, Ranskassa ja Saksassa 1936—37. Wintergartenin ja Metropol-Theaterin esitykset olivat tae tähtiluokan tulevaisuudessa. Uraa edisti säveltäjä Peter Kreuder, jonka tuella hän pääsi levyttämään Telefunkenille. Hänen esittämiään tunnettuja lauluja olivat Roter Mohn, Schön die Musik,foxtrot Küß mich, bitte, bitte, küß mich, Und die Musik spielt dazu, foxtrot Der Onkel Jonathan, und Der kleine Liebesvogel ja La Paloma. Viimeksi mainittu, alunperin vuonna 1940 levytetty klassikko kuuluu myös tunnetussa Wolfgang Petersenin elokuvassa Das Boot (1981) ja Isabel Allenden Henkien talon filmatisoinnissa. Saksassa häneltä on ilmestynyt neljän cd:n kokoelma levytyksistä vuosilta 1938-1952, jotka todistavat hänen koloratuuri-äänensä loistokkuudesta.
Saksassa hän pääsi ensin moneen revyyelokuvaan Es leuchten die Sterne (1938), Der Vierte kommt nich (1939) ja Suomessakin suositussa elokuvassa Bel Ami, jonka tunnussävelmän Henry Theel on levytti. Kuten edellisissä, myös elokuvissa Herzensfreud - Herzensleid, Kluge Schwiegermutter (1939) ja Anita und der Teufel (1941) hän esiintyi nimenomaan laulajana. Joseph Goebbels oli puhunut hänet esiintymään jo vuonna 1939 radion suositussa toivekonsertissa Wunschkonzert für die Wehrmacht. Konsertti- ja esiintymiskiertueellaan häntä säesti tuolloin kaksi Saksan tunnetuimpiin kuuluvaa tanssiorkesteria, johtajinaan Kurt Hohenberger und Teddy Stauffer.
Hän muutti Saksasta Ruotsiin 1943 sen jälkeen, kun häntä oli konserttimatkan jälkeen syytetty vakoilusta. Todellisuudessa hän oli tukenut juutalaipakolaisia. Serrano ei enää palannut Saksaan, jossa hänet olisi varmasti pidätetty. Hänen elokuvansa pysyivät natsihallinnon mustalla listalla sodan loppuun saakka.
Hän asui virallisesti Ruotsissa vuoteen 1951 asti ja sai kuningas Kustaa V:ltä jopa signeerauksen kitaraansa. Ruotsista Rosita Serrano matkusti Chileen ja yritti tehdä ensin uraa Yhdysvalloissa, mutta saksalaisohjelmisto ei siellä miellyttänyt. Hän palasi Saksaan, jossa saavutti kohtalaista menestystä. Schwarze Augen (1951) ja Saison in Salzburg (1952) -elokuvien ja Berliner Sportpalastin konserttien jälkeen hän sai levytyssopimuksen Telefunkenille. Suurta menestystä ei enää kuitenkaan tullut, mutta comeback-yritys 1957 vanhan säestäjänsä Kurt Hohenbergerin kanssa oli aikamoinen menestys.
Hänen palattuaan Chileen yhteys Hitlerin hallintoon ja saksalaiseen kulttuuriin olivat kiirastuli, jonka tuloksena hän joutui elämään loppuelämänsä huomattavassa köyhyydessä. Hän kuoli 1997.
Postikortti nimmareineen on vuodelta 1960 ja kuuluu perhekalleuksiin.
You Tube tarjoaa:
Und die Musik spielt dazu:
Der Onkel Jonathan:
Wenn du mich längst vergessen hast:
Vieni, vieni
lauantaina, marraskuuta 17, 2007
perjantaina, marraskuuta 16, 2007
Dokkareita Amsterdamissa
Joris Ivens -palkintoa on pidetty festivaalin pääpalkintona ja sitä tavoittelee, ymmärtääkseni hyvin mahdollisuuksin, Arto Halonen uusimmallaan Shadow of the Holy Book.
Jo pääseminen pääsarjaan on aika saavutus. Kisaa varten on katsottu 350 varteenotettavaa dokumenttielokuvaa. Arton elokuva on monissa etukäteisarveluissa rankattu varsin korkealle. Pirjo Honkasalo on ainoa suomalainen, joka on voittanut Joris Ivens-palkinnon Atman-elokuvallaan 1997.
Ivens-kilpailuissa on mukana myös tanskalais-suomalainen Mechanical Love, jonka osatuotantoyhtiönä on suomalainen Making Movies Oy, jo yli 50 dokkarin firma, joka on laajentanut nyt myös näytelmäelokuviin (esim. Koti-ikävä, Musta jää.) Ihmisen ja robotin suhdetta tarkastelevan dokumentin musiikin on tehnyt Sanna Salmenkallio, jolla onkin näissä tehtävissä jo hyvät meriitit. Siinäpä uusi haastateltava elokuvasta kiinnostuneille toimittajille.
En ole aivan varma, mutta muistelisin kuulleeni jossakin pöytäkeskusteluissa, että muinaisaikainen opiskelutoverini Kalle Aho - tosin toisesta historia-aineesta - on yksi Mechanical Loven tuottajista.
Uutuuksiakin näyttää olevan festivaalin liitetiedostona. Netistä löytyy Babelgum On-Line Film Festival, jota vetää Spike Lee. En tiedä, onko hän paikalla näissä bileissä.
tiistaina, marraskuuta 13, 2007
Kadonneet elokuvat esillä
Elokuva-arkistojen keskeisiin tehtäviin on globaalisti aina kuulunut kadonneiden tai osin tuhoutuneiden elokuvien jäljittäminen, rekonstruointi ja jos mahdollista restaurointi. Se on ollut varsin raskas prosessi ja tie, usein vuosien työ. Varsin usein se saa lähtökohtansa onnellisesta sattumasta. Joskus niistä on rakenneltu otsikoitakin kissan mitalla.
Vanhin säilynyt suomalainen näytelmäelokuva on Teuvo Puron Sylvi, jonka ensimmäinen löytyminen sijoittuu 1930-luvulle. Erään divarin lähinnä pikkupoikien vaarallisiin paukutteluleikkeihin myymä kakku nitraattifilmiä osoittautui silloin vanhimmaksi tunnetuksi näytelmäelokuvaksi. Tästä Aho & Soldanin käsiin joutuneesta rullasta Aito Mäkinen teki kehitellyn version, mutta säilynyttä aineistoa oli lopulta jonkin verran enemmän kuin näihin editioihin kuului. Nyt uudessa järjestyksessä esitettynä ja erinäisten välitekstien lisäämisen jälkeen tarjolla on käytännössä lähes koko elokuva - vain kuulu myrkytyskohtaus puuttuu.
Suomi-Filmin ensimmäinen toimitusjohtaja Erkki Karu aloitti elokuvaohjaajana Suomen Biografi Yhtiön valmistamien elokuvain parissa kesällä 1919. Helmikuussa 1922 valkokankaille saatettiin hauska komedia Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus, josta säilyneeksi on arveltu "ainoastaan työkopiokatkelmia 160 metriä ilman välitekstejä".
Videoajan etuihin kuuluu se, että kuvaa voi sujuvasti liikutella paikasta toiseen. Kadonneeksi ajatellun elokuvan rekonstruktioon se soveltuu erinomaisesti.
Naapurihuoneen tutkijan Ilkka Kippolan huoneesta on viime aikoina kuulunut aikamoista kofeiinilähtöistä hihkuntaa, kun palaset ovat viikkokausia kestäneen ajatustyön tuloksena alkaneet loksahdella paikalleen. Työpöydällä oli viimeksi käydessä parisenkymmentä tyhjää tai puolityhjää kahvikuppia.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomen elokuvahistoria saa jälleen uuden merkkipaalun, ymmärrettävään muotoon saatetun Ylioppilas Pöllövaaran kihlauksen, joka osoittautuu varsin taitavasti suunnitelluksi ja toteutetuksi elokuvaksi. Esikoistyönä se on juuri niin loistava kuin tulevalle elokuvan merkkimiehelle sopiikin.
Ja koska elokuvan ystäviä ei koskaan rakasteta tarpeeksi, vaan heistä tulee filmihulluja, ei tässä kaikki. Kun kerran historiaan palautuksen kohteeksi valikoitui Karun ensimmäinen elokuva, niin saman tiensä täräytämme esille myös hänen toisen kesällä 1919 kuvatun elokuvansa, markkinoille helmikuussa 1920 niin ikään tulleen komedian, joka aikanaan tunnettiin nimellä Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma.
Samoin kuin edellisestä, tästäkin elokuvasta on arveltu olevan jäljellä "n. 15 minuutin (437 metriä) verran leikkaamatonta originaalinegatiivia ilman välitekstejä". Esitettäväksi tulee tämän sijaan katsottava, ymmärrettävä ja looginen elokuva, joka lienee aika täydellinen. Pöllövaaran tavoin Sotagulashi voidaan 80 vuoden jälkeen palauttaa suomalaisen elokuvan historiaan olemassa olevana artefaktina. Repikää siitä.
Itse happeningeissä näemme kaikkea muutakin kuin vaatimattomasti nuo kolme elokuvaa, joita monet eivät ole uskoneet koskaan nähtävän missään järkevässä muodossa.
Rekonstruktiota Suomen ensimmäisistä äänifilmeistä, jänskiä sensuuriklippejä, näytteitä keskeytetyistä elokuvahankkeista, Erik Blombergin Nyrki Tapiovaaran Varastettuun kuolemaan 1950-luvulla ja sen jälkeen pois silmistä pidetyt poistot, koekuvauksia ja monta muuta asiaa, joita silmiemme eteen ei ole koskaan tuotu, eikä ole aiottukaan. Siksi ne ovat aina dokumentteja omasta tekemisestään ja siksi me liikumme jälleen dokumentin ytimessä, kuten sarjamme nimi argumentoi.
Vain vaatimattomuuteni estää sanomasta kahdesti, että tilaisuudet ovat kauaskantoisuudestaan huolimatta ainutkertaisia.
Sattuneesta syystä esitämme näin syntyvät tulkinnat betacam-videona, vaikka epäilemättä filmipohjaiseen restauraatioon on tämän jälkeen aihetta.
Jos joku tulee tästä valittamaan, niin pidän häntä henkilökohtaisesti ehdottomasti liian nenäkkäänä.
maanantaina, marraskuuta 12, 2007
Positiivisia uutisia
"Itsemurha-iskujen ja pommi-iskujen määrä on vähentynyt Irakin pääkaupungissa selvästi viime vuodesta. Maan pääministerin Nuri al-Malikin mukaan iskuja on jopa 77 prosenttia vähemmän kuin viime vuonna."
Aiemminhan FBI:n analyytikot olivat laskeneet, että Irakin kuolemanluku oli asukaslukuun suhteutettuna pienempi kuin esimerkiksi Washington D.C.:n, Baltimoren tai Detroitin vastaavat. Ennen hirmumyrskyn tyhjennystä New Orleans oli Yhdysvaltain vaarallisin elinpaikka: sen kuolinluvut olivat Irakiin verrattuna kaksinkertaiset. On tälle lepsu lähdekin.
Joka tapauksessa Iraq Body Count osoittaa huimia lukuja. Nyt ollaan jo talvi- ja jatkosodan lukemissa.
Näiltä sivuilta viime lauantain saldo, joka valossa Irakin pääministerin puhe saa perspektiiviä: 42 kuollutta.
Baghdad: tienvarsipommi 2, Baladiyat; mies ammuttu autoonsa, Adil; 3 "herännyttä" jäsentä kuollut Yhdysvaltain ilmaiskussa, Yathrib; eräs siviili kuollut savassa ilmaiskussa; yhteensä 6 ruumista.
Diwaniya: US-lentokone pommittaa kaksi kotia, 10:n lapsen isä kuolee.
Baquba: 2 asemiesten surmaamaa; 4 ruumista.
Mosul: 4 kuoli tienvarsipommissa; asemiehet tappavat poliisin.
Balad Ruz: tienvarsipommi tappoi 2 poliisia.
sunnuntaina, marraskuuta 11, 2007
Kettupäivät 2007
Kettupäivät 2007
Kettupäivien dokumenttisarjan palkinnot
Yleistä
Dokumenttielokuvien raati ilahtui siitä, kuinka luontevasti erilaiset monikulttuuriset ja kansainväliset teemat istuvat osaksi suomalaisen dokumenttielokuvan nykypäivää käsittelivätpä ne menneisyyttä, nykyisyyttä tai tulevaisuutta.
Raati ilahtui myös siitä, että dokumentaristit ovat rohkeasti tarttuneet vaikeisiin aiheisiin. Siitä huolimatta he ovat selvinneet dokumentaarisen elokuvanteon karikoista tavalla, joka herättää valmiiden vastausten sijaan ajatuksia ja toivottavasti myös keskustelua.
Nykydokumentaristien tyyli vaatii myös katsojalta ajattelua ja osallistumista. Raati haluaa kannustaa dokumentaristeja jatkamaan tällä tiellä, välttämään toisintoja, aiheiden ja kuvien tarpeetonta kierrätystä ja löytämään uutta särmää ja karheutta sanomaansa.
Raadin mieltä kohotti myös se, että dokumentaristit eivät ole täysin unohtaneet huumoriakaan ja sen myötä satunnaista katsojaa, jota voi huoletta nimittää suureksi yleisöksi. Dokumentaarisen elokuvan positiivinen sanoma voi antaa voimaa harmauden ja alakulon voittamiseksi.
PALKITUT ELOKUVAT
Opiskelijasarja
Kunniamaininnan saa Sakari Suuronen ohjaamallaan elokuvalla Meidän Molli.
Meidän Molli on lyhyt tarina perheen koirasta. Elokuva on aiheensa mittainen. Siinä yhdistyvät mainiolla tavalla tragiikka ja komiikka. Pelkistettyä kerrontaa tukee napakka, särmikäs loppu.
Pääpalkinnon saa Iris Olsson elokuvallaan Kesän lapsi.
Kuvaus Karjalassa lastenkodissa asuvasta 11-vuotiaasta tytöstä ja hänen matkastaan suomalaisten kummivanhempiensa luokse Vaasaan kasvaa osoittelemattomuudessaan hienosti läpivalaisuksi kielen ja kommunikaation suhteesta ja merkityksestä, kulttuurien eroista ja samuuksista, monikulttuuristen valintojen vaikeuksista ja "hyvän tekemisen" sekä sen tulosten suhteesta. Kesän lapsi ei tyrkytä valmiita vastauksia eikä moralisoi mutta antaa hienovaraisilla valinnoillaan ja vaihtoehdoillaan ainekset keskustelulle.
Ammattilaissarja
Kunniamaininnan saa Erkko Lyytinen elokuvallaan Puhdistus.
Mielenkuohuntaa herättävät lapsuuden muistot ohjaavat romaniperheen vaatimaan oikeutta menneistä vääryyksistä virallista tietä. Tämän osoittautuessa nykypäivässä mutkikkaaksi elokuvan teemat laajenevat ajattelua herättävällä tavalla paitsi paikkaan liittyviin tunteisiin myös muistin ja unohduksen suhteeseen niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin. Elokuva myötäelää notkeasti ja kangertelematta päähenkilöidensä mukana ajallisten ulottuvuuksien kaikissa näköaloissa.
Pääpalkinnon saa K. J. Koski ohjaustyöllään Unelmana Karjala.
Unelmana Karjala tuo uutta valoa ja yllättäviä näkökulmia suomalaisille tärkeään ja jopa myyttiseksi jähmettyneeseen Karjala-teemaan. Raati piti varmaotteisesta toteutuksesta, erityisesti elokuvaa rytmittävästä luontevasta arkistomateriaalin käytöstä. Elokuva on katsojalle helppo, mutta paljon puhuva.
Helsingissä lauantaina 10.11.2007
Ari Matikainen & Jari Sedergren
lauantaina, marraskuuta 10, 2007
Norman Mailer (1923-2007)
Norman Mailer on kuollut.
Alastomat ja kuolleet (Gummerus 1951)
Hirvipuisto (Artis 1958)
Amerikkalainen unelma (Weilin + Göös 1965)
Yön armeijat (Weilin + Göös 1968)
Muinaiset illat (Otava 1984)
Pyövelin laulu (Otava 1985)
Kovat kundit eivät tanssi (WSOY 1986)
Porton haamu (WSOY 1994)
Pojan evankeliumi (Gummerus 1998)
Adolfin linna (Gummerus 2007)
Mailer kirjoitti 40 romaania, monia näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia sekä runoja. Hän ohjasi itse näytelmänsä ja elokuvansa, jossa myös esiintyi. Dokumenttielokuva, jossa hän käy läpi elämänsä kirjailijana, on taidokas ja suorastaan loistelias. Hyvin harvoin elokuvanäytteiden ja historiaa tiivistävien omakohtaisten kommenttien avulla voidaan luoda niin säkenöivää kokonaisnäkemystä.
Ainakin 75 eri lehteen kirjoittaneena journalistina hänet tunnetaan erityisesti puoluekokousten poliittisena reportterina, usean presidentin epävirallisena neuvonantajana, yliopistocampuksien loistavana esitelmöitsijänä; televisio- ja radioesiintyjänä hän on ilmeisesti ollut haastateltavana useammin kuin kukaan muu kirjailija.
Mailer pystyi moniottelemaan sujuvasti populaarin, undergroundin ja kulttuurieliitin kentillä, eikä hän ollut hullumpi nyrkkeilijänäkään tai renttuna, joka puukotti erästä vaimoaan. Uusimman vaimonsa kanssa hän eli onnellisena neljännesvuosisadan, mutta sitä ennen takana oli viisi avioliittoa. Hänellä on kaikkiaan yhdeksän lasta.
perjantaina, marraskuuta 09, 2007
Päivän ihmetystä
Nuorten elokuvantekijöidenkin parissa väkivaltaisuus on aihepiirinä ja eri teemojen elokuvallisena käsittelytapana selvästi suosittua. Mikähän siinä niin vetää?
Saimme eilen kolmessa ja puolessa tunnissa tuomaroitua dokumenttisarjan palkitut, tänään on lausuntojen kirjoittamisen aika ja huomenna illalla palkintojenjako. Yhteensä laskin, että festivaalin menestymiseksi tulee tässä hommassa tehdyksi yli 50 tuntia työksi laskettavaa palvelua. Kun sen tekee alle viikossa, se alkaa jo tuntua jäsenissä, vaikka muualta hieman narua hellittäisikin. Jälkeenpäin se kaikki tuntuu hienolta, sillä tietomäärän ja nykyhetken elokuvan tuntemuksen päivittämisen lisäksi tekiessä oppii paljon.
Eilinen oli aikamoista minuuttipeliä. Onnistuin katsomaan kaikki aiemmin näkemättömät sarjan elokuvat, antamaan lyhyen haastattelun festivaalitelevisioa vetävälle Dinalle ja eräälle ilmaislehdelle aivan toisesta asiasta. Välissä sukkuloin kevyessä kenttäsateessa paikasta toiseen etsimässä käyttökelpoista dvd-laitetta ja printtaamassa tarpeellisia papereita
Julkiseen sfääriin kuuluivat myös se, että eilisessä Hesarissa oli talvisota-dvd:n melkomoisen laaja arvostelu ja kuluneena maanantaina kuuluville saatettiin Ylen Radio 1:n sarjaohjelma Ennakkoluuloja, osa jossa länä ollessani ruodittiin ennakkoluuloista väitettä "Elokuva on populaarikulttuuria". Se ei näemmä vielä Ylen Areenalla näy, jos sinne tietään löytääkään. Juttelin rajauksen puitteissa 15 minuuttia niitä näitä, kuten radiossa on nykyisin tapana.
Ohjelman tarkkaan viritetty formaatti ei haitannut rentoa tilannetta. Formaatti pitää toimittajan kysymykset vähissä, suosii puhetta ja antaa toimittajan leikkaukselle tilaa, sillä väliosilla on siinä vain rytmittävä sijansa.
keskiviikkona, marraskuuta 07, 2007
Dokumentin ytimessä 39: Arkipäivän itsenäisyyttä I
Tänään keskiviikkona 7.11.2007 alkaen kello 17.00. Lasse Naukkarinen on lupautunut erään parin kuukauden takaisen keskustelun yhteydessä tulemaan paikalle. Tämä esitettynä sillä varauksella että emme ole tätä varmistaneet!
Dokumentin ytimessä 39: Arkipäivän itsenäisyyttä I
Liikemiehen muotokuva
Suomi 1970. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja ja ohjaaja: Peter von Bagh. Kuvaus: Erkki Peltomaa, Lasse Naukkarinen. Leikkaus: Elina Katainen. Ääni: Matti Kuortti. VET 20793 – S – 475 m / 19 min
Peter von Baghin tuottama ja ohjaama Liikemiehen muotokuva on "haastattelu, cinéma verite-tyyppinen dokumentti n. 60-vuotiaasta liikemiehestä", kirjoitettiin elokuvan esittelyksi Elokuvakontaktin historian toiseen elokuvaluetteloon. Verouudistuksen 1960-luvun ensipuoliskon lopuksi tappama "verovapaan lyhytelokuvan" muoto eli ns. "vapaana elokuvana" kituuttaen erinäisissä tilaustöissä ja suurimpien yhtiöiden filantrooppisissa tarjouksissa nuorille elokuvantekijöille. Lyhytelokuvien määrä oli arvattavasti romahtanut.
Tämänkin elokuvan levityksestä vastasi lähinnä vain ja ainoastaan Elokuvakontakti, luettelon esittelyn sanoin "yhdistys ja palvelupiste, joka tekee työtä vapaan elokuvan hyväksi".
Vuonna 1970 perustetun levityskanavan tarkoitukseksi sanottiin sen edistävän elokuvan tekijöiden ja yleisön välisiä kontakteja, lisätä kiinnostusta elokuvan eri muotoihin ja edistää "ei-kaupallisten elokuvien" valmistusta. Elokuvakontakti lupasi samalla toimia vaihtoehtona Yleisradion ja Mainos-TV:n "porvarilliselle ohjelmapolitiikalle" ja se halusi toiminnallaan saattaa elokuvat yleisön nähtäväksi "ilman rajoittavia ja sensuroivia välitysportaita, elokuva liikealan taloudellisen kontrollin ohitse". Tällä toiminnalla Elokuvakontakti julisti turvaavansa sananvapauden myös elokuvan alueelle. "Elokuvakontaktin elokuvat soveltuvat myös erityisen hyvin keskustelutilaisuuksien alustukseksi, mielipiteiden vaihdon herättäjiksi ja myös virkistäviksi ohjelmanumeroiksi erilaisiin tilaisuuksiin."
Ajatus "ei-kaupallisesta elokuvasta" suuntasi katseet yhteiskunnan elokuville myöntämiin tukitoimenpiteisiin. Vapaan elokuvan radikalisoituvat tekijät kritisoivat käytäntöä rankasti. Tuki meni "voittopuolisesti perinteelliseen, kaupalliseen elokuvatuotantoon ja esitystoimintaan". Erityisesti he suhtautuivat epäilevästi kokoillan 35 mm:n elokuville myönnettyyn tukeen: sitä pidettiin suhteettomana verrattuna "lyhytelokuvatuotannon ja kaitaleveyksien" saamaan tukeen. Samalla korostettiin sitä, että kansainvälistä mainetta oli saavuttanut juuri elokuvan lyhyt muoto. "Sen sijaan näyttää kokoillan elokuvien tuotanto kärsivän niistä vaikeuksista, jotka vanhentunut ja passivoiva esitystilanne sekä yksityiseen voitontavoitteluun perustuva tuotantojärjestelmä aiheuttaa." Asenne johti politisoituneeseen iskulauseeseen, jota ei epäröity kirjoittaa kapiteelikirjaimin: "KAUPALLISEN ELOKUVAN HEGEMONIASTA ON PÄÄSTÄVÄ EROON".
Vuoden 1970 tulokkaita oli myös lyhytelokuvan kannalta merkittäväksi osoittautuva Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat. Sen kritiikki oli lievempää, vaikka aika oli nimenomaan vastakkainasettelun: "Huolimatta runsaasta ja tiiviistä elokuvaohjelmasta, uskomme päivistä tulevan nautittavan ja merkittävän suomalaisen elokuvatapahtuman, joka voisi yhdistää kaupallista elokuva-alaa yleisöön, amatöörielokuvantekijöihin, ulkomaisiin vieraisiin ja rakkaaseen kotimaiseen oppositioomme. Merkittävää päivissä on vielä se, että ne tapahtuvat Helsingin ulkopuolella", kirjoitettiin Kinolehdessä (2/1970, 2) elokuva-alan omassa, myös ammattilaisille suunnatussa julkaisussa. Samassa lehdessä kirjoitti "nuorten elokuva-arvostelijoiden edustajana" Sakari Toiviainen. Hän ei nähnyt tilannetta ikäpolviajattelun kautta, vaan korosti eron olevan kritiikin laadussa käyttämällä käsitteitä "taisteleva ja mukautuva kritiikki". "Asian täsmentämiseksi sanottakoon, että jälkimmäisellä tarkoitan valtaosaa siitä kritiikistä jota kirjoitetaan päivä- ja aikakauslehdissä. Enkä väitä, että minä edustaisin parhaalla mahdollisella tavalla sitä taistelevaa kritiikkiä, jota seuraavassa yritän hahmotella." Toiviainen halusi yleissivistyksen lisäksi älyllistä valppautta, joka edellytti "tiettyä yhteiskunnallista kokonaisnäkemystä, aktiivista poliittista kannanottoa tavanmukaisen passiivisen (= taantumuksellisen) poliittisen asenteen tilalle. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei arvostella yksin elokuvia, vaan myös ohjelma-, levitys- ja tuotantopolitiikkaa, elokuvaa koskevia kulttuuripoliittisia ratkaisuja sekä television elokuvatoimitusten ohjelmapolitiikkaa. [– –] Kestävän elokuvaharrastuksen perustana voi olla vain se älyllinen ja emotionaalinen aktivointi, jota parhaat elokuvat saavat aikaan. Tämänkin asian välittäminen kuuluu arvostelijalle."
Jos elokuva-alan ja sen liepeillä esiintyviä kapitalistisia käytäntöjä kritisoitiin rankalla otteella, oli selvää, että muukin kapitalistinen liiketoiminta ja sen toimijat, liikemieskapitalistit, joutuivat vastaavalla tavalla voimakkaan kritiikin kohteeksi. Liikemiehen muotokuvan lähtökohtana oli kuitenkin ohjaaja Peter von Baghin mukaan sympatia.
Ohjaajan omassa lehdessä, Filmihullussa (2/1970) esitellään laajasti elokuvan syntyprosessia ja taustoja: "Hän herätti heti ensi tapaamalla sympatiani käppäillessään käytävässä alusvaatteissaan hatunreuhka takaraivolla, hilpeä naula päässä. Hän soitti melkein päivittäin ovikelloa, tyrkytti juotavaa teräväpullosta, joka oli aivan kuin kasvanut hänen kätensä osaksi. Keskustelin hänen kanssaan usein, ja jo varsin pian heräsi ajatus ikuistaa dokumenttielokuvaan tämä merkittävä ystävä. Dokumenteilta on totuttu toivomaan kauniita, kuvattavia henkilöitä silitteleviä otoksia. Meidän mielestämme alentuvainen, säälittelevä ote asiaan on puhdasta vastuuttomuutta; uskomme, että vain kliseitä rikkova, asiat asioina ilmaiseva näkemys voi tuottaa hyvässä mielessä sympaattisen ja kuvattavaa sympatisoivan kuvauksen. Omasta puolestani katson, että Liikemiehen muotokuvassa on ainakin kaksi inhimillisyydessään korvaamatonta jaksoa: haastateltavan esittämä kestävän rakkauden ylistys, "laulu elämästä", sekä järkyttävä loppu, jossa selviää hänen konkurssinsa ja joka huipentuu hurjaan, homeeriseen nauruun."
No Comments
Suomi 1984. Tuotantoyhtiö: Ilokuva, Naukkarinen & Co. Tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja: Lasse Naukkarinen. Kuvaus: Lasse Naukkarinen, Pertti Veijalainen (2. kuvaaja). Trikkikuvaus: Pekka Vainio. Kuvausassistentit: Timo Heinänen, Kai Troberg, Olli Varja. Graafikko: Eero Heikkinen. Negatiivinleikkaus: Meeri Tehokoski. Värimäärittely: Ulla Nurminen. Äänileikkaus: Marjatta Niiranen, Matti Kuortti, Erkki Vesterinen. Miksaus: Veikko Partanen. Äänitehosteet: Antero Honkanen.Tuotantoassistentit: Saara Kari, Marjatta Tikkanen. Valokuvat: Pertti Veijalainen. Helsingin ensiesitys: 22.3.1985 – televisiolähetys: 9.5.1987 YLE TV2. VET 25086 – S – 938 m (16 mm) / 86 min min. Valtion elokuvataiteilijapalkinto 1985. Vuoden Dokumenttielokuva-Jussi Lasse Naukkariselle 1985. Kettu-mitali 1984.
Elokuvan työstäminen oli käynnistynyt keväällä 1983. Suomen elokuvasäätiön suosiollisella tuella se kasvoi täyteen mittaansa ja tuon hetken dokumenttimme keulakuvaksi syksyllä 1984. Keväällä 1985 No Comments päätti itseoikeutetusti suomalaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan katselmuksen vuosilta 1904 – 1983. Paikka oli Cinema du Reel -festivaalin erikoisohjelmisto Pariisissa.
Retrospektion idean isä oli Heimo Lappalainen, elokuva-antropologi ja edellisen "tässä ja nyt"-kuvauksen tekijä pitkällä dokumentillaan Suomalainen päiväkirja (1984). Siinä Lappalainen sovelsi Jean Rouchin Ranskalaisen päiväkirjan keinoja ja sosiologisen lähihaastattelun menetelmiä, joiden vaihtelevaa iskukykyä Lasse Naukkarinen sai pääkuvaajana seurata kesän 1981.
Tuolloin oli edetty kymmenen vuotta siitä, kun Naukkarisen taistelevat esikoisdokumentit, Solidaarisuus ja Tasavallan päiväkirja, suomivat 1970-luvun porvarillista todellisuutta piirun verran Jörn Donnerin tilannearviosta Perkele! Kuvia Suomesta (1971) vasemmalla.
Yhteiskuntaa agraarisesta urbaaniin sysännyt muutos oli Solidaarisuuden, Jörn Donnerin Perkeleen ja vielä Heimo Lappalaisen Suomalaisen päiväkirjan kaksijakoista todellisuutta. No Comments -elokuvan näkökenttää dominoi urbanisoituva pääkaupunki. Stadilaiset jo nautiskelivat noususuhdanteen houkutuksista, ja vapautuvat markkinat olivat vastustamattomasti kiskomassa koko maata kulutuksen juhliin ja viihdeteollisuuden kaiken kattavaan labyrintiin.
Ajan liike oli ennennäkemättömän nopea. Kaksi vuotta Naukkarisen kuvauksista toimi kaupungin julkisuutta heijastelevena peilinä uusi urbaani media, City-lehti ja -radio. Nyt-liite ilmestyi ja vähän myöhemmin trendilehti Image. Dj-ammattilaiset, Teppo Turkki, Ruben Stiller ja Jari Sarasvuo avasivat suunsa. Music-TV sähköisti Antti Alasen. Performanssi ja mediataide hilattiin kulttuurievoluution valopilkuiksi taiteiden yöhön.
No Comments -ennakkosuunnitelmissa painottui myös näkökulma urbaanin kulttuurin kääntöpuoleen. Siitä ei puuttunut ekologisen kulutuskritiikin särmää, jota hiottiin nuotion räiskeessä pääsiäisenä 1979 vihreiden aktivistien kokoonnuttua Forssan Koijärvellä. Tapahtuma toi tietoisuuteen ympäristösuojelun ja kestävän kulutuksen arvot, ja niistä kasvoi yhteiskunnallinen aihe, jota Naukkarinen oli edistämässä Koijärviliikkeen seurantadokumentin Taistelu senteistä (1980) kuvaajana. "Isä, Poika ja Pyhä tavara", "Elämän turvattu tarpeettomuus", "Kulutuksen kulttuuri", "Tyylin ongelma aikana jolloin miljoonat kuolevat nälkään" ja monet muut elokuvaan ennakkoon ajatellut teemat tahkosivat kuviin säkeniä taustalta, mutta eivät räiskähtäneet pintaan Solidaarisuuden kaltaiseksi agitprop-ohjelmaksi.
Ennen kuvauksia Naukkarinen pohdiskeli ja opasti Suomen elokuvasäätiön Erkki Astalaa:"Elokuvan haasteena on pureutua omaan juuri nyt läsnäolevaan aikaamme ja tavoittaa ajan tunnot. Haluan kuvata niitä, ei ykisiselitteisinä, vaan seillaisina kuin ne ilmenevät: keskenään ristiriitaisina, alati muuttuvina. Elokuvan rakentaminen perustuu kahteen lähtökohtaan: assosiaatiotekniikkaan ja esseistiseen käsittelytapaan. Muoto ja sisältö syntyvät elokuvaa tehtäessä. Kuva saa lopullisen sisältönsä kohdatessaan toisen kuvan, musiikin, sanan, koko äänimaailman. Kohtaus saa lopullisen sisältönsä kohdatessaan toisen kohtauksen".
Naukkarisen montaasioppiin niveltyi kuvauskäytäntönä cinéma verite, tekijän omin sanoin sanottuna: "Assosiaatiotekniikan lisäksi on toinen minulle läheinen metodi, mennä tilanteeseen mukaan, katsoa mitä tapahtuu, hahmottaa tilanne siinä, olla kuvaajana siinä tilanteessa, missä myöhemmin katsoja". Tekijästä löytyi yhä "commando naukkarinen", jolle kamera oli keino päästä pirstoutuneiden alakulttuurien iholle mediassa paistallelevan citykulttuurin marginaaleihin. Osallistuva kuvaus ajan hermolla oli myös harkittu tapa lävistää "tiedonvälityksen viidakko", jäsentää kameralla ilmiöiden kaaos, assosioda kuviin kontrastit ja jättä päätelmät eläytyvälle katsojalle.
"Yhteiskuntaa kannattavien suurten kertomusten aika oli ohi", filosofoi Mukkulassa Jean-Franqois Lyotard (1979). Myös jälkimodernissa Suomessa olivat 1970-luvun vasemmiston utopiat jo hiipuneet. Totuuden siemenet oli poimittava julkisuuden päivittämistä teksteistä ja arjesta julkisuuden takaa. No Comments muotoutui "kuvaksi tästä päivästä, aikamme atmosfääristä ja sielunmaisemasta kaikessa ristiriitaisuudessaan". Se jaksottui neljään osaan, joita suuri tarina ei yhdistänyt:
"Sielunmaiseman" kuvarallissa törämäävät nokkakolarissa toisiinsa erilaiset kulttuuriksi tuotteistetut arvomaailmat: American car shown kestovahattu kalusto, pölyisten motocross-kilpailujen pärisevä henki ja desipelimittarissa korkeimmalla rauhankonsertissa esiintyvän Suomi-rockin elämäntuskaiset keuhkot.
Julkiset ja marginaaliset tilanteet limittyvät komiikaksi "Ei-kenenkään-maalla". Presidentillisen jumalanpalveluskulkueen eteneminen pätkii, syynä valtiokirkon vastustajan raivokkaat välihuudot. Sitten kuvaus käynnistyy rappioalkoholistin majalla. Säilyykö yhteikunnan hylkäämän miehen itselleen kyhäämä suoja? Emme tiedä, mutta se palvelee tarkoitustaan vielä, kun suojeltua funkkistaloa pusketaan raunioksi elokuvakameran lahjomattoman silmän alla.
Kulttuuri on itseään tuotteistava mutta myös itseään purkava prosessi. "Eräänä iltana" liikkuu pääkaupungin Taiteiden yössä irrallisten tapahtumien keskellä, kunnes Reino Paasilinnan esitelmä suomalaisen designin näkymistä ja autoa entiseksi moukaroiva performanssi loksahtivat syy-suhteeseen tämän elokuvan todellisuudessa.
"Lippu ja viiri" -osan kamera siirtyy military look -muotinäytöksen meluisista tunnelmista murhatun ihmisoikeusaktivistin muistotilaisuuteen. Pohja tavoitetaan näkövammaisten lasten kanssa taidenäyttelyssä. Sokean suhde veistokseen on näkevälle katsojalle kuin haavoittuneen enkelin kosketus, oivalluksen hetki, joka pyyhkäisee pois hyödykkeeksi pönäköityneen taiteen merkityket. Samalla se sipaisee mennessään Imagen kaltaisten julkaisujen aistilliset esileikit ennen Euroopan Japanin ikimuistoista notkahdusta.
No Comments oli Suomen elokuvasäätiön luotsaama lippulaiva kansainvälisen kulttuurivaihdon vesille ja kotimaassa kriitikoihin kolahtanut vuosikymmenensä merkkiteos. Se "paljasti tapahtumisen sisäisen rakenteen, asioiden olemuksen. Dokumentista kasvoi näin ikään kuin omalla painollaan fiktiota, onhan todellisuus sepitettä par excellence", muotoili poeettisesti Markku Varjola. Monelle Naukkarisen dokumentti merkitsi jopa enemmän kuin tuon hetken kotimaiset fiktiot. Mutta postmodernin ajan muisti on lyhyt: Kääntäkäämme Documetin ytimen aikaratas taaksepäin vuoden 1984 hetkeen, jolloin valkokankaalle projisoitui alkuteksi: No Comments.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 7.11.2007