tiistaina, kesäkuuta 28, 2005

Ravintolaelämää

Kylmä rintama jatkaa edelleen vastustamatonta kulkuaan halki Suomen. Toinen lomapäivä sujui sen tähden kovin vaatimattomissa merkeissä, ovi kiinni. Ja kun ei pääse parvekkeelle miettimään syntyjä syviä, ei bloggaaminenkaan suju.

Menin siis kaupungille. Sandaalinmetsästys kyllästytti sen verran, että karkasin perheyhteydestä ja kävin vetämässä Pressiklubin ripaa Pullmannissa. Ei ollut ketään kotona, eikä tulekaan ennen elokuun alkua. Journalistit ainakin Helsingissä viettävät raitista kesää. Että tiukkoja uutisia odotettavissa.

Istahdin kuitenkin ravintolan julkiselle puolelle. Tapasin sitten siellä sattumoisin miehen, joka oli taannoisen juttunsa mukaan pitänyt silmäpeliä Berlusconin vaimon kanssa Brysselissä. Sanoin, että ei se jupakka Blogistanissa noussut mitenkään isosti esille ja siellä kaikki tiedetään just ja jetsulleen päivä pari ennen muuta maailmaa. Että koska Blogistan ei kohunnut, ei se ollut niin vakavaa. Hupijuttu hupijuttuna, arvelimme, mutta muistin korostaa blogien merkitystä ennen muuta nopean mielipiteenilmaisun kanavana. Mielipiteiden hajonta näkyy netissä nopeasti: myös lehtien keskustelualueet ovat tässä arvokkaita. On journalistilla mistä ponnistaa ja pohjaa miettiä millaista filtteriä tarvitaan.

Berlusconi ei siis räjäyttänyt, mutta toista se olisi ollut, jos kyseessä olisi ollut Blair tai Schröder: italialaiset pääsevät aina helpolla, emmekä me täällä Suomessa tukehdu pizzaan, jos vaikka savusilakat tai Joulupukin poro -special eivät Italian immeisille maistuisikaan. Ja saahan meidän rajuille naisillemme vähän silmää iskeä. Ne saattavat tietysti mojauttaa takaisin Muumimamman käsilaukulla.

Kerroin siinä Old Rosieta maistaessani, että italialaiset olivat jo toisen maailmansodan aikana jotenkin erilaisia vihollisia esimerkiksi amerikkalaisille. Propagandakaan ei käynyt käsiksi niin kuin saksalaisiin ja japanilaisiin. Italialaisia ei pidetty varteenotettavina vihollisina, vaan heidät tyydyttiin propagandassa aina asettamaan naurunalaiseksi. Niin katoaa mainen kunnia latinalaisajoista.

Suomessakin tämä näkyi. Muistin eräänkin VIA:n (= Vapaus, Isänmaa, Aseveljet -järjestö, aiemmin SAT) mielialakatsauksen, joka oli valmistunut erityisesti rintamajoukkojen parissa tehtyjen (salaisten) kyselyjen lokakuun 1943 jälkeen. Italia oli vaihtanut puolta sodassa. "Selkärangattomien italialaisten posetiivareiden" ratkaisu ei katsauksen kirjoittajan mukaan tullut Suomessa kysymykseen. Katsaus meni sentään tasavallan presidentille asti. Nyt se vain naurattaa, mutta silloisessa maailmassa ilmaisu oli tosimielessä tehty.

Seuraan tuli muitakin vanhoja tuttuja, nykyisin korkeissa tiedotusviroissa valtionhallinnossa. Emme silti juorunneet juurikaan poliittisia, vaan muistelimme niitä näitä kultaisista opiskeluajoista ja heitimme tyylillemme uskollisena (hauskoja) one-linereitä.

Kesken hyväntuulisen jutustelumme ravintolasalin täytti konetuliaseen rätinä. Tai niin me luulimme jähmettynein katsein.

Rajavartiolaitos ei ollut kuitenkaan tyrinyt, vaan ravintolan baaritiskin taustalla ollut lasihylly kymmenine alkohomiinipulloineen romahti maahan ihan itsekseen.

Onneksi lasinsirpalesateessa ei kukaan haavoittunut tai muuten loukkaantunut. Mutta jälleen kerran sai huomata, kuinka nopeasti ihmisruumis virittäytyy leppoisasta olotilasta epävarmaan pelkotilaan. Ja kuinka sitä silti uskalsi kurkata, että mikähän se siellä nyt metelöi.

Kesäuutinen

Tämän kesän nettikohu-uutinen on sitten Ravintola Lehtovaara (per. 1916 Viipurissa), joka oli vuoden ravintola 1991 (Suomen gastronominen seura), voitti City-lehden valitsemana Kaupungin paras pihvi -kunniamaininnan 1996 (ravintolan perinteinen Coeur de filet Provençale) sekä tuli valituksi Rôtisseur -kilpiravintolaksi 2002.

Ei siis ole epäilystä, etteikö Lehtovaarassa kokin ja asiakkaan välinen suhde olisi suurin piirtein kelpoisa. Kun itse siellä kävin viimeksi, se oli tosin markka-aikoja, alkuruoat olivat todella hyviä, mutta valitsemissamme pääruoissa olisin minäkin ollut ihan hyvä, jos olisin puikkoihin mennyt. Silti kävisin paikassa useamminkin, jos jäisi säästöön enemmän, paikka on nimittäin sen verran kallis. Se on selvää, että kallis hinta oikeuttaa sitten vaatimaankin enemmän. Asioiden pitää olla kohdallaan.

Mutta aina kyse ei ole kokin ja asiakkaan yhteispelistä, vaan siitä mitä tapahtuu kokin ja asiakkaan välissä - siinä on tavallisesti monta toimijaa ravintolapäälliköstä tarjoilijoihin. Lehtovaara-yrityksellä tähän välittäjäportaaseen näyttää kuuluvan asianajajakin.

Asianajaja Antero Molander on lähtenyt torvea soitellen sotaan ja ilmoittaa epäonniselle asiakkaalle vaativansa ravintolan puolesta 80000 euroa, jollei tämä ilmeisen entinen asiakas poista nettisivuiltaan arvosteluaan tilaamansa ja maksamansa ravintolaillan tapahtumista.

Helsingin Sanomissa (28.6.2005, B1) Molander sanoo Juha-Pekka Raesteen haastattelussa korvaussummasta kysyttäessä: "Tämä perustuu sellaiseen juttuun, että jos joku pahansuovasti panee tällaista pysyvästi nettiin, niin toki siitä aiheutuu vahinkoa, ja toki se täytyy jossain vaiheessa rahastaa pois. Emme me rupea tuollaista katsomaan."

En tiedä kuinka kauan menee, ennen kuin joku alkaa kirjoittaa tämän asianajajan taidoista. Antaako taitava asianajaja julkisuuteen lausuntoja, jossa sanotaan, että hän ja hänen asiakkaansa "rahastavat pois"?

Tällaisten julkisten lausuntojen jälkeen en näe mitään tarvetta tässä asiassa sille varovaisuudelle, jota Yhden kakkupalan mies asiassa edustaa. Merten pohdiskelee bloggareiden ja nettiin kirjoittavien etiikkaa - mikä on ihan oikein - ja niin ymmärsin, että vastustaa mahdollista lynkkausmielialaa ("joukkohurmiota"). Mutta onko se, että asiakas Herkko Hietanen saa nyt sivuilleen yli 20000 kävijää tunnissa, jotenkin väärin? Reklamaatiokirjehän on esillä 80000 euron vaatimuksesta huolimatta. Kyllä se jossakin määrin takaa rehellisen pyrkimyksen juristimieheltä, joka on nyt sitten julkaissut Merteninkin esiin kaipaaman "pelottelukirjeen". Helsingin Sanomissa asia sai jo aikaisin aamulla ainakin miljoona lukijaa, joten ei tässä huolta. Liekö tämän kaltainen juridinen "uhkailu" tavallista muissakin asioissa kuin nettikirjoittelun yhteydessä?

Mutta yksi asia on selvää. Nyt kaikki bloggarit kirjoittamaan elävällä kielellä rehellisiä ja oikeamielisiä arvosteluja niistä palveluista joita te elävässä elämässä saatte. Se on kuluttajatoimintaa, katujournalismia, kansalaisjournalismia ja mielipidekirjoittelua, ja se on mahdollista sijoittaa osaksi nettipäiväkirjaakin ilman sen kummempia krumeluureja. Nämä määritelmäthän eivät ole niin paljon ristiriidassa keskenään, kuin nämä kansalaisjournalismitermistä hirmustuneet sisäisten tuntemusten päiväkirjailijat ovat antaneet ymmärtää. Kun kuluttajien kertomuksia on sitten tarpeeksi paljon, googletuksellakaan yksittäiset arviot eivät nousse liian korkealle. Etiikaksi rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus riittävät aika pitkälle.

Sana on ihqu oikeasti vapaa. Sananvapauden keskeinen piirre on siinä, että se kuuluu yksilölle, ei yrityksille. Sananvapaussäännökset ovat yksilön puolella. Se edellyttää kuitenkin tiettyä etiikkaa, mihin ymmärsin Merteninkin viittaavan aiemmin linkatussa kirjoituksessaan.

Ehkä yritykset oppivat arvostamaan palautetta sen myötä: ne jotka eivät arvosta, eivätkä palautettaan kunnioita, ansaitsevat sen mitä nettijoukkovoimalla saa aikaan. Maailman suurimman sissiliikkeen.

sunnuntaina, kesäkuuta 26, 2005

Leikkiä ja näytelmää II

Tämä kirjoitus on siis jatkoa edelliselle postaukselleni Leikkiä ja näytelmää.

Sigmund Freud etenee pohtimaan eri kirjallisuuslajien nautinnollisuutta. Runous on "monenlaisten kiihkeiden tunteiden purkamista, niin kuin aikoinaan tanssi". Eepos tuo esiin sankareiden voitonhetket. Mutta draaman tehtävänä on "kaivautua syvälle affektien ulottuvuuksiin, muovata jopa onnettomuuksien aavistelu nautinnoksi, ja siksi sankarin taistelun ja vielä enemmän häviön näyttäminen tuottaa masokistista tyydytystä."

Tällaisissa draamanäytelmissä vain aiheutetaan huolta (Sorge) tai sitten liennytetään sitä. Jos kyse on tragediasta kärsimys (Leiden) muuttuu todeksi. Tähän liittyy draaman historiallinen syntyhistoriakin, Freud muistuttaa, sillä se on saanut alkunsa jumalkulttien uhritoimituksista (vuohi ja syntipukki).

Näin me olemme päässeet jo jumaliin saakka. Kun taannoin kirjoitin paavin pilkkaamisesta ja uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta, muistaakseni Sinisen Kirjan Marginaalin Jani sitä epäuskoisesti ja aika kovin sanoinkin kommentoi omalla taatulla tyylillään lähinnä ateistisista lähtökohdistaan. Hän ikään kuin katsoi, että jumalien ja niihin uskovien uskomusjärjestelmien olemassaolon virtuaalisuus tekisi niiden pilkkaamisen ei vain mahdolliseksi, vaan suorastaan tarpeelliseksi ja välttämättömäksi. Ja mitä kovemmin, sen parempi, ymmärsin hänen asenteensa. Kommenttipalstalla jotkut sitä sitten hieman kritikoivat. [Pistäisin tähän linkin, vaan en löytänyt.]

Jotenkin blogejakin tässä lukemiskokemukseni sivujuonteena freudilaisittain tarkastellessani en voi olla ajattelematta Janin blogihenkilöä kun luen Freudin draama-analyysia: "Kärsimys on jumalten säätämää, draaman sankari nousee kapinaan tätä maailmanjärjestystä vastaan, ja samalla draama sovittaa tuon kapinan. Sankari kapinoi ennen kaikkea jumalaa tai jumaluutta vastaan, ja heikomman olennon mitättömyydentunne jumalten ylivallan edessä tuottaa masokistista tyydytystä ja suoraa nautintoa, sillä sankaria pidetään kaikesta huolimatta suurena persoonana."

Näin ihmisen Prometheus-henkisyys, joskaan ei tällä kertaa kovin alttiissa hahmossa, voi kuitenkin ohimennen saavuttaa hetkellistä tyydytystä, Freud kuittaa.

Draaman ja siis erään blogigenren aiheena on siis kaikenlainen kärsimys, ja kärsimyksistä draama lupaa tarjota yksilölle mielihyvää. Mutta toimivan draaman ehto ja edellytys oli pitkään, että draama ei saa panna kuulijaa kärsimään, sen pitää voida tavalla tai toisella kompensoida herättämänsä myötätuntoinen kärsimys (Mitleid) luomiensa tyydytysten avulla.

Freud oli tietoinen siitä, että kirjallisuus oli tekstiä kirjoitettaessa muuttunut niin, että tuolloiset "nykykirjailijat" rikkoivat tuota sääntöä usein. Itse asiassa realismi ja naturalismi, dekandenteista kirjoittajista nyt puhumattakaan olivat tehneet tuosta säännöstä hakkelusta, verisen maistuvan pihvin. Siinä on se pihvi, jota kuitenkin kyselette.

Me, Freud ja minä, emme puhu tässä ruumiista ja ruumiillisesta kärsimyksestä, vaan sielullisesta kärsimyksestä. Ruumiillista kärsimystä ei kukaan halua kokea, sillä "ruumiin tuntemusten muuttuminen tekee nopeasti lopun kaikesta henkisestä nautinnosta". Tällaiseen buddhalaisuuteen muuten jo levitoituneella Tommipommillakin on vielä matkaa. "Jos katsoja asettuu fyysisesti sairaan asemaan, hän havaitsee jäävänsä tyystin vaille nautintoa ja toimintakykyä, ja siksi ruumiillisesti sairas sopii näyttämölle vain rekvisiitaksi, ei sankariksi, ellei jokin taudin erityinen fyysinen piirre kuitenkin tee psyykkistä työtä mahdolliseksi, kuten sairaan avuttomuus Filokteteessa tai toivottomuus keuhkotautikappaleissa."

Draama tarvitsee tapahtuman, josta kärsimys alkaa, mutta on olemassa toinenkin keino: sen muodostavat yhdessä intertekstuaalisuus (eli hei, me ollaan kuultu tää juttu ennenkin) ja ihmisten ennakko-oletukset (eli hei, me tai meidän kaverit on eläneet tään ennenkin) tai vain toinen niistä, kumpaa koulukuntaa nyt sitten haluaa kannattaa. Teknisesti kyse on helposta ratkaisusta: on käsiteltävä ristiriitaa, on oltava tahdonponnistuksia ja vastarintaa. Näistä suurellisin on kapina jumalia vastaan. Näin muodostuva tragedia on Freudinkin mielestä kumouksellinen, sillä runoilija ja katsoja asettuvat - enkä sano tässä vaistomaisesti - kapinoijan puolelle.

Eräidenkin blogihenkilöiden näkökulmasta on tietysti oleellista se Freudin havainto, että "mitä vähemmän jumaliin uskotaan, sitä keskeisemmäksi nousee inhimillinen kärsimys, jota yhä syvemmin oivaltaen pidetään kärsimyksen syynä, ja niinpä sankari taistelee seuraavaksi ihmisten sosiaalista yhteisöä vastaan: kyse on sosiaalisesta tragediasta (bürgerliche Tragödie)".

Seuraava täyttymys on luonnetragedia. Se on ihmisten itsensä keskinäinen taistelu, josta löytyvät kaikki agonin vivahteet ja "jotka edukkaimmin käydään kahden mainion, inhimillisistä instituutioista vapautuneen henkilön kesken, ja niinpä tällaisessa draamassa on oikeastaan oltava useampia kuin yksi sankari." Voi tietysti kehittyä sellainenkin yhdistelmä, jossa sankari käy taisteluun sellaisia instituutioita vastaan, jotka ruumiillistuvat vahvoiksi henkilöiksi. Näin käy Henrik Ibsenin sosiaalisissa näytelmissä.

Kun uskonnollisen, luonne- ja sosiaalidraaman tapahtumat sitten sijoittuvat eri taistelunäyttämöille ja aiheuttavat kärsimystä eri perustein, syntyy edellisiä hieman etäisempi taisteluareena, jossa draama "kääntyy kokonaan psykologiseksi draamaksi."

Tällöin sankarin sielunelämä muuttuu eri yllykkeiden väliseksi tuskalliseksi taisteluksi, joka ei pääty sankarin, vaan (kerrallaan?) yhden yllykkeen tuhoon, siis luopumiseen. Tämä on Freudin mukaan mahdollista myös sosiaali- ja luonnedraamojen kohdalla, silloin kun instituutio on suoraan aiheuttanut sisäisen ristiriidan.

Tähän yhteyteen kuuluvat myös rakkaustragediat, sikäli kun rakkauden tukahduttamisen syy on yhteisön kulttuuri, ihmisten toiminta tai oopperoista tuttu "rakkauden ja velvollisuuden" taistelu, ja nämä aiheuttavat lähestulkoon loputtoman määrän mahdollisia ristiriitatilanteita. "Yhtä loputtoman kuin ihmisten eroottiset päiväunet", Freud täräyttää.

Kun sitten näiden ristiriitaisuuksien mahdollisuuksien joukko laajenee, psykologisesta draamasta voi tulla psykopatologinen. Näin ilmenevästä ristiriidasssa ei enää ole kaksi likipitäen yhtä tietoista yllykettä vaan tietoisen ja tukahdetun yllykkeen ristiriita tuottaa kärsimystä, johon meidän - lukijan, katsojan - tulisi osallistua ja josta meidän kaikkien tulisi tuntea mielihyvää.

Tämä kaikki on tietysti mahdollista, Freud sanoo, jos katsojakin on neurootikko: "Sillä vain hänelle voi tukahdutetun yllykkeen vapauttaminen ja tietynasteinen tunnustaminen tarjota mielihyvää silkan vastenmielisyyden asemesta; ei-neurootikossa moinen vain törmää vastenmielisyyteen ja saa hänet toistamaan torjunnan, sillä hänen kohdallaan se on onnistunut - torjuttu yllyke on aikaisemmalla torjuntatoimelle saatettu tyystin tasapainotilaan. Neurootikon torjunta on epäonnistunut, se on epävakaa ja vaatii jatkuvasti uutta energiankäyttöä, joka tiedostettaessa käy tarpeettomaksi. Vain neurootikon kohdalla syntyy taistelu, joka kelpaa draaman aiheeksi, mutta hänenkään kohdalla kirjailija ei aiheuta pelkästään vapautusnautintoa vaan myös vastarintaa."

Hyvät herra ja rouva Hamletit, lukijani. Jätän näyttämön hetkeksi.

Leikkiä ja näytelmää

Parvekkeella huomaan, että aurinko on esillä, lintu visertää, mutta silti kaikki on toisin. Kylmä tuuli pyyhkii pois mielestä enimmät kesän ajatukset. Mieleeni tulee tammikuinen junaretki satunnaisen afrikkalaisen ystäväni kanssa kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Juna puuskutti varmasti perille, astuimme ulos laiturille ja kävelimme ripeästi kohti sisätiloja.

Sivusilmällä huomasin, että hänen poskiinsa nousivat punaiset läiskät - mitattavissa oleva kylmä värjää nopeasti vaalentaakseen sen lopulta mitattomaksi, matematiikan ulkopuolella olevaksi kuolonvalkeaksi. Yhtäkkiä hän pysähtyi, osoitti sormellaan pientä ja keltaista palloa aseman yläpuolella ja kysyi, ilmeisen retorisesti: "Onko tuo se sama aurinko?"

Tarina päättyy tähän, sillä vaikka minua nauratti kohmeisin poskin, tiesin että en voi vastata. Ei, ei se varmaankaan ollut se sama aurinko. Sen täytyy olla jokin muu. Se sama aurinko on jossain muualla. Pieni ajatusleikkimme, jota ei tarvinnut selitellä, herätti myötätuntoa.

"Näytelmän (Schau-Spiel) eläytyvä katsominen tarjoaa aikuiselle samaa kuin leikki (Spiel) lapselle, kun lapsi liikuttavan innokkaasti tahtoo toimia aikuisten lailla ja leikkiessä voi toteuttaa haaveensa", Sigmund Freud kirjoittaa (Markus Lång on sen suomentanut Vastapainolle 2005 teoksessa Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia).

Suomalaisittain näytelmä ei avaudu yhtä luontevasti peliksi ja leikiksi kuin saksankieliselle. Näytelmä on selvästi lyhennys ajatusleikistä, jossa yhtyvät "näytelty ja elämä", näytelmäelokuva taas merkitsee "näyteltyä elämää elävänä liikkuvissa kuvissa": sen avaaminen tunne-elämän, mielihyvän, nautinnon enemmän tai vähemmän älylliseksi lähteeksi tapahtuu oikeastaan enemmän elämään liittyvien alluusioiden kuin leikin kautta.

Oikeastaan käsitys elämästä tekee helpommaksi avata sen, että Freudillekin taiteen ensimmäinen merkitys ihmiselle ja elämälle on purkautuminen. Tämä purkautuminen on blogienkin kantava toiminto, siksi niiden massan erottautuminen päiväkirjasta on loppujen lopuksi vaikeaa. Purkautuminen tuo helpotusta, Freudin mukaan myös "epäilemättä sukupuolista myötäkiihottumista, jota oletettavasti esiintyy jokaisen tunnekuohun sivutuotteena ja joka tarjoaa ihmiselle tervetulleen tunteen siitä, että hänen henkinen jännitystasonsa on kohonnut." Blogin pitäminenkin on siis kiihottavaa toimintaa, minkä aika ajoin huomaakin. Tätä kiihotusta kaikki eivät kestä ja lopettavat. Todennäköisesti he keksivät muita kiihottumisen kohteita, sellaisiakin joista he eivät halua kertoa muille. Pelko saa heistä vallan ja he haluavat lopettaa ylläpitämänsä näytelmän, jonka salaisuudet näyttäytyvät heille vain heikosti eristävältä harsolta. Heidän kiihottumisensa ja tarkoin piilossa pidetyt mutta eivät siis poispainetut salaisuutensa ovat kaikkien näkyvillä. He pelkäävät paljastuvansa.

Näytelmä on aina ongelmallinen, sillä katsoja kokee liian vähän. [... hän on pitkään halunnut seisoa omana itsenään keskellä maailman elämää ja tuoksinaa mutta on joutunut tukahduttamaan tai paremminkin lykkäämään kunnianhimoaan; hän haluaa tuntea, vaikuttaa, muovata kaiken mieleisekseen, lyhyesti sanottuna olla sankari, sillä sen kirjailija ja näyttelijät tekevät mahdolliseksi antamalla katsojan samastua sankariin. [Korjailin vähän ML:n Freud-käännöstä]]

Näytelmän katsoja tietää, ettei hän itse voisi saada aikaan näyttelijän sankaritekoja ilman tuskaa, kärsimystä ja suurta pelkoa, jotka oitis tukahduttavat nautinnon; "katsoja tietää myös, että hänellä on vain yksi elämä ja että hän saattaisi jäädä häviölle jo yhdessä moisessa taistelussa." Näin nautinto perustuu illuusioon. Sen avulla katsoja saa itselleen varmuutta, se onkin joku toinen joka näyttämöllä kärsii ja toisekseen kyse on vain näytelmästä, joka ei voi aiheuttaa vaaraa hänen turvallisuudelleen.

Tämä on mielestäni se tilanne, jossa niin monet blogihenkilöt tyrmäävät blogien yhden ulottuvuuden, kansalaisjournalismin: heidän blogileikissään kärsimys pysyy poissa ja varmuus maksimoidaan. Vain tällä tavalla nämä blogihenkilöt voivat nauttia Freudin sanoin "'suuruudestaan', antaa pelotta periksi tukahdutetuille yllykkeilleen, kuten uskonnolliselle, poliittiselle, sosiaaliselle ja sukupuoliselle vapaudenkaipuulleen, ja päästää tunteensa purkautumaan joka taholle näyttämöelämän suurissa vaihtelevissa kuvaelmissa."

[JATKAN SEURAAVISSA POSTAUKSISSA VIELÄ TÄSTÄ]

lauantaina, kesäkuuta 25, 2005

Sediksen elokuvablogi

Kirjoittelin Sediksen elokuvablogiin aikani kuluksi pienen esittelyn tänään Yle Teemalta tulevasta Miklós Jancsón elokuvasta Kotiinpaluu.

Sediksen elokuvablogin voit lisätä suosikkeihisi, kun olet kirjautunut sisälle bloglista.fi:in ja klikkaat seuraavaa linkkiä Lisää Sediksen elokuvablogi blogilistan suosikkeihisi

perjantaina, kesäkuuta 24, 2005

Juhannustelevisio

On jotenkin kummallista, että televisio pursuaa hienoja ohjelmia juuri silloin, kun varmasti tiedetään että yli puoli Suomea keikkuu mökin ja rantasaunan välillä eikä taatusti edes avaa televisiota muuten kuin puoliyhdeksän uutisten aikaan. Jos nimittäin sähköt on kesäpaikkaan vedetty.

Tänään ykköskanavalta tulee Juhannukseen tarinaltaan hyvin sopiva, Mike Figgisin ohjaama Neiti Julie. (GB 2000, 98'). Pääosissa ovat Saffron Burrows, Peter Mullan, Marie Doyle Kennedy, Tam Dean Burn. Kyse on ruotsalaisen kirjailijan August Strindbergin näytelmästä (1888), jonka teema on tässä luokka- ja sukupuolten välinen taistelu. Elokuvassa eletään 1800-luvun kartanoelämää. Kartanon Julia-tyttären kihlaus purkautuu yllättäen ja juhannusyönä hän liittyy palvelusväen seuraan, missä flirttailee ja nöyryyttää isänsä palvelijaa Jeania.

Neiti Julien kanssa katsoja-ajasta kilpailee Rodrigo Garcian Julmia totuuksia (2000) joka on oikea naiselokuva. Molempia katsoisi mielellään. Julmia totuuksia on antologia, joka koostuu viidestä elämänongelmia teemoittavasta tarinasta. Ensimmäisessä "This is Dr. Keener"-pätkässä Glenn Close on lääkäri, joka hoitaessaan invalidisoitunutta äitiään tajuaa, että hänen oma elämänsä menee niin sanotusti ohi. Toisessa tarinassa "Fantasies about Rebecca" Holly Hunter, joka elää varakasta pankinjohtajan elämää, mutta joka ei tajua, että oma elämä on pielessä: eteen vyörytetään ei-toivottu raskaus, työnarkomaani-poikaystävä ja kadunnaiset, jotka tietävät itsestäsi enemmän kuin sinä itse.

Kolmas tarina "Someone For Rose" esittelee itsekseen puhuvan yksinhuoltajaäidin Kathy Bakerin, joka suunnittelee suhteen aloittamista kadun toiselle puolelle muuttavan kääpiön kanssa. Neljännessä jaksossa "Goodnight Lilly, Goodnight Christine" Calista Flockhart näyttelee Christinea, tarot-korteista ennustajaa, joka kärsii masennusestaan, sillä hänen lesborakastajattarensa Lilly on kuolemassa syöpään. Viidennessä tarinassa "Love Waits for Kathy" Amy Brenneman on poliisietsivä, joka tutkiskelee omaa yksinäisyyttään sen jälkeen, kun hänen sokea sisarensa on alkanut seurustella ja hän itse tutkii vanhan koulutoverinsa itsemurhaa: sen syy näyttää olevan se, että tämä oli yhtä yksinäinen kuin hänkin.

Sekä Neiti Julie että Julmia totuutksia kestävät puolille öin, joten Etelä-Koreasta tuleva Reptilian, jossa jättiläislisko tuhoaa kaupunkia jää näkemättä - minulla on hämärä muisto siitä, että olen nähnyt jotain vastaavaa japanilaista elokuvaa parisataatuhatta kertaa... Eikä vaikuttavia kauhuelokuviakin aikaan saanut John Carpenter (The Thing, Halloween) vakuuta scifi-hölmöilyllään Ghosts of Mars, joka kertoo nelosen yöohjelmassa tärkeän tarinan siitä, kuinka marsilaiset riiviöt häiritsevät telluslaisten siirtokunnan elämää.

Pois se minusta. Punainen planeetta saa jäädä, niin kuin ilmeisesti nuo muutkin, sillä sillä Yle Teemalta alkaa klo 23.10 huima elokuvaputki. Digitaalisen kanavan kautta minun boksini ei salli nauhoitusta ja katselua yhtä aikaa eri kanavilta, joten on turvauduttava siihen, että muut ottavat nuo muut elokuvat videonauhalle.

Teeman yöputken aloittaa Ralf Rubinin aiemmin televisiossa esittämätön elokuva Kesäyön lapset (1955), jossa on tarjolla viisikymmenluvun mutruhuulia useampikin. Elokuvassa näytetään mallia juhannusjuhlien menoista ja siinä on, kuten olettaa saattaa varsin moraalinen loppuhuipennus. sitä ennen tehdään kaikenlaista, mitä sitten pitää moralisoida.

Kun ette kerro kenellekään, en ole tuota Rubinin elokuvaa koskaan nähnyt, mutta vieläkin suurempi järkytys on se, etten ole nähnyt myöskään kolmantena esitettävää elokuvaa, joka on Ilmari Unhon Rengasmatka eli Peräkylän pikajuna (1952) - kyse ei siis ole Heidi Köngäksen Rengasmatka-nimisestä televisioelokuvasta (1988).

Yön toisena ja viidentenä elokuvana esitetään paremmin lyhytelokuvien ja kokeellisten elokuvien tekijänä tunnetun Eino Ruutsalon pitkät elokuvat Hetkiä yössä (1961) ja Tuulinen päivä (1962). "Kopu" oli loistava kuvaaja ja monet hänen lyhytelokuvistaan kuuluvat alansa klassikoihin.

Ruutsalon pitkät elokuvat liittyvät siihen uuden aallon suuntaukseen, joka sai vaikutteita ennen muuta italialaisesta elokuvasta. Tuulisesta päivästä voi helposti tehdä analogian tai ainakin alluusion italialaisohjaaja Micheangelo Antonionin tuotantoon, jonka L'Avventura (Seikkailu, 1960) oli tuoreessa muistissa. Karjalaisen Jussi on Helsingin Sanomissa aivan oikein noteerannut Antonionin lisäksi Monica Vittin, jota pääosanesittäjä Raili Metsä suuresti muistuttaa.

Lauantaina on suorastaan motiivikonflikti. Ossi Elstelän Kaksi vanhaa tukkijätkää (1954) on siitä kummallinen elokuva, että kaikki yli kolmikymppiset tuntevat sen nimikappaleen, mutta lyönpä vetoa, että elokuvasta ette muista mitään. Se ei mene päälle nelosen Rautajätin (1999) kanssa. Mutta illalla tulee tsekkiläisen Jan Sverakin hieno Pilviin piirretty, tsekkien ilmavoimien tarina toisen maailmansodan alusta. Sverakin paras elokuva on kuitenkin Kolja vuodelta 1996, vaikka kyllä hänen aiemmatkin elokuvansa Obecna skola (1991, valittiin Oscar-ehdokkaaksi parhaaksi vieraskieliseksi elokuvaksi), Akumulator 1 (1994, tsekkien kaikkien aikojen eniten katsottu ja kallein elokuva) ja Karlovy Varyssa pääpalkinnon saanut Jizda (1994) upeita leffakokemuksia ovat.

Yhtäaikaa Pilviin piirretyn kanssa tulee Martin Scorcesen Viattomuuden aika (1993), joka on aivan fantastinen elokuva New Yorkin seurapiirien elämästä 1870-luvulla. Monille se saattaa olla liian hidas, mutta me kulttuurin ystävät nyökyttelemme tietäväisinä: me tiedämme paremmin. Se hollantilas-saksalainen kauhurypistys kolmosella saa kyllä jäädä sinne: Juhannuksena ei tarvitse pujotella, ei edes kanavapujotella.

Lisäsin tuonne otsikkopalkkiin linkin, josta voi kätevästi lisätä Sedis Blogin omalle suosikkilistalleen. Eli kirjaudu blogilistalle, palaa Sedis Blogiin ja täräytä linkkiä.

Top-lista

Taivaan portit järisevät. Uusi Top-lista (beta) on syntynyt!

Sedis Blogin on blogilistasuosikeihin merkinnyt 165 lukijaa - sillä heltiää 15. sija listalla. Suhde näyttää olevan entinen: Pinserillä on reilusti kaksinkertainen tilaajamäärä. Kiinnostavaa on sekin että lopettaneen "ei sinutella"-blogin hassua heräämistä kuolleista odottaa yli 300 opetuslasta.

Päivitetäänpa tilanne nyt tähän omaan blogiinkin:
1. Pinseri
2. SchizoBlog
3. mitvit
4. ei sinutella
5. menopaussi
6. Benrope
7. Hassuja heräämisiä
8. Linko
9. Tiramisu
10. Naamioiden takana
11. (+1) Siiveniskuja
12. (-1) Turisti
13. Kasa
14. Lehti
15. Sedis Blog
16. Yhden kakkupalan mies
17. Kobaïa
18. (+1) Näkymä rannalta
19. (-1) Tommipommi
20. (+1) Visukinttu
21. (-1) Visa Kopu
22. Karu selli
23. Kari Haakana
24. Kuukauden kuvat
25. (+1) BlogiSanomat
26. (-1) Ihmissuhteet
27. (+1) isosisko
28. (-1) Peter Elk
29. (+1) The Butt Ugly Weblog
30. (-1) Tumppu von Tumppu

torstaina, kesäkuuta 23, 2005

Juhannus juhlista jaloin

On huimaa nähdä kuinka eräätkin bloggaajat intoutuvat aina juhlien äärellä voivottelemaan, että voi kun toisilla on hauskaa. Minä olen ahdistuksessani liberaalimpi: on huisin kivaa, että kaupunki tyhjenee maaseudun rauhaa etsivistä - epäilemättä juuri Benropen kuvaamaan tapaan - ja mikä parasta, kaupunki jää meille uusurbaaneille.

Sitä paitsi on hauskaa nähdä, että Helsinki kaikessa kateutta aiheuttavassa komeudessaan - terveisiä vain Tampereelle ja paikkakunnille joiden nimeä on vaikea muistaa - voi olla tyyni provinsiaalinkaupunki, jonka suurin metelinpitäjä on keltaista piipittävä liikennevalopylväs.

Meteli tarkoitti aikoinaan kivirykelmää, jonka äärellä jättiläisten sanottiin pitävän juhliaan. Jättiläiset, nuo suurikokoiset ihmiset, jotka ovat taas vallanneet tämän maan, olivat kovaäänisiä, eikä heidän tarvinnut tarkkailla elämää. Mieluummin he asettuivat tarkkailun kohteeksi elämällä vain ja ainoastaan oman elämäntyylinsä puitteissa. He olivat todellisuudessa ne jotka loivat kaikki kuolemansynnit, yksi kerrallaan ja lopulta he hallitsivat ne kaikki. Yhtä aikaa.

Mutta tuo keltaisen vaiheikas rytmi. Juuri silloin kaupungin avaruus on parhaimmillaan. Kaupunkilinnut sirkuttavat, lokit kirkuvat ja asfaltista nousee sanoinkuvaamaton tuoksu. Se on, päinvastoin kuin El Ben luonnehti kesämökkivierteen maailmoja, ainutkertaista, jäljittelemätöntä ja todellista.

Juuri siksi Jörn Donnerin ensimmäinen dokumentti Helsingistä on yksi mielielokuvistani. Todellisuus ja elokuva kietoutuvat siinä ajattomaksi kudelmaksi, jonka takana piilottelee monta muuta todellisuutta, yhtä todellista ja yhtä vaikuttavaa ja yhtä unohtumatonta. Yksityiskohdat nousevat esiin suunnattomasta kokonaisuudesta, jolle on annettu historiallisessa prosessissa nimeksi kaupunki. Voi sitä hetkeä kun kaupunki ei tullut määritellyksi muurilla, joka sitä ympäröi. Ensin oli tietysti kirkko ja sen muuri, sitten kaupunki ja sen muuri tulliportteineen ja vihdoin virtuaalinen muuri ihmisten välillä, joka kaupunkielämää parhaiten luonnehtii. Yksilöllistynyt kaupunki on käsittämättömimmistä oksymoroneista mitä mieleeni tulee juuri nyt.

Minä en kuulu niihin, jotka kiiruhtavat aamulla työhön. Väistelen tyynesti ensi askeliaan nostavat rantojen miehet - SE on yksi hienoimmista dokumenttielokuvista Helsingissä se Rantojen miehet - ja saatan pysähtyä katsomaan satunnaisesti kohtaavan ammattimiehen otteita, mitä ikinä hän tekeekään. Aamuviiden aikaan.

Ja aamuseitsemältä minusta on lähinnä huvittavaa tarkastella askeliaan kiirehtiviä ihmisiä, joiden on valittava kahden kahdeksan minuutin välein lähtevän vuoron välillä. Juostako vai eikö juosta? Ottaako rahat vai juosta? Vai juostako pelon äärellä? Vai juostako muuten vain aamulenkille?

Minä en juokse vaikka en nuku. Minä valvon ja tarkkailen. Minä otan pienet nokoset. Minä otan pienet näkäräiset. Minä istun parvekkeella. Minä laulan mielilaulujani. Minä olen lomalla. Olen lomalla. Lomalla.

[Poistin tästä myöhemmin karaokekutsun.]

keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2005

Loma alkaa novellilla

Loma. Viikkokausien puserrus takana. Olen puhki.

[Editoin tämän "kuuden sanan novelli" -meemiksi]

LISÄÄ NOVELLEJA:
Alku, keskikohta, loppu. Mitä jää väliin?

Tulin, näin, voitin. Annatteko minulle anteeksi?

tiistaina, kesäkuuta 21, 2005

Hörhömagneetti

Kesä on tullut. On kuuma, vaikkei nyt sentään hiki valu. Tuulee sen verran reippaasti.

Ja juuri siksi tekee mieli kävellä kadulla. Ihan huvikseen. Työmatkat ja vielä vapaa-ajallakin. Tänäkin päivänä kävelin viitisen kilometriä, ensin kotoa metrolle, metrolta töihin, töistä kaljalle ja metrolle.

Työmatkalla nousin maan pinnalle Kluuvin metroasemalla. Ensimmäiset norkoilijat olivat vastassa ulkona, vaikka kukaan ei käynyt kyselemään. Olen ymmärtänyt että aamutöihin kiirehtäville siinä on ollut pikaextrapalvelupiste edullisen tupakan ja satunnaisen alkoholinhimon tyydyttämisen ongelman ratkaisemiseksi. Kielitaitoa ja ammattiylpeyttä riittää.

Kävelin töihin, kun aurinko paistoi. Sinebrychoffin - tuon keisarillisella luvalla herra sinivatsaksi sallitun - puistossa oli jo viiden miehen remmi pystyssä.

Melu oli enemmän kuin talitiaisparvi saa aikaiseksi ja läheinen roska-astia niin täynnä, että rojua riitti viiden metrin säteellä ainakin toinen iso roskalaatikollinen. Ja tässä tarkoitan oikeasti iso. Kovasti oli mäyräkoiria siihen teloitettu ja sixpackejäkin oli enemmän kuin keskivertojalkapallojoukkueessa vatsalihaksia. Vähän ottivat kontaktia, mutta eivät kuitenkaan.

Työpaikalta lähtiessä vastaanhorjujia riitti jo ensimmäisessä kadunkulmassa. Jalkakäytävällä viidenkymmenen metrin päästä väistelin jo seuraavia.

Silti Punavuoren ulkoilmaravintelissa oli rauhallista, mitä nyt topakka täti aidan takaa kävi raivoamassa kolmelle varsin perinteiselle pultsarille, siis sille jonka kuviteltiin jo olevan katoava luonnonvara, että pitäisi nyt perkele olla vähän hiljempää, että saisi kunnon ihmiset juoda kaljansa sivistyneesti ja rauhallisesti.

Sen verran topakka ja karheutunut oli tätin ääni, että hyvin ruskettuneet miehet tottelivat ja meteli laski alle 80 desibelin. Eli lainmukainen Vihreän Puolueen Piknik (VPP) menossa.

Kahvila Successin korvapuusti oli suuri kuin perhepizza, mutta kotiin oli lähdettävä. Kävelin Mannerheimintietä ja vastaan tuli tatuoitu mies. En voinut mitään sille, että nopeat reaktioni pakottivat vilkaisemaan. Mieshän huomasi, vilkaisi nättiä tyttöystäväänsä vieressä ja käänsi kurssinsa kohti minua. En väistänyt ja kun olkapäämme kohtasivat kuulin vihaisen vankilakarhean tokaisun: "Mopo". En jäänyt katselemaan perään vaikka arvelinkin sieltä kurkittavan.

Tunneliin vain alta polttavan auringon. Eipä aikaakaan, kun taas minut pongattiin. "Sinulle mä oon kyllä tarjonnu ainakin kaks...", noin 120-kiloinen vaalea bodari, nuori (n. 30 v) ja vailla grammaakaan ylimääräistä - mies oli puolet leveämpi kuin minä, vaikka vain kymmenen senttiä pidempi - yritti avata monologiaan.

Tietysti katsoin ja tapani mukaisesti vilkaisin vähän silmänurkkaankin ja jatkoin matkaani. Mies ampaisi perääni ja tavoitteli valtaisalla kourallaan hauistani ilmoittaen, että "nyt tulee turpaan jos et anna euroa"... Muutamaa sekunninkymmenystä ennen kun olin ohittanut miehen ja olin tajunnut, että hän ampaisi perään, minulle tuli tunne, että nyt tulee pahasti turpaan. Kuinka sitä voi olla niin varma noin lyhyessä ajassa. Adrenaliini virtasi sisään ja sydämenlyönnit kasvoivat alle sekunnissa lähelle kahtasataa minuutissa. Nostin oikeaa olkapäätäni vaistomaisesti ja ehkä juuri sen vuoksi miehen ote hauiksestani oli hieman vaisu, ja karjaisin siinä samalla siihen eka kysymykseen, että elä jätkä viitsi ja samalla kiemurtauduin yhtä vaistomaisesti irti miehen otteesta helpottoneena siitä että hän antoi minulle hetken aikaa ryhtymällä pummaamaan eikä heti lyömään - se olisi lyönyt varmasti vaikka olisi rahaa saanutkin - ja ryntäsin pieneen spurttiin keskellä Asematunnelia, enkä jäänyt katsomaan pysyikö nuori köntys perässä. Ei pysynyt. Siksi tätä tässä kerron.

Mutta perkele, nyt tämä blogi kiroaa, minä taidan olla hörhömagneetti. Tänäkin kesänä. Pitäisi varmaan kohta hankkia ase.

HÄTÄTIEDOTUS Siilinjärvellä [OHI ON]

Siilinjärven Kemiran fosforitehtailla (Kemphos Oy ) on tapahtunut onnettomuus ja ilmaan on päässyt typpioksidikaasua. [EDIT: GrowHow onkin tehtaan nykyinen nimi HS:n mukaan, itse otin tehtaan nimen Siilinjärven kotisivuilta, koska Kemiran sivuilta on moista tietoa todella vaikea hakea]

Myrkyllinen pilvi kulkee Aappolan suuntaan, ilmoittaa televisiosta jatkuvasti toistettava HÄTÄTIEDOTUS. Alueen ihmisten on pysyttävä sisällä ja suljettava ilmastointi. Hätäkeskukseen EI SAA soittaa, vaan on seurattava Radio Suomen tiedotuksia.

Kuopiossa sijaitsevan Pohjois-Savon hätäkeskuksen nettisivuilla ei näytä olevan asiasta mitään, vaikka tiedote on pyörinyt ainakin puolisen tuntia televisiossa.

Myöskään YLE tai MTV3 eivät vaivaudu asiasta uutisoimaan nettisivuillaan.[Tekstitv:n nettiversiosta löytyi kuulemma.]

[EDIT 1:29]
Luonto hoiti asian kertoo HS otsikolla Kemiran Siilijärven-tehtaan kaasuvuoto laimeni vaarattomaksi

[EDIT AAMULLA:]
Pinserin Samikin pohdinta tapauksen tiedottamisesta on lukemisen arvoinen.

maanantaina, kesäkuuta 20, 2005

Palkkionmetsästäjä


Yöllisen elokuvakaraoken vetäjä saa festarijohtajan lupaaman palkinnon. Oikeaan käteen se, mikä sinne kuuluu ja vasempaan juliste, jossa on kaikkien ohjaajavieraiden, mm. Cannes-voittajien Jeanne-Pierre ja Luc Dardennen sekä Aki Kaurismäen nimmarit. Juhlallisen luovutuksen suorittivat festavaaliorganisaattori Johanna Saarinen ja ohjelmapäällikkö Timo Malmi.

Elokuvakaraoken vetäjyys oli harkinnassa varsin pitkään, vaikka vihjeitä sen toteuttajasta alkoi tulla jo menomatkalla. Festivaalijohtaja von Baghin ystävälliset sanat "Jos et suostu vetämään elokuvakaraokea, sinut karkotetaan paikkakunnalta" riittivät taivuttelemaan omaa aamuöistä kuntoaan etukäteen epäilleen tulevan laulunjohtajan.

Elokuvakaraoke, jossa sirkusteltan valkokankaalle heijastettiin rillumareielokuva Rovaniemen markkinoilla, jonka laulumusiikin yleisö elektronisen tekstityksen välittämin sanoin hoilasi, alkoi yöllä kello 3.15. Muutaman kymmenen entusiastin äänen kantautuessa läpi öisen Sodankylän keskustan elokuvaan valui väkeä niin, että loppupuolella laulajia oli reilun toistasataa. Kommentaareista saattaa ounastella, että kyseessä oli tradition alku. Eli ensi vuonna uusiksi.

Tunnelma teltassa oli huima, sillä mukana oli riittävän monta, jotka osasivat rillumareimelodiat, siis muutkin kuin Reppu ja reissumiehen sekä elokuvan nimikappaleen - sen rumarillumarillumarein.

sunnuntaina, kesäkuuta 19, 2005

Sodankylän satoa


Peter von Bagh ja Aki Kaurismäki sunnuntaiaamun keskustelussa. Miehet muistelivat sattumuksia 20 vuoden varrelta veljellisesti naljaillen. Petteri yltyi välillä kovasanaiseen argumentointiin paremman ja filmillisemmän maailman puolesta.

Lisää elokuvakerhoja, oikeita elokuvia ja kokemuksia,Bagh korosti. Vähemmän byrokratiaa. Hieman ylilyövällä tavalla hän mitätöi akateemisen elokuvatutkimuksen (jotka pitivät Veijo Hietalan johdolla elokuvakasvatuksen koulutuskurssia, Petterin sanoin "tonttupiiriä" Sodankylässäkin) ja elokuva-arkistonkin "kopioidenvartijana".

Aki kertoi ostaneensa Jean Vigon elokuvien esitysoikeudet 13 vuodeksi. Hän aikoo näyttää niitä kaksi vuotta "tappiolla", minkä jälkeen hän lahjoittaa kopiot elokuvakerhojen käyttöön "omakustannushinnalla". Elokuvakopioiden hinnat arkisto- ja koulunäytöksiin voivat olla hyvin kalliita: Sodankyläpalkinnon saanut rehtori Lauri Ylä-Tepsa kertoi Casablancan esityksen maksaneen pelkkinä korvauksina 1000 euroa yhtä kouluesitystä varten. Rahdit ja koneenkäyttäjän palkkio tulee siihen sitten päälle, usein vielä vuokrakin. Ei ihme, että elokuvakerhot ovat taloudellisissa vaikeuksissa: näine hyvineen elokuvakerhossa elokuvan katseleminen maksaa enemmän kuin tavallinen elokuvanäytös, mikä ei ole ollut tavoite, kuten varsin maltillisesti Peteriä peesannut Aki K. muistutti.

Mutta hauskaa yleisöllä riitti näistä vähemmän mukavista hetkistä huolimatta. Filmihullussa samoja soundeja kirjannut Lauri Timonen, lehden nuori elokuvakriitikko ja -skribentti, oli festivaalin puhutuimpia miehiä.

Sodankyl�n performansseja.

tiistaina, kesäkuuta 14, 2005

Kuvia Sodankylästä

Sodankylän elokuvafestareilla otetaan aktiivisesti valokuvia. Klikatkaa päivän kuvaa, niin saatte esiin gallerian. Pitää varmaan linssiluteilla sen verran, että voin lähettää sieltä terveisiä.

Ja mitä sitten teen huomenna? Saavun kaiken järjen mukaan Sodankylään noin kolmen aikaan iltapäivällä, jos lentokone lentää ja vip-bussi vie... Pysähdymme matkalla ja toivottavasti tarjolla on porovoileipiä ja pari siivua kossua... Ja sitten... Putte-possun nimipäiville:

"Sodankylän elokuvafestivaalin 20. juhlavuosi käynnistyy jo huomenna keskiviikkona täydellä teholla. Juhlan kunniaksi näytöksiä on ensimmäisen kerran heti avajaispäivänä kolmessa esityspaikassa, ja keskiyöhön mennessä ahkera katsoja on ehtinyt tehdä varsin intensiivisen retken huippuelokuvien parissa.

Käynnistyselokuvana nähdään Douglas Adamsin kulttikirjan menestyksellinen filmatisointi Linnunradan käsikirja liftareille, joka saa Suomessa varsinaisen ensi-iltansa vasta heinäkuun lopulla. Samaan aikaan Lapinsuussa esitetään kutsuvieraille Mun Lappi – elokuvan ennakkonäytös, joka uusitaan yleisölle lauantaina.

Heti ensimmäisten elokuvien jälkeen Lapinsuussa pyörähtää valkokankaalle L’Esquive, joka palkittiin tänä vuonna Ranskassa parhaasta elokuvasta, ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Alkuillasta ehtii vielä nähdä Isabella Rossellinin tähdittämän hulvattoman The Saddest Music in the Worldin sekä Claes Olssonin ohjaaman ja Anna-Leena Härkösen kirjoittaman draamakomedian Onnen varjot. Kotimainen elokuva on muutenkin hyvin edustettuna koko päivän. Ennen aamuyötä on valkokankaalla ehtinyt jo vierailla Stella Polaris -ryhmän musta komedia Kukkia ja sidontaa, Pekka Mandartin musiikkipitoinen Keisarikunta sekä Aku Louhimiehen vuoden parhaana pohjoismaisena palkittu Paha maa, jonka ohjaaja on itse paikalla esittelemässä.

Festivaalin virallisissa avajaisissa esitellään tämän vuoden päävieras, lähes yhdeksänkymppinen englantilainen veteraaniohjaaja Roy Ward Baker, joka aloitti uransa jo ennen toista maailmansotaa. Hän on työskennellyt muun muassa Alfred Hitchcockin ja Carol Reedin apulaisohjaajana. Bakerin ensimmäisenä elokuvana nähdään Titanicin kohtalonyö. Sitä on kehuttu kaikkien aikojen parhaaksi Titanic-filmatisoinniksi, josta James Cameronkin lienee ottanut vaikutteita omaan megaversioonsa.

Heti virallisen avajaisnäytöksen jälkeen Lapinsuussa esitetään Berliinin elokuvajuhlilla parhaan eurooppalaisen elokuvan palkinnon 1999 saanut Journey to the Sun. Elokuvan turkkilainen naisohjaaja ja -käsikirjoittaja Yesim Ustaoglu on itse paikalla esittelemässä teoksensa. [Jeeeeee!!!]

Edes keskiyön kellot eivät viilennä aurinkoisten säidenkin tänä vuonna suosimaa tahtia. Ensimmäisenä yöleffana nähdään odotettujen tekijävieraiden, belgialaisten Dardennen veljesten juuri Cannesin filmijuhlilla Kultaisella palmulla palkittu The Child, joka esitetään uusintana ainoastaan torstaina. Liikkeen rytmistä ja visuaalisesta akrobatiasta kiinnostuneiden kannattaa suunnistaa telttaan, jossa nähdään Stephen Chown ohjaama martial arts –parodia Kung Fu Hustle, joka saa Suomen ensi-iltansa viikonloppuna.

Käymätön korpitaival

Klassinen hirveä päivä edessä. Työtä on kuin korpea raataisi. Kaksi juttua, esitteitä, kaksi kokousta, joista toinen "turha", kaksi elokuvaa, mutta vain yksi mies tekemässä.

Mutta se kannattaa, sillä huomenna on edessä lähtö Lappiin, jonne on järjestetty mm. elokuvakaraoke. Kotisivuilla hehkutetaan: "Maailman lumoavin elokuvafestivaali järjestetään 20. kerran. Tuhannet elokuvan ystävät vaeltavat kesäkuussa napapiirin pohjoispuolelle viettämään valon taiteen juhlaa viideksi yöksi ja päiväksi. Esillä on elokuvan suurten mestareiden töitä vuosikymmenten varrelta, uuden elokuvan helmiä ja loistelias mykkäelokuvaesitys elävän musiikin säestyksellä."

"Juhlavuoden kunniaksi harvinaisen runsaasti erikoisnäytöksiä: festivaaleilla voi piipahtaa bailaamassa kulttinäytöksessä, jatkaa matkaa elokuvakaraokeen ja päättää kierroksen sivistyneesti kriitikkovieraan klassikkoesittelyyn."

Tässä viimeisimmät muutokset vieraisiin ja ohjelmistoon:

Sodankylän XX elokuvajuhlat 15.–19.6.2005:

Sodankylän filmifestivaalin juhlavuosi sai lisäpainoa Cannesin elokuvajuhlilla, kun päävieraiksemme saapuvat belgialaiset veljekset JEAN-PIERRE ja LUC DARDENNE liittyivät puhuttelevalla uutuudellaan L’Enfant ('Lapsi') Sodankylän ex-kävijöiden Francis Ford Coppolan ja Emir Kusturican rinnalle harvinaisiksi Kultaisen palmun tuplavoittajiksi. Keskiyön auringon filmijuhlien päävieraskaartia täydennetään vielä myöhemmin, mutta tulossa on lisäksi ainakin englantilainen yllätysnimi, Hitchcockin työtoveri, parhaan Titanic-elokuvan tekijä ja Marilyn Monroetakin ohjannut Roy Ward Baker.

Juhlavuoden tavallistakin monipuolisempi ohjelmisto runsaine erikoisnäytöksineen takaa sen, että luvassa on jälleen ikimuistoinen festivaali, kun kaikki pyörähtää keskiviikkona 15.6. klo 16 käyntiin Linnunradan käsikirja liftareille -elokuvan Suomen ennakkoensi-illalla ja Mun Lappi -lyhytfilmin ensi-illalla.

Dardennen veljekset saavat seurakseen todellisen pitkän linjan veteraanin, vuonna 1916 Lontoossa syntyneen englantilaisen ROY WARD BAKERin. Baker aloitti brittielokuvassa apulaisohjaajana jo vuonna 1934, Toisen maailmansodan aikana hän ohjasi dokumentteja ja oma esikoisohjaus – Sodankylässä nähtävä Lokakuun mies (October Man) – syntyi vuonna 1947. Vuosina 1951–53 Baker ohjasi useita elokuvia Hollywoodissa, mukana mm. Marilyn Monroen tähdittämä Draama hotellissa (Don’t Bother to Knock, 1952). Bakerin dokumentaarinen, yksityiskohtien hioutuneisuudesta ammentava tyyli luo uskottavuuden auran ja huolellisen toteutuksen tunnun monien hänen elokuviensa ylle. 1960-luvun loppupuoliskolla Baker siirtyi kauhun ja Scifin pariin ja ohjasi monia Hammer-yhtiön legendaarisimmista saavutuksista, joista Sodankylässä nähdään ainakin Quatermass and the Pit (1967) ja Peter Cushingin ja Ingrit Pittin tähdittämä Vampyyrit – eroottinen painajainen (The Vampire Lovers, 1970). Bakerin tunnetuin elokuva lienee kuitenkin jämerä sovitus viime vuosisadan alun puhuttelevimmasta tragediasta, todellisten tapahtumien todistusvoimasta ammentava Titanicin kohtalonyö (A Night to Remember, 1958), josta James Cameronkin lienee ottanut runsaasti mallia oman merkkiteoksensa ilmaisuun ja kuvaratkaisuihin.

Roy Ward Bakerin ura on todellinen kimpale elokuvahistoriaa, mies on työskennellyt niin Alfred Hitchcockin kuin Carol Reedinkin apulaisohjaajana ja ohjannut Marilyn Monroen, Tyrone Powerin ja Robert Ryanin kaltaisia tähtiä. Baker on tehnyt merkittävän uran myös television puolella ja ohjannut runsaasti suosittuja televisiosarjoja; mm. Me kostajat (The Avengers) ja Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders).

Turkkilaisen YESIM USTAOGLUn rinnalle nuoremman polven ohjaajavieraiksi on saatu tekijät Etelä-Amerikasta ja Keski-Euroopasta. Latinalaisen Amerikan lupaavimpiin kykyihin kuuluvat JUAN PABLO REBELLA ja PABLO STOLL saapuvat Lappiin kaukaa Uruguayn talvesta. Kolmikymppisen kaksikon uusin komedia Whisky (2004), sukkatehtaan vanhanpojan ja -piian minimalistinen vieraantuneisuuskuvaus, on osuvasti luonnehdittuna 'Aki Kaurismäki, South American style'. Jo esikoinen, kengännauhabudjetilla tehty kolmen nuorukaisen komedia 25 Watts (2001) sai Rotterdamin arvostettujen filmijuhlien pääpalkinnon.

HANS WEINGARTNER (s. 1970) tuo Sodankylään syksyllä Suomen ensi-iltansa saavan saksalais-itävaltalaisen menestysfilmin Die fetten Jahre sind vorbei (The Educators, 2004), joka pääsi viime vuonna Cannesin kilpailusarjaan. Neurologista filmintekijäksi ryhtynyt itävaltalaisohjaaja kertoo tässä toisessa pitkässä elokuvassaan komediallisessa sävyssä Jules ja Jim -tyyppisestä romanttisesta nuorisokolmikosta, joka yrittää elää 60-luvun radikaalissa hengessä.

Aiemmin ilmoitetuista vieraista Stephen Frears ja Carlo Lizzani ovat joutuneet peruuttamaan tulonsa työesteiden vuoksi. Myöskään Pawel Pawlikowski ja Malgorzata Szumowska eivät pääse, mutta heidän tuoreet teoksensa My Summer of Love ja Ono (The Stranger) ovat ohjelmassa.

Kotimaiset ohjaajien lista on pysynyt ennallaan: Sodankylään saapuvat elokuviaan esittelemään LIISA HELMINEN, AKU LOUHIMIES, KARI PALJAKKA, ALEKSI SALMENPERÄ ja PETRI KOTWICA, jonka Koti-ikävä saa festivaalilla ennakkoensi-iltansa, samoin kuin MIKA KAURISMÄEN Brasileirinho.

SCORSESEN ENSI-ILTA JA LISÄVIERAITA

Sodankylän elokuvafestivaalin 20-vuotisjuhlat käynnistyvät ensi keskiviikkona. Aiemmin ilmoitettujen tekijävieraiden lisäksi paikalle saapuu saksalainen dokumentaristi Pepe Danquart, joka voitti Oscarin vuonna 1994 lyhytelokuvallaan Black Rider (Schwarzfahrer, 1993). Tämän vuoden näyttelijävieraat ovat Irina Björklund ja Peter Franzén. Lisäyksinä elokuvajuhlilla nähdään ensi-iltana Martin Scorsesen dokumenttielokuva My Voyage to Italy, sekä kotimaisia harvinaisuuksia.

Scorsesen elokuvan ensi-ilta

Sodankylän elokuvajuhlat tarjoaa harvinaisen mahdollisuuden tutustua MARTIN SCORSESEN yli nelituntiseen dokumenttiin My Voyage to Italy (Il Mio viaggio in Italia, 1999), joka nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa valkokankaalla. Dokumentti on henkeäsalpaava matka italialaisen elokuvan kultakauden huippuhetkiin ohjaajan omakohtaisten näkemysten saattelemana. Italialaisten klassikkoelokuvien näytteet neorealismin merkkitöistä Antonionin ja Fellinin mestariteoksiin ovat poikkeuksellisen kattavia, ja Scorsesen henkilökohtainen läsnäolo elokuvassa tuo dokumenttiin persoonallista syvyyttä.

Lisävieraat

Saksalainen PEPE DANQUART (s. 1955) on tämän vuoden ainoa dokumentaristi ulkomaalaisten ohjaajavieraiden joukossa. Danquart on toiminut elokuvaohjaajana 1970-luvulta lähtien. Sodankylän elokuvajuhlilla nähdään Danquartin viime vuonna valmistunut Hell on Wheels. Elokuva kartoittaa tunteita, joita ammattipyöräilijöillä nousee pintaan Ranskan ympäriajojen aikana. Dokumentin lisäksi Danquartilta nähdään tuore komedia C(r)ook.

Tämän vuoden näyttelijävieraat ovat MIKA KAURISMÄEN elokuvassa Honey Baby esiintyvät IRINA BJÖRKLUND ja PETER FRANZÉN. Honey Babyn lisäksi Mika Kaurismäeltä nähdään Sodankylässä Suomen ennakkoensi-iltansa saava dokumenttifilmi Brasileirinho.

Päävieraista brittiläiseltä ROY WARD BAKERILTA on saatu esitettäväksi myös harvemmin nähty Marilyn-elokuva Draama hotellissa/Don't Bother to Knock ( 1952), jota on alettu pitää yhtenä Monroen avainteoksista. Elokuva sisältää myös juuri edesmenneen Anne Bancroftin debyyttiroolin. JEAN-PIERRE ja LUC DARDENNEN vastikään Cannesin Kultaisen palmun voittanut L'enfant ("Lapsi") - jonka ensi-ilta on Belgiassakin vasta syksyllä - saa heti festivaalin alkupäivinä kaksi näytöstä, ennen kuin esityskopio jatkaa tekijöiden kanssa matkaa Moskovan elokuvajuhlille.

Kotimaisia löytöjä

Juhlavuoden poikkeuksellisen runsaaseen erikoisohjelmistoon on tullut Suomen Kansallisfilmografiankin ulkopuolelle jäänyt harvinaisuus Niilon oppivuodet. Elokuva on työryhmän Milja Ahola, Anssi Blomstedt, Kalle Holmberg, Jaakko Pakkasvirta, Kristina Schulgin & Esa Vuorinen valmistama. Ennen Sodankylää elokuva on nähty vain muutamissa erikoisnäytöksissä 70-luvun alussa. Menneen kauden pitkien kotimaisten elokuvien joukossa näytetään myös parhaat dokumentit, joiden joukossa on Lasse Naukkarisen teattereissa esittämätön henkilökohtainen tilitys Olipa kerran utopia. Vuoden suomalaisten lyhytfilmivalioiden valikoimaa kaunistaa Riitta Nelimarkan 90-lvulla valmistaman hulppean animaation Birth of Rabula kaksi erimittaista versiota, jotka saavat Sodankylässä varsinaisen ensi-iltansa.

Juhlavuoden kunniaksi festivaalikatalogissa julkaistaan epävirallinen historiikki, jossa juhlien veteraanit Kaurismäen-veljeksistä alkaen muistelevat festivaalin kaksikymmenvuotisen taipaleen huippuhetkiä omasta näkökulmastaan.

Ja onhan siellä muutakin:

JUHLAVUODEN ERIKOISOHJELMISTO

Sodankylän elokuvajuhlat tarjoaa juhlavuotensa kunniaksi harvinaisen runsaan määrän erikoisnäytöksiä. Festivaalin aikana voi piipahtaa bailaamassa kulttinäytöksessä, jatkaa matkaa elokuvakaraokeen ja päättää kierroksen sivistyneesti kriitikkovieraan elokuvaesittelyyn.

Rocky Horror Picture Show
Torstaiyönä teltan estradille palaa kulttielokuvien kuningatar Rocky Horror Picture Show, joka sai Suomen ensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla1988. Jim Sharmanin camp-huumorilla höystetty rock-musikaali on vuosien saatossa kerännyt uskollisen fanijoukon, joka osallistuu esityksiin vähintään samalla hurmoksella kuin elokuvan näyttelijätkin. Tässä näytöksessä ei totisesti tarvitse istua sivistyneesti, vaan yleisöä kannustetaan eläytymään äänekkäästi elokuvan tapahtumiin. Mukaan kannattaa varata ainakin hervottomalle huumorille avoin mieli, pussillinen riisiä ja muutama vessapaperirulla (ks ohjeet: www.badmovies.org/movies/rockyhorror/audience).

Mykkäelokuvat
Valtavan suosion saavuttaneet mykkäelokuvanäytökset järjestetään tänä vuonna ainutlaatuisesti triplana. Torstaina esitetään Fritz Langin tulevaisuusutopia Metropolis, jonka musiikista vastaa ensimmäistä kertaa mykkäfilmiä säestävä Laika & The Cosmonauts. Perjantaina teltan täyttää Lev Kuleshovin legendaarinen Lain mukaan, jonka säestää 1986 saman elokuvan parissa filmiorkesterina aloittanut Anssi Tikanmäki Filmorchestra. Aki Kaurismäen Sodankylän "festivaalibaby" Juha - vuosituhannen viimeinen mykkäelokuva - on myös tämän vuoden elokuvajuhlien viimeinen mykkäelokuvanäytös, ja sen säestää niin ikään Anssi Tikanmäki Filmorchestra.

3D
Kolmiulotteisten elokuvien on arveltu palaavan valkokankaalle elokuvateattereiden digitalisoitumisen myötä. Sodankylän elokuvajuhlilla 3D -elokuvia on näytetty kuitenkin alkuperäisessä muodossaan jo 90-luvun alusta alkaen. Tämän vuoden ohjelmistoon on valittu kaksi lajin ehdotonta valioedustajaa. Toinen on Alfred Hitchcockin Täydellinen rikos, joka on Suomessa harvoin nähty kolmiulotteisena. Toisena elokuvana nähdään Sodankylässä vierailleen André de Tothin Vahakabinetti, joka oli yksi ensimmäisistä 3D-elokuvista.

Nostalgiaa

Kaikkien aikojen ensimmäisten Sodankylän elokuvajuhlien tunnelmaan pääsee sukeltamaan perjantaiyönä, kun teltalla järjestetään juhlavuoden kunniaksi "karaokegaala" Rovaniemen markkinoilla -elokuvan tahdittamana: yleisö voi laulaa mukana tai kuunnella rillumarein kultivoitunutta ranskankielistä tulkkausta. Ensimmäisten juhlien muistoa kunnioittaa myös vuoden 1986 päävieraan Samuel Fullerin sotafilmi Voittamaton ykkönen, josta lauantaiyön huipentumaksi nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa ohjaajan täyspitkä versio. Festivaalin traditioihin kuuluvat Teuvo Tulion melodraamat, joista tänä vuonna on vuorossa Sellaisena kuin sinä minut halusit - lukuisten ulkomaalaisten katsojien iloksi ensimmäisen kerran englanniksi tekstitettynä.

Mestariluokat

Viime vuonna suurta vastakaikua saavuttaneet Mestariluokat saavat juhlavuotena jatkoa, kun Sodankylään saapuu Traffic-lehteä toimittava elokuvateoreetikko Raymond Bellour. Mestariluokan näytöksissä huippukriitikko esittelee klassikoita, joita ovat tänä vuonna Alfred Hitchcockin Nainen katoaa, Fritz Langin Gangsterikuningas ja Robert Bressonin Raha. Erityisen mausteen Nainen katoaa saa tämän vuoden päävieraan, trillerin apulaisohjaajan Roy Ward Bakerin sanojen saattelemana.

maanantaina, kesäkuuta 13, 2005

Bloggarin eettiset ohjeet

Heitin kehiin aiemmin kehitelmäni Bloggaavan kansalaisjournalistin ohjeistoksi. Koska viestini kommenteissa viitattiin myös kansainväliseen keskusteluun bloggareiden eettisistä ohjeista, päätin kääntää ne tähän ikään kuin seuraksi.

Käännöksessä, johon en ole lupaa pyytänyt (minkä vuoksi viittaukset virallisissa yhteyksissä vain alkuperäiseen), on varmasti puutteita ja virheitä, eikä siinä ole pyritty juridiseen ilmaisuun, koska käytin käännökseen sen tavallisen varttitunnin. Mutta arvoisat lukijani ne sitten korjaavat, eikö niin (sen jälkeen kehtaisi luvankin pyytää ja käyttää sitä ikään kuin suomenkielisenä käännöksenä, eikä vain sinne päin olevana pläjäyksenä):

Bloggarin eettiset ohjeet

Ole rehellinen ja rehti

Bloggareiden tulee olla rehellisiä ja rehtejä kerätessään, raportoidessaan ja tulkitessaan informaatiota:

Bloggareiden tulee
- kieltäytyä plagioinnista;
- tunnistaa ja linkata lähteensä aina kun ne ovat saatavilla. Yleisö on oikeutettu niin suureen määrään tietoa lähteiden luotettavuudesta kuin on mahdollista;
- tehdä selväksi, että postaukset, sitaatit, otsikot, valokuvat ja muu sisältö ovat edustavia eivätkä päinvastoin. Ne eivät saa yksinkertaistaa liikaa tai korostaa kontekstista irti revittyjä tapahtumia;
- olla muuttamatta valokuvien sisältöä ilman että kerrottaisiin, mitä on muutettu. Kuvien käsittely on sallittua vain teknisen selvyyden vuoksi. Mainitse, jos kyse on montaaseista tai valokuvakuvituksest;
- kieltäytyä julkaisemasta tietoa, jonka he tietävät epätarkaksi – ja jos kyseenalaista informaatiota julkaistaan, on tehtävä selväksi, että kyse on kyseenalaisesta materiaalista;
- erottaa toisistaan asianajaminen, kommentaari ja faktuaalinen informaatio. Edes jotakin asiaa ajavassa kirjoituksessa ja kommentaarissa ei faktaa tai kontekstia pidä esitellä väärässä valossa;
- erottaa toisistaan faktuaalinen informaatio ja kommentaari mainostamisesta ja kaihtaa hybridejä jotka hämärtävät rajaa näiden kahden kategorian välillä.

Minimoi harmi

Eettiset bloggarit kohtelevat lähteitä ja käsittelemiään aiheitaan kuin ne olisivat kunnioituksen ansaitsevia ihmisolioita.

Siksi bloggareiden pitää:
- osoittaa myötätuntoa niitä kohtaan, jotka voivat tuntea päinvastaista blogin sisällön vuoksi. Erityistä herkkyyttä on syytä noudattaa silloin, kun ollaan tekemisissä lasten ja kokemattomien lähteiden tai subjektien kanssa;
- olla sensitiivisiä silloin kun etsit tai käytät haastatteluja tai valokuvia niistä, jotka ovat surun vallassa;
- tunnustaa, että informaation kerääminen tai raportoiminen voi aiheuttaa harmia ja epämukavuutta. Pyrkimys informaatioon ei anna oikeutta röyhkeyteen;
- tunnustaa, että yksityisillä ihmisillä on suurempi oikeus kontrolloida informaatiota heistä itsestään, kuin mitä on julkisilla viranomaisilla tai niillä, jotka pyrkivät saamaan valtaa, vaikutusvaltaa tai huomiota. Vain tavanomaista suurempi julkinen tarve voi oikeuttaa tunkeutumisen kenen tahansa yksityisyyteen;
- osoittaa hyvää makua. Vältä kiihottamasta ylilyövää uteliaisuutta;
- Ole varovainen julkaistessasi tietoja nuorisorikollisesta, seksirikosten uhreista ja myös niistä rikokseen liitetyistä, joille ei ole vielä asetettu muodollisia syytteitä.

Ole vastuullinen

Bloggareiden pitää:

- myöntää virheensä ja korjata ne asianmukaisesti;
- selostaa jokaisen bloginsa missio ja käydä dialogia yleisön kanssa sen sisällöstä ja bloggareiden käytöksestä;
- jättää bloginsa ulkopuolelle konfliktiristiriidat, omaseuraisuus, aktiviteetit ja henkilökohtaiset agendat;
- kieltäytyä suosimasta mainostajia tai erikoisintressin omaavia ja vastustaa heidän painostustaan, jolla pyritään vaikuttamaan blogin sisältöön;
- olla varovainen niiden lähteiden kanssa, jotka tarjoavat suosivaa informaatio. Hyväksyessään sellaisen informaation, sulje ulos suosionosoitukset;
- paljastaa toisten bloggareiden epäeettiset käytännöt;
noudattaa itse samoja korkeita periaatteita kuin mitä muut eettiset bloggarit noudattavat toisiaan kohtaan.

Muita lähteitä:
Blogietiikkablogi
Rebecca Blood

[Kiitos linkkivinkeistä kommentteja esittäneille.]

Bloggaavan kansalaisjournalistin ohjeet

Inspiraation antoi tietysti Suomen Journalistiliiton Uudet journalistin ohjeet, joita kehittelin niin, että ne soveltuisivat kansalaisjournalismin käyttöön. Avaan täten keskustelun kommenttipalstalla. Varsinaisia muutoksia ei paljon tarvinnut tehdä, esimerkiksi kolmas osio on sellaisenaan kelvollinen myös kansallisjournalistille. [Muutin myöhemmin hieman harhaanjohtavan otsikkoni tämän mukaiseksi. Pahoittelen niitä, jotka ehtivät linkata vanhalla otsikolla.]

Bloggarin asema kansalaisjournalistina

1. Bloggari on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä bloggarin tarkoittamassa ja ilmoittamassa maailmassa tapahtuu ja koetaan. Bloggarin tulee kertoa avoimesti myös omista näkökannoistaan, sillä hän ei ole sidottu instituutionaalisiin näkökantoihin.

2. Blogiviestin sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä bloggarin ilmoittamin perustein ja perusteluin. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa ulkopuolisille kommentoijille.

3. Bloggarilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

4. Bloggari ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä ilmoittamatta siitä julkisesti käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai bloggarietiikan.

5. Bloggarilla on mahdollisuus kieltäytyä muiden hänelle esittämistä tehtävistä, jotka ovat ristiriidassa lain, henkilökohtaisen vakaumuksen tai bloggarietiikan kanssa.

6. Käsitellessään omalle ammatilliselle toimintapiirilleen tai sen omistajille merkittäviä asioita bloggarin on hyvä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi.

7. Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja.

Tietojen hankkiminen ja julkaiseminen

8. Bloggarin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen, erityisesti silloin kun hän ilmoittaa toimivansa kansalaisjournalistina.

9. Kansalaisjournalistin työtä tehdessään bloggarin on suositeltavaa ilmoittaa tehtävänsä kansalaisjournalistina. Tiedot on pyrittävä hankkimaan avoimesti. Jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää, bloggari voi tehdä haastatteluja ja hankkia tietoja myös tavallisuudesta poikkeavilla keinoilla.

10. Julkaistavat tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.

11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.

12. Bloggarin tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.

13. Uutismuotoisen blogipostauksen voi julkaista rajallistenkin tietojen perusteella. Raportointia asioista ja tapahtumista on syytä täydentää, kun uutta tietoa on saatavissa. Raportoinnin aloittamisen jälkeen, samaa teemaa koskevia uutistapahtumia on pyrittävä seuraamaan loppuun saakka.

14. Bloggarilla on oikeus pitää tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyys salassa. Muiden on kunnioitettava tätä periaatetta.
15. Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.

Haastateltavan ja haastattelijan oikeudet

16. Haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Hänelle on myös kerrottava, jos haastattelua voidaan käyttää useammissa välineissä. Haastateltavan tulee aina saada tietää, onko keskustelu tarkoitettu julkaistavaksi vai ainoastaan tausta-aineistoksi.
17. Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on yleensä syytä suostua, jos se toimitusteknisesti on mahdollista. Oikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa päätösvaltaa blogitoimituksen ulkopuolelle.

18. Haastateltavan kieltoon julkaista lausumansa tulee suostua vain, jos olosuhteet ovat haastattelun antamisen jälkeen muuttuneet niin olennaisesti, että julkaiseminen olisi selvästi kohtuutonta.

19. Ilmoitusten ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä selvänä. Piilomainonta on torjuttava.

Virheen korjaaminen ja oma kannanotto kansalaisjournalismissa

20. Olennainen virhe on viipymättä korjattava.

21. Jos selvästi tunnistettavissa olevan henkilön tai tahon toiminnasta aiotaan esittää tietoja, jotka asettavat tämän erittäin kielteiseen julkisuuteen, kritiikin kohteelle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä.

22. Ellei samanaikainen kuuleminen ole mahdollista, voi erittäin kielteisen julkisuuden kohteeksi joutunutta olla tarpeen kuulla jälkeen päin. Jos näin ei tehdä, hyvään tapaan kuuluu julkaista hänen oma kannanottonsa.

23. Kannanotto on puheenvuoro, joka on syytä julkaista mahdollisimman nopeasti ilman sen yhteyteen liitettyjä asiattomia lisäyksiä.

24. Tavanomainen kulttuurikritiikki, poliittinen, taloudellinen tai yhteiskunnallinen arviointi sekä vastaavan muun mielipiteen esittäminen ei kuitenkaan synnytä oikeutta kannanottoon.

25. Ellei kannanotto ole julkaisukelpoinen, sen korjaamisesta on syytä neuvotella laatijan kanssa. Vaikka yksimielisyyteen ei päästäisi, olennainen sisältö on suositeltavaa julkaista asiallisessa muodossa.

Yksityinen ja julkinen kansalaisjournalismissa

26. Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava. Etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta tai näihin verrattavaa ominaisuutta ei pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti tai halventavasti.

27. Yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja voi julkaista vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Yksityiselämän suoja on otettava huomioon myös kuvia käytettäessä.

28. Sairaus- ja kuolemantapauksista sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta.

29. Julkisella paikalla tapahtuvaa toimintaa on yleensä lupa selostaa ja kuvata ilman asianosaisten suostumusta.

30. Julkistakin aineistoa julkaistaessa pitää ottaa huomioon yksityiselämän suoja. Kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa. Erityistä varovaisuutta on noudatettava, kun käsitellään alaikäisiä koskevia asioita.

31. Rikoksesta tuomitun nimen, kuvan tai muita tunnistetietoja voi julkaista, ellei se tuomitun asemaan tai tekoon nähden ole selvästi kohtuutonta. Alaikäisen tai syyntakeettomana tuomitun henkilöllisyyden paljastamisessa on oltava erityisen pidättyväinen.

32. Tunnistamiseen johtavien tietojen käytössä on syytä olla varovainen, kun kyse on vasta rikosepäilystä tai syytteestä.

33. Tietoja rikoksentekijästä, syytetystä tai epäillystä ei yleensä pidä julkaista, jos ne paljastavat erityisen arkaluonteisen rikoksen uhrin.

34. Arkaluonteisen rikoksen uhrin henkilöllisyys on suojattava, ellei sillä ole poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä.

35. Jos tutkintapyynnöstä, syytteestä tai tuomiosta on julkaistu uutinen, asiaa on mahdollisuuksien mukaan seurattava loppuun saakka. Oikeudenkäynnin aikana ei pidä asiattomasti pyrkiä vaikuttamaan tuomioistuimen ratkaisuihin eikä ottaa ennakolta kantaa syyllisyyteen.

Symposiumin antia

Symposium How do we visualise culture?: Representations of culture in the light of ethnographic film pidettiin Ljubljanan kulttuuritalossa (Cankarjev Dom) 6-7.6. 2005. Se koostui kolmesta jaksosta. Symposiumin avasi puheellaan FIAF:in presidentti Eva Orbanz ja lyhyen puheen piti myös Slovenian kulttuuriministeri Dimitrij Rupel.

Varsinaisen symposiumin ensimmäisen jakson puheenjohtajana maanantaina oli sujuvasanainen ja juohevä Peter Crawford (NAFA – Nordic Anthropological Film Association). Teemana oli Ethnographic film, its origins, methodology, film as a research process, film as ideology and politics, film as an image of life style… (Etnografinen elokuva, sen alkuperä, metodologia, elokuva tutkimusprosessina, elokuva ideologiana ja politiikkana, elokuva elämän tyylin kuvaajana…)

Ensimmäinen esityksen piti Nasko Kriznar (Scientific Research Centre of Slovenian Academy of Sciences&Arts, Ljubljana), aiheenaan Ethnographic film between data collection and documentary. Kriznar erotti toisistaan tieteellisessä käytössä elokuviin kerätyn tietoaineksen, datan, joka muodostaa elokuvan tieteellisen aspektin, ja toisaalta elokuvaan sisältyvän taiteellisen aspektin, visuaalisen ja esteettisen.

Näin etnografinen elokuvakin ja sen tekijä ottaa huomioon tieteen argumenttien vaatiman täsmällisyyden, sen dokumentaarisen arvon, mutta ei voi irrottautua elokuvan tekemisestä editoimisineen, taiteellisine perinteineen yms. Tämä teknologian edistämä uusi haaste tuottaa uusia alagenrejä visuaalisen antropologian piiriin: uudet ulottuvuudet vaativat uusia perusteluja metodologialle ja tuottavat siten myös yleisesti kiinnostavia kysymyksenasetteluja tieteelle. Näitä eri tapoja Kriznar ei valitettavasti esityksessään tuonut esiin.

Sen sijaan Kriznar käsitteli laajasti elokuvan ensimmäisten teoreetikkojen (Matusewski, Kahn) kysymyksenasetteluita, mutta perusti varsinaisen sanottavansa kuitenkin enemmän Jean Rouchin, Sol Worthin ja John Adairin työlle.

Kriznarin esittelyt jäivät varsin yleiselle tasolle, kun hän päätyi luonnehtimaan antropologisia representaatioita aluksi tutkimukselle, jossa määritellään keskeisiksi käsitteiksi ”näkyvä maailma” ja ”visuaalinen kulttuuri” ja itse asiassa

Peter Crawfordin etukäteen hahmotteleva kysymyksenasettelu osoittautui kiintoisammaksi, vaikka hänen kommenttinsa olivat niin pitkiä, että keskustelulle ei juuri jäänyt tilaan. Crawfordin mukaan elokuva tallentaa (record), toisaalta se muodostaa elokuvan kielen (language of film). Tallentamisen tehtäväksi jää elokuvan ”tarinan” kertominen, mutta elokuvan kielen kautta se voi muodostaa myös tarinan, jonka tehtävänä on tarinan löytäminen (finding a story).

Monet antropologisetkin elokuvat ovat kääntyneet jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle. Se miten Crawford suhtautuu dramatisointiin ja tämän ”salapoliisitarinan” mallin narratiivisiin (ja siksi kulttuurisesti opittuihin) malleihin, jäi käsittelemättä.

Saksalainen elokuvantekijä ja tutkija Beata Englebrecht (IWF – Knowledge&Media, Göttingen ) esitelmöi toisena aamun sessiossa otsikolla A never ending story – filmmaking as research process. Engelbrecht on tehnyt tutkimusta meksikolaisessa kylässä jo 25 vuoden ajan, elokuviakin jo 15 vuotta. Eri aikoina tuloksena on syntynyt tutkimuksia ja elokuvia erilaisista aiheista: kehitysantropologiasta, materiaalisen kulttuurin tutkimuksesta, rituaaleista ja juhlista, muuttoliikkeestä, perhedynamiikasta ja perheyhteydestä muuttuvassa tilanteessa.

Tohtori Englebrecht esitteli tekniikan kehittymistä, ja korosti aluksi suunnitteluprosessin tärkeyttä kuvausvalmisteluissa – yleensä hän kuvaa itse, mutta milloin mahdollista hän käyttää ammattimaisesti kuvaavaa kollegaansa laadun vuoksi. Kun käytettävissä on vain yksi kuvaaja, on esimerkiksi juhlien kuvauspaikat, kameran sijoittaminen ja tapahtumaprosessit käytävä läpi etukäteen mahdollisimman hyvin. Silti elokuvien kuvaustilanteet ovat yleensä hallitsemattomia: yllätyksiä sattuu aina. Suunnitteluprosessi on tärkeää myös siksi, että aineistoa kertyy uuden teknologian ansiosta helposti runsaasti: filmimateriaalin kalleus ja käytettävyys oli rajoittanut tallentamista aiemmin huomattavasti. Lopuksi Engelbrecht esitteli analyysissä käyttämiään tietokoneohjelmistoja, jotka ovat kehittyneet suuresti viime vuosina. Näin aikaa vievä analyysi, jossa kirjataan mukaan aika, kohtauksen pituus, osallistujat, puheen teemat, puheiden sisältö ja kirjastotyyppinen luokittelu, ovat hieman helpottuneet tai ainakin järjestelmällistyneet.

Engelbrecht kertoi myöhemmissä keskustelussamme, että osa ohjelmistoista on kaupallisia osa varta vasten rakennettuja. Jouduin toteamaan omien jo parinkymmenen vuoden takaisten kokemuksien saattelemana, että tällaisten sovellusten rakentaminen on kallista, vaikka teknologia sinänsä on aiempaa halvempaa: aiemmin videokuvan kaappaamiseen (ja siihen liittyvään ajan yms. teknisen tiedon laskentaan) soveltuvat tietokonekortit (hardware) olivat äärimmäisen kalliita, nykyisin ongelmana on lähinnä esitystapaa ja analyysia helpottavista ohjelmistosovelluksista (software), joiden rakentamiseen räätälöidyssä muodossa on käytettävä varsin kallista työvoimaa. Tällaiset työkalut olisivat sinänsä varsin käyttökelpoisia esimerkiksi lyhytelokuvien tutkimuksessa.

Engelbrecht käytti monien muiden esitelmöitsijöiden tapaan apunaan esitystilanteessa tietokoneella ohjattavaa Power Point-ohjelmistoa, johon oli sijoitettu niin kuvia kuin elokuvaakin. Kuvan laatu oli paikallisista olosuhteista johtuen heikohko. Näytteet liittyivät oleellisesti puhujan esittämään asiaan, joten tärkeintä oli sanottavan konkretisointi, ei visuaalisen antropologian tähtihetkien toistaminen.

Symposiumin käsittämättömintä antia esitti tohtori Darko Štrajn (Educational Research Institute, Ljubljana) esityksellään teemasta Memory and identity on film. Hän pitäytyi täysin teoreettisessa esityksessään muistin ja filosofian suhteesta. Gilles Deleuzen teoretisointia hyväksi käyttäen hän tarkasteli kriittisesti psykologian muistista esitelmiä määritelmiä. Lähtökohtana oli Deleuzen (1983) käyttämä kommentointi Henri Bergsonin (1898, engl. käännös 1911, saatavilla netistä) toteamuksen: ”Meidän tarkastelumme aktuaalisuus perustuu sen aktiivisuuteen: ei suinkaan sen suuremmassa intensiteetissä vaan liikkeissä, jotka jatkavat sitä: menneisyys on vain idea, nykyisyys ideomoottori.”

Ideomoottori viitaa William B. Carpenterin 1852 keksimään termiin, jota Štrajn ei vaivautunut selittämään. Sillä tarkoitetaan alunperin suggestion merkitykseen tahattomassa ja tiedostamattomassa, fyysisessä käyttäytymisessä. Viimeistään tämän jälkeen yleisö oli ns. ”pihalla” eikä yleisö palautunut enää tarkkaavaiseksi, varsinkin kun esitelmöijän kielitaito oli esityksessä koetuksella.

Štrajn esitteli Deleuzen käsitteistön liikkeen liikkumattomista osasista, liikekuvista (eli kestosta) ja vihdoin aikakuvista (joihin lukeutuvat kestokuvat, muutoskuvat, avaruudelliset tilaan ja määrään liittyvät kuvat, jotka eivät sinällään redusoidu liikkeeseen.) Näiden myötä kuvat menettävät viattomuutensa, sillä ne tuottavat interaktiota, jos ei muuten, niin Bergsonin mainitseman ”tiedostamattoman mekanismin kautta.”

Štrajn eteni kuvan mekaaniseen muodostumiseen ja jakamiseen (Benjamin, Deleuze) ja siihen kuinka elokuva tuottaa mahtavalla tavalla todisteita muistille kaikin mahdollisin tavoin: historiallisesti, kollektiivisesti, ja jopa individuaalisesti ja psykologisesti. Kun nämä tallentuvat median eri muodoissa, ilmiön kompleksisuus tulee esille: yhä enenevässä määrin niistä tulee kaikessa totaalisuudessaan ”luoksepääsemättömiä”. Kukaan ei voi tavoittaa kaikkea talletettua: filmin tallentama todistusvoimaisuus on kuitenkin rakentunut vastustamattomalla tavalla. Digitaalisesti tallennettua voidaan loputtomasti väärentää, filmiä ei… - tämä tuo esimerkiksi elokuva-arkistoille vaativan ja eettisesti tärkeän tehtävän.

Miten tämä kaikki liittyy identiteettiin? Identiteetti on Štrajnin mukaan identifioitujen aktiivisuuksien prosessien tuote, joka perustuu samankaltaisuuksien (fyysiseen) hahmottamiseen, missä estetiikalla on suuri rooli. Tarkkailuun perustuvana elokuva joutui väistämättä esteettisen tarkastelun kohteeksi ja sen myötä se ei voinut välttää taideluonnettaan. Massakulttuurin osana elokuvalla on itsellään ollut valtaisa muutosvaikutus koko taiteen kenttään. Vasta viime vuosikymmeninä on havaittu, että suuri osa taiteen saavutuksista saapuu havaintopiiriimme elokuvien, videoiden, ja digitaalisesti synnytettävien ja toistettavien kuvien kautta (millä on vastineensa Deleuzen image-mouvement –käsitteen kanssa). Elokuva siis tuottaa ja on osa niitä refleksiivisiä aktiviteettejä, jotka merkitsevät nykyisessä yhteiskunnassa. Näissä yhteydessä sekä nykyinen että aiempi taide paljastavat narratiivisen luonteensa ja niiden kontekstiin liittyviä merkityksiään.

Tässä yhteydessä Štrajn hyppäsi hetkeksi toiseen tärkeää keskustelunaiheeseen, elokuvan ja kielen suhteeseen, antamalla esimerkkejä viime aikaisten elokuvien (Matrix, Memento, Mullholland Drive, Eternal Sunshine of the Spotless Mind) muistiin liittyvistä ulottuvuuksista, jotka ovat kaikkea muuta kuin loogisia, mutta laajentavat tulkintojen kenttää. Tyrmättyään aivan oikein semioottisen suuntauksen liian pitkälle menevät tulkinnat elokuvan ja kielen yhtäläisyyksistä hän jatkoi Rachel O. Mooren viitoittamaa linjaa toteamalla antropologian ja elokuvateorian päällekkäisyyksistä: samanikäisyyden lisäksi elokuvalla on yhteyksiä ns. primitiiviseen kulttuuriin.Esim. Jean Epstein vieraannuttaa puhtaan elokuvansa primitiivisellä kielellä: siksi ”elokuva on primitiivisempi kielen muoto kuin sanat” (Moore), mistä seuraa että magiikka on suurempaa elokuvassa kuin siinä, että jollekin ilmiölle tai asialle annetaan sanoja käyttämällä nimi.

Kyse on preloogisesta puheesta, ts. siitä mistä Sergei Eisenstein puhui ”sisäisenä puheena”, jolla oli yhtymäkohtansa James Joycen ”sisäiseen monologiin”. Viisastumme tästä, kun ymmärrämme Mooren tavoin, että elokuvan näkökulmasta ”toiset kielen funktiot ovat tärkeämpiä kuin toiset.”

Štrajn käväisi odysseijallaan myös Paul Willemanin (Looks and Frictions) teksteissä (tosin Mooren teoksen kautta). Willeman totesi aikanaan sisäisen puheen olevan ”diskurssia joka sitoo psykoanalyyttisen subjektin ja historian subhjektin toisiinsa, sillä se on tiivistyksen paikka (locus).” Tämä psykoanalyyttisen retkensä Štrajn sitoi suruttomasti Luckmanin ja Bergerin teoriaan ”todellisuuden sosiaalisesta konstruktiosta” ainoastaan todistaakseen, että valokuvaus ja elokuvalla on suuri vaikutus tieteen ja kollektiivisen muistin historiassa. Historia on siten päässämme ”eksternaalisena muistina monista kuvista, eikä se ole totta vain siinä osassa historiaa, joka tapahtuu kameran silmän edessä, vaan myös vanhemmassa historiassa, koska se rekontruoidaan ja uudelleenkuvitteellistetaan (re-imagine) monilla oikeilla tai vähemmän oikeilla tavoilla sadoissa näytelmäelokuvissa”.

Tämä jälkeen olimme ansainneet lounastauon, eikö totta?

sunnuntaina, kesäkuuta 12, 2005


Kiitokset Kommentoijien Kuningattarelle!

Novo Meston suunnalla


Novo Meston läpi virtaa joki, jonka nimi kaikessa lyhykäisyydessään on Krka. Siis Kirka ilman iitä. Etsi kuvasta joutsen. Kolmen pisteen vihje klikkaamalla kuvaa. Yhden pisteen vihje on sitten toisen klikkauksen perässä.


Novo Meston kirkossa on alttaritaulu, jonka on maalannut Tintoretto.


Novo Meston suunnassa läjellä Kroatian rajaa pistäydyimme metsän keskellä lounaalla. Oli oma alppimusiikkibändi, viinitynnyreitä ja maittavaa ruokaa. Rytmisessiota oli tueksi omasta takaa. Etelä-Afrikan Dennis näyttää mallia.


Novo Meston etnografisen museon esitteli paikallinen opiskelija, jolla oli mukava koreografia. Välittömyydellään ja ystävällisyydellään tämä opas sai parhaan esityksen palkinnon yksimielisesti 130-päiseltä vierailijajoukoltamme.


Lensin tämmöisellä koneella Prahasta Helsinkiin.

Ljubljanan nähtävyyksiä


Kaupunkikuvaa hallitsee muutaman sadan metrin korkuisen jyrkän kukkulan päällä linna, joka tosin kesällä peittyy puiden siimekseen. Siellä nautittiin päättäjäislounas, jonka tarjosi Ljubljanan pormestari.


Siltoja. toreja ja kauniita rakennuksia on kävelijöille tarjolla tiiviillä alueella. Myös katukahviloita ja ravintoloita on tarpeeksi.


Lohikäärmesilta on Ljubljanan nähtävyyksiä. Kuvassa lohikäärme.


Vaikka Slovenia ei ole maatalousmaa, syötävääkin oli tarjolla. Kesäkuun alun hittituotteita ovat mansikka ja kirsikka.


Maisemiahan Ljubljanassa riittää.


N�ht�vyyksi� tämäkin


Ja kulttuuria. Kaupungilta löysin myös näyttelyn jossa oli elokuvaohjaajana paremmin tunnetun Fritz Langin veistoksia.

FIAF-kongressi


FIAF-kongressi pidettiin Cankarjev Domissa Ljubljanassa. Sosialistinen realismi on kouriintuntuvaa tässä Jugoslavian aikaisessa rakennuksessa.


Kokouspaikka oli maanalaisessa kerroksessa. Kymmentuntiset päivät siellä olivat loppuvaiheessa pitkiä ja tauot käytettiin mieluusti hyväksi.


Informaatiotiskin tytöt olivat ystävällisiä ja toimivat tehokkaasti. Plussaa Slovenialle.


Uuden Seelannin Huiya ja Libanoniin Ruotsista aikoinaan muuttanut Sven kävivät keskusteluja kongressipaikkamme Cankarjev Domin kattoterassilla. Kaikkiaan kokoukseen osallistui lähes kaksisataa elokuva-arkistojen, elokuvakeskusten, elokuvamuseoiden ja elokuvasäätiöiden johtajaa, apulaisjohtajaa, tutkijaa ja muuta spesialistia. Elokuva-arkistojen liiton jäseniä on monista erilaisista instituutioista, sillä monissa maissa elokuva-arkisto ei ole se paikka, missä Suomen lailla yhdistyvät elokuvien säilytys, restaurointi, tutkimus, museo ja esitystoiminta. Restaurointi voi olla elokuvamuseoiden harteilla, säilytys jopa valtiollisen filmisäätiön (kuten osin Ruotsissa, jossa televisio säilyttää ison osan uutis- ja ajankohtaisfilmeistä). Tutkimusta tehdään monissa instituutioissa, ja esimerkiksi Saksasta oli mukana monta yliopistotutkijaa.


Itävallan veteraani Peter Kubelka piti vauhdikkaan luennon filmistä. Hän antoi yleisön konkreettisesti tuntea, mitä filmi on. Ei siis mikään video tai digivideo...


Pitkät lounaat kuuluivat asiaan. Arvelimme, että pöytiintarjoilu ja se, että yläkerrokseen (vajaat 10 kerrosta) pääsi vain yhdellä hissillä oli syynä pitkähköön lounasaikaan. Kiipeämiseen tuo aika sitten olisi jo tarvittu, sillä hissijonot olivat piiiitkiä...


Hissiin jonottaessa saattoi tutkailla Cankarjev Domin Tito-valokuvien näyttelyä. Talvisissa oloissa Fidelin charmikin oli kovilla, kuten ilmeestä näkyy.

keskiviikkona, kesäkuuta 08, 2005

Terveiset Ljubljanasta

Sunnuntai-iltapaiva alkoi parin tunnin odotuksella Helsinki-Vantaalla. Se sujui hzvin, rutiinit ovat kasvaneet niin suureksi, etta ehdin vakio-ostoskierrokseni jalkeen lukea keltapaivalehden ja juoda tuopin. Lento Prahaan sujui hujauksessa. Prahan lentokentalla kaikki toimi sujuvasti, korunahinnat ovat kohtuullisia ja olin etukateen vaihtanut sopivan maaran rahaakin. Ainoastaan jatkolento Ljubljanaan oli vahan kejumpi. Kone oli niin pieni, etta kasimatkatavarat piti vieda sailytykseen, eika niita voinut ottaa koneeseen.

Perilla minulle oli tilattu taksi, joten sekaan ei tuottanut ongelmia. Maksoi 26 kilometrin matkasta 5000 tolaria, 2-3000 alle taksan. Kuului diiliin, etta varasin taksin samantien paluumatkaksi, joka alkaa lauantai-aamuna kello 5.15. Herata pitaa sitten klo 4 aamulla tai sitten ei herata lainkaan. Paasen nain livahtamaan tapahtumasta, joka jarjestetaan kaupunkikuvaa viereiselta kukkulalta hallitsevassa paikallisessa linnassa (per. 1100-luvulla) ja jonka isantana toimii Ljubljanan pormestari. Etnomusiikkia olisi ollut luvassa.

Seminaarit ovat olleet rankkoja. Aamuyhdeksasta iltakuuteen luentoja, esitelmia, elokuvanaytteita paikallisessa sosialistisen realismin aikaansaannoksiin kuuluvassa Cankarjev Domissa ja mika parhainta sen alimmassa kerroksessa eli kellarissa sijaitsevassa hzvinvarustetussa luentotilassa, jossa voi esittaa myos elokuvia.

Kellarista nousemme kerran paivassa talon katolle (yksi hissi, 200 ihmista) ja valilla meille tarjoillaan kahvia aulassa (leivoksia, virvoitusjuomia, pikkusnackia).
Eilen jatkoimme paivaa tutustumalla uuteen Etnografiseen museoon, jonka nayttelyn yhteen osaan myos suomalaiset ovat osallistuneet. Suomesta esilla oli erilaisia tuoleja. Koska siella sattui olemaan Eino Makisen valokuvia ja Alvar Aallon tuoleja, paasin sujuvasti luennoimaan miesten yhteistyosta maailmannayttelyiden yhteydessa (1937 Pariisi, 1939 New York) superkauniille oppaallemme.

Oma esitykseni oli eilen. DVD-valikko ei sellaisenaan toiminut ja naytteet tulivat vahan epajarjestyksessa mutta jos ei muuta, niin kohteliaita kiitoksia on sadellut niin etta pohjoismaista vaatimattomuuttani punastelin. Muutama todella kiinnostunutkin on loytynyt ja yhteistyokuvioita auennut Norjaan, Tanskaan, Saksaan, Portugaliin ja Uuteen Seelantiin. Seminaari taytti tehtavansa. Palailen halvemmilla yhteyksilla yksityiskohtiin. Erityisesti portugalilaisen historioitsijatutkijan kanssa teemamme olivat kuin luodut yhteisille kehitelmille. Kinnostus oli aitoa ja molemminpuolista.

Ljubljana on iltaelamaltaan rauhallinen. Saat ovat suomalaista keskitasoa 15-20 astetta lamminta, tanaan varmaan jo 25 astetta, ulkoilmakahviloita ja mika yllattavinta, paljon hyvaa ruokaa. Ravintoloiden ruoka on hyvaa, hinta suurilla annoksilla noin 2000 tolaria (euro = 240 tolaria). Tupakka on halpaa ja sita saa taalla polttaa, varsinkin jos ei kysele siita keneltakaan. Tarjoilu on joskus hidasta, mutta varmaa. Eivat ole tipin metsastajia, siis. Oppivat tavoille kun aina ohi mennessa kyselee eika tippaa jos on odottanut. Olkapaan kohauttelua siita tietenkin seuraa.

Slovenialaiset ovat siita hauskaa kansaa, etta jos teidat silmat sidottuina pudotettaisiin vaikka tuohon viereen paatorille ulkoilmaravintolaan, jossa jazzbandi soittaa ja olut kuohuaa, ja teilta kysyttaisiin, missa olette, ette osaisi sanoa. Nama ihmiset nayttavat silta, etta he ovat kotoisin kaikkialta. Ei mistaan erityisesti. Blondejakin on ja tummaa riittaa. Poikamiehet viihtyvat taalla hyvin ja ihastelevaan katseeseen vastataan tyytyvaisyydesta osoittavalla varovaisella hymylla. Tama on niita maita jossa naiset ovat kauniimpia kuin miehet, jotka ovat vahan karskinoloisia, paitsi kun vanhenevat, jolloin heista tulee mita miellyttavimman oloisia.

Kielesta ei ymmarra mitaan, hyva jos kirjoitettuna saa sanasta kahdesta selvaa. Venaja, puola ja tsekki hyvin hallittuna saattaisivat riittaa.

lauantaina, kesäkuuta 04, 2005

Ljubljana

Ljubljana, here I come. Tavarat on pakattu ja päivä levätty. Yksi paita pitää vielä pestä. [Did it!] Internet-kahviloiden osoitteet kerätty, hotelliin ja Slovenian elokuva-arkistoon lähetetty sähköpostia aikataulujen muuttumisesta.

Matkustankin sitten Prahan kautta, joten ehdin varmaan tuopposen maistaa tsekkioluttakin lentokentällä, jossa vietän yli kaksi tuntia. Paluumatkalla odotusta on kolme tuntia, mutta koska lähtö on Ljubljanasta aamulla 6.45, voi olla että tuoppi jää silloin maistamatta. Mutta ensi lauantaina voin kertoa viimeistään kuulummiset.

Googlatkaa Ljubljana kuvat niin näette jotakin muutakin kuin ensi viikkoisen sateen.

Torstaina on kongressissa "vapaapäivä" ja käymme tekaisemassa ekskursion: "We will take you on a day trip to the South East part of Slovenia, called Dolenjska (Lower Carniola). The programme includes a visit of the Dolenjska Museum in the city of Novo Mesto, where you will be able to see their famous archaeological collection and the Kapitelj (Chapter Church) of Novo mesto. After a short drive through the valley of the river Krka, we will reach the Cistercian Monastery of Pleterje. After a short tour, we will drive to the Dolenjske Toplice Health Resort, where an outdoor picnic will be organised."

[Sunnuntaiaamu aukesi harmaana. Mutta ei näytä Ljubljanan sääkään olevan paljon kummempi. Torstaihin asti epävakaista, ei superkylmää, mutta ei lämmintäkään eli päivän huiput 15-20 astetta... Ensi perjantaina ja lauauntaina pitäisi sitten olla vähintään 25 eli juuri mukava...]

Proudly presents


Ylpeä isä proudly presents: tytär sai primus-stipendin. Suvun perinteet jatkuvat.

perjantaina, kesäkuuta 03, 2005

Anthropological film in Finland from 1930's to 1960's

The Starting Point – Sakari Pälsi

The starting point of Finnish anthropological filming is the film made in Siberia by Sakari Pälsi (1882 - 1965), an archaeologist, folklorist, explorer and author. His film about the Tsukhtsis in north-east Siberia was filmed in 1917-19. As a fresh doctor of archaeology, Pälsi's original intention was to find support for his idea about archaeology of the Stone Age, but after lack of evidence for his theory, he turned to his second possibility, ethnological research. "I'm taking along with ordinary things a cinematographic machine, which makes it possible to preserve technical methods of natives. If I combine primitive tools, half-done and finished products, exact reports on working customs, photos and cinematographic films, we are able to create a valuable collection for a museum, that guarantees, in complete and in living series, reliable and many-sided material for research", Pälsi wrote in his diary.

Pälsi published a book about his travel to four continents in 1919, but his films remained to be unpublished. Three short films were brought to markets as a part of rising ethnographic movement in 1930's, but soon films vanished and were "found" from private apartment's attic only in 1976 and restorated in next decade by the Finnish Film Archive. Landscape pictures taken during the trip from Vladivostok, filming modern fishing methods in Strait of Bering and filmed scenes life of the Tsukhtsis in their everyday lives, in all it makes today 40 minutes of restored film.

Pälsi's films were realist documentaries or from another viewpoint, filmed episodes of non-Western human behaviour, and thus film tells more about "anthropological" subjects than modern anthropological films, that are designed to communicate anthropological insights. But instead of being characterized only an explorer with vague intentions Pälsi was certainly, at least in some degree, also a folklorist, since it is hard to deny his strong interest in native populations, especially their customs, living conditions and art. From his diary we know that he felt sympathy for this strong race, as he described the Tsukhtsis and their lives in hard conditions, and he was interested in film making to preserve the oldest possible customs – especially those already vanishing. He was not only interested in modern times, but wanted to grasp something from the past. His viewpoint was strongly historical.

Theoretically, however, being categorized as an explorer hints that his film is to be considered as travelogue or adventure films, but it is not the only sub-genre of early ethnographic documentary that can be found. We can easily see glimpses of big-game expedition films (modern fishing scenes), and certainly – through his images of race – some of the colonialist film tradition (colonial gaze represented e.g. in wrestling natives and some of the presented portraits).

We don't know much about how these films were used. At the beginning, they were probably meant as entertaining moments for academic guests in Pälsi's home, and maybe films were also some kind of Madeleine Cake's for his personal memorizing. His films are the starting point of anthropological film but not really part of continuum, since these films didn't create any tradition, even if they later became a part of it.

Entertainment is actually one of typical feature of early anthropological film. Being more of a travelogue type of documentary than a serious science film, I have taken with me some shots by American Sunset Motion Picture Film about The Rescue of Stephansson Arctic Expedition in (1914-16) to show some strong example how early ethnographic film was used as an entertainment. Colonial, racist and otherwise problematic scenes are certainly part of this use. Like we now know, e.g. the first long ethnographic documentary, Robert Flaherty's Nanook of the North was intentionally made as a narrative form as a result of the needs of film markets. Pälsi didn't use narrative form, but voyage to Siberia and goodbye-gaze from the boat when leaving are signs of understanding Aristotelian law of narrative: beginning, middle part and the end. His film is not as intensive as Flaherty's, but certainly Pälsi understood that with film it is possible to present something that is difficult to communicate to the people living in completely different cultural conditions.

Karelian Wedding

Film became a part of public discussion on scientific practices in 1919, when film company Ab Finsk Filmkonst started its efforts to film Kalevala, the national epic of Finland. The company was not able to fulfil its dreams, but intellectual discussion about filming went on: in the National museum some officials started to think how, I quote; "habits of the people, parties, festivities, magic rites and technical operations" had to be "preserved". Film, they thought, was an instrument for progress in science.

Karelian Wedding in the Land of Poetry (1921) was shot by a scientific expedition of the Kalevala Society to Karelia, where they believed, the ancient poetic tradition was still alive – Kalevala epic had been compiled by Elias Lönnrot, who had used the epic poetry as inspiration only a few generations earlier. The ancient way of life captured by the film-makers in Eastern Karelia was exotic and strange even to then-contemporary Finns. The elaborate wedding ceremonies were, after a thorough training by the scientists, enacted by local people with devotion and charm. Also, the film group organised production design, that is building of set, where the action took place: baking of pies, the virgin bath, the interpretation of dreams, the striking of fire with tinderbox, the holy incense, protection from earth spirits, playing the kantele, loosening of the girl’s braid, blessing with bread, circling the groom’s people with an axe, tossing coins on the oven, and throwing barleycorn for fertility were among the rituals and superstitions portrayed.

We also get to see views of the magnificent Lake Ladoga and exciting scenes from vanished ways of farming, most notably the kaski, a wildfire or casque, that is to say, clearing a patch of woodland and burning the brush piles for fields of barley. As a work of cinematography The Karelian Wedding is very basic, a simple record rather than film art.

The film was produced during the heyday of folklore. Elias Lönnrot’s feat of compiling the Kalevala was not an end but an inspiring challenge for subsequent generations. Collecting poetry, songs, spells, proverbs, and riddles became a popular movement in which the voluntary contributions of laymen were instrumental. The Finnish collection of ancient folk poetry grew to become one of the richest in any language; the formerly outspoken parts that prudishness formerly censored have been first published in the 1990s.

These early efforts were rather extensive as an enterprise. Film as such leaves lot of space for music. Composer Armas Launis, now famous for his operas, wrote original music for the dance scene and for the incantation scene and arranged the lullaby and the dirge and other tunes from his operas Kullervo and The Seven Brothers. Contemporary reviews praised Launis’s work as the most important Finnish contribution to film music since Armas Järnefelt’s for The Song of the Scarlet Flower.

Today’s viewers can treasure the film for its spontaneity. Although enacted and thoroughly set up, it still has documentary value in showing the way of life in the land of poetry – the life that is outwardly startlingly poor and simple but rich in poetry and music. But high costs of this film were again an obstacle to carry on this combination of scientific and entertaining filming.


The program of ethnographic filming

The foundations of first programme of ethnographical filming are to be found in 1935 when Kansatieteellinen Filmi Oy – Ethnographic Film ltd. was established by doctor Kustaa Vilkuna and his academic friends, including Sakari Pälsi who was working then as a director of prehistoric department of National Museum.

Photographer Eino Mäkinen, master of history and specialist on field, joined the team from the very beginning. He had learned filming in Aho & Soldan, a film company that had produced documentaries, e.g. official propaganda films of Finland for foreign ministery. Together Vilkuna and Mäkinen created a tradition of ethnographic filming that lasted for thirty years, thus teaching to younger generation of researchers the possibilities of filmed anthro- and ethnology. Many young ethnologists learned to use film camera in projects of that film company.

In their grand work "Work of Fathers" in 1943, ethnographer Vilkuna and photographer Mäkinen said in an opening phrase that they "wanted to preserve the beauty of peasant culture and teach to see its hidden values to later generations." It could easily be accepted also as an artistic declaration for their film company. Nothing agrarian was ugly to them, and every trace of peasants work is actually possible to be noticed optically, because "peasant likes to stop to examine, not only his own achievements but his/her neighbours as well".

But professor Vilkuna was not interested only in aesthetics. He created a historically motivated ideology to give credit to the life and works of Finnish landowner peasant. His main ideological idea was one that matched perfectly with the spirit of nationalism in 1930's: the Finnishness is a creation of the practice of everyday life of a Finnish peasant in the flow of time. His idea was not to say that the Finnishness is primordial, born without cultural contacts with the outside world. On the opposite, he understood well that culture is international, but he stressed, that culture or intercultural capital could be used in two different ways: either waste it or accumulate capital. In this ability to adapt and develop lies the ingenuity of Finnish peasant.

My colleague Ilkka Kippola and I have named this as a functional doctrine of material work. It was aimed to be the main ideology of the Finnish ethnological programme. Practical goal was to preserve the working methods of peasants. It was important also in the national ideological context. Ethos and moral of independent landowner cultivator, that they understood had been the foundation pillar of Finnish society for centuries, is laid on base of, at first, on the co-operative spirit; secondly, on the humble functionality of traditional agricultural work; and thirdly, on respect of the results of that work. Vilkuna and Mäkinen understood that old culture is vanishing with modernisation process. That is the reason why for them "to preserve" meant actually preserving of the oldest possible method, especially the ones that where almost lost.

In the next few years Eino Mäkinen realised interpretation of Vilkuna's doctrine in ethnographic films. The first product was A boat out of Single Log, seven minutes long short film concentrating on process of skilled peasant artisans. This ingenious invention came abroad, but was soon developed in a manner that it made possible to conquer the wilderness in North. Vilkuna's code is that in a long evolution peasant tools have been refined to top quality products.

Mäkinen was ready to go under the skin of ethnography to catch the internalized ideals of peasant reality. In his set up these settlers were designed with clean, white linen dress to be able to present in live the doctrine of functional peasant work. All in all, this was needed to affirm for present audiences that with "showing and pulling out the values of ancient work and businesses, this would create in its persistent and functional expediency a background for demanding present." Mäkinen made similar set up later to Nyrki Tapiovaara's film "Juha", that is one of the most appreciated fiction film from 1930's in Finland.

As a production designer of Alvar Aalto, the most famous Finnish architect, Eino Mäkinen was able to create connection points between arts and crafts industry and doctrine of peasant work at the World Fair in Paris in 1937. Consequently, A boat out of Single Log made impact on Aalto, because it presented the roots of modern design. Mutual understanding found two years later a new forum at World Fair in New York, where Mäkinen adapted ethnographic pictures in designing Aalto's Finnish pavilion.

Architect's functionalist thinking, ethnologist's theory about beauty of functional work of peasant and a combining link created by a photographer found each other for a moment at the House of Finland, build to a biggest metropolis of world just before the Winter War started in November 1939.

In next three years Mäkinen had photographed with his Eymon camera with 30 meter cassette five films: Hay making in Hämeenkyrö, Making of tar in Somerniemi and a three parts of casque films about areas, where casque was used as a main cultivation method. These films were equipped with sound before 1938. Mäkinen was an analytic photographer. He did not waste film, he started with essential taking ethnographic photos and only after that he grasped economically the time dimension of ethnography with his film camera. His main idea was to capture "the changes of material in moving photographs." He once said in interview that he was not thinking of filming, but taking movable photographs.

In 1938, the film company was able to expand their repertoire, and Mäkinen went to film the Skolts, an orthodox Sami group, living at the border of Russia in Lappland. Because of the Winter War in 1939, this three-piece film plan was reduced to a single film, but Winter Life in Suonikylä is still an evidence of the possibilities of ethnographic filming. Winter time in Lapland is dark and winter conditions cold but the film group was able to use mobile generators to bring light to the area where electricity otherwise was only wishful thinking. But still the result was exactly how he described his method of photographing years later: "Ruff, strong contrasts, first overall view, then half close-up and the close-up". He understood the techniques of Vertovian montage and black-and-white photographing from his earlier master, Heikki Aho, who had studied in Germany.

Ethnology in Finland was committed to nationalist thinking. But its' core did not last the changes of the war. Ethnic carelianism, way of living as it in reality was, was a disappointment for all ethnologists in all of their idealism of Greater Finland during the Continuation War from 1941 on. Ethnographic programme was annulled to propaganda during the war years. Authors and journalists had their problems in adapting to the reality of life at Eastern Carelia, but the sad fact is that quality gave way to propaganda in those times. In folklore and in architecture some war time works remain valuable and acceptable even today, but in film ethnographic master pieces are very hard to find.

After the war, the ethnographic film programme had gone with the war wind. Documentary filming concentrated on reconstruction and to the housing the refugees. There was no room for ethnographic filming. From 1950's on the National Board of Antiquities began to rebuild a new programme. War time propaganda had been left, but certain nationalism was inherited from old programme. Agrarian working methods were still essential topic, but also milieus and landscapes of cultural scenery were analysed. This change is easily seen in Osmo Vuoristo's and Niilo Heino's film Sompio.

Many of the films were based on Vilkuna's and Mäkinen's texts: functional doctrine of material work was still acceptable. Now it played as an ideological foundation for a better future. This future had already been prepared during the centuries by work and artefact cultures of traditional free peasantry. Ingenuity of these peasant artefacts, practicality and economical thinking of peasantry with its hierarchies, competition and division of the spoils, created something that was crystallized in their work in 1943 and what was taken as such to Niilo Valonen's and Niilo Heino's film Salmon-weir in 1964: these company men who are building a salmon-weir will be, after long-time of collective work and living together "harmonious and decent citizens". This is how the way from centuries old tradition is cleared to everyday citizenship as natural self-evident truth as only an ideology can be.

Original sound films were destroyed at first in 1950's when professor Vilkuna edited original films with film company Suomi-Filmi. Films were turned to short films to be exhibited in cinema before long fiction film. Original sound negatives were destroyed at that process. That was not enough. Eino Mäkinen sold his original negatives to commercial TV-company in 1970's. Film company edited the originals and thus created TV-programmes with quality. But that destroyed what there was left. Mäkinen co-operated with research fellow Lauri Tykkyläinen in the Finnish Film Archive to restore what there remained to be restored.

©Jari Sedergren. Esitelmä Maailman elokuva-arkistojen liiton kongressin tieteellisessä symposiumissa, Ljubljana, Slovenia, 7.6. 2005.