Olen viime viikkoina istunut iltaa muutaman kymmenen opiskelijan kanssa jutustellen historian perusteista. Aina välillä teorian ja historian käytännön perinteen seurasta juttu livahtaa nykypäivän asioihin ja ilmiöihin.
Ja kyllä viime aikoina onkin riittänyt historian johdantokurssille sopivia esimerkkejä jokapäiväisestä historiasta, ts. kaikesta siitä, millä tavalla kohtaamme arkipäivässämme historian. Kyse ei ole vain niistä historian esityksistä, joita televisio, radio ja sanomalehdet meille taritsevat, vaan myös niistä kiinnostavista tilanteista, joissa historiaa nostetaan käyttöainekseksi nykypäivässä.
Erityisen kiinnostavia nämä tilanteet ovat silloin, kun kysymys on historiapolitiikasta eli siitä, miten historia otetaan politiikan käyttöön. Tämän päivän Helsingin Sanomia lukiessa tuntui siltä, että toimittajat olivat istuneet eilen luennolla, koskapa niin monia samoja asioita niillä selviteltiin. Hauskoja yhteensattumia - toivottavasti se tuntui samalta myös opiskelijoilta - siis se, ettei historiasta puhuttaessa aina tarvitse olla niin kaukana nykypäivästä ja sen keskusteluista.
Historian hyödyntäminen ei ole helppoa. Kun tasavallan taannoinen presidentti Urho Kekkonen yritti sysätä syytä talvisodasta Suomelle, kyse oli harvinaisen lipevästä diplomatiasta, jossa valhe oli ilmeinen molemmille osapuolille, mutta jossa historian totuudet ja objektiivisuudet katsottiin parhaimmaksi hylätä ulkopoliittisen nöyryyden alttarille. Historialle tieteenä se ei tehnyt hyvää. Ei myöskään politiikalle. Sielläkin historiaa on opittu käyttämään väärin.
Kokoomus on esiintynyt viime päivinä anteeksipyyntöpuolueena. Puheenjohtaja Jyrki Kataisen ja varapuheenjohtaja Henna Virkkunen ovat molemmat siirtyneet anteeksipyyntöjen linjoille historian väärinkäytön vuoksi. Sen se osoittaa, että historiapoliittinen argumentointi on amatöörille vaikeaa, eikä se ole helppoa historiallisten tölväysten ammattilaisellekaan.
"Toistaiseksi oppisitio on tarjonnut vain Otto Ville Kuusisen propagandahallituksen auttavaa kättä", lausahteli Jyrki Katainen Turun Sanomissa (3.2.2009). Vaikka "talouden talvisota" kelpasi vertauskuvaksi monille, opposition vertaaminen vihollisen perustamaan nukkehallitukseen oli lähes kakille liikaa. Anteeksipyyntö toi valtiovarainministerille lähes sympatiapisteitä ja jos joku ei heti rientänyt hieman liian pikaisesti tullutta anteeksipyyntöä symppaamaan, jäi kuulija/katsojalle vaikutelma verenhimoisesta oppositiosta, jolle ei riitä mikään.
Itselleni Kataisen käyttämä vertauskuva sinänsä oli mitä mainiointa propagandaa - tämänkaltainen
distortio antaa mahdollisuuden nähdä puhujan mieleen - lukuunottamatta sitä, että minulle jäi epäselväksi, pitäisikö tällainen maanpetoksellinen toiminta - johon siis demokraattinen oppositio näin vertautui - palkita lyijynapilla niskaan?
Samaan aikaan oikeistomme parhaat voimat etenivät myös toista linjaa. "SDP ja vasemmistoliitto ovat katkerien ihmisten puolueita", Henna Virkkunen totesi Kuukausiliitteessä vain pari päivää myöhemmin. (7.2.09) Tätä katkeruuden, köyhyyden ja kykenemättömyyden pukuahan vasemmistolle on sovitettu ja puolueet itse ovat keskittyneet ripottelemaan tuhkaa omaan päähänsä. Selvä
distortio tämäkin.
Vastustajan halveksiminen on useimmiten poliittinen virhe, sillä näitä sanoja lausuessaan puhujan sielu avautuu pohjamutia myöten arvioitavaksi. Tuskinpa näitä sanoja unohdetaan anteeksipyynnöstä huolimatta. Nuori poliitikko saa epäilemättä sieluunsa tai sen imagoon vamman, josta on vaikea pyristellä irti. Ehkä hän vaistomaisesti samastuu lisensiaattityönsä tutkimuskohteisiin ja käyttäytyy siksi juuri päinvastoin, korskeasti.
EDIT: Tämäkin vielä! Ministeri Lindénin
Alastomat työntekijät. (Uusi Suomi 12.2.2009)
