sunnuntaina, huhtikuuta 30, 2006

Meiltähän tämä käy

27 neliötä, pieni patja, 14-tuumainen korealainen matkatelevisio ja reilut viisikymmentä metriä kirjoja. Huoneiston ainoa esteettinen kohokohta keittiön pyöreä pöytä, jossa oli liina ja usein kukkia. Ruokana erilaisia italialaisia, pastoja ja spaghettia. Menin sinne Cay Sevonin väitöskaronkan (16.6.) jälkeen 1995. Vuorokausi oli vaihtunut muutamaa tuntia aikaisemmin.

Emme saaneet Kimmo Rentolan ja Tauno Saarelan kanssa taksireittiä selväksi, eikä äänestystulos kiinnostanut, pojat halusivat vasemmalle, minä suoraan eteenpäin. Niinpä jäin stadionin kohdalla pois, kävelin kauniissa kesäaamussa Nervanderinkadulle. Myöhemmin selvisi, että jäin sinne asumaan.

Oman vuokrasuhteeni Tapaninkylässä Vallesmannintiellä kävimme purkamassa heinäkuun lopussa. Huoneisto oli pölyttynyt puolitoista kuukautta, enkä ollut käynyt siellä kertaakaan. En ollut myöskään ilmoittanut asiasta vuokraisännälle, mutta kukapa poikamiehen kesälomista välittää.

Railakkaan pikkujouluajan jälkeen päätimme hankkia lapsen. Savolaispojille se tunnetusti ei ole ongelma ja Tampereen elokuvajuhlille maaliskuun alussa sain tietää puhelimitse - soitin siis Helsinkiin puhelinkopista [se on muinainen historiallinen ilmiö: lasinen koppi, jossa oli lankapuhelin, jota saattoi käyttää kolikolla] -, että lapsi oli tulossa. Ensimmäinen sanani oli ilahtunut: "Perkele!". Hieno homma!

Helsinkiin palattuani pähkäilin tilannetta hetken ja taisin vihjailla kumppanillekin. Vaikka maineeni ikuisena poikamiehenä oli vankka, päätin kosia. Sattui olemaan niin, että minulle oli lahjoitettu pullollinen Veuve Clicquot shampanjaa. Pistin sen jäähtymään, ja sopivan viileyden tultua tipautin itselleni polvilleni ja kosin aamiaispöydässä. Kävin kertomassa kantapöydässä Kuu Kuussa parillekin professorille aikeistani. "Älä ole hullu", he sanoivat yhteen ääneen. "Ei se kannata. Me tiedetään kun me on oltu naimisissa. Sä kadut sitä vielä." Tulevaa vaimoa varoitettiin useammalta taholta, ja vaihtoehtoisia kandidaatteja esiteltiin kuin sattumoisin yhtäkkiä yllättävän innokkaasti.

Menimme naimisiin 30.4.1996. Päivä oli niin hullu, ettei sitä kukaan uskonut. Siskon lahjoittamissa lahjalaseissakin on päiväksi painettu 29.4.1996.

Tänään voi siis juhlia hyvin mielin. Vaimolla on jo kymmenen vuotta ollut hyvä mies. Ja minulla "liian hyvä vaimo", kuten monet kaverini sanoivat kymmenen vuotta sitten kateellisena. On se kyllä liian hyvä. Muttei minulle.

lauantaina, huhtikuuta 29, 2006

Talonväki nukkuu, bloggari vain kukkuu

Perhe nukkuu, eikä itsekään jaksa kuin blogata. Vaimon ja lapsen palatessa uimareissulta minä olin valmistanut ruokaa. Porsaan ulkofilettä uunissa paistettuna. Tein kyllä kastikkeenkin (epäortodoksista: lientä uunista, punaviiniä, makeaa mangochutneyta, kermaa ja rosmariinia), mutta hauskaksi yllätykseksi osoittautui sekoitus, jota tamperelaistuva tuttavapariskunta tekee naudan kielelle. Öljypohjainen seos, jossa on runsaasti tuoretta persiljaa, valkosipulia ja kapriksia. Kokeilkaapa päällystää pöydässä sillä hyvin grillattu porsaanfileviipale. Se on hyvää.

Keitimme perunat, kuorimme ja laitoimme palasiksi leikattuna uuniin pinnoittumaan kerman, valkosipulin ja kevyen pippuripläjäyksen kanssa. Siihenkin voi ripotella persiljaa päälle, jos väreistä pitää. Juomana italialaista Nebbiolo punaviiniä, salaattina tomaattia, mozzarellaa ja basilikanlehtiä eikä tästäkään tarvitse jättää kevyttä pippurisilausta pois. Valkoviinietikka on parasta nestettä sille, balsamiviinietikka hyvää sekin.

Ehkä se on vapun alkua. Tai sitten huomisen 10-vuotishääpäivän.

Kylmän sodan kuumat lähteet

Sain sitten lähetettyä käsikirjoituksen kustantajalle. 450 liuskaa. Nimihakemisto 28 liuskaa. Kun sivulle mahtuu 50 nimeä, on siinä siis mainittu noin 1400 henkilöä. Elokuvien määrä on tekeillä olevan hakemiston mukaan suurempi. 50 x 52 = 2600 elokuvaa.

Kirjan nimi on Taistelu elokuvasensuurista ja sovittu ilmestymispäivä 8.6.2006. Saatavina sen jälkeen hyvinvarustetuista kirjakaupoista. Ne joissa sitä ei ole, eivät ole hyvinvarustettuja. Paitsi jos ne myydään loppuun... [Kai te ymmärrätte nauraa kätkättää tässä kohden noitamaisesti.]

Alkusanat pitäisi vielä rustata - luonnos on jo olemassa - ja lähdeluettelo laittaa kuntoon. Englanninkielistä tiivistelmää en taida jaksaa enää tehdä, mutta muutaman sivun tiivistelmä journalisteille olisi paikallaan. Muutenhan niiden pitäisi lukea koko kirja. [Tämä siis vielä enemmän vappusiman ja -huiskan nimissä kätkättäen.] [Nämä sulkulausekkeet oikeana minänä eikä blogin kirjoittajana ovat tosi käteviä.] [Vaikka aina välillä niihin näyttää kehittyvän selittelevää makua.] [Puhumattakaan siitä, jos se oikea persoonallisuus saisi vallan.] [Alkaisi elää omaa elämäänsä.] [Sivujuonesta tulisikin pääjuoni.] [Ja asia alkaisi harhailla.] [Onneksi niin ei tapahdu.]

Kirjoitan siitä sitten erillisen artikkelin, vaikka se voikin kyllä painottua enemmän poliittiselle osastolle. Minulla on nimittäin lupaava kutsu mennä luennoimaan aiheesta Islantiin, Reykjavikiin. Keväällä 2007 järjestettävän suuren kansainvälisen kylmän sodan seminaarin teemana on tällä kertaa kulttuuri. Siihen elokuvasensuuri natsaa aika hyvin, joten kylmän sodan kuumat lähteet pitää kokea.

Ei hirveästi helpota. Mutta polla lyö mukavasti tyhjää. Eiköhän panna vappuhuiska heilumaan!

torstaina, huhtikuuta 27, 2006

Eurovisio

Eurovision laulukilpailut lähenevät. Mutta mikä on Eurovisio? Sen selvittämiseksi on lähdettävä hieman kauempaa. Euroopan yleisradioliitto (EBU) on vuonna 1950 perustettu voittoa tavoittelematon radio- ja televisioyhtiöiden ammatillinen liitto. Sen kotipaikka on Sveitsin Geneve. EBUn tavoitteena on sen sääntöjen mukaan palvella jäsentensä etuja kuvaohjelmia koskevissa kysymyksissä sekä oikeudellisissa, teknisissä ja muissa kysymyksissä. Erityisesti sen tehtävä on edistää radio- ja televisio-ohjelmien vaihtoa. EBUn on sääntöjensä mukaan edistettävä kaikkia muitakin yhteistyömuotoja sen jäsenten välillä ja muiden yleisradioyhtiöiden tai niiden ryhmittymien kanssa sekä avustaa sen varsinaisia jäseniä neuvotteluissa tai neuvotella itse niiden pyynnöstä niiden lukuun.

Eurovisio puolestaan on Euroradion ohella järjestelmä, jonka välityksellä EBUn varsinaisten jäsenten välinen ohjelmien vaihto pääasiallisesti tapahtuu. Se perustettiin vuonna 1954. Sen avulla toteutetaan olennainen osa EBUn tavoitteista.

Eurovision ensimmäiset lähetykset viitoittivat suunnan. Vuonna 1956 lähetettiin Monacon prinssi Rainierin häät Grace Kellyn kanssa. Uutisvaihto EBU:n televisiojäsenten kanssa aloitettiin 1958. Vuonna 1961 saatiin ensimmäinen suora lähetys Venäjältä, kun Eurovisio välitti kosmonautti Juri Gagarinin paluun avaruudesta maan pinnalle. 1962 taivaalle singottiin Telstar, jonka avulla voitiin luoda linkki Eurovision ja Yhdysvaltojen välille. Sitä kautta Eurooppaan välitettiin mm. presidentti JOhn F. Kennedyn hautajaiset. Vuonna 1969 lähetettiin pisin Eurovision lähetys. Se tulikin sitten jo kuusta. Onko seuraava virstanpylväs Mars?

EBU:n Eurovisio-sivulta löytyy videolinkki Eurovision historiaan. Video on 16 min 25 sekuntia pitkä.

EBUn säännöissä sanotaan: "Eurovisio on EBUn järjestämä ja koordinoima televisio-ohjelmien vaihtojärjestelmä, joka perustuu jäsenten sitoumukseen tarjota toisilleen vastavuoroisesti [--] niiden kansallisella alueella järjestettyjä urheilu- ja kulttuuritapahtumia koskevia aineistojaan siltä osin, kuin ne mahdollisesti kiinnostavat muita Eurovision jäseniä mahdollistaen näin sen, että jäsenet yhdessä tarjoavat kansallisille katsojakunnilleen korkealaatuista palvelua näillä aloilla."

Eurovision jäseniä ovat nykyisin EBUn varsinaiset jäsenet sekä näiden jäsenten yhteenliittymät. Kaikki EBUn varsinaiset jäsenet voivat osallistua järjestelmään, jonka puitteissa hankitaan yhteisesti esimerkiksi kansainvälisten urheilutapahtumien Eurovisio-oikeuksiksi kutsuttuja televisiointioikeuksia ja jaetaan ne, minkä lisäksi jaetaan myös niihin liittyvät kustannukset.

Tämän rautaisen tietoannoksen jälkeen voimmekin siirtyä pääasiaan - emme suinkaan tällä kertaa siinä mielessä kuin Hiski Valentin Vaalan elokuvassa Kaikki rakastavat (1935). [Tähän ei edes PA pysty. Heitää referenssin, jota kukaan ei tajua, vain jotta saisi hihitellä itse.]

Olkaapa hyvä. Aftonbladet tarjoaa yksitoista tämänvuotista Euroiskelmää. Suomen edustaja Lordia on muutenkin haastateltu laajasti lehdissä. Kysyttäessä mikä olisi biisin nimi, jos Lordi esiintyisi yhdessä Ruotsin edustajan Carolan kanssa, vastaus oli "Latex meet Botox". Ruotsalaiset ovat muuten tekemisissä tavalla tai toisella ainakin Maltan, Viron, Belgian ja Sveitsin kappaleiden kanssa.
Euroviisubiisejä 11 kappaletta

keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006

Blogistanin tietotoimisto tiedostaa

Sedis Zedis kyyrötteli blogiasiaintoimistonsa parvekkeella. Se sijaitsi verrattain näkyvällä paikalla ja ilmiantajia oli liikkeellä pilvin pimein.

Tuokin ohimenevä taksi saattoi blogata, vaikka uusi kiitelty taksilaki sen heitä vaitiolovelvollisuusvaatimuksellaan kieltääkin, naapurista hän oli jo melkein varma, sillä siellä naurettiin valtoimenaan, eikä kukaan ohikulkijoistakaan ollut luotettava: kuka tahansa saattoi v-blogata tai podcastata, vaikka näennäisesti olikin aivan viattomalla pikkupikkukävelyreissulla kauniina kevätiltana ja antoi pikku Brutuksensa jättää jätöksiä naapurin pihamaalle ja aitanpolulle.

Mutta nämä eivät olleet pahinta. Yhteiskunta oli muuttunut. Aiemmin Sedis Zedis oli menettänyt yöunensa vain samasta syystä kuin muutkin bloggaavat porvarit. Yöunen varastivat Zhirinovskin laskuvarjojoukot, muu Neuvostoliitto ja viides kolonna. Mutta sen jälkeen, kun Helsingin kaupungin terveysfasismivirasto julisti sodan tupakoitsijoita vastaan, tilanne oli sitäkin pahempi. Kylmässä sodassa kun ei oikeastaan pitäisi ampua, kun ne ovat kuuman sodan tehtäviä. Ja nyt ammuttiin periaatteessa omia. Helsingissä oli sisällissota.

Tupakasta ei ollut pula. Kaupat pullistelivat sitä. Muista EU-maista itse ainetta virtasi maahan. Tupakansytyttimiä, tulitikkuja ja tuhkakuppeja myytiin lailliseen verolliseen hintaan joka puolella. Vain tupakan ja piipun polttaminen oli kielletty. Jopa juristit arvostivat sitä kieroutta, jolla tämä oli saatu aikaan. Ulkoilman ja hapen julistaminen vain tupakoimattomien oikeudeksi oli ollut nerokas vihreä aloite, johon koko fasistijuntan oli helppo yhtyä.

Sedis Zedis oli joutunut ongelmiin, sillä hänen bloginsa yläkulmassa oli valokuva, jossa näkyi palava savuke. Se ei ollut suussa, mutta se ei estänyt hallintotuomioistuinta julistamasta fatwaa, jonka ylimpänä oikeusasteena toimiva Helsingin kaupungin terveyslautakunta siunasi kädet ristiin pannen. Etsintäkuulutuksena toimi Sedis Zediksen blogin valokuva. Sen kuka tahansa kämmentietskan haltija sai eteensä parissa sekunnissa. Sen jälkeen vain soitto tupakkapoliisille ja kas, miestä vietiin. Äidit supisivat lapsilleen pamputuksen ja käsirautojen laittamisen jälkeen: "Katso, noin jalat laahaavat miestä viedessä. Se on ihan oikein. Mies oli tupakoija. Vaan maistuukohan enää tuon pamputuksen jälkeen?"

Ensimmäisen vaiheen Sedis Zedis oli kestänyt hyvin. Varhaisen kieltolain aikana ennen täysiin ravintoloihin tuli yllättäen tilaa, jossa käydä soittamassa kännykällä - tämä oli siis ennen kuin lounasaikana soitetut puhelut kiellettiin eikä työaikana saanut enää puheluita tehdä. Salapuhelimet olivat yleistyneet, kun omiin puhelimiin asetettiin ns. työnantajahälytin. Oman puhelimen käytöstä työaikana rangaistiin varoituksella. Kolmesta tulos oli ulos.

Työnantaja oli tietysti antanut puhelimen käyttöön, mutta sitä kuunneltiin. Sähköpostirajoitukset oli ollut helpompi tehdä, niiden seuraaminen oli kirjattu lakiin, jossa kerrottiin työpaikkaesimiesten perusoikeuksista. Työntekijäoikeuksia ei edelleenkään ollut, ne oli tuomittu sosiaalidemokraattisiksi haihatuksiksi.

Kaikkea ns. työnantajaoikeuksien lakiin ei saatu kirjatuksi. Siksi vessassa ja vesipostissa käyntioikeutta halutaan nyt rajoittaa tapahtuvaksi vain työntekijän omalla ajalla. Vesilasin sai tilata automaatista vain ihon alle asetettavan kellokortin avulla. Sama koski vessan ovea, joka toimi vain kellokortilla. Työnantaja saattoi vähentää näin käytetyn yksityisajan työajasta.

Työpaikan ulkopuolella oli vielä pari oikeutta, joita kansa käytti salaa hyväkseen. Ravintoloissa kännykkäpuheluita sai vielä tehdä, varsinkin kun tupakoimattomien puoli oli aina tyhjä. Ainoa ongelma oli istuinpaikan saaminen: kaikki tupakoimattomien puolen tuolit oli kiikutettu aina tupakointipuolelle.

Mutta eipä aikaakaan, kun sosiaalisfasismiministeriö oli kieltänyt senkin. Tuoleja ei saanut enää viedä tupakoijien puolelle ja tupakointipuolen tuoleihin oli asennettu nasta. Tämän jälkeen vain opettajat saattoivat enää polttaa tupakkaa ravintoloissa, mutta opettajien ravintolassakäymiskieltoa suunniteltiin jo useammassakin ministeriössä.

Ravintoloiden onneksi työpaikkojen ja julkisen kännykkäsoittelun kielto toi niihin asiakkaita. Vaikka koko muu maa oli saatu polvilleen hallitusohjelmaksi julistetun kieltopolitiikan avulla, ravintolat selvisivät aina. Ne olivat kuin kissa matkalla pilvenpiirtäjän katolta alas asfaltille.

Vasta tupakoinnin kieltäminen kokonaan ravintoloissa oli eskaloinut tilanteen sisällissodan partaalle. Salakapakoita vastaan koulutettiin ns. Elliot Ness Karhukopla, joiden väkivallankäyttöoikeudet määräytyivät terroristilakien mukaan. Työpaikoille oli asetettu työpaikkatupakointipoliisi, tuttavallisesti vain tukapo, joka haistoi työntekijöiden henkeä, valvoi työpaikan henkeä salakatselulaitteistolla ja sai rangaista välittömästi ennen tupakkavieroitukseen lähettämistä. Nämä kolmen kuukauden pakkosiirtolat sijaitsivat yleisesti ydinvoimalatyömaiden lähistöllä.

Tupakoivat ulkomaalaiset karkotettiin maasta ja heidän passiinsa tehtiin merkintä tupakointirikoksesta. Heiltä otettu biotunniste esti heitä palaamasta maahan, ellei heillä ollut oman maan terveysfasismiministeriön antamaa todistusta läpäistystä vieroituskurssista. Ongelmaksi oli tullut se, että monissa maissa näitä todistuksia sai ostaa mustasta pörssistä, eivätkä kaikkien maiden terveysviranomaiset olleet fasisteja - he saattoivat ottaa lahjuksia.

Ministeriö oli joutunut tekemään vain muutaman poikkeuksen kieltolakiin. Yli viidentoista sentin sikarit oli sallittu "kansallisen turvallisuuden ja taloudellisen menestyksen" nimissä. Niitä saivat pitää hallussa ja polttaa vain kauppa- ja teollisuusministeriön lisensioimat talousmiehet ja erityistä teknologista tietoa hallussa pitävät henkilöt, kuitenkin vain ne, joiden kuukausitulot ylittivät 10 000 euroa. Kuubalaiset sikarit oli tosin kielletty, sillä Osaman pidätyksen jälkeen globaaliksi ykköskohteeksi oli tullut sikaria poltteleva Fidel, joka oli satavuotispäivänään polttanut julkisesti suorassa televisiolähetyksessä 27 sentin sikarin suurella mielihalulla.

Sedis Zediksen salatupakka alkoi olla lopussa. Sireenien ääntä ei kuulunut, oli yleinen lomapäivä ja kaupungin asettamat tark'ampujat eivät ehkä olleet valveilla juhlittuaan eilen ministerin syntymäpäiviä.

Syvä henkeenveto vielä lopuksi. Ja silloin... Ei yskää... Ei yskäisyä... Ei ysk

tiistaina, huhtikuuta 25, 2006

Shit happens

Nyt meni silmä.

Verisuoni poikki. Aurinkoa, hiekkaa, siitepölyjä ja parikymmentä tuntia ruudun tuijotusta. Ilkeän väristä tuo veri silmän valkuaisessa.

Minulle uusia blogeja: Nimimerkki Liekkiön Valheiden takoja ei pääse asiaansa, mutta on silti ihan cool. Nimimerkki Simppelin Simppeli elämä on juuri aloittanut eikä siitä vielä tiedä. Hauska nimi eikä näytä tarkoittavan luonnonmukaista. Enkä lakkaa mainostamasta Vuosisatamme päiväkirjaa, virilioviritystä. Mutta onko se lakannut - yli viikon tauko jo!

Diogenes taitaa olla minun makuuni vähän liian "raju" tai "repivä", vaikka on siellä oivalluksiakin sekä huvittavia hetkiä.

maanantaina, huhtikuuta 24, 2006

Eno proudly presents

Sisko näyttää saaneen aikaiseksi eilen (klo 10.22 aamulla) muutakin kuin vain sen kasvatustieteen maisterin tutkinnon, jota oululaisessa lehdessä samana päivänä mainostettiin. Onnittelut molemmista.

Tervetuloa perheellisten akateemisten joukkoon! Jo töräytetään trumpetilla onnea isällekin, jolla lienee oma osuutensa maailman tapahtumissa.

Mä oon ihan varma, että tämä hellyttää teidät kaikki.

Viikonlopun jälkeen

Viikonlopun Maunu Kurkvaara-seminaari oli menestys sekä taiteellisesti että taloudellisesti. Väkeä ilmaistapahtumassa oli satakunta. Elokuviinkin katsojia riitti lähes saman verran, joten tapahtuman yhteenlaskettu kävijämäärä (2 seminaaria + kolme elokuvaa) oli varmaankin 400 ja 500 välillä. Järjestäjille onnittelut.

Ohjaaja esiintyi vapautuneesti, eri puolia töistään avaten, hieman hämmentyneen tyytyväisenä tilanteessa, jossa nuoret tutkijat kyselivät hänen töistään tarkkuudella, johon hän ei itse vuosikymmenten jälkeen enää kyennyt. Kurkvaara totesi, ettei hän ole katsonut elokuviaan noiden aikojen jälkeen. Ja sanoi, ettei niitä katsonut silloin kovin moni ja vielä senkin, että juuri siksi piti ilahduttavana käsillä olevan tilaisuuden runsasta yleisömäärää.

Kurkvaaran keskeiset aatehistorialliset teemat pasifismi, (taiteilijan, ihmisen) vapaus ja onnellisuuden mahdollisuudet (ja valinnan vaikeus), elementit, meri, veneet, saaret, kaupunki ja arkkitehtuuri tulivat keskusteluissa hyvin esille molempina päivinä.

Itse esitin keskustelussa kysymyksen musiikista, joka ei visuaaliselle ohjaajalle ollut kovin tärkeä, vaikka hän sanoi antaneensa joskus sille tilaa niin, että se on kuvan kanssa jopa ristiriidassa. Musiikki ei kuitenkaan rytmitä, eikä ole leikkausprosessin oleellinen kannustaja, ehkä jopa päinvastoin. Musiikin tekijä, esim. Usko Meriläinen, sai toimia melko vapaasti. Kurkvaara huomautti, että näistä asioista häntä on neuvottu, mutta hän ei ole niistä välittänyt.

Kurkvaara puhui avoimesti myös eksplitaatioteemoista. Hän puhui laskelmoinnista, jopa pinnallisuudesta joidenkin elokuvien tiettyjä osia kohtaan. Näitä olivat selvimmin Autotytöt ja Raportti eli balladi laivatytöistä, vaikka kyllä esimerkiksi alastomuuden käytössä pyrkimystä tähän oli muissakin elokuvissa, mitä hän ei kiistänyt.

Teattereihin piti saada yleisöä. Autotytöt-elokuvaa levitettiin Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden kautta. Särkkä oli alkanut ihmetella elokuvan nimeä, joka oli silloin Tytöt. "Tytöt, tytöt", Särkkä maisteli. "Mikä nimi se sellainen kuin Tytöt on?" "Se on työnimi. Nimeksi tuleekin Autotytöt", Kurkvaara oli lasketellut liukkaasti. Särkkä riemastui: "Olisitte heti sanonut. Miksi ette sanonut sitä aikaisemmin? Asia on selvä, kyllä tämä voidaan panna levitykseen." Kurkvaara oli tähän todennut helpottuneena, että olisitte varastaneet nimen, jos hän olisi sen aikaisemmin kertonut.

Kielletty kirja oli se elokuva, josta hän odotti sensuurin tuomiota, olihan teos kytköksissä Hannu Salaman tuonaikaiseen jumalanpilkkaoikeudenkäyntiin. Sensuuri oli kuitenkin jo liberalisoitunut, minkä hän halusi panna Jerker A. Erikssonin piikkiin, eikä ongelmia syntynyt - elokuva sai elokuussa 1965, siis ennen Erikssonin puheenjohtajakautta, K16-ikärajan, jota ei voi pitää sille korkeana.

Vaikka Kurkvaaran käsittelytapa läheni ajoin eksploitaatiota, eikä hän ollut "mikään sosiologi", kuten hän sanoi, aiheiden käsittelyssä oli aina muutakin, jotain syvempää. Siinä oli yhteiskuntakritiikkiä, sanomaa aina siihen saakka, että hän sanoi pitävänsä itseään aika ajoin lähetyssaarnaajana. "Siksi tuhosin lyhytfilmini", hän sanoi hymyillen. Näiden esiteltyjen teemojen joukossa oli poliittista ainesta, mutta enemmän ehkä oli kyse valistuksesta. Kulttuurista, sivistyksestä ja jostakin sellaisesta, mitä se tavallinen katsoja ei muuten tulisi hankkineeksi kovinkaan helposti.

Varhaisempien elokuvien yhteydessä esille tuli myös yhteistyö T. J. Särkän kanssa, joka väliin oli toimiva, väliin epäselvempi. Kävi ilmi, että Särkkä oli suunnitellut häntä ohjaajaksi Jalmari Finnen historialliseen kansankomediaan perustuvaan elokuvaan Pitkäjärveläiset. Kokenut Wilho Ilmari, jota Särkkä piti teatterimiehenä, sen sitten ohjasi. Kurkvaara oli ehtinyt epävarmassa työtilanteessa hakeutua Suomi-Filmille studiopäälliköksi, mikä aiheutti Särkässä tietysti voimakkaan reaktion.

Ensimmäisenä päivänä nähtiin Rakas..., toisena ensin Yksityisalue ja Meren juhlat, eräänlainen trilogia.

Näihin elokuviin pitää palata joskus. Odotellaan nyt nuoren tutkijapolven uutta läpivalaisua ensin. Katsotaan, mitä he saavat aikaan. Itse lähtisin katsomaan niiden uutta tulkintaa kahdelta suunnalta. Niiden edustaman filosofian ja toisaalta juuri ohjaajan kieltämän, eli sosiologian ja siihen liittyen keskiluokkaisuuden näkökulmasta. Tämän voi sanoa rauhassa ääneen täällä blogissa, sillä nuoret eivät näihin teemoihin tartu tikullakaan.

sunnuntaina, huhtikuuta 23, 2006

Älymeemi

More Scientific
You have:
77% SCIENTIFIC INTUITION and
70% EMOTIONAL INTUITION


The graph on the right represents your place in Intuition 2-Space. As you can see, you scored above average on emotional intuition and well above average on scientific intuition.Your scientific intuition is stronger than your emotional intuition.



Your Emotional Intuition score is a measure of how well you understand people, especially their unspoken needs and sympathies. A high score score usually indicates social grace and persuasiveness. A low score usually means you're good at Quake.

Your Scientific Intuition score tells you how in tune you are with the world around you; how well you understand your physical and intellectual environment. People with high scores here are apt to succeed in business and, of course, the sciences.

Try my other test!
The 3 Variable Funny Test
It rules.


[Via Merten]

Matkakuume II

Vaikka kevät näyttää koittavan Helsingillekin, matkakuume nostaa taas päätänsä. Aivan viattomasti aamukahvia latkiessa silmä iskeytyi unkarilaisen lentoyhtiön tarjoukseen kahdesta kaupungista yhdellä hinnalla. Siinä on mahdollisuus pysähtyä meno- tai paluumatkalla johonkin kaupunkikohteeseen myös Budapestiin.

En ole käynyt koskaan Sofiassa. Jos menisi neljäksi viideksi päiväksi sinne ja pysähtyisi Budapestissä kolmeksi päiväksi paluumatkalla Suomeen. Kevätmatkana se voisi olla mukava pyrähdys uusiin kulttuureihin. 328 euroa maksavat lennot edestakaisin veroineen tätä reittiä. Sama Prahan kautta tsekkiläisellä yhtiöllä 293 euroa eli kymmenyksen halvempi. Puolalaisella lentoyhtiöllä Varsova + Sofia olisi sitten jo kalliimpi, 397 euroa.

Prahassa olisi kiva käydä uudestaan, mutta olin siellä marraskuussa. Ja tietysti olisi hienoa pistäytyä Varsovassakin, jossa olen ollut viimeksi 1989!. Mutta Budapest on jäänyt kokonaan väliin.

Olin kyllä aikanaan taas kerran Wienissä ja suunnittelin matkaa Budapestiin, mutta minulla oli huono tuuri joutua kovaotteisen lipuntarkastajan käsiin juuri ennen maasta poistumista. Matkalipuntarkastaja viivytti minua niin paljon ennen asemalle saapumista, että myöhästyin Budapestin junasta.

Ja koska tarkoituksenani oli ollut ampautua Budapestiin parin edellispäivänä tapaamani suomalaistytön seuraan, koko matka peruuntui, kun myöhästyin. Hyppäsin seuraavaan junaan, joka vei Belgradiin, mutta sieltä jatkoin nopeasti Ateenaan, yhteen eurooppalaisista mielikaupungeistani.

Liekö kevään vikaa, mutta muisteluttaa. En edes muista tyttöjen nimiä, muistaakseni he olivat Lahdesta, mutta jotenkin törmäsimme kaupungilla ja tutustuimme. Lähdimme käymään Wienerradissa, jota näyttävät kutsuvan mieluummin nimellä Riesenrad.

Maailmanpyörän lähtiessä nousuun huomasin, että toinen tytöistä otti minua kädestä kiinni. Yllätyin positiivisesti, jos asian haluaa neljännesvuosisadan jälkeen ilmaista neutraalisti. Mutta kohta jo ihmettelin, kun hän alkoi puristaa kovemmin. Hetken kuluttua hänen kyntensä kaivautuivat syvälle kämmeniini. Kun katsoin kiinninaulattuja käsiämme, näin hänen valkeat rystysensä. Se oli luja puristus. Tuijotin tyttöä ihmeissäni, sillä vastaan heijastuivat vain kalmankalpeat kasvot ja aukirevähtäneet silmät. Lopulta tajusin, että hän pelkäsi kuollakseen korkeita paikkoja. Oli aika tarjota turvallista kainaloa loppukiepsahduksen ajaksi. Se on muuten yllättävän pitkä, ehkä jopa muutamia kymmeniä minuutteja. Maisemista ei siinä paljon mieleen jäänyt: itse asiassa näen asiaa ajatellessani silmissäni elokuvan Kolmas mies. Ja sitten minä myöhästyin Budapestin junasta...

Kun asiaa makustelee, huomaa ettei Bulgariasta tiedä juuri mitään. Siellä on noin kahdeksan miljoonaa asukasta, joka on muuten miljoona vähemmän kuin vuonna 1985. Oliko siellä joku turkkilaisten vastainen kampanja silloin? Sen muistan siitä, että painonnostajia siirtyi Bulgariasta Turkkiin.

Asia täytyy panna pikaiseen harkintaan, sillä aikaa on vain kesäkuun ensimmäisen viikon loppuun. Sitten on taas vakavampaa tekemistä. Yksin matkustaminen on tietysti keljua. Mutta nyt ei taida muu auttaa.

lauantaina, huhtikuuta 22, 2006

Nuorten ranki

Päivän mielenkiintoisin juttu Hesarissa (HS 22.4.2006, D10) oli Nuorten postissa. Nimimerkki Sunrise 92 kertoi nykykoulun arvojärjestyksen (pääkaupunkiseudulla).

Kaikki tytöt voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Pissiksiin, taviksiin ja jätöksiin. Pissiksillä on piikkikorkokengät ja ne polttavat tupakkaa. Tavikset on kauniita, hyväkäytöksisiä ja saavat todistuksiin numeroita erinomaisen ja hylätyn välillä.

Jätöksiin kuuluvat nörtit ("koko ajan tietsikalla, osallistuu shakkikerhoon, lukee koko ajan ja on isot silmälasit" määritteli tytär), hike ja hylkiö.

Hylkiön nyt arvaa, mutta mikä on hike? Onko se sama kuin hikari tai hikipinko eli pinko?

Pojat jakautuvat myös kolmeen. Kovikset ja söpöt muodostavat suuresta julkisuudesta nauttivat ryhmäkunnat. Kun he lähestyvät, jätökset luovuttavat paikkansa suosiolla.

perjantaina, huhtikuuta 21, 2006

Niitä näitä perjantaina

Torstai toivoa täynnä. Mutta entäs perjantai? Ylärivin poskihampaan ien taitaa olla tulehtunut. Turvotusta, kun parikymmentä vuotta sitten paikatun hampaan rakenne alkaa sortua reunoilta ja syntyy hankausta. Ja viikonloppu tulossa. Nämä eivät koskaan tapahdu maanantaina. Ärsytystä perjantaina ja täysi tuska sunnuntaina on kaava, jota hammaskivut noudattavat. No eipähän ole matkakuume mielessä.

Elokuva-arkiston maakuntasarjojen rakentajat ovat Helsingissä kokoustamassa. Heidän ja meidänkin työnsä tuloksia voi katsoa Joensuussa, Jyväskylässä, Lahdessa, Oulussa, Rovaniemellä, Tampereella, Turussa ja Vaasassa. Käytännössä SEA siis järjestää lähes tuhat elokuvaesitystä vuodessa. Näistä noin sata Helsingin ulkopuolella. Vaikka suosio on ihan kohtuullista, esitykset eivät ole tupaten täynnä juuri missään: ovien ulkopuolelle ei tarvitse jäädä, mitä ihmettelen suuresti. Ihan hyviä sarjoja, katsokaa vaikka esimerkiksi Oulua.

Ja meillä Helsingissä, Orionissa, Eerikinkatu 15 tänään perjantaina 21.4.: klo 17:00 · Ousmane Sembene: MOOLAADÉ - SUOJELUS, klo 19:15 · Jacques Becker: GOUPI MAINS-ROUGES, klo 21:00 · Dziga Vertov: ENTUSIASMI.

Eilen sain tekstiviestin. Oulussa asuvan siskon gradu hyväksytty (muistaakseni magna) ja uusi kasvatustieteiden maisteri on syntymässä. Lähetin onnittelutekstarin ja kehotin tekemään väitöskirjan.

Mutta sitä ennen taitaa syntyä jotain muuta. Ja minusta tulee kolmannen kerran setä. Ellen väärin muista, ajan piti olla jo. Mutta vappumarssille uusi lapsi varmaan ehtii, vai mitä sisko?

torstaina, huhtikuuta 20, 2006

Pullaa ja kahvia

Elokuva-arkisto vieraili tänään ensimmäistä kertaa kautta aikojen Valtion elokuvatarkastamossa.

Ihmisten esittäytyessä erilaisia yhteistyökuvioita vuosien varrella henkilöstön kesken löytyi varsin paljon ja ihmiset muistivat punastella sitä, kuinka pitkään he itse asiassa ovat erilaisia tehtäviä hoitaneet, vaikka välillä oli muuallakin käyty maailmaa katsomassa.

Mutta instituutiotasolla vierailuja ei ollut aiemmin tehty. Nyt on ja tarkastamo kutsuttiin samalla lähitulevaisuudessa vastavierailulle. Mutta sitä ennen molemmat olivat tekemässä kevätretkeä: Tallinnaan. Ei sentään sattunut samalle viikolle.

Koska matka ulkomaille on aina virallista puuhaa, lupauduin pitämään parin tunnin teoreettisen esitelmän jostakin sopivan vaikeasta teemasta menomatkalla.

Joku tosin ehdotti, että minun pitäisi laulaa se.

keskiviikkona, huhtikuuta 19, 2006

Maunu Kurkvaaraa

Tänään tulee klo 17 Ei enää eilispäivää, mutta tässäpä viikonlopun programmi.

TERVETULOA VIETTÄMÄÄN MAUNU KURKVAARA –VIIKONLOPPUA ELOKUVATEATTERI ORIONISSA 22.-23.4.2006

Suomalaisen uuden aallon elokuvan tienraivaaja Maunu Kurkvaara täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Tämän kunniaksi Suomen elokuva-arkisto esittää
Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) ohjaajan elokuvien retrospektiivin 19.4. alkaen. Harvoin nähtyjen elokuvien lisäksi Orionissa on nyt mahdollisuus nähdä myös itse ohjaaja, joka saapuu 22.–23.4. vietettävän Kurkvaara-viikonlopun kunniavieraaksi. Viikonlopun aikana näytetään myös Kurkvaaran arvostettu
elokuvatrilogia Rakas..., Yksityisalue ja Meren juhlat.

Kurkvaara-viikonlopun ohjelma:

LAUANTAINA 22.4. kello 13 Kurkvaaran aika -seminaari. Seminaariin vapaa pääsy

"Ihmisen vankilat ja vapaudenkaipuu". Ohjaajan tuotannosta alustaa tutkija Martti-Tapio Kuuskoski.

Paneelissa Kurkvaaran merkityksestä keskustelemassa elokuvantekijät Timo Linnasalo, Petri Rossi ja Mika Taanila sekä tutkijat Ilkka Kippola ja
Laura Lindstedt. Keskustelua vetää Eero Tammi.

Kello 15.30 Maunu Kurkvaara: Rakas... (1961)

SUNNUNTAINA 23.4. kello 13 Vieraana Maunu Kurkvaara
Ohjaajaa jututtavat Martti-Tapio Kuuskoski & Laura Lindstedt. Valkokankaalla lyhytelokuva Kaupunki (1957) sekä muita elokuvanäytteitä. Keskustelutilaisuuteen vapaa pääsy.

Kello 15.15 Maunu Kurkvaara: Yksityisalue (1962)
Kello 16.45 Maunu Kurkvaara: Meren juhlat (1963)

"Nimiä, numeroita, kortteja; kaavakkeita, lajittelujärjestelmiä, hakemistoja. Lokero, numero, kortti – sinä olet siinä, ihminen."

- Maunu Kurkvaara, Kaupunki

Matkakuumeen oireita

Minnehän sitä menisi? Pitäisi varmaan pistäytyä jossakin, sen verran on matkakuumeen oireita. En tiedä, ehdinkö minnekään tässä kuussa, mutta ensi kuussa ainakin.

Tallinnaan olen menossa muutenkin käymään, muistaisi vain varmistaa milloin, ja Pietariin kesällä ainakin pistäytymään. Mutta eivät ne tuommoiset matkakuumetta poista. Pidemmälle pitäisi päästä. Lomaakin olisi jäljellä, kun vain saisi nuo kirjoitushommat alta pois.

Tässäpä kuva viime marraskuulta. Laskeutumassa Prahan linnan alueelta kantakaupunkiin sumussa. Kuvan otti vaimo, jonka kanssa muuten tulee 10-vuotta aviossa juhlintaan vapun aattona. On se surkea hääpäivän valinta. Mutta silloin se tuntui ihan mukavalta vitsiltä. Eivät siis häät, vaan hääpäivä.

Vihkivä virkamies oli väsynyt, mutta parihenkinen todistajakaarti sitäkin iloisempi. Kaupungilta haalimme vastaantulijoita häälounaalle, joka oli Eliten tavallinen vapunaaton lounas seisovasta pöydästä. 20 henkeä oli lopulta paikalla, jotkut kännykällä hälytettynä, joillakin oli ollut vihiä päivää paria aikaisemmin. Siitä tuli muutamaksi vuodeksi traditio. Muutettuamme Etu-Töölöstä pois vuosittaista lounastapaamista ei enää jatkettu.

Lounaalle oli helppo tulla, hinta ei ollut korkea ja tilaisuuteen saattoi tulla ja lähteä omien menojensa mukaan. Vatsa täyteen ja hauska saattohetki tovereiden seurassa vapun viettoon omilla tahoillaan.

Buranaa matkakuumeeseen ja työn pariin.

Karlovy Vary

tiistaina, huhtikuuta 18, 2006

Blogosfäärin tila

Technoratin Dave Sifry on analysoinut blogosfäärin tilaa, kuten hänellä on parin kuukauden välein tapana. Technorati tunnistaa nyt 35,3 miljoonaa blogia, joten käyrä on ennallaan. Sfääri tuplaantuu kuuden kuukauden välein. Tämä on toteutunut viimeisen 42 kuukauden ajan. Blogosfääri on nyt 60 kertaa suurempi kuin se oli 3 vuotta sitten.

Technorati jäljittää 75 000 uutta blogia joka päivä. Vanha argumentti monista lopettaneista alkaa olla jo mauttomaksi purtu luu. 15,5 miljoonaa bloggaajaa jatkoi vielä kolme kuukautta aloittamisensa jälkeen. Luku on nousussa, kolme kuukautta sitten aktiiveja oli 13,4 miljoonaa. Vähintäin viikoittain kirjoittavia bloggareita on 3,9 miljoonaa. 9 % uusista blogeista on spämmiä.

Tracback-ominaisuutta hyväksikäyttävän perinteisen spämmin lisäksi uusin keksintö on sping: se tarkoittaa spammiblogin lähettämää ping spammiä eli järjestelmää, jossa blogi lähettää kymmeniä tai satoja pingejä laillisesta lähteestä lyhyessä ajassa huolimattomasti konfiguroitua softaa hyväksi käyttäen niin, että lähde vaikuttaa tuoreelta. Suomeksi tuo voisi olla vaikkapa spingi. Joku voisi selittää sen kommenteissa selvällä suomella, kun en oikein tuota tajua.

Tuon linkatun Wikipedia-artikkelin lopussa on lista erilaisista spämmityypeistä englanniksi. Sifry mainostaa blogissaan jälleen kerran uutta alan termiä: hän ehdottaa, että spämmien aiheuttamaa häiriön keskittymää kutsuttaisiin termillä sporms (lyhenne termistä spam storms). Sehän on suomeksi tietysti spämmimyrsky. Spärsky?

maanantaina, huhtikuuta 17, 2006

Metrossa ongelmia

Metro kulkee kuulemma vain Kulosaareen asti tällä hetkellä. Rautatientorilla poliisi oli sulkenut koko asemalaiturin. Mitähän lie tapahtunut? Uutisissa ei näy mitään.

Pääsiäinen on juhlan aikaa

Pääsiäinen alkaa olla ohi. Vaimo ja lapsi karkasivat Tampereelle ja sitten Tallinnaan. Minut jätettiin heitteille Helsinkiin.

Onneksi ystävä Tampereelta saapui viinipänikkä kainalossa, joten pääsin näyttämään viinikastiketaitojani. Punaviinissä haudutettua lihapataa, lammascurrya ja Wienin leike oli viikonlopun ohjelmassa.

Iltaisin olemme lauleskelleet hieman karaokea, vaikka viikonlopun jonot ovat sitä luokkaa, ettei stagelle kovin montaa kertaa illassa pääse. Kannustus oli silti kiitettävää: kahteen henkeen kutistunut, mutta ympärilleen kannustavan fanijoukon kerännyt Wannebe-ryhmä piti siitä huolen. Kiitos ja terveisiä muillekin!

Emme provosoituneet edes eilen ravintolasta poistuessa, kun uhossaan höyryävä nuori bodaripoika, jota en ollut tietääkseni koskaan aiemmin tavannut saati hänen kanssaan keskustellut, asettui tiellemme ja esti jatkuvasti uhkaillen meitä lähtemästä, yrittipä roikkua kraivelissakin. Kun siihen kyllästyimme, soitimme poliisit paikalle pidättelemään nuorta miestä hetken. Ja niin tie oli taas auki kotiin saakka. Onneksi mitään ei tapahtunut eikä kehenkään sattunut, vaikka ei siinä meinaa pokka pitää, kun kaveri rutistelee vaatteita, jotka sattuvat olemaan minun päälläni. Pääsiäinen on juhlan aikaa. Be careful out there!

Pari leffaa, litra jäätelöä ja valmistautuminen rankkaan ensi viikkoon edessä.

lauantaina, huhtikuuta 15, 2006

Naishistoriaa

Tämmöinenkin sivuston kuin Women in World History on sitten avattu kokonaisuudessaan. Kohta Modules on erinomaisen hyödyllinen asiasta kiinnostuneille. Keräsin alan lukemistoa, joten tässä lista kaikille muillekin samalla.

Naishistorian / perhehistorian kokonaisuus Joensuun yliopistossa:

Ollila, A.
Naishistoria ja sukupuolijärjestelmä, teoksessa: Immonen, Leskelä-Kärki (toim.) Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen, 2001;
Markkola, P. Vahva nainen ja kansallinen historia, teoksessa: Gordon, Komulainen ja Lempiäinen (toim.) Suomineitonen hei! kansallisuuden sukupuoli, 2002;
Häggman, K. Från självklarhet till ideologi - familjen som den bildade klassens ideal i 1800-talets Finland, teoksessa: Pulma (red.) Den problematiska familjen, 1991;
Lähteenmäki, M. Vastuu kasvattaa itsenäisyyttä. Naisliike Suomea rakentamassa, teoksessa: Suomalainen nainen, 1999;
Rahikainen, M., Räisänen, T.
(toim.) "Työllä ei oo kukkaan rikastunna" naisten töitä ja toimeentulokeinoja 1800- ja 1900-luvulla, 2001;
Östman, A-C. Mjölk och jord. Om kvinnlighet, manlighet och arbete i ett österbottniskt jordbrukssamhälle ca 1890-1940, 2000;
Sulkunen, I. Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen 1989; Sulkunen I. Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita, 1995.

Naistutkimus Tampere:
Ollila, A. Naishistoria ja sukupuolijärjestelmä, teoksessa: Immonen, Leskelä-Kärki (toim.) Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen, 2001;
Tuomaala, S. Yhteiskunnallisesta äitiydestä naisten elämänhistorioihin.
Suomen naishistorian suuntaviivoja 1970-luvulta 2000-luvulle
, teoksessa Katainen, Kinnunen, Packalén, Tuomaala (toim.) Oma pöytä.
Naiset Suomessa, 2005

Venäjän ja Itä-Euroopan historian tutkintovaatimukset, kohta Naishistoria.
B. A. Engel
, Women in Russia, 1700–2000;
N.L. Puškareva, Castnaâ žižn russkoj ženšiny;
L. Edmondson (ed.), Gender in Russian History and Culture.

Tampereen yliopisto, historian laitos (2000-02):
Sulkunen, Irma: Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700 – 1800-luvulla (1999).
Yksi kamari - kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset (1997).
Kaarninen, Mervi, Nykyajan tytöt: koulutus, luokka ja sukupuoli 1920- ja 1930-luvun Suomessa, Bibliotheca Historica 5 (1995).
Lähteenmäki, Maria: Mahdollisuuksien aika. Työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910-30-luvun Suomessa. Bibliotheca Historica 2 (1995)

Kulttuurihistorian vaatimuksista Turusta:
Rosenhaft, Eve: Kaksi sukupuolta - yksi historia - Naishistoria, mieshistoria, sukupuolten historia ja niiden merkitys historiakäsityksellemme. Naistutkimus-Kvinnoforskning 2/1997. s. 16-26.

Yhteiskuntahistoria (vanhat vaatimukset osin sillä teoksia mainittu muualla)
Julkunen R
: Hyvinvointivaltio käännekohdassa
Markkola P & Ramsay A (toim.): Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset
Scott J
: Gender and the Politics of History
Yval-Davis N
: Gender & Nation

Uusissa jo perusopinnoissa
Barbara Caine & Glenda Sluga
: Gendering European History 1780–1920

Sosiaalihistoriassa ero kohdissa:

Davidoff, Leonore & Hall, Catherine : Family Fortunes: Men and Women of the English Middle Class 1780–1850 (Rev. ed. 2002)
Frader, Laura & Rose, Sonya : Gender and Class in Modern Europe
Löfström, Jan
: Sukupuoliero agraarikulttuuris
Wiesner-Hanks M E
: Gender in History
Simonton, Deborah : A History of European Women’s Work. 1700 to the Present
Tosh, John
: Manliness and Masculinities in Nineteenth-century Britain
Häkkinen, Antti
: Rahasta - vaan ei rakkaudesta
Rahikainen, Marjatta & Räisänen, Tarja (toim.): "Työllä ei oo kukkaan rikastunna". Naisten töitä ja toimeentulokeinoja 1800- ja 1900-luvulla

Pistäkää kommentteihin muita keskeisiä peruskirjoja.

perjantaina, huhtikuuta 14, 2006

Ystävä ja toveri

Ystävä ja toveri Heikki Aittokoski oli kirjoittanut avoimen kirjeen Karl Marxille (HS 14.4.2006, B2). Kovin avoimeksi tietysti kuolleille kirjoitetut kirjeet eivät voi ryhtyä, mutta voihan sitä ajatella niin, että sellaiset ovat avoimia kaikille, eläville ja kuolleille. Vaikka niin kuin hän itsekin kirjoitti: "Ei kuolleille naljailu ole kunniakasta".

Se, että Marxille pitää ns. vittuilla (jopa henkilökohtaisella tasolla) 123 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, on sinällään saavutus suomalaisilta porvareilta! He eivät ole huonounisuudessaan, pelossaan ja tavoissaan yksin. Se minua kuitenkin hämmästytti, että Heikki kehtasi lukea K. Marxin viaksi sen, että hän sai stipendejä tehtailijaystävältään Friedrich Engelsiltä. En ymmärrä, mikä siinä on ongelma, sillä juuri filantropian varaanhan Heikkikin varmasti yhteiskunnallisen kirjallisen toiminnan mieluusti jättäisi. Lukuunottamatta kepeää journalismia, siis sitä jossa lauletaan niin kuin käsketään. Viihteellisesti. Sen takia kukaan ei ole kertonut missään, mistä Ranskassa nyt taistellaan.

Heikin tehtävänä on yrittää mitätöidä Ranskan katujen kapinointi: "Alle 26-vuotiaat työntekijät olisi saanut irtisanoa helposti, mikä olisi parantanut nuorten työnsaantimahdollisuuksia." Vaikka on luonnossa (ja kolumnin valokuvassaankin) todennäköisesti ikuisesti "baby face", Heikki on selvästi täyttänyt jo 26. On tosi reilua lähteä parantamaan työnsaantimahdollisuuksia tekemällä irtisanomisista vaivattomia. Kaikki muut keinot on varmasti käytetty.

Työttömyys on ollut ranskalaisen yhteiskunnan keskeinen poliittinen aihepiiri jo 1970-luvulta. Nyt voi olla viimeinen vaihe keskustella siitä: ellei maahanmuutto jatku aktiivisesti, työväki Ranskassa vähenee, sillä edellisen "baby boomin" loputtua työvoiman määrän lasketaan laskevan jyrkästi vuodesta 2009 vuoteen 2020. Sen pitäisi helpottaa työttömyysongelmaa. Sitä ennen konservatiiveillä on kuitenkin paljon tekemistä työehtojen heikentämiseksi. Sehän on ollut politiikan keskiössä Suomessakin.

Ranska laski viikottaisen työajan vuoden 2000 alusta 39 tunnista 35 tuntiin viikossa. Samalla työllistämistukia kasvatettiin. Muutoksen vaikutuksista ei ainakaan vielä liene mitään lopullista arviota. Jean-Pierre Raffarinin konservatiivinen hallitus on vuodesta 2004 yrittänyt kehitellä entistä useampia poikkeussäännöksiä viikottaiseen työaikaan eri aloilla. Dominique de Villepinin niin ikään konservatiivinen hallitus on ryhtynyt talouden liberalisoinnin tielle: työlainsäädäntöä on pyritty heikentämään, minkä lisäksi on satsattu matalapalkkasopimuksiin työllistämisen vahvistamiseksi. Ranskassa tämä ei ole mahdotonta, sillä työvoimasta alle 10 prosenttia kuuluu ammattiliittoihin.

Toukokuussa 2005 pääministeri Dominique de Villepin asetti itselleen sadan päivän dead linen työllistämispolitiikan kehittämiseksi. Hän sanoi politiikan ytimessä olevan "työn löytäminen sieltä missä sitä on". Se tarkoitti toimenpiteitä, joilla edistettäisiin pienten, alle kymmenhenkisten yritysten yleisiä työllistämismahdollisuuksia ja myös työttömien palauttamista työelämään tätä kautta.

Pakettiin liittyi monenlaisia verohelpotuksia tuloverosta lyhytaikaisten työsuhteiden verotukseen (hotellit, ravintolat). Tämä kohdistui nuoriin aikuisiin. Myös pitkäaikaistyötön, joka löysi itselleen työtä, sai 1000 euron tuen. Oppisopimuskoulutukseen nuoria ottavat yritykset saivat veroleikkausten lisäksi helpotuksia sosiaalimaksuihin, sama koski ihmistä lähellä olevia palvelutyöpaikkoja eli esim. parturit, kotiapu, lastenhoito jne.

Hallituksella oli pyrkimys myös luoda uuden tyyppisiä työsopimusmalleja, joilla työttömät, erityisesti nuoret aikuiset voitaisiin työllistää. CPE koskee yli 20 työllistetyn yritystä, jotka palkkaisivat alle 26 vuotiaita nuoria aikuisia. Työnantajat saivat tästä sosiaalimaksualennuksia kolmeksi vuodeksi, ja heillä oli kevennetty oikeus irtisanomiseen kahden ensimmäisen vuoden aikana. Nuorten saama hyöty sopimuksesta olisi ollut työllistyminen alalla, johon he itse halusivat. Irtisanomisen tapahtuessa työttömäksi joutunut saa pienen kompensaation työnantajalla sekä valtion tukea.

Uusi töllisyyssopimus (CNE) koskee alle 10 hengen yrityksiä (ns. mikroyrityksiä). Se keskittyy auttamaan yrittäjiä, jotka voivat nopeasti laajentaa toimintaansa. Apu on sosiaalimaksujen keventäminen, työllistymisen yhteydessä tarvittavan paperityön vähentäminen ja "kasvun taloudellisten esteiden poistaminen". Ensimmäisen kahden vuoden aikana työntekijä saisi epäreilusta erottamisesta pienen korvauksen valtion avun lisäksi.

Vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen kritiikki on kohdistunut siihen, että näin luodut työpaikat ovat epävarmoja ja matalapalkkaisia. Katujen mielenosoitukset ovat kohdistuneet juuri näihin CPE- ja CNE -sopimuksiin

Vielä yksi Villepinin hallituksen toimenpide on mainitsematta. Hallitus nimittäin kehotti työttömiä ja kouluttamattomia nuoria aikuisia menemään armeijaan oppiakseen uusia taitoja.

Sen takia minulle ei suinkaan tule mieleen "hullu vuosi" 1848, kuten Heikille Helsingin Sanomissa: "Ei Pariisissa mitään hullun vuoden kaltaista nähty, mutta katujen paine se oli, joka pani nurin parlamentaarisen enemmistöpäätöksen. Kapitalismi on ranskalaisten parissa niin kova kirosana, että viime viikkojen rähinöissä on pantu säpäleiksi lukuisia työntantajajärjestön Medefin toimistoja." Tämä oli Heikin mielestä huolestuttavaa, mikä näkyy jo siinä, että mielenosoituksia luonnehditaan yksinomaan "rähinöiksi". Voiko porvari enää olla tämän enempää oikeassa!

Minulle ei tule mieleen 1848, vaan pikemminkin 1870. Silloinhan Ranskan hallitus julisti sodan Pariisille ja armeija murskasi Pariisin kommuunin. Se kismitti Karl Marxiakin.

Heikki on tietysti tasapuolinen ja osaava journalisti, vaikka hänen mielestään kapitalismin ongelma on vain imagossa. Itse olisi taipuvainen ajattelemaan niin, että ehkä siinä olisi jotakin muutakin korjattavaa. Että kapitalismikaan ei ole täydellinen. Heikin mielestä imago-ongelman - eikä siis mitään muuta - aiheuttavat "kylmästi toteutetut joukkoirtisanomiset, kohtuuton ahneus (kohtuullistakin on) sekä ajattelemattomat lausunnot". Minun mielestäni ne ovat enemmänkin kuin vain imago-ongelma. Niille pitäisi voida tehdä jotakin ja jopa pyrkiä estämään ne. Sitähän journalistin sielu ei salli. Ehkä siksi tämänkertaisen Aittokoski-kirjoituksen voi lukea tuohon viimeiseen, ajattelemattomien lausuntojen kategoriaan.

Ps. En ole muuten nähnyt missään suomalaisessa sanomalehdessä yhtään kirjoitusta, jossa kerrottaisiin MISTÄ Ranskan mielenosoituksissa on kysymys. Miksi?

torstaina, huhtikuuta 13, 2006

Vaikka tietenkin teoriassa...

Katselimme eilen vähälukuisella joukolla elokuvaa, jossa akateemikot Rolf Nevanlinna ja Eino Kaila keskustelivat populaariluentojen merkityksestä. Luennot olivat heidän mielestä tärkeitä, vaikka ne olivatkin pakosta liiaksi yksinkertaistettuja ja johtivat usein väärinymmärryksiin.

"Kerrankin pidin täysin teoreettisena pitämästäni aiheesta luennon ja silti minulle tultiin sanomaan, että kuulijan mielestä luento kehotti hyvään elämään", Kaila selitti. "Kaikenlaisia väärinymmärryksiä sattuu", Nevanlinna myötäili.

Nyt asia on toisin päin. Kollegani, valtiotieteiden tohtori Katja Huumo valittelee HS:n yleisönosastossa tänään, ettei tohtoreille ole tarjolla hyvää elämää, vaikka he itse sitä haluaisivat.

Töitä ei nimittäin helposti saa. Esteenä ovat työnantajien ja vähän muidenkin stereotypiat:

1) Tohtorit eivät sovi käytännönläheisiin tehtäviin.
2) Tohtorit ovat hitaita.
3) En palkkaa tohtoria, koska ei se noin hyvillä papereilla oikeasti halua meille töihin.

Olen näihin törmännyt itsekin. Ja ihmetellyt sitä, että kun kaikki nämä maailman maisterit periaatteessa kelpaavat työmarkkinoilla, ja tohtorikin on oikeastaan vain jatkokehitelty maisteri, niin mihin ne maisterin taidot siitä matkalla katoaisivat. Eivät mihinkään.

Jos tohtori haluaa käytännönläheisiin töihin, kaipa se siinä sujuu kuin maisteriltakin. Molemmissa on nopeita ja hitaita. Ja jos joku nykyaikana töitä hakee, niin kyllä se sen toimen haluaa myös saada. Turha sitä työnantajan on epäillä. On muuten hauskaa, että samat työnantajat, jotka vaativat haastatteluissa ikuista sitoutumista, ovat käytännössä hyvinkin nihkeitä antamaan vakituisia työpaikkoja.

Mutta sen Katja unohti (järkevästi) sanoa, että monet pelkäävät saada työpaikalleen itseään viisaampia. Sitähän ne oikeasti siinä tohtoriudessa pelkäävät. Vaikka eivät sitä sano.

Minä kun en ole järkevä, voin tämän sanoakin. Meidän tohtorien aivokapasiteetti kun on niin valtaisa, että siinä vieressä aivan musertuu.

Pitää varmaan lisätä kaikille tyylitaitureille, että tuskinpa tämäkään sen enempää paikkaansa pitää kuin nuo edellisetkään. Vaikka tietysti teoriassa...

keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2006

Juudaksen evankeliumi suomennettu

Wikipedian Juudaksen evankeliumi alkaa olla näyttävä kokoelma.

Blogistanissakin tästä keskusteltiin Juuson luona. Itsekin taisin jotakin kirjoitella. Juttujen kommenteissa on täydennyksiä ja sivupolkuja.

Nyt Helsingin Pihlajamäen seurakuntapiirin pastori Juha Molari on suomentanut Juudaksen evankeliumin. [Siellä voi olla ruuhkaa, sillä Kari Kiurun HS 12.4.2006, A13 jutussa osoite mainitaan.]

Kyse on siis uudesta löydöstä, joka tehtiin El Minyassa, Egyptissä. Dokumentti kiersi ensin antiikkikauppiailla Egyptissä, sitten Euraapassa ja lopulta Yhdysvalloissa. Sitä säilytettiin turvassa pankin säilytyslokerossa Hicksvillessä (Long Island, N.Y., USA) ennen kuin vuonna 2000 zürichilainen diileri Frieda Nussberger-Tchacos osti sen. Siksi sitä kutsutaan nimellä Codex Tchacos. Säilytyspaikan nimi on nykyisin Maecenas Foundation for Ancient Art Baselissa, mutta se tullaan luovuttamaan Egyptiin, Kairon Koptilaiseen museoon.

Kokonaisuudessaan löydetty kodeksi on 66-sivuinen papyryskokoelma. Juudaan evankeliumin (26 sivua) lisäksi se sisältää ns. Johanneksen ensimmäisen ilmestyksen, Pietarin kirjeen ja tekstin, jota kutsutaan tällä hetkellä nimellä Ulkomaalaisen kirja (engl. Book of Allogenes).

Papyrus on radiohiilitutkimusten mukaan todennäköisesti peräisin ajalta 280-320. Piispa Irenaeus mainitsee teoksen omassa toisinajattelijoiden vastaisessa teoksessaan noin vuonna 180. Siksi kirjoitusten aatteet on ajoitettu 100-luvulle. Ne lasketaan kuuluvaksi gnostilaisiin, tarkemmin kainiittien suuntauksen tuottamiin teoksiin.

FAQ-tietoakin blogistanin valtaväyliltä jo saa. Englanniksi.

Tuo Wikipedian teksti ei näytä sisältävän juuri mitään kainiittien ajattelusta: se piti arvossa monia väkivaltaisia ja siksi huonosti kohdeltuja raamatullisia hahmoja. Ehkä siihen pitäisi palata vielä joskus.

Nyt näistä maailmalla liikkuvista paketeista puuttuu pari kolme asiaa. Miten kuva gnostilaisuudesta muuttuu tämän löydön perustella ja miten kuva kainiiteista? Kristinuskon nykymuotoja se muuttaa vain sen verran, että käsitys liikkeen alkuaikojen monimuotoisuudesta vahvistuu.

Tämä on tavallinen tulos aatteita ja ideologioita koskevan historiantutkimuksen edetessä "katutasolle". Siellä meno on aina hurjempaa kuin oppikirjojen tiivistyksissä ja journalistisissa yleistyksissä.

tiistaina, huhtikuuta 11, 2006

Kuurmettia!

Kala-allergikkoa ihan huimaa tämä eräidenkin gourmetti.

Minä laitoin lampaanviulun marinadiin. Ensin tuhat valkosipulia tökittiin luisen ja vähän laihahkon entisen lampaan sääri- ja reisilihaksiin ja samalla kerrottiin lapselle, että tämä on yksi niistä, jotka tapasit viime syksynä.

Ovat kuulemma niin söpöjä, ettei niitä saisi syödä. Pitäisi ottaa lemmikiksi.

Sanoin, että kollegalla on niitä 50 ja lisää tulee. Pitää tappaa entiset pois ja syödä suihin, sillä ne ovat paitsi söpöjä myös hyvänmakuisia.

Ei se uskonut, mutta katseli kuinka suola ja valkopippuri ja rosmariini ja timjami hierottiin siihen mitä otuksesta oli jäljellä. Lapsi sanoi ryhtyvänsä kasvissyöjäksi, vaikka sanoikin, että hommana tuo näyttää mukavalta. Niin sanoi eilenkin, kun tein itämaishönkösiä lihapullia. Minttu- ja juustokumina on silloin maun ytimessä.

Ja sitten argentiinalaista punaviiniä päälle. Eikös ne sielläkin pidä lampaita, joten kai se viini käy siihen. Vuorokaudeksi marinoitumaan. Sitten uuniin 180 astetta, kohta lasketaan 125. Kolmisen tuntia, 80 astetta. Valellaan marinadilla. Pieniä sipuleita tietysti viereen marinadiin kypsymään. Ja myöhemmin herkkusieniä. Kai sinne voisi porkkanan tai pari heittää.

Ehkä minä joudun syömään sen pääsiäisenä yksin. Onneksi se on alle kaksikiloinen.

Ei poisteta!

Kävelin kauppaan koulun ohi. Takaisin tullessa vauhti oli hitaampaa ostoskassien kanssa. Koulun ja parkkipaikan väliin on laitettu noin 15 puuta. Ne eivät näytä kukoistavan. Jokaisen, siis jokaikisen puun vierelle, ei suinkaan siinä mullassa, johon puu oli istutettu, vaan siinä vierellä huolella laitetulla kivetyksellä oli koiranpaskaa. Eikä niin pieninä annoksia. Siis kuudenkymmenen metrin matkalla kolmekymmentä annosta.

Ja näiltäkö koiravero pitäisi poistaa. Ehei!

Dokumenttielokuvia Orionissa keskiviikkona

Aloitamme keskiviikkona 12.4. klo 17 Orionissa, Eerikinkatu 15. Puolen vuoden kantakortti 4 euroa, esitys 4 e. Ilkka ja minä esittelemme elokuvat myös suullisesti! Tervetuloa!

Dokumentin ydin 29: Kansakunnan kaapin päällä
I dokumentarens kärna 29: Nationens hjältar

Suomen presidentit
Suomi 1961. Tuotantoyhtiö: Suomi–Filmi Oy. Tilaaja: Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö. Ohjaus: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Matti Kurjensaari. Leikkaus: Armas Laurinen. Selostaja: Oke Jokinen. – VET A–11976 (21.11.1961) – S – 295 m / 10 min

Me rakennamme tulevaisuutta
Suomi 1961. Tuotantoyhtiö: Veikko Laihanen Oy. Tilaaja: Suomen Pientalonpoikien Puolue. Tuottaja: Veikko Laihanen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kari Uusitalo. 8 min

Suomen Akatemian juhlaa ja arkea
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Suomi–Filmi Oy. Tilaaja:
Suomen Akatemia. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Käsikirjoitus: L. A. Puntila. Kuvaus: Unto Kumpulainen. Selostus: Carl–Erik Creutz. VET A–2851 – S – 300 m / 12 min

Suomen Akatemian jäsenet: Georg Henrik von Wright
Suomi 1962. Tuotantoyhtiö: Veikko Laihanen Oy. Tilaaja: Säästöpankit. Tuottaja: Veikko Laihanen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kari Uusitalo. VET 13927 (20.12.1962) – S – 280 m / 10 min

Tämä olet sinä, ihminen
Otavan kirjailijoiden esittelyjä Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Veikko Laihanen Oy. Tuottaja: Veikko Laihanen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kari Uusitalo. Käsikirjoitus: Matti Suurpää ja Kari Uusitalo. Kuvaus: Reijo Lås, Raimo Väisänen. Selostaja: Jyri Schreck. VET 19912 (26.1.1967) – S – 495 m

Vaalielokuva Matti Virkkunen
Maa tarvitsee presidentin
Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Filmitalo Oy. Ohjaus: Sakari Rimminen. VET A–20043 – S – 350 m / 14 min

Kohtalokkaat hetket – Tauno Palo
Näyttelijän kohtalonhetket (Kohtalokkaat hetket –Tauno Palo)
Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Veikko Laihanen Oy. Tuottaja: Veikko Laihanen Ohjaus: Veikko Laihanen. Käsikirjoitus: Mikko Haljoki. Haastattelija: Sakari Jurkka. VET 15122 (30.5.1963) – S – 290 m / 10 min

Arvid Järnefelt (1861–1932) kirjoitti vuonna 1887: ”Kansan historian eri ajanjaksot kasvattavat erilaisiin yhteiskunnallisiin elämäntapoihin ja laitoksiin nähden erilaisia ihmislajeja, joista otetut tyypit muodostavat historiallisen sarjan kansallisia muotokuvia. Järnefelt korosti kirjoituksessaan muotokuvien kasvatuksellista tehtävää: ”Ne ovat omiaan ehkä paremmin kuin mikään kasvattamaan kansaa itsetietoisuuteen ja itsensäarvostelukykyyn, mikä on kansan kuin yksityisen ihmisen ensim-mäinen henkisen suuruuden ehto.”

Matti Kurjensaari (1907–1988) lainasi Järnefeltin mietteitä vuonna 1969 ilmestyneessä kirjassaan ”Kansakunnan kaapin päällä”. Kurjensaaren teos käsitti nopeasti karrikoituja henkilökuvia oman aikansa mahtimiehistä. ”Kansakunnan kronikoitsijaksi” nimitetty kirjailija oli harrastanut vastaavaa jo aikaisemmassa henkilökuvien kokoelmassa "Veljeni merellä myrskyävällä". Perusnäkemys oli omittu Järnefeltiltä, sillä lisäyksellä, että ”kukaan kuvattu henkilö ei edusta vain itseään. Jokaisella on kannattajansa ja vastustajansa. He ovat ajandraaman henkilöitä”.

Kurjensaari oli kirjoittanut Nyrki Tapiovaaran Varastetun kuoleman dialogin ja ajan draamassa kamppailevista miehistä Kurjensaari sai kirjoitella myös tilauselokuviin. Sellainen oli Suomi–Filmin tuottama alkukuva Suomen presidentit. Maaseudun Yhteisvaliokunnan Säätiö oli elokuvan tilannut Urho Kekkosen piikkiin, sillä mahtimiehen kuningastielle oli yllättäen ilmestynyt ikävä este, Olavi Honka.

Filmiä ryhdyttiin puuhaamaan vuoden 1961 alussa Urho Kekkosen (1900–1989) uudelleen valitsemisen muokkaustyöhön. Kurjensaari asui Munkkiniemessä ja sai silloin tällöin kutsun Tamminiemen saunaan. Herrojen hikoillessa lauteella Kustaa Vilkuna evästi hankkeeseen, eikä siitä mitenkään kannattanut kieltäytyä. Sen tiesi ajan draaman kronikoitsija, jonka palvelukset isänmaalle Kekkonen myöhemmin palkitsi professorin arvonimellä.

Filmistä ei suunniteltu varsinaista vaalielokuvaa. Se jäi Suomi–Filmin Harry Lewingin tehtäväksi. Kurjensaaren tuli kertoa lyhyesti, ja sen hän todella osasi, seitsemästä presidentistä ennen Kekkosta ja Kekkosesta kahdeksantena. Sävyn tuli olla se, että kahdeksas presidentti oli myös yhdeksäs presidentti.

Kurjensaarella oli kiire ja vain 12 minuuttia filmiä käytettävissä: ”Verkkaan ja juhlallisesti kulkee Mannerheim, mutta historia rientää… J.K Paasikivi astuu näyttämölle… Mutta ajan filmiratas pyörii vinhasti: ”85–vuotias, suuren elämäntyön tehnyt presidenttivanhus luovuttaa nyt ohjat nuorempiin käsiin… Urho Kekkonen on seissyt alusta alkaen Paasikiven rinnalla. Mies muuttuu, linja jatkuu: Paasikiven linja jatkuu Paasikiven–Kekkosen linjana.”

Lyhyesti virsi kaunis. Historialliset presidenttivälähdykset kokosi Suomi–Filmin arkistosta leikkaaja Armas Laurinen. Sekä Lauriselle että Kurjensaarelle kysymys oli sivutyöstä, jossa kuitenkin ”reittimme on viitoitettu ja viisaan ja kokeneen valtiomiehen lujat kädet pitelevät ruoria”. 30 kaita-kopiota aloittivat tuon sanoman levittämisen ja ideologisen muokkaustyön välittömästi.

Suomi-Filmin lyhytkuvaosastolta Oy Veikko Laihasen palvelukseen siirtynyt Kari Uusitalo sai heti äärioppositiolta tilauksen: Uusitalo saapui Suomen Pientalonpoikien puolueen toimiston; pöydän vastakkaisella puolella istui puheenjohtaja Veikko Vennamo (1913–1997). Jyväskylässä 5.–6.8.1961 pidettävästä puoluekokouksesta olisi tehtävä filmi. Siinä esiintyisi Vennamo itse ja puolueen presidenttiehdokas Olavi Honka (1894–1988). Samalla Vennamo pyysi Uusitaloa puolueeseen, mutta tämä kieltäytyi kunniasta, koska ”ei oikein uskonut politiikkaan”. ”Sitä suuremmalla syyllä, sitä suuremmalla syyllä”, vinoili Veikko Vennamo.

Me rakennamme tulevaisuutta muotoutui Kekkos–vastaiseksi puoluekuvaksi ja takoi henkilökulttia väkeviä puhuvasta Vennamosta ja Olavi Hongasta. Oikeuskansleri Honka jutteli ensin lepposia puoluerahvaan kanssa ja piti sitten kuivahkon juhlapuheen. Sitä oli siis paranneltava: Uusitalo leik-kasi kuviin "ajan draamaa" keskeyttämällä puhujan sopivissa kohdin ja lisäämällä hurraahuutoja ja taputuksia. Muuten elokuvan ympärillä oli hiljaista, eikä se puoluetoimistosta juuri liikahtanut.

Varsinainen Honka–liiton elokuva Täältä tulevaisuuteen valmistui 25 kopion voimalla, mutta se ei päätynyt koskaan Adams–Filmin teattereihin. Hovioikeudessa Honka oli toiminut syyttäjänä useissa 1920– ja 1930–luvuilla kommunisteja vastaan käydyissä valtionpetosprosesseissa. Oikeuskanslerin virasta hän eläköityi ennen vuoden 1962 presidentinvaaleja. Kekkosen kiistellylle persoonalle Honka muodosti selkeän ja kommunismille kielteisen vastakohdan.

Ensin Olavi Honkaan otettiin yhteyttä Sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunnasta. Maaliskuun jälkeen vuonna 1961 Veikko Laihanen (1924–2004) sai puoluetoimikunnalta filmitilauksen, kun viisi puoluetta oli ilmaissut tukensa ja Honka lupautunut Kekkosen vastaehdokkaaksi.

Hongan vaalitilaisuuksista rakennettu filmi jäi kuitenkin demaripalatsin kellariin vaaliorganisaation murentuessa syksyllä 1961 Neuvostoliiton lähettämään noottiin. Siinä ilmaistiin huoli Suomen ulkopolitiikan linjan kääntymisestä Neuvostoliitolle vihamieliseksi. Samalla Hongan vaalielokuvat olivat tulkittavissa Neuvostoliiton vastaisiksi. Ne olivat läpäisseet elokuvatarkastamon, mutta itsesensuuri esti niiden nostamisen framille kansakunnan kaapin päälle.

Kurjensaari oli jälleen oikeassa: ”Ajan draamassa kukaan ei edusta vain itseään. Jokaisella on kannattajansa ja vastustajansa”. Hongan tapauksessa vastustajien mahti oli musetavan ylivoimainen.

Tähdätessään kolmannelle kaudelle sai istuva presidentti haastajakseen Kansallis–Osake–Pankin pääjohtajan Matti Virkkusen (1908-1980).

Kansallisen Kokoomuksen ehdokkaaksi Virkkunen oli suostuvainen, jos saisi kirjoittaa puheensa aivan itse. Niin myös tapahtui ja niitä Virkkunen lukee ulkomuistista Oy Filmitalon vuonna 1967 puolueelle valmistamassa vaalikuvassa Matti Virkkunen. Kuvauksen kohde runnoi Kekkosta vallasta talouspoliittisilla taidoillaan, eikä muutakaan vaihtoehtoa ollut, sillä Paasikiven–Kekkosen ulkopoliittinen linja oli sementöity kaiken käsittelyn ulkopuolelle.

Suomalaisen pankkimaailman Roope–setä harjoitti myös ammattimaisesti maataloutta. Hän säilytteli agronomin papereita sukutilansa tammisessa pöytälaatikossa. Silti hän ei piiloitellut taustojaan, kun Lepikon savutorpan legenda ilmestyi väittelemään Eino S. Revon saattelemana repovision valoihin. Kurjensaari kirjoitti: ”Virkkunen nousi J.K. Paasikiven tuolille Kansallis–Osake–Pankkiin ja lähti samalta paikalta tavoittelemaan Paasikiven toista tuolia, tasavallan presidentin istuinta.

Kilpailun alkaessa hänet valokuvattiin työhuoneessaan Paasikiven kuvan alla”. Virkkunen myös elokuvattiin saman maalauksen alla puhumassa siitä, kuinka elämme ”kansantaloutemme murrosvaihetta” ja kuinka yksipuolisen taloutemme olisi avauduttava läntiselle markkinataloudelle. Konservatiiviseksi leimattua puhetta aikana, jolloin Neuvostoliiton kauppa veti ja punamultahallitukset pitivät idän korttia esillä.

Virkkusta filmattiin myös 80 hehtaarin tilallaan Vanajassa esittämässä vaalitaistelunsa iskusanoja ”suomalaisesta elämänmuodosta”, joka eli maatalousvaltaisena yli varojensa. Maaseudulle oli syntynyt vaikeasti hoidettava ”ylikapasiteettipulma”. Se oli ”hoidettava kuntoon tilakokoa suurentamalla ja ohjaamalla ihmisiä teollisuuteen ja palveluelinkeinoihin”.

Kysymys oli rakennemuutoksen välttämättömyydestä ja kipeistä leikkauksista, jotka maalaisliiton äänestäjät tuolloin torjuivat. Elokuva välittää vaikutelman, että Virkkunen tunsi puhuvansa vastahakoiselle yleisölle, jolle täytyi asioita vakuuttamalla vakuuttaa. Hän oli vakavasti otettava ehdokas, vaikka vaalin tulos oli etukäteen selvä.

Sakari Rimmisen ohjaama filmi ei tee kuvaa luuserista, vaan kansakunnan kaapin päällä ärhentelevästä kapteenista, jolla oli enemmän taloudellista valtaa kuin Urho Kekkosella ja jonka hallitsemien pääomien vankina myös miestä haukkuva vasemmisto eli.

”Valtioelämäksi” kutsutun poliittisen vaikuttamisen varjossa projisoitiin kansakunnan valkokankaalle harvakseltaan tieteen ja taiteen henkilökuvia. Niiden raskaimpaan sarjaan kuului Suomi-Filmin vuonna 1949 teattereihinsa saattelema alkukuva Suomen Akatemian juhlaa ja arkea. Se ei jättänyt epäselväksi sitäkään, kuka viime kädessä määräili myös tieteen ja taiteen parnassolla.

Akatemian kymmenen perustajajäsentä nimittänyt tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi puolisoineen saapui juhlapaikalle marraskuun 9. päivänä 1948. Sen jälkeen ”sulkeutuivat yliopiston palosta pelastuneet juhlasalin ovet ja Suomen Akatemia vihittiin ylevään tarkoitukseensa perinteellisin akateemisin juhlamenoin”. Avajaispuheen piti Akatemian esimieheksi valittu nobelisti A.I.Virtanen (1895–1965). Vastustajien kesken ”Rehu”–Virtanen ”tähdensi korkeimman hengenviljelyn ratkaisevaa merkitystä kansakunnan elämässä”. Samaan tähtäsi juhlaesitelmässään teoreettisen filosofian professori Eino Kaila (1890–1958).

Elokuvan akateemista suolaa olivat pienet potretit kymmenestä akateemikosta, joista neljä edusti luonnontieteitä, kolme hengentieteitä ja kolme taiteita. Taiteiden miehiin kuului jo kunniatohtoriksi kohonnut kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen (1894–1966). Kuuroutunutta veistäjää filmattaessa haas-tatteli häntä kunnioittavasti kirjeellä taidehistorioitsija Onni Okkonen (1886–1962). Hänet itse oli nimitetty toiseksi hengentieteiden akateemikoksi. Säveltaiteen akateemikko Yrjö Kilpinen (1892–1959) sai puolestaan vieraakseen Turun yliopiston kirjallisuuden professorin V.A. Koskenniemen (1885–1962). Vihattu ja pelätty ”runoruhtinas”oli kaapannut professuurinsa vuonna 1921 murjoen lakerikenkänsä alle akateemiset pätevyysvaatimukset. Myöhemmin hänestä tuli Helsingin, Turun sekä Tarton yliopiston kunniatohtori, ja nyt myös henkitieteiden kolmas akateemikko aina kuolemaansa asti.

"Luonnontieteiden" akateemikko Eino Kaila oli Helsingin yliopiston näkyvin älykkö, jonka luennot vetivät opiskelijoita pääaineesta riippumatta. Suomi–Filmin kameran käydessä hän kuuntelee puolestaan akateemikko Rolf Nevanlinnan (1895–1980) matematiikan luentoa. Sodan päätyttyä saksalaisyhteydet oli katsottu Nevanlinnalle erityiseksi synniksi. Hän hoiti professuuria Zürichin yliopistossa, kunnes Paasikivi palautti maisen maineen ja kunnian nimittämällä Nevanlinnan aka-teemikoksi. Luennon päätyttyä kollegat keskustelevat leikkisästi ymmärretyksi tulemisen vaikeudesta, mistä Kailalla oli kylliksi omakohtaisia kokemuksia. Filosofi Eino Kaila kuului Wienin koulukunnan loogisiin empiristeihin. Kotimaassa hänet leimattiin milloin materialistiksi, milloin kommunistiksi, ja tällä kertaa Kailaa huvitti kun nuori opiskelijatyttö oli epäillyt häntä ihan hedonistiksi.

Superakateemikon posti siirtyi vuonna 1961 Kailan oppilaalle Georg Henrik von Wrightille (1916–2003), joka oli tehnyt kansainvälisesti mittavan tiedeuran Cambridgen yliopiston filosofian professorina. Vuotta myöhemmin valmistui Helsingin yliopistoon palanneesta filosofista edustus-filmi Georg Henrik von Wright. Se oli yhdeksäs osa Veikko Laihasen tuottamasta 12–osaisesta sarjasta Suomen Akatemian Jäsenet. Kuten muutkin osat, se sisältää ainutlaatuisia otteita: taltioinnin filosofin luennolta sekä von Wrightin perustavia mietteitä filosofiasta ja filosofin tehtävästä.

Veikko Laihasen (1924–2004) valmistamoa haukuttiin säälittä kaupalliseksi karvalakkiyhtiöksi. Silti vuonna 1958 kotiseutufilmeillä aloittunut yhtiö jaksoi kantaa humanismin lippua 1960–luvun puolivälin yli. Ansio kuului yhtiön ohjaajalle ja käsikirjoittajalle Kari Uusitalolle (1933–). Hän suunnitteli suomalaisten akateemikkojen sarjan, ja teki Otavan kirjailijoista lyhytkuvan Tämä olet sinä ihminen (1967), niputtaen heidät taiten pienoismonumenteiksi kansakunnan hyllylle.

18 minuutin filmi loi laatukuvia 9 kirjailijasta: kirjoittamassa ja lukemassa kameran edessä kirjoittamaansa. Sen tekivät vuoron perään Ilmari Kianto, Iiris Kähäri,Veijo Meri, Paavo Rintala, Matti Hälli, Marja-Leena Mikkola, Pertti Nieminen, Antti Hyry ja Pentti Saarikoski (1937–1983). Saarikosken rooleista avautui kameralle runoilija Saarikoski. Mies joka villitsi juoppona julkkiksena nuorisoa, ollen kommunistien Aikalaisen päätoimittaja, ulkoilee nyt Uusitalon filmissä tyylikuteissa, tuskailee ja repii kirjoittamiaan luonnoksia sekä lausuu valmiin tekstin kokoelmaansa ”En soisi sen päättyvän”. Ominta aluettaan Uusitalo sivusi henkilökuvassa Tauno Palo – Näyttelijän kohtalon hetkiä (1963).

Suuri maestro filmattiin arkisissa puuhissa Kansalliteatterin pukuhuoneessa. Palo kertoo suhteestaan teatteriin sekä elokuvaan, samalla kun näemme hänet ikimuistoisissa valkokangaskuvissa: Kaikki rakastavat (1935), Vaimoke (1936), Jääkärin morsian (1938) ja Koskenlaskijan morsian (1937). Näyttelijän aika elokuvakameralle oli päättymässä; oli aika nousta pukuhuoneesta Kansallisteatterin näyttämölle. Siellä Tauno Palo (1908–1982) esiintyi vielä pitkään.

– Ilkka Kippola & Jari Sedergren 12.4.2006

sunnuntaina, huhtikuuta 09, 2006

Barbēlo

Teidän, jotka kiinnostuitte Juudaksen evankeliumista, kannattaa käydä lukemassa Juuson kirjoitus aihepiiristä. Hän näistä tietääkin, minä en.

Juuson kirjoituksissa tuli esille gnostilainen hahmo Barbēlo. Se viittaa Jumalan ensimmäiseen emanaatioon - siis Jumalan alkuun panemiin olioihin - erilaisissa setiläisissä gnostisissa kosmogonioissa (Edellä linkattujen setiläisten tarinoiden loppuosa).

Hahmoon viitataan näissä teksteissä usein Äiti-Isänä (se viittaa hahmon androgyynisyyteen), "Ensimmäisenä Inhimillisenä Olentona", Kolmoisandrogyynisenä Nimenä, tai Ikuisena Aeononina (aeon) . Aeonit ovat Jumalan luomuksia (emanaatioita), joilla on monia tehtäviä ihmisten ja jumalan yhteydenpitäjänä.

Barbēlo on alimman tason aeonin Sophian lapsi ja kaikki luomistyö tapahtuu itse asiassa Sophian huomassa. Sophia on melko vaikutusvaltainen enkeli enkelten joukossa: hän lähetti käärmeen Paratiisiin! Mutta tässä oleellisempaa on Demiurgi. Kun Sophia emanoituu ilman partneriaeonia, tuloksena on Demiurgi, puoliluoja (gnostilaisissa teksteissä joskus Ialdaboth) (suom. "Lapsi, tule tänne"), luomus, jonka ei koskaan pitänyt tulla olevaksi.

Demiurgi ei kuulu transsendentaaliseen pleromaan, "valon alueeseen", jonka aeonit, "maailmat" tai "ikuisuudet" yhdessä muodostavat. Demiurgin syntymän jälkeen "Ykseys" emanoituu kahden pelastajaaeonin kanssa, käytännössä Kristuksen ja Pyhän hengen kanssa, jotta ihminen pelaistuisi Demiurgilta.

Kristus ottaa sitten miehen muodon, ja Jeesuksena hän kykenee opettamaan ihmiselle miten saavutetaan tietoa (gnosis) siitä, kuinka voi päästä (takaisin) pleroomaan. Plerooma, valon alue, on siis ilmeisesti gnostilaisessa mielessä se, mitä tarkoitetaan tutummassa luterilaisessa versiossa Taivaalla. Gnostilaisuuden gnosiksen eli tiedon ytimessä on siis se tieto, jonka avulla Taivaaseen voi päästä.

Setiläisessä ja valentiaanisessa (gnostilaisessa) järjestyksessä pleroomassa on viisi aluetta. Ylimpänä on Ylin Periaate (henki, syvyys, esi-isät jne.), toisena Barbēlo ja siihen liittyneet aeonit, kolmantena Itse-Saavutettu ("itsesyntymä", "autogenes") ja siihen liittyvät aeonit, neljäntenä Arkkityyppinen Mies (ja siihen liittyvät aeonit) sekä viimeisenä Kosmos (psyyke ja aine).

Johanneksen apokryfitekstissä, traktaatissa (eli luvussa), jota säilytetään Nag Hammadin kirjastossa, löytyy kaikkein laajin esitys setiläisestä luomismyytissä.

Siinä Barbēlo kuvataan "ensimmäisenä voimana, ylistyksenä, täydellisenä aeoniylistettynä, ilmestyksen ylistyksenä". Kaikki sitä seuraavat luomistoimet jumalallisessa sfäärissä toteutuvat yhteistyössä Jumalan kanssa.

Myös Marian evankeliumissa kerrotaan Barbēlosta. Tällaisia Barbēlon kaltaisia arkkienkeleitä on melko monta. Enkeleitä sitten jo riittääkin kotitarpeisiin.

"Ensiajattelemalla tämä on hänen (miehen) kuvansa; hänestä (naisesta) tuli kohtu kaikkeen, koska hän (nainen) oli ensisijainen heille kaikille, Äiti-Isä, ensimmäinen mies (tai ihminen: anthropos), Pyhä Henki, kolmoismies, kolmasti voimakas, kolmesti nimetty androgyyni ja ikuinen aeon näkymättömien joukossa, ja ensimmäinen, joka tulee esiin."

Barbēlo tuo siis peliin välittävän omistavan aspektin jumalallisuuteen. Gnostilaisissa jumalakäsitystä luonnehtii usein niiden tarkka määrittelemättömyys (niitä ei näin tarkoin teksteissä tutkita), se että niitä ei voida tarkoin kuvata (ei täsmällistä ilmaisua) ja silti niiden vakiintuneisuus (muuttumaton luonne).

Kun sitten tällainen Jumala kuvataan aktiiviseksi luomistyössä se nostaa esiin näitä määrittelemättömyyksiä: siten Barbēlo muodostaa setiläisessä gnostilaisuudessa metodin, jolla kuvataan jumallisen syntyä ilman että jumalan muuttumattomuutta prosessissa haluttaisiin millään tavoin rikkoa. Hän (nainen) on pohjimmiltaan abstrahoitu omistava aspekti jumalallisessa täyteydessä. Tähän merkitykseen viittaa erityisesti sekä hänen ilmeinen andorgyynisyytensä, joka ilmenee monissa hänelle annetuissa epiteeteissä ja myös nimi Barbēlo, joka on koptin kielinen ilmaisu ja tarkoittaa sekä "Suurta syntymänlähdettä" että "siementä" - mikäli alan eri tutkijoihin on luottamista.

Gnostilainen syntykertomus Barbēlosta on itse asiassa rakenteellisesti sama kuin tantrisessa järjestelmässä. Kashmirilaisessa shaivismissa, Shakti on vastaavalla tavalla sekä toinen Tattva että Shivan ensimmäinen emanaatio.

Korjannette esitystä.

lauantaina, huhtikuuta 08, 2006

Kuuluttajan kohtalo - Sun Äitis keinottelee!

Oi niitä aikoja, jolloin Blogimaailmassa säväytti Kuuluttajan koulutusohjelman Kuuluttaja.

Mitä hän on tehnyt kadottuaan kirjoittajien riveistä? Se ryökäle on rikastunut blogeilla.

Kuuluttaja operoi nykyään ID-numerolla 37640 BlogShares.comissa. Hän aloitti epäilyttävän toimintansa 14.10.2005 ja on ollut viimeksi aktiivinen 5.4.2006 kello puoli kaksi aamuyöllä! Hän tekee rikkauksiaan yön pimeydessä! Äärimmäisen epäilyttävää. Vaikka hän oli aktiivinen viimeksi 5.4., hän on tehnyt viimeisimmän kauppansa 7.4. klo 12:37. Hämäräperäisyys on siis totta jopa päivänvalossa. Ja me pienblogiomistajat emme ole suojassa edes päivänvalossa.

Kuuluttajan blogiomaisuuden arvo on noussut tässä kuussa 8.26%. Hän on maailman 26. varakkain blogisijoittaja. Hänellä on 1496 Karma-pongoa ja Chipseja 16009. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että hän on naputellut etusormensä ainakin sentin lyhemmäksi vastatessaan hassuihin kysymyksiin.

Kuuluttaja on kerännyt käteistä viime lokakuusta lähtien seuraavasti: B$209,675,012,772.62

Eikä siinä kaikki, hänen koko portfolionsa arvo on B$3,705,794,721.33.
Se koostuu omistussuhteista 664 blogissa, suuri osa niistä varmaankin suomalaisia. Ja koko hänen omaisuutensa arvo on B$934,746,049,825.80.

Hän operoi hämäräperäisen Lost Idea Investment -yhtiön kautta. Ja on kaapannut miljoonaomaisuudellaan Sedis Bloginkin, jonka omistus on tällä hetkellä:

Lost Idea Investment 100995 (95.278%) 22:34 12 Jan 2006
Sun äitis 5000 (4.717%) 22:34 12 Jan 2006
Sedis Zedis 5 (0.005%) 06:10 02 Jan 2006

Kyse ei ole nurkanvaltauksesta. MINULLA ei ole nurkkaakaan Sedis Blogista. Hyvä, että kynnys.

On jotenkin epäilyttävää, että Kuuluttaja eli Lost Idea Investment on tehnyt kaupat Sedis Blogista MINUUTILLEEN samalla hetkellä kuin Sun äitis oman ostoksensa.

Voisiko joku selittää tämän kapitalistisen hirmuteon minulle?????

perjantaina, huhtikuuta 07, 2006

Juudaksen suudelma

Blogiskenessä on kohistu jo viikkokausia nyt tapahtuneesta Juudas Iskariotin maineen palautuksesta.

Katolinen ensyklopedia sanoo perinteisen käsityksen tiukasti. Juudas oli: "Apostoli joka petti Jumalallisen Mestarin". Suomenkielinen nimi tulee kreikankielisestetystä nimestä Ioudas. Se on johdettu hebrean sanasta judah, joka merkitsee ylistettyä.

Apostoleista Juudaksia oli kaksi. Siksi toista sanotaan "iskariotiksi" eli "mieheksi Keriothista". Carioth on kaupunki Juudeassa, pieni kaupunki Hebronista etelään. Itse asiassa Hebronin vanha nimi, siis paikka mihin Abraham haudattiin, on nimeltään Kiriath Arba. Nykyisin Kiriath ei ole varsinainen nimi millekään, mutta sitä käytetään etuliitteenä monen paikan nimessä.

Joskus tuo "iskariot" ("iscariot") on liittetty myös juutalaiseen tuona aikaiseen protonationalistiseen terroristiryhmään, jonka nimi on englanniksi The Sicarii. Nimi tulee latinasta: sica tarkoittaa tikaria ja sicarius sen kautta murhaajaa, myöhemmin myös palkka-murhaajaa. Tämä juutalainen aktivistiryhmä surmasi vihollisiaan usein lyhyillä tikareilla.

Raamattuun valikoitu kirjoituskokoelma esittää Juudas Iskariotista kovin yksioikoisen kuvan: hän on petturi eikä juuri mitään muuta. Juudaksen vanhemmat olivat varakkaita, asuivat Jerikossa, ja olivat saddukeuslaisia. Juudas oli heidän uskonmallinsa unohtanut ja liittynyt Johannes Kastajan johtamaan joukkoon, mikä aiheutti sen, että vanhemmat kielsivät olemasta hänen vanhempiaan. Juudas etsi töitä, ja pääsi apostolien kirjanpitäjäksi. Hän oli ainoa juudealainen apostolien joukossa.

Kavalluskertomukset

Matteuksen evankeliumi: 10:4 Simon Kananeus ja Juudas Iskariot, sama, joka hänet kavalsi. 26:14 Silloin meni yksi niistä kahdestatoista, nimeltä Juudas Iskariot, ylipappien luo. Markuksen evankeliumi: 3:19 ja Juudas Iskariotin, saman, joka hänet kavalsi. 14:10 Ja Juudas Iskariot, yksi niistä kahdestatoista, meni ylipappien luo kavaltaakseen hänet heille. Luukkaan evankeliumi: 6:16 ... Juudaan, Jaakobin pojan, sekä Juudas Iskariotin, josta tuli kavaltaja. Johanneksen evankeliumi: 12:4 Silloin sanoi yksi hänen opetuslapsistaan, Juudas Iskariot, joka oli hänet kavaltava... 13:2 Ja ehtoollisella oltaessa, kun perkele jo oli pannut Juudas Iskariotin, Simonin pojan, sydämeen, että hän kavaltaisi Jeesuksen.

Juudaksen taustoista ei puhuta eikä sitä, miten hänestä oli tullut apostoli. Hän oli Jeesus Nasaretilaisen johtaman ryhmän luottohenkilö, varainhoitaja. Juudas Iskariot seurasi myös Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Siellä Jeesus todisti, että hänen rakkain opetuslapsensa oli Juudas, sillä hän puhutteli äitiään Mariaa ja Juudasta: "Nainen, tämä on poikasi!", "Tämä on äitisi!" Siitäkin voi päätellä, että Juudas oli tehnyt "kavallustyönsä" Jeesuksen tahdon mukaan. Petokseen uskoivat myös roomalaiset, sillä Juudas Iskariot -pettäjä oli ainut joka pystyi liikkumaan heidän keskuudessaan silloin, kun jopa Simon Pietari kolmasti Jeesuksen kielsi.

Johanneksen Evankeliumin 20 luvun mukaan Jeesuksen haudalla Juudas Iskariot oli jälleen paikalla nopeimpana ja innokkaimpana, sillä hän piti tekoaan oikeutettuna. Ensimmäisenä hän ei uskaltanut haudalle astua, mutta uskoi sovitustyön onnistuneen sen jälkeen, kun Simon kertoi haudan olevan tyhjä. Kun apostolit sen jälkeen "menivät yhteen", sen voi tulkita sovinnoksi Simonin ja Juudaksen välillä: Juudaksen oli "petettävä", jotta kirjoitukset toteutuisivat. Kyse oli siis lavastuksesta. Useimmiten petosta on selitetty sillä, että Saatana meni Juudaksen sydämeen.

Nämä Raamatun kohdat mielestäni tukevat sitä nyt Juudaksen evankeliumissa julkistettua näkemystä siitä, että Juudaksen "kavallus" oli sovittu. Juudas siis uhrautui petturiksi ja kavaltajaksi, jotta kirjoitukset toteutuisivat eli kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Kuten yllä linkattu Ylen uutinen kirjasi Egyptistä löydettyjen uusien papyrusrullien avaavan tietä uusille tulkinnoille: "Evankeliumin mukaan opetuslapsista juuri Juudas vapautti Jeesuksen maallisista kahleista, jotta hän voisi toteuttaa taivaallista tehtäväänsä. Käytännössä hän oli ainoa opetuslapsi, joka todella ymmärsi Jeesusta [- -]."

Papyrusrullat ovat 16 senttiä leveitä ja 29 sentiiä korkeita ja ne olivat nahkaan käärittyjä. Teksti oli kirjoitettu 300- tai 400-luuvlla luvulla koptin kielen keskiegyptiläisellä murteella. Otsikko on Juudaksen evankeliumi. Löytö tehtiin neljännesvuosisata sitten Al-Minyasta, Keski-Egyptissä. 62 sivuista kääröä on säilytetty salaisessa paikassa Sveitsissä tähän asti.

Tätä löytyä on tietysti jo tulkittu. Sen sanotaan sopivan hyvin ns. "post-kristikunnalliseen" kontekstiin. Kristikuntaan eri aikoina muodostunut läheinen suhde kirkon ja hallituksen välille on nimittäin vaikuttanut myös raamatun tulkintoihin. Yhteispelin tuloksena Jeesuksen radikaalia sanomaa armon, rakkauden ja anteeksiannon puolesta on vähätelty. Sellaiset arvot eivät sovi kirkkoon, jonka on tehtävä osansa hallitsemisessa, sotien käynneissä, vangitsemisissa ja kidutuksissa. Kun kirkko etääntyy hallituksista, syntyy tilaa sellaisille uusille tulkinnoille Jeesuksesta, jotka painottavat enemmän anteeksiantoa kuin rangaistusta. Juudaksen itsemurhahan on kristinuskon mytologian ytimessä: itsemurha estää häntä saamasta anteeksiantoa, jonka Jeesus ristinkuolemallaan olisi voinut antaa. Itsemurha on suurin synti - se on niitä harvoja katolisia oppeja, jonka soisi juurtuvan tännekin.

Juudaksen kohtalo ei nimittäin viitannut lainkaan anteeksiantoon tai armoon. Hänenhän sanottiin Matteuksen evankeliumissa tehneen itsemurhan. Perimätieto on määritellyt sen hirttäytymiseksi. Kavalluksesta saamansa rahat Juudas heitti hirttäytymispaikan, temppelin, lattialle. Apostolien teoissa (Ap.t. 1:16-19) kertomus päättyy eri lailla: 16 Hän sanoi: "Veljet! Sen kirjoitusten sanan oli käytävä toteen, jonka Pyhä Henki Daavidin suulla oli ennalta Juudaksesta lausunut -- tuosta miehestä, joka ryhtyi oppaaksi Jeesuksen vangitsijoille. 17 Hän kuului meidän joukkoomme ja oli saanut osalleen palvelutehtävän niin kuin mekin. 18 Petoksensa palkalla hän hankki itselleen kappaleen maata, mutta sitten hän syöksyi päistikkaa alas, niin että hänen vatsansa halkesi ja sisälmykset pursuivat ulos." 19 -- Tämä tuli yleisesti tiedoksi Jerusalemissa, ja niin se paikka sai heidän kielellään nimen Hakeldama, Veripelto."

Eli kuolintavasta Raamattu ei ole yksimielinen. Koraani on asiasta eri mieltä. Koraani painottaa omassa tekstissään, etteivät juutalaiset tosiasiassa edes ristiinnaulinneet Jeesusta. Juutalaisia nuhdellaan Koraanissa, kun he sanovat: "Totisesti olemme surmanneet Messiaan, Marian pojan, Jumalan lähettilään". Koraani jatkaa: "Mutta eivät he ole surmanneet, eivätkä ristiinnaulinneet häntä, vaan heistä näytti siltä" (Suura 4:156).

Tämä jae tulkitaan yleisimmin siten, että Jeesuksen vihollisten tullessa ristiinnaulitsemaan Jumala teki ihmeen ja vapautti hänet. Jumala järjesti asian niin, että joku toinen, todennäköisimmin Juudas, näytti Jeesukselta ja joutui ristiinnaulittavaksi Jeesuksen sijaan. Koraanin tulkinnan mukaan Jumala otti Jeesuksen taivaaseen, jossa hän on tänään ja josta palaa takaisin maan päälle.

[Tämä on elämäni pisin uskonnollishenkinen kirjoitus. Mutta aihe on kiehtova, enkä takaa, ettenkö palaisi siihen.]

torstaina, huhtikuuta 06, 2006

Tampereelle

Kutsuivat Tampereelle luennon pitoon. Vaihtoehtona oli Turku, mutta siellä olisi pitänyt olla neljä päivää.

Filmejä on valikoitu mukaan pari kertaa luennon mitta, joten täytyisi varmaankin alkaa keskittyä enemmän mitä sanoisi. Printtailin perustekstejä eilen. 57 sivua.

Eli neljä tuntia kuvaa, neljä-viisi tuntia puhuttavaa ja aikaa reilu kaksi tuntia. Enköhän tuosta selviä. Kun vain tietäisi mitä näyttäisi tai puhuisi.

Mistähän se johtuu, että on aina sama tunne?

Pitäisi varmaan siirtyä Power Pointin -lasketteluun: automaattinen sivun vaihto ja puhe sovitetaan siihen sitten kuin myyntimiehellä elokuvassa Richard Nixonin salamurha.

keskiviikkona, huhtikuuta 05, 2006

Orionissa tänään: Kansakunnan raiviolla

Aloitamme tänään klo 17 Orionissa, Eerikinkatu 15. Puolen vuoden kantakortti 4 euroa, esitys 4 e. Ilkka ja minä esittelemme elokuvat myös suullisesti! Tervetuloa!

Dokumentin ydin 28: Kansakunnan raiviolla

Suomi maksaa
Finland betalar

Suomi 1951. Tilaaja: SOTEVA. Tuotantoyhtiö: Kansan Elokuva Oy Tuotannonjohto: Janne Hakulinen. Tuottaja, ohjaaja ja leikkaaja: Topo Leistelä. Käsikirjoitus: Tauno A. Laitinen (erit. selostustekstit) ja Topo Leistelä. Kuvaus: Pentti Lintonen, Sulo Tammilehto. Trikkikuvaus: R. O. Raimela, Unto Murtovaara. Musiikki: Tapio Ilomäki. Selostajat: Ilmari Harki, Carl–Erik Creutz, Topo Leistelä. Äänitys: SF-laboratorio, Kurt Vilja. Helsingin ensiesitys: 30.11.1951 Ritz, Kaleva – VET A–3493 – S – 1800 m (35 mm)/ 66 min (esitys 16 mm. engl. versio)

Luvattu maa
Siirtoväki raivaa ja rakentaa / Ajan kuva / Siirtolaisia / Evakko / Meidän maa

Suomi 1952. Tilaaja: Maatalousministeriö / Asutusasiainosasto. Tuotantoyhtiö: Kansan Elokuva Oy. Tuotannonjohto: Janne Hakulinen. Ohjaus: Topo Leistelä. Käsikirjoittajat: E. Paavola ja Topo Leistelä. Selostus: Topo Leistelä, E. J. Paavola. Kuvaus: Pentti Lintonen. Äänitys: SF-laboratorio, Kurt Vilja. VET A–3679 – S – 1000 m (35 mm)/ 37 min (esitys: BetaSP)

Sodanjälkeinen sotakorvausteollisuutemme kiihtyi täysille tehoille 300 miljoonan kultadollarin tähden. Tuo summa oli määrätty vuoden 1944 välirauhasopimuksessa sotaan syylliselle Suomelle maksettavaksi. Se tarkoitti käytäntöön saatettuna Neuvostoliittoon suuntautuvaa tavaratoimitusten virtaa koko rahan edestä: mukana oli sahatavaraa, 6 000 valmistaloa, 60 miljoona kiloa kartonkia ja lukemattomia paperirullia, 596 höyryveturia, hinaajia, proomuja, kuunareita, lisäksi sähkömoottoreita, kaapelikeriä sekä kirkasta kuparijohtoa 37 000 tonnia.

Moninkertaistaen teollisuutensa kapasiteetin, vääntäen veroruuvia ja kiristäen vyönsä Suomi maksoi kahdeksassa vuodessa korvaukset sodastaan. Kun viimeinen tavaraerä ylitti rajan, oli toimitusten markkina-arvo jo kivunnut Neuvostoliiton myöntämistä "alennuksista" huolimatta yli 450 miljoonan dollarin, sillä kurssina käytettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta vuoden 1939 valuuttakurssia. Suomen hallitus, sotakorvausteollisuuden valtuuskunta, mutta erityisesti teollisuuden organisointivirasto SOTEVA kantoi vastuuta ja huolta valvontakomission silmätikkuna. Pitääkseen maansa mainetta ja luottoa yllä hallituksen ja vastuullisen viraston oli kiinnitettävä kansainväliseen tiedottamiseen erityistä huomiota. Vuoden 1949 alussa sai sosialidemokraattiselle puolueelle uskollinen yhtiö Kansan Elokuva tehtäväkseen valmistaa SOTEVA:lle sotakorvausteollisuuden seurantadokumentin Suomi maksaa.

Tällä kertaa ohjaaminen ja käsikirjoittaminen edellyttivät tarkkavainuista diplomatiaa. Työ annettiin Topo Leistelälle (alun perin Torsten Leisten), joka houkuteltiin puolueen rahalla Suomen Filmiteollisuuden lyhytkuvaosastolta Kansan Elokuvan tuotantopäälliköksi. Pitkän linjan konkari oli palvellut sotavuosina maataan puolustusvoimien uutiselokuvien käsikirjoittajana sekä selostajana.

Vuonna 1935 hän oli ollut perustamassa Suomi-Filmin uutiskuvilla katsauselokuvan perinnettä tähän maahan. Leistelälle uusi pesti merkitsi isänmaallisen äänensä myymistä sosialidemokraattisen liikkeen palvelukseen. Ideologinen liikahdus vasemmalle oli kuitenkin hiuksen ohut. SDP:n kauppapoliittiset visiot olivat jo suuntautuneet sotakorvausteollisen ajan yli länteen. Suomen ”amerikkalaisin puolue” oli soliminut luotamukselliset suhteet Englannin ja Yhdysvaltojen markkinavoimiin ja seuraukset siitä olivat nähtävissä. Brittien laivat liputtivat jo Suomen satamissa ja keskellä kotimetsiä puskivat amerikkalaiset ”katepillarit”.

Suomi maksaa seuraa sotakorvausteollisuuden ponnisteluja vuosien 1949–1952 aikana siihen ”vapautumisen iltaan”, kun viimeinen tavarajuna nytkähtää 18.9.1952 liikkeelle. Aluksi Leistelä taustoi sotavuosien kohtalonomaiseen tyyliin: sopimuksen ehtoja kuunnellaan radiosta pää kumarassa. Kansakunta ei lannistu silti, ei vaikka liian kapoinen metalliteollisuutemme saa kontolleen 70% sotakorvauksista. Elokuva keskittyykin sulattamoihin, valimoihin ja uudistuvien konepajojen mahtihalleihin, missä taotaan ja valssataan metallialan ylösnousemuksen dramaturgiaa. Paperiteollisuuden teknologia sivuutetaan nopeasti. Vasta telakat ja veturiverstaat tarjoavat kehykset suomalaisen työn sosialistiselle realismille ja sen sankarilliselle kuvavirralle, jota työn saavutuksia summaava selostus ylpeästi rykien katkoo.

Silti semantiikan pelinappulat eivät aivan loksahtaneet paikalleen, kun selostaja kreivi Creutz pahoitteli 6000:en rajan yli toimitettavan puutalon kohtaloa: ”Tuhannet kodin perustajat haaveilevat tällaisista taloista, ja kyllähän niissä kelpaisi asua kenen tahansa asuntopulan kourissa kampailevan kansalaisen”. Se koettiin kotikommunistien piirissä nälväisyksi sotasyyllisyyden perusteita vastaan ja juttu vuodettiin Neuvostoliiton suurennuslasin alle. Lisäksi elokuva nimitti sotakorvauksia ”välttämättömäksi pahaksi”, ikään kuin välivaiheeksi länteen integroituvan teollisuutemme emansipaatiossa: ”Eikä niin pahaa ettei jotain hyvääkin, sillä tämän suoritusvelvollisuuden pakottamana metalliteollisuutemme laajeni ja kehittyi tuotantokykyiseksi länsimaiseksi suurteollisuudeksi.”

Tämä taas riitti SKDL:n ryhmälle, joka eteni ison veljen evästyksellä eduskuntakyselyyn asti. ”Elokuvaa Suomi maksaa ei missään tapauksessa tarkoitettu tehdä Neuvostoliittoa loukkaavaksi, eikä se voine synnyttää katsojassa katkeruutta ja vihaa”, vastasi teollisuusministeri Penna Tervo (sd). Vaikka vastaus muodollisesti tyydytti, oli elokuvan kansainvälinen PR-käyttö poissa laskuista. Pelin politiikka merkitsi myös lähtöpassia Topo Leistelälle, joka vetäytyi Kansan Elokuvasta vielä vuonna 1952 terveyteensä vedoten.

Leistelä ehti sitä ennen saatella levitykseen dokumenttielokuvan Luvattu maa, jota oli kuvattu jo vuosia jälleenrakentamisen monumentiksi. Se oli muodollisesti Maatalousministeriön ja Veikko Vennamon johtaman Asutusasiainosaston tilaus. Mutta kuvauksiin puhalsi tulta Karjala-liiton, Maatalousseurojen Keskusliiton ja sen lukemattomien seurojen raivaajahenki. Vielä elettiin sodanjälkeisten vuosikymmenien vahvassa uskossa maaseutuun ja omavaraiseen maanviljelyyn. Maa oli pyhä. Se vaati menetettyjen viljavainioidensa korvaamista. Sen eettinen lataus purkautui vasta maanhankintalain kautta, kun tilaton väki asutettiin kuten heille sodan vuosina oli luvattu.

Kansan Elokuvan kameramiehet saivat hoitaakseen yhden sodanjälkeisen ajan tärkeimmistä filmauksista. Kaukana kaupunkien ulkopuolella he taltioivat maanhankintalain toteutumista kansallisessa projektissa, jossa Suomi paikkasi maaseutuväestönsä haavat, asutti Karjalan siirtoväen, jakoi sotainvalideille tontteja ja rintamamiehille maata sekä rakensi asuntoja sodan orvoille ja leskille.Uusi elämä ”luvatussa maassa” merkitsi tuskallista irtautumista sodan varjoista ja sodan langettamista seurauksista. Kameran kuvat ovat koruttomia ja hartaita. Uuden talon rakentaminen ja sen juhlallinen käyttöön otto kantavat vielä mukanaan menetykset ja unohtamisen surutyön. Maatalous oli pitkään ollut rappiolla miestyövoiman harvetessa rintamilla. Kuvat kivipelloista, tilapäisistä parakeista ja surun murtamista kasvoista eivät sitä peittele. Karjalan piirakan leivonta evakkoperheen harjakaisiin on vakavaa ehtoolliseen valmistautumista; sitä syödään empien, silmät kosteina luterilaisen papin saapuessa paikalle vihkimään mittapiirrosten mukaan pystytetyn kodin. Sen harjan alla pääskyset ruokkivat poikasiaan. Sitä kuvattaessa aurinko välähtää kameran linssissä kuin tulevaisuuden lupauksena pienviljelijöiden juurettomalle heimolle.

Luvattu maa – The Promised Land avaa raivioille myös toisen, ulkomalle suunnatun aukeaman. Se on näkökulma demokraattisen jälleenrakentamiseen ja maareformin, jonka aikaansaannoksilla Suomi nousi sodan raunioista läntisen maailman tietoisuuteen. Se avaa näkymiä uudismaan kamaraan, johon perustettiin vuosina 1945–1956 lähes 100 000 pientilaa ja pystytettiin yli 75 000 asuintaloa. Asukkaat nostivat talonsa itse harjaan omalla hartiapankkityöllään tasa-arvoisen ”omakoti”-rakentamisen näytöksi. Niiden yhtenevät ja tarkoituksenmukaiset standardit suunnitteli ja normitti Suomen Arkkitehtiliiton Jälleenrakennustoimisto. Niinpä elokuva korostaa juuri sitä, mikä istui hyvin länsimaiseen demokratiaan. Se luo kuvaa itsenäisten ydinperheiden muodostamasta vapaasta kansakunnasta, joka raivaa ja rakentaa, yksituumaisesti ja sitkeästi, kullekin omat tiluksensa ja asumisen perusyksikkönsä.

Sodanjälkeinen asutuspolitiikka oli länsivetoinen projekti. Siihen liittyi yli 4000 traktorin ja usean tuhannen telaketjuilla kulkevan maansiirtokoneen hankinnat lännen markkinoilta. Suomen Raivaus Oy raivasi vuoteen 1951mennessä 82 000 hehtaaria uutta peltoa, möyryten samalla maakunille tieverkkoa liikennöitäväksi. Se mahdollisti muutakin kuin filmatut ministerivierailut asutustilallisten tiluksille. Koneellistuvan maatalouden mahti oli elokuvan varsinainen manifesti,viesti siitä, että Amerikan järeä teknologia oli tehokäytössä ja että se koitui siunaukseksi sosialidemokraattien ja Paasikiven hiljaisella tuella länteen kurkottavalle maalle.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 5.4.2006