Samaan aikaan kuin Suomessa Capitol-elokuvateatteri pelastui ainakin hetkeksi, Moskovasta kuuluu kummia.
Saksasta kantautui vetoomus Venäjän asioiden puolesta. Venäjän federaation elokuvatekijöiden liiton - tuttavallisemmin Kinoliitto - puheenjohtaja Nikita Mihalkov on määrännyt tyhjennettäväksi Kino-Zentrin, johon on sijoitettuna elokuvamuseo Muzei Kino (Metro Krasnopresnenskaya, 15 Druzhinnikovskaya Ul.) Muzei Kino on paikka, missä myös Suomen elokuvaviikot on järjestetty.
"Tsaari Nikitana" asemansa vuoksi tunnettu Mihalkov on ollut varsin aktiivinen kiinteistöoperaatioissaan, eikä se ole suinkaan herättänyt pelkkää tyytyväisyyttä jäsenistössä.
Museon tyhjentäminen liittyy kyseessä olevan kiinteistön myymiseen yksityiselle kiinteistösijoittajalle. Uusi omistaja on vaatinut elokuvamuseon käyttämän kiinteistön välitöntä tyhjentämistä.
Moskovasta kuitenkin kuului parempia uutisia. Kollegan suorien yhteyksien kautta saimme tietää, että Muzei Kino oltaisiin liittämässä, tavalla tai toisella parin lähivuoden kuluessa ja jopa ihka uusin rakennuksin Mosfilmin yhteyteen. [Linkin toimivuus voi olla huono.]
Mosfilm on uuden johtajansa Aleksandr Sahnazarovin avulla noussut viime vuosina entiseen loistoonsa. Mosfilmillä on ennestään oma museo, joka sekin on hieno vierailukohde, vaikka se ei olekaan aivan niin keskeisellä paikalla kuin nyt häädettävä Muzei Kino.
Vaikka kansainvälinen elokuva-ala onkin jo ärähdellyt, Museo Kinon asema ei välttämättä ole niin huono kuin nyt tullut vetoomus osoittaa, sillä elokuvamuseo on valtion omaisuutta ja sinällään myös valtiollisessa suojeluksessa. Elokuvaa arvostetaan kuitenkin valtion näkökulmasta Venäjällä vielä sen verran, että kansainvälisesti ja Venäjän elokuvakulttuurin kannalta välttämätön museo saa mitä todennäköisemin arvoisensa tilat.
maanantaina, helmikuuta 28, 2005
Oscarit jaettu
Oscar-gaala päättyi Hollywoodin Kodak-teatterissa hetki sitten, mutta juhlan sivut eivät olleet vielä hetki sitten päivittyneet. Clint Eastwoodin ja Warner Bros.:in Million Dollar Baby sai odotetusti parhaan elokuvan palkinnon, mutta Martin Scorcesen Miramaxille tekemä Aviatior keräsi monia muita palkintoja. Dollareille menivät myös parhaan näyttelijättären - Hilary Swank näyttelee elokuvassa naisnyrkkeilijää - ja parhaan sivuosanäyttelijän pystin, jonka sai Morgan Freeman.
Lentäjälle jäi vain parhaan sivuosanäyttelijättären Oscar. Sen sai Cate Blanchett, joka näyttelee elokuvassa Katherine Hepburnia. Blanchett heitti päivän parhaan sanomalla, että toivottavasti hänen poikansa nai ohjaaja Scorcesen tyttären. Eastwood puolestaan korosti, että hän ei ollut saamassa elämäntyöpalkintoa - se meni Sidney Lumetille - vaan hänellä on paljon työtä jäljellä elokuvan parissa. Keskusteltuaan Lumetin kanssa Eastwood kertoi oppineensa, että on "vasta pikkupoika".
Clint Eastwood on saanut kerran aikaisemmin ohjaaja-Oscarin. Se tapahtui vuonna 1993, palkittavana oli The Unforgiven (Armoton). Nyt elokuvakoneisto oli Eastwoodin omin sanoin hyvin öljytty, sillä kuvaukset sujuivat 37 päivässä.
Lentäjälle jäi vain parhaan sivuosanäyttelijättären Oscar. Sen sai Cate Blanchett, joka näyttelee elokuvassa Katherine Hepburnia. Blanchett heitti päivän parhaan sanomalla, että toivottavasti hänen poikansa nai ohjaaja Scorcesen tyttären. Eastwood puolestaan korosti, että hän ei ollut saamassa elämäntyöpalkintoa - se meni Sidney Lumetille - vaan hänellä on paljon työtä jäljellä elokuvan parissa. Keskusteltuaan Lumetin kanssa Eastwood kertoi oppineensa, että on "vasta pikkupoika".
Clint Eastwood on saanut kerran aikaisemmin ohjaaja-Oscarin. Se tapahtui vuonna 1993, palkittavana oli The Unforgiven (Armoton). Nyt elokuvakoneisto oli Eastwoodin omin sanoin hyvin öljytty, sillä kuvaukset sujuivat 37 päivässä.
sunnuntaina, helmikuuta 27, 2005
Norjalaisten kolmoisvoitto
Miesten viisikymmentä kilometriä päättyi Oberstdorfin maailmanmestaruuskisoissa norjalaisten kolmoisvoittoon. Heja Norge!
Mutta kyllä se on mukavampi kilpailu väliaikalähdöllä.
Nyt yhteislähdössä katselu oli pelkkää ahtaan paikan kammoa: "Oltiin klimpissä koko ajan", Tero Similäkin sanoi.
Vanhan ajan kilpailuissa pidettiin aina kirjaa hiihtäjistä ja heidän väliajoistaan. Ja iloittiin siitä, kun homma pysyi paremmin hallussa kuin selostajilla.
Oli muuten siitäkin hyvä iltapäivä, että selostajat olivat tänään parhaimmillaan. Ensimmäinen varsinainen onnistuminen koko kisoissa heille, vaikka alkupuolella toisteiset aiheet hieman vaivasivat herkää kisakorvaani.
Onnistumiseen vaikutti se pieni kansallishenkisyys, jota selostajat jaksoivat pitää yllä. Se on ehkä yhteislähdön etu. Kun on 28. ja 32., niin yhteislähdössä voi hehkuttaa Suomen poikien olevan mukana pääjoukossa. Väliaikalähdöllä se ei oikein onnistuisi.
Lopputulos oli ihan mukava. Sami Jauhojärvi oli 14. ja Terokin 25. Yhdessä muiden esitysten kanssa voi summata - miesten surkeasti mennyttä viestiä lukuunottamatta -, että Suomi on kärjen vauhdissa mukana maastohiihdossa neljän vuoden tauon jälkeen. On aikakin: uudet miehet kestävät jo kovankin harjoittelun, naisten asema huipulla vakiintui.
Katsotaan vielä yhdistetyn sprintin hiihtokin, vaikka mitalit jo menivät Hannu Mannisen epäonnistumiseen. 16-vuotias Anssi Koivuranta lähtee kärjessä loisteliaan mäkiosuuden jälkeen, mutta hiihtoon hänen eväänsä eivät vielä riitä. Hieno kisa kyllä tällaisenakin.
[Lisäys: Anssin kuudes sija oli kyllä enemmän kuin miehen työ. Kuumetta oli kuulemma nelisenkymmentä astetta. Siinä on toisilla pojilla miettimistä, sillä heillähän kisat menivät oikeasti pieleen.]
Mutta kyllä se on mukavampi kilpailu väliaikalähdöllä.
Nyt yhteislähdössä katselu oli pelkkää ahtaan paikan kammoa: "Oltiin klimpissä koko ajan", Tero Similäkin sanoi.
Vanhan ajan kilpailuissa pidettiin aina kirjaa hiihtäjistä ja heidän väliajoistaan. Ja iloittiin siitä, kun homma pysyi paremmin hallussa kuin selostajilla.
Oli muuten siitäkin hyvä iltapäivä, että selostajat olivat tänään parhaimmillaan. Ensimmäinen varsinainen onnistuminen koko kisoissa heille, vaikka alkupuolella toisteiset aiheet hieman vaivasivat herkää kisakorvaani.
Onnistumiseen vaikutti se pieni kansallishenkisyys, jota selostajat jaksoivat pitää yllä. Se on ehkä yhteislähdön etu. Kun on 28. ja 32., niin yhteislähdössä voi hehkuttaa Suomen poikien olevan mukana pääjoukossa. Väliaikalähdöllä se ei oikein onnistuisi.
Lopputulos oli ihan mukava. Sami Jauhojärvi oli 14. ja Terokin 25. Yhdessä muiden esitysten kanssa voi summata - miesten surkeasti mennyttä viestiä lukuunottamatta -, että Suomi on kärjen vauhdissa mukana maastohiihdossa neljän vuoden tauon jälkeen. On aikakin: uudet miehet kestävät jo kovankin harjoittelun, naisten asema huipulla vakiintui.
Katsotaan vielä yhdistetyn sprintin hiihtokin, vaikka mitalit jo menivät Hannu Mannisen epäonnistumiseen. 16-vuotias Anssi Koivuranta lähtee kärjessä loisteliaan mäkiosuuden jälkeen, mutta hiihtoon hänen eväänsä eivät vielä riitä. Hieno kisa kyllä tällaisenakin.
[Lisäys: Anssin kuudes sija oli kyllä enemmän kuin miehen työ. Kuumetta oli kuulemma nelisenkymmentä astetta. Siinä on toisilla pojilla miettimistä, sillä heillähän kisat menivät oikeasti pieleen.]
Oscar-ehdokkaani
New York Timesin äänestyksessä pistin seuraavan vedon: suluissa näkyy prosenttiluku niistä äänestäneistä, jotka ovat samaa mieltä.
Your Academy Award® Winner predictions are listed below:
Best Picture: The Aviator (49%)
Best Director: Martin Scorsese (48%)
Actor in a Leading Role: Don Cheadle (8%)
Actress in a Leading Role: Annette Bening (18%)
Actor in a Supporting Role: Alan Alda (11%)
Actress in a Supporting Role: Laura Linney (8%)
Your Academy Award® Winner predictions are listed below:
Best Picture: The Aviator (49%)
Best Director: Martin Scorsese (48%)
Actor in a Leading Role: Don Cheadle (8%)
Actress in a Leading Role: Annette Bening (18%)
Actor in a Supporting Role: Alan Alda (11%)
Actress in a Supporting Role: Laura Linney (8%)
lauantaina, helmikuuta 26, 2005
Once there was a time...
40 vuotta sitten lueskelin tyytyväisenä Aku Ankkoja ja nuortenkirjoja sekä opettelin tuntemaan uutta asuinympäristöä. Olimme 1964 kesällä muuttaneet Piippolan Leskelän kylältä Muhokselle.
Isä oli opettaja ja asuimme koululla. Äiti opiskeli Kajaanissa. Vahdin päivät kotona pikkuveljeäni ja keskenään keksimme aikamoisia tempauksia. Pari kertaa pelastin veljen hengenkin (kun nykäisin hänen sormensa syvältä sähköpistokkeesta ja nostin hänet hukkumasta kevättulvien täyttämän ojan pohjalta).
****************
Marc Bolan ystävänsä David Bowien kanssa. Hehän tekivät yhdessä mm. singlen The prettiest star, jossa Bolanin loistelias kitara antaa laululle sen hengen.
****************
30 vuotta sitten olin päässyt lukioon ja saanut ensimmäisen kitarani ja stereolaitteet. Ne veivät noin 12 tuntia päivässä. Ensimmäinen LP:ni oli Steppenwolfia, mutta 1975 olin ehdoton T. Rex -fani. Se ei estänyt kuuntelemasta heavy-musiikkia: Uriah Heep, Black Sabbath ja Deep Purple tulivat tutuiksi. Muusta musiikista mainittakoon Eric Clapton, Jimi Hendrix, Emerson, Lake & Palmer ja Genesis, Slade. Sangen monipuolista siis.
Kesäisin kävimme aina Kuusrockissa, jossa on joukko rockin legendoja bongattu. Joskus kävimme kavereiden kanssa liftaamalla Turun Ruisrockissa. Loma-aikoina määränpääksi tuli välillä Sotkamo, jossa äitini asui. Kotiin alkoi näinä vuosina ilmestyä uusia lapsia isän mentyä uudestaan naimisiin, mitä en juuri kitaransoitoltani havainnut.
1960-luvun olin kuunnellut vain klassista musiikkia. Soitin harmonia koulussa iltaisin, mutta vuosikymmenen lopulla saimme kotiin transistoriradion. Televisio sentään oli viety korjattavaksi ja se viipyi siellä viisi vuotta. Takaisin tullessa siitä oli vain puolet jäljellä. Muistan ihmetelleeni isää, joka maksoi korjaajalle siitä hyvästä rahaa. Hyvällä kesäsäällä radiolla kuuli Ruotsinkin asioita, varhaista kansainvälistymistä, siis. Luin vähintään yhden kirjan päivässä aina yliopisto-opintoihini saakka.
1970-luvun alusta lähtien kontakti maailmaan saatiin radion keskiaaltolähetyksistä: "two-ou-eight" oli joka öinen äänihuuto Radio Luxemburgilla. Olin saanut oman metrisen putkiradion, jossa oli yli 30 sentin bassorefleksikaiutin. Kuparilankaa oli vedetty antenniksi koulun pihan puihin kymmeniä metrejä. Harrastin DX-kuuntelua ja tutustuin korvakuulolta sekä arabialaiseen että intialaiseen musiikkiin. Vieraiden kielten ymmärtäminen siinä parani. Viikonloput olin poliittisen nuorisojärjestön tilaisuuksissa ympäri Suomea. Matkustin junalla kymmeniä tuhansia kilometrejä vuodessa 13-vuotiaasta lähtien.
20 vuotta sitten olin muuttanut Helsinkiin opiskelemaan ensin matematiikkaa, sitten poliittista historiaa ja kotiutunut Vallilan opiskelija-asuntolaan. Olin löytänyt töitä, joten opiskelut eivät edenneet muuten kuin yhdellä kahdella tentillä vuodessa.
Botta, Vanhan kuppila ja Uuden ylioppilastalon opiskelijabileet tulivat tutuiksi kuten niissä käyneet ihmisetkin. Muistelen seurustelleeni useiden ihmisten kanssa vähemmän vakavasti ja usein yhtäaikaisesti, mistä joskus seurasi jotakin, joskus ei. Satunnaiset seikkailut olivat arkipäivää eikä opintojen päättämisestä ollut tietoakaan. Olin vähämoraalinen ikiylioppilas kaikkien muiden paitsi itseni mielestä.
10 vuotta sitten olin vannoutunut poikamies. Olin erinomaisilla papereilla vastavalmistunut valtiotieteiden lisensiaatti, työpaikkani oli Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen kansliassa, ja olin täysin kyllääntynyt töihini, joita riitti tehtäväksi vaikka muille jakaa.
Onneksi sain Suomen Akatemialta apurahan ja pääsin osaksi Turun yliopiston historian laitoksen hanketta, jota johti nykyinen kulttuurihistorian professori Hannu Salmi. Kolmivuotinen kausi (1996-98) meni mainiosti. Mervistä tuli Tohtori Pantti, minä ehdin tehdä sen jo vähän aiemmin. Arikin teki erinomaisen lisurin. Yhdessä julkaisimme yhden kirjankin: Kriisi, kritiikki, konsensus, jossa oli hankkeen sivutuotteena syntyneitä artikkeleita. Hankkeen aikana menin naimisiin ja saimme tyttären. Kesällä 10 vuotta sitten tulin yömyöhään nykyisen vaimoni asuntoon ja jäin sinne. Kaksi kuukautta oleskeltuani kävin purkamassa oman vuokrasuhteeni Tapaninkylässä.
5 vuotta sitten olin vastaväitellyt yliopiston hanttityöläinen. Pääsin Suomen Akatemian tutkijatohtoriksi ja harrastin akateemista moniottelua: julkaise, opeta, luennoi, esiinny ja osallistu. Olimme muuttaneet Herttoniemenrantaan Etu-Töölöstä. Suomen Akatemian silloinen pääjohtaja Reijo Vihko piti puheen 1997, jossa hän kertoi tuolloin uuden viran tiedepoliittisen taustan. Vaikka en ollut ihan ensimmäisten joukossa, olin kuitenkin varhaisia tuolla nimikkeellä työskenteleviä:
"On kaksi tutkijaryhmää, jotka joutuvat syrjäytymisvaaraan huippuyksikköpolitiikkaa sovellettaessa. Toinen ryhmä ovat nuoret tutkijat, joilla ei voi olla merkittäviä laajoja tiedesaavutuksia takanaan. Suomen Akatemiassa aloitetaan järjestelmä, jolla tutkijatohtorikauden jälkeen pyritään identifioimaan menestyviä nuoria tutkijoita, ja järjestää heille niin sanottu starttirahoitus, joka suunnitelmien mukaan tarkoittaa itse tutkijalle vanhemman tutkijan palvelussuhdetta ja vuosittaista merkittävää apurahaa. Toinen ryhmä, joka täytyy entistä tarkemmin ottaa huomioon tiedepolitiikkaa kehitettäessä ovat naistutkijat, joiden täyden panoksen yhteiskunta tarvitsee menestyäkseen parhaalla mahdollisella tavalla. Naistutkijan uraa ja sen esteitä pohtiva tutkijaryhmä tulee tekemään ehdotuksia tässä suhteessa toukokuun loppuun 1997 mennessä."
3 vuotta sitten en arvannut, että yliopisto alkoi olla taakse jäänyttä elämää. Akatemia kiristi rahoitustaan, katkaisi jatkorahoituksen monilta ja sen myötä yliopiston sijaisuudet tyrehtyivät minultakin viranhaltijoiden palatessa rutiinitöihin tutkimuksiensa parista. Ehdin kuitenkin työskennellä jonkun aikaa yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella. Lapsi oppi lukemaan viisi täytettyään, mutta kyllä hänelle on äiti lukenutkin. Niin minäkin opin aikoinaan lukemaan, isän olan takaa, sen kummemmin opettamatta. Laskemisen oppiminen tapahtui samalla tavalla minulla ja lapsellani. Osaava näytti miten tämmöinen laskutapa ratkaistaan ja minä tein perässä. Ei lapsellekaan juuri ole virheitä matematiikan tehtävissä tullut kahden kouluvuoden aikana.
Vuosi sitten olin jo kotiutunut uuteen työpaikkaani. Suomessa varsinaista elokuvahistoriallista tutkimusta on tehty kovin vähän, eikä varsinkaan historiatieteen pelisääntöjen mukaan. Elokuva-arkisto on historioitsijalle paratiisi. Tosin on siellä opittavaakin, mikä on ollut aikamoinen haaste vauhdilla keski-ikäistyvälle miehelle.
Eilen vietin vapaata perjantaita hiihtolomalaisena. Katsoin Belgessä hiihtokisoja ja siirryin karaokeen, josta kotiin puoli neljän jälkeen aamulla.
Tänään olen laittanut (hyvää) kanapataa, lukenut David Rohlin hassua kirjaa Legend. The Genesis of Civilisation, katsonut naisten hiihtoa ja mäkihyppyä tv:stä, laulanut Winx-laulua, maiskutellut korvapuusteja ja kirjoittanut blogia.
Huomenna on tulevaisuus. Sitä ei voi ennustaa.
Isä oli opettaja ja asuimme koululla. Äiti opiskeli Kajaanissa. Vahdin päivät kotona pikkuveljeäni ja keskenään keksimme aikamoisia tempauksia. Pari kertaa pelastin veljen hengenkin (kun nykäisin hänen sormensa syvältä sähköpistokkeesta ja nostin hänet hukkumasta kevättulvien täyttämän ojan pohjalta).
****************
Marc Bolan ystävänsä David Bowien kanssa. Hehän tekivät yhdessä mm. singlen The prettiest star, jossa Bolanin loistelias kitara antaa laululle sen hengen.
****************
30 vuotta sitten olin päässyt lukioon ja saanut ensimmäisen kitarani ja stereolaitteet. Ne veivät noin 12 tuntia päivässä. Ensimmäinen LP:ni oli Steppenwolfia, mutta 1975 olin ehdoton T. Rex -fani. Se ei estänyt kuuntelemasta heavy-musiikkia: Uriah Heep, Black Sabbath ja Deep Purple tulivat tutuiksi. Muusta musiikista mainittakoon Eric Clapton, Jimi Hendrix, Emerson, Lake & Palmer ja Genesis, Slade. Sangen monipuolista siis.
Kesäisin kävimme aina Kuusrockissa, jossa on joukko rockin legendoja bongattu. Joskus kävimme kavereiden kanssa liftaamalla Turun Ruisrockissa. Loma-aikoina määränpääksi tuli välillä Sotkamo, jossa äitini asui. Kotiin alkoi näinä vuosina ilmestyä uusia lapsia isän mentyä uudestaan naimisiin, mitä en juuri kitaransoitoltani havainnut.
1960-luvun olin kuunnellut vain klassista musiikkia. Soitin harmonia koulussa iltaisin, mutta vuosikymmenen lopulla saimme kotiin transistoriradion. Televisio sentään oli viety korjattavaksi ja se viipyi siellä viisi vuotta. Takaisin tullessa siitä oli vain puolet jäljellä. Muistan ihmetelleeni isää, joka maksoi korjaajalle siitä hyvästä rahaa. Hyvällä kesäsäällä radiolla kuuli Ruotsinkin asioita, varhaista kansainvälistymistä, siis. Luin vähintään yhden kirjan päivässä aina yliopisto-opintoihini saakka.
1970-luvun alusta lähtien kontakti maailmaan saatiin radion keskiaaltolähetyksistä: "two-ou-eight" oli joka öinen äänihuuto Radio Luxemburgilla. Olin saanut oman metrisen putkiradion, jossa oli yli 30 sentin bassorefleksikaiutin. Kuparilankaa oli vedetty antenniksi koulun pihan puihin kymmeniä metrejä. Harrastin DX-kuuntelua ja tutustuin korvakuulolta sekä arabialaiseen että intialaiseen musiikkiin. Vieraiden kielten ymmärtäminen siinä parani. Viikonloput olin poliittisen nuorisojärjestön tilaisuuksissa ympäri Suomea. Matkustin junalla kymmeniä tuhansia kilometrejä vuodessa 13-vuotiaasta lähtien.
20 vuotta sitten olin muuttanut Helsinkiin opiskelemaan ensin matematiikkaa, sitten poliittista historiaa ja kotiutunut Vallilan opiskelija-asuntolaan. Olin löytänyt töitä, joten opiskelut eivät edenneet muuten kuin yhdellä kahdella tentillä vuodessa.
Botta, Vanhan kuppila ja Uuden ylioppilastalon opiskelijabileet tulivat tutuiksi kuten niissä käyneet ihmisetkin. Muistelen seurustelleeni useiden ihmisten kanssa vähemmän vakavasti ja usein yhtäaikaisesti, mistä joskus seurasi jotakin, joskus ei. Satunnaiset seikkailut olivat arkipäivää eikä opintojen päättämisestä ollut tietoakaan. Olin vähämoraalinen ikiylioppilas kaikkien muiden paitsi itseni mielestä.
10 vuotta sitten olin vannoutunut poikamies. Olin erinomaisilla papereilla vastavalmistunut valtiotieteiden lisensiaatti, työpaikkani oli Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen kansliassa, ja olin täysin kyllääntynyt töihini, joita riitti tehtäväksi vaikka muille jakaa.
Onneksi sain Suomen Akatemialta apurahan ja pääsin osaksi Turun yliopiston historian laitoksen hanketta, jota johti nykyinen kulttuurihistorian professori Hannu Salmi. Kolmivuotinen kausi (1996-98) meni mainiosti. Mervistä tuli Tohtori Pantti, minä ehdin tehdä sen jo vähän aiemmin. Arikin teki erinomaisen lisurin. Yhdessä julkaisimme yhden kirjankin: Kriisi, kritiikki, konsensus, jossa oli hankkeen sivutuotteena syntyneitä artikkeleita. Hankkeen aikana menin naimisiin ja saimme tyttären. Kesällä 10 vuotta sitten tulin yömyöhään nykyisen vaimoni asuntoon ja jäin sinne. Kaksi kuukautta oleskeltuani kävin purkamassa oman vuokrasuhteeni Tapaninkylässä.
5 vuotta sitten olin vastaväitellyt yliopiston hanttityöläinen. Pääsin Suomen Akatemian tutkijatohtoriksi ja harrastin akateemista moniottelua: julkaise, opeta, luennoi, esiinny ja osallistu. Olimme muuttaneet Herttoniemenrantaan Etu-Töölöstä. Suomen Akatemian silloinen pääjohtaja Reijo Vihko piti puheen 1997, jossa hän kertoi tuolloin uuden viran tiedepoliittisen taustan. Vaikka en ollut ihan ensimmäisten joukossa, olin kuitenkin varhaisia tuolla nimikkeellä työskenteleviä:
"On kaksi tutkijaryhmää, jotka joutuvat syrjäytymisvaaraan huippuyksikköpolitiikkaa sovellettaessa. Toinen ryhmä ovat nuoret tutkijat, joilla ei voi olla merkittäviä laajoja tiedesaavutuksia takanaan. Suomen Akatemiassa aloitetaan järjestelmä, jolla tutkijatohtorikauden jälkeen pyritään identifioimaan menestyviä nuoria tutkijoita, ja järjestää heille niin sanottu starttirahoitus, joka suunnitelmien mukaan tarkoittaa itse tutkijalle vanhemman tutkijan palvelussuhdetta ja vuosittaista merkittävää apurahaa. Toinen ryhmä, joka täytyy entistä tarkemmin ottaa huomioon tiedepolitiikkaa kehitettäessä ovat naistutkijat, joiden täyden panoksen yhteiskunta tarvitsee menestyäkseen parhaalla mahdollisella tavalla. Naistutkijan uraa ja sen esteitä pohtiva tutkijaryhmä tulee tekemään ehdotuksia tässä suhteessa toukokuun loppuun 1997 mennessä."
3 vuotta sitten en arvannut, että yliopisto alkoi olla taakse jäänyttä elämää. Akatemia kiristi rahoitustaan, katkaisi jatkorahoituksen monilta ja sen myötä yliopiston sijaisuudet tyrehtyivät minultakin viranhaltijoiden palatessa rutiinitöihin tutkimuksiensa parista. Ehdin kuitenkin työskennellä jonkun aikaa yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella. Lapsi oppi lukemaan viisi täytettyään, mutta kyllä hänelle on äiti lukenutkin. Niin minäkin opin aikoinaan lukemaan, isän olan takaa, sen kummemmin opettamatta. Laskemisen oppiminen tapahtui samalla tavalla minulla ja lapsellani. Osaava näytti miten tämmöinen laskutapa ratkaistaan ja minä tein perässä. Ei lapsellekaan juuri ole virheitä matematiikan tehtävissä tullut kahden kouluvuoden aikana.
Vuosi sitten olin jo kotiutunut uuteen työpaikkaani. Suomessa varsinaista elokuvahistoriallista tutkimusta on tehty kovin vähän, eikä varsinkaan historiatieteen pelisääntöjen mukaan. Elokuva-arkisto on historioitsijalle paratiisi. Tosin on siellä opittavaakin, mikä on ollut aikamoinen haaste vauhdilla keski-ikäistyvälle miehelle.
Eilen vietin vapaata perjantaita hiihtolomalaisena. Katsoin Belgessä hiihtokisoja ja siirryin karaokeen, josta kotiin puoli neljän jälkeen aamulla.
Tänään olen laittanut (hyvää) kanapataa, lukenut David Rohlin hassua kirjaa Legend. The Genesis of Civilisation, katsonut naisten hiihtoa ja mäkihyppyä tv:stä, laulanut Winx-laulua, maiskutellut korvapuusteja ja kirjoittanut blogia.
Huomenna on tulevaisuus. Sitä ei voi ennustaa.
Linkkilenkki
Tervetuloa viikonlopun ohjatulle matkalle internetlandiaan.Tasokasta seuraa maailman sen seitsemästä ihmeestä. Kiristäkää istuinvyönne ja tukka putkelle. Skidit on jätetty kompuutterin äärelle aivan ministeri Karpelan neuvojen mukaisesti.
Blogistan-boulevardia hurautellessa ilta aloitetaan iloisella karaokelaululla. Jokainen saa mukaansa ilmaisen karaokesoittimen ja muutaman sata biisiä. Kyllä on bussissa tunnelmaa. Tietysti on mahdollista tehdä laulunsa itse. Tingeltangel, hoppadoijaa, rocknroll nyt aina soikoon!
Ja menot sen kun paranevat kun parkkeeramme pääkadulle ja pääsemme elokuviin. Elokuvaksi on valittu Espanjan pojan 7:35 aamulla. Se on Nacho Vigalondon huima elokuva. Monet saattaisivat pitää vielä enemmän hänen Philip K. Dick -sovituksestaan elokuvassa Codigo 7 , joka on tosin netissä vain espanjankielisenä. Mutta sitähän ymmärtää, koska kyse on yleisestä scifi-kielestä! Nacho Vigilando on Espanjassa kova poika, palkittu 16 kertaa lyhyelokuvapalkinnoilla eri rooleistaan näyttelijänä, käsikirjoittajana ja ohjaajana. Nyt on varmasti aika tutustua häneen Suomessakin.
Nachon elokuvat eivät ole tylsiä. Eikä tylsistä elokuvista enää tarvitse edes kärsiä. Liittymällä jäseneksi Movie Advisoriin saat suositukset, joka ohjaa elämäsi monotonisesti vain sellaisiin elokuviin, joista olet aina pitänyt, pidät nyt ja pidät huomenna. Sinusta tulee oikea konservatiivi, joka välttelee kaikkea uutta ja yllättävää elämässäsi.
Kaikki emme verenhimomme vuoksi rakasta humanistisia tieteitä. On käytävä luonnontieteiden parissa tutustumassa esimerkiksi yhdisteeseen nimeltä Arsole tai Unununium. Semmoisia tarjoaa saitti, jonka nimenä on simppelisti Molecules with Silly
or Unusual Names. Kylläpäs helpotti tuo tutustuminen luonnontieteisiin. Mutta ehkä kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa näyttelyssä, jossa esillä on Viktoriaanisen ajan robotteja. Niistä saa mukavaa nähtävää ensi yön painajaisiin.
torstaina, helmikuuta 24, 2005
Hei, mitä te siellä teette?
Siis camoon. Hartiasärkyä? Alkaa silmänurkissa rypyt kiristää? Väsy vaivaa? Tuntuu siltä että ei, ja kohta taas? Blogosfääri on manipuloinut teidät!
Jätä kaikki hetkeksi. Käy katsomassa interblogistisen maailman ulkopuolista elämää.
Lähde karaokeen!
Meni sisäfileet, Chardonneytä pullo, flaida sisilialaista viiniä, jossa on Maltan ritarikunnan merkki rinnassa, ja schnapsukaksi ranskalaista Domaine de la Galolière -siideriä, Sambucaa ja tummatuoksuista espressoa suklaapalojen kanssa; ja minulle kossua kotitarpeeksi.
On Matin päivä. Kevät on alkanut. Oikein rinnassa tuntuu. Naama punoittaa parvekkeella otetusta auringosta, kuten hiihtolomalla pitääkin.
Vanha ystävä on käynyt sen verran vanhaksi, että hän ei perusta karaokesta eikä kirjoita edes blogia, vaan jää viihdyttämään vaimoa sivistyneillä puheillaan. Huomenna minä kyllä hänelle blogin laitan!
Jätä kaikki hetkeksi. Käy katsomassa interblogistisen maailman ulkopuolista elämää.
Lähde karaokeen!
Meni sisäfileet, Chardonneytä pullo, flaida sisilialaista viiniä, jossa on Maltan ritarikunnan merkki rinnassa, ja schnapsukaksi ranskalaista Domaine de la Galolière -siideriä, Sambucaa ja tummatuoksuista espressoa suklaapalojen kanssa; ja minulle kossua kotitarpeeksi.
On Matin päivä. Kevät on alkanut. Oikein rinnassa tuntuu. Naama punoittaa parvekkeella otetusta auringosta, kuten hiihtolomalla pitääkin.
Vanha ystävä on käynyt sen verran vanhaksi, että hän ei perusta karaokesta eikä kirjoita edes blogia, vaan jää viihdyttämään vaimoa sivistyneillä puheillaan. Huomenna minä kyllä hänelle blogin laitan!
50000 rikki
Tulipa näin nimipäivän kunniaksi rikottua 50 000:n zelauksen raja. Palkkionmetsästäjien pelosta tein sen itse.
Väriä elämään: valitse Sudan
Näinä päivinä ajatus on liitänyt kaukaiseen Afrikkaan, missä peurat ja gasellit käy, sillä niin iloisesti on nimitetty tämä uusin ruokaan kätketty myrkky, väriaine Sudan 1.
Kansainvälinen syöpätutkimuskeskus IARC on luokitellut Sudan 1 -väriaineen syöpää aiheuttavaksi eli karsinogeeniseksi. Näitä aineita luokitellaan niiden vaarallisuuden mukaan, ja elintarvikeviraston mukaan kyse on vasta kolmannen luokan karsinogeenistä. Sudan 1 ei ole siis äärimmäisen vaarallinen, mutta ei se ole turvallinenkaan. Siksi sen käyttö elintarvikkeissa on Euroopan Unionin alueella kielletty.
Sudan 1 -väriä ei laitetta tavallisesti aamiaispuuroon, vaan sitä käytetään pääasiassa liuottimissa, vahoissa, bensiinissä ja esimerkiksi lattian- ja kengänkiillotusaineissa parantamaan väriä: kyse on siis yleensä huijauksesta.
Tullilaboratorio tutki viime vuonna Sudan mielessään 93 uutta tuotetta joista kahdeksan sisälsi kiellettyä ainetta. Siksi näitä kahdeksaa tuotetta ei päästetty markkinoille. Elintarvikevirasto puolestaan tutkitutti 20 tuotetta ja vain yksi narahti: Natco tandoori masala -chilitahna. Sekin löytyi vasta maahantuojan varastosta, eikä ollut päässyt kauppohin. Tuote määrättiin EU-määräysten mukaisesti hävitettäväksi. EU-säännösten mukaan kiellettyä ainetta sisältävä tuote pitää poistaa markkinoilta ja hävittää. Tässä brittiraportti samasta kielletystä tuottesta.
Chilitahnoihin ja -valmisteihin osattiin kiinnittää huomiota, koska Saksassa Sudan 1:stä oli löytynyt lähes joka kymmenennestä tuotteesta. Samasta syystä tullilaboratorio on aloittamassa tutkimuksia nyt currytahnoista. Arvelut kohdistuvat EU:ssa - mitenkään kaikkia tuomitsematta - lähinnä intialaisiin tuotteisiin. Tutkimukset etenevät varmasti niin, että seuraavaksi tutkitaan ainakin chili- ja currytahnoja käyttävät pastat ja makkarat. Tutkimuksissa tsekataan tietysti myös Sudan 2, Sudan 3 ja Sudan 4 -väriaineita.
Viimeksi vastaava tutkimus tehtiin helmikuussa 2004, eikä yhtään myrkyllistä tuotetta löytynyt.
Saksasta myydyistä chilituotteista löytyi viime kesänä punakeltaista Sudan 1- väriainetta. Sen jälkeen Euroopan komissio antoi päätöksen, jonka mukaan tuodessa chilituotteita maahan vaaditaan oheen tutkimustodistus, josta ilmenee ettei erä sisällä Sudan 1 -väriainetta. Unionin jäsenmaat velvoitettiin tutkimaan sekä jo markkinoilla olevia että maahantuotavia chilituotteita. Briteissä BBC-uutisen mukaan kiellettyjä tuotteita on jo toistasataa.
Chilituotteiden Sudan-tutkimusten tulokset Suomessa. Sivulta löytyvät myös ne tuotenimikkeet, josta Sudan-väriainetta EI ole löytynyt.
Ulkomaisia ruokapurkkeja käyttävät varmaan haluavat vilkaista myös brittiläisen Food Standards Agencyn sivuille. Sieltä löytyy vastaavia listoja.
Kansainvälinen syöpätutkimuskeskus IARC on luokitellut Sudan 1 -väriaineen syöpää aiheuttavaksi eli karsinogeeniseksi. Näitä aineita luokitellaan niiden vaarallisuuden mukaan, ja elintarvikeviraston mukaan kyse on vasta kolmannen luokan karsinogeenistä. Sudan 1 ei ole siis äärimmäisen vaarallinen, mutta ei se ole turvallinenkaan. Siksi sen käyttö elintarvikkeissa on Euroopan Unionin alueella kielletty.
Sudan 1 -väriä ei laitetta tavallisesti aamiaispuuroon, vaan sitä käytetään pääasiassa liuottimissa, vahoissa, bensiinissä ja esimerkiksi lattian- ja kengänkiillotusaineissa parantamaan väriä: kyse on siis yleensä huijauksesta.
Tullilaboratorio tutki viime vuonna Sudan mielessään 93 uutta tuotetta joista kahdeksan sisälsi kiellettyä ainetta. Siksi näitä kahdeksaa tuotetta ei päästetty markkinoille. Elintarvikevirasto puolestaan tutkitutti 20 tuotetta ja vain yksi narahti: Natco tandoori masala -chilitahna. Sekin löytyi vasta maahantuojan varastosta, eikä ollut päässyt kauppohin. Tuote määrättiin EU-määräysten mukaisesti hävitettäväksi. EU-säännösten mukaan kiellettyä ainetta sisältävä tuote pitää poistaa markkinoilta ja hävittää. Tässä brittiraportti samasta kielletystä tuottesta.
Chilitahnoihin ja -valmisteihin osattiin kiinnittää huomiota, koska Saksassa Sudan 1:stä oli löytynyt lähes joka kymmenennestä tuotteesta. Samasta syystä tullilaboratorio on aloittamassa tutkimuksia nyt currytahnoista. Arvelut kohdistuvat EU:ssa - mitenkään kaikkia tuomitsematta - lähinnä intialaisiin tuotteisiin. Tutkimukset etenevät varmasti niin, että seuraavaksi tutkitaan ainakin chili- ja currytahnoja käyttävät pastat ja makkarat. Tutkimuksissa tsekataan tietysti myös Sudan 2, Sudan 3 ja Sudan 4 -väriaineita.
Viimeksi vastaava tutkimus tehtiin helmikuussa 2004, eikä yhtään myrkyllistä tuotetta löytynyt.
Saksasta myydyistä chilituotteista löytyi viime kesänä punakeltaista Sudan 1- väriainetta. Sen jälkeen Euroopan komissio antoi päätöksen, jonka mukaan tuodessa chilituotteita maahan vaaditaan oheen tutkimustodistus, josta ilmenee ettei erä sisällä Sudan 1 -väriainetta. Unionin jäsenmaat velvoitettiin tutkimaan sekä jo markkinoilla olevia että maahantuotavia chilituotteita. Briteissä BBC-uutisen mukaan kiellettyjä tuotteita on jo toistasataa.
Chilituotteiden Sudan-tutkimusten tulokset Suomessa. Sivulta löytyvät myös ne tuotenimikkeet, josta Sudan-väriainetta EI ole löytynyt.
Ulkomaisia ruokapurkkeja käyttävät varmaan haluavat vilkaista myös brittiläisen Food Standards Agencyn sivuille. Sieltä löytyy vastaavia listoja.
Tsunamivalokuvia
Sivuilleni oli eksynyt kanadalainen blogi Canada + Fun Things!. Siinä on järkyttävä kuvasarja tsunamista, jonka alle kuvasarjan ottanut pariskunta jäi. Avustustyöhön Thaimaahan tullut perheen mies oli saanut juuri uuden digikameran ja hän napsi vaimoineen kuvia hiekkarannalla, kun aalto saapui. Kamera tuhoutui, mutta sen muistikortti ei.
keskiviikkona, helmikuuta 23, 2005
Metrossa
Mila oli kiirehtinyt aamulla hitaasti töihinsä myöhästymään, kun metro jähmettyi teknisten vaikeuksien vuoksi 13 asteen pakkasessa.
Sama metro ilmeisesti. Oli kiire minullakin. Irvistelin lämpimikseni ja onnistuin puikahtamaan kainaloiden ali ruuhkavaunuun. Tietysti oli pakko kommentoida naapurille, että meillä Tokiossa tämä ei ole edes ruuhka. Puolet mahtuisi enemmän sisään. Viimeisimmät työnnettäisiin selkäevistä sardiinipurkkiin.
Oli hauska seurata ihmisten tyylejä: "Tiivistäkää", karjuu karju ovelta. Arvatkaa tiivistettiinkö sille juipille. "Käytävälle mahtuu tiivistämään", huutaa toinen torvelo. "Toinen juna seuraa perässä", karjuimme takaisin kolmikymmenäänisesti.
Sitten ovat oma heimonsa nämä muurinmurtajatyylin taitajat. Suomalaisethan ovat aina tykänneet tukkia ulosmenotiet. Kun tilassa on ovi, niin suomalaiset pakkautuvat sen ympärille, ikuinen pakotie aina mielessään. Ongelmaksi tulee se, että he samalla estävät liikkumisen niistä ovista. Juhlatilat ja viikonloput ovat erityisen pahoja.
Olemme siis pakkautuneita ovien lähelle. Sisältä ulos pyrkivät ovat lähes yhtä paniikissa tästä kosketteludisterapiasta kuin ulos jäävätkin. Siis olkapää kyyryyn, aivan kuten suomalaiskansallisessa lavatangossa, ja ei kun läpi harmaan kiven. Sanaakaan ei vaihdeta, vain voimaa.
Ne jotka välttävät tämän energiaiskun, hymyilevät keskenään. Semmoisia me ollaan.
Sama metro ilmeisesti. Oli kiire minullakin. Irvistelin lämpimikseni ja onnistuin puikahtamaan kainaloiden ali ruuhkavaunuun. Tietysti oli pakko kommentoida naapurille, että meillä Tokiossa tämä ei ole edes ruuhka. Puolet mahtuisi enemmän sisään. Viimeisimmät työnnettäisiin selkäevistä sardiinipurkkiin.
Oli hauska seurata ihmisten tyylejä: "Tiivistäkää", karjuu karju ovelta. Arvatkaa tiivistettiinkö sille juipille. "Käytävälle mahtuu tiivistämään", huutaa toinen torvelo. "Toinen juna seuraa perässä", karjuimme takaisin kolmikymmenäänisesti.
Sitten ovat oma heimonsa nämä muurinmurtajatyylin taitajat. Suomalaisethan ovat aina tykänneet tukkia ulosmenotiet. Kun tilassa on ovi, niin suomalaiset pakkautuvat sen ympärille, ikuinen pakotie aina mielessään. Ongelmaksi tulee se, että he samalla estävät liikkumisen niistä ovista. Juhlatilat ja viikonloput ovat erityisen pahoja.
Olemme siis pakkautuneita ovien lähelle. Sisältä ulos pyrkivät ovat lähes yhtä paniikissa tästä kosketteludisterapiasta kuin ulos jäävätkin. Siis olkapää kyyryyn, aivan kuten suomalaiskansallisessa lavatangossa, ja ei kun läpi harmaan kiven. Sanaakaan ei vaihdeta, vain voimaa.
Ne jotka välttävät tämän energiaiskun, hymyilevät keskenään. Semmoisia me ollaan.
Walt Disney, uskovainenko
Vuonna 1994 Walt Disney -studiot onnistuivat tekemään kulttuurihistoriaa muokanneen Lion King -produktion. Sen jälkeen vastaava vyörytys ei ole onnistunutkaan, vaikka esimerkiksi Shrek-elokuvat ovat toki myyneet hyvin. Mutta Lion King näkyy videokaupoissa ja esimerkiksi Broadwaylla vielä tänäänkin.
Uusi yritys kuolemattomuuteen tapahtuu ensi joulukuussa. Silloin valkokankaille heijastuu ensimmäinen osa Narnia-tarinoista: Narnia Chronichles: The Lion, The Witch and the Wardrobe. Tekijät ovat totuttuun tapaan alan huippua.
Mutta Disney-studioiden on ratkaistava yksi dilemma. Narnia-tarinat ovat kristillisen symboliikan läpitunkemia. Disney-yhtiöiden johdon julkisuudesta vastaava apulaisjohtaja Dennis Rice sanoo, että yhtiö tavoittelee neljän sukupolven muodostamaa yleisöä.
Mutta haittaako kristillinen symboliikka niin, että se on ajettava alas? Pelkääkö Disney globaalia yleisökatoa, jos se tarrautuu yhteen uskonnolliseen ryhmään? Ja katoavatko vanhemmat sukupolvet, jos se taas näyttävästi luopuu kirjailija Lewisin painotuksista, jotka ovat niin rakkaita ja tuttuja lukijoilleen?
Narnia Chronichles: The Lion, The Witch and the Wardrobe
Kuvaaja: Donald M. McAlpine. Visuaalisten efektien tuottaja: Erika Burton. Visuaalisten efektien johtaja: Doug Smith. Käsikirjoitus: Ann Peacock C.S. Lewisin alkuperäisteokseen. Erikoistehosteet: Weta Digital. Erikoistehosteiden johtaja: Bill Westenhofer. Erikoistehosteet: Rhythm & Hues Studios. Ohjaaja: Andrew Adamson. Säveltäjä: Harry Gregson-Williams. Animaation johtaja: Bill Kroyer.]
Uusi yritys kuolemattomuuteen tapahtuu ensi joulukuussa. Silloin valkokankaille heijastuu ensimmäinen osa Narnia-tarinoista: Narnia Chronichles: The Lion, The Witch and the Wardrobe. Tekijät ovat totuttuun tapaan alan huippua.
Mutta Disney-studioiden on ratkaistava yksi dilemma. Narnia-tarinat ovat kristillisen symboliikan läpitunkemia. Disney-yhtiöiden johdon julkisuudesta vastaava apulaisjohtaja Dennis Rice sanoo, että yhtiö tavoittelee neljän sukupolven muodostamaa yleisöä.
Mutta haittaako kristillinen symboliikka niin, että se on ajettava alas? Pelkääkö Disney globaalia yleisökatoa, jos se tarrautuu yhteen uskonnolliseen ryhmään? Ja katoavatko vanhemmat sukupolvet, jos se taas näyttävästi luopuu kirjailija Lewisin painotuksista, jotka ovat niin rakkaita ja tuttuja lukijoilleen?
Narnia Chronichles: The Lion, The Witch and the Wardrobe
Kuvaaja: Donald M. McAlpine. Visuaalisten efektien tuottaja: Erika Burton. Visuaalisten efektien johtaja: Doug Smith. Käsikirjoitus: Ann Peacock C.S. Lewisin alkuperäisteokseen. Erikoistehosteet: Weta Digital. Erikoistehosteiden johtaja: Bill Westenhofer. Erikoistehosteet: Rhythm & Hues Studios. Ohjaaja: Andrew Adamson. Säveltäjä: Harry Gregson-Williams. Animaation johtaja: Bill Kroyer.]
tiistaina, helmikuuta 22, 2005
Gonzo-journalismi rikotussa pähkinänkuoressa
"Kun meno muuttuu kummalliseksi, kummallinen kääntyy ammattimaiseksi", Hunter S. Thompson luonnehti gonzoilua. Sanakirjamääritelmän mukaan gonzoilu on "eräs osallistuvan, subjektiivisen journalismin muoto, jota luonnehtii tosiasioiden hämärtäminen ja liioitteleva retorinen tyyli". Siitä tuli merkittävä Uuden journalismin muoto. Uusi journalismi kasvoi 1960-luvun mittaan vaihtoehdoksi valtavirtajournalismille, joka oli tottunut jättämään monia yhteiskunnalle keskeisiä teemoja syrjään.
Näihin aiheisiin lukeutuivat nuoriso, huumeet ja rauha. Hunter Stockton Thompson tuli kehittäneeksi gonzoilun, kun hän kirjoitti artikkelinsa The Kentucky Derby is Decadent and Depraved. Hänen tehtävänään oli kirjoittaa urheiluartikkeli raveista. Mutta sen sijaan hän keskittyi raveissa käyviin ihmisiin. Artikkeli muistutti tyyliltään fiktionovellia. Artikkelin luki myös Bill Cardoso, journalisti, joka antoi tyylille nimen kommentoidessaan: "En tiedä mitä vittua olet tekemässä, mutta muutit kaiken. Se on totaalisen gonzoa."
Gonzolla ja Uudella journalismilla on sama perusta, mutta gonzo menee laajuudeltaan sekä yli että ohi Uuden journalismin.
Gonzo voidaan määritellä Jason Goleyn mukaan jakamalla se kuuteen perustaavaan tekijäänsä:
1) Gonzo-journalismilla ei ole sääntöjä.
2) Gonzo-journalisti valitsee aiheita jotka ovat valtavirtajournalismissa joko jätetty syrjään tai käsitelty pintapuolisesti tai puutteellisesti.
3) Gonzo-journalismi yhdistää tyypillisesti seksiä, huumeita ja politiikkaa.
4) Gonzo-journalismi suosii tyylillisesti vulgaarisuutta ja sarkasmia.
5) Gonzo-journalistit eivät pyri olemaan objektiivisia kohteelleen: he eivät ole poliittisesti korrekteja eivätkä välttämättä eettisesti oikeaoppisia. Gonzo-journalistit eivät ole puolueettomia, he valitsevat puolensa.
6) Gonzo-journalismi jättää savolaistyyliin lukijoilleen päätettäväksi sen, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.
Kuten joskus on sanottu, fiktio on vain pyhitettyä valehtelemista. Tai kuten Thompson itse sanoi gonzoilusta: "Se on kaikkea sitä, mistä voi selviytyä. Ja kun se tehdään oikealla tavalla, se voi paljastaa syvemmän ja voimallisemman totuuden kuin mitä saadaan toistamalla faktat -- tai ainakin niin voi kertoa mielenkiintoisemman valeen. Mutta useimmiten se on mauton, itseään palveleva harjoitus, joka on designoitu piilottamaan joko itsekeskeisyyttä, tutkimuksen puutetta, pelkkää laiskuutta tai sitten, kuten tässä tarinassa, todellisen tarinan täydellistä puuttumista."
Lisäys Hunter S. Thompsonin esikuvasta tässä asiassa: "Kirjailija on syntyjään kyvytön kertomaan totuutta, ja siinä on syy miksi me sanomme sitä mitä hän kirjoittaa fiktioksi." - William Faulkner
Näihin aiheisiin lukeutuivat nuoriso, huumeet ja rauha. Hunter Stockton Thompson tuli kehittäneeksi gonzoilun, kun hän kirjoitti artikkelinsa The Kentucky Derby is Decadent and Depraved. Hänen tehtävänään oli kirjoittaa urheiluartikkeli raveista. Mutta sen sijaan hän keskittyi raveissa käyviin ihmisiin. Artikkeli muistutti tyyliltään fiktionovellia. Artikkelin luki myös Bill Cardoso, journalisti, joka antoi tyylille nimen kommentoidessaan: "En tiedä mitä vittua olet tekemässä, mutta muutit kaiken. Se on totaalisen gonzoa."
Gonzolla ja Uudella journalismilla on sama perusta, mutta gonzo menee laajuudeltaan sekä yli että ohi Uuden journalismin.
Gonzo voidaan määritellä Jason Goleyn mukaan jakamalla se kuuteen perustaavaan tekijäänsä:
1) Gonzo-journalismilla ei ole sääntöjä.
2) Gonzo-journalisti valitsee aiheita jotka ovat valtavirtajournalismissa joko jätetty syrjään tai käsitelty pintapuolisesti tai puutteellisesti.
3) Gonzo-journalismi yhdistää tyypillisesti seksiä, huumeita ja politiikkaa.
4) Gonzo-journalismi suosii tyylillisesti vulgaarisuutta ja sarkasmia.
5) Gonzo-journalistit eivät pyri olemaan objektiivisia kohteelleen: he eivät ole poliittisesti korrekteja eivätkä välttämättä eettisesti oikeaoppisia. Gonzo-journalistit eivät ole puolueettomia, he valitsevat puolensa.
6) Gonzo-journalismi jättää savolaistyyliin lukijoilleen päätettäväksi sen, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.
Kuten joskus on sanottu, fiktio on vain pyhitettyä valehtelemista. Tai kuten Thompson itse sanoi gonzoilusta: "Se on kaikkea sitä, mistä voi selviytyä. Ja kun se tehdään oikealla tavalla, se voi paljastaa syvemmän ja voimallisemman totuuden kuin mitä saadaan toistamalla faktat -- tai ainakin niin voi kertoa mielenkiintoisemman valeen. Mutta useimmiten se on mauton, itseään palveleva harjoitus, joka on designoitu piilottamaan joko itsekeskeisyyttä, tutkimuksen puutetta, pelkkää laiskuutta tai sitten, kuten tässä tarinassa, todellisen tarinan täydellistä puuttumista."
Lisäys Hunter S. Thompsonin esikuvasta tässä asiassa: "Kirjailija on syntyjään kyvytön kertomaan totuutta, ja siinä on syy miksi me sanomme sitä mitä hän kirjoittaa fiktioksi." - William Faulkner
Hunter S. Thompson, 67, kuoli
Hunter Stockton Thompson (1937-2005), gonzo-journalismin isä reportaasiteoksellaan Fear and Loathing in Las Vegas, kuoli sunnuntaina itseaiheutetun käsiaseen laukauksen tuottamaan haavaan kotonaan Woody Creekissä. Tohtori Thompsonin poika Juan löysi ruumiin. Vaimo ei ollut kotosalla.
Pitkinin piirikunnan sheriffi Bob Braudisin, Thompsonin pitkäaikaisen ystävän, lausunto vahvisti kuolemantapauksen. "Tri Hunter S. Thompson riisti elämänsä ampumalla itseään päähän... Perhe tiedottaa muistotilaisuudesta...piakkoin. Hunter arvosti yksityisyyttään ja pyydämme, että hänen ystävänsä ja ihailijansa kunnioittavat sekän hänen että hänen perheensä yksityisyyttä", lausuivat Juan ja menehtyneen vaimo Anita Thompson lausunnossaan.
Entiset naapurit ovat kuvanneet Thompsonia hyväksi naapuriksi, "vaikka hänen asunnoltaan kuului säännöllisesti aseen laukaisun ääniä." Thompson muistetaan myös siitä, että hän on joskus uhannut ohikulkijoitaan aseella.
Vakuutusmyyjän poika Thompson oli koulussa tähtiurheilija, mutta syyllistyi päällekarkaukseen teini-ikäisenä saaden siitä 30 päivän tuomion. Tämän jälkeen hän listautui ilmavoimiin ja sai sieltä peruskoulutuksensa. Vielä ilmavoimien kirjoissa olleessaan hän pääsi Columbian yliopistoon, jossa valmistui journalistiksi. Opiskeluaikanaan hän työskenteli Eglinin ilmavoimatukikohdan tiedottajana ja samanaikaisesti myös erään paikallisen siviililehden urheilutoimittajana.
Ura harppasi korkeuksiin 1959, kun hänestä tuli Karibean kirjeenvaihtaja Time ja New York Herald Tribune -lehdille. Etelä-Amerikkaan muutettuaan hän kirjoitti National Observerille ja Yhdysvaltoihin palattuaan hänestä tuli The Nation -lehden länsirannikon kirjeenvaihtaja. Kansallisen läpimurron kirjailijana hän teki vuonna 1966 julkaistulla Hell's Angels teoksellaan.
Rolling Stones -aikakauslehden julkaisia Jann Wenner oppi tuntemaan Thompsonin hänen Scanlan's Monthly and Ramparts -lehden kolumneistaan ja palkkasi hänet kansallisten asioiden toimitussihteeriksi. Siinä tehtävässä Thompson tuli tunnetuksi, hänen kyyninen ja omapäinen kirjoitustyylinsä sai kansainvälistä kuuluisuutta. Erityisesti raportit vuoden 1972 presidenttikampanjasta saivat aikaan sen, että ihmiset kääntyivät Playboyn sijaan Rolling Stonesin puoleen etsiessään merkittäviä artikkeleja. Thompson tunnetaan muualla maailmassa gonzo-kommentaarin lisäksi erityisesti poliittisesta journalismistaan.
Hunter S. Thompsonin ESPN-verkkosivuistolle kirjoittamia urheiluaiheisia kolumneja voi lukea verkkoarkistosta. Niitä ei pidetä kuitenkaan hänen tuotantonsa huippuhetkinä, paluu juurille ei tässä mielessä miellyttänyt kaikkia.
Ystävät luonnehtivat häntä neroksi ja lisäävät, että silloin ei voi odottaa, että ihminen käyttäytyisi normaalisti.
Pitkinin piirikunnan sheriffi Bob Braudisin, Thompsonin pitkäaikaisen ystävän, lausunto vahvisti kuolemantapauksen. "Tri Hunter S. Thompson riisti elämänsä ampumalla itseään päähän... Perhe tiedottaa muistotilaisuudesta...piakkoin. Hunter arvosti yksityisyyttään ja pyydämme, että hänen ystävänsä ja ihailijansa kunnioittavat sekän hänen että hänen perheensä yksityisyyttä", lausuivat Juan ja menehtyneen vaimo Anita Thompson lausunnossaan.
Entiset naapurit ovat kuvanneet Thompsonia hyväksi naapuriksi, "vaikka hänen asunnoltaan kuului säännöllisesti aseen laukaisun ääniä." Thompson muistetaan myös siitä, että hän on joskus uhannut ohikulkijoitaan aseella.
Vakuutusmyyjän poika Thompson oli koulussa tähtiurheilija, mutta syyllistyi päällekarkaukseen teini-ikäisenä saaden siitä 30 päivän tuomion. Tämän jälkeen hän listautui ilmavoimiin ja sai sieltä peruskoulutuksensa. Vielä ilmavoimien kirjoissa olleessaan hän pääsi Columbian yliopistoon, jossa valmistui journalistiksi. Opiskeluaikanaan hän työskenteli Eglinin ilmavoimatukikohdan tiedottajana ja samanaikaisesti myös erään paikallisen siviililehden urheilutoimittajana.
Ura harppasi korkeuksiin 1959, kun hänestä tuli Karibean kirjeenvaihtaja Time ja New York Herald Tribune -lehdille. Etelä-Amerikkaan muutettuaan hän kirjoitti National Observerille ja Yhdysvaltoihin palattuaan hänestä tuli The Nation -lehden länsirannikon kirjeenvaihtaja. Kansallisen läpimurron kirjailijana hän teki vuonna 1966 julkaistulla Hell's Angels teoksellaan.
Rolling Stones -aikakauslehden julkaisia Jann Wenner oppi tuntemaan Thompsonin hänen Scanlan's Monthly and Ramparts -lehden kolumneistaan ja palkkasi hänet kansallisten asioiden toimitussihteeriksi. Siinä tehtävässä Thompson tuli tunnetuksi, hänen kyyninen ja omapäinen kirjoitustyylinsä sai kansainvälistä kuuluisuutta. Erityisesti raportit vuoden 1972 presidenttikampanjasta saivat aikaan sen, että ihmiset kääntyivät Playboyn sijaan Rolling Stonesin puoleen etsiessään merkittäviä artikkeleja. Thompson tunnetaan muualla maailmassa gonzo-kommentaarin lisäksi erityisesti poliittisesta journalismistaan.
Hunter S. Thompsonin ESPN-verkkosivuistolle kirjoittamia urheiluaiheisia kolumneja voi lukea verkkoarkistosta. Niitä ei pidetä kuitenkaan hänen tuotantonsa huippuhetkinä, paluu juurille ei tässä mielessä miellyttänyt kaikkia.
Ystävät luonnehtivat häntä neroksi ja lisäävät, että silloin ei voi odottaa, että ihminen käyttäytyisi normaalisti.
maanantaina, helmikuuta 21, 2005
Loma on kallista
Hiihtolomailijan visiitti idän ihmeeseen ja 200 euroa - puff!
Mutta nyt on uudet, kotimaiset nahkakengät ja kaksi uudehkoa kirjaa: Jarkko Vesikansan Salainen sisällissota, 24 euroa (siis tämä painosmyyntiversio) ja lähes tuhatsivuinen Kolmas valtakunta, jonka on kirjoittanut Michael Burleigh, 44 euroa. Siis melkein seitsemän kossupulloa kirjoihin ja reilu kymmenen kenkiin.
Yleensä en näitä "3. valtakunta" -tyyppisiä teoksia ole lukenut, dokumenttielokuvat kyllä taas katson, mutta kyllähän yhden kokonaisesityksen kärsii hyllyynsä laittaa. Kun sitten Burleighilla on uraa riittävästi, voi uskoa uusien tulkintojen mahdollisuuteen:
"Michael Burleigh, geboren 1955, Studium der Neueren Geschichte am University College London, anschließend Research Fellow in Oxford. Sechs Jahre lang Dozent an der London School of Economics and Political Science, ab 1995 Distinguished Research Professor für Neuere Europäische Geschichte an der Universität Cardiff. Seit 1999 in den USA tätig, zunächst als Professor der Rutgers University, New Jersey, seit 2000 hat er den Lehrstuhl für Geschichte an der Washington & Lee University in Lexington (Virginia) inne."
Burleigh antaa toivottavasti mahdollisuuden siihen, että onnistun päivittämään nuoruusajan ja opiskeluajan tietämykseni tämän päivän kuvioihin. Viimeisimmät aiheesta lukemani teokset ovat Kershaw I & Lewin M (eds): Stalinism and Nazism ja Mazower M : Dark Continent, joista jouduin ottamaan vastaan tenttejäkin työskennellessäni poliittisessa historiassa yliopistonlehtorina pari vuotta sitten. Ian Kershawin ja Moshe Lewinin teos on se vankempi juttu ja Mazover tämmöinen kevyehkö yleislukukirja, mutta näkemyksiä kohentava toki sekin.
Stalin-tietämyksen täydennystä on tullut huomattavasti enemmän, viimeksi Anne Applebaumin 677-sivuisella, Pulitzerin voittaneella (2004) Gulag-teoksella. Myös venäläinen kerättyyn muistitietoon perustuva tiiliskivi 1930-luvun kokemuksista on viime aikojen lukulistalta kiintoisa opus, mutta valitettavasti tämän kirjastosta lainaamani teoksen nimiketiedot ovat unohtuneet ja kirja palautettu.
Lisäys: Hitleristä vielä. Untergang-elokuvan yhteydessä on hehkutettu Suomesta löytyvällä Hitler-nauhalla, jonka perusteella pääosanesittäjä opetteli Hitlerin arkisen puhetyylin. Sen sanotaan olevan ainoita nauhoja, jossa kyse ei ole erityisestä valmistellusta puheesta - vaikka kyllä tämäkin semmoinen monologi oli.
Olen näitä ihmetellyt, sillä onhan olemassa Hitler's Table Talk, tuo 1950-luvun klassikko, joka on tehty juuri Martin Bormannin aamiaismonologeista tekemien nauhoitusten perusteella. Missä ne nauhat ovat nyt?
Mutta nyt on uudet, kotimaiset nahkakengät ja kaksi uudehkoa kirjaa: Jarkko Vesikansan Salainen sisällissota, 24 euroa (siis tämä painosmyyntiversio) ja lähes tuhatsivuinen Kolmas valtakunta, jonka on kirjoittanut Michael Burleigh, 44 euroa. Siis melkein seitsemän kossupulloa kirjoihin ja reilu kymmenen kenkiin.
Yleensä en näitä "3. valtakunta" -tyyppisiä teoksia ole lukenut, dokumenttielokuvat kyllä taas katson, mutta kyllähän yhden kokonaisesityksen kärsii hyllyynsä laittaa. Kun sitten Burleighilla on uraa riittävästi, voi uskoa uusien tulkintojen mahdollisuuteen:
"Michael Burleigh, geboren 1955, Studium der Neueren Geschichte am University College London, anschließend Research Fellow in Oxford. Sechs Jahre lang Dozent an der London School of Economics and Political Science, ab 1995 Distinguished Research Professor für Neuere Europäische Geschichte an der Universität Cardiff. Seit 1999 in den USA tätig, zunächst als Professor der Rutgers University, New Jersey, seit 2000 hat er den Lehrstuhl für Geschichte an der Washington & Lee University in Lexington (Virginia) inne."
Burleigh antaa toivottavasti mahdollisuuden siihen, että onnistun päivittämään nuoruusajan ja opiskeluajan tietämykseni tämän päivän kuvioihin. Viimeisimmät aiheesta lukemani teokset ovat Kershaw I & Lewin M (eds): Stalinism and Nazism ja Mazower M : Dark Continent, joista jouduin ottamaan vastaan tenttejäkin työskennellessäni poliittisessa historiassa yliopistonlehtorina pari vuotta sitten. Ian Kershawin ja Moshe Lewinin teos on se vankempi juttu ja Mazover tämmöinen kevyehkö yleislukukirja, mutta näkemyksiä kohentava toki sekin.
Stalin-tietämyksen täydennystä on tullut huomattavasti enemmän, viimeksi Anne Applebaumin 677-sivuisella, Pulitzerin voittaneella (2004) Gulag-teoksella. Myös venäläinen kerättyyn muistitietoon perustuva tiiliskivi 1930-luvun kokemuksista on viime aikojen lukulistalta kiintoisa opus, mutta valitettavasti tämän kirjastosta lainaamani teoksen nimiketiedot ovat unohtuneet ja kirja palautettu.
Lisäys: Hitleristä vielä. Untergang-elokuvan yhteydessä on hehkutettu Suomesta löytyvällä Hitler-nauhalla, jonka perusteella pääosanesittäjä opetteli Hitlerin arkisen puhetyylin. Sen sanotaan olevan ainoita nauhoja, jossa kyse ei ole erityisestä valmistellusta puheesta - vaikka kyllä tämäkin semmoinen monologi oli.
Olen näitä ihmetellyt, sillä onhan olemassa Hitler's Table Talk, tuo 1950-luvun klassikko, joka on tehty juuri Martin Bormannin aamiaismonologeista tekemien nauhoitusten perusteella. Missä ne nauhat ovat nyt?
sunnuntaina, helmikuuta 20, 2005
Reserviläiselämää
Santahaminassa viime viikolla käydessäni käteeni tarttui Huomio! eli Reserviläisen käsikirja 2004. Se on Suomen Sotilas -lehden erikoisnumero. Suomen Sotilaan taustayhtiö on Kustannusosakeyhtiö Suomen Mies. Reserviläisjulkaisun yhteistyöjärjestöjen, -instituutioiden ja -yritysten lista on pitkä. Nyt kun Neuvostoliitto on kuollut, Rauhanpuolustajilla ei olisi mitään mahdollisuutta saada noin suurta yhteistyökumppanilistaa aikaiseksi. [Huomion! julkaisijajärjestöistä ja kannen esittelystä on melkein mahdoton näin iltahämärissä saada faktatietoja selville, kun taitto ja kuvitus on niin huonosti tehty.]
Suomen Sotilaan toimitusjohtaja on eversti Ismo Turunen, railakassanainen mies, joka oli Santahaminassakin pohtimassa reserviläisjärjestöjen luonnetta ja mahdollisuuksia. Näitä järjestöjä, ammattilaisjärjestöjä ja vapaaehtoisia, maassamme riittää. Siinä yhteydessä haikaillaan Suomeenkin kodinturvajärjestöjä - tosin yleisöpuheenvuoroissa Ruotsin mallia pidettiin epäonnistuneena. Hän kehotti katsomaan lännen sijaan etelään: Puolaan ja Kreikkaan. Turusen sanoilta vei kyllä pontta se, että myöhempi tutkija osoitti suomalaisten maanpuolustusasenteiden muistuttavan lähinnä ranskalaisten ja belgialaisten maailmankuvaa; Baltia, Puola ja Kreikka olivat Suomesta nelikentälle läimäistynä mahdollisimman kaukana.
Ruotsalainen prikaatinkenraali kertoi seminaarissa Ruotsin uudistuksista: armeijan kooksi suunnitellaan nyt 30000 miestä ja naista. Vuosittain tarjolla olevista 45000 nuoresta koulutettavaksi ajatellaan ottaa enää 8000. Puolustuksen ydin on nettipohjaisessa verkkopuolustuksessa. Toisin sanoen tarkoituksena on rakentaa Ruotsiin 10-15 vuodessa huipputeknologiaan perustuva puolustusjärjestelmä. Sama lienee hillitymmin tavoitteena myös Suomessa, jossa olemme julkisuudessa niin pitkällä, että puhetta riittää oikeastaan vain varuskuntien lakkauttamisesta.
Tarvinneeko sanoa, että Suomeen puhumaan lähetetty ruotsalainen kenraali käsitteli varsin kovasanaisesti poliitikkoja, jotka olivat päätyneet armeijan alasajoon. Suomesta armeijan henkilöiltä ei semmoisia politiikkojen vastaisia kommentteja kuulu. Paitsi jos kenraali on päässyt eläkkeelle.
Suomalaiset tyytyivät esittelemään gallup-tietoja. Maanpuolustustahto on korkealla, lujimmillaan keskustalaisilla ja sosiaalidemokraateilla: termi kattaa myös sosiaalisen turvallisuuden nykyisin - siksi kypäräpääpappikokoomuslaiset ovat joutuneet gallupien mukaan sivulaitaiseen maanpuolustustahdon suhteen: he eivät suinkaan ole sitä isänmaallisinta sakkia, eikä uhraushalua yrittäjäpuolueesta löydy, retoriikkaa varmaankin enemmän.
Suomessa painopiste on nyt niiden sijaan maakuntajoukoissajoita kaavaillaan maahamme lähivuosina. Niitä odotellessa reserviläisjärjestöillä on ongelma: mitä järkevää he voisivat tehdä. Aina toki voi harjoitella käytännön sotimista, mutta niiden integroituminen armeijan muuttuviin rutiineihin on sitten jo eri juttu. Suomessa armeija hylkii reserviläisiään, heitä tarvitaan lähinnä kansainvälisiin tehtäviin, sillä armeijan sisällä asiantuntemusta niihin ei ole tarpeeksi.
Ruotsissa tämä suuntaus on prikaatinkenraalin mukaan muuten johtanut jo siihen, että halu kansainvälisiin tehtäviin on ratkaiseva siinä, tuleeko hyväksytyksi armeijaan. Kovakuntoiset, luontoa ja tekniikkaa osaavat eivät siis tule hyväksytyksi, sillä Ruotsin armeijaa rakennetaan kansainvälisiä yhteistyöhankkeita varten. Kuva oli varmasti kärjistetty, mutta kiintoisa.
Turunen ihmetteli mihin vapaaehtoinen maanpuolustus tarvitsee valtiota. Arveli valtion haluavan kontrolloivan. Näin minäkin uskon ja pidän hyvänä. Ainakin minulla kontrollin halu vain kasvaa, jos tuohon termiin lisätään se oleellinen asia, eli puhutaankin aseellisesta maanpuolustuksesta. Sieniretkellä ei ole kiva törmätä aseita kantaviin jotosmiehiin, vaikka johdossa olisi päteviäkin miehiä.
Palailen aiheeseen, kun tämä venähti näin pitkäksi ja muodostui enemmän seminaariraportiksi kuin tuon lehden kommentoimiseksi. En ole näistä aiheista ennen kirjoittanut, joten heittäkää kommentti teeman mielenkiintoisuudesta tai mielenkiinnottomuudesta.
Suomen Sotilaan toimitusjohtaja on eversti Ismo Turunen, railakassanainen mies, joka oli Santahaminassakin pohtimassa reserviläisjärjestöjen luonnetta ja mahdollisuuksia. Näitä järjestöjä, ammattilaisjärjestöjä ja vapaaehtoisia, maassamme riittää. Siinä yhteydessä haikaillaan Suomeenkin kodinturvajärjestöjä - tosin yleisöpuheenvuoroissa Ruotsin mallia pidettiin epäonnistuneena. Hän kehotti katsomaan lännen sijaan etelään: Puolaan ja Kreikkaan. Turusen sanoilta vei kyllä pontta se, että myöhempi tutkija osoitti suomalaisten maanpuolustusasenteiden muistuttavan lähinnä ranskalaisten ja belgialaisten maailmankuvaa; Baltia, Puola ja Kreikka olivat Suomesta nelikentälle läimäistynä mahdollisimman kaukana.
Ruotsalainen prikaatinkenraali kertoi seminaarissa Ruotsin uudistuksista: armeijan kooksi suunnitellaan nyt 30000 miestä ja naista. Vuosittain tarjolla olevista 45000 nuoresta koulutettavaksi ajatellaan ottaa enää 8000. Puolustuksen ydin on nettipohjaisessa verkkopuolustuksessa. Toisin sanoen tarkoituksena on rakentaa Ruotsiin 10-15 vuodessa huipputeknologiaan perustuva puolustusjärjestelmä. Sama lienee hillitymmin tavoitteena myös Suomessa, jossa olemme julkisuudessa niin pitkällä, että puhetta riittää oikeastaan vain varuskuntien lakkauttamisesta.
Tarvinneeko sanoa, että Suomeen puhumaan lähetetty ruotsalainen kenraali käsitteli varsin kovasanaisesti poliitikkoja, jotka olivat päätyneet armeijan alasajoon. Suomesta armeijan henkilöiltä ei semmoisia politiikkojen vastaisia kommentteja kuulu. Paitsi jos kenraali on päässyt eläkkeelle.
Suomalaiset tyytyivät esittelemään gallup-tietoja. Maanpuolustustahto on korkealla, lujimmillaan keskustalaisilla ja sosiaalidemokraateilla: termi kattaa myös sosiaalisen turvallisuuden nykyisin - siksi kypäräpääpappikokoomuslaiset ovat joutuneet gallupien mukaan sivulaitaiseen maanpuolustustahdon suhteen: he eivät suinkaan ole sitä isänmaallisinta sakkia, eikä uhraushalua yrittäjäpuolueesta löydy, retoriikkaa varmaankin enemmän.
Suomessa painopiste on nyt niiden sijaan maakuntajoukoissajoita kaavaillaan maahamme lähivuosina. Niitä odotellessa reserviläisjärjestöillä on ongelma: mitä järkevää he voisivat tehdä. Aina toki voi harjoitella käytännön sotimista, mutta niiden integroituminen armeijan muuttuviin rutiineihin on sitten jo eri juttu. Suomessa armeija hylkii reserviläisiään, heitä tarvitaan lähinnä kansainvälisiin tehtäviin, sillä armeijan sisällä asiantuntemusta niihin ei ole tarpeeksi.
Ruotsissa tämä suuntaus on prikaatinkenraalin mukaan muuten johtanut jo siihen, että halu kansainvälisiin tehtäviin on ratkaiseva siinä, tuleeko hyväksytyksi armeijaan. Kovakuntoiset, luontoa ja tekniikkaa osaavat eivät siis tule hyväksytyksi, sillä Ruotsin armeijaa rakennetaan kansainvälisiä yhteistyöhankkeita varten. Kuva oli varmasti kärjistetty, mutta kiintoisa.
Turunen ihmetteli mihin vapaaehtoinen maanpuolustus tarvitsee valtiota. Arveli valtion haluavan kontrolloivan. Näin minäkin uskon ja pidän hyvänä. Ainakin minulla kontrollin halu vain kasvaa, jos tuohon termiin lisätään se oleellinen asia, eli puhutaankin aseellisesta maanpuolustuksesta. Sieniretkellä ei ole kiva törmätä aseita kantaviin jotosmiehiin, vaikka johdossa olisi päteviäkin miehiä.
Palailen aiheeseen, kun tämä venähti näin pitkäksi ja muodostui enemmän seminaariraportiksi kuin tuon lehden kommentoimiseksi. En ole näistä aiheista ennen kirjoittanut, joten heittäkää kommentti teeman mielenkiintoisuudesta tai mielenkiinnottomuudesta.
Bashing on my mind!
Anita Konkka ja Khilou ovat lähinnä referoineet liikuntaa harrastavan maisterikirjailija Juha Seppälän asiantuntemattomia ja kerrankin on oikein sanoa ylimielisiä kommentteja blogeista: "...blogeja pitävät enimmäkseen siis tavikset, joilla on liikaa aikaa ja latteaa sanottavaa sekä tietokone."
Ehkä kirjailija Seppälän sosiologinen mieli vaatii etsimään juuri sitä, mitä maailma on enimmäkseen. Se on kirjailijanakin tietysti hänen oma toivonsa ja tulevaisuutensa. Miten hänelle kävisi, jos me emme lukisi keskinkertaisia kirjailijoita!
Juha Seppälän lienee innoittanut valitsemalleen tielleen hänen siteeraamansa Petteri Järvisen Nörttisanakirja (WSOY 2004), jossa kirjailijamme mukaan
"'bloggaaja, blogger' eli nettipäiväkirjan pitäjä on määritelty seuraavasti: "Joskus hieman narsistinen tai julkisuudenkipeä henkilö, joka uskoo muiden olevan kiinnostunut hänen omista ajatuksistaan ja mielipiteistään."
Petteri Järvisen määritelmävalikkoa, jolla hänet tietysti kirjataan ikuisten typeryyksien kirjaan malliesimerkkinä, ei tietenkään tarvitse ihmetellä, onhan hän varsin syyttömästi saanut niskaansa monta saavillista rojua vuosikymmenten varrelta juuri vapailta nettikirjoittajilta ja -kommentoijilta. Nyt hän sen ansaitsee.
Panu Rajala kommentoi hieman pidemmälle varovaisen ironisesti Seppälän rahakolumnin turinointia:
"Juha Seppälä on herännyt Aamulehdessä huomaamaan, kuinka turhia tällaiset päiväkirjat ovat. Tärkeä kommentti. Tosin hän ei sanojensa mukaan löytänyt sivujani, mutta kommentoi niitä sillä varmuudella, jonka tietämättömyys yleensä tarjoaa. Hän kuvittelee, että näistä löytyisi juoruja. Kertokaapa nyt minkälaisia. Ehkä kirjat ja teatteriesitykset ovat nykyisin juoruja siinä kuin muukin julkinen aineisto. Kirjoittamisen pieni hankaluus onkin siinä, että pitää välttää sellaisia aiheita, jotka voisivat taas ponnahtaa otsikoihin. Jos kirjoittaisin vapaasti, täyttäisin iltalehdet. Jossain vaiheessa en ollut kylliksi varuillani, ja pienikin irtolause lähti lentoon. Nyt tiedän taas asemani, kun totinen vartiosotilas siitä muistuttaa. Huvittava hapannaama, pysyköön valppaana."
Rajalan on tietysti helppo pysytellä vain minässään, sillä niin Seppälän kuin lähes kaikkien muidenkin blogijuttujen viittauksiin hän tulee valikoiduksi. Eikä aiheetta, sillä onhan tuo ylläkirjoitettukin aika napakkaa tekstiä. Mutta ehkä näitä blogejakin voisi joskus lukea jopa kykyjenetsintämielessä. On suorastaan pilkkaa, että kirjoittamisensa käytännössä lopettanut Rosa Meriläinen tulee aina mainituksi. Kun hän lopetti kiistämänsä pössyttelyn, tukehtui samalla kirjoitustulva.
Asiasta toiseen. Rajala ehtii kommentoimaan ja vertaamaan omaa vuoden takaista tilannettaan ex-piispallisiin häpeän hetkiin, tosin pientä moralisointia retorisena apukeinona käyttäen: hän unohtaa sen mistä kirjoittaa, nimittäin tosiasian, että iltapäivälehdet eivät kerro piispankaan tapauksesta sen enempää kuin mitä painoksen loppuunmyyntiin vaaditaan.
Mutta moralismissa voiton vie SanomaWsoy. Tämän päivän Helsingin Sanomat nimittäin antaa yhtiönsä puolesta tasoitusta: Minkä Ilta-Sanomat mainetta vie, Hesari antaa reilun puoli sivua ex-piispalle maineen palauttamiseen. Reilua ottaa rahat pois molemmissa tapauksessa.
Tosin piispa pääsee kostoiskuun rankaisemaan kirkkoa, johon hän paljasta olleensa usein ennenkin tyytymätön. Nimittäin jutusta voisi lukea, että kovin on suvaitsematonta ja tuomionhaluista Suomen piispain joukko. Piispa taas olettaa kovin naiivisti, että koko kirkon laupeustyö olisi asetettu hänen ja hänen perheensä moraaliseen tukemiseen. Kaikki sen tietävät, että piispa joutaa tämmöisten kuvioiden jälkeen mennä kuin Uurea rintamalle. Siitä huolimatta, että iltapäivälehtien ei olettaisi itsenäistä Suomen kirkkoa johtavan. Siinä on nimittäin tulevaisuudessa arkkipiispalle ja piispoille nielemistä, mikäli minä lehdistön verenhimon tunnen.
Ehkä kirjailija Seppälän sosiologinen mieli vaatii etsimään juuri sitä, mitä maailma on enimmäkseen. Se on kirjailijanakin tietysti hänen oma toivonsa ja tulevaisuutensa. Miten hänelle kävisi, jos me emme lukisi keskinkertaisia kirjailijoita!
Juha Seppälän lienee innoittanut valitsemalleen tielleen hänen siteeraamansa Petteri Järvisen Nörttisanakirja (WSOY 2004), jossa kirjailijamme mukaan
"'bloggaaja, blogger' eli nettipäiväkirjan pitäjä on määritelty seuraavasti: "Joskus hieman narsistinen tai julkisuudenkipeä henkilö, joka uskoo muiden olevan kiinnostunut hänen omista ajatuksistaan ja mielipiteistään."
Petteri Järvisen määritelmävalikkoa, jolla hänet tietysti kirjataan ikuisten typeryyksien kirjaan malliesimerkkinä, ei tietenkään tarvitse ihmetellä, onhan hän varsin syyttömästi saanut niskaansa monta saavillista rojua vuosikymmenten varrelta juuri vapailta nettikirjoittajilta ja -kommentoijilta. Nyt hän sen ansaitsee.
Panu Rajala kommentoi hieman pidemmälle varovaisen ironisesti Seppälän rahakolumnin turinointia:
"Juha Seppälä on herännyt Aamulehdessä huomaamaan, kuinka turhia tällaiset päiväkirjat ovat. Tärkeä kommentti. Tosin hän ei sanojensa mukaan löytänyt sivujani, mutta kommentoi niitä sillä varmuudella, jonka tietämättömyys yleensä tarjoaa. Hän kuvittelee, että näistä löytyisi juoruja. Kertokaapa nyt minkälaisia. Ehkä kirjat ja teatteriesitykset ovat nykyisin juoruja siinä kuin muukin julkinen aineisto. Kirjoittamisen pieni hankaluus onkin siinä, että pitää välttää sellaisia aiheita, jotka voisivat taas ponnahtaa otsikoihin. Jos kirjoittaisin vapaasti, täyttäisin iltalehdet. Jossain vaiheessa en ollut kylliksi varuillani, ja pienikin irtolause lähti lentoon. Nyt tiedän taas asemani, kun totinen vartiosotilas siitä muistuttaa. Huvittava hapannaama, pysyköön valppaana."
Rajalan on tietysti helppo pysytellä vain minässään, sillä niin Seppälän kuin lähes kaikkien muidenkin blogijuttujen viittauksiin hän tulee valikoiduksi. Eikä aiheetta, sillä onhan tuo ylläkirjoitettukin aika napakkaa tekstiä. Mutta ehkä näitä blogejakin voisi joskus lukea jopa kykyjenetsintämielessä. On suorastaan pilkkaa, että kirjoittamisensa käytännössä lopettanut Rosa Meriläinen tulee aina mainituksi. Kun hän lopetti kiistämänsä pössyttelyn, tukehtui samalla kirjoitustulva.
Asiasta toiseen. Rajala ehtii kommentoimaan ja vertaamaan omaa vuoden takaista tilannettaan ex-piispallisiin häpeän hetkiin, tosin pientä moralisointia retorisena apukeinona käyttäen: hän unohtaa sen mistä kirjoittaa, nimittäin tosiasian, että iltapäivälehdet eivät kerro piispankaan tapauksesta sen enempää kuin mitä painoksen loppuunmyyntiin vaaditaan.
Mutta moralismissa voiton vie SanomaWsoy. Tämän päivän Helsingin Sanomat nimittäin antaa yhtiönsä puolesta tasoitusta: Minkä Ilta-Sanomat mainetta vie, Hesari antaa reilun puoli sivua ex-piispalle maineen palauttamiseen. Reilua ottaa rahat pois molemmissa tapauksessa.
Tosin piispa pääsee kostoiskuun rankaisemaan kirkkoa, johon hän paljasta olleensa usein ennenkin tyytymätön. Nimittäin jutusta voisi lukea, että kovin on suvaitsematonta ja tuomionhaluista Suomen piispain joukko. Piispa taas olettaa kovin naiivisti, että koko kirkon laupeustyö olisi asetettu hänen ja hänen perheensä moraaliseen tukemiseen. Kaikki sen tietävät, että piispa joutaa tämmöisten kuvioiden jälkeen mennä kuin Uurea rintamalle. Siitä huolimatta, että iltapäivälehtien ei olettaisi itsenäistä Suomen kirkkoa johtavan. Siinä on nimittäin tulevaisuudessa arkkipiispalle ja piispoille nielemistä, mikäli minä lehdistön verenhimon tunnen.
Memmikäämme kännimeemi
Kerrankin virikkeikäs meemi, jota tilapäisesti selvät ovat viritelleet:
Muistatko ekan kännisi? Kerro.
En muista.
Millainen olet juovuksissa?
En muista.
Oletko koskaan vetänyt perseet olalle niin että olet oksentanut / nukahtanut / menettänyt muistisi?
En muista.
Mikä on hulluinta mitä olet tehnyt alkoholin vaikutuksen alaisena?
En muista.
Kuinka usein olet kännissä nykyään?
En muista.
Muistatko ekan kännisi? Kerro.
En muista.
Millainen olet juovuksissa?
En muista.
Oletko koskaan vetänyt perseet olalle niin että olet oksentanut / nukahtanut / menettänyt muistisi?
En muista.
Mikä on hulluinta mitä olet tehnyt alkoholin vaikutuksen alaisena?
En muista.
Kuinka usein olet kännissä nykyään?
En muista.
Kumman aivolohkon hemmoja?
Brain Lateralization Test Results |
Right Brain (54%) The right hemisphere is the visual, figurative, artistic, and intuitive side of the brain. Left Brain (48%) The left hemisphere is the logical, articulate, assertive, and practical side of the brain |
personality tests by similarminds.com
Ja tässä katekismuksen selitysosa:
Left brain dominant individuals are more orderly, literal, articulate, and to the point. They are good at understanding directions and anything that is explicit and logical. They can have trouble comprehending emotions and abstract concepts, they can feel lost when things are not clear, doubting anything that is not stated and proven.
Right brain dominant individuals are more visual and intuitive. They are better at summarizing multiple points, picking up on what's not said, visualizing things, and making things up. They can lack attention to detail, directness, organization, and the ability to explain their ideas verbally, leaving them unable to communicate effectively.
Overall you appear to have fairly Equal Hemispheres
-----------------------------------------
According to Darwinian theory, optimal evolution takes place with random variation and selective retention. The evolution savvy individual will try many different approaches when faced with a problem and select the best of those approaches. Many historical intellectuals have confessed their advantage was simply considering/exploring/trying more approaches than others. The left brain dominant type suffers from limited approaches, narrow-mindedness. The right brain dominant type suffers from too many approaches, scatterbrained. To maintain balanced hemispheres, you need to exercise both variability and selection. Just as a company will have more chance of finding a great candidate by increasing their applicant pool, an individual who considers a wider set of options is more likely to make quality decisions.
via Skrubu
Yksin kotona I
Tulo tyhjään kotiin oli synkeää. Ei vaimoa. Ei lasta.
Ovat matkanneet Tampereelle tuhansien kilotavujen taakse. Luultavasti niillä on siellä hauskaa.
Minä kävin karaokessa saatuani kasvispihvit ja vaimon pitkään säästämän valkoviinin tuhotuksi, jälkiruoaksi virolaista kermalikööriä ja mäkihyppyä. Yllättyikö joku?
Taksilla keskustaan hurautettuani laulun tiimellyksessä tapasin oikein kivoja ihmisiä: ensimmäinen oli rahtaritoimistossa töissä, miten sattuikin, toinen ruotsinsuomalainen täysin suomalaistunut päiväkoti-ihminen ja kolmas Kokkolan kasvatteja. Niiden välissä tapasin noin sata ihmistä, joilla kaikilla oli jotain sanomista laulamisestani ennen ja nyt.
Lauloinkin joitakin kappaleita kuten tapanani on. Green Dayn Basket Case on yleisön suosikki, en muista isompia aplodeja koskaan saaneeni kuin tänään. Mukana tosin oli amerikkalaistyylinen lavashow, joka osaltaan saattoi vaikuttaa vaikuttamiseen. Siihen syssyyn meni myös cum laude approbatur Jim Crocen Bad Bad Leroy Brown ja Black Crowen Hard to Handle.
Nykyään on siis niin, että puolet käy siis kiittämässä - pukuihin, paksuihin kravatteihin ja myssyihin pukeutuneet teinit tänään suorastaan ylistämässä lähes nolostumiseen asti - ja puolet ihmettelemässä, että miten sinä nyt juuri tuota kappaletta huudat.
Mutta ei se ollut se hurjin juttu. Messevää oli se, että hartiakipuisena olin jo alistumassa siihen, että tämä kipu pitää viinalla hoitaa pois. Ohitseni kulki viisikymppinen nainen, joka jostain syystä tarttui olkapäästäni kiinni - minua aina kosketellaan -, mutta nyt naisihminen jäikin selkäni taakse. Mitään kysymättä hän tarttui olkavarren lihaksiini ja tähdet alkoivat lentää. Tunnistin tottuneet sormet ja annoin mennä. Kipu oli aivan jumalaton, mutta ote pätevä. Siksi se osoittautuikin, kymmenen minuutin jälkeen hieroja kertoi olevansa ammattilainen ja sanoi ettei tarvitse pelätä.
Seuraavan puolen tunnin aikana sain perusteellisen hartia- ja päähieronnan. Jonkin verran toimintoihin liittyi epäammattimaisia piirteitä, sillä minuun nojailtiin kyllä väliin varsin vapaamielisesti. Mutta ei sentään näin vapaamielisesti.
Mielieläimeni on nimittäin tämä.
Ovat matkanneet Tampereelle tuhansien kilotavujen taakse. Luultavasti niillä on siellä hauskaa.
Minä kävin karaokessa saatuani kasvispihvit ja vaimon pitkään säästämän valkoviinin tuhotuksi, jälkiruoaksi virolaista kermalikööriä ja mäkihyppyä. Yllättyikö joku?
Taksilla keskustaan hurautettuani laulun tiimellyksessä tapasin oikein kivoja ihmisiä: ensimmäinen oli rahtaritoimistossa töissä, miten sattuikin, toinen ruotsinsuomalainen täysin suomalaistunut päiväkoti-ihminen ja kolmas Kokkolan kasvatteja. Niiden välissä tapasin noin sata ihmistä, joilla kaikilla oli jotain sanomista laulamisestani ennen ja nyt.
Lauloinkin joitakin kappaleita kuten tapanani on. Green Dayn Basket Case on yleisön suosikki, en muista isompia aplodeja koskaan saaneeni kuin tänään. Mukana tosin oli amerikkalaistyylinen lavashow, joka osaltaan saattoi vaikuttaa vaikuttamiseen. Siihen syssyyn meni myös cum laude approbatur Jim Crocen Bad Bad Leroy Brown ja Black Crowen Hard to Handle.
Nykyään on siis niin, että puolet käy siis kiittämässä - pukuihin, paksuihin kravatteihin ja myssyihin pukeutuneet teinit tänään suorastaan ylistämässä lähes nolostumiseen asti - ja puolet ihmettelemässä, että miten sinä nyt juuri tuota kappaletta huudat.
Mutta ei se ollut se hurjin juttu. Messevää oli se, että hartiakipuisena olin jo alistumassa siihen, että tämä kipu pitää viinalla hoitaa pois. Ohitseni kulki viisikymppinen nainen, joka jostain syystä tarttui olkapäästäni kiinni - minua aina kosketellaan -, mutta nyt naisihminen jäikin selkäni taakse. Mitään kysymättä hän tarttui olkavarren lihaksiini ja tähdet alkoivat lentää. Tunnistin tottuneet sormet ja annoin mennä. Kipu oli aivan jumalaton, mutta ote pätevä. Siksi se osoittautuikin, kymmenen minuutin jälkeen hieroja kertoi olevansa ammattilainen ja sanoi ettei tarvitse pelätä.
Seuraavan puolen tunnin aikana sain perusteellisen hartia- ja päähieronnan. Jonkin verran toimintoihin liittyi epäammattimaisia piirteitä, sillä minuun nojailtiin kyllä väliin varsin vapaamielisesti. Mutta ei sentään näin vapaamielisesti.
Mielieläimeni on nimittäin tämä.
lauantaina, helmikuuta 19, 2005
Porkat hukassa
Hiihtolomalle tässä siirtyillään, vaikka porkat ovat hukassa. Eilen törmäsin karaokessa viehättävään neitoseen, joka lauloi enkelten lailla. Sellaista kantrisävytystä löytyi äänestä ja freseeraus oli taidokasta. Kun hän liikkui yksin ennen matkan jatkumista ystävän synttäreille, ehdin hetkeksi jopa juttelemaan.
Katri antoi sitten laukusta löytyneen cd:llisen kantria hänen Kanneltalon viimesyksyiseltä keikaltaan. Hyvin soitettua ja toimivaa menoa, vaikka ei ihan siitä peruskaupallisimmasta osastosta. Täytynee etsiytyä joskus CatLee & Co:n keikoille, vaikka tämmöiset konserttikäynnit ovat jääneet viime vuosina väliin.
Ja kun Katrin sukunimi on Somerjoki, oli tietysti pakko kysyä, että onko se sukua. On se. Setä.
Oma ilta jatkui pitkään, mutta se ei haittaa. On hiihtoloma ja porkkia on etsittävä.
Katri antoi sitten laukusta löytyneen cd:llisen kantria hänen Kanneltalon viimesyksyiseltä keikaltaan. Hyvin soitettua ja toimivaa menoa, vaikka ei ihan siitä peruskaupallisimmasta osastosta. Täytynee etsiytyä joskus CatLee & Co:n keikoille, vaikka tämmöiset konserttikäynnit ovat jääneet viime vuosina väliin.
Ja kun Katrin sukunimi on Somerjoki, oli tietysti pakko kysyä, että onko se sukua. On se. Setä.
Oma ilta jatkui pitkään, mutta se ei haittaa. On hiihtoloma ja porkkia on etsittävä.
perjantaina, helmikuuta 18, 2005
Hukkapiilo
Hukkapiilo ei tarkoita Ison Pahan Suden väijymäpistettä Punahilkkaa varten, vaikka onkin perjantai ja ensi viikolla hiihtoloma ilman EU-tervaa ja höyheniä.
Ei, se tarkoittaa silmälaseja. Käykö teille niinkuin minulle nykyään varsin usein. Heräät ajoissa. Teet aamupuuhia ja sitten päätät mennä suihkuun. Paita pois ja siinä sitten laitat silmälasit jonnekin. Ja kun palaat suihkusta, laseja ei löydy mistään. Likinäköisenä niiden etsiminenkin on tuskaa. Vältät paniikkia ja ajattelet, että kyllä ne tulevat vastaan.
Menee varttitunti, puoli tuntia, ja alkaa ahdistaa. Ei vaan löydy. Sokea löytää jyvän, mutta minä en brillejäni.
Lähdenpä tästä etsimään. [Alistunut huokaus!]
Ei, se tarkoittaa silmälaseja. Käykö teille niinkuin minulle nykyään varsin usein. Heräät ajoissa. Teet aamupuuhia ja sitten päätät mennä suihkuun. Paita pois ja siinä sitten laitat silmälasit jonnekin. Ja kun palaat suihkusta, laseja ei löydy mistään. Likinäköisenä niiden etsiminenkin on tuskaa. Vältät paniikkia ja ajattelet, että kyllä ne tulevat vastaan.
Menee varttitunti, puoli tuntia, ja alkaa ahdistaa. Ei vaan löydy. Sokea löytää jyvän, mutta minä en brillejäni.
Lähdenpä tästä etsimään. [Alistunut huokaus!]
torstaina, helmikuuta 17, 2005
Ljubljanaan
Tärkeimmät ensin. 495 pistettä Bloggaajastatustestistä. Olen kyllä sitä mieltä, että olisin ansainnut harrastuspisteitä karaokesta ainakin viisi tai muuten Karthago olisi tuhottava.
Mutta. Jos karaokesta saisi pisteitä myös bloggaavien maalaisserkkujen tsäännssit kohottaa niinku statusta paranisivat ja urbaanisten gadgetöivien ibloggaajien hälyttävät luvut saataisiin vähän laskemaan.
Oli muitakin mukavia uutisia. Sloveniasta tuli sitten sähköpostilla ilmoitus, että minut ja kollegani Ilkka on abstraktimme perusteella hyväksytty puhumaan FIAF:in maailmankongressin tieteelliseen symposiumiin kesäkuussa. Joten tie vie Ljubljanaan kiintoisat kooste-DVD:t ja filmirullat kainalossa.
Viestin osoitekentästä päätellen kaikkiaan luennoijia näyttää symposiumissa olevan 10 Uudesta Seelannista Tanskaan. Suomalaisia esiintyjiä ei näissä aiemmin ole ollut, joten siinä mielessä kuparinen meni rikki.
Vietin tänään päivän Santahaminassa Maanpuolustuskorkeakoulun johtamisen laitoksen, Reserviupseeriliiton ja Kadettikunnan järjestämässä maanpuolustusarvoja käsittelevässä seminaarissa. Bloggaan siitä ehkä myöhemmin tänään. Täytyyhän sitä ennen uutisvälineitä ehtiä!
Mutta. Jos karaokesta saisi pisteitä myös bloggaavien maalaisserkkujen tsäännssit kohottaa niinku statusta paranisivat ja urbaanisten gadgetöivien ibloggaajien hälyttävät luvut saataisiin vähän laskemaan.
Oli muitakin mukavia uutisia. Sloveniasta tuli sitten sähköpostilla ilmoitus, että minut ja kollegani Ilkka on abstraktimme perusteella hyväksytty puhumaan FIAF:in maailmankongressin tieteelliseen symposiumiin kesäkuussa. Joten tie vie Ljubljanaan kiintoisat kooste-DVD:t ja filmirullat kainalossa.
Viestin osoitekentästä päätellen kaikkiaan luennoijia näyttää symposiumissa olevan 10 Uudesta Seelannista Tanskaan. Suomalaisia esiintyjiä ei näissä aiemmin ole ollut, joten siinä mielessä kuparinen meni rikki.
Vietin tänään päivän Santahaminassa Maanpuolustuskorkeakoulun johtamisen laitoksen, Reserviupseeriliiton ja Kadettikunnan järjestämässä maanpuolustusarvoja käsittelevässä seminaarissa. Bloggaan siitä ehkä myöhemmin tänään. Täytyyhän sitä ennen uutisvälineitä ehtiä!
tiistaina, helmikuuta 15, 2005
Besserwisser
Tämä hieno sana, besserwisser, on alkanut kiinnostaa minua entistä enemmän, kun laajakaistan kiihdytyskaistalta löytynyt Maalainenkin tähän termiin viittasi. Ja koska kukaan ei osaa selittää sitä paremmin, minä uhraudun yleisen hyvän vuoksi kuin olisin uppoamassa mansikkahilloon.
Kaikentietäjä, täyteen puhallettu universaalinero, "viktigpetter" kuten hurrikaanit sitä nimittävät ohittaessaan messerschmittiä - sehän tulee TV-ohjelma Huvihieronnasta (Nöjesmassakern):
—Du är en sån messerschmitt! (Sä oot semmoinen kuuluttaja, karuselli ja mitvitti!)
—Besserwisser heter det. (Besserwisseriksi sitä pääauennetaan, länkytetään ja upotetaan jäädykkeeseen)
—Ja, där ser du! (Mitä minä sanoin!)
Kun Berliininmunkki syötiin marraskuussa 1989 pois, eikä kukaan räjähtänyt matkalla, ja kun länsiberliiniläiset pääsivät vihdoinkin viemään hintansa ja tapansa itäberliiniläisten ihailtavaksi, saivat he siellä sukkelasti nimen Besserwissi jollei heitä kutsuttu nimellä Wessiwisser.
Useimmiten ilmaisua käytetään henkilöstä, jonka erikoinen pakkomielteinen taipumus on korjata toisten ihmisten kielivirheitä. Sitähän tuo ruotsalaissketsikin hyödynsi. Siksi kehotankin teitä visiteeraamaan osoitteessa vvv.besserwisser.org. Kyllä, minä sanoin vvv enkä www.
Ruotsalaiset ovat innostuneet myös moraalitäti-ilmaisusta, joka on suomeksi vääntynyt hienommaksi kukkahattutäti-ilmaisuksi. Nämä moraalitantat jakavat sitten ympärilleen "moraalikakkuja": "Myönnetään Isolle Pahalle Sudelle hänen pahanmielisistä yrityksistään jahdata poikansa parhaita kavereita, mikä on eettisesti äärimmäisen tuomittavaa."
Englantilaisille tämä krautkieli on aina taipunut suussa yhtä vaikealta kuin sammkot, joten he ovat keksineet omia versioitaan, joista vain jokunen kelpaa Blogistanin peputtajille: faultfinder, know-it-all, smart-aleck, smartass, wiseacre ja wiseacres ovat ensimmäisenä mieleen tulevat ilmaisut, vai mitä. Latinaksi se tietysti on inanilogista, vai onko teillä muka joku parempi ilmaisu siihen?
Kaikentietäjä, täyteen puhallettu universaalinero, "viktigpetter" kuten hurrikaanit sitä nimittävät ohittaessaan messerschmittiä - sehän tulee TV-ohjelma Huvihieronnasta (Nöjesmassakern):
—Du är en sån messerschmitt! (Sä oot semmoinen kuuluttaja, karuselli ja mitvitti!)
—Besserwisser heter det. (Besserwisseriksi sitä pääauennetaan, länkytetään ja upotetaan jäädykkeeseen)
—Ja, där ser du! (Mitä minä sanoin!)
Kun Berliininmunkki syötiin marraskuussa 1989 pois, eikä kukaan räjähtänyt matkalla, ja kun länsiberliiniläiset pääsivät vihdoinkin viemään hintansa ja tapansa itäberliiniläisten ihailtavaksi, saivat he siellä sukkelasti nimen Besserwissi jollei heitä kutsuttu nimellä Wessiwisser.
Useimmiten ilmaisua käytetään henkilöstä, jonka erikoinen pakkomielteinen taipumus on korjata toisten ihmisten kielivirheitä. Sitähän tuo ruotsalaissketsikin hyödynsi. Siksi kehotankin teitä visiteeraamaan osoitteessa vvv.besserwisser.org. Kyllä, minä sanoin vvv enkä www.
Ruotsalaiset ovat innostuneet myös moraalitäti-ilmaisusta, joka on suomeksi vääntynyt hienommaksi kukkahattutäti-ilmaisuksi. Nämä moraalitantat jakavat sitten ympärilleen "moraalikakkuja": "Myönnetään Isolle Pahalle Sudelle hänen pahanmielisistä yrityksistään jahdata poikansa parhaita kavereita, mikä on eettisesti äärimmäisen tuomittavaa."
Englantilaisille tämä krautkieli on aina taipunut suussa yhtä vaikealta kuin sammkot, joten he ovat keksineet omia versioitaan, joista vain jokunen kelpaa Blogistanin peputtajille: faultfinder, know-it-all, smart-aleck, smartass, wiseacre ja wiseacres ovat ensimmäisenä mieleen tulevat ilmaisut, vai mitä. Latinaksi se tietysti on inanilogista, vai onko teillä muka joku parempi ilmaisu siihen?
Työväenluokkaista menoa
Eilen Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran tilaisuudessa oli mukavasti väkeä. Katsoimme Veikko Aaltosen Työväenluokan (2004) ja keskustelimme: ohjaajan lisäksi paikalla oli tuottaja Heikki T. Partanen elokuvan tuottaneessa Alppiharjun Elokuva Oy:stä.
Juontajan tehtävä oli tällä kertaa helppo. Pari alkajaiskysymystä ja sujuvasanainen ohjaaja otti yleisönsä mielenkiinnon. Kysymyksiä sateli niin, että meidän piti jatkaa Andorraan tuopposelle ja leivälle. Yleisö osoitti asiantuntemustaankin, sillä Aaltosen jättimäinen Maa-dokumentti maanviljelijöistä sai kysymyksiä. Pohdiskelimme myös hämmennystä herättänyttä nimeä, ja kommenttini siitä, että elokuvan nimi olisi voinut hyvin olla "Duunarit", saikin mielestäni vastakaikua ihmisten kasvoilla.
Yleisö yllättyi, kun ohjaaja sanoi, ettei hän ole tyytyväinen elokuvansa työn kuvaukseen. Itsekin sanoin keskustelussa, että mielestäni siinä juuri sen vuoksi oli yhtymäkohtia Aho & Soldanin prosessikeskeisiin teollisuuselokuviin 1920- ja 1930-luvulta. Ohjaaja vahvisti, että hänen tarkoituksenaan oli nimenomaan kyllä tehdä prosessi tiettäväksi, mutta korostaa ihmisen panosta siinä. Yleisön mielestä - monet puheenvuorot vahvistivat tämän - hän kyllä oli onnistunut.
Veikko Aaltonen osoittautui erittäin sujuvaksi ja selkeäksi esiintyjäksi. Dokumenttielokuvaohjaajan persoonaan kuuluu aina tietty itsekorostus, usein jopa läpinäkyvään narsismiin asti. Aaltosesta se on poissa aina itseruoskintaan asti. Hän moitiskeli illan jälkipuoliskolla itseään dokumenttielokuvaohjaajana, perusteli dramatiikan tasaisuutta tiukoilla eettisillä valinnoilla, jotka estävät häntä kuvaamasta joitakin vahvoja emotionaalisia tiloja. Toisaalta tämä esiintyjien suojelu tuo ohjaajalle luottamusta: jos kuvattava näkee ohjaajan keskeyttävän kuvauksen esimerkiksi voimakkaan tunnelatauksen purkautuessa, hän voi luottaa elokuvantekijän käsittelevän aihettaankin eettisesti vahvoin perustein. Tämä luottamus on dokumenttielokuvaohjaajan ja esiintyjän - kohdehenkilöt aina esittävät itseään dokumenttielokuvissa - välinen sopimus, usein sanaton, mutta elävä ja voimassaoleva.
Itsekin ihmettelin ohjaajalle tämän ohjaajaluonteen kaksijakoisuutta: dokumenttielokuvissa dramatiikka on vähissä, hänen näytelmäelokuvissaan (mm. Tuhlaajapoika, Isä meidän, Rakkaudella, Maire, ja Juoksuhaudantie) asia on juuri päinvastoin.
Tuottaja Partanen kyllä kehui suomalaista dokumenttielokuvatuotannon järjestelmää "maailman parhaaksi", - elokuvasäätiö ja yleisradioyhtiöt tukevat sitä, vielä - mutta pohdiskeli tulevaisuutta lähes valtiovarainministeriön virkamiehen tyyliin pessimistisesti. Pöytäkeskusteluissa televisioyhtiöiden slotti-vaatimukset - tiukka määrämittaisuus, josta pitkät esitykset ovat kokonaan poissa - tulivat jälleen kerran esille. Yritin itse nostaa puheeseen myös tuottajan sensuurin tai oikeammin (televisio)tuottajien halun osallistua elokuvan suunnitteluun, toteutukseen, valintoihin ja leikkaukseen, usein vielä niin, että elokuvasta tulee ohjelma, mutta siitä emme paljon ehtineet jatkaa.
Työmyyrä Veikko Aaltosen uusin työ on nimeltään Paimen, jota en ole vielä nähnyt. Nimi viittaa enemmänkin sielunpaimeneen, sillä se seuraa Kallion pappeja työssään, tällä kertaa naisetkin mukana keskeisesti, sillä yksi papeista on naispappi.
Juontajan tehtävä oli tällä kertaa helppo. Pari alkajaiskysymystä ja sujuvasanainen ohjaaja otti yleisönsä mielenkiinnon. Kysymyksiä sateli niin, että meidän piti jatkaa Andorraan tuopposelle ja leivälle. Yleisö osoitti asiantuntemustaankin, sillä Aaltosen jättimäinen Maa-dokumentti maanviljelijöistä sai kysymyksiä. Pohdiskelimme myös hämmennystä herättänyttä nimeä, ja kommenttini siitä, että elokuvan nimi olisi voinut hyvin olla "Duunarit", saikin mielestäni vastakaikua ihmisten kasvoilla.
Yleisö yllättyi, kun ohjaaja sanoi, ettei hän ole tyytyväinen elokuvansa työn kuvaukseen. Itsekin sanoin keskustelussa, että mielestäni siinä juuri sen vuoksi oli yhtymäkohtia Aho & Soldanin prosessikeskeisiin teollisuuselokuviin 1920- ja 1930-luvulta. Ohjaaja vahvisti, että hänen tarkoituksenaan oli nimenomaan kyllä tehdä prosessi tiettäväksi, mutta korostaa ihmisen panosta siinä. Yleisön mielestä - monet puheenvuorot vahvistivat tämän - hän kyllä oli onnistunut.
Veikko Aaltonen osoittautui erittäin sujuvaksi ja selkeäksi esiintyjäksi. Dokumenttielokuvaohjaajan persoonaan kuuluu aina tietty itsekorostus, usein jopa läpinäkyvään narsismiin asti. Aaltosesta se on poissa aina itseruoskintaan asti. Hän moitiskeli illan jälkipuoliskolla itseään dokumenttielokuvaohjaajana, perusteli dramatiikan tasaisuutta tiukoilla eettisillä valinnoilla, jotka estävät häntä kuvaamasta joitakin vahvoja emotionaalisia tiloja. Toisaalta tämä esiintyjien suojelu tuo ohjaajalle luottamusta: jos kuvattava näkee ohjaajan keskeyttävän kuvauksen esimerkiksi voimakkaan tunnelatauksen purkautuessa, hän voi luottaa elokuvantekijän käsittelevän aihettaankin eettisesti vahvoin perustein. Tämä luottamus on dokumenttielokuvaohjaajan ja esiintyjän - kohdehenkilöt aina esittävät itseään dokumenttielokuvissa - välinen sopimus, usein sanaton, mutta elävä ja voimassaoleva.
Itsekin ihmettelin ohjaajalle tämän ohjaajaluonteen kaksijakoisuutta: dokumenttielokuvissa dramatiikka on vähissä, hänen näytelmäelokuvissaan (mm. Tuhlaajapoika, Isä meidän, Rakkaudella, Maire, ja Juoksuhaudantie) asia on juuri päinvastoin.
Tuottaja Partanen kyllä kehui suomalaista dokumenttielokuvatuotannon järjestelmää "maailman parhaaksi", - elokuvasäätiö ja yleisradioyhtiöt tukevat sitä, vielä - mutta pohdiskeli tulevaisuutta lähes valtiovarainministeriön virkamiehen tyyliin pessimistisesti. Pöytäkeskusteluissa televisioyhtiöiden slotti-vaatimukset - tiukka määrämittaisuus, josta pitkät esitykset ovat kokonaan poissa - tulivat jälleen kerran esille. Yritin itse nostaa puheeseen myös tuottajan sensuurin tai oikeammin (televisio)tuottajien halun osallistua elokuvan suunnitteluun, toteutukseen, valintoihin ja leikkaukseen, usein vielä niin, että elokuvasta tulee ohjelma, mutta siitä emme paljon ehtineet jatkaa.
Työmyyrä Veikko Aaltosen uusin työ on nimeltään Paimen, jota en ole vielä nähnyt. Nimi viittaa enemmänkin sielunpaimeneen, sillä se seuraa Kallion pappeja työssään, tällä kertaa naisetkin mukana keskeisesti, sillä yksi papeista on naispappi.
maanantaina, helmikuuta 14, 2005
Meme factory proudly presents
Vihdoinkin meemi, jota voi käyttää vain kerran!
Sedis Blog
If you aren't a regular visitor to Sedis Blog, it's going to be difficult to fully explain just how generally brilliant it is. All I can tell you is, creator Sedis Zedis is a genius--and I say that with full knowledge of how sadly devalued the word "genius" has become. Trust me; in Zedis's case, it's an understatement.
Tarjosi Yankee Fog, via memefactory by Skrubu
Sedis Blog
If you aren't a regular visitor to Sedis Blog, it's going to be difficult to fully explain just how generally brilliant it is. All I can tell you is, creator Sedis Zedis is a genius--and I say that with full knowledge of how sadly devalued the word "genius" has become. Trust me; in Zedis's case, it's an understatement.
Tarjosi Yankee Fog, via memefactory by Skrubu
Suomalaista taideteollisuutta ja muotoilua II Orionissa
Nämä elokuvat voit nähdä Orionissa ke 16.2. klo 17.00, sillä vuorossa on Dokumentin ytimessä -sarjan esityksissä numero 17:
Suomalainen taideteollisuus & muotoilu II
Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut IV osa.
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotanto: Erkki Karu. Kuvaus: Eino Kari. Ääni: Hugo Ranta. VET 56/14.1.1933. 330 m / 12 min. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.
Arabia 1932
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1932. Tuotantoyhtiö: Aho & Soldan. Alkuperäisaineiston toimittanut: Klaffi. Tuotanto: Seppo Kurko. Kuvaus: Björn Soldan. Selostus: Virpi Salin. Työryhmä: Greta Baltscheffsbij, Friedel Kjellberg, Torsten Nyman, Marjatta Pauloff, Toivo Pöyry, Wolmar Stolte. VET 17310/27.4.1932. 450 m / 16 min. Uudelleen tarkastettu: 12.1.1933. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.
Savi elää
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotanto: Valtion Tiedoituslaitos. Ohjaus, selostus: Topo Leistelä. Kuvaus, leikkaus: Felix Forsman. VET 1769/22.4.1943. 320 m / 12 min. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.
Lasia
Glas
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi. Tuotanto: Felix Forsman. Ohjaus, kuvaus, leikkaus: Felix Forsman. Musiikki: Oskari Merikanto, Väinö Hallikainen. Selostus: Sakari Saarikivi. Selostaja: Carl-Erik Creutz. VET 2861/29.3.1949. 440 m / 16 min. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.
Triennale
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi. Tuotanto: Suomen Taideteollisuusyhdistys. Ohjaus: Heimo Palander. Kuvaus: K.-G. Roos. Musiikki: C.-J. Andersson. VET 7425/21.11.1957. 300 m / 11 min
Suomalainen muoto
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1960. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi. Tuotanto: Suomen Taideteollisuusyhdistys. Ohjaus, leikkaus, käsikirjoitus: Ulf Bäckström. Kuvaus: Heimo Palander, Ulf Bäckström. Musiikki: Tauno Marttinen. Selostaja: Mauno Hyvönen. VET 10117/13.9.1960. 350 m / 13 min
Askossa on
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi. Tuotanto: Oy Asko. Ohjaus: Pertti Nyberg. Käsikirjoitus: Jaakko Ukkonen, Tapio Tyni, Nina Wrede. Kuvaus: Jukka Rosendahl, Rudolf Nappu, Arto Sarkonen. Selostus: Seppo Kolehmainen. VET 20299/6.5.1968. 350 m / 13 min
Superlon
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Oy Opus. Tuottaja: SOK. Ohjaus, leikkaus, äänitys: Allan Pyykkö. Käsikirjoitus: Leo Ahola. Kuvaus: Matti Oksa. Musiikki: Erkki Ertamaa. VET 20353/26.8.1968. 280 m / 10 min
Näky lasiksi tehty
Vision in Glass
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1979. Tuotantoyhtiö: T.A.K.-Filmi Oy. Tuottaja: Tuure A. Korhonen. Ohjaus: Sakari Rimminen. Käsikirjoitus: Juha Honkasalo, Valto Kokko, Tuure A. Korhonen, Sakari Rimminen, Veikko Uusimäki. Leikkaus: Sakari Rimminen. Kuvaus: Sakari Rimminen, Jarmo Husso. Miksaus: Erik Ekholm. Äänisuunnittelu: Heikki Tapio Partanen. Musiikki: Felix Mendellssohn-Bartholdy, Pachelbel, Tangerine Dream. Selostaja: Joseph Brady. VET 23559/17.12.1979. 460 m / 18 min
Dokumenttielokuvien kysyntää ja tarjontaa ohjasivat 1920-luvulta lähtien suurten teollisuuslaitosten markkinat. Kuvia dominoi tuotantoprosessien mahti eikä kuluttajia juuri hellitty esteettisillä näyillä. Näkökulman lasi-, keramiikka-, huonekalu- ja sisustustuotantoihin avasivat ensin Arabia, Riihimäen lasi, Karhumäki, Nokia, Finlayson, myöhemmin myös Iittala, Ahlströmin Artek sekä Lahden Asko. Vasta 1950-luvun kansainvälinen näyttelytoiminta nosti osan tehtaiden tuotesuunnittelusta taiteeksi, jakoi keskinäiset reviirit ja vahvisti taideteollisuudesta puhumisen stereotypiat. Ne kehystivät myös kansallista muotoilua esitteleviä filmejä, jotka levisivät Suomi-kuvan lähettiläinä ulkomaille.
Ensimmäinen taideteollisuusnäyttelymme pidettiin Kaivopuistossa 1876. Mutta vasta Suomen Messujen tilausfilmi Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut (1932) piti sisällään ensimmäisen elokuvatun taidelasiesittelyn. Lapuanliikkeen marssi oli tauonnut, talouslama vaihtunut iloisiin tunnelmiin, joten lasinkimallus sopi kiinnitettäväksi filminauhalle elintarvikemessujen kattauskilpailujen yhteydessä. Kilpailuihin valikoidut Karhumäen ja Riihimäen Lasin tuotteet olivat syystäkin somistajien mieleen. Ne olivat tuoneet maallemme kosolti kunniaa ja palkintoja Barcelonan ja Antwerpenin maailmannäyttelyistä kuten elokuvan selostaja uutisoi.
Heikki Ahon ja Björn Soldanin perustama dokumenttielokuvayhtiö oli tuolloin elinkeinoelämän suosiossa. He olivat perehtyneet elokuvaukseen Saksassa Bauhausin perustajan Walter Gropiuksen aikoihin. Koulutus antoi eväät dokumentteihin, joissa heikot valaistusolot kääntyivät tarvittaessa tunnelman tehosteiksi, kuten Aho & Soldan –kuvassa keramiikkatehdas Arabiasta (1932). Käsinmuovaamisen perinne on kuvan käynnistävä sisältö. Massatuotteita imaiseva polttouuni paisuu kuitenkin pääosaan eikä syyttä: Arabialla oli elokuvaa tehtäessä kotimarkkinat ylittävä tuotantovolyymi. Se käsitti yli 30 000 erilaista keraamista esinettä huuhdeltavista WC-altaista posliinikuppeihin sijoitettavaksi Euroopan näyteikkunoihin.
Teollisuuden verstaissa hahmottui toisen maailmansodan vuosina aseiden ja ammusten muotokieli. Suomen Filmiteollisuuden kulttuurifilmi Savi elää (1943 ) henkii kuitenkin rauhaa ja on humanismissaan harvinainen poikkeus. Elokuva välitti ensimmäistä kertaa suomalaista keramiikkaa taiteen veroisena valkokankaalle. Valtion Tiedotuslaitoksen käsikirjoittaja Topo Leistelä ylisti siinä "Arabian taiteilijoiden vapautta itse suunnitella ja kehitää tuotemallinsa, minkä vuoksi keramiikkateokset eivät ole kaavamaista massatuotantoa, vaan itsenäisiä taideteoksia, seikka, jolle keramiikan ystävät osaavat antaa arvoa." Leistelä rinnasti, tosin vain muodollisesti, luovassa prosessissa syntyvän savituotteen todellisen taiteilijan aikaansaannoksiin. Selostuksessa sota-ajan keraamikkojen nimet jäävät maininnatta. Vasta sodanjälkeinen aika löysi elokuvan sisältämät ruudut Birger Kaipiaisesta, joka oli aloittanut Arabian suunnittelijana vuonna 1937.
"Rauhan kerran palattua on se pätevällä tavalla kertova Suomesta ja sen kansasta", tiivistää Leistelä visionsa."Silloin savi, jolle taiteilijat ovat antaneet muodon ja elämän, tulee puhumaan kieltä, jota kaikki ymmärtävät". Näin myös tapahtui laajalla rintamalla, kun suomalainen design vyöryi kansainväliseen menestykseen Milanon triennalessa vuonna 1951.
Felix-Filmi oli saanut tehtävän kiilloitella ennakkoon Iittalan merkeissä Suomi-kuvaa. Lyhytfilmissä Lasia (1949) Felix Forsmanin romanttinen kamera kuvasi lasinpuhaltajien valiot ulkoasianministeriön tilauksesta. Maailmankuulu Tapio Wirkkala oli elokuvan sankari "jonka inspiroima muoto syntyy tiimityön tuloksena ammattipuhaltajien taidolla".
Timo Sarpaneva, Wirkkalan veroinen muotoilun sankari, suunnitteli vuoden 1957 Suomen osaston esillepanon. Taideteollisuusyhdistys kuvautti sen menestykset tuoreeltaan ajankohtaisfilmiksi Triennale. Allotria-Filmin kuvaaja kiitti lentolipusta ja poimii elokuvassa tyylikkäästi artefakteja suomalaisen designin näyttämöltä. Lasi, keramiikka, tekstiili, metalli, huonekalut, valaisimet ja Artekin sisustaman kodin viimeiset virtaukset esitellään sopivissa kohdin ominta kehaisten:"Suomen osasto on hillittyine värisävyineen ja huoliteltuine suunnitelmineen miellyttävä keidas monien varsin sekavien näyttelyosastojen keskellä". Wirkkalan aloittama ja Sarpanevan jalostama "i-linja" on elokuvan ehdoton brandi.
Suomalainen muoto oli Taideteollisuusyhdistyksen toinen tilaus Allotrialta. Se palkittiin sisältönsä ja modernin ilmaisunsa ansioista tilauselokuvien kansainvälisillä festivaaleilla Tukholmassa vuonna 1960. Design oli vakiintunut kansainvälistä imagoa itselleen rakentavaksi kansalliseksi instituutioksi. Heimo Palanderin ja Olof Bäckströmin elokuvan tuli avata ohjelmaikkuna – karun suomalaisen luonnon, maaperän, kansallisen perinteen – näiden tekijöiden pelkistämän muotoilun "suureen tyyliin".
Elokuva esittelee tuon kypsän kansallisen designin ikonisoidut taiteilijat ja heidän teoksensa, joissa kauneus ja käytännöllisyys ovat yhtä. Hopeaseppä Bertel Gardberg, keraamikko ja lasisuunnittelija Kaj Franck, tekstiilitaiteilija Dora Jung sekä ennen kaikkea Tapio Wirkkala ja Timo Sarpaneva muotoilivat lasiin esineitä, jotka myöhemmin valittiin maailman kauneimmiksi. Nämä kameran rajaamat objektit liittyivät elokuvan välittämään kuvastoon käytännön kauneuden ja kestävän laadun mallimaasta.
Vuosikymmen myöhemmin tehokkuus, rationalisoinnit ja markkinointiin mukautettu tulosajattelu olivat luomassa toisenlaista, elinkeinoelämän sanelutyyliä. Siitä olennaisen esittelee Felix-Filmin yrityskuva Askossa on kuin mittatilauksena. Laminoidun puun ja muovituotteiden markkinatodellisuus kuului Askon muotoilijoiden maailmankuvaan ja sen he henkilökohtaisesti välittävät tämän elokuvan yleisölle. Pyöreä muovinen pallotuoli on elokuvassa Askon tuotekehittelyn globaali symboli, joka monistettiin maailmalle sisustusarkkitehti Eero Aarnion lasikuitumuotista.
Askon menestyksen takuumies Ilmari Tapiovaara saa lausua elokuvan markkinahenkiset iskusanat "tehokkuus mukavuudessa, käytännöllisyydessä, palveluksien monipuolisuudessa ja tuotteiden pitkäikäisyydessä".Tapiovaara kalusti myyntitykkinä Yhdysvaltojen collegeet mutta myös bilateraalisen kaupan ehdoilla Moskovan suurimman hotellin. Näillä ansioillaan hän oli hankkimassa Askolle tasavallan presidentin vuonna 1965 myöntämää vientipalkintoa. Elokuva ei tietenkään jätä sitä mainitsematta.
Askon 50-vuotisjuhlaelokuva väläyttelee mielellään uutta teknologiaa ja materiaaleja massatuotantoa edistävässä ohjelmassaan. Kölnin huonekalumessuilla tulevaisuuden Asko-koti lupasi urbaaneille asukkaille mahdollisuuksia "rentoutumiseen ilman sovinnaista ilmettä ja enemmän pehmeyttä kuin kulmia". Tuona futurististen kokeilujen vuosikymmenenä SOK tilasi vaahtomuovituotteiden kampanjaelokuvan uudelta yhtiöltä Oy Opukselta. Muoviteknologian näkymiä esittelevä Superlon vei visionsa aina avaruusaikaan ja vietteli kuluttajat lentävää lautasta muistuttavan Futuro-muovitalon pehmustettuihin tiloihin. Muovilla kuorrutetut utopiat liukenivat 1970-luvun öljykriisiin ja kaikki muuttui.
Näky lasiksi oirehtii tekijyyden uudesta tulemisesta luovien prosessien paineissa. Elokuvan valmistumisvuonna 1979 suomalaisen taideteollisuuden rappio oli tosiasiaa. Oli siis etsiydyttävä takaisin esikuviin ja Taideteollisuusyhdistyksen vaalimiin kansallisen modernismin juuriin. Avainasemiin tässä ohjelmassa nousivat Timo Sarpanevan näyttelyt ja niitä kommentoivat lukuisat kulttuuridokumentit. Edesmenneen Sakari Rimmisen elokuva kuuluu näiden taiteilijakuvien parhaimmistoon.
Elokuva seuraa Sarpanevaa luomisprosessin päähän yksilölliseen tuotteeseen, joka on vapautettu sarjasuunnitteluun lukitusta muodosta. Perinteen arvostus edellyttää kunnianosoitukset lasin käsityöläisille. Heidän kanssaan "on puhuttava samaa kieltä ja nähtävä samoja unia". Elokuva näyttää, kuinka teollinen veistos syntyy yhteisistä unista ja sulasta massasta lasipuhaltajien huilujen kautta. Myös kansallinen elementti on jälleen mukana suomalaisen luonnon mieleen virittämissä visioissa. Elokuva päättyy, kun lasiin muotoiltu näky on näyttelyyn valmis, tasavallan presidentin ja modernismin muusan Maire Gullichsenin katsottavaksi.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 16.2. 2005
Suomalainen taideteollisuus & muotoilu II
Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut IV osa.
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotanto: Erkki Karu. Kuvaus: Eino Kari. Ääni: Hugo Ranta. VET 56/14.1.1933. 330 m / 12 min. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.
Arabia 1932
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1932. Tuotantoyhtiö: Aho & Soldan. Alkuperäisaineiston toimittanut: Klaffi. Tuotanto: Seppo Kurko. Kuvaus: Björn Soldan. Selostus: Virpi Salin. Työryhmä: Greta Baltscheffsbij, Friedel Kjellberg, Torsten Nyman, Marjatta Pauloff, Toivo Pöyry, Wolmar Stolte. VET 17310/27.4.1932. 450 m / 16 min. Uudelleen tarkastettu: 12.1.1933. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.
Savi elää
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotanto: Valtion Tiedoituslaitos. Ohjaus, selostus: Topo Leistelä. Kuvaus, leikkaus: Felix Forsman. VET 1769/22.4.1943. 320 m / 12 min. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.
Lasia
Glas
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi. Tuotanto: Felix Forsman. Ohjaus, kuvaus, leikkaus: Felix Forsman. Musiikki: Oskari Merikanto, Väinö Hallikainen. Selostus: Sakari Saarikivi. Selostaja: Carl-Erik Creutz. VET 2861/29.3.1949. 440 m / 16 min. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.
Triennale
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi. Tuotanto: Suomen Taideteollisuusyhdistys. Ohjaus: Heimo Palander. Kuvaus: K.-G. Roos. Musiikki: C.-J. Andersson. VET 7425/21.11.1957. 300 m / 11 min
Suomalainen muoto
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1960. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi. Tuotanto: Suomen Taideteollisuusyhdistys. Ohjaus, leikkaus, käsikirjoitus: Ulf Bäckström. Kuvaus: Heimo Palander, Ulf Bäckström. Musiikki: Tauno Marttinen. Selostaja: Mauno Hyvönen. VET 10117/13.9.1960. 350 m / 13 min
Askossa on
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi. Tuotanto: Oy Asko. Ohjaus: Pertti Nyberg. Käsikirjoitus: Jaakko Ukkonen, Tapio Tyni, Nina Wrede. Kuvaus: Jukka Rosendahl, Rudolf Nappu, Arto Sarkonen. Selostus: Seppo Kolehmainen. VET 20299/6.5.1968. 350 m / 13 min
Superlon
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Oy Opus. Tuottaja: SOK. Ohjaus, leikkaus, äänitys: Allan Pyykkö. Käsikirjoitus: Leo Ahola. Kuvaus: Matti Oksa. Musiikki: Erkki Ertamaa. VET 20353/26.8.1968. 280 m / 10 min
Näky lasiksi tehty
Vision in Glass
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1979. Tuotantoyhtiö: T.A.K.-Filmi Oy. Tuottaja: Tuure A. Korhonen. Ohjaus: Sakari Rimminen. Käsikirjoitus: Juha Honkasalo, Valto Kokko, Tuure A. Korhonen, Sakari Rimminen, Veikko Uusimäki. Leikkaus: Sakari Rimminen. Kuvaus: Sakari Rimminen, Jarmo Husso. Miksaus: Erik Ekholm. Äänisuunnittelu: Heikki Tapio Partanen. Musiikki: Felix Mendellssohn-Bartholdy, Pachelbel, Tangerine Dream. Selostaja: Joseph Brady. VET 23559/17.12.1979. 460 m / 18 min
Dokumenttielokuvien kysyntää ja tarjontaa ohjasivat 1920-luvulta lähtien suurten teollisuuslaitosten markkinat. Kuvia dominoi tuotantoprosessien mahti eikä kuluttajia juuri hellitty esteettisillä näyillä. Näkökulman lasi-, keramiikka-, huonekalu- ja sisustustuotantoihin avasivat ensin Arabia, Riihimäen lasi, Karhumäki, Nokia, Finlayson, myöhemmin myös Iittala, Ahlströmin Artek sekä Lahden Asko. Vasta 1950-luvun kansainvälinen näyttelytoiminta nosti osan tehtaiden tuotesuunnittelusta taiteeksi, jakoi keskinäiset reviirit ja vahvisti taideteollisuudesta puhumisen stereotypiat. Ne kehystivät myös kansallista muotoilua esitteleviä filmejä, jotka levisivät Suomi-kuvan lähettiläinä ulkomaille.
Ensimmäinen taideteollisuusnäyttelymme pidettiin Kaivopuistossa 1876. Mutta vasta Suomen Messujen tilausfilmi Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut (1932) piti sisällään ensimmäisen elokuvatun taidelasiesittelyn. Lapuanliikkeen marssi oli tauonnut, talouslama vaihtunut iloisiin tunnelmiin, joten lasinkimallus sopi kiinnitettäväksi filminauhalle elintarvikemessujen kattauskilpailujen yhteydessä. Kilpailuihin valikoidut Karhumäen ja Riihimäen Lasin tuotteet olivat syystäkin somistajien mieleen. Ne olivat tuoneet maallemme kosolti kunniaa ja palkintoja Barcelonan ja Antwerpenin maailmannäyttelyistä kuten elokuvan selostaja uutisoi.
Heikki Ahon ja Björn Soldanin perustama dokumenttielokuvayhtiö oli tuolloin elinkeinoelämän suosiossa. He olivat perehtyneet elokuvaukseen Saksassa Bauhausin perustajan Walter Gropiuksen aikoihin. Koulutus antoi eväät dokumentteihin, joissa heikot valaistusolot kääntyivät tarvittaessa tunnelman tehosteiksi, kuten Aho & Soldan –kuvassa keramiikkatehdas Arabiasta (1932). Käsinmuovaamisen perinne on kuvan käynnistävä sisältö. Massatuotteita imaiseva polttouuni paisuu kuitenkin pääosaan eikä syyttä: Arabialla oli elokuvaa tehtäessä kotimarkkinat ylittävä tuotantovolyymi. Se käsitti yli 30 000 erilaista keraamista esinettä huuhdeltavista WC-altaista posliinikuppeihin sijoitettavaksi Euroopan näyteikkunoihin.
Teollisuuden verstaissa hahmottui toisen maailmansodan vuosina aseiden ja ammusten muotokieli. Suomen Filmiteollisuuden kulttuurifilmi Savi elää (1943 ) henkii kuitenkin rauhaa ja on humanismissaan harvinainen poikkeus. Elokuva välitti ensimmäistä kertaa suomalaista keramiikkaa taiteen veroisena valkokankaalle. Valtion Tiedotuslaitoksen käsikirjoittaja Topo Leistelä ylisti siinä "Arabian taiteilijoiden vapautta itse suunnitella ja kehitää tuotemallinsa, minkä vuoksi keramiikkateokset eivät ole kaavamaista massatuotantoa, vaan itsenäisiä taideteoksia, seikka, jolle keramiikan ystävät osaavat antaa arvoa." Leistelä rinnasti, tosin vain muodollisesti, luovassa prosessissa syntyvän savituotteen todellisen taiteilijan aikaansaannoksiin. Selostuksessa sota-ajan keraamikkojen nimet jäävät maininnatta. Vasta sodanjälkeinen aika löysi elokuvan sisältämät ruudut Birger Kaipiaisesta, joka oli aloittanut Arabian suunnittelijana vuonna 1937.
"Rauhan kerran palattua on se pätevällä tavalla kertova Suomesta ja sen kansasta", tiivistää Leistelä visionsa."Silloin savi, jolle taiteilijat ovat antaneet muodon ja elämän, tulee puhumaan kieltä, jota kaikki ymmärtävät". Näin myös tapahtui laajalla rintamalla, kun suomalainen design vyöryi kansainväliseen menestykseen Milanon triennalessa vuonna 1951.
Felix-Filmi oli saanut tehtävän kiilloitella ennakkoon Iittalan merkeissä Suomi-kuvaa. Lyhytfilmissä Lasia (1949) Felix Forsmanin romanttinen kamera kuvasi lasinpuhaltajien valiot ulkoasianministeriön tilauksesta. Maailmankuulu Tapio Wirkkala oli elokuvan sankari "jonka inspiroima muoto syntyy tiimityön tuloksena ammattipuhaltajien taidolla".
Timo Sarpaneva, Wirkkalan veroinen muotoilun sankari, suunnitteli vuoden 1957 Suomen osaston esillepanon. Taideteollisuusyhdistys kuvautti sen menestykset tuoreeltaan ajankohtaisfilmiksi Triennale. Allotria-Filmin kuvaaja kiitti lentolipusta ja poimii elokuvassa tyylikkäästi artefakteja suomalaisen designin näyttämöltä. Lasi, keramiikka, tekstiili, metalli, huonekalut, valaisimet ja Artekin sisustaman kodin viimeiset virtaukset esitellään sopivissa kohdin ominta kehaisten:"Suomen osasto on hillittyine värisävyineen ja huoliteltuine suunnitelmineen miellyttävä keidas monien varsin sekavien näyttelyosastojen keskellä". Wirkkalan aloittama ja Sarpanevan jalostama "i-linja" on elokuvan ehdoton brandi.
Suomalainen muoto oli Taideteollisuusyhdistyksen toinen tilaus Allotrialta. Se palkittiin sisältönsä ja modernin ilmaisunsa ansioista tilauselokuvien kansainvälisillä festivaaleilla Tukholmassa vuonna 1960. Design oli vakiintunut kansainvälistä imagoa itselleen rakentavaksi kansalliseksi instituutioksi. Heimo Palanderin ja Olof Bäckströmin elokuvan tuli avata ohjelmaikkuna – karun suomalaisen luonnon, maaperän, kansallisen perinteen – näiden tekijöiden pelkistämän muotoilun "suureen tyyliin".
Elokuva esittelee tuon kypsän kansallisen designin ikonisoidut taiteilijat ja heidän teoksensa, joissa kauneus ja käytännöllisyys ovat yhtä. Hopeaseppä Bertel Gardberg, keraamikko ja lasisuunnittelija Kaj Franck, tekstiilitaiteilija Dora Jung sekä ennen kaikkea Tapio Wirkkala ja Timo Sarpaneva muotoilivat lasiin esineitä, jotka myöhemmin valittiin maailman kauneimmiksi. Nämä kameran rajaamat objektit liittyivät elokuvan välittämään kuvastoon käytännön kauneuden ja kestävän laadun mallimaasta.
Vuosikymmen myöhemmin tehokkuus, rationalisoinnit ja markkinointiin mukautettu tulosajattelu olivat luomassa toisenlaista, elinkeinoelämän sanelutyyliä. Siitä olennaisen esittelee Felix-Filmin yrityskuva Askossa on kuin mittatilauksena. Laminoidun puun ja muovituotteiden markkinatodellisuus kuului Askon muotoilijoiden maailmankuvaan ja sen he henkilökohtaisesti välittävät tämän elokuvan yleisölle. Pyöreä muovinen pallotuoli on elokuvassa Askon tuotekehittelyn globaali symboli, joka monistettiin maailmalle sisustusarkkitehti Eero Aarnion lasikuitumuotista.
Askon menestyksen takuumies Ilmari Tapiovaara saa lausua elokuvan markkinahenkiset iskusanat "tehokkuus mukavuudessa, käytännöllisyydessä, palveluksien monipuolisuudessa ja tuotteiden pitkäikäisyydessä".Tapiovaara kalusti myyntitykkinä Yhdysvaltojen collegeet mutta myös bilateraalisen kaupan ehdoilla Moskovan suurimman hotellin. Näillä ansioillaan hän oli hankkimassa Askolle tasavallan presidentin vuonna 1965 myöntämää vientipalkintoa. Elokuva ei tietenkään jätä sitä mainitsematta.
Askon 50-vuotisjuhlaelokuva väläyttelee mielellään uutta teknologiaa ja materiaaleja massatuotantoa edistävässä ohjelmassaan. Kölnin huonekalumessuilla tulevaisuuden Asko-koti lupasi urbaaneille asukkaille mahdollisuuksia "rentoutumiseen ilman sovinnaista ilmettä ja enemmän pehmeyttä kuin kulmia". Tuona futurististen kokeilujen vuosikymmenenä SOK tilasi vaahtomuovituotteiden kampanjaelokuvan uudelta yhtiöltä Oy Opukselta. Muoviteknologian näkymiä esittelevä Superlon vei visionsa aina avaruusaikaan ja vietteli kuluttajat lentävää lautasta muistuttavan Futuro-muovitalon pehmustettuihin tiloihin. Muovilla kuorrutetut utopiat liukenivat 1970-luvun öljykriisiin ja kaikki muuttui.
Näky lasiksi oirehtii tekijyyden uudesta tulemisesta luovien prosessien paineissa. Elokuvan valmistumisvuonna 1979 suomalaisen taideteollisuuden rappio oli tosiasiaa. Oli siis etsiydyttävä takaisin esikuviin ja Taideteollisuusyhdistyksen vaalimiin kansallisen modernismin juuriin. Avainasemiin tässä ohjelmassa nousivat Timo Sarpanevan näyttelyt ja niitä kommentoivat lukuisat kulttuuridokumentit. Edesmenneen Sakari Rimmisen elokuva kuuluu näiden taiteilijakuvien parhaimmistoon.
Elokuva seuraa Sarpanevaa luomisprosessin päähän yksilölliseen tuotteeseen, joka on vapautettu sarjasuunnitteluun lukitusta muodosta. Perinteen arvostus edellyttää kunnianosoitukset lasin käsityöläisille. Heidän kanssaan "on puhuttava samaa kieltä ja nähtävä samoja unia". Elokuva näyttää, kuinka teollinen veistos syntyy yhteisistä unista ja sulasta massasta lasipuhaltajien huilujen kautta. Myös kansallinen elementti on jälleen mukana suomalaisen luonnon mieleen virittämissä visioissa. Elokuva päättyy, kun lasiin muotoiltu näky on näyttelyyn valmis, tasavallan presidentin ja modernismin muusan Maire Gullichsenin katsottavaksi.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 16.2. 2005
Vihaa minua, rakas ystävä
Blogistan on tunnetusti lempeiden vihapostausten pesä aina juhlien aikaan. Listakärjen asenteisiin ovat kuuluneet joulunvihaajat, vitsinvääntöjen yleisvihaajat, kodinvihaajat, ystävänpäivän kaupallisuuden vihaajat, muuten vain ahdistuneet, muuten vain enemmän oikeesti ahdistuneet, melkein miesvihaajat, ATM-vihaajat, ja eiköhän menopaussikin yltynyt melkein vihaamaan paitsi Tampereen järisyttäviä ruuhkia - hihitystä - tai ainakin niitä, jotka eivät ole hyviä ihmisiä ihan luonnostaan.
Kyllä tämmöisen negatiivisuuden keskellä Tanja Karpelan sensuuriajatuksia alkaa ymmärtää ja suorastaan kannattaa. Nämä eivät ole lapsille sopivaa lukemista - mikä peto meissä viilettääkään.
Oikein hauskaa joulua jokaiselle
Ja niille, jotka eivät joulua vietä;
oikein hauskaa humpuukia!
- Brian Abshire
Hyvää ystävänpäivää rakkaat kanssabloggaajat ja -googlaajat! Halatkaa toisianne!
Myös Lordi Boredomille voimaa halauksiin!
Kyllä tämmöisen negatiivisuuden keskellä Tanja Karpelan sensuuriajatuksia alkaa ymmärtää ja suorastaan kannattaa. Nämä eivät ole lapsille sopivaa lukemista - mikä peto meissä viilettääkään.
Oikein hauskaa joulua jokaiselle
Ja niille, jotka eivät joulua vietä;
oikein hauskaa humpuukia!
- Brian Abshire
Hyvää ystävänpäivää rakkaat kanssabloggaajat ja -googlaajat! Halatkaa toisianne!
Myös Lordi Boredomille voimaa halauksiin!
Millä luokalla sä oot?
Maanantai-aamun turhin herätys - lapsen kaverit tulevat kylään 7.35 aamulla, eilen sentään vasta 9.30 ja ennen iltakahdeksaa jo poissa.
Pienimuotoinen konfliktihan siitä seurasi oman lapsen kanssa, vaikka ääntä ei tällä kertaa tarvinnut korottaa. Pistin nimittäin kaverin kotimatkalle, kun koulukin alkaa vasta varttia vaille kymmenen. Joku raja sentään vierailujen ajalla ja määrällä. Plus oman lapsen menoilla ja niiden ajankohdilla.
Isyys saattaa vilahtaa mieleen silloinkin, kun töistä selvittyäni jatkan suoraan Orioniin, jossa klo 18.30 esitetään Veikko Aaltosen Työväenluokka, dokumentti nykyajasta. Olen sen DocPointissa 2004 nähnyt ja näemmä esitteenkin skrivannut. Illalla juonnan yleiskeskustelun ohjaajan ja tuottaja Partasen läsnäollessa Työvöen historian ja perinteen seuran tilaisuudessa Orionissa.
Työpäivä venyy siis 12-tuntiseksi. Joten älkää ihmetelkö, jos joskus otan vapauksia.
Pienimuotoinen konfliktihan siitä seurasi oman lapsen kanssa, vaikka ääntä ei tällä kertaa tarvinnut korottaa. Pistin nimittäin kaverin kotimatkalle, kun koulukin alkaa vasta varttia vaille kymmenen. Joku raja sentään vierailujen ajalla ja määrällä. Plus oman lapsen menoilla ja niiden ajankohdilla.
Isyys saattaa vilahtaa mieleen silloinkin, kun töistä selvittyäni jatkan suoraan Orioniin, jossa klo 18.30 esitetään Veikko Aaltosen Työväenluokka, dokumentti nykyajasta. Olen sen DocPointissa 2004 nähnyt ja näemmä esitteenkin skrivannut. Illalla juonnan yleiskeskustelun ohjaajan ja tuottaja Partasen läsnäollessa Työvöen historian ja perinteen seuran tilaisuudessa Orionissa.
Työpäivä venyy siis 12-tuntiseksi. Joten älkää ihmetelkö, jos joskus otan vapauksia.
sunnuntaina, helmikuuta 13, 2005
Hyvää syntymäpäivää!
Voiko olla tyhmempää ohjelmaa kuin UrheiluChat. Ja kuitenkin eilinen matelee pohkeista otsalohkoon sen verran kovaa, etten viitsi kurottaa kolmen metrin päässä olevaan kauko-ohjaimeen. [Myöh: Eikä Harakan Pressiklubi näyttänyt olevan juuri sitä kummoisempi, vaikka toimittajapuolen käytös onkin tavallista rennompaa ja siksi lupaavaa]
Olin eilen mukavan neiti-ihmisen 24-vuotissynttäreillä; tunnelma oli tuttu, sillä osallistuin hänen henk.koht vuosijuhliinsa nyt neljännen kerran peräkkäin. Aina jää jotain muistettavaa. Blogimiittipoissaolon vuoksi perjantaina lauantai-illalle latautui tavallista enemmän tunnustuksellisia henkisiä arvoja: vaikka en keskustellut vieläkään lapsuudestani, veikeä itseanalyyttinen soperrukseni, eivät-kovin-yllättävät paljastukseni ja sisäisten vibojen ulospäästetyt tihentymät tuntuivat vielä kotiin aamuneljän aikaan palattuanikin niin, että nukkumaan pääsin vasta aamuseitsemältä, selvitettyäni ajatuksiani puoliääneen höpöttäen siis kolme täyttä tuntia.
Ihmekö tuo, jos nyt ei keksi päivän blogin aihetta.
Olin eilen mukavan neiti-ihmisen 24-vuotissynttäreillä; tunnelma oli tuttu, sillä osallistuin hänen henk.koht vuosijuhliinsa nyt neljännen kerran peräkkäin. Aina jää jotain muistettavaa. Blogimiittipoissaolon vuoksi perjantaina lauantai-illalle latautui tavallista enemmän tunnustuksellisia henkisiä arvoja: vaikka en keskustellut vieläkään lapsuudestani, veikeä itseanalyyttinen soperrukseni, eivät-kovin-yllättävät paljastukseni ja sisäisten vibojen ulospäästetyt tihentymät tuntuivat vielä kotiin aamuneljän aikaan palattuanikin niin, että nukkumaan pääsin vasta aamuseitsemältä, selvitettyäni ajatuksiani puoliääneen höpöttäen siis kolme täyttä tuntia.
Ihmekö tuo, jos nyt ei keksi päivän blogin aihetta.
lauantaina, helmikuuta 12, 2005
Keskiluokkaista elämää
You scored as Middle Class. You're content in your position and would prefer a house or a family than a seven figure pay cheque. But you have your moments of weakness when you buy a lottery ticket in the hope of knowing how the rich and famous live.
What Social Status are you? created with QuizFarm.com |
Via Veera, jonka sängyn alle en onneksi joutunut nukkumaan seitsemän bloggarin temmeltäessä jousilla.
Surkeaa palvelua Blogistanissa
Hyvin nukutun yön jälkeen on pelkkä ilo kropalle nousta ylös ja siirtyä tarkastelemaan eilisen Blogimiitin tuloksia. Vähän pullistetaan vasenta hauista. Ja sitten kierretään vartaloa oikeaan. Klassinen asento hetkeksi, jos peili näkyy, hymy koko hammasrivillä. Sitten kumarretaan, mut jos ja vain jos voi olla varma, että 93 kommenttia eilen virtuaaliblogimiitissä aikaan saaneet peppuseksispesialistit eivät näe. M.O.T. Jatkoilla nämä velikullat ja niiden äiti rymistivät Schzdjannen asunnossa, mistä asianomaisten lähteiden mukaan tiettäväluotettavasti anastettiin useita satoja vuosia piilossa ollut Buddha omana inkarnaationaan.
Kellohan on jo 8.34 Helsingin aikaa. Blogosfääri tietenkin pullistelee raporteista, ajattelen samalla kun laitan hyvin pullia uuniin.
Lieden ja kahviautomaatin lämpö tuntuu niin mukavalta aamutuimaan, etenkin kun pikkuvaimokin tuli joskus aamuyöllä kotiin jonkun minulle tuntemattoman henkilön 50-vuotisjuhlista. Minulle alkaa kehittyä aavistus, että siitä voi tulla pahempi kuin minä?
Olin kyllä illan mittaan niin hyvin ja usein informoitu tuon merkkitapauksen tapahtumista, että pyysin lopulta häntä viettämään juhlaa pitkän kaavan mukaan.
Blogimiitissä, jonne minun piti tehdä yllätysvierailu, jos mainittu juhlaohjelma dynamisoituisi hieman, ei yhtä miestä kaivata, naureskelin puhelimeen miehekkäästi.
Ja aamullahan netti on raportteja pullollaan, mietin viimeisimmän puhelun jälkeen, kun käärin talvitakkia sohvalla ympärilleni. Sen pehmoista karvaa vasten on niin mukava itkeä.
Talvitakki yllä en viitsinyt sohvalle psykofyysisesti rojahtaessani riisua edes miittiä varten tilattuja staileja Soopa-kuteita. Sipsin ikään kuin salaa neljä senttilitraa norjalaista akvaviittia. Lapsi nukkui kuin murmeli.
Tästä onkin hyvä lähteä lapsen ensimmäiseen koripalloturnaukseen. Lapsi pelaa koripalloa, mikä ei ole ihme, kun ottaa huomioon, että vanhemmat ovat yhteensä yli kolme metriä pitkiä. Vaimo hoippuu honteloilla jaloillaan ja ihmettelee, miksi ihmeessä urheiluturnausten pitää alkaa niin aikaisin aamulla.
Mikä se semmoinen bloggarimiitti on, josta ei blogata edes jälkeenpäin. Surkeaa palvelua Blogistanissa, sanon minä. Hyvästi kirjallisuus. Hyvästi virtuaalikulttuuri. Eläköön koripallo.
Edit: Aina-Ilonalle tiedoksi: Kuten ylläolevasta voi helpohkosti polvet ruvella päätellä, olen aina siellä missä tarvitaan. Kuulen nytkin korvissani kaikuhuudon: "Sedis, you've got only 24 hours to save The Karaoke World." Karaistan vielä hetken iskuvoimaani, ennen kuin karautan kurkkuni ja karautan hevospellit auki voimakkaaseen lauluympäristöön, missä tiettävästi vietetään maailman kovaäänisimmän tytön syntymäpäivien sekasukupuolijatkoja. Kiinteä ruoka kuulemma menee tyttöporukassa, ja nyt ei ole aikaa meikkaamiseen!
Kellohan on jo 8.34 Helsingin aikaa. Blogosfääri tietenkin pullistelee raporteista, ajattelen samalla kun laitan hyvin pullia uuniin.
Lieden ja kahviautomaatin lämpö tuntuu niin mukavalta aamutuimaan, etenkin kun pikkuvaimokin tuli joskus aamuyöllä kotiin jonkun minulle tuntemattoman henkilön 50-vuotisjuhlista. Minulle alkaa kehittyä aavistus, että siitä voi tulla pahempi kuin minä?
Olin kyllä illan mittaan niin hyvin ja usein informoitu tuon merkkitapauksen tapahtumista, että pyysin lopulta häntä viettämään juhlaa pitkän kaavan mukaan.
Blogimiitissä, jonne minun piti tehdä yllätysvierailu, jos mainittu juhlaohjelma dynamisoituisi hieman, ei yhtä miestä kaivata, naureskelin puhelimeen miehekkäästi.
Ja aamullahan netti on raportteja pullollaan, mietin viimeisimmän puhelun jälkeen, kun käärin talvitakkia sohvalla ympärilleni. Sen pehmoista karvaa vasten on niin mukava itkeä.
Talvitakki yllä en viitsinyt sohvalle psykofyysisesti rojahtaessani riisua edes miittiä varten tilattuja staileja Soopa-kuteita. Sipsin ikään kuin salaa neljä senttilitraa norjalaista akvaviittia. Lapsi nukkui kuin murmeli.
Tästä onkin hyvä lähteä lapsen ensimmäiseen koripalloturnaukseen. Lapsi pelaa koripalloa, mikä ei ole ihme, kun ottaa huomioon, että vanhemmat ovat yhteensä yli kolme metriä pitkiä. Vaimo hoippuu honteloilla jaloillaan ja ihmettelee, miksi ihmeessä urheiluturnausten pitää alkaa niin aikaisin aamulla.
Mikä se semmoinen bloggarimiitti on, josta ei blogata edes jälkeenpäin. Surkeaa palvelua Blogistanissa, sanon minä. Hyvästi kirjallisuus. Hyvästi virtuaalikulttuuri. Eläköön koripallo.
Edit: Aina-Ilonalle tiedoksi: Kuten ylläolevasta voi helpohkosti polvet ruvella päätellä, olen aina siellä missä tarvitaan. Kuulen nytkin korvissani kaikuhuudon: "Sedis, you've got only 24 hours to save The Karaoke World." Karaistan vielä hetken iskuvoimaani, ennen kuin karautan kurkkuni ja karautan hevospellit auki voimakkaaseen lauluympäristöön, missä tiettävästi vietetään maailman kovaäänisimmän tytön syntymäpäivien sekasukupuolijatkoja. Kiinteä ruoka kuulemma menee tyttöporukassa, ja nyt ei ole aikaa meikkaamiseen!
perjantaina, helmikuuta 11, 2005
Vihreät baretit Orionissa ensi viikolla
Orionissa torstaina 17.2. alkaen klo 18.45 ja lauantain 19.2. klo 20.45
Elokuvan nimi: The Green Berets /Vihreät baretit / De gröna baretterna. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1968. Tuotantoyhtiö: Batjac Productions. Warner Bros. - Seven Arts.Tuotannonjohto: Lee Lukather (unit production manager). Tuottaja: Michael Wayne. Ohjaus: Ray Kellogg, John Wayne. (Kreditoimattomana Mervy LeRoy). Apulaisohjaaja: Joe L. Cramer. Cliff Lyons (sec. unit dir.) Käsikirjoitus: James Lee Barrett, Col. Kenneth B Facey. Robin Mooren romaanista (1965, suom. 1966). Kuvaus: Winton C. Hoch. Lavastus: Walter M. Simonds (production design). Ray Moyer (set decoration). Erikoistehosteet: Sass Bedig, Charles E. Dolan (kumityöt). Puvut: Jerry Alpert. Ehostus: Dave Grayson.Musiikki: Miklós Rózsa. Taistelulajien koreografia: Bruce Lee, Joe Lewis, Chuck Norris, Eddie Parker. Leikkaus: Otho Lovering. Ääni: Stanley Jones. Dan Wallin. Pääosissa: John Wayne (eversti Mike Kirby), David Janssen (George Beckworth), Jim Hutton (kers. Petersen), Aldo Ray (kers. Muldoon), Raymond St. Jacques (tri McGee), Bruce Cabot (ev. Morgan), Jack Soo (ev. Cai), George Takei (kapt. Nim), Patrick Wayne (lt. Jamison), Luke Askew (kers. Provo), Irene Tsu (Lin), Edward Faulkner (kapt. MacDaniel), Jason Evers (kapt. Coleman), Mike Henry (kerts. Kowalski), Craig Jue (Hamchunk), Chuck Roberson (kers. Griffin), Eddy Donno (kers. Watson), Rudy Robbins (kers. Parks), Richard "Cactus" Pryor (Collier). Taistelulajien esittäjä: Mike Stone. Helsingin ensiesitys: 1.11. 1968 Aloha, uusinta: 9.5. 1980 Arena 1 – maahantuoja: Warmer Bros. / Columbia Pictures (teatterit), Fazer Musiikki / Scanvideo (video), Filmifriikki (DVD) – VET 76863 – K-16 [poistettu Ho Chi Minhin nimi] – 3445 m / 126 min
John Wayne (alun perin Marion Michael Morrison, 1907-1979) lähetti joulukuussa 1965 kirjeen Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnssonille: "Hyvä herra presidentti. Kun olin pieni poika, isäni kertoi minulle, että jos haluat saada aikaiseksi jotakin, ota aina yhteys huipulle – sen vuoksi lähetin tämän kirjeen sinulle." Vihreät baretit, elokuva armeijan erikoisjoukoista, valmistui 1968. Wayne näytteli pääosaa ja oli yksi ohjaajista. Elokuvaa pidetään yleisesti kaikkein suorasukaisimpana Vietnamin sodan aikaisena propagandaelokuvana.
"Jonakin päivänä Vietnamista tehdään elokuva", Wayne kirjoitti presidentille. "Varmistakaamme että se on elokuva, joka auttaa asiaamme kaikkialla maailmassa… Me haluamme kertoa tarinan taistelevista miehistä järjen, tunteeen, luonnehdinnan ja toiminnan avulla. Me haluamme tehdä sen niin, että se inspiroi patrioottista asennetta kanssa-amerikkalaisten parissa – siis sitä tunnetta, joka meillä on menneisyydessä aina ollut tässä maassa silloin, kun olemme eläneet stressin ja huolten aikoja."
Wayne halusi, että koko maailma, ei vain Amerikka, saisi tietää, miksi Yhdysvaltojen läsnäolo Vietnamissa on välttämätöntä. Presidentti ja hänen avustajansa Jack Valenti näyttivät hankkeelle vihreätä valoa: puolustusministeriö sai luvan avustaa tuotantoyhtiötä. Vaikka John Wayne on oikeistolainen republikaani, tässä asiassa hänen näkemyksensä ovat oikeita, Valenti tiivisti Valkoisen talon näkökulman. Batjac-yhtiön tuottaja Michael Wayne – Johnin poika – onnistui siinä, missä Columbia oli epäonnistunut vuodesta 1963 lähtien: se ei onnistunut kirjoittamaan Pentagonissa hyväksyttävää käsikirjoitusta armeijan erikoisjoukoista.
Työryhmä alkoi käsikirjoitustyön keväällä 1966. Pohjana oli tällöin vuotta aiemmin ilmestynyt Robin Mooren myyntimenestysromaani "The Green Berets". Mutta John Waynen ideana oli osoittaa myös "kommunistiguerillojen häikäilemättömyys tapettaessa siviilijohtajia ja heidän perheitään noina teurastuksen vuosina". Tätä Wayne korosti useille kongressiedustajille lähettämässään kirjeessä huhtikuussa 1966.
Sovitustehtävään tuottaja valitsi helmikuussa 1966 James Lee Barrettin, entisen merijalkaväen miehen, joka oli palvellut myös Vietnamissa ja joka oli juuri käsikirjoittanut kaksi elokuvaa [The Greatest Story Ever Told (1965) ja Shenandoah (1965)]. Mooren kirja jäi koko ajan enemmän taka-alalle – se sopi myös tarkasti sensorinoikeuksistaan kiinni pitävälle Pentagonille – sillä Wayne halusi mukaan muutakin kuin vain poliittisen sanoman: lapset ja "semmoiset pienet jutut kuin saippuaoopperassa" estäisivät elokuvan muuttumisen "sanomavälineeksi". Nykykatsojan näkökulmasta vietnamilaisorvon rooli onkin sentimentaalisuudessaan elokuvan emotionaalisen tarjonnan ainoita valopilkkuja.
Pentagon hylkäsi elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen. Uusi kirjoitettiin yhteistyössä, armeijan antamien suuntaviivojen mukaisesti, mikä ei ollut tiedossa ennen kuin tuottaja Michael Wayne tunnusti asian haastattelussa 1975: isälleen hän ei uskaltanut sitä aikanaan kertoa. Hän kertoi, että isä olisi epäonnistumisesta kuultuaa epäilemättä nimittänyt häntä "tyhmäksi nartunpennuksi". Nyt tuottaja saattoi vapaasti hymyillä, sillä elokuva oli kaupallinen menestys tuotettuaan voittoa 8 miljoonaa dollaria.
Tämä oli varmasti yllätys Universal-yhtymälle, jonka Wayne jätti lehdelle soittelemaan, kun nämä ryhtyivät epäilemään elokuvan epäpopulaaria teemaa 1967. Universalin korkeat toimihenkilöt olivat antaneet tuomion myös varhaiselle käsikirjoitukselle, joka oli elokuvayhtiön miehen mukaan hänen lukemistaan käsikirjoituksista kaikkien aikojen huonoin. Yhteistyökumppaniksi valikoitui tämän vuoksi Warner Bros..
Vierailtuaan Pentagonissa ja erikoisjoukkojen tukikohdassa Fort Braggissa John Wayne vaikuttui omasta propagandatehtävästään niin, että koko elokuvan alku muodostuu paitsi perusteluksi läsnäololle vietnamilaisten äitien, lapsien ja kotien turvaajana, myös syytökseksi kotirintamaan epälojaalisuudelle; "revolverisankarin" tulilinjalle joutuivat lehtimiehet ja poliittikot kongressiedustajia myöten. Armeijan ja median välinen epäluottamus tehdään elokuvan alkumetreiltä lähtien selväksi.
Koulutuskeskuksen jäykähköjen asetelmien jälkeen elokuva siirtyy Vietnamiin, jossa lähelle Pohjois-Vietnamin rajaa rakennetaan tukikohta A107, lempinimeltään "Dodge City". Kaupungin nimen viittaus Villiin Länteen ei ole yllätys, sillä elokuva muotoutuu muutenkin western-tyyppiseksi hyvä-paha –asetelmasksi. "Vietcong" ja "Charlie" edustavat vanhan Hollywoodin tavoin punaisia intiaaneja, jotka uhkaavat paitsi naisia ja lapsia myös amerikkalaisia: kadut ja aukiot ovat saaneet nimensä kuolleilta amerikkalaissotilailta heidän asemaansa tai rotuun katsomatta.
Ja tässä piilee elokuvan yksi ansioista: jos jossakin se pureutuu tekoaikansa teemoihin ja asetelmiin, niin siinä että poliittista sanomaa ei ole kytketty rodullisuuteen ja rasismiin, vaan päin vastoin, sekä orpo vietnamilaispoika että hyvät etelävietnamilaiset esitellään elokuvassa harvinaisen tasa-arvoisella tavalla, yhteistyökykyisinä heitä auttamaan tulleiden valkoisten ja mustien amerikkalaisten kanssa. Pahaan osapuoleen tämä ei tietenkään ulotu, propagandaelokuvalle tyypillinen piirre sekin. Elokuvan orientaaliset hahmot järjestyivät armeijan avulla: valkokankaalla vietnamilaisten joukkoesiintymisissä näyttelee Fort Devonsissa palvellut hawaijilainen joukko-osasto. Elokuvan vietnamilainen kylä rakennettiin Georgiaan; elokuvan tekemisen jälkeen yhtiö luovutti sen armeijalle koulutusleiriksi.
Sen sijaan naishahmot elokuvasta puuttuvat lähes täysin: lukuunottamatta alun lyhyttä kohtausta, roolin saa oikeastaan vain vietnamilainen nainen, joka kokee rohkeudestaan huolimatta myös silmin nähtävää halveksuntaa, kun hän antautuu kidnappausjuonen toteutumisen kannalta välttämättömiin sänkyleikkeihin vihollisen kanssa. Tämä käsikirjoituksen osa oli ongelmallinen myös poliittisista syistä. Pentagon vastusti sitä, sillä erikoisjoukkojen tehtäviin ei sillä hetkellä kuulunut tämän laatuinen sissitoiminta.
Leirille tulee olosuhteisiin tutustumaan myös journalisti Beckworth (David Janssen), jonka kääntymystarina skeptikosta isänmaalliseksi muodostaa yhden tärkeän sivujuonen elokuvassa. Tässä Vihreät baretit noudattaa perinteistä kylmän sodan elokuvan kaavaa. Se, että skeptinen journalisti ei rinnastu viholliseen, selittää sen, että hän saa pitää henkensä: kylmän sodan kaavassa petturuus kumoutuu ensin kääntymyksellä, mutta hyvittyy vasta kuolemassa, kuten esimerkiksi Agentti 52 -elokuvassa.
Elokuvan sanoma on selvä: sodan oikeutusta tai vääryyksiä ei voi arvioida kukaan muu kuin se, joka on nähnyt sodan realiteetit itse. Tämä on peitettyä kritiikkiä medialle ja kehottaa yleisöä olemaan uskomatta sitä, mitä sodanvastaisissa lehdissä sodasta kerrotaan. Journalistin kääntymys saa hänet luopumaan urastaan ja liittymään elokuvan lopussa armeijan marssivaan riviin: aiemmin hän epäilee, että saisi potkut, jos kirjoittaisi mitä asioista ajattelee. Uusien tutkimusten mukaan media ei suinkaan ollut yleisesti sodanvastaista, mutta ihmiset ajattelivat ja uskoivat, että ne olivat: tämä on johtanut armeijan reaktioihin, ts. sensuurin ja propagandan perinpohjaiseen haltuunottoon myöhemmissä sodissa.
Sodanvastaiset elokuva-arvostelijat teurastivat elokuvan, ja vasemmistoliberaalien suunnitelmiin kuului kongressin kysymystilaisuuden järjestäminen elokuvan saamasta tuesta, ja hallituksen propagandaksi elokuvaa nimittäneet sodanvastustajat nousivat Allard Lowensteinin tavoin lehtien palstoille. Yleisömenestystä tämä kritiikki ei estänyt.
Suomessakin Vihreät baretit aiheuttivat pienimuotoisen skandaalin. Savupommein varustautuneet vasemmistoradikaalit häiriköivät ensi-illassa elokuvateatterin aulassa ja sen edustalla ja saivat aikaan protestillaan näyttäviä otsikoita. Elokuvan suomalaisyhteys on tunnettu: eversti Mike Kirbyn esikuva oli entinen kaukopartiomies Lauri Törni, sittemmin Yhdysvaltain erikoisjoukkojen eversti Larry Thorne, jonka jäännökset löydettiin vuoden 1965 helikopterionnettomuuden jäljiltä Kaakkois-Aasiasta 1999.
– Jari Sedergren 17.2. 2005.
Päälähteenä Lawrence H. Suid, Guts and Glory, The Making of the American Military Image in Film (2002).
Elokuvan nimi: The Green Berets /Vihreät baretit / De gröna baretterna. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1968. Tuotantoyhtiö: Batjac Productions. Warner Bros. - Seven Arts.Tuotannonjohto: Lee Lukather (unit production manager). Tuottaja: Michael Wayne. Ohjaus: Ray Kellogg, John Wayne. (Kreditoimattomana Mervy LeRoy). Apulaisohjaaja: Joe L. Cramer. Cliff Lyons (sec. unit dir.) Käsikirjoitus: James Lee Barrett, Col. Kenneth B Facey. Robin Mooren romaanista (1965, suom. 1966). Kuvaus: Winton C. Hoch. Lavastus: Walter M. Simonds (production design). Ray Moyer (set decoration). Erikoistehosteet: Sass Bedig, Charles E. Dolan (kumityöt). Puvut: Jerry Alpert. Ehostus: Dave Grayson.Musiikki: Miklós Rózsa. Taistelulajien koreografia: Bruce Lee, Joe Lewis, Chuck Norris, Eddie Parker. Leikkaus: Otho Lovering. Ääni: Stanley Jones. Dan Wallin. Pääosissa: John Wayne (eversti Mike Kirby), David Janssen (George Beckworth), Jim Hutton (kers. Petersen), Aldo Ray (kers. Muldoon), Raymond St. Jacques (tri McGee), Bruce Cabot (ev. Morgan), Jack Soo (ev. Cai), George Takei (kapt. Nim), Patrick Wayne (lt. Jamison), Luke Askew (kers. Provo), Irene Tsu (Lin), Edward Faulkner (kapt. MacDaniel), Jason Evers (kapt. Coleman), Mike Henry (kerts. Kowalski), Craig Jue (Hamchunk), Chuck Roberson (kers. Griffin), Eddy Donno (kers. Watson), Rudy Robbins (kers. Parks), Richard "Cactus" Pryor (Collier). Taistelulajien esittäjä: Mike Stone. Helsingin ensiesitys: 1.11. 1968 Aloha, uusinta: 9.5. 1980 Arena 1 – maahantuoja: Warmer Bros. / Columbia Pictures (teatterit), Fazer Musiikki / Scanvideo (video), Filmifriikki (DVD) – VET 76863 – K-16 [poistettu Ho Chi Minhin nimi] – 3445 m / 126 min
John Wayne (alun perin Marion Michael Morrison, 1907-1979) lähetti joulukuussa 1965 kirjeen Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnssonille: "Hyvä herra presidentti. Kun olin pieni poika, isäni kertoi minulle, että jos haluat saada aikaiseksi jotakin, ota aina yhteys huipulle – sen vuoksi lähetin tämän kirjeen sinulle." Vihreät baretit, elokuva armeijan erikoisjoukoista, valmistui 1968. Wayne näytteli pääosaa ja oli yksi ohjaajista. Elokuvaa pidetään yleisesti kaikkein suorasukaisimpana Vietnamin sodan aikaisena propagandaelokuvana.
"Jonakin päivänä Vietnamista tehdään elokuva", Wayne kirjoitti presidentille. "Varmistakaamme että se on elokuva, joka auttaa asiaamme kaikkialla maailmassa… Me haluamme kertoa tarinan taistelevista miehistä järjen, tunteeen, luonnehdinnan ja toiminnan avulla. Me haluamme tehdä sen niin, että se inspiroi patrioottista asennetta kanssa-amerikkalaisten parissa – siis sitä tunnetta, joka meillä on menneisyydessä aina ollut tässä maassa silloin, kun olemme eläneet stressin ja huolten aikoja."
Wayne halusi, että koko maailma, ei vain Amerikka, saisi tietää, miksi Yhdysvaltojen läsnäolo Vietnamissa on välttämätöntä. Presidentti ja hänen avustajansa Jack Valenti näyttivät hankkeelle vihreätä valoa: puolustusministeriö sai luvan avustaa tuotantoyhtiötä. Vaikka John Wayne on oikeistolainen republikaani, tässä asiassa hänen näkemyksensä ovat oikeita, Valenti tiivisti Valkoisen talon näkökulman. Batjac-yhtiön tuottaja Michael Wayne – Johnin poika – onnistui siinä, missä Columbia oli epäonnistunut vuodesta 1963 lähtien: se ei onnistunut kirjoittamaan Pentagonissa hyväksyttävää käsikirjoitusta armeijan erikoisjoukoista.
Työryhmä alkoi käsikirjoitustyön keväällä 1966. Pohjana oli tällöin vuotta aiemmin ilmestynyt Robin Mooren myyntimenestysromaani "The Green Berets". Mutta John Waynen ideana oli osoittaa myös "kommunistiguerillojen häikäilemättömyys tapettaessa siviilijohtajia ja heidän perheitään noina teurastuksen vuosina". Tätä Wayne korosti useille kongressiedustajille lähettämässään kirjeessä huhtikuussa 1966.
Sovitustehtävään tuottaja valitsi helmikuussa 1966 James Lee Barrettin, entisen merijalkaväen miehen, joka oli palvellut myös Vietnamissa ja joka oli juuri käsikirjoittanut kaksi elokuvaa [The Greatest Story Ever Told (1965) ja Shenandoah (1965)]. Mooren kirja jäi koko ajan enemmän taka-alalle – se sopi myös tarkasti sensorinoikeuksistaan kiinni pitävälle Pentagonille – sillä Wayne halusi mukaan muutakin kuin vain poliittisen sanoman: lapset ja "semmoiset pienet jutut kuin saippuaoopperassa" estäisivät elokuvan muuttumisen "sanomavälineeksi". Nykykatsojan näkökulmasta vietnamilaisorvon rooli onkin sentimentaalisuudessaan elokuvan emotionaalisen tarjonnan ainoita valopilkkuja.
Pentagon hylkäsi elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen. Uusi kirjoitettiin yhteistyössä, armeijan antamien suuntaviivojen mukaisesti, mikä ei ollut tiedossa ennen kuin tuottaja Michael Wayne tunnusti asian haastattelussa 1975: isälleen hän ei uskaltanut sitä aikanaan kertoa. Hän kertoi, että isä olisi epäonnistumisesta kuultuaa epäilemättä nimittänyt häntä "tyhmäksi nartunpennuksi". Nyt tuottaja saattoi vapaasti hymyillä, sillä elokuva oli kaupallinen menestys tuotettuaan voittoa 8 miljoonaa dollaria.
Tämä oli varmasti yllätys Universal-yhtymälle, jonka Wayne jätti lehdelle soittelemaan, kun nämä ryhtyivät epäilemään elokuvan epäpopulaaria teemaa 1967. Universalin korkeat toimihenkilöt olivat antaneet tuomion myös varhaiselle käsikirjoitukselle, joka oli elokuvayhtiön miehen mukaan hänen lukemistaan käsikirjoituksista kaikkien aikojen huonoin. Yhteistyökumppaniksi valikoitui tämän vuoksi Warner Bros..
Vierailtuaan Pentagonissa ja erikoisjoukkojen tukikohdassa Fort Braggissa John Wayne vaikuttui omasta propagandatehtävästään niin, että koko elokuvan alku muodostuu paitsi perusteluksi läsnäololle vietnamilaisten äitien, lapsien ja kotien turvaajana, myös syytökseksi kotirintamaan epälojaalisuudelle; "revolverisankarin" tulilinjalle joutuivat lehtimiehet ja poliittikot kongressiedustajia myöten. Armeijan ja median välinen epäluottamus tehdään elokuvan alkumetreiltä lähtien selväksi.
Koulutuskeskuksen jäykähköjen asetelmien jälkeen elokuva siirtyy Vietnamiin, jossa lähelle Pohjois-Vietnamin rajaa rakennetaan tukikohta A107, lempinimeltään "Dodge City". Kaupungin nimen viittaus Villiin Länteen ei ole yllätys, sillä elokuva muotoutuu muutenkin western-tyyppiseksi hyvä-paha –asetelmasksi. "Vietcong" ja "Charlie" edustavat vanhan Hollywoodin tavoin punaisia intiaaneja, jotka uhkaavat paitsi naisia ja lapsia myös amerikkalaisia: kadut ja aukiot ovat saaneet nimensä kuolleilta amerikkalaissotilailta heidän asemaansa tai rotuun katsomatta.
Ja tässä piilee elokuvan yksi ansioista: jos jossakin se pureutuu tekoaikansa teemoihin ja asetelmiin, niin siinä että poliittista sanomaa ei ole kytketty rodullisuuteen ja rasismiin, vaan päin vastoin, sekä orpo vietnamilaispoika että hyvät etelävietnamilaiset esitellään elokuvassa harvinaisen tasa-arvoisella tavalla, yhteistyökykyisinä heitä auttamaan tulleiden valkoisten ja mustien amerikkalaisten kanssa. Pahaan osapuoleen tämä ei tietenkään ulotu, propagandaelokuvalle tyypillinen piirre sekin. Elokuvan orientaaliset hahmot järjestyivät armeijan avulla: valkokankaalla vietnamilaisten joukkoesiintymisissä näyttelee Fort Devonsissa palvellut hawaijilainen joukko-osasto. Elokuvan vietnamilainen kylä rakennettiin Georgiaan; elokuvan tekemisen jälkeen yhtiö luovutti sen armeijalle koulutusleiriksi.
Sen sijaan naishahmot elokuvasta puuttuvat lähes täysin: lukuunottamatta alun lyhyttä kohtausta, roolin saa oikeastaan vain vietnamilainen nainen, joka kokee rohkeudestaan huolimatta myös silmin nähtävää halveksuntaa, kun hän antautuu kidnappausjuonen toteutumisen kannalta välttämättömiin sänkyleikkeihin vihollisen kanssa. Tämä käsikirjoituksen osa oli ongelmallinen myös poliittisista syistä. Pentagon vastusti sitä, sillä erikoisjoukkojen tehtäviin ei sillä hetkellä kuulunut tämän laatuinen sissitoiminta.
Leirille tulee olosuhteisiin tutustumaan myös journalisti Beckworth (David Janssen), jonka kääntymystarina skeptikosta isänmaalliseksi muodostaa yhden tärkeän sivujuonen elokuvassa. Tässä Vihreät baretit noudattaa perinteistä kylmän sodan elokuvan kaavaa. Se, että skeptinen journalisti ei rinnastu viholliseen, selittää sen, että hän saa pitää henkensä: kylmän sodan kaavassa petturuus kumoutuu ensin kääntymyksellä, mutta hyvittyy vasta kuolemassa, kuten esimerkiksi Agentti 52 -elokuvassa.
Elokuvan sanoma on selvä: sodan oikeutusta tai vääryyksiä ei voi arvioida kukaan muu kuin se, joka on nähnyt sodan realiteetit itse. Tämä on peitettyä kritiikkiä medialle ja kehottaa yleisöä olemaan uskomatta sitä, mitä sodanvastaisissa lehdissä sodasta kerrotaan. Journalistin kääntymys saa hänet luopumaan urastaan ja liittymään elokuvan lopussa armeijan marssivaan riviin: aiemmin hän epäilee, että saisi potkut, jos kirjoittaisi mitä asioista ajattelee. Uusien tutkimusten mukaan media ei suinkaan ollut yleisesti sodanvastaista, mutta ihmiset ajattelivat ja uskoivat, että ne olivat: tämä on johtanut armeijan reaktioihin, ts. sensuurin ja propagandan perinpohjaiseen haltuunottoon myöhemmissä sodissa.
Sodanvastaiset elokuva-arvostelijat teurastivat elokuvan, ja vasemmistoliberaalien suunnitelmiin kuului kongressin kysymystilaisuuden järjestäminen elokuvan saamasta tuesta, ja hallituksen propagandaksi elokuvaa nimittäneet sodanvastustajat nousivat Allard Lowensteinin tavoin lehtien palstoille. Yleisömenestystä tämä kritiikki ei estänyt.
Suomessakin Vihreät baretit aiheuttivat pienimuotoisen skandaalin. Savupommein varustautuneet vasemmistoradikaalit häiriköivät ensi-illassa elokuvateatterin aulassa ja sen edustalla ja saivat aikaan protestillaan näyttäviä otsikoita. Elokuvan suomalaisyhteys on tunnettu: eversti Mike Kirbyn esikuva oli entinen kaukopartiomies Lauri Törni, sittemmin Yhdysvaltain erikoisjoukkojen eversti Larry Thorne, jonka jäännökset löydettiin vuoden 1965 helikopterionnettomuuden jäljiltä Kaakkois-Aasiasta 1999.
– Jari Sedergren 17.2. 2005.
Päälähteenä Lawrence H. Suid, Guts and Glory, The Making of the American Military Image in Film (2002).
torstaina, helmikuuta 10, 2005
HKL rules
Vapaa päivä oli kiva. Palasin ns. viimeisellä metrolla Herttoniemen asemalle. Bussi numero 81:n viimeiseen lähtöön torstaina oli vielä muutama minuutti. Rähmälunta tuli poikittain päin. Ihmettelin miksi ihmiset odottelivat sisäänpääsyä bussiin ulkosalla.
Ne painonapit, joilla pääsee bussiin sisään oli laitettu toimimattomiksi. Koputukset bussihenkilöstön oveen ja ikkunoihin eivät tuottaneet tulosta. Kun sitten bussinkuljettaja tuli paikalle, moitin häntä kovasanaisesti mutta kohteliaasti tästä laiminlyönnistä, aivan niin kuin olin luvannut mukanani olleelle professorille.
Bussinkuljettaja katsoi tarpeelliseksi nöyryyttää minua ja muita bussipysäkin ihmisiä lisää - kaikkiaan meitä oli kymmenkunta palelijaa. Hän sanoi bussin olevan muualla kuin pysäkillä - viisi metriä tolpalta, joten sekään ei ollut totta - ja että hän päästää ihmiset sisään vasta sitten sisään kun on ajanut bussin pysäkille.
Näytin bussikorttiani ja kerroin maksaneeni matkan etukäteen. Hän eväsi uhmakkain elein sisäänpääsyn minulta ja muilta pysäkillä värjöttäneiltä. Ajettuaan viisi metriä eteenpäin hän sitten päästi asiakaspalvelun pelisääntöjä noudattaen ihmiset sisään.
Minusta olisi kiva, jos sitä linjaa ajaisi tulevaisuudessa joku toinen kuski.
Ne painonapit, joilla pääsee bussiin sisään oli laitettu toimimattomiksi. Koputukset bussihenkilöstön oveen ja ikkunoihin eivät tuottaneet tulosta. Kun sitten bussinkuljettaja tuli paikalle, moitin häntä kovasanaisesti mutta kohteliaasti tästä laiminlyönnistä, aivan niin kuin olin luvannut mukanani olleelle professorille.
Bussinkuljettaja katsoi tarpeelliseksi nöyryyttää minua ja muita bussipysäkin ihmisiä lisää - kaikkiaan meitä oli kymmenkunta palelijaa. Hän sanoi bussin olevan muualla kuin pysäkillä - viisi metriä tolpalta, joten sekään ei ollut totta - ja että hän päästää ihmiset sisään vasta sitten sisään kun on ajanut bussin pysäkille.
Näytin bussikorttiani ja kerroin maksaneeni matkan etukäteen. Hän eväsi uhmakkain elein sisäänpääsyn minulta ja muilta pysäkillä värjöttäneiltä. Ajettuaan viisi metriä eteenpäin hän sitten päästi asiakaspalvelun pelisääntöjä noudattaen ihmiset sisään.
Minusta olisi kiva, jos sitä linjaa ajaisi tulevaisuudessa joku toinen kuski.
Kesälomarahavapaa
Vapauttava tunne, kun päätin pitää kesälomarahavapaan.
Vaikka se ei ollut iso päätös, hervottoman kevyt fiilis tuli heti. "Tulevat karaokebiisit" -cd pyörii, 21 biisiä, rokkaan mukana, ja aamujumppa meni tanssiessa (huh! alasti!), eikä hyvää tuulta saa mikään pois. Yrittäkääpäs!
Myönnän, otin drinksun aamupäivällä, mutta vasta kun hulppeutta oli kestänyt melkein kolme tuntia. Enkä ajattele, etten tee sitä tai tätä.
Vaikka se ei ollut iso päätös, hervottoman kevyt fiilis tuli heti. "Tulevat karaokebiisit" -cd pyörii, 21 biisiä, rokkaan mukana, ja aamujumppa meni tanssiessa (huh! alasti!), eikä hyvää tuulta saa mikään pois. Yrittäkääpäs!
Myönnän, otin drinksun aamupäivällä, mutta vasta kun hulppeutta oli kestänyt melkein kolme tuntia. Enkä ajattele, etten tee sitä tai tätä.
tiistaina, helmikuuta 08, 2005
B4 d- t- k s++ u-- f+ i o++ x+ e+ l c--
Mikäs tämä tämmöinen on?
B4 d- t- k s++ u-- f+ i o++ x+ e+ l c--
Tätä se sitten tarkoitti:
I've been blogging for 9-12 months. I don't own a domain, but I have my own web address. I use Blogger, BigBlogTool, or similar service to update a blogspot, Geocities, or other hosted site; or I use diaryland, livejournal, or another service with built-in updating and content management. I link only to sites I like to read (and sites that I have time to read) on a regular basis. I check my stats at least once a day, I keep my tables in a spreadsheet, and I can tell you my average daily and monthly visitors without having to look it up. I don't link to, nor read, any of the standard A-list blogs (Megnut, Kottke, Robot Wisdom, etc.). In fact, I've never heard of 'em. I post at least once a day. I can't remember the last day I haven't blogged. I blog from either home or work, but only after my work is done and when I get some free time. Nearly all the topics I blog are personal experiences or original writing that can't be found elsewhere on the web. I've dated and/or slept with another blogger and/or met my significant other through blogging. I have posted quite a few photos of myself, but I was fully clothed in them all, thankyouverymuch. I've taken a few surveys or participated in a few memes, but there seem to be so many of them I have to pick and choose. Nearly all of my offline friends, family members, and co-workers know about my blog, and that's fine.
B4 d- t- k s++ u-- f+ i o++ x+ e+ l c--
Tätä se sitten tarkoitti:
I've been blogging for 9-12 months. I don't own a domain, but I have my own web address. I use Blogger, BigBlogTool, or similar service to update a blogspot, Geocities, or other hosted site; or I use diaryland, livejournal, or another service with built-in updating and content management. I link only to sites I like to read (and sites that I have time to read) on a regular basis. I check my stats at least once a day, I keep my tables in a spreadsheet, and I can tell you my average daily and monthly visitors without having to look it up. I don't link to, nor read, any of the standard A-list blogs (Megnut, Kottke, Robot Wisdom, etc.). In fact, I've never heard of 'em. I post at least once a day. I can't remember the last day I haven't blogged. I blog from either home or work, but only after my work is done and when I get some free time. Nearly all the topics I blog are personal experiences or original writing that can't be found elsewhere on the web. I've dated and/or slept with another blogger and/or met my significant other through blogging. I have posted quite a few photos of myself, but I was fully clothed in them all, thankyouverymuch. I've taken a few surveys or participated in a few memes, but there seem to be so many of them I have to pick and choose. Nearly all of my offline friends, family members, and co-workers know about my blog, and that's fine.
Puhelinluettelo
Maailma vanhentuu, mutta puhelinluettelo ei. Kolmen tuhdin kirjan pakkaus saapui kotiini hieman vaivihkaa. Ovikello soi ja oven avattuani oven eessä seisoi tuo nippu häveliäästi muovikääröön käärittynä kuin löytölapsi. Haikara oli pukeutunut siniseen haalariin eikä vastannut kiitoksiini.
Vaikka en mene päätäni laittamaan pantiksi todenperästä, huhut ovat kertoneet tämän Fonectan Helsingin Seudun puhelinluettelo 2005:n olevan pahasti virheellistä tietoa täynnä, joidenkin työpaikkojen kohdalla uskomattomalla tavalla: tietoa on kerätty netistä ja ne on sitten enempiä tarkistamatta printattu kirjoiksi. Kilpailevaa Eniron Helsingin Seudun Puhelinluetteloa 2005 ei sitten ole vielä jaettukaan.
Tarkistin ensiksi oliko vaimon nimi oikein kirjoitettu. Olihan se aksenttimerkkeineen päivineen. En tiedä mistä puhelinluettelosta oli kyse, mutta itse pyysin aikoinani puhelinmyynnissä poistamaan oman nimeni luetteloista. Mistä lienevät kaivaneet sen, ettei sitä tässäkään saa julkaista, ainakaan jos siitä rahaa halutaan.
Tarkemmin ajatellen sen eksplisiittisen kiellon kohde on täytynyt olla Eniron puhelinmyyntipuuha. Syy peruutukseen oli siinä, että muistaakseni vuosimaksu tuosta rivistä, max. kahdesta, oli noin 60 euroa. Järjetön määrä rahaa näinä halpojen puhelujen aikana: sillähän soittelee itselleen vuoden majoituksen ja ruoat, mikä tietysti vaatii myös henkilökohtaista charmia hieman peliin.
Jos joku haluaa numeroni, soittakoon numerotiedusteluun tai kysyköön sitä minulta päittäin blogimiitissä. Sitä paitsi meidän baarista osataan kyllä kaverille kilauttaa, jos pipo on unohtunut paikan päälle eikä miestä näy vaikka avaamisesta on jo vartti.
Mutta siinä se sitten on tuo parikiloinen kirjaryhmäke. Aaenit saivat ekarivin ja Öörnit tuttuun tapaan sen viimeisen. Muuten heitän henkilökohtaisella osiolla mäkeä enkä ala yritysosiota ja karttojakaan tässä talven pimeydessä selaamaan.
Sen sijaan Keltaiset sivut kiinnostavat ja siellä erityisesti etusetelit (förmånskuponger). Teoksen kansi ei viittaa viehkoihin elämyksiin vuonna 2005, sillä sen on vallannut Lokapojat Oy punaisilla paska-autoillaan. Se todistaa kyllä sen, että jos hätä on suurin, on apu lähellä.
Etukupongit aukeavat PizzaServicen sivuilla: kolme pizzaa plus 1,5 l:n Pepsi maksaa kuljetettuna 21 euroa, joka on pari kolme euroa yli paikallisten taksien. Varsinaista supertarjousta ei siis tullut. Itse pizzalista tarjoaa neljä uuttuutta, fetavetoisen, pekoni-kananmunavetoisen, traditionaalisen neljän juuston formaggion ja naudanlihaksi nimitetyn taco-pizzan.
Pizzataxi on ymmärtänyt, että kuponkien ei tarvitse olla niin suuria. Se on selvinnyt puolella tilalla 80%:n tarjousmäärästä. Hämmentävää kyllä sen hinnat ovat käytännössä aivan samat. 3xpizza ja 1,5 l limu on 21 euroa. Sivun ylälaitaan on eklsynyt Golden Rax Buffetin "syö-mitä-napa-vetää" 6,49 [ei vieläkään jätskiä vaikka sitä napa vetäisi mielellään] ja kahden navan ko-operaationa 12,99 euroa. Niillä voi kokeilla meneekö 50 wingsiä kerralla vai pitääkö hakea soodaa välillä. Jos parisyöminen ei kiinnosta ja edessä on ero, ei hätää, sillä keltaisten sivujen muuttotarjous on 250 euroa, jos homma hoituu kolmessa tunnissa.
On Fittnessiä (10 kertaa 44 e), hampaiden tarkastusta (15 euroa alennusta mutta kokonaishintaa ei sanota.), lemmikkikauppaa 20 prosentin alennusta maksimissaan (siinäkin ovelalla sanamuodolla venkoillaan), keilaamaan pääsee 12 eurolla, hampaiden kotivalkaisua, parturialennuksia (visusti jättävät kertomasta Kintulle klanin hinnan), muuttotalkoota 90 e/tunti ja sitten vielä lisää muuttojutskia.
Mukana on myös CityShoppari-kortin myyntilappuja, 20 eurolla pistooliammuntaa (50 patruunaa saa ampua, ei yhtään alustalaista tai torpparia), Ananaspizzaa (tällainen pizzerian nimi voi olla vain Vantaalla, ja hinta, ylläri-ylläri, tasan 21 euroa), autonvuokraa (c luokka 249 euroa viikko, A+B 199 euroa halvimmillaan), peilien myyntiä ja henkilauton pesupaketteja, alaraajatutkimusta, muuttoja, metallirahojen arvoluettelon myyntiä, mutta huiminta myyntipuuhaa edustaa tämä RTD:n Venäjän vuoden moninkertaviisumi (SIC! 199 euroa, norm. 239 euroa). Ja on meikkiväriopastusta, lasin myyntiä, värianalyysia, autonvuokraa, suutariliikettä, muuuttoliikkeitä, peräkärryn vuokraa, Hemtex-tuotteita (mitä ne on?), täydellistä kasvohoitoa (mikä luottamus lähtötilanteeseen), verensokerinmittauslaite aloituspakkauksineen 13 euroa (huimaavan magee hinta), ja sitten vähäisimpänä ja viimeisenä järkkykallista värikuulataistelua (36 euroa per pelaaja + kuulat vielä erikoishintaan).
Tällä pitäisi vuosi pärjätä. Mutta onko pizzaliikkeillä kartelli?
Vaikka en mene päätäni laittamaan pantiksi todenperästä, huhut ovat kertoneet tämän Fonectan Helsingin Seudun puhelinluettelo 2005:n olevan pahasti virheellistä tietoa täynnä, joidenkin työpaikkojen kohdalla uskomattomalla tavalla: tietoa on kerätty netistä ja ne on sitten enempiä tarkistamatta printattu kirjoiksi. Kilpailevaa Eniron Helsingin Seudun Puhelinluetteloa 2005 ei sitten ole vielä jaettukaan.
Tarkistin ensiksi oliko vaimon nimi oikein kirjoitettu. Olihan se aksenttimerkkeineen päivineen. En tiedä mistä puhelinluettelosta oli kyse, mutta itse pyysin aikoinani puhelinmyynnissä poistamaan oman nimeni luetteloista. Mistä lienevät kaivaneet sen, ettei sitä tässäkään saa julkaista, ainakaan jos siitä rahaa halutaan.
Tarkemmin ajatellen sen eksplisiittisen kiellon kohde on täytynyt olla Eniron puhelinmyyntipuuha. Syy peruutukseen oli siinä, että muistaakseni vuosimaksu tuosta rivistä, max. kahdesta, oli noin 60 euroa. Järjetön määrä rahaa näinä halpojen puhelujen aikana: sillähän soittelee itselleen vuoden majoituksen ja ruoat, mikä tietysti vaatii myös henkilökohtaista charmia hieman peliin.
Jos joku haluaa numeroni, soittakoon numerotiedusteluun tai kysyköön sitä minulta päittäin blogimiitissä. Sitä paitsi meidän baarista osataan kyllä kaverille kilauttaa, jos pipo on unohtunut paikan päälle eikä miestä näy vaikka avaamisesta on jo vartti.
Mutta siinä se sitten on tuo parikiloinen kirjaryhmäke. Aaenit saivat ekarivin ja Öörnit tuttuun tapaan sen viimeisen. Muuten heitän henkilökohtaisella osiolla mäkeä enkä ala yritysosiota ja karttojakaan tässä talven pimeydessä selaamaan.
Sen sijaan Keltaiset sivut kiinnostavat ja siellä erityisesti etusetelit (förmånskuponger). Teoksen kansi ei viittaa viehkoihin elämyksiin vuonna 2005, sillä sen on vallannut Lokapojat Oy punaisilla paska-autoillaan. Se todistaa kyllä sen, että jos hätä on suurin, on apu lähellä.
Etukupongit aukeavat PizzaServicen sivuilla: kolme pizzaa plus 1,5 l:n Pepsi maksaa kuljetettuna 21 euroa, joka on pari kolme euroa yli paikallisten taksien. Varsinaista supertarjousta ei siis tullut. Itse pizzalista tarjoaa neljä uuttuutta, fetavetoisen, pekoni-kananmunavetoisen, traditionaalisen neljän juuston formaggion ja naudanlihaksi nimitetyn taco-pizzan.
Pizzataxi on ymmärtänyt, että kuponkien ei tarvitse olla niin suuria. Se on selvinnyt puolella tilalla 80%:n tarjousmäärästä. Hämmentävää kyllä sen hinnat ovat käytännössä aivan samat. 3xpizza ja 1,5 l limu on 21 euroa. Sivun ylälaitaan on eklsynyt Golden Rax Buffetin "syö-mitä-napa-vetää" 6,49 [ei vieläkään jätskiä vaikka sitä napa vetäisi mielellään] ja kahden navan ko-operaationa 12,99 euroa. Niillä voi kokeilla meneekö 50 wingsiä kerralla vai pitääkö hakea soodaa välillä. Jos parisyöminen ei kiinnosta ja edessä on ero, ei hätää, sillä keltaisten sivujen muuttotarjous on 250 euroa, jos homma hoituu kolmessa tunnissa.
On Fittnessiä (10 kertaa 44 e), hampaiden tarkastusta (15 euroa alennusta mutta kokonaishintaa ei sanota.), lemmikkikauppaa 20 prosentin alennusta maksimissaan (siinäkin ovelalla sanamuodolla venkoillaan), keilaamaan pääsee 12 eurolla, hampaiden kotivalkaisua, parturialennuksia (visusti jättävät kertomasta Kintulle klanin hinnan), muuttotalkoota 90 e/tunti ja sitten vielä lisää muuttojutskia.
Mukana on myös CityShoppari-kortin myyntilappuja, 20 eurolla pistooliammuntaa (50 patruunaa saa ampua, ei yhtään alustalaista tai torpparia), Ananaspizzaa (tällainen pizzerian nimi voi olla vain Vantaalla, ja hinta, ylläri-ylläri, tasan 21 euroa), autonvuokraa (c luokka 249 euroa viikko, A+B 199 euroa halvimmillaan), peilien myyntiä ja henkilauton pesupaketteja, alaraajatutkimusta, muuttoja, metallirahojen arvoluettelon myyntiä, mutta huiminta myyntipuuhaa edustaa tämä RTD:n Venäjän vuoden moninkertaviisumi (SIC! 199 euroa, norm. 239 euroa). Ja on meikkiväriopastusta, lasin myyntiä, värianalyysia, autonvuokraa, suutariliikettä, muuuttoliikkeitä, peräkärryn vuokraa, Hemtex-tuotteita (mitä ne on?), täydellistä kasvohoitoa (mikä luottamus lähtötilanteeseen), verensokerinmittauslaite aloituspakkauksineen 13 euroa (huimaavan magee hinta), ja sitten vähäisimpänä ja viimeisenä järkkykallista värikuulataistelua (36 euroa per pelaaja + kuulat vielä erikoishintaan).
Tällä pitäisi vuosi pärjätä. Mutta onko pizzaliikkeillä kartelli?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)