Huonosti käy maan

Kirjoitin aikoinaan Yliopistolehteen (liian) lyhyen arvion Tony Judtista. Tässäpä vähän sitä, mihin se perustui:

 

Tony Judt, Huonosti käy maan. Tutkielma nykyisestä surkeudestamme. Like 2011, 235 s.

Köyhtyneen tiedonjaon muodot hylkivät poliittista aatehistoriaa. Silmäilemme kyllä gallupeja, mutta sekä oikeisto että vasemmisto ovat menettäneet otteen perustaansa, sanoo Tony Judt teoksessaan Huonosti käy maan.

Edesmennyt brittiprofessori oli avoimesti sosialidemokraatti, älyllisesti perustellun yhteisöllisyyden, yhteisen hyvän ja yhteistoiminnan, oikeudenmukaisuuden, progressiivisen verotuksen, vahvan valtion ja julkisen sektorin kannattaja. Judt ei ole hampaaton sosiaalidemokraatteja kohtaan, nämä kun eivät ole onnistuneet useinkaan vakuuttamaan äänestäjiä. Silti hän kehottaa miettimään, miten asiat olisivat ilman sosialidemokratiaa ja hyvinvointivaltiota.

Kukaan niitä käyttävä ei halua lakkauttaa julkista terveydenhuoltoa, ilmaista tai tuettua opetusta tai vähentää joukkoliikenteen ja muiden tärkeiden palvelujen tuottamista julkisin varoin, Judt sanoo sosialidemokratian perinnepolitiikasta. Mutta vaihtoehtoja on paljon: 30 vuotta meille on rummutettu päähänpinttymiä vaurauden luomisesta, harjoitettu yksityistämisen ja yksityisen sektorin kulttia, on myös  rikkaiden ja köyhien lisääntyvä eriarvoisuus ja sitä säestävä retoriikka, suitsimattomien markkinoiden kritiikitön ihailu, julkisen sektorin halveksunta ja harha loputtomasta kasvusta. Tälle päinvastaisesti viime vuosien ratkaisut pankkikriiseihin tai vaikkapa Kreikan ongelmiin perustuvat vahvoihin valtioihin ja hallitusten väliintuloihin.

Judt arvostelee nykymeininkiä. Köyhyys ei vähene, eivätkä sen tuomat pahoinvoinnin sairaudet. Tilastot osoittavat, että ongelma pahenee keskinäisestä epäluottamuksesta: mitä pienempi ero rikkaiden ja köyhien välillä, sitä parempi hyvinvointi ja onnellisuus.

Eriarvoisuutta ruokkii turmeltunut moraalituntomme, jonka tiesi jo klassikko Adam Smith: ”Ihmiskunnan suuri joukko ihailee ja palvoo vaurautta ja ylhäistä asemaa erikoista kyllä silloinkin, kun kyseessä ei ole heidän oma etunsa.” Juuri tähän Judt rinnastaa sosiaalitukien alentamisen ja siihen liittyvän sosiaalisen stigmatisoinnin, joiden ajamisesta sosialidemokraatitkaan eivät olleet syrjässä. Mutta Judt muistuttaa, että kokonaan turvavaltiota ei purettu edes Thatcherin Britanniassa, vastoin kritisoimiensa ”ekonomistien” tavoitteita.

Valtio yhteiskunnan pelastajana

Judt palauttaa mieliin toisen maailmansodan jälkeisen talousajattelun kulmakivet. Paradoksi oli siinä, että maailmansodan haaksirikon jälkeen lännen markkinatalous pelastettiin pitkälle sosialistisin opein aktiivisesta valtiosta, taloudellisesta suunnittelusta ja laajoista julkisista investoinneista. Tähän perustuivat sekä amerikkalainen elämäntapa että Saksan ”talousihme”, jonka ohella fasismiin hairahtunut keskiluokka palautettiin demokratian linjoille. Tavoite oli vielä laajempi: elitisti John Maynard Keynes ja monet muut halusivat demokratisoida taiteen osaksi kaiken kansan elämää.

Termiä käyttämättä Judt toteaa 1900-luvun puolivälissä syntyneen turvavaltion perustuneen yhteiseen hyvään keskittyneeseen nationalismiin, jonka ulkoiset uhat olivat vähäiset. Tämä oli helpompaa Pohjoismaiden kaltaisissa pienissä maissa, joissa luottamuksen käsite ja yhteishengen suotavuus nauttivat laajaa yhteisymmärrystä poliittisten ryhmien kesken. Judt kiistää jyrkästi sen, että näin saavutetuista eduista olisi maksettu liian kova hinta taloudellisena tehottomuutena, riittämättöminä innovaatioina, tukahdutettuna yrittäjyytenä, julkisen talouden velkana ja yksityisen aloitteellisuuden katoamisena.

Sosiaalidemokraatit olivat kiinnostuneet sosialismista, joka ei ollut ensisijassa kansantaloudellista – kuten kommunisteilla – vaan distributiivista. Tähän kannusti moraalinen ajatus sääntelemättömän kilpailun seurauksista. Tavoitteena olivat paremman elämäntavan arvot.

Hyvinvointivaltio ei ollut alkuperältään tai päämäärältään sosialistisia. Ennen kuulumatonta oli se, että asialle laitettiin valtio, jopa niin, että ”ihmisiä suojellaan ihmisiltä itseltään”, kuten Gunnar Myrdal sen sanoi. Tavoitteena ei kuitenkaan ollut yhteisomistus, vaan yhteinen turva. Valtion perinteisten tehtävien, puolustuksen, yleisen järjestyksen, epidemioiden ehkäisyn ja massojen tyytymättömyyden kohtaamisen rinnalle nousi sosiaalipolitiikka. Sosiaalimenot ja sen myötä verot nousivat tietysti rajusti.

Uusvasemmiston individualismi

Tulokset arvioitiin yleisesti historialliseksi edistykseksi, kasvun ja täystyöllisyyden ajaksi. Mutta monissa maissa slummiutuvat lähiöt ja ”hoitotäti tietää kaiken” -ajattelu poikivat vastarintaa. Jopa vasemmiston parissa alkoi muhia ajatus siitä, että kansalaisten todelliset olosuhteensa tulisi ottaa huomioon ja ennen muuta, heitä pitäisi kuunnella ja sen mukaisesti ongelmia myös ratkaistava. Byrokratia herätti suoranaista vastustusta.

Samoihin aikoihin realisoitui sukupolviero. Se, mikä oli toisten kätten rakentamaa, oli 1960-luvulla syntyneille itsestään selvää ja sen myötä tylsää. Vaikka vain pieni osa nuorisosta kapinoi retorisesti, on selvää, että sukupolviero ylitti niin luokka- kuin myös kansallisen kokemuksen. Uusi vasemmisto oli erilaista. Huomio kiinnittyi kolmanteen maailmaan, jonka asioihin sekaantuivat niin sosialistiset kuin kapitalistisetkin suurvallat.

Joukot erilaistuivat omiin ryhmiinsä, ”mustiin”, ”naisiin”, ”opiskelijoihin” ja lopulta ”homoseksuaaleihin”. Vastustus laajeni koskien nyt kaikkea ”alistavaa vapaamielisyyttä”. Uuden vasemmiston tunnuslauseeksi nousi ”individualismi”. Sen mukaisesti jokaiselle kuului mahdollisimman suuri henkilökohtainen vapaus ja rajoittamaton oikeus ilmaista yksityisiä halujaan ynnä saada yhteiskunta kokonaisuudessaan kunnioittaman ja institutionalisoimaan nämä. Judt muistuttaa, että tehkää ”omaa juttuanne”, ”ottakaa rennosti” ja ”rakastakaa, älkää sotiko” ovat päämäärinä yksityisiä, eivätkä ne tähtää yhteiseen hyvään. Äärimmillään se merkitsi sitä, että ”henkilökohtainen on poliittista”.

Näin syntyi identiteettikeskustelu, jonka aiheuttama sirpaloituminen tuotti monikulttuurisuuden käsitteen. Taju yhteisestä päämäärästä rapautui ja kun auktoriteetteja ei enää ollut, syntyi yksityisesti mitattu edun ja halun subjektiivisuus. Se johti väistämättä esteettiseen ja moraaliseen relativismiin, jossa muiden tekemiset eivät kiinnosta, koska minä teen ”omaa juttuani”.

Uusvasemmistolla yhteisöllisyys eli vain kaukaisten maiden asioissa. Judt toteaa, kuinka hämmästyttävä kokonaisuus syntyy, kun yhdistetään marxilaisuudella höystetyt radikaalit hankkeet samanaikaisesti eläviin käsityksiin sopeutumisen tarpeettomuudesta ja autoritäärisyydestä irtisanoutumiseen. Lyhyesti, ”vasemmisto” omaksui itsekkään asenteen.

Oikeiston aatteet

Konservatismilla ja aatteellisella oikeistolla oli samaan aikaan omat puolestapuhujansa.  Konservatiivit kuten Raymond Aron Ranskassa, Isaiah Berlin Britanniassa ja omalla tyylillään Sidney Hook Yhdysvalloissa olivat itse asiassa klassisia liberaaleja, antikommunisteja niin eettisin kuin poliittisin perustein, ja omasivat yhtäläisesti 1800-lukulaisen epäluulon valtiota ja autoritaarista valtaa kohtaan, vaikka hyväksyivätkin monet toimenpiteet ihmisten aseman parantamiseksi. Berlin puhui kahdesta vapauden käsitteestä. Positiivisen saattoi vain valtio taata, negatiivinen vapaus tarkoitti oikeutta olla rauhassa ja tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee. Hook olisi monin nykykriteerein sosialidemokraatti, vaikka keskittyikin monien aikalaistensa tavoin taisteluun kommunismia vastaan, mikä solmi siteitä perinteisiin konservatiiveihin Yhdysvalloissa. Myös dogmaattisen marxismin vihamies Aron tuki vankasti lujasti kritisoimaansa Yhdysvaltoja.

Kun fasismin ja sodan varjot väistyivät, oikeisto palautti keskusteluun edustamansa teesit: heidän olivat ”arvot”, ”kansakunta”, ”kunnioitus”, ”auktoriteetti”, ”Lännen perintö ja kulttuuri”. Tästä kaikesta ”he” – lue vasemmisto, nuoriso, radikalisoituneet vähemmistöt – eivät välitä tai ymmärrä mitään. Mutta pesäero sodanjälkeiseen konsensukseen tehtiin myöhemmin. Jos tappion presidentinvaaleissa 1964 John F. Kennedylle kärsinyt Barry Goldwater jätetään huomiotta, asialla olivat vasta 1970-luvun puolivälin jälkeen Margaret Thatcher, Ronald Reagan ja heitä varovaisempi Valery Ciscard d’Estaing. Vielä 1970 Britannian konservatiivipääministeri sai katua leikillisillä ehdotuksillaan vapaammista markkinoista ja vetäytyvämmästä valtiosta. Vaikka eivät pitäneet ylimahtavista ammattiliitoista ja piittaamattomista byrokraateista, ihmiset näkivät, että ne toimivat. Se ratkaisi taloudellisen ja poliittisen sodan.

Älyllinen vallankumous

Mikä sitten sai aikaan sen, että seuraavana kolmena vuosikymmenenä kaikki muuttui ja konservatismi voitti?

Judt puhuu älyllisestä vallankumouksesta. Sen tiivisti Margaret Thatcher sanoessaan: ”Ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä ja perheitä.” Reagan sai samaan aikaan Yhdysvalloissa ihmiset uskomaan siihen, että hallitus ei ollut enää ratkaisu vaan ongelma. Jos yhteiskuntaa ei ole, valtion tehtäväksi jää vain helpottaa erinäisiä asioita, luoda yksilölle parhaat mahdolliset olot. On vaikeaa kuvitella suurempaa ristiriitaa aiemmin vallinneen keynesiläisen talouspolitiikan kanssa. Keynes oli ajatellut, että kapitalismi ei pysy pystyssä, jos sen toiminnot jäävät siihen, että rikkaille järjestetään keinoja rikastua.

Kunnia uudesta ajattelusta on tavallisesti annettu ”Chicagon pojille” eli angloamerikkalaisille taloustieteilijöille, joista osa on tuttuja suomalaisillekin lukijoille. Mutta ideat olivat peräisin Keski-Euroopasta, itse asiassa vanhan Itävalta-Unkarin alueelta. Heitä olivat vapaan markkinatalouden kovimmat ajajat Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek, ”luovan tuhon” käsitteen synnyttäjä Joseph Schumpeter, ”avoimen yhteiskunnan” puolustaja ja totalitarismin vastustaja Karl Popper sekä johtamisteorioillaan liiketoiminnan teoriaan vankasti vaikuttanut Peter Drucker.

Hayek oli vakuuttunut siitä, että juuri vasemmiston virheet olivat ajaneet maailmansodassa haaksirikkoutuneen valtiojärjestelmän toimintahaluisten natsien syliin. Ettei tämä toistuisi, valtio oli pidettävä vaarattoman pienenä, mikä oli täsmälleen päinvastainen vastaus kuin Keynesillä Britanniassa. Hayekin arvioi samalla niin, että markkinamekanismiin puuttuminen aiheuttaisi paluun fasismiin. Mutta kun hyvinvointivaltio ajautui vaikeuksiin, nousivat esiin Hayekin ja von Misesin ajatukset siitä, että korkea verotus estää kasvua ja tehokkuutta tai valtion sääntely tukahduttaa aloitteellisuuden ja yrittäjyyden. Nämä ovat Judtin mukaan taustana silloin, kun ”Yhdysvalloissa nuoremman sukupolven itsevarmojen ekonometristien keskuudessa on noussut lähes teologian asemaan usko siihen, että demokraattinen sosialismi on mahdottomuus ja sen seuraukset olisivat luonnonvastaisia”.

Paluu mennen maailman taloudelliseen kieleen oli Judtin mukaan karkea virhe, sillä lopulta päädyttiin pankkitoiminnan, kiinnelainojen, yksityisrahoituksen ja riskisijoitusyhtiöiden skandaaleihin. ”Kunkin kyynisen tai pelkästään epäpätevän pankinjohtajan tai meklarin takana istuu taloustieteilijä. Tämä vakuuttaa heille (ja meille) vastaansanomattoman älyllisen auktoriteettinsa turvin, että heidän toimintansa on yleisesti hyödyllistä eikä sitä saisi missään tapauksessa ainakaan alistaa kollektiiviseen valvontaa”. Keynesin sanoin käytännön miehet ovat yleensä ”jonkun kuolleen taloustieteilijän orjia”. Näiden ideoiden ajajat veivät valtiolta todelliset taloudelliset valtuudet ja aloitteet – valtiota se ei sinällään millään tavoin supistanut, se keskittyy kansalaistensa kaikenkattavaan seurantaan kansallisen turvallisuuden nimissä.

Yksityistämisen kultti

Seurannut älyllisen ajattelun muutos keskittyy yksityissektorin ja erityisesti yksityistämisen kultin jumalointiin. Julkinen vastuu on tasaisesti siirtynyt yksityissektorille ”ilman havaittavaa kollektiivista hyötyä”, sillä yksityistäminen on tehotonta, Judt väittää. Yksityistetyt rautatiet, hiilikaivokset, postit ja energialaitokset eivät ole osoittautuneet yksityisissäkään käsissä rahasammoiksi. Itse asiassa ne kelpasivat markkinoille vain ”pöyristyttävän alhaiseen hintaan”. Judt vastustaa ”sekataloutta”, jossa tehottoman yksityistetyn toiminnan tappiot maksatetaan valtiolla. Hän kutsuu tätä käsitteellä moraalinen riski. Se toteutui myös vuoden 2008 sijoitusyhtiöiden romahduksessa. Ulkoistamisella myös valtiota hoitavat poliitikot siirtävät moraaliset velvoitteensa liikemiehille. Kuitenkin on selvää, että jonkun on säänneltävä esimerkiksi postipalveluja, rautatieverkostoja, vanhustenhoitoa ja vankiloita.

Judt vertaa yksityistämistä 1700-luvun veronkanto-oikeuden vuokraamiseen. Nykyään seurauksena on ollut se, että valtion julkista asemaa on nakerrettu viemällä siltä vastuut ja valmiudet. Mutta samalla valtio luopuu modernin valtion tärkeimmistä tunnusmerkeistä ja kääntää vuosisataisen kehityksen suunnan. Jopa yliopistojen kielenkäyttö on alistettu markkinametaforille.

Muutoksien tulos on vallasta riisuttu yhteiskunta. Esimerkiksi Britanniassa pohjalle vajonnut ihminen ei kohtaa enää valtiota, hallintoa tai hallitusta vaan jonkun yksityisen välikäden. Näin sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yhteisen hyvän paksu verkko on typistetty mahdollisimman pieneksi, eikä kansalaista sido valtioon enää kuin auktoriteetti ja kuuliaisuus. Libertaristien ja vapaiden markkinoiden saarnamiesten kunnianhimoinen pyrkimys on toteutunut: Judt muistuttaa että tämä oli alun perin ennen muuta jakobiinien, bolsevikkien ja natsien unelma – juuri siellä typistetyt yhteisöt ja yhteiskunta johtavat riippuvuuteen valtiosta, joka turvautuu taivutteluun, maanitteluun, uhkailuun tai viime kädessä sanktioituun pakkoon, ihmisten on toteltava. Olellisesti tämän sanoi jo 1700-luvun lopun Ranskan vallankumousta kritisoinut Edmund Burke: valtion rakenteen tuhoutuminen ”purkautuu pian pakosta yksilöllisyyden tomuksi ja tuhoksi”. Sen maailma on oleellisesti hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan.

Demokratiavaje

Demokratiavaje kuvaa parhaiten julkisen sektorin rapautumisen seurauksia, vaikka sen vaara on aina olemassa välillisen edustuksen järjestelmässä. On vaikeaa ymmärtää, mitä yhteistä meillä on muiden ihmisten kanssa? Erikoistunut tiedontarve näyttäytyy esimerkiksi globaaleina yhteisöinä, mutta naapurien asioista ei välttämättä tiedetä mitään. Näin syntyvä yhteisöllisyys ei kohtaa politiikkaa, sillä me äänestämme siellä missä asumme, ja johtajiemme laillisuus ja auktoriteetti rajoittuu paikkaan missä me asumme. Yhteisöllisyyttä hämäävät myös yhteisten visuaalisten merkkien väheneminen: jopa armeijat saavat rinnalleen yksityisiä toimijoita. Samaan aikaa suurkaupunkiin syntyy rikkaiden asuttamia ”aidattuja yhteisöjä” – näitä oli ollut edellisen kerran ennen modernin valtion syntyä.

Yhteisöllisyyden vähentyessä tai puuttuessa kokonaan ihmisten välinpitämättömyys kasvaa. Vaikka lyhyellä aikavälillä demokratiat kestävät tämän, voi tästä seurata vakavia ongelmia. Vaaliosallistuminen on usein alhaista. Jo antiikissa tiedettiin, että vain osallistuminen pitää hallitsijat rehellisinä ja itsevaltaiset ylilyönnit aisoissa. Ja ongelma on myös vaikeneminen, jos asioista ei voi tai halua puhua ääneen, käy hyvinkin niin, että kohta kukaan ei myöskään kuuntele. Tämä koskee myös yhteisien asioiden hoitoa. Edustajien käyttö kaukaisissa kokouksissa on järkevää laajoissa ja monimutkaisissa yhteisöissä: annettu valtakirja määrittää puhutaanko tietyistä asioista vai annetaanko edushenkilöiden käyttää omaa harkintakykyään. Pienissä poliittisissa yksiköissä suora demokratia vahvistaa osallistumista, mutta juuri siellä riski mukautuvuudesta ja enemmistön sorrosta on suuri. Toisinajattelijat eivät välttämättä saa hyvää kohtelua kyläkokouksissa.

Nykypoliitikot, 1960-luvun kasvatteja useimmat, ovat omaksuneet ne politiikan vastaiset tunnot, joita heidän sukupolvensa on kylvänyt kollektiiviseen epäluuloon asti. ”Vakuuttuneina siitä, että he eivät voi tehdä juuri mitään, he eivät tee juuri mitään”, Judt tiivistää ja kutsuu heitä ”kevytpoliitikoiksi”. Tällaisista voi helposti sanoa, että ”rosvot on pantava kuriin” tai sitten annetaan heidän vain tehdä – huonoimpansa. Kolmas vaihtoehto, ”kumotkaa järjestelmä”, on Judtin mielestä perimmältään typerä. Mitä pitäisi kumota, mikä säilyttää ja kuka sen nyt sitten lopulta tekisi? Nykyajan poliittisia joukkoliikkeitä luonnehtii individuaalisuus, yhden meitä sitovan asian ajaminen, mikä ei juuri koskaan muutu yhteisten asioiden ajamiseksi. Ei vaikka tunteidenilmaisun sijaan olisi todellisia poliittisia tehtäviä kuten ilmastonmuutoksen pysäyttäminen, sodan vastustus, julkisen terveydenhuollon puolustaminen tai pankkiirien rankaiseminen.

Kommunismin romahdus 1989 kaatoi sen oppirakennelmien vyyhdin, joka oli sitonut vasemmiston yhteen yli sadan vuoden ajan. Vaikka sen kieroutunut moskovalainen versio ei koskaan ollut houkuttanut sosiaalidemokraatteja, vaikutti se syvästi siihenkin. Suuren kertomuksen puute jättää koko vasemmistoon ammottavan aukon. Vain politiikat jäävät jäljelle: etupolitiikka, kateuden politiikka, uudelleenvalinnan politiikka. Vasemmistokin tarvitsee idealismia, sillä muuten jää jäljelle vain asioiden päivittäistä hallinnointia. Konservatiiveille tällaista ongelmaa ei ole: vaikka kaikki romahtaisi ja olisi läpimätää, aina jää ”säilyttäminen”. Sosiaalidemokraatit puolustivat itsensä uuvuksiin ja aatteen perusperiaatteet ovat helposti olleet omaksuttavissa jopa konservatiivien keskuudessa: mitään tunnusmerkillisesti sosiaalidemokraattista ei ole jäänyt, kun kaikki ovat kommunismin jälkeen, jos eivät nyt ihan sosiaalisia niin ainakin demokraatteja.

Kommunismin jälkeen

Kapitalismi ei ole poliittinen järjestelmä, Judt sanoo, vaan se on talouselämän yksi muoto, joka sopii yhteen oikeistodiktatuurien, vasemmistodiktatuurien, sosiaalidemokraattisten kuningaskuntien ja plutokraattisten tasavaltojen kanssa. Vapauden yhdistäminen siihen vaatiikin uutta historiallista tarkastelua.

Kommunismi on rauniona, mutta sieltä on kaivettava esiin kysymys siitä, miten järjestäydymme yhteisen edun taakse. Itä-Euroopan siirtymä sortavasta egalitarismista holtittomaan ahneuteen ei ole houkutteleva. Sosiaalidemokratia hävisi paljon 1970-luvulla, kun työttömyys ja vero- sekä vakuutusrasitukset kasvoivat ja aiemmin hyväksyttyjä yhteiskuntasopimuksia alettiin kutsua ”epäreiluksi” ja hyvinvointivaltion etuuksia ”liian avokätisiksi”. Keskiluokkaistuneiden työläiseläkeläisten jälkeläiset eivät pitäneet järjestelmän kustannuksia hyvänä. Sosiaalidemokraattinen ”hetki” kuoli pois. Niittejä tähän iskivät myös uusliberaaliset hallinnot, jotka verottivat valikoivasti universaaleja etuja, joihin yhä agendassa oleva eläkeiän nosto sujuvasti liittyy. Sosiaalidemokratia ei missään taantunut autoritaariseksi hallinnoksi, mutta muuttuvassa tilanteessa harjoitettu pragmaattisuus ei ole aina hyvää politiikkaa. Sosiaalidemokratia luopui omista ydinuskomuksistaan tasapainon, suvaitsevaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja vapauden nimissä tavalta, joka näyttää nyt enemmän heikkoudelta ja hermojen pettämiseltä.

Poliittiset opetukset

Judt sanoo, että myös edistyksellisten on hyväksyttävä politiikan silkka sattumanvaraisuus. Hyvinvointivaltioiden nousu ja niiden epäsuosioon joutuminen ei ole mikään historian suoma lahja. Tilanteet syntyvät erityisestä yhdistelmistä olosuhteista, jotka eivät toistu. Paitsi sosiaalidemokratian ”hetkeä” se koskee epäilemättä myös uusliberaalia ”hetkeä”, joka on nyt ensi kertaa sitten 1970-luvun lyöty kanveesiin.

Tässä on vasemmiston haaste. Historiaa ei ole määrätty, kuolevaisten on keksittävä sitä matkan kuluessa, vieläpä olosuhteissa, jotka eivät ole tyystin omaa tekoa, kuten Karl Marx jo totesi. Ikuisuuskysymykset ovat tarpeellisia, mutta vastauksille pitää olla avoin. Mitä säilyttää, mitä muuttaa? Mitkä olosuhteet voidaan toistaa tarpeeksi lujalla tahdolla ja ponnistelulla?

Mitä on tehtävä?

Mitä me haluamme ja miksi. Mitä on tehtävä? Vasemmisto on rappiolla, koska vastauksia tähän ei ole olemassa. Judt puhuu toisinajattelun puolesta. Vain siten voidaan uudet haasteet saada vastauksia. Ratkaisu ei löydy mukautumisesta ja jopa intellektuellit ovat kesyyntyneet. Moraalisia vaihtoehtoja on silti tarjolla esimerkiksi sodan ja rasismin suhteen. Talouspolitiikan suhteen nykydemokratioiden kansalaiset ovat oppineet liiankin vaatimattomiksi. Pallo on annettu vaikeaselkoista, usein matemaattista kieltä puhuville asiantuntijoille. Kyse on liturgiasta, joka aukeaa vain vihkiytyneille. Muiden on vain uskottava.

Toisin ajatteleminen ja eri mieltä oleminen ovat nuorison kontolla. Nämä kuitenin ovat usein hylänneet poliittisen järjestelmän ja toimivat ”kompromisseja kaihtavien yhden asian kansalaisjärjestöjen hyväksi”. Moraalisesti tämä on toki moitteetonta, mutta tasavallat ja demokratiat ovat olemassa ainoastaan siksi, että niiden kansalaiset osallistuvat yhteisten asioiden hoitoon. Keskinkertaisten ja turmeltuneimpien virkamiesten käsiin asioita ei voi jättää: Britannian parlamenttikin on vain seurusteluhuone, jossa meiskaavat vain poliittiset broilerit, kupinnuolijat ja ammattimaiset myötäjuoksijat. Vaalit ja parlamentaarinen järjestelmä ovat kuitenkin ainoita mitä meillä on käytettävissämme, kun pelastettavana on demokratia.

Julkinen keskustelu

Vallanpitäjät ovat onnistuneet vakuuttamaan kolmen vuosikymmenen aikana äänestäjät, koska tarjolla ei ole ollut hyvää vaihtoehtoa. On väärin sanoa, että kaikki me haluamme samaa, vaikka keinot vähän vaihtelevatkin. Rikkaat eivät halua samaa kuin köyhät. Työpaikkansa ansiotuloilla elävät eivät halua samaa kuin ne, jotka elävät sijoituksilla ja osingoilla. Ne jotka eivät tarvitse julkisia palveluja, eivät pyri samaa kuin ne, jotka ovat täysin riippuvaisia julkisesta sektorista. Niillä jotka hyötyvät sodasta on eri ajatukset kuin sodanvastustajilla. Eturistiriitoja siis on. Kuitenkin luokka-, varallisuus- ja vaikutusvaltaeroista ei sovi puhua, sillä kukapa haluaisi luokkavihaa lietsoa. Parempi siis siksi ajaa vain omaa etuaan, meille vakuutetaan. Ja totta on, että monet hyötyvät tästä, kuten mittaukset osoittavat.

Mutta miten on niiden asioiden laita, joita ei voi kunnolla mitata. Mitä jos ”arvioihimme tuottavuudesta, tehokkuudesta tai hyvinvoinnista laskettaisiin mukaan nöyryyttävän almun ja lainmukaisen etuuden välinen ero, kysyy Tony Judt. Eivätkö sosiaalipalvelut, sairasvakuutus ja tuettu julkinen liikenne ole kustannustehokkaita tapoja saavuttaa yhteiset tavoitteet. Eikö myös varallisuuden uusjako voisi ajan mittaan parantaa maan terveyttä? Juuri tämänkaltaiset laajennukset ovat keinoja uudistaa julkista keskustelua, Judt muistuttaa. Tarvitaan myös aitoa väittelyä, ei populistista höpinää tai demagogista näennäisväittelyä kansallisista identiteeteistä tai kansalaisuuskriteereistä, jotka vain pyrkivät estämään eriäviä mielipiteitä eivätkä kannusta niihin. Suomessakin on syytä muistaa Judtin viisaus: ”Modernissa demokratiassa on mahdollista huijata suurinta osaa ihmisistä suurimman osan ajasta, mutta sillä on hintansa.”