Tulevaisuus on naisohjaajilla

Talvisota, Pahat pojat, Matti ja Rukajärven tie. Sotilaita ja poikia. Ne ovat viimeisen neljännesvuosisadan ainoat kotimaiset elokuvat, jotka ovat saaneet yli 400 000 katsojaa elokuvateattereissa. Nyt sitten kotimaisittain huiman rajapyykin saavutti ensimmäistä kertaa naisohjaaja. Johanna Vuoksenmaan mainion ja hauskan elokuvan 21 tapaa pilata avioliitto virallinen katsojaluku on tällä hetkellä 400 164.

Nuoret naisohjaajat ovat nousussa. Indiewire-lehti julkaisi äskettäin oman listansa kymmenestä "sankarittaresta", kuten he halusivat sen nimetä. Miksiköhän? Kun Hollywoodin ohjaajatilastot ovat mitä ovat, on kai tunnustettava, että sankariteko se on naiselle päästä siellä ohjaamaan. Tosin nuo listan kiinnostavat nimet tekevät elokuvansa ihan muualla.

Suomessa naisohjaajat ovat olleet pinnalla erityisesti dokumenttien ohjaajina, mutta kyllä fiktiotakin on väännetty ihan menestyksellä. Keskitynkin tässä fiktioon, jonne naisohjaajat ovat tuoneet vastikään edesmenneen ystäväni Hannu Waaralan sanoin ”uudenlaista tunneviritystä, sensibiliteettiä ja atmosfääriä”. Tällöin on tehty usein moderneja perhetarinoita, joiden ”intuitiiviset ja aavistuksenomaiset sävyt” ovat luontevasti läsnä juuri nuorten naisohjaajien töissä.

Glory Leppäsen (1930-luku) ja Ansa Ikosen (1940-luku) sekä Ritva Arvelon (1960-luku) ajoista on siis tultu paljon eteenpäin. Eija-Elina Bergholm on tehnyt mittavaa jälkeä elokuvan ja elokuvatun teatterin parissa, vaikkei häneltä paljon muuta muisteta kuin esikoisohjaus Marja pien (1972). Pirjo Honkasalo oli ensimmäinen ohjaaja-Jussin saanut nainen - Tulipäätä ohjasi 1981 myös Pekka Lehto.

1980-luvulta lähtien alalla ohjaajana toiminut, lastenelokuvistaan tunnettu Päivi Hartzell (Lumikuningatar, yhdessä paljon lastenelokuvien kanssa tehneen Liisa Helmisen kanssa Kuningas, jolla ei ollut sydäntä) ja varsinkin 1990-luvulta mukana ollut Auli Mantila (Neitoperho, Pelon maantiede, Ystäväni Henry) ovat kunnostautuneet myös tuottajina, joissa naisten edustus on nykyään varsin suuri genrestä riippumatta.

Marja Pyykkö (Sisko tahtoisin jäädä) on tehnyt juuri markkinoille uuden elokuvan Kekkonen tulee, Minna Virtanen on Levottomat 3 -elokuvan jälkeen työskennellyt tv-sarjojen parissa kuten monet muutkin. Maria (myös nimellä Marja) Ruotsala on ohjannut televisiossa hienon Iloinen talo-sarjan. Saara Saarelalla on jo pitkä ura, viimeisin elokuvafiktio Väärät juuret (2009) ei ehkä saanut ansaitsemaansa huomiota. Tuore tohtorisnainen Saara Cantell on vakiinnuttanut asemansa pitkän fiktion tekijänä. Sen varmisti pienimuotoinen mutta taitavasti arkisten yksityiskohtien todistusvoimalla rakennettu Tähtitaivas talon yllä vuodelta 2012.

Lenka Hellstedt palasi elokuvafiktion pariin viime vuosituhannen lopun nuorisoelokuvalla Minä ja Morrison -leffan jälkeen vähälle huomiolle jääneellä kasvuelokuvalla Maata meren alla (2009). Lehdistön suurin lupaus on epäilemättä ollut Zaida Bergroth, jonka lapsi- ja nuorisokuvaukset elokuvissa Skavabölen pojat ja Hyvä poika kohahduttivat. Kaisa Rastimo teki elokuvia harvakseltaan vuoden 1995 esikoisensa Suolaista ja makeaa jälkeen: neljäs pitkä, nuorisoa tavoitellut Myrsky ilmestyi 2008. Rastimo ohjasi supersuositun Heinähatun ja Vilttitossun. Vastaavasta suosiosta on saanut nauttia myös Mari Rantasila Risto-Räppääjä -elokuvilla

Instituutiot tuntevat nykyajan velvoitteensa. Maarit Lalli sai ehkä hieman yllättäen ohjaaja-Jussin tänä vuonna raikkaalla nuorisokuvauksellaan Kohta 18. Suomen elokuva-ala seilasi tässä tukevasti Amerikan perässä, sillä ensimmäisen ohjaaja-Oscarin voittanut nainen Kathryn Bigelow ehti saavuttaa tunnustuksen jo 2010. Jussi oli epäilemättä tunnustus yleisemminkin siitä, että juuri naiset ovat lasten ja nuorten kuvaajina mieskollegoitaan tarkempia ja ehjempiä, vailla raivoisaa aggressiivisuutta ja käsittämättömän suuren roolin saanutta tuhovimmaa.

Alalle tulee aika ajoin uutta transnationaalia voimaa. Yhdysvalloissa kouluttautuneesta Vivi Friedmanista (The Family Tree) kohuttiin esikoiselokuvan yhteydessä. Hän kuitenkin menehtyi vakavaan sairauteen vain 44-vuotiaana tammikuussa 2012. Italialais-suomalainen Anne Riitta Ciccone ohjasi kiinnostavan elokuvan Marjan rakkaus jo muutama vuosi sitten. (Hänen myöhempää leffaansa nimeltään Il prossimo tuo en ole onnistunut näkemään.)

Viime vuosina nuoret naiset ovat kahmineet palkintoja sekä dokumentin että lyhytfiktion alueella varsin usein. Elokuvakouluissa kasvaa aidosti kansainvälinen sukupolvi, jossa naiseudesta ei ole ainakaan haittaa.

Vuoksenmaan ja Lallin esimerkit eivät ole poikkeuksia. Tulevaisuus on epäilemättä naisten.