Keväällä Dokumentin ytimessä -sarjassa näytimme Taru Mäkelän elokuvan Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä. Tässä siellä pitämäni esittelypuhe:
Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!
Dokumenttielokuvan
ja historian yhteys on itsestään selvää, mutta sen määritteleminen on
vähintäänkin vaikeaa. Esitänkin tässä määrittelyn sijaan vain muutama
huomion.
Dokumenttielokuva
on yli satavuotisen olemassaolonsa alusta lähtien tallentanut
historiaa. Luontevia esimerkkejä ovat kuvaushetkellä eläneiden ihmisten
portretit keisareista satunnaisiin ohikulkijoihin, alati muuttuvat
kaupunki- ja luontonäkymät tai vaikka erilaiset tapahtumat ja uutis- ja
ajankohtaisaiheet, joita usein on nimitetty päivän tapahtumiksi.
Vaikka
esimerkiksi uutisfilmit ja teollisuuselokuvat tai kansatieteellinen
elokuva oli olemassa jo varhain esimerkiksi sensuurin luonnehdinnoissa,
genreajattelu on myöhempää perua. Genrenimitykset vakiintuvat vähitellen
käytännössä, markkinoilla kuten on tapana sanoa.
On
selvää, että monet varhaisen dokumentin kuvista ovat historiallisessa
mielessä ainutkertaisia, eikä niiden arvoa voi mitata rahassa.
Tekijänoikeuksien rauettua ne ovat todella sekä kansakuntien että koko
maailman yhteistä omaisuutta. Samalla ne ovat jäänteitä menneisyydestä
ja sellaisena myös historiantutkimuksen lähteitä.
Dokumenttielokuvan
ja niitä tekevien tavoitteisiin on alun alkaen kuulunut se, että
kamerat viedään paikkoihin, joissa niiden kanssa ei ollut koskaan käyty.
Dokumenttikameran voi siis sanoa vallanneen näkemisen alaa. Globaalisti
tallentaneet kamerat ovat lisänneet katsojien informaatiota asioista,
joista emme aiemmin tiedä välttämättä mitään – mukaan lukien siis toiset
katsojat. Tiedämme, että joskus pyrkimyksenä on jokin muu kuin oikeana
pidettävän informaation tarjoaminen: dokumenttielokuva on joskus
propagandan ase ja se voi kantaa mukanaan vähintäänkin hämäriä
ideologisia ja poliittisia päämääriä. Dokumenttikamerat ja niiden
tekijät ovat pitkään olleet keskiluokkaisia ja mitä suurimmassa määrin
läntisiä: sanonta ”West and the rest” on tuttu näissäkin yhteyksissä.
Köyhiä on aina kuvattu paljon, useinkin tasa-arvoisesta ja
kunnioittavasti otteesta piittaamatta, ja rikkaat analyyttisesti tutkiva
kamera on ottanut kohteekseen vain harvoin.
Dokumentin
informaatioarvo ja dokumentaristin realisoima todellisuussuhde eivät
ole tietenkään ainoita dokumenttia määritteleviä ulottuvuuksia.
Dokumenttielokuva on nimittäin myös tekijänsä luovuuden tulos: termi
luova dokumentti viittaa juuri tähän dokumenttielokuvan dna-tyyppiseen
kaksoiskierteeseen. Toisin sanoen dokumenttielokuva on elokuvaa,
taiteellinen, luovasti luotu luomus.
Sellaisena
kuin me sen erityisesti television ohjelmistosta tunnemme,
historiallinen dokumentti on ollut olemassa 1960-luvulta lähtien.
Mielipiteet, agendat ja ehkä joskus politiikkakin ovat toki olleet
mukana aiheiden valinnassa ja elokuvien toteutuksesta, mutta
suoranaisesta propagandasta kyse on ollut varsin harvoin.
Painopistemuutoksia on toki tapahtunut.
Tekijöiden
luovuus on näkynyt paitsi teosten taiteellisessa toteutuksessa, jonka
jätän tässä syrjään, myös aiheiden käsittelyssä. Monet
dokumenttielokuvat ovat tarttuneet sellaisiin historiallisiin aiheisiin,
jotka ovat jääneet varsinaisessa historiantutkimuksessa lapsipuolen
asemaan.
Jos
elokuva esittää vakavia kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia,
historiallinen dokumenttielokuva voi hyvinkin vertautua
historiantutkimukseen. Tietysti akateemisella tutkimuksella ja
dokumenttielokuvalla on käytössään varsin erilainen arsenaali: mainittu
luovuustekijä tarjoaa elokuvantekijöille hieman väljemmät rajat kuin
tiukasti vertaisarvioitu akateeminen historiantutkimus.
Suomen
käymät sodat ovat tarjonneet hyviä ja suosittuja aiheita.
Dokumenttielokuva on etsinyt uusia näkökulmia erityisesti vuoden 1918
sisällissotaan ja vuosina 1941–1944 käytyyn jatkosotaan. Sisällissodan
teloitukset, terrori, naiset ja lapset sekä orvot ovat saaneet omia
käsittelyitään 1980-luvulta lähtien.
Jatkosodan vaietut puolet
keskitysleireineen, sotavankeineen ja Suur-Suomi -ajatuksineen
kiinnostivat historiadokumenttien tekijöitä jo samalla 1980-luvulla,
jolloin suomalaiskamerat löysivät tiensä myös itärajan tuolle puolen:
Karjala avautui monella tapaa juuri dokumenttikameran kautta
suomalaiselle yleisölle 1980-luvulta lähtien. Kuten tiedämme, tämä
kiinnostus lähialueille ja myös sodan aikaan jatkuu yhä nykypäivänä.
Juutalaisilla
ja juutalaiskohtaloilla on ollut suomalaisessa keskustelussa oma
sijansa. Elina Sanan, populaarihistorioitsijan, vuonna 1979 julkaistu
kirja sodan aikaisten juutalaispakolaisten karkottamisesta Suomesta
avasi laajan väittelyn ja johti nopeasti Hannu Rautkallion akateemiseen
puolustuspuheeseen – Rautkallion taustavoimana on yleensä mainittu
vaikutusvaltainen historianprofessori Yrjö Blomstedt.
Kun Sana avasi
arkkunsa uudemman kerran 2003 laajemmalla näkemyksellä Suomen
ihmisluovutuksista sodan aikana, lukumäärät osoittautuivat paljon
aiempaa suuremmiksi. Uusin tutkimus suomalaisten ja saksalaisten
yhteistyöstä erityisesti Pohjois-Suomessa on tarkentanut tätä
väkivaltaista yleiskuvaa yksityiskohdissaan.
On selvää, että sotavankeja
ja luovutuksia sekä keskitysleirejä koskevia asioita on peitelty, eikä
edes tosiasioita oteta helposti vastaan silloin, kun pidetään
jääräpäisesti kiinni presidentillisistä, Martti Ahtisaaren aikoinaan
julkaisemasta arviosta, että Suomi soti sotansa ”puhtain kilvin”. Uuden
ajan merkkinä akateemiset piirit ovat reivanneet linjaansa
tuntemattomille alueille: ruma sota, kuten uusi tutkimus on sitä
kutsunut, saa yhä uusia sivuja sekä akateemisessa että populaarissa
historiankirjoituksessa ja myös elokuvassa.
Taru Mäkelän Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä osuu kahden edellä kuvatun keskustelun saumakohtaan. Ajat olivat
elokuvan ilmestyessä muuttuneet niin, että vaikenemisen sijaan oli
aiempaa enemmän alettu arvostaa puhumista. Erityisen arvokkaaksi
katsottiin kokemusten ja muistin rekisteröinti: elokuvan näkökulmasta
tämä tarjoaa katsojalle elämyksellisyyttä ja tien tunteisiin. Siirtymä
1960- ja 1970-lukujen informaatiota korostavasta selostuspainotteisesta
näkemyksestä todella elettyihin kokemuksiin, muistiin ja tunteisiin on
kokonaisuutta tarkastelevalle päivänselvää: tästä on nähty monia
elämyksiä herättäviä esimerkkejä myös täällä Orionin valkokankaalla.
Taru
Mäkelän elokuvassa puhuvat Suomen juutalaiset itse. Suomen juutalaisten
sotaan liittyvät identiteetin rakennuspalikat eivät määrittyneet
holokaustin kautta, kuten niin monessa muussa sotivassa maassa sodan
jälkeen. Ongelma oli pienempi, mutta ei silti helppo. Kuinka on
esimerkiksi mahdollista, että Suomen juutalaiset taistelivat
antisemitistisen Saksan kanssa de facto -liitossa olleen Suomen armeijan
riveissä, usein kielitaitoisina vielä niin läheisessä yhteistyössä,
että heille olisi haluttu antaa saksalaisia kunniamerkkejä kuten
rautaristejä.
Eikä tämä jäänyt vain sodan aikaiseksi ongelmaksi, vaan
koski Suomen juutalaisia aina, kun he olivat yhteydessä maan rajojen
ulkopuolella toisin itsensä määritelleiden juutalaisten kautta. Oman
identiteetin ja isänmaallisuuden – patriotismin ja jopa nationalismin –
välinen tarkkailu ja tietysti myös tilanteessa tehdyt loogiset päätelmät
muodostavat Suomen juutalaisten omassa historiallisessa
itsemäärittelyssä keskeisen osan.
Taru
Mäkelän dokumenttielokuva tarjosi hyvän historiantutkimuksen lailla jo
1990-luvulla uusia, vain vähän tunnettuja näkökulmia Suomen käymiin
sotaan. Uskallan väittää, että sen informaatioarvo on suuri vielä
nykyisinkin. On varmaa, että suomalaisessa yhteiskunnassa Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä
tarjoaa poikkeuksellisen hyvän lähestymispinnan katsojan aidolle
eläytymiselle silloinkin, kun juutalaisuus Suomessa ja muualla ei ole
hänelle muuten tuttua. Se on myös osoitus historiadokumentin voimasta
kaikkina aikoina: hatarat mielipiteet, sensaatioiden ja elämyshakuisten
ylitsepursuavien tunteiden vuodattaminen valkokankaalla eivät voi olla
hyvän dokumenttikulttuurin perusta jatkossakaan.
