Myyttinen suomalainen humala kotien kuvaputkilla

RTVA esittää tänään 28.11. Orionissa klo 17.00:

Pieni etyylialkoholisarja, eli myyttinen suomalainen humala kotien kuvaputkilla

Koosteohjelman suunnittelu ja toteutus: Sami Hantula, Ilkka Kippola ja Timo Kinnunen / KAVI 2015. Koosteessa käytetty aineisto: Kun isällä oli hammassärky (Suomi-Filmi, 1922), Nummisuutarit (Suomi-Filmi, 1923), Suomen viinapulma gallup-tutkimuksen valossa (Suomen Filmiteollisuus SF Oy, 1948), Olutta (Felix-Filmi Oy, 1949), Pekka Puupää kesälaitumilla (Suomen Filmiteollisuus SF Oy, 1953), Maistuu – Jano haihtuu (Suomi-Filmi Oy, 1954), Aura Baari (Suomi-Filmi Oy, 1960), Alkoholi ihmisruumiissa (Fennada-Filmi Junior, 1961), Olutpakkauksen historiaa (Fennada-Filmi Oy, 1971), Rantojen miehet (Erkki ja Hannu Peltomaa, 1971), Spede Show (MTV, 1970–1985), Velipuolikuu (Yle TV1, 1983), Veikko Huovisen lyhyet erikoiset (MTV, 1986), Hymyhuulet (Yle TV1, 1987-1988), Lapinlahden Linnut: Seitsemän kuolemansyntiä (Yle TV1, 1988), Lapinlahden Linnut: Maailman kahdeksan ihmettä (Yle TV1, 1990), Kunnon Unto (Martti Utriainen, 1992), Alivaltiosihteeri muistelee (Yle TV1, 1993). 85 min. DCP. Ikäraja 7 v.

Osta liput

Kippis ja kulaus!

Näinä päivinä, jolloin uutiset kertovat yli 100 000 suomalaisen kantavan rähinähumalageeniä, kysymys on yhä edelleen ajankohtainen: miksi Jeppe juo? Tähän pyrkii omalta osaltaan vastaamaan KAVI:n pirskahtelevan poreileva alkoholikooste, jonka bukee on pölyisen magneettisasetaattinen. Elokuva- sekä radio- ja tv-osastojen kokoelmista uutetussa etyylialkoholipotpurissa vedetään huppu himmeäksi, pelti kiinni, naula päähän ja nakit silmille - Pohjanmaan kautta. Kooste sisältää viinanhuuruisia asiaohjelmia, lyhytelokuvia, mainoksia, tietoiskuja sekä valikoitua viihteellistä lutraamista television sketsiohjelmista halki vuosikymmenten. Hakkaavan janon kourissa kärvistelevät mm. Spede, Pirkka-Pekka, Lapinlahden Linnut sekä monet muut tutut ja tuntemattomat.

                                                

Neil Hardwick on muistellut ihmetelleensä Suomeen muutettuaan pohjoisen havumetsävyöhykkeen viihdeohjelmia, joissa hauskuuden ylintä astetta edusti tilanne, jossa Leo Lastumäki ryyppää kirkasta suoraan pullon suusta. Alkoholinkäytön moninaiset ongelmat ovatkin imponoineet vuosien saatossa niin viihde- kuin asiaohjelmien tekijöitä sekä erinäisiä dokumentaristeja. Pämppääminen jälkiseuraamuksineen on innoittanut kerta toisensa jälkeen sukupolvensa lahjakkaimmat näyttelijät merkittäviin roolisuorituksiin, joista on aistittavissa hetkittäin myös omakohtainen kokemus aihepiiristä.

Myös animaation tekijät ovat vuosikymmenten kilinässä iskeneet useasti taidokkaat näppinsä spiritukseen. Animaatiota on valjastettu vuosikymmenten varrella niin panimoteollisuuden markkinointiviestintään, tieteellisen dokumentin kansantajuistamiseen kuin myös ylettömän dokaamisen vaaroista muistutteluun.

Huomautettakoon, että käsillä oleva kooste edustaa aihealuetta käsittelevistä loputtomista aineistoista vain ja ainoastaan jäävuoren huippua. Televisio- ja elokuvakameroiden taltioimaa sihinää, kilinää sekä yleistä ördäystä löytyy arkistojen holveista sellaiset määrät, että kohtuukatselijaa uhkaa paitsi haimatulehdus, myös maksakirroosi. Koosteeseen tehdyt valinnat ovat ehdottoman subjektiivisia, eikä niistä voi valittaa. Tai voi, mutta mitäpä se hyövää? Lupaamme olla kuuntelematta.

Jälkiruokaryyppynä kurkusta kumotaan alas Veikko Huovisen kertomuksiin pohjautuvan Mainostelevision Lyhyet erikoiset -sarjan jakso Viinankätkijä (1986), jossa nimihenkilön omalaatuinen filosofia aiheuttaa ratkaisevan murroksen miestä väkevämpiin mieltyneen veljenpojan elämässä. Kuplivan helmeilevän pienoisdraaman on ohjannut Pauli Virtanen ja sen pääosissa nähdään Vesa-Matti Loiri ja Martti Kainulainen. Ohjelmasta nähdään KAVI:n valmistama uusi digiesityskopio.

Koosteen toteuttajat kiittävät lämpimästi aineistoyhteistyöstä MTV:n arkiston Merja Lampoa ja YLE:n arkiston Eva Lintusta. Kooste sisältää juopumustiloja, alkoholin mainontaa sekä juomiselle irvailua, ja se aiheuttaa myös ahdistusta.

Helsinki 27.11.2015

Sami ”Huikka”Hantula, Ilkka ”Kippis” Kippola & Timo ”Pikakilju” Kinnunen

Bond on katsotuin tänä vuonna

NOUSI VUODEN KATSOTUIMMAKSI ELOKUVAKSI ENNÄTYSAJASSA, revittelee maahantuoja tuoreessa tiedotteessaan.

Uuden Bond-elokuvan 007 SPECTRE on nähnyt Suomessa jo 521 442 katsojaa.

 

Eikä se yhtään huono ollutkaan.

DocFilm Helsinki - Matka kaupungin muistiin logolla

Helsingin kaupungintalon Virka-galleriassa. Avajaispuhe: http://sedis.blogspot.fi/2015/11/docfilm-helsinki-matka-kaupungin.html

DocFilm Helsinki - Matka kaupungin muistiin

Pidin tiistaina 17.11. Helsingin kaupungintalolla sijaitsevassa Virka-galleriassa puheen DocFilm Helsinki - Matka kaupungin muistiin -näyttelyn avajaisissa. Laitan näytille. Käykää ihmeessä dokumenttielokuvan Helsinkiä kuvaavassa näyttelyssä, joka on avoinna tammikuun loppuun 2016.

Arvoisa kaupunginjohtaja, hyvät kutsuvieraat

Brittihistorioitsija Eric Hobsbawmin viisauksia on määritellä historiantutkijan tehtäväksi muistaa se, minkä muut unohtavat. Siten historioitsija kertoo maailman muuttumisesta ja siitä miten mennyt maailma on erilainen kuin tämä nykyinen. Tutkija ei keksi kertomustaan, vaan etsii, löytää ja valikoi lähteitä. Elokuva on yksi tällainen, ehkä liian vähän käytetty historian lähde.

Elokuvakamerat ovat tallentaneet kaupungin elämän piirteitä 1800-luvun lopusta lähtien. Kameraa ei veivattu vain kadunkulmassa, vaan se keksittiin ottaa mukaan esimerkiksi raitiovaunuihin, kuten Helsingissä. Kaupungin tila, muutos ja liike tallentuivat eläviin kuviin kaikkialla.

Kuten tuolla aulan elokuvateatterissa voimme nähdä, varhaiset elävän kuvan esimerkit ovat ainutkertaisia, korvaamattomia. Ja samalla ne ovat yleisiä. Tunnemme sanonnan ”kuva sanoo tuhat sanaa”, mutta jos kotiin päin vetäminen sallitaan, elokuva filmille tallentunut historiallisuus kertoo vielä vähän enemmän menneen maailman luonteesta.

Kierrellessänne näyttelyssä on helppo huomata, että kaupunkikuvien ytimessä on moderni eli uudenaikaistuminen. Moderniin liittyy moderniteetti eli se, miten sosiaaliset suhteet ja kanssakäyminen organisoituvat. Tätä sosiologisen katseen ytimessä olevaa modernisoitumista on helppo tarkkailla näyttelymme elokuvissa, valokuvissa ja kuvakaappauksissa.

Olemme kollegani Ilkka Kippolan kanssa tutkineet kahden paksun kirjan verran suomalaista dokumenttielokuvaa. Vasta ilmestyneen kirjamme otsikkoon asti nousi sana utopia. Syynä oli se, että havaitsimme dokumenttielokuvan kannattelevan utopioita laidasta laitaan. Parempaa, modernia elämää ja elinympäristöä tavoiteltiin monin eri tavoin, erilaisin ideologisin painotuksin, yhteiskunnan kaikilla sektoreilla. Elokuva välitti sanomaansa katsojalle uskottavalla tavalla.

Toki elokuvaa myös vastustettiin: se rikkoi pyhät arvot ja uhkasi traditionaalista järjestystä. Tällainen konservatiivinen trendi on usein liitetty anti-utopiaan ja nostalgiaan.

Terminä nostalgia ei ole uusi. Ensimmäisenä sitä käytti vuonna 1688 Johannes Hofer, lääketieteen opiskelija Baselin yliopistossa Sveitsissä. Kotiinpaluuta merkitsevä nostos ja kaipausta merkitsevä algia yhdistyvät nostalgiaksi. Se on ”surullinen tunnetila, joka pohjautuu ihmisen haluun palata omaan syntymämaahansa”. Ja mitä siitä seurasi? Jatkuvaa surullisuutta ja mietiskelyä isänmaasta, huonot yöunet, nälkää, janoa, aistien heikentymistä ja jopa rytmihäiriöitä, jatkuvaa huokailua ja, kuten Hofer muistuttaa, suoranaista mielen typeryyttä.

Viime vuosituhannen lopun postmodernissa keskustelussa nostalgia määrittyi useimmiten negatiivisesti. Vasemmiston mielestä nostalgia kuului poliittisen konservatismin repertuaariin, koska se oli potentiaalisesti taantumuksellista ja sen näkemykset olivat vailla kriittistä kulmaa. Paitsi peitti synkän poliittisen nykytilan, nostalgiakulttuurilla tehtiin rahaa. Se oli selvästi oikeistoliberaalinen ilmiö. Ideanakin nostalgia manifestoi vain kulttuurisen muistin kriisiä.

Oikeiston näkökulmasta nostalgia oli vääränlaista tradition tukemista, reaktio kaaokseen, joka juontuu yhteiskunnallisesta pirstoutumisesta ja anomiasta, siis pätevien sääntöjen puutteesta. Nostalgia ei ollut edes aitoa tunnetta, jota oli voitu tuntea joskus ennen, menneessä maailmassa. Aitoutta etsiessä muistamisen kulttuuri, muistomerkit ja historian esillepano vain pahensi asiaa.

Katsottiinpa asiaa oikealta tai vasemmalta, nostalgian seurauksena oli usein amnesia, muistinmenetys. Kritiikissä amnesiasta tuli postmodernin seuralainen.

Historia ei enää kiinnostanut, ja kun sitä käytettiin, sitä käytettiin väärin. Alettiin puhua utopioiden lopusta. Visiot ja toiveet paremmasta ajasta olivat ohi ja lopussa oli myös luottamus. Edessä häämötti jatkuva muutos. Nykyperspektiivistä näyttää siltä, että taiteen historioitsijat olivat kriisitietoisia ennen muita.

Onko meillä mahdollisuutta optimismiin, joka sisällyttäisi mukaansa nostalgian? Ehkä tällaista utopianismia, visiota paremmasta huomisesta vielä tarvitaan. Onhan nostalgia sentään produktiivinen muistin muoto. Sen me näyttelyissä, museoissa ja Internetissä historia-ilmiöiden parissa liikkuvat hyvin tiedämme. Kriittisyyttäkään ei tarvitse unohtaa, koska nostalgia on toivetta päästä jonnekin toisaalle. Näin siihen on rakennettu sisään myös kriittinen elementti.

***

On aika vetää asioita yhteen. Tämä näyttely, yhdistelmä elokuvaa, valokuvaa ja elokuvan kuvakaappauksia, on matka kaupungin muistiin. Tekijöinä toivomme, että se nostaa esille asioita, jotka ovat unohtuneet. Haluamme olla historioitsijoita siinä, että näyttely näyttää konkreettisesti erilaisen Helsingin, jopa niitä asioita, joita emme tunnista nykypäivän nopeutuvassa ja lyhenevässä muistissa omiksemme.

Tämä ei estä meitä olemasta samalla peittelemättömästi nostalgisia. Kun Paavo Nurmi juoksee Olympiastadionille tai Armi Kuusela poseeraa Miss Universumina, olemme historian ikonisten ja nostalgisten kuvien äärellä. Tämän näyttelyn elokuvien nostalgia kohdistuu kotiin, kultaisena muistettuun menneeseen ja utooppisiin unelmiin, mutta tarjolla on myös se todellisuus, jossa ovat urbaani kaupunki, nykyaika ja muutoksen myötä tulevaisuus sekä arkipäivä.

Mutta olemme ottaneet mukaan kuvia ja filmejä asioista, joista ei koskaan tullut nostalgisia tai edes kunnolla tunnistettavaa historiaa: unohtuneita ja lähes unohtuneita hetkiä; utopioita, joista ei tullut totta, ja niitä juonteita, jotka päättyvät ja katosivat historian hämäriin tai peräti roskatynnyreihin. Ne ovat myös historiaa.

Näyttelystämme ei ole vaikeaa löytää jo kadonnutta maailmaa. Se tarjoaa jatkuvasti pulmallisia ja jopa rosoisia näkymiä sen muutoksen luonteesta, mihin mikä tahansa modernisaatio väistämättä johtaa. Silti emme julista kriittisyyttä – tässä mielessä näkymää voi laajentaa ensi tammikuun lopun DocPoint-festivaaleilla, jonne olemme rakentaneet Helsinkiä ja politiikkaa -näytöksiä nimenomaan kriittisen poliittisen elokuvan, n.s. vastaelokuvan ympärille 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa.

***

Digitalisointi ja avoimet aineistot ovat päivän iskulauseita. Tarjolle tulee epäilemättä kulttuurihistoriallista aineistoa yhä enemmän. Monilla on mahdollisuus rikastuttaa elämäänsä näin saataville tulevalla aineistolla.

Olemme kiitollisena hyödyntäneet teknisiä uudistuksia, digitalisaatiota, joka tekee mahdollisiksi ennen näkemättömän informaatiovirran.  

Digitalisoituvassa maailmassa on tärkeitä, osaamista vaativia tehtäviä. Tarvitsemme oppaita, jotka vievät ihmiset kekseliäästi digitaalisten aineistojen pariin. Tarvitsemme aineistomassoja tutkivia, järjestäviä ja esimerkiksi journalismin keinoin kriittisesti esitteleviä toimijoita. Tulevaisuudessa heitä tarvitaan vielä enemmän kuin nyt.

Juuri tällaisia ihmisiä on ollut rakentamassa tätä näyttelyä.

Haluan sydämeni pohjasta kiittää omasta ja äänensä flunssassa menettäneen Ilkka Kippolan puolesta dokumentaarisen elokuvan tekijöitä ennen ja nyt. Samalla kiitämme kaikkia näyttelyn rakentamiseen osallistuneita. He ovat nykypäivän osaavia tekijöitä.

Ja kohottakaamme malja Peter von Baghia mukaillen: antoisaa elokuvanäyttelyiltaa!

Katsojaennätyksiä pukkaa

Maanantaina televisiossa uutisoitiin tilastoja maksullisista kulttuuripalveluista. Hienoja lukuja monilla kulttuurialoilla, mutta elokuvissa käyminen on yhä selvä ykkönen.

Lippuja on elokuvanäytöksiin myyty tänä vuonna jo 7,2 miljoonaa. Vuositasolla tuo miljoonaraja ylitettiin  kuudetta kertaa peräkkäin.

Yli puoli miljoonaa saaneen Taneli Mustosen Luokkakokouksen siivittämänä kotimaiset elokuvat täräyttivät mittariin myös uuden ennätyslukeman, 2 385 000, jo kesken vuotta. Kuuden viime vuoden aikana kaksi miljoonaa on ylitetty nyt neljästi.

Kotimaisia elokuvia on ilmestynyt tänä vuonna 28. Kahdeksan niistä on saanut yli 100 000 katsojaa. Lastenelokuvat Risto Räppääjä (yli 300 000) ja Onnelin ja Annelin talvi (kohta 200 000) olivat ennustettavissa menestyksiksi etukäteen.

Napapiirin sankarit 2 on toinen yli 300 000 katsojan rajan mennyt komedia. Kolmaskin komedia, Viikossa aikuiseksi, ylitti rajan yhtä niukasti trilleri (vai sittenkin komediatrilleri?) Vares - Sheriffi. Vares-sarjan katsojalukujen kaari on ollut jo pitkään aleneva.

En tiedä, ovatko tuon rajan ylittäneet Big Game ja Kätilö sittenkään saavuttaneet odotettua kaupallista suosiota, vaikka jälkimmäinen on toki mennyt jo 200 000:n katsojan paremmalle puolelle ja vielä petrannee lukuaan jonkin verran.

Filmilaskuri

Kaavat: pituuden muuttaminen ajaksi

35 mm kopio: pituus (m) / 27,3588 (m/min) = kesto (min)
35 mm negatiivi: pituus (m) / 27,30 (m/min)= kesto (min)
16 mm kopio: pituus (m) / 10,973 (m/min) = kesto (min)
16 mm negatiivi: pituus (m) / 10,951 (m/min) = kesto (min)

Kaavat: ajan muuttaminen pituudeksi

35 mm kopio: kesto (min) * 27,3588 (m/min) = pituus (m)
35 mm negatiivi: kesto (min) * 27,30 (m/min) = pituus (m)
16 mm kopio: kesto (min) * 10,973 (m/min) = pituus (m)
16 mm negatiivi: kesto (min) * 10,951 (m/min) = pituus (m)

Samuraielokuvia tyrkyllä

Tänään ilmestyy kuuden Kurosawan samuraielokuvan paketti. Laatutavaraa, vaikka en niitä kaikkia ole ehtinyt läpi käydä.

Mutta esimerkiksi Rashomonin Yhdysvalloissa 2008 restauroitu kopio on vakaa alun pienistä kutistumisvärinöistä huolimatta, ja myös harkiten kontrastoitu - usein näkee liioittelua tässä. Harmaan sävyt ovat hienoja, mikä on hyvän laadun tae.

Akira Kurosawa – Samurai Masterpiece Collection sisältämät elokuvat ovat Rashomon – paholaisen temppeli (1950), Seitsemän samuraita (1954), Seittien linna (1957), Kätketty linnake (1958), Yojimbo – Onnensoturi (1961) ja Sanjuro – Samuraimiekka (1962).

Kirjoita postikorttiin Dokumentin utopiat

Minä ja Ilkka Kippola saimme tänään postikortin. Siinä kiiteltiin teoksemme tekemiseen osallistuneita ja sanottiin, että "kirja on todella monipuolinen, laajastikattava ja laadukas".

Ja sitten siinä oli "P.S. Myös kansikuva ilahdutti."

Ystävällisten loppukaneettien jälkeen oli allekirjoitus "Harry Lewing, 92 v". Eli juurikin se mies joka kuvaa tulipaloa kirjamme kannessa. Maanantai pelastettu.