Tätä ei Suomen kansa kestä
Suomalaisessa elokuvassa on ainakin yksi auteur, omaperäinen ohjaaja. Aki
Kaurismäki on luonut tyylin, joka on tunnistettavissa muutamassa hetkessä.
Vaikka elokuva on ryhmätyötä, ohjaajan osuus tyylin luomisessa on kiistaton.
Aki Kaurismäen uusin Toivon
tuolla puolen on menestynyt maailmalla hyvin. Muutamassa kuukaudessa se on
myyty yli 80 maahan ja sen myötä katsojat lasketaan miljoonissa. Vaan ei
Suomessa. Vaikka flopista ei voi puhua, elokuvan katsojaluvut ovat
ällistyttävän matalat, muutamassa kymmenessä tuhannessa. Missä vika? Meissä vai
elokuvassa?
Elokuvan kertomuksessa laiva tuo maahan ”jäniksen”,
hiilenmustan miehen. Suihkussa vaalentunut mies päättää hakea turvapaikkaa,
koska hän on sodassa menettänyt kaiken. Kohta hänen asuinpaikkansa on monien
kohtalotovereiden tavoin vastaanottokeskus. Mies ikävöi siskoaan, josta hän
joutui eroon pakomatkalla halki Euroopan. Erinäisten tyypillisten
hallinnollisten kuvioiden jälkeen mies karkaa vastaanottokeskuksesta. Kadulta
hänet poimii roskalaatikon vierestä töihin suomalainen mies, entinen kiertelevä
paitakauppias, joka on toteuttanut unelmansa ja ostanut ravintolan vanhoine
työntekijöineen.
Menestyäkseen nykymaailmassa ravintolan pitää olla ketterä
muuttumaan ja sen eteen kaikki ovat valmiita tekemään töitä, henkensä pitimeksi
myös laiton pakolainen, joka saa apua myös perheen yhdistämiseen.
Kaikki tämä kerrotaan kiirehtimättä Kaurismäki-tyylillä,
varsin lakonisesti ja näennäisen eleettömästi. Tarina onnistuu silti
kaappaamaan sisäänsä tunteiden kirjon, ja oikeastaan tyylittely johtaa siihen,
että katsojan on keskityttävä enemmän elokuvan henkilöiden ja omiin
tunteisiinsa kuin valkokankaalta näkyviin hahmoihin. Siis päinvastoin kuin supersuosituissa
räkänauruisissa Luokkakokous-elokuvissa.
Maailmalla Kaurismäen tyylittely ymmärretään. Hänen
elokuviensa Suomi on sadun kaltainen äärimmilleen viedyssä vaitonaisuudessaan,
mutta samalla myös viattoman yksinkertaisuuden tyyssija. Henkilöt eivät
tavoittele muuta kuin vaatimatonta toimeentuloa ja onnellisuutta. Ihan sitä
samaa kuin aikoinaan Sir Charlie Chaplin elokuvissaan. Katsojalta se ei vaadi
enempää kuin eläytymistä ja vastaanottokykyä. Ja tietysti sitä, että jaksaa
ihan itse raahautua elokuvateatteriin.
Suomessa on aina pohdittu mitä muut meistä ajattelevat. Tämä
on jalostettu valtiolliseksi visio-toiminnaksi, jonka lähtökohdista ei puutu
sanoja brändi ja imago. Näissä ajatuksissa kulttuuri on lähes vain ja
ainoastaan vientituote, jonka tuotto lasketaan kilisevissä kolikoissa. Kummallisinta
on, että suomalaiset näyttävät rakentaneen itsestään juuri tällaisen
kiillotetun kuvan. Siihen ei erilaisuutta tai omaperäisyyttä lueta mukaan. Eikä
sallita. Pakolaiselokuvaa ei mennä katsomaan uhallakaan.
Ihan jännittää kuinka käy Dome Karukosken elokuvan Tom of Finland. Touko Laaksosen
taiteellista ja populaaria elämäntyötä on kunnioitettu postimerkillä ja
osuvasti myös lakanoilla, mutta silti elokuvan tekijöiden on pohdittava
nykypäivänä ja nyky-Suomessa, pystyykö suomalaisyleisö ottamaan vastaan erilaisuuden
historiat valkokankaalla liikkuvina kuvina.
Elokuvasensorinakin toiminut Arvo Salo kiteytti asenteen
hienosti ja perusteli erään kerran, kiellettyään kokonaan japanilaisen
eroottisen draaman Aistien valtakunta:
”Tätä ei Suomen kansa kestäisi.”
- Kolumni on julkaistu Demokraatissa 30.3.2017
