Ilmari Unhon ohjaama Kirkastettu sydän (1943) on korostetusti
sodan ajan elokuva. Se on omistettu "suomalaiselle äidille",
tarkemmin "kaikille niille urheille naisille joiden isät, pojat, veljet ja
puolisot taistelevat valoisampaa tulevaisuutta”. Elokuvan pohjana on Martta
Haatasen neljään painokseen yltänyt romaani Kirkastettu
sydän – romaani Suomen äideille. Päähenkilö on ainoa jatkosodassa kaatunut
kansanedustaja, Kivijärven kirkkoherra Wäinö Havas (kok).
Uskonnolla ja isänmaalla viritetty kertomus oli kuin luotu vakavaa
25-vuotisjuhlaelokuvaa etsivälle Suomi-Filmille. Vaikka
kansalliskirjallisuudesta ei ollutkaan kyse, oli tavoitteena selvästi ns.
prestiisielokuva. Kunniatehtävä lankesi yhtiön pääohjaaja Ilmari Unholle.
Mainonnan ytimessä oli psykologinen uskottavuus. Joel Rinne näytteli ”voimakkaasti
eläytyen pappia, joka kapteenina rintamalla suoritti sankaritekoja”. Emma
Väänänen oli roolissaan kymmenlapsisen perheen nuorena rouvana ”harvinaisen
herkkä ja lämminsykkeinen”. Silti Havaksen leski irtisanoutui elokuvasta. Toukokuussa
1944 hän piti sekä romaania että elokuvaa ”ikävinä tapauksina”, jotka
”taloudellisestikin palvelivat vain tekijöitään”.
Kinopalatsissa
Suomi-Filmin 25-vuotisjuhlassa käynyt Suomen Sosialidemokraatin Toini Aaltonen
raportoi seuraavana päivänä (Ssd 20.12.1943): "Järkyttävyydessään voimakas
aihe on innoittanut myös elokuvan tekijöitä kuvaamaan tätä tositapahtumaa
mahdollisimman suurella pieteetillä ja antaumuksella. Sankarina kaatunut
runoilijapappi, joka niin monen muun Suomen miehen tavoin jätti jälkeensä
lohduttomasti surevan lapsijoukon, on elokuvan varsinainen päähenkilö. Hänen
rinnallaan kohoaa kuitenkin naiselliseen voimaan ja suuruuteen hänen vaimonsa,
joka omalla hiljaisella tavallaan osoittaa urhoollisuutta kantamalla rohkeasti
lohduttoman surunsa ja vastuun suurilukuisesta perheestä. Elokuvan teho on
suorastaan järkyttävä, siksi läheinen on sen aihepiiri jokaiselle
suomalaiselle, sillä harvassapa lienee meillä ihmisiä, jotka eivät tavalla tai toisella
olisi saaneet kokea sodan katkeria menetyksiä."
Suomalaisen elokuvahistorian uskomattomimpia kohtauksia on
komppanianpäällikkö Havaksen ja sosialistisen proletaarirunoilijan kohtaaminen korsussa
rintamalla. Juoksuhaudoissa isänmaallisuuteen herännyt runoilija katuu
runojensa vasemmistolaisia linjauksia. Kriitikko Aaltonen ihmetteli paitsi korkeakirjallista
kielenkäyttöä myös sitä, että ”jykevätekoinen ja karheapiirteinen
runoilijatyyppi” vaikutti ”haetulta, sillä todellisuudessa n.s. proletaarirunoilijat
edustavat useimmiten sitä ihmistyyppiä, joka ruumiillisesti on heikkoa,
degeneroitunutta, mutta jolla henki on sitä voimakkaammin kehittynyt.” Hän sovitteli sanomaansa huomauttamalla, että
poikkeuksia toki on, ja Kirkastetun
sydämen työläisrunoilija ”on humoristinen poikkeus.”
Nykykatsoja näkee helposti sodan ideologian läpi. Työläisrunoilija
katuu valtion vastaisuuttaan, pyytää sotakokemuksistaan viisastuneena anteeksi
ja lupaa jatkossa pyrkiä isänmaallisesti sopusointuun yhteiskunnan kanssa. Tätä
hänelle ei kuitenkaan sallita. Kohtauksen lopussa tulee tieto entisen
proletaarin kaatumisesta. Konsensus ei riitä. Vain kuolema hyvittää pahat teot.
