Suomella menee huonosti: itsehedelmöintiblogit jyllää. Eikä siinä kaikki. Vankkoja työväen presidenttiehdokkaita. Tarjolla on vain Surkeita Bloginnimiä. Ei huvita yhtään.
Täytyy varmaankin ottaa taksi.
Karistan tämän maan tomut jaloistani.
keskiviikkona, marraskuuta 02, 2005
Suomalaiset maailmalla I ja II.
Tänään Orionissa, Eerikinkatu 15, Helsinki, alkaen klo 16.30
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 25: SUOMALAISET MAAILMALLA I (I dokumentärens kärna 25: Finnar ute i världen I),
Paavo Salo: Rooma - seitsemän kukkulan kaupunki (1940) 8', Veikko Itkonen: Tämän päivän Eurooppaa I-II (1948), Aimo Jäderholm: Aurinkolaiva (1954) 11', Veikko Laihanen: Tut egyptiläinen (1961) 14', Jäderholm: Ei minulta mitään puutu (1954) 9', Laihanen: Kanariansaaret ja Marita (1960) 8', Unto Myyryläinen: Suomalaisin siivin Kaukoitään (1962) 21', Esko Aaltonen: Mallorca (1964) 12', Lauri Törhönen: Juhlat Mallorcalla 26' o S o yht 115 min
koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola ja Jari Sedergren
Puolustusvoimien turvaama kansakunta avasi ikkunansa eurooppalaisuuteen ja maailmalle 1920-luvun päättyessä. Suomalaiset kulttuurikosmopoliitit löysivät kodikseen Euroopan keskukset ja matkasivat ensimmäisinä kaukomaiden eksoottisiin kolkkiin. Myöhemmin heidän näkemäänsä välitti kaikkien nähtäväksi joukko suomalaisia matkailuelokuvaajia. Filmille taltioitua maailmaa, ennen sotia ja sotien jälkeen, näemme kahdessa näytöksessä.
Vuonna 1940 projisoitui valkokankaalle Viktor Räinän Rooman, seitsemän kukkulan kaupungin nähtävyyksiä, jossa Mussolinin mustapaitojen rivistöt marssivat pitkin Via Nazionalea. Sota alkoi ja päättyi. Liittoutuneiden pommitusten jäljet olivat yhä nähtävissä, kun Veikko Itkonen taltioi Matkalla Eurooppaan Hampurin raunioita ja kerjäläislapsia ohikiitävän junan ikkunasta vuonna 1948.
Kaukomaat avautuvat jälleen eurooppalaisille ja suomalainen Erkki V. Oksanen toteutti suuren unelmansa: Magalhaesin maailmanympäripurjehduksen etapit välittyivät hehkuvissa väreissä elokuvaan Yli merten ja mannerten (1952 – 1956).
Oli vuosi 1960 ja maailmansodan kärsimykset siirtymässä historian lehdille. Kiiltokuvan kaunis Marita Lindahl sai tilaisuutensa esiintyä mainosfilmin tähtenä nimikkoelokuvassa Kanarian Saaret ja Marita.
1980-luvun valmismatkoiksi paketoitunut massaturismi kohtasi elokuvakameran kriittisen silmäyksen Marja Pensalan dokumentissa Hukkareissu. Myöhemmin Lauri Törhösen Juhlat Mallorcalla (1998) oli harkittu ajastus ja päätelmä yliläikehtivän kulutusmatkailun vuosikymmeneltä.
Kotimaan matkailun huippu oli saavutettu poutapilven nosteessa vuonna 1938 lähes 94 000 turistin voimin. Sitten sota ruhjoi Suomi-neidon kasvot ja eliminoi matkailulta olennaisia houkutuksia. Menetykset korvasi sodanjälkeen rakennettu imago arkkitehtuurin ja designin mallimaasta, kunnes näköiskuva vieraantui rakennemuutosten kourimasta todellisuudesta.
Elokuva-arkiston liput eli kuinka voit saada halpaa hupia
Kantakortti
4 euroa · Voimassa 6 kuukautta ostopäivästä lukien.Myynti: Orion ja Tiketti. Oikeuttaa yhden pääsylipun lunastamiseen kaikkiin näytöksiin ja on esitettävä elokuvateatterin ovella. Alle 15-vuotiaat eivät tarvitse kantakorttia. Elokuva-arkisto ei vastaa kadonneista kantakorteista
Pääsyliput
3,5 euroa / näytös · Lapset alle 12 vuotta 2 euroa / näytösEnnakkomyynti: Kaikkiin sarjan esityksiin Orionista lippukassan aukioloaikoina.Puhelinvaraukset Orionista (puh. 615 40 201) kahdeksi päiväksi eteenpäin.Kassa avataan puoli tuntia ennen ensimmäisen esityksen alkua.
Sarjakortti
30 euroa · Sisältää 10 pääsylippua. Sarjakortti edellyttää voimassaolevaa, henkilökohtaista kantakorttia
Lahjakortti
20 euroa · Helppo aloituspaketti sisältää kantakortin ja 5 pääsylippua.
Lahja/sarjakortti on voimassa vuoden ensimmäisestä leimasta lähtien.
Alamäki
"Antaa mennä, kun on alamäki vaan", laulettiin ennen laulussa.
"Kauan sitten jätin kotimökin harmaan..."
Huomaan, että - poliisikielellä sanottuna - huomioni kiinnittyessä toisaalle, myös lukijani ja blogilistan tilaajani kiiruhtavat toisaalle.
No hard feelings.
Te olette enemmän oikeassa.
Huomioni kiinnittyessä päälle karkaaviin dead line-rivistöihin - se tarkoittaa 12 ja puolen tunnin työpäivää eilen ja varmaan myös tänään - laskettelen tasoni kanssa aivan muualle.
Mutta silti. Tänään keskiviikkona kello 16.30 kannattaa tulla Helsingissä Orioniin, Eerikinkatu 15. Näytämme kollegani Ilkan kanssa jumalaisia matkailufilmejä - suomalaisten kertomuksia maailmalta 1930-luvulta lähtien. Fasistisista mustapaitojen marsseista Roomassa porsasjuhliin Mallorcalla.
Juhlat jatkuvat kahden viikon päästä, kun tarjolla on lisää matkailufilmejä. Silloinkin kerromme, mitkä ovat ulkomaanmatkailun ideologiat. Lupaan että se näyttää viehkolta.
En tiedä olenko paikalla. Työn Orjuuden Kahleet nimittäin kilisevät siihen malliin.
Päätämme lähetyksen tähän.
"Kauan sitten jätin kotimökin harmaan..."
Huomaan, että - poliisikielellä sanottuna - huomioni kiinnittyessä toisaalle, myös lukijani ja blogilistan tilaajani kiiruhtavat toisaalle.
No hard feelings.
Te olette enemmän oikeassa.
Huomioni kiinnittyessä päälle karkaaviin dead line-rivistöihin - se tarkoittaa 12 ja puolen tunnin työpäivää eilen ja varmaan myös tänään - laskettelen tasoni kanssa aivan muualle.
Mutta silti. Tänään keskiviikkona kello 16.30 kannattaa tulla Helsingissä Orioniin, Eerikinkatu 15. Näytämme kollegani Ilkan kanssa jumalaisia matkailufilmejä - suomalaisten kertomuksia maailmalta 1930-luvulta lähtien. Fasistisista mustapaitojen marsseista Roomassa porsasjuhliin Mallorcalla.
Juhlat jatkuvat kahden viikon päästä, kun tarjolla on lisää matkailufilmejä. Silloinkin kerromme, mitkä ovat ulkomaanmatkailun ideologiat. Lupaan että se näyttää viehkolta.
En tiedä olenko paikalla. Työn Orjuuden Kahleet nimittäin kilisevät siihen malliin.
Päätämme lähetyksen tähän.
tiistaina, marraskuuta 01, 2005
Digitoituja aineistoja
Helsingin yliopiston kirjaston digitoidut aineistot ovat karttuneet pienpainatteiden osalta niin, että siellä on saatavissa esiin 9263 nidettä, laajuudeltaan 125 174 sivua.
Pienpainatesivuilta löytyvät sitten yllättävän monessa hommassa käytännölliset historialliset hinnastot ja tuoteluettelot. Mutta mitä tuota toistamaan, katsokaa itse:
"Tunnetut teollisuuslaitokset Arabiasta Iittalaan, Billnäsistä lihanjalostukseen ja Nokiaan ovat mukana pääosin suomen- ja ruotsin-, mutta myös vieraskielisin hinnastoin ja tuoteluetteloin. Mukana on pienempienkin yritysten painotuotteita. Teollisuushinnastojen digitoidussa kokoelmassa on noin 125 000 sivua. Tietoa voi etsiä joko yrityksen nimen tai painatteen julkaisuvuoden mukaan, hinnastohakemistosta tai vapaan sanahaun avulla. Tulostuksen peruskoko on A4."
Varsin karun näköiset sivut muistavat myös korostaa omaa merkitystään, niin kuin tässä tapauksessa oikein on:
"Pienpainatteet eivät ole vain nostalginen katsaus suomalaiseen elämänmuotoon, vaan tärkeä osa historian- ja kulttuurintutkimuksen lähteitä. Kirjaston pienpainatekokoelmia käyttävät tutkijoiden lisäksi mm. arkkitehdit ja omakotitalojen rakentajat, jotka haluavat hyödyntää menneiden aikojen mallistoja. Koulut ja oppilaitokset voivat käyttää pienpainatteita ajankuvan elävöittäjänä monien eri oppiaineiden yhteydessä. Muotoilijat ja vanhojen tavaroiden keräilijät saavat teollisuushinnastoista yksityiskohtaista tietoa tuotteiden historiasta."
Pienpainatesivuilta löytyvät sitten yllättävän monessa hommassa käytännölliset historialliset hinnastot ja tuoteluettelot. Mutta mitä tuota toistamaan, katsokaa itse:
"Tunnetut teollisuuslaitokset Arabiasta Iittalaan, Billnäsistä lihanjalostukseen ja Nokiaan ovat mukana pääosin suomen- ja ruotsin-, mutta myös vieraskielisin hinnastoin ja tuoteluetteloin. Mukana on pienempienkin yritysten painotuotteita. Teollisuushinnastojen digitoidussa kokoelmassa on noin 125 000 sivua. Tietoa voi etsiä joko yrityksen nimen tai painatteen julkaisuvuoden mukaan, hinnastohakemistosta tai vapaan sanahaun avulla. Tulostuksen peruskoko on A4."
Varsin karun näköiset sivut muistavat myös korostaa omaa merkitystään, niin kuin tässä tapauksessa oikein on:
"Pienpainatteet eivät ole vain nostalginen katsaus suomalaiseen elämänmuotoon, vaan tärkeä osa historian- ja kulttuurintutkimuksen lähteitä. Kirjaston pienpainatekokoelmia käyttävät tutkijoiden lisäksi mm. arkkitehdit ja omakotitalojen rakentajat, jotka haluavat hyödyntää menneiden aikojen mallistoja. Koulut ja oppilaitokset voivat käyttää pienpainatteita ajankuvan elävöittäjänä monien eri oppiaineiden yhteydessä. Muotoilijat ja vanhojen tavaroiden keräilijät saavat teollisuushinnastoista yksityiskohtaista tietoa tuotteiden historiasta."
maanantaina, lokakuuta 31, 2005
Kiire on joka paikkaan
Neljätoista liuskaa tänään. Ihan siistiä jälkeä, korjaaminen vie pari tuntia. Mutta en silti ehdi ihan mitä pitäisi. 200 liuskaa tulee täyteen.
Pitäisi lähteä käymään Prahassa. Ei yhtään huvittaisi.
Mutta kai sinne on mentävä.
Pitäisi lähteä käymään Prahassa. Ei yhtään huvittaisi.
Mutta kai sinne on mentävä.
sunnuntaina, lokakuuta 30, 2005
1001. postaus
Tämä on sitten 1001. postaus tähän blogiin. Tuhannes meni niin, etten itse edes huomannut.
Mutta nyt on asiakin vakava. Kuulis ja muut. Pintis tarvii naisen. Eiköhän meemitellä sille semmoinen.
Mutta nyt on asiakin vakava. Kuulis ja muut. Pintis tarvii naisen. Eiköhän meemitellä sille semmoinen.
Hakaristi
Suomen valkoinen armeija sai yhdeksi symbolikseen hakaristin lahjana sisällissodan aikana 1918. Ruotsalainen kreivi Eric von Rosen (1879-1948) lahjoitti silloin Vaasassa majailevalle Valkoiselle armeijalle lentokoneen. Rosen maalautti koneen siipiin sinisen hakaristin, oman onnenmerkkinsä. Rosen oli veljensä tavoin aktiivi Ruotsin natsipiireissä mm. perustamansa Nationalsocialistiska Blocket -järjestön kautta. Hänen vaimonsa Mary von Rosenin (o.s. Fock) sisko Carin Fock oli naimisissa Saksan ilmavoimien komentajan Herman Göringin kanssa. Von Rosenin pariskunta hoiti varsin monia valtiollisiakin asioita Natsi-Saksan kanssa.
Rosenin lahjoittama lentokone liitettiin Vaasassa ylläpidettyyn Suomen Ilmailutarhaan, sittemmin Ilmailuvoimiin. Sen järjestysnumeroksi annettiin 1. Sininen hakaristitunnus valkoisella ympyräpohjalla päätettiin ottaa lopulta kansallisuustunnukseksi, missä tehtävässä se palveli vuoteen 1945. Sodan jälkeen se Valvontakomission määräyksestä korvattiin nykyisellä kokardilla. Merkkiä ei kuitenkaan määrätty vaihdettavaksi ilmavoimien muista symboleista ja lipuista, joissa se on käytössä edelleen. Tätä perustellaan sillä, että Liittoutuneiden valvontakomissio ei sitä vaatinut. Sotilasjärjen käyttöön tarvitaan tietysti aina käsky.
Suomen ilmavoimien hakaristi on pohjamutiaan myöten naimisissa saksalaisen kansallissosialismin aatteen kanssa lahjoittajansa kautta, eivätkä selitykset ikiaikaisesta kulttuuriperinnöstä tässä tapauksessa siis mitenkään pidä paikkaansa. Kyse on Ruotsin tunnetuimpiin kuuluvan natsin lahjoituksesta, josta tehtiin kansallistunnus: sen olisi hyvin voinut vuonna 1945 ja viimeistään nyt vaihtaa.
Ilmavoimien uusi lippu, jonka keskiössä on tämä sininen hakaristi, vihittiin viime kuussa presidentinlinnassa. Lipun siunasi tilaisuudessa kenttäpiispa Hannu Niskanen ja luovutti Ilmavoimille presidentti Tarja Halonen. Monissa suomalaisissa valtiollisissa symboleissa hakaristi on mukana, presidentillisissä käädyissä Kekkonen ne tosin korvasi hieman vähemmän huomiota herättävillä muistaakseni 1950-luvun lopussa.
Asia siirtyi diplomaattiselle tasolle, kun Le Monde-lehden keskustelupalstoilla asiasta nousi meteli ja Ranskan suurlähetystö otti yhteyttä. Ilmavoimien tiedotuspäällikkö rustasi apulaisineen kiireesti englanninkieliselle kotisivulleen vastauksen, joka lähtee liikkeelle hieman väsyttävällä "jo muinaiset roomalaiset" - tyylillä kertomalla suomalaisugrilaisista ompelutöistä, hyvän onnen symbolista ja Akseli Gallen-Kallelan Suomen Pankissa nykyisin olevasta Aino-triptyykistä (1891).
Kerrottuaan von Rosenin lahjoituksesta, loppu sujuukin näpsäkästi: "It was therefore decided to adopt the blue swastika on a white circular background as the national marking, and this was retained until 1945 when it was superseded by the current roundel due to a directive issued by the Allied Control Commission. The directive, however, did not require that the symbol be replaced in other Air Force symbols and flags where it remains in use."
Vaikka siis Suomen sodan aikaisen liittolaissuhteen aikana natsisymboliksi tulkittu hakaristi poistettiin lentokoneista Liittoutuneiden valvontakomission määräyksestä, ei käskykirje vaaatinut niitä poistettavaksi muista symboli- ja lippukäytöstä.
Ottaen huomioon Rosenin tosiasiallisen taustan ja maineen, toisinkin olisi voinut tehdä. Meteli on enemmän kuin aiheellinen, jos ei muuten, niin siksi, että viralliset instituutiot voisivat vähän symboleitaan ja niiden käyttöä miettiä.
Rosenin lahjoittama lentokone liitettiin Vaasassa ylläpidettyyn Suomen Ilmailutarhaan, sittemmin Ilmailuvoimiin. Sen järjestysnumeroksi annettiin 1. Sininen hakaristitunnus valkoisella ympyräpohjalla päätettiin ottaa lopulta kansallisuustunnukseksi, missä tehtävässä se palveli vuoteen 1945. Sodan jälkeen se Valvontakomission määräyksestä korvattiin nykyisellä kokardilla. Merkkiä ei kuitenkaan määrätty vaihdettavaksi ilmavoimien muista symboleista ja lipuista, joissa se on käytössä edelleen. Tätä perustellaan sillä, että Liittoutuneiden valvontakomissio ei sitä vaatinut. Sotilasjärjen käyttöön tarvitaan tietysti aina käsky.
Suomen ilmavoimien hakaristi on pohjamutiaan myöten naimisissa saksalaisen kansallissosialismin aatteen kanssa lahjoittajansa kautta, eivätkä selitykset ikiaikaisesta kulttuuriperinnöstä tässä tapauksessa siis mitenkään pidä paikkaansa. Kyse on Ruotsin tunnetuimpiin kuuluvan natsin lahjoituksesta, josta tehtiin kansallistunnus: sen olisi hyvin voinut vuonna 1945 ja viimeistään nyt vaihtaa.
Ilmavoimien uusi lippu, jonka keskiössä on tämä sininen hakaristi, vihittiin viime kuussa presidentinlinnassa. Lipun siunasi tilaisuudessa kenttäpiispa Hannu Niskanen ja luovutti Ilmavoimille presidentti Tarja Halonen. Monissa suomalaisissa valtiollisissa symboleissa hakaristi on mukana, presidentillisissä käädyissä Kekkonen ne tosin korvasi hieman vähemmän huomiota herättävillä muistaakseni 1950-luvun lopussa.
Asia siirtyi diplomaattiselle tasolle, kun Le Monde-lehden keskustelupalstoilla asiasta nousi meteli ja Ranskan suurlähetystö otti yhteyttä. Ilmavoimien tiedotuspäällikkö rustasi apulaisineen kiireesti englanninkieliselle kotisivulleen vastauksen, joka lähtee liikkeelle hieman väsyttävällä "jo muinaiset roomalaiset" - tyylillä kertomalla suomalaisugrilaisista ompelutöistä, hyvän onnen symbolista ja Akseli Gallen-Kallelan Suomen Pankissa nykyisin olevasta Aino-triptyykistä (1891).
Kerrottuaan von Rosenin lahjoituksesta, loppu sujuukin näpsäkästi: "It was therefore decided to adopt the blue swastika on a white circular background as the national marking, and this was retained until 1945 when it was superseded by the current roundel due to a directive issued by the Allied Control Commission. The directive, however, did not require that the symbol be replaced in other Air Force symbols and flags where it remains in use."
Vaikka siis Suomen sodan aikaisen liittolaissuhteen aikana natsisymboliksi tulkittu hakaristi poistettiin lentokoneista Liittoutuneiden valvontakomission määräyksestä, ei käskykirje vaaatinut niitä poistettavaksi muista symboli- ja lippukäytöstä.
Ottaen huomioon Rosenin tosiasiallisen taustan ja maineen, toisinkin olisi voinut tehdä. Meteli on enemmän kuin aiheellinen, jos ei muuten, niin siksi, että viralliset instituutiot voisivat vähän symboleitaan ja niiden käyttöä miettiä.
lauantaina, lokakuuta 29, 2005
New Top-lista
UUSI Top-lista (BETA), on siis lista, jolla blogit on jarjestetty lukijamaaran mukaiseen jarjestykseen. Lukijoiksi lasketaan ne, jotka ovat lukeneet blogia Blogilistan kautta edellisen 7 paivan aikana. Edellisen vuorokauden sisällä päivitetyt blogit on merkitty ☼-merkillä.
Uuden Top-listan top ten näytti juuri äsken tältä:
2. ↓ ☼ Pinseri
3. ☼ mitvit
4. ↓ ☼ Turisti
5. ↑ ☼ HS.fi: Kuukausiliitteestä, päivää!
6. ↓ ☼ menopaussi
7. ↑ ☼ Sedis Blog
8. ↓ Benrope
9. ↓ Tiramisu
Onko siinä teidän mielestä jotakin outoa? Kuuluttaja oli pistäytynyt Blogilistan etusivulla katsomassa 15 minuutin ihmettä ja loihe lausumaan: "Vaikka laite kärsiikin vielä ajoittain lastentaudeista (Sedis ykkösenä), on se selvästikin aika onnistunut uudistus."
Nokkelasti sanottu. Kuuluttaja on oiva typsy.
Uuden Top-listan top ten näytti juuri äsken tältä:
2. ↓ ☼ Pinseri
3. ☼ mitvit
4. ↓ ☼ Turisti
5. ↑ ☼ HS.fi: Kuukausiliitteestä, päivää!
6. ↓ ☼ menopaussi
7. ↑ ☼ Sedis Blog
8. ↓ Benrope
9. ↓ Tiramisu
Onko siinä teidän mielestä jotakin outoa? Kuuluttaja oli pistäytynyt Blogilistan etusivulla katsomassa 15 minuutin ihmettä ja loihe lausumaan: "Vaikka laite kärsiikin vielä ajoittain lastentaudeista (Sedis ykkösenä), on se selvästikin aika onnistunut uudistus."
Nokkelasti sanottu. Kuuluttaja on oiva typsy.
Sananvapautta ja krapulaa
Anssin juttu sitten ilmestyi Terveys ja kauneus -messuohjelmaliitteen ja vakuutussilppurimainoksen sponsoroimana. Näemmä minäkin olin neljällä rivillä mukana. Kun paperiin ei ole linkkejä painettu, ei ryntäystäkään varmaan tule. Mutta mihinkähän se toimittaja olkipillinsa tökkäsi?
Parasta lehdessä oli Heleena Savela - siis Anssin blogin Mimosan - pääkirjoitus. "Blogi on moderni tiedotusväline. Sen avulla kirjoittaja voi levittää reaaliaikaista sanomaansa kaikille niille, jotka sitä haluavat verkosta hakea. Historiaa ovat ne ajat, jolloin lehtien ja kustantamojen toimittajat saattoivat toimia portinvartijoina niille, jotka halusivat ajatuksensa yleiseen tietoon."
Ja halukkaita näyttää olevia, uusia ja vanhoja. Kysyn vaan, onko Krapulablogi viettänyt pitkänkin aikaa karussa sellissä. Tai sitten kyse on vain inkarnaatiosta, josta aikoinaan kirjoitin erään edesmenneen blogin innoittamana.
Uutuuksiin kuuluu myös kirjailija Mikko Rimmisen HS-blogina kirjoittava Eräänlaisuuden suuntaviivoja. Rimminenhän tunnetaan Pussikaljaromaanin tekijänä.
EDIT: 6 minuuttia julkaisemisen jälkeen blogilistan uutuus, 15 minuuttia kansakunnan kaapin päällä, näytti tältä
Luetuimmat blogit juuri nyt:
1. Sedis Blog
Että nyt se on koettu. Ajattelin kääntää posken ja nauttia sen kunniaksi korvapuustin.
Parasta lehdessä oli Heleena Savela - siis Anssin blogin Mimosan - pääkirjoitus. "Blogi on moderni tiedotusväline. Sen avulla kirjoittaja voi levittää reaaliaikaista sanomaansa kaikille niille, jotka sitä haluavat verkosta hakea. Historiaa ovat ne ajat, jolloin lehtien ja kustantamojen toimittajat saattoivat toimia portinvartijoina niille, jotka halusivat ajatuksensa yleiseen tietoon."
Ja halukkaita näyttää olevia, uusia ja vanhoja. Kysyn vaan, onko Krapulablogi viettänyt pitkänkin aikaa karussa sellissä. Tai sitten kyse on vain inkarnaatiosta, josta aikoinaan kirjoitin erään edesmenneen blogin innoittamana.
Uutuuksiin kuuluu myös kirjailija Mikko Rimmisen HS-blogina kirjoittava Eräänlaisuuden suuntaviivoja. Rimminenhän tunnetaan Pussikaljaromaanin tekijänä.
EDIT: 6 minuuttia julkaisemisen jälkeen blogilistan uutuus, 15 minuuttia kansakunnan kaapin päällä, näytti tältä
Luetuimmat blogit juuri nyt:
1. Sedis Blog
Että nyt se on koettu. Ajattelin kääntää posken ja nauttia sen kunniaksi korvapuustin.
Tyhjä olo
Kiertelin tänään maailmaa. Kävimme ystävällisellä vierailulla Suomen elokuvasäätiössä. Jotkut sanoivat että se oli toinen vierailu - ensimmäinen oli heidän mukaansa se viimevuotinen, jolloin naapurit kävivät kylässä - mutta se ei ollut totta. Ensimmäinen oli jo kolmekymmentä vuotta sitten.
Minulla oli hauskaa - mutta nyt on tyhjä olo.
Minulla oli hauskaa - mutta nyt on tyhjä olo.
perjantaina, lokakuuta 28, 2005
Sotaan syylliset
60 vuotta sitten Säätytalolla Helsingissä käytiin sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Tasavuosien tullessa täyteen historiasta voidaan taas keskustella. Uusin teeman ympärille rakentuva kirja on kahden tohtorismiehen, Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion Kansakunnan sijaiskärsijät, jolle WSOY on räpännyt hinnaksi peräti 39 euroa.
Lehtinen ja Rautkallio - oletan, että Rautkallio on tutkinut ja Lehtinen puleerannut tekstin lukukuntoon - väittävät ilmeisesti niin, että Suomessa käydyt sotasyyllisyysoikeudenkäynti on silloisen oikeusministeri Urho Kekkosen keksintöä.
Oleellinen argumentti on neuvostoraportti liittoutuneiden valvontakomission johdossa olleen Andrei Zhdanovin ja Urho Kekkosen välisestä keskustelusta. Siinä Zhdanov kertoo neuvostojohtaja Josif Stalinille, että Kekkonen ehdottaa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä taannehtivaan lainsäädäntöön perustuen - ts. siten, että vaikka laittomat teot eivät tekoaikanaan olleet laittomia, ne voitaisiin jälkikäteisellä lainsäädännöllä sellaiseksi tehdä. Oman raporttinsa Kekkonen antoi tasavallan presidentti J. K. Paasikivelle. Siinä asia on kerrottu päinvastoin. Aloite sotasyyllisyyskysymykseen tuli Stalinilta / Zhdanovilta.
Tämähän on se vanha näkemys, jonka historiatieteen keinoin sanoi aikoinaan 1970-luvun lopulla Jukka Tarkka väitöskirjassaan 13. artikla poliittiseen historiaan. Sitä muutti nykyisen emeritusprofessori Jukka Nevakiven teos Zdanov ja Suomi, joka oli ensimmäinen Zhdanovin päiväkirjalähteitä käyttänyt teos tästä ajasta.
Jo hän sanoi Kekkosen olleen aktiivinen sotasyyllisyysasiassa mm. laajentamalla syyllisten piiriä ja väliin uhkailemalla sillä jopa puoluetovereitaan. Nevakiven teoksesta kävi ilmi se, että Stalin ei halunnut syyttää C.G.E. Mannerheimia syyllisyydestä sotaan. Myös ajatus Stalinin liennytyskaudesta ja siitä, että Neuvostoliiton johto ei halunnut vallankumousta Suomeen "neuvostopanssereiden siivin", kuten Zhdanov kommunisteille sanoi, on peräisin Nevakiven tutkimuksesta. Mutta Kekkosen asettaminen keskipisteeseen ikään kuin todellisena promoottorina on aika raju väite. Sillä on monia ongelmia: Jos Stalin olisi vastaan, miksi sitä järjestettäisiin. Rautkalliolla on aiemminkin ollut tapana esittää asiat niin, että Kekkonen johtaa Neuvostoliittoa ja saa tämän tuosta vaan toimimaan omien tavoitteidensa toteuttajina. Koska en ole teosta vielä lukenut, tämä otettakoon tällaisena kärjistyksenä. Mutta tähän suuntaan ainakin televisiohaastattelut ja -esiintymiset tulkintaa näyttävät vieneen.
Lehtisen & Rautkallion teos on pantava lukulistalle, vaikka en minä sitä halua joululahjaksi. Joululukemista pantataan vielä vähän. Myös Risto Nikun Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet (Edita, 248 s., 33 e) on lukulistalla.
Mutta missä ihmeessä minun kirjani ovat? Paasikiven päiväkirjojen (1944-56) eka osa on tiessään, Nevakiven Zhdanov ja Suomi on kadoksissa - se on vielä omistuskirjoituksella varustettu, kun minä kirjoitin sen puhtaaksi niin kuin pari muutakin hänen teostaan, sillä professori pitäytyi Remingtonissaan eikä sortunut tietokoneisiin - eikä Tarkankaan kirjaa näy. Omituista.
Lehtinen ja Rautkallio - oletan, että Rautkallio on tutkinut ja Lehtinen puleerannut tekstin lukukuntoon - väittävät ilmeisesti niin, että Suomessa käydyt sotasyyllisyysoikeudenkäynti on silloisen oikeusministeri Urho Kekkosen keksintöä.
Oleellinen argumentti on neuvostoraportti liittoutuneiden valvontakomission johdossa olleen Andrei Zhdanovin ja Urho Kekkosen välisestä keskustelusta. Siinä Zhdanov kertoo neuvostojohtaja Josif Stalinille, että Kekkonen ehdottaa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä taannehtivaan lainsäädäntöön perustuen - ts. siten, että vaikka laittomat teot eivät tekoaikanaan olleet laittomia, ne voitaisiin jälkikäteisellä lainsäädännöllä sellaiseksi tehdä. Oman raporttinsa Kekkonen antoi tasavallan presidentti J. K. Paasikivelle. Siinä asia on kerrottu päinvastoin. Aloite sotasyyllisyyskysymykseen tuli Stalinilta / Zhdanovilta.
Tämähän on se vanha näkemys, jonka historiatieteen keinoin sanoi aikoinaan 1970-luvun lopulla Jukka Tarkka väitöskirjassaan 13. artikla poliittiseen historiaan. Sitä muutti nykyisen emeritusprofessori Jukka Nevakiven teos Zdanov ja Suomi, joka oli ensimmäinen Zhdanovin päiväkirjalähteitä käyttänyt teos tästä ajasta.
Jo hän sanoi Kekkosen olleen aktiivinen sotasyyllisyysasiassa mm. laajentamalla syyllisten piiriä ja väliin uhkailemalla sillä jopa puoluetovereitaan. Nevakiven teoksesta kävi ilmi se, että Stalin ei halunnut syyttää C.G.E. Mannerheimia syyllisyydestä sotaan. Myös ajatus Stalinin liennytyskaudesta ja siitä, että Neuvostoliiton johto ei halunnut vallankumousta Suomeen "neuvostopanssereiden siivin", kuten Zhdanov kommunisteille sanoi, on peräisin Nevakiven tutkimuksesta. Mutta Kekkosen asettaminen keskipisteeseen ikään kuin todellisena promoottorina on aika raju väite. Sillä on monia ongelmia: Jos Stalin olisi vastaan, miksi sitä järjestettäisiin. Rautkalliolla on aiemminkin ollut tapana esittää asiat niin, että Kekkonen johtaa Neuvostoliittoa ja saa tämän tuosta vaan toimimaan omien tavoitteidensa toteuttajina. Koska en ole teosta vielä lukenut, tämä otettakoon tällaisena kärjistyksenä. Mutta tähän suuntaan ainakin televisiohaastattelut ja -esiintymiset tulkintaa näyttävät vieneen.
Lehtisen & Rautkallion teos on pantava lukulistalle, vaikka en minä sitä halua joululahjaksi. Joululukemista pantataan vielä vähän. Myös Risto Nikun Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet (Edita, 248 s., 33 e) on lukulistalla.
Mutta missä ihmeessä minun kirjani ovat? Paasikiven päiväkirjojen (1944-56) eka osa on tiessään, Nevakiven Zhdanov ja Suomi on kadoksissa - se on vielä omistuskirjoituksella varustettu, kun minä kirjoitin sen puhtaaksi niin kuin pari muutakin hänen teostaan, sillä professori pitäytyi Remingtonissaan eikä sortunut tietokoneisiin - eikä Tarkankaan kirjaa näy. Omituista.
keskiviikkona, lokakuuta 26, 2005
Dokumentin ytimessä 24: Kaksi Suomea
Tänään! Esitys keskiviikkona 26.10. 2005 Suomen elokuva-arkiston elokuvateatterissa Orionissa, Eerikinkatu 15, Helsinki alkaen klo 16.30. Tervetuloa!
Esityksen ruotsinkielinen nimi: I dokumentärens kärna 24: Två visioner av Finland.
Elokuvat:
Suomi tässä ja nyt
Finland day by day / Day by Day / Finland here and now / Finlandia dia a dia / Finljandija dnem za dnem / Finnland – Tag um Tag
Mikko Niskasen 1970-luvun dokumenttielokuvissa uuden aallon kaupunkinäkökulma oli katkolla. Painopiste siirtyi maaseudun ongelmiin. Reaalisten ongelmien lisäksi Niskasta kiehtoi maalaisliitton aateperintö, minkä myötä hänet imaistiin mukaan kepulaiseen politiikkaan. Konginkankaalle valmistuvassa Käpylinnan studiossaan Niskanen suunnitteli ensi töikseen aatedokumenttia "metsäsuomalaisuudesta ja sen hengen ilmentymistä tässä ajassa". Työpöydällä hahmottui Song of Finland, joka määrittyi omin sanoin "sinfoniseksi runoelmaksi ikiaikaisesta halusta tehdä mökki korpeen ja lähteä rakentamaan yhteiskuntaa rehellisistä lähtökohdista".
Asetelma ei sanottavasti poikennut Aho & Soldanin Suomi-klassikon alkunäystä kaskeamisen kansallisella raiviolla, jonne sitkeän uurastuksen tuloksena kohosi modernin metsäteollisuuden sampo ennen talvisodan pommituksia. Keväällä 1974 Niskanen esitteli hankkeensa ulkoasiainministeriön lähetystöneuvos Anders Huldenille, ja todennäköisesti myös katseli taustaksi ministeriön historialliset pr-filmit. Mutta tiukan budjetin raameissa oli aatteelliset varustukset purettava ja mukauduttava UM:n ohjelmaan "ajanmukaisen Suomi-tietouden levittämiseksi ulkomaille".
Elokuva supistui lopulta 45 minuutin tietoiskuksi Suomi tässä ja nyt. Ohjaaja mukautui tilanteeseen Suomi-kuvaansa puolustellen: "Kun kysymyksessä on ensi sijassa ulkomaalaisille tarkoitettu elokuva, olevien olojen kritisointi jää tässä melko vähiin. Siitähän tätä elokuvaa tullaan varmasti arvostelemaan. Mutta ne ovat taas eri elokuvan aineksia, ja onhan Donner jo 'Perkele-kuvansa' tehnyt".
Aikakin oli nyt toinen ja horisontti kirkastumassa Paasikiven-Kekkosen reitillä. Sitä ennen, vuosikymmenen alun matalasuhdanteissa oli aatteellinen big brother Urho Kekkonen hyväksynyt surukuvaksi Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) ja silitellyt ohjaajaa professuurilla vuonna 1973. Luottamussuhdettaan Kekkoseen Niskanen myös hyödynsi Suomi-dokumentissaan: hän kuvasi presidenttiä käsivarakamerallaan ETYK:in istunnoissa, Kalastajatorpan coktailhumussa, 75-vuotisvastaanotolla sekä imagokierroksella Helsingin kauppatorilla.
Kekkosytimen ympärille kerättiin kuvastoa teollisuuden, kaupan ja kulttuurin tilauslistalta taksamittarin raksuttaessa. Mittatilaukset saatteli päätökseen apulaisohjaaja Tapio Suominen leikkaaja Juho Gartzin ja assistentti Antti Karin avustuksella. Elokuvan ajankuvallista merkitystä on silti turha vähätellä: Suomi tässä ja nyt (1976) jäi typistettynäkin ulkoasiainministeriön viimeiseksi suuryritykseksi virallisen Suomi-kuvan saralla. Se luo uusromattisen symbioosin kansandemokratian ja yrittäjyyden onnenmaasta kameran vaeltaessa kaikkialla siellä, missä kasvun pyörää liikuttaa ammattiyhdistysten valmentama työväki, missä sosiaalinen yhteisyys sädehtii lavatanssien, lypsytilojen ja massaliikunnan romantiikkaa ja missä vappuaan marssiva kollektiivi ja maaseudun ahkerat ydinperheet jakavat rinnakkaiselonsa sinivalkoisen taivaan alla.
Perkele! Kuvia Suomesta
Perkele! Bilder från Finland
Tulenkantajien kosmopoliittinen idealismi kärsi porvarillisen vararikon viimeistään Jörn Donnerin vaikutuksesta 1950-luvun alussa. Sen syrjäytti poliittisen tarkkailijan analyysi, kun nuori, vierassieluinen Donner oli paennut Eurooppaan suomen-ruotsalaisen eliitin käenpesästä. Hän viihtyi kylmän sodan ilmastossa kirjoittaen matkakirjansa "Berliinin arkea ja uhkaa" (1958) sekä "Raportin Tonavalta" (1962). Vuodet 1961-65 Tukholmassa hioivat Donnerista Dagens Nyheterin elokuvakriitikon ja ruotsalaisen elokuvaohjaajan.
Täällä alkaa seikkailu (1965) merkitsi Donnerin pintakosketusta synnyinmaansa maisemiin: helsinkiläisen arkkitehdin ja Ruotsista saapuvan huippusuunnittelijan rakkaustarina täyttyi kuin itsestään modernismin mallimaassa. Myöhemmin perusteellinen pohjakosketus suomalaiseen todellisuuteen kertoi Donnerille aivan muuta. Hän murjoi kliseet teoksessaan "Uusi maammekirja. Lukukirja suomalaisille aikuisille." (1967) ja muutti kirjan kohussa elokuvatuottajaksi tuohon maahan.
FJ-filmien playboyna Donner tökki siveellisyyden pyykkiä kansallisen elokuvan tyhjiössä urautumiseen asti. Sitten paineet yhteiskunnalliseen keskuteluun ylittyivät irtiottoon Uuden Maamme-kirjan viitoittamaan elokuvaproosaan, jossa "sekoittuu sepite, julistus ja kertomus".
Nimellä "Saasta" käynnistynyt projekti jalostui dokumenttielokuvaksi Perkele! Kuvia Suomesta vuoden 1970 kestäneiden kuvausten päätökseksi. Läpäistyään lopulta sensuurin se peilasi hetkellisesti suomalaista todellisuutta Helsingin, Turun, Lahden, Jyväskylän ja Vaasan teattereissa tyhjille katsomoille.
"Saastan" poleeminen keula haukkasi ensin ympäristöongelmien samentamaa vettä, mutta törmäsi sitten täysillä isänmaan perusturvattomien pohjasakkaan. "Puusta pudonnut Suomi" oli ajautumassa syvintä sosiaalipoliittista kriisiään kohti. Seuraukset säteilivät Donnerin sen hetkiseen kotimaahan Ruotsiin, missä kansankodin avosyli venyi vastaanottamaan 100 000 työikäistä suomalaista. Meillä betonilähiöitä, parakkikyliä ja autioituvaa maaseutua yhdisti ääripoliittinen protestimieliala. Se korotti lopulta äänensä vennamolaisittain.
Dokumentin kuvaukset käynnistyivät maaliskuun 1970 eduskuntavaaleista, jotka Kansallinen Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue voittivat. Donnerin assistentit Jaakko Talaskivi ja Erkki Seiro kolusivat ennakkoon "unohdetun kansan" saarekkeita; kuvaajat Heikki Katajisto ja Eero Salmenhaara poimivat kamerallaan perusturvattomien puhuvia päitä. Sitten kurjuusdokumentin ilme alkoi epäilyttävästi muistuttaa television ajankohtaisformaattia.
Cinéma véritén ihailijoina Donner, Talaskivi ja Seiro astuivat nyt mikrofoneineen totuusaktiin ammattihaastattelun tason luontevasti alittaen. Käytetty optiikka oli juonessa mukana; se arkipäiväisti tilanteita vastaajan ja kysyjän samanaikaisesti esittelevissä yleiskuvissa. Mykkä kamera ja monotoninen mikrofonimies taltioivat tasaveroisesti nuorison harmaat unelmat ja syrjäytyneiden katkeilevat tarinat. Valtiomonopolien keskuksista katsastettiin ammattiyhdistysmiesten fraasit; jäsennellyt puheet politiikan huipulta koko yhteiskunnan läpäisevässä kuvausohjelmassa.
Jo aikalaiskriitikot tekivät nostalgiaa Jaakko Talaskiven ja Tapani Pertun välisestä elitismiväittelystä Tampereella. Nostalgiaa, "joka taatusti kestää", oli Jörn Donnerin vierailu Sanelma Vuorteen muotisalongissa. Niin myös maaseutukierros siellä, missä "rikkaan perheen hyvinvoipa jälkeläinen kohtasi alikehittyneen Suomen tyypillisen edustajan". Iisalmen sekatyömies vastailee Donnerille mitäänsanomattomissa kuvissa. Silti mustavalkoisen filmin murros-Suomi on kipeimmillään; suttuisen harmaa estetiikka ahdistaa ja tihkuu esiin Suomea suomivien laulujen taustalta.
Kuvista, puheista ja lauluista muotoutui tuote, jossa risteilevät joskus törmäyskurssilla pornografia, vasemmistolainen radikalismi kuin myös vennamolainen populismi, mitä myös aikalaiset käyttivät hyökätessään elokuvaa vastaan. Ensimmäistä edusti Donnerin,Talaskiven ja Seiron kovapäinen anarkia. Se merkitsi jälleen hyökkäystä ennakkosensuurin tuulimyllyjä vastaan, tällä kertaa filmiin solutetuilla otteilla omista, jo esityskieltoon tuomituista elokuvista. Provokaation terävöitti tirkistys suomalaiseen pornoklubiin Tukholmassa. Totuusaktin "hyytäväksi" kuvailtu huipennus tulostui vihdoin Lahden Kauppahotellin lakanoilta maksullisessa yhdynnässä. Sensuurin saksimanakin se jätti edistyksen ajan elokuvakerhopolvelle itseisarvollisen metakuvan, joka pani allensa poliittiset laulut ja unohdetun kansan kohtalot.
Näistä jaksoista Donner sanoutui myöhemmin irti, samoin Jarkko Laineen "12 taistelevasta runosta". Ne Mauri Antero Numminen oli säveltänyt ja Jani Uhlenius sovittanut lauluiksi elokuvaa varten. Poistamalla vielä "perkeleen" televisioesityksen nimestä Donner poltti musiikkimiesten ja elokuvaajien yhteisiä siltoja. Hän katkoi tiimityön banderollin peruuttamattomasti, tuon nostalgisen alkuyhteyden elokuvan ja "Laulun hännättömistä perkeleistä" väliltä: "Ei hännätön perkele tulella uhkaa / ei asunnosta, työstä ulos pukkaa. / Sitä ei pappi saarnassa soimaa. / Se edustaa suuren pääoman voimaa."
Krediitit:
Suomi tässä ja nyt
Finland day by day / Day by Day / Finland here and now / Finlandia dia a dia / Finljandija dnem za dnem / Finnland – Tag um Tag
Valmistusmaa ja vuosi: Suomi 1976. Tuotantoyhtiö: Käpy-Filmi Oy. Tilaaja: Ulkoasiainministeriö. Ohjaaja: Mikko Niskanen. Apulaisohjaaja: Tapio Suominen. Tuotantoassistentti: Antti Kari. Käsikirjoitus: Mikko Niskanen ja Tapio Suominen. Kuvaus: Seppo Immonen ja Mikko Niskanen. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Antti Kari. Musiikki: Markku Suominen ja Jukka Halttunen. Selostus: Esko Helminen, Tapio Suominen ja Donald Fields. Selostus: Matti Kassila (suom.), Donald Fields (engl.). Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Helsingin ensiesitys: 5.5. 1976. Televisiolähetyksiä: 6.12. 1976 ja 11.8. 1977 YLE TV1. VET: 22676 – S – 520 m. Esitys: 16 mm, väri, opt., 46 min
Perkele! Kuvia Suomesta
Perkele! Bilder från Finland
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: FJ-Filmi Oy. Tuottaja: Arno Carlstedt. Tuotantopäällikkö: Jörn Donner. Ohjaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Suunnittelu: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Kuvaus: Heikki Katajisto, Eero Salmenhaara. Leikkaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Äänitys: Erkki Seiro. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Musiikki: M.A. Numminen. Musiikin sovitus: Jan Uhlenius. Sanoitus: Jarkko Laine, M.A. Numminen. Laulu: M.A. Numminen, Arja Saijonmaa, Rauli "Badding" Somerjoki. Kertoja: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi. Helsingin ensiesitys: 19.3.1971 Adams. Televisioesitykset: TV 1: 21.6.1973 ja 10.4.1996. – VET 21070; 21108 – K16 – 2727 m / 100 min. Leikkaukset: VET 3.2.1971: "a) 2. osasta miehen sukupuolielimen nuoleksinta ja parittelukohtausta esittelevät pornokuvat; b) 3. osasta kielletyn filmin ja leikatuiksi määrättyjen elokuvien kohdat; c) 5. osasta paritteluhintaa, 100 markan tarjousta seuraava kuvallinen, äänellinen ja tekstillinen aineisto Oulua esittelevään kohtaan saakka". Esitys: leikkaamaton kopio: 2 845 m / 104 min., mv, 35 mm.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 26.10. 2005
Esityksen ruotsinkielinen nimi: I dokumentärens kärna 24: Två visioner av Finland.
Elokuvat:
Suomi tässä ja nyt
Finland day by day / Day by Day / Finland here and now / Finlandia dia a dia / Finljandija dnem za dnem / Finnland – Tag um Tag
Mikko Niskasen 1970-luvun dokumenttielokuvissa uuden aallon kaupunkinäkökulma oli katkolla. Painopiste siirtyi maaseudun ongelmiin. Reaalisten ongelmien lisäksi Niskasta kiehtoi maalaisliitton aateperintö, minkä myötä hänet imaistiin mukaan kepulaiseen politiikkaan. Konginkankaalle valmistuvassa Käpylinnan studiossaan Niskanen suunnitteli ensi töikseen aatedokumenttia "metsäsuomalaisuudesta ja sen hengen ilmentymistä tässä ajassa". Työpöydällä hahmottui Song of Finland, joka määrittyi omin sanoin "sinfoniseksi runoelmaksi ikiaikaisesta halusta tehdä mökki korpeen ja lähteä rakentamaan yhteiskuntaa rehellisistä lähtökohdista".
Asetelma ei sanottavasti poikennut Aho & Soldanin Suomi-klassikon alkunäystä kaskeamisen kansallisella raiviolla, jonne sitkeän uurastuksen tuloksena kohosi modernin metsäteollisuuden sampo ennen talvisodan pommituksia. Keväällä 1974 Niskanen esitteli hankkeensa ulkoasiainministeriön lähetystöneuvos Anders Huldenille, ja todennäköisesti myös katseli taustaksi ministeriön historialliset pr-filmit. Mutta tiukan budjetin raameissa oli aatteelliset varustukset purettava ja mukauduttava UM:n ohjelmaan "ajanmukaisen Suomi-tietouden levittämiseksi ulkomaille".
Elokuva supistui lopulta 45 minuutin tietoiskuksi Suomi tässä ja nyt. Ohjaaja mukautui tilanteeseen Suomi-kuvaansa puolustellen: "Kun kysymyksessä on ensi sijassa ulkomaalaisille tarkoitettu elokuva, olevien olojen kritisointi jää tässä melko vähiin. Siitähän tätä elokuvaa tullaan varmasti arvostelemaan. Mutta ne ovat taas eri elokuvan aineksia, ja onhan Donner jo 'Perkele-kuvansa' tehnyt".
Aikakin oli nyt toinen ja horisontti kirkastumassa Paasikiven-Kekkosen reitillä. Sitä ennen, vuosikymmenen alun matalasuhdanteissa oli aatteellinen big brother Urho Kekkonen hyväksynyt surukuvaksi Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) ja silitellyt ohjaajaa professuurilla vuonna 1973. Luottamussuhdettaan Kekkoseen Niskanen myös hyödynsi Suomi-dokumentissaan: hän kuvasi presidenttiä käsivarakamerallaan ETYK:in istunnoissa, Kalastajatorpan coktailhumussa, 75-vuotisvastaanotolla sekä imagokierroksella Helsingin kauppatorilla.
Kekkosytimen ympärille kerättiin kuvastoa teollisuuden, kaupan ja kulttuurin tilauslistalta taksamittarin raksuttaessa. Mittatilaukset saatteli päätökseen apulaisohjaaja Tapio Suominen leikkaaja Juho Gartzin ja assistentti Antti Karin avustuksella. Elokuvan ajankuvallista merkitystä on silti turha vähätellä: Suomi tässä ja nyt (1976) jäi typistettynäkin ulkoasiainministeriön viimeiseksi suuryritykseksi virallisen Suomi-kuvan saralla. Se luo uusromattisen symbioosin kansandemokratian ja yrittäjyyden onnenmaasta kameran vaeltaessa kaikkialla siellä, missä kasvun pyörää liikuttaa ammattiyhdistysten valmentama työväki, missä sosiaalinen yhteisyys sädehtii lavatanssien, lypsytilojen ja massaliikunnan romantiikkaa ja missä vappuaan marssiva kollektiivi ja maaseudun ahkerat ydinperheet jakavat rinnakkaiselonsa sinivalkoisen taivaan alla.
Perkele! Kuvia Suomesta
Perkele! Bilder från Finland
Tulenkantajien kosmopoliittinen idealismi kärsi porvarillisen vararikon viimeistään Jörn Donnerin vaikutuksesta 1950-luvun alussa. Sen syrjäytti poliittisen tarkkailijan analyysi, kun nuori, vierassieluinen Donner oli paennut Eurooppaan suomen-ruotsalaisen eliitin käenpesästä. Hän viihtyi kylmän sodan ilmastossa kirjoittaen matkakirjansa "Berliinin arkea ja uhkaa" (1958) sekä "Raportin Tonavalta" (1962). Vuodet 1961-65 Tukholmassa hioivat Donnerista Dagens Nyheterin elokuvakriitikon ja ruotsalaisen elokuvaohjaajan.
Täällä alkaa seikkailu (1965) merkitsi Donnerin pintakosketusta synnyinmaansa maisemiin: helsinkiläisen arkkitehdin ja Ruotsista saapuvan huippusuunnittelijan rakkaustarina täyttyi kuin itsestään modernismin mallimaassa. Myöhemmin perusteellinen pohjakosketus suomalaiseen todellisuuteen kertoi Donnerille aivan muuta. Hän murjoi kliseet teoksessaan "Uusi maammekirja. Lukukirja suomalaisille aikuisille." (1967) ja muutti kirjan kohussa elokuvatuottajaksi tuohon maahan.
FJ-filmien playboyna Donner tökki siveellisyyden pyykkiä kansallisen elokuvan tyhjiössä urautumiseen asti. Sitten paineet yhteiskunnalliseen keskuteluun ylittyivät irtiottoon Uuden Maamme-kirjan viitoittamaan elokuvaproosaan, jossa "sekoittuu sepite, julistus ja kertomus".
Nimellä "Saasta" käynnistynyt projekti jalostui dokumenttielokuvaksi Perkele! Kuvia Suomesta vuoden 1970 kestäneiden kuvausten päätökseksi. Läpäistyään lopulta sensuurin se peilasi hetkellisesti suomalaista todellisuutta Helsingin, Turun, Lahden, Jyväskylän ja Vaasan teattereissa tyhjille katsomoille.
"Saastan" poleeminen keula haukkasi ensin ympäristöongelmien samentamaa vettä, mutta törmäsi sitten täysillä isänmaan perusturvattomien pohjasakkaan. "Puusta pudonnut Suomi" oli ajautumassa syvintä sosiaalipoliittista kriisiään kohti. Seuraukset säteilivät Donnerin sen hetkiseen kotimaahan Ruotsiin, missä kansankodin avosyli venyi vastaanottamaan 100 000 työikäistä suomalaista. Meillä betonilähiöitä, parakkikyliä ja autioituvaa maaseutua yhdisti ääripoliittinen protestimieliala. Se korotti lopulta äänensä vennamolaisittain.
Dokumentin kuvaukset käynnistyivät maaliskuun 1970 eduskuntavaaleista, jotka Kansallinen Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue voittivat. Donnerin assistentit Jaakko Talaskivi ja Erkki Seiro kolusivat ennakkoon "unohdetun kansan" saarekkeita; kuvaajat Heikki Katajisto ja Eero Salmenhaara poimivat kamerallaan perusturvattomien puhuvia päitä. Sitten kurjuusdokumentin ilme alkoi epäilyttävästi muistuttaa television ajankohtaisformaattia.
Cinéma véritén ihailijoina Donner, Talaskivi ja Seiro astuivat nyt mikrofoneineen totuusaktiin ammattihaastattelun tason luontevasti alittaen. Käytetty optiikka oli juonessa mukana; se arkipäiväisti tilanteita vastaajan ja kysyjän samanaikaisesti esittelevissä yleiskuvissa. Mykkä kamera ja monotoninen mikrofonimies taltioivat tasaveroisesti nuorison harmaat unelmat ja syrjäytyneiden katkeilevat tarinat. Valtiomonopolien keskuksista katsastettiin ammattiyhdistysmiesten fraasit; jäsennellyt puheet politiikan huipulta koko yhteiskunnan läpäisevässä kuvausohjelmassa.
Jo aikalaiskriitikot tekivät nostalgiaa Jaakko Talaskiven ja Tapani Pertun välisestä elitismiväittelystä Tampereella. Nostalgiaa, "joka taatusti kestää", oli Jörn Donnerin vierailu Sanelma Vuorteen muotisalongissa. Niin myös maaseutukierros siellä, missä "rikkaan perheen hyvinvoipa jälkeläinen kohtasi alikehittyneen Suomen tyypillisen edustajan". Iisalmen sekatyömies vastailee Donnerille mitäänsanomattomissa kuvissa. Silti mustavalkoisen filmin murros-Suomi on kipeimmillään; suttuisen harmaa estetiikka ahdistaa ja tihkuu esiin Suomea suomivien laulujen taustalta.
Kuvista, puheista ja lauluista muotoutui tuote, jossa risteilevät joskus törmäyskurssilla pornografia, vasemmistolainen radikalismi kuin myös vennamolainen populismi, mitä myös aikalaiset käyttivät hyökätessään elokuvaa vastaan. Ensimmäistä edusti Donnerin,Talaskiven ja Seiron kovapäinen anarkia. Se merkitsi jälleen hyökkäystä ennakkosensuurin tuulimyllyjä vastaan, tällä kertaa filmiin solutetuilla otteilla omista, jo esityskieltoon tuomituista elokuvista. Provokaation terävöitti tirkistys suomalaiseen pornoklubiin Tukholmassa. Totuusaktin "hyytäväksi" kuvailtu huipennus tulostui vihdoin Lahden Kauppahotellin lakanoilta maksullisessa yhdynnässä. Sensuurin saksimanakin se jätti edistyksen ajan elokuvakerhopolvelle itseisarvollisen metakuvan, joka pani allensa poliittiset laulut ja unohdetun kansan kohtalot.
Näistä jaksoista Donner sanoutui myöhemmin irti, samoin Jarkko Laineen "12 taistelevasta runosta". Ne Mauri Antero Numminen oli säveltänyt ja Jani Uhlenius sovittanut lauluiksi elokuvaa varten. Poistamalla vielä "perkeleen" televisioesityksen nimestä Donner poltti musiikkimiesten ja elokuvaajien yhteisiä siltoja. Hän katkoi tiimityön banderollin peruuttamattomasti, tuon nostalgisen alkuyhteyden elokuvan ja "Laulun hännättömistä perkeleistä" väliltä: "Ei hännätön perkele tulella uhkaa / ei asunnosta, työstä ulos pukkaa. / Sitä ei pappi saarnassa soimaa. / Se edustaa suuren pääoman voimaa."
Krediitit:
Suomi tässä ja nyt
Finland day by day / Day by Day / Finland here and now / Finlandia dia a dia / Finljandija dnem za dnem / Finnland – Tag um Tag
Valmistusmaa ja vuosi: Suomi 1976. Tuotantoyhtiö: Käpy-Filmi Oy. Tilaaja: Ulkoasiainministeriö. Ohjaaja: Mikko Niskanen. Apulaisohjaaja: Tapio Suominen. Tuotantoassistentti: Antti Kari. Käsikirjoitus: Mikko Niskanen ja Tapio Suominen. Kuvaus: Seppo Immonen ja Mikko Niskanen. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Antti Kari. Musiikki: Markku Suominen ja Jukka Halttunen. Selostus: Esko Helminen, Tapio Suominen ja Donald Fields. Selostus: Matti Kassila (suom.), Donald Fields (engl.). Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Helsingin ensiesitys: 5.5. 1976. Televisiolähetyksiä: 6.12. 1976 ja 11.8. 1977 YLE TV1. VET: 22676 – S – 520 m. Esitys: 16 mm, väri, opt., 46 min
Perkele! Kuvia Suomesta
Perkele! Bilder från Finland
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: FJ-Filmi Oy. Tuottaja: Arno Carlstedt. Tuotantopäällikkö: Jörn Donner. Ohjaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Suunnittelu: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Kuvaus: Heikki Katajisto, Eero Salmenhaara. Leikkaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Äänitys: Erkki Seiro. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Musiikki: M.A. Numminen. Musiikin sovitus: Jan Uhlenius. Sanoitus: Jarkko Laine, M.A. Numminen. Laulu: M.A. Numminen, Arja Saijonmaa, Rauli "Badding" Somerjoki. Kertoja: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi. Helsingin ensiesitys: 19.3.1971 Adams. Televisioesitykset: TV 1: 21.6.1973 ja 10.4.1996. – VET 21070; 21108 – K16 – 2727 m / 100 min. Leikkaukset: VET 3.2.1971: "a) 2. osasta miehen sukupuolielimen nuoleksinta ja parittelukohtausta esittelevät pornokuvat; b) 3. osasta kielletyn filmin ja leikatuiksi määrättyjen elokuvien kohdat; c) 5. osasta paritteluhintaa, 100 markan tarjousta seuraava kuvallinen, äänellinen ja tekstillinen aineisto Oulua esittelevään kohtaan saakka". Esitys: leikkaamaton kopio: 2 845 m / 104 min., mv, 35 mm.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 26.10. 2005
tiistaina, lokakuuta 25, 2005
Pakkobloggausta
Pinseristä käskettiin toteuttaa viisikohtainen ohjelma. Tein kun en muutakaan tähän hätään blogattavaksi keksinyt.
Käy lukemassa neljää sellaista blogia, joissa ei ole käynyt aiemmin (tai ei muista käyneensä).
Kävin. Paavo seikkailee Venäjällä ilman ääkkösiä. Haavahuoneessa oli uusi meemi pelissä. Heikki harrastaa historiaa pitkin ja poikin, nyt vuorossa Nike-patsas. Hävittajä aikoo lopettaa bloggaamisen just nyt.
Kirjoittaa kommentin kolmeen sellaiseen blogiin, joissa ei yleensä käy kommentoimassa.
Kävin, mutta ne saatte etsiä ihan itse.
Kirjoittaa blogiinsa jutun, jossa linkittää kahteen sellaiseen blogiin, johon sivulla ei ole vielä linkkiä.
Tämähän täyttyi jo tuossa ykköskohdassa, mutta pannaan tämä Suenne, joka Huutoja ja hihityksiä -blogissaan avaa parhaat tekstiviestinsä kaikkien luettavaksi. Siinäkin olisi meemiainesta. Ja entäs sitten tämä Viikset -blogi, joka ilmeisesti aikoo tarjota kaiken mitä me bloggarit haluamme tietää viiksistä. Nyt myös avoinna olevat kommenttilaatikot.
Tilaa suosikkeihinsa yhden uuden blogin top100-listan ulkopuolelta.
Tämä oli kyllä paha. Okei. Lasitalon emäntä Reetta pääsi tilauslistalle. Ja näytti silti jäävän sijalle 101.
Levittää tietoa tästä meemistä eteenpäin.
Hush sika metsään!
Käy lukemassa neljää sellaista blogia, joissa ei ole käynyt aiemmin (tai ei muista käyneensä).
Kävin. Paavo seikkailee Venäjällä ilman ääkkösiä. Haavahuoneessa oli uusi meemi pelissä. Heikki harrastaa historiaa pitkin ja poikin, nyt vuorossa Nike-patsas. Hävittajä aikoo lopettaa bloggaamisen just nyt.
Kirjoittaa kommentin kolmeen sellaiseen blogiin, joissa ei yleensä käy kommentoimassa.
Kävin, mutta ne saatte etsiä ihan itse.
Kirjoittaa blogiinsa jutun, jossa linkittää kahteen sellaiseen blogiin, johon sivulla ei ole vielä linkkiä.
Tämähän täyttyi jo tuossa ykköskohdassa, mutta pannaan tämä Suenne, joka Huutoja ja hihityksiä -blogissaan avaa parhaat tekstiviestinsä kaikkien luettavaksi. Siinäkin olisi meemiainesta. Ja entäs sitten tämä Viikset -blogi, joka ilmeisesti aikoo tarjota kaiken mitä me bloggarit haluamme tietää viiksistä. Nyt myös avoinna olevat kommenttilaatikot.
Tilaa suosikkeihinsa yhden uuden blogin top100-listan ulkopuolelta.
Tämä oli kyllä paha. Okei. Lasitalon emäntä Reetta pääsi tilauslistalle. Ja näytti silti jäävän sijalle 101.
Levittää tietoa tästä meemistä eteenpäin.
Hush sika metsään!
maanantaina, lokakuuta 24, 2005
Latinalaisen Amerikan elokuvia
Cinemaissi - Latinalaisen Amerikan ja Karibian elokuvafestivaalit ovat ovella. Festivaalin kotisivuilla ei näytä jostakin syystä olevan edes mainintaa siitä, että he harrastavat yhteistyötä Suomen elokuva-arkiston kanssa, eikä myöskään SEA:ssa esitettävistä Solanas-elokuvista kerrota sanaakaan. SEA:n sivuille ei sieltä näytä olevan edes linkkiä. Yhteistyökumppaneita ovat vain sponsorit ja "akateemiset yhteistyökumppanit". Mitenköhän tuntemuksensa tämmöisessä tilanteessa muotoilisi? Ehkä niin, että parempaakin yhteistyötä olen nähnyt.
Kerrottakoon siis, että SEA esittää yhteistyössä - aiempi käsitykseni asiasta oli, että jopa osana festivaalia - Cinemaissin kanssa 25.10.-5.11. viisi Fernando E. Solanasin elokuvaa. Lainaan tähän lyhyen esittelyn SEA:n sivuilta, koska se sattuu olemaan minun kirjoittamani.
Argentiinalainen Fernardo E. Solanas (s. 1936) tunnetaan poliittisesti kantaaottavana elokuvantekijänä niin kotimaassaan kuin maanpakolaisena Euroopassa. Nyt esitettävässä viiden elokuvan potpurissa keskiössä on latinalaisamerikkalainen ihminen ja hänen identiteettinsä taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen sorron subjektina.
Elokuvassa Etelän kaipuu (1988) päähenkilö Floreal vapautuu vankilasta sotilasdiktatuurin päättyessä Argentiinassa vuonna 1983. Hän ei kuitenkaan palaa kotiin vaimonsa luokse, vaan päätyy harhailemaan Buenos Airesin yössä, missä tapaa todellisia ja kuviteltuja ihmisiä menneisyydestään, samalla kun muistot hänen pidätyksestään ja vankila-ajastaan palaavat toistuvasti hänen mieleensä.
Polttouunien aika (1968 Octavio Getinon kanssa) on rajua aseellista vallankumousta ajava dokumentaarinen pamfletti, joka saa voimaansa eurooppalaisten taloudellista vallan väärinkäytöksistä Argentiinassa. Elokuva tunnettiin hyvin suomalaisen elokuvakerholiikkeen kulta-aikoina, mutta on ollut esillä viime vuosina vain harvoin.
Tangos - l'exil de Gardel (1985) kuvaa ryhmää argentiinalaisia Pariisissa, jotka rakentavat omaa kulttuurista identiteettiään tangon avulla. Elokuva syöksyy harjoituksista heidän slummimaiseen asumismuotoonsa ja alityöllistymisen tuomaan tilanteeseen, mitä rikastuttavat oikeastaan vain yhteydenotot kotiin. Ajatus kotiinpaluusta on vahva, ja oleskelu heille vieraassa maassa halutaan viimeiseen asti ymmärtää vain tilapäisenä järjestelynä.
El viaje (1992) on kertomus kylmässä eteläisessä kylässä asuvasta nuoresta miehestä. Hän päättää etsiä käsiinsä oman isänsä, mutta hänen identiteettinsä osoittautuu perustuvan aivan toisiin asioihin kuin mitä hän osasi odottaa.
La nube (1998) kertoo näyttelijäryhmän taistelusta teatterirakennuksensa puolesta, kun se uhkaa tulla tuhotuksi kauppakeskuksen alta. Ryhmän johtaja Max on työhullu ohjaaja, joka on hylännyt perheensäkin uransa vuoksi, mutta nyt hänen on kohdattava tyttärensä. Elokuvan muut keskushenkilöt ovat Enrique, näytelmäkirjailija ja runoilija, joka yrittää selvitä köyhyydestä sekä Fulo, jota ajaa menestykseen kaukana Rio de Janeirossa asuva tytär.
Esityspäivät: EL VIAJE 1.11., 4.11., ETELÄN KAIPUU (Sur) 25.10., 28.10., HUONE KAUPUNGISSA (Une chambre en ville) 1.11., 4.11., LA NUBE 3.11., 5.11., POLTTOUUNIEN AIKA I (La hora de los hornos I) 27.10., 30.10. ja TANGOS - L'EXIL DE GARDEL 26.10., 29.10.
Kerrottakoon siis, että SEA esittää yhteistyössä - aiempi käsitykseni asiasta oli, että jopa osana festivaalia - Cinemaissin kanssa 25.10.-5.11. viisi Fernando E. Solanasin elokuvaa. Lainaan tähän lyhyen esittelyn SEA:n sivuilta, koska se sattuu olemaan minun kirjoittamani.
Argentiinalainen Fernardo E. Solanas (s. 1936) tunnetaan poliittisesti kantaaottavana elokuvantekijänä niin kotimaassaan kuin maanpakolaisena Euroopassa. Nyt esitettävässä viiden elokuvan potpurissa keskiössä on latinalaisamerikkalainen ihminen ja hänen identiteettinsä taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen sorron subjektina.
Elokuvassa Etelän kaipuu (1988) päähenkilö Floreal vapautuu vankilasta sotilasdiktatuurin päättyessä Argentiinassa vuonna 1983. Hän ei kuitenkaan palaa kotiin vaimonsa luokse, vaan päätyy harhailemaan Buenos Airesin yössä, missä tapaa todellisia ja kuviteltuja ihmisiä menneisyydestään, samalla kun muistot hänen pidätyksestään ja vankila-ajastaan palaavat toistuvasti hänen mieleensä.
Polttouunien aika (1968 Octavio Getinon kanssa) on rajua aseellista vallankumousta ajava dokumentaarinen pamfletti, joka saa voimaansa eurooppalaisten taloudellista vallan väärinkäytöksistä Argentiinassa. Elokuva tunnettiin hyvin suomalaisen elokuvakerholiikkeen kulta-aikoina, mutta on ollut esillä viime vuosina vain harvoin.
Tangos - l'exil de Gardel (1985) kuvaa ryhmää argentiinalaisia Pariisissa, jotka rakentavat omaa kulttuurista identiteettiään tangon avulla. Elokuva syöksyy harjoituksista heidän slummimaiseen asumismuotoonsa ja alityöllistymisen tuomaan tilanteeseen, mitä rikastuttavat oikeastaan vain yhteydenotot kotiin. Ajatus kotiinpaluusta on vahva, ja oleskelu heille vieraassa maassa halutaan viimeiseen asti ymmärtää vain tilapäisenä järjestelynä.
El viaje (1992) on kertomus kylmässä eteläisessä kylässä asuvasta nuoresta miehestä. Hän päättää etsiä käsiinsä oman isänsä, mutta hänen identiteettinsä osoittautuu perustuvan aivan toisiin asioihin kuin mitä hän osasi odottaa.
La nube (1998) kertoo näyttelijäryhmän taistelusta teatterirakennuksensa puolesta, kun se uhkaa tulla tuhotuksi kauppakeskuksen alta. Ryhmän johtaja Max on työhullu ohjaaja, joka on hylännyt perheensäkin uransa vuoksi, mutta nyt hänen on kohdattava tyttärensä. Elokuvan muut keskushenkilöt ovat Enrique, näytelmäkirjailija ja runoilija, joka yrittää selvitä köyhyydestä sekä Fulo, jota ajaa menestykseen kaukana Rio de Janeirossa asuva tytär.
Esityspäivät: EL VIAJE 1.11., 4.11., ETELÄN KAIPUU (Sur) 25.10., 28.10., HUONE KAUPUNGISSA (Une chambre en ville) 1.11., 4.11., LA NUBE 3.11., 5.11., POLTTOUUNIEN AIKA I (La hora de los hornos I) 27.10., 30.10. ja TANGOS - L'EXIL DE GARDEL 26.10., 29.10.
Seksisensuurista
Elokuvasensuuria tutkiessa seksi on ongelma. Miten siihen pitäisi käydä käsiksi? Melkein puolet Suomessa kokonaan kielletyistä elokuvista on seksi- ja pornoelokuvia. Nykyisinkin rikoslain nojalla kielletyiksi joutuvat ovat suurimmaksi osaksi ainakin suhteessa pornoon.
Kristillisyyttään korostanut kansanedustaja Olavi Ronkanen aktivoitui vuoden 1974 lopussa voimaakkaalla seksin vastaisella kampanjalla, jolla oli seurauksensa mm. seksilehtiin: hetkeksi erilaisia sukupuolielimiä peittivät mustat laput. Olisiko se kaikkein tuloksellisin julkinen seksin vastainen kampanja.
Hän kävi myös katsomassa tuolloin suositun seksielokuvan Emmanuelle, joka oli mielenkiintoinen tapaus siksi, että vaikka kyse oli varsin huolellisesti tehdystä elokuvasta - siis teknisesti ja jopa taiteellisesti - se sisälsi varsin suoraa ja monimuoitoista seksinharjoitusta. Ronkainen teki valituksen eduskunnan oikeusasiamiehelle 3.12. 1974.
Ronkainen oli siis vastoin kuin monet vastaavalla asialla olleet kriitikot katsonut Emmanuellen. Eduskunnan oikeusasiamiehen Jorma S. Aallon mukaan hän oli ”todennut sen sisältävän runsaasti sellaista ainesta, mitä oli ehdottomasti pidettävä sukupuolikuria ja säädyllisyyttä loukkaavana. Esimerkkeinä tästä hän on maininnut eräät alastontanssiesitykset ja päähenkilön, Emmanuellen, useitten miesten kanssa suorittamien sukupuoliyhdyntöjen varsin yksityiskohtaiset esittämiset. Lisäksi elokuvassa oli peittelemättä kuvattu alastomia naisia sekä homoseksuaalisia akteja. Ronkaisen mielestä elokuvatarkastamon jäsenet olivat menetelleet virkavelvollisuutensa vastaisesti hyväksyessään elokuvan esitettäväksi.”
Tarkastamossa asiasta oli tehty enemmistöpäätös 5-1. Tarkastamo oli lisäksi yksimielisesti asettanut elokuvan julkisen esittämisen ehdoksi, että kahta elokuvan kohtausta lyhennetään ja samoin yksimielisesti päättänyt, ettei elokuvaa saada esittää 18 vuotta nuoremmille lapsille. Päätöksestä ei ollut valitettu. Elokuva pyöri alle 18-vuotiailta kiellettynä elokuvateattereissa.
Asia ei ollut aivan selvä, sillä valtion edustajana Verohallitus haki muutosta ratkaisuun ja vaati elokuvaveron nostamista sillä perusteella, että elokuva on elokuvaverolain 2§:ntarkoittamassa mielessä sisällöltään huono ja siveelliseltä laadultaan heikko. Elokuvalautakunta hyväksyi 2.12. 1974 valituksen ja määräsi veroksi 30%. Pääsylipun hinnasta otettu vero nousi siis 20%. Se on paljon.
Valitusoikeus oli tuolloin elokuvan esittämisoikeuden haltijalla sekä, elokuvaveron osalta, verohallituksella. Oikeusasiamies totesi - se oli ensimmäinen kerta - että valitusoikeutta ei katsota olevan henkilöllä, joka on nähnyt elokuvan sitä maassamme esitettäessä. Lainsäädäntö ei näin ollen tarjonnut välittömiä oikaisukeinoja sellaisen henkilön käytettäviksi, joka katsoo ettei elokuvaa olisi tullut hyväksyä esitettäväksi. Suomeksi sanottuna, yksittäinen henkilö ei pystynyt asiasta virallisesti valittamaan.
Moni ei varmasti olisi edes halunnut valittaa, sillä varsinkin Korkeimman hallinto-oikeuden perimät maksut olivat kohtuullisen suuret.
Samassa yhteydessä tapetille nostettiin toinenkin pitkään tunnustettu, mutta ratkaisematon ongelma siitä, kuinka pitkälle oikeusistuin moraalisissa harkinnoissaan voi mennä.
"Käsitettä ”epäsiveellinen” ei ole lainsäädännössämme pyritty tarkemmin määrittelemään", Jorma S. Aalto kirjoitti vastauksessaan. "On ilmeistä, ettei epäsiveellisyyttä voidakaan määritellä täsmällisin tunnusmerkein, koska se edellyttää arvoarvostelman tekemistä. Tuote katsotaan epäsiveelliseksi silloin, kun se loukkaa yhteiskunnassa yleisesti vallitsevia siveellisyyskäsityksiä. Epäsiveellisyyden sisältö vaihtelee näin ollen eri aikoina ja eri paikoissa. Näyttää siltä kuin yhteiskunnan moniarvoistumisen myötä myös kansalaisten asenteet sukupuolimoraalin alalla ovat viime vuosina muuttuneet vapaammiksi ja eriytyneet. "
Mutta Aalto ei ainoastaan tyytynyt lausumaan tätä tosiasiaa, vaan tarkasteli elokuvaan ja elokuvatarkastukseen liittyviä siveellisyysrikoksia myös lainsäädännön kannalta: "Lainsäädännössämme se [em. muutos JS] on ilmennyt mm. vuonna 1971 annetussa laissa, jolla sivelllisyysrikoksia koskevat rikoslain 20 luvun säännökset on uudistettu. Selostettu kehityssuunta on käsitykseni mukaan vaikuttanut myös elokuvatarkastamon ratkaisuissa noudatettuun käytäntöön. 3§ 2 mom vaatii, että arvioinnissa on otettava huomioon erityisesti elokuvan kokonaisvaikutus. Selostetuista syistä elokuvatarkastamolle jää elokuvan epäsiveellisyyttä arvioidessaan laaja harkintavalta, jonka puitteissa tehtyyn ratkaisuun laillisuusvalvontaa harjoittava viranomainen ei voi puuttua." Tällainen harkintavalta elokuvatarkastamolla oli ollut pitkään, suoraan sanottuna jo vuoden 1935 säännöksissä. He saivat tulkita "lain henkeä".
Jorma S. Aalto halusi korostaa Ronkaisen oman mielipiteen arvoa, vaikka päätyikin itse toisenlaiseen näkemykseen valittajan asiassa: "Pidän ilmeisenä, että elokuva ”Emmanuelle” on loukannut kirjoituksen laatijan omaksuman elämänkatsomuksen mukaisia siveellisiä käsityksiä. Tämä ei kuitenkaan vielä osoita, että mainittu filmi olisi myös elokuvan tarkastuksesta annetussa laissa tarkoitetulla tavalla epäsiveellinen."
Aalto korosti, että tarkastamon jäsenet olivat yksilöitä, mutta he edustivat omia taustaryhmiään: "Tarkastamossa jäsenet tekemät omat arvoarvostelmansa. Tarkastamossa ovat käsitykseni mukaan edustettuina erilaiset arvonäkemykset ja monipuolinen asiantuntemus. Kaikki tarkastamon jäsenet osallistuivat päätökseen kahta estynyttä lukuun ottamatta."
Aalto totesi ykskantaan 20.2. 1975, että tarkastamon jäsenet eivät ole menetelleet lain tai virkavelvollisuuksiensa vastaisesti eivätkä ole ylittäneeet heille päätöstä tehdessään kuuluvaa harkintavaltaa eikä "Ronkaisen kirjoitus" antanut aihetta enempiin toimenpiteisiin.
Mutta Ronkaisen kampanjalla oli yllätyksellisen suuria seurauksia. Siitä joskus toiste.
Kristillisyyttään korostanut kansanedustaja Olavi Ronkanen aktivoitui vuoden 1974 lopussa voimaakkaalla seksin vastaisella kampanjalla, jolla oli seurauksensa mm. seksilehtiin: hetkeksi erilaisia sukupuolielimiä peittivät mustat laput. Olisiko se kaikkein tuloksellisin julkinen seksin vastainen kampanja.
Hän kävi myös katsomassa tuolloin suositun seksielokuvan Emmanuelle, joka oli mielenkiintoinen tapaus siksi, että vaikka kyse oli varsin huolellisesti tehdystä elokuvasta - siis teknisesti ja jopa taiteellisesti - se sisälsi varsin suoraa ja monimuoitoista seksinharjoitusta. Ronkainen teki valituksen eduskunnan oikeusasiamiehelle 3.12. 1974.
Ronkainen oli siis vastoin kuin monet vastaavalla asialla olleet kriitikot katsonut Emmanuellen. Eduskunnan oikeusasiamiehen Jorma S. Aallon mukaan hän oli ”todennut sen sisältävän runsaasti sellaista ainesta, mitä oli ehdottomasti pidettävä sukupuolikuria ja säädyllisyyttä loukkaavana. Esimerkkeinä tästä hän on maininnut eräät alastontanssiesitykset ja päähenkilön, Emmanuellen, useitten miesten kanssa suorittamien sukupuoliyhdyntöjen varsin yksityiskohtaiset esittämiset. Lisäksi elokuvassa oli peittelemättä kuvattu alastomia naisia sekä homoseksuaalisia akteja. Ronkaisen mielestä elokuvatarkastamon jäsenet olivat menetelleet virkavelvollisuutensa vastaisesti hyväksyessään elokuvan esitettäväksi.”
Tarkastamossa asiasta oli tehty enemmistöpäätös 5-1. Tarkastamo oli lisäksi yksimielisesti asettanut elokuvan julkisen esittämisen ehdoksi, että kahta elokuvan kohtausta lyhennetään ja samoin yksimielisesti päättänyt, ettei elokuvaa saada esittää 18 vuotta nuoremmille lapsille. Päätöksestä ei ollut valitettu. Elokuva pyöri alle 18-vuotiailta kiellettynä elokuvateattereissa.
Asia ei ollut aivan selvä, sillä valtion edustajana Verohallitus haki muutosta ratkaisuun ja vaati elokuvaveron nostamista sillä perusteella, että elokuva on elokuvaverolain 2§:ntarkoittamassa mielessä sisällöltään huono ja siveelliseltä laadultaan heikko. Elokuvalautakunta hyväksyi 2.12. 1974 valituksen ja määräsi veroksi 30%. Pääsylipun hinnasta otettu vero nousi siis 20%. Se on paljon.
Valitusoikeus oli tuolloin elokuvan esittämisoikeuden haltijalla sekä, elokuvaveron osalta, verohallituksella. Oikeusasiamies totesi - se oli ensimmäinen kerta - että valitusoikeutta ei katsota olevan henkilöllä, joka on nähnyt elokuvan sitä maassamme esitettäessä. Lainsäädäntö ei näin ollen tarjonnut välittömiä oikaisukeinoja sellaisen henkilön käytettäviksi, joka katsoo ettei elokuvaa olisi tullut hyväksyä esitettäväksi. Suomeksi sanottuna, yksittäinen henkilö ei pystynyt asiasta virallisesti valittamaan.
Moni ei varmasti olisi edes halunnut valittaa, sillä varsinkin Korkeimman hallinto-oikeuden perimät maksut olivat kohtuullisen suuret.
Samassa yhteydessä tapetille nostettiin toinenkin pitkään tunnustettu, mutta ratkaisematon ongelma siitä, kuinka pitkälle oikeusistuin moraalisissa harkinnoissaan voi mennä.
"Käsitettä ”epäsiveellinen” ei ole lainsäädännössämme pyritty tarkemmin määrittelemään", Jorma S. Aalto kirjoitti vastauksessaan. "On ilmeistä, ettei epäsiveellisyyttä voidakaan määritellä täsmällisin tunnusmerkein, koska se edellyttää arvoarvostelman tekemistä. Tuote katsotaan epäsiveelliseksi silloin, kun se loukkaa yhteiskunnassa yleisesti vallitsevia siveellisyyskäsityksiä. Epäsiveellisyyden sisältö vaihtelee näin ollen eri aikoina ja eri paikoissa. Näyttää siltä kuin yhteiskunnan moniarvoistumisen myötä myös kansalaisten asenteet sukupuolimoraalin alalla ovat viime vuosina muuttuneet vapaammiksi ja eriytyneet. "
Mutta Aalto ei ainoastaan tyytynyt lausumaan tätä tosiasiaa, vaan tarkasteli elokuvaan ja elokuvatarkastukseen liittyviä siveellisyysrikoksia myös lainsäädännön kannalta: "Lainsäädännössämme se [em. muutos JS] on ilmennyt mm. vuonna 1971 annetussa laissa, jolla sivelllisyysrikoksia koskevat rikoslain 20 luvun säännökset on uudistettu. Selostettu kehityssuunta on käsitykseni mukaan vaikuttanut myös elokuvatarkastamon ratkaisuissa noudatettuun käytäntöön. 3§ 2 mom vaatii, että arvioinnissa on otettava huomioon erityisesti elokuvan kokonaisvaikutus. Selostetuista syistä elokuvatarkastamolle jää elokuvan epäsiveellisyyttä arvioidessaan laaja harkintavalta, jonka puitteissa tehtyyn ratkaisuun laillisuusvalvontaa harjoittava viranomainen ei voi puuttua." Tällainen harkintavalta elokuvatarkastamolla oli ollut pitkään, suoraan sanottuna jo vuoden 1935 säännöksissä. He saivat tulkita "lain henkeä".
Jorma S. Aalto halusi korostaa Ronkaisen oman mielipiteen arvoa, vaikka päätyikin itse toisenlaiseen näkemykseen valittajan asiassa: "Pidän ilmeisenä, että elokuva ”Emmanuelle” on loukannut kirjoituksen laatijan omaksuman elämänkatsomuksen mukaisia siveellisiä käsityksiä. Tämä ei kuitenkaan vielä osoita, että mainittu filmi olisi myös elokuvan tarkastuksesta annetussa laissa tarkoitetulla tavalla epäsiveellinen."
Aalto korosti, että tarkastamon jäsenet olivat yksilöitä, mutta he edustivat omia taustaryhmiään: "Tarkastamossa jäsenet tekemät omat arvoarvostelmansa. Tarkastamossa ovat käsitykseni mukaan edustettuina erilaiset arvonäkemykset ja monipuolinen asiantuntemus. Kaikki tarkastamon jäsenet osallistuivat päätökseen kahta estynyttä lukuun ottamatta."
Aalto totesi ykskantaan 20.2. 1975, että tarkastamon jäsenet eivät ole menetelleet lain tai virkavelvollisuuksiensa vastaisesti eivätkä ole ylittäneeet heille päätöstä tehdessään kuuluvaa harkintavaltaa eikä "Ronkaisen kirjoitus" antanut aihetta enempiin toimenpiteisiin.
Mutta Ronkaisen kampanjalla oli yllätyksellisen suuria seurauksia. Siitä joskus toiste.
sunnuntaina, lokakuuta 23, 2005
Kymmenisen käskyä illaksi
Käteni olivat yltäpäältä hirvijauhelihassa, kun rss-hälytin soi tietokoneelta. Tiesin jo kappaleesta mistä oli kysymys. Me hiljaa, hiljaa, hiivitään näin Kardemumman yössä, on kaikki kansa pötköllään, vain rosvot raataa työssä.... Turistihan se siinä kutsuu Sisäpiiriä kokoon. Isänmaa kutsuu!
Ja juuri nyt valkoinen hiippalakki ja lakana ovat ryppyisiä. Sitä ei Vltavan Glu-Glu-Äh...-Klan sallisi.
Silitysrauta kädessäni tapailin klaanin kymmentä käskyä. Miten ne menivätkään?
Laitoin silitysraudan erittäin kuumaksi. Se sopisi illan tunnelmaan. It's Hot! Roiskuttaessani vihkivettä lakanalle muistin, että Klaanin Kingi aina sanoo tilaisuuden aluksi: "Minä olen Blogistanin Kingi" ja jatkaa kuin alaotsikkona, että bloguilla ei saa olla muita Kingejä. Sit se Kingi kohoaa ilmaan ja resonoi levitatiivisesti: "Sinun pitää osata tavata nimeni oikein." Ei vääriä sz-, cz, -zto, - schi, -zo ja muita risuaitoja Kingin nimeen. Tssshhhhhh.... Silitysrauta oli jo ihan kuuma.
Vetelin pitkiä tasaisia työntöjä lakanaa pitkin, ja mieleeni tuli kuinka kaikki riittiin osallistuvat kirjoittavat omalla verellään tai punaviinillä Kingin nimen viiteensataan kertaan pyhään pöytäliinaan, johon ensimmäinen nukahtanut kääritään illan päätteeksi ja arkistoidaan.
Jos pyhät kirjoitukset ovat menneet oikein, Kingi pyhittää sisäpiirin tapaamisen eli Todellisen Lepopäivän salaisella reseptillä tehdyllä drinkillä, joka laitetaan Sisäpiirin Blogiin näytille opetuslapsia varten muiden noudatettavien muistilistojen sekaan. Muistilistoista paksuin oli salainen käsimerkki, jolla Sisäpiiriläiset aina tervehtivät toisiaan.
Toinen puoli alkoikin jo olla silitetty. Nuo pari kiusallista ryppyä eivät kuitenkaan lähteneet millään. Mutta juuri se toi elävästi mieleen, kuinka ensimmäistä drinkkiä maistellessa muistellaan ja kunnioitetaan Blogistanin varhaisia ryppyjä, niitä äitejä ja setiä, noita pioneereja, jotka ovat vain muisto nykyisessä bloggaritulvassa. Kolmen drinkin jälkeen kaikki miettivät sitä sääntöä, jonka mukaan mikään ulkopiirissä sanottu ei tapa Sisäpiiriä, vaan vahvistaa. Siksi ei saanut tappaa keskusteluakaan.
Viiden drinkin jälkeen klaanin kokouksissa aina teroitetaan mieleen, ettei toisen blogiin saa tarttua, ellei kyseessä ole ryhmäblogi (- tässä vaiheessa joku aina kirkaisee!). Ryhmäblogikin saa tehdä sitä vain keskenään. Hirmuista! Tämä lakanahan alkaa ruskistua! Olin ajatuksissani pysähtynyt ja kuuma rauta tuhosi lakanaani.
Roiskutin lisää vihkivettä ja ruusuvettä päälle. Ei siihen pysyvää jälkeä onneksi jäänyt. Viimeistellessäni hiipan pintaa muistin vielä neljä sääntöä: toisen Sisäpiiriläisen blogista ei saanut varastaa aihetta tai aiheettomia, jollei linkittänyt. Eikä Sisäpiiriläisistä saanut lausua väärää todistustakaan. Sillä ne olivat sisäpiiriläisen omaisuutta, jota ei sopinut himoita, tavoitella tai muuten kollektivisoida. Erityisen tarkka piti olla Sisäpiiriläisen puolisosta, ellei kyse ole hyväksyttävästä kierrätyksestä, blogin käsikirjoittajista eli työntekijöistä, karjasta tai muusta, mikä hänelle kuuluu.
Kas niin! Hiippa pysyy suorassa ja lakana on aivan kohdallaan. Hieman masun kohdalta pömpöttää. Kehtaisiko tällä...
Ja juuri nyt valkoinen hiippalakki ja lakana ovat ryppyisiä. Sitä ei Vltavan Glu-Glu-Äh...-Klan sallisi.
Silitysrauta kädessäni tapailin klaanin kymmentä käskyä. Miten ne menivätkään?
Laitoin silitysraudan erittäin kuumaksi. Se sopisi illan tunnelmaan. It's Hot! Roiskuttaessani vihkivettä lakanalle muistin, että Klaanin Kingi aina sanoo tilaisuuden aluksi: "Minä olen Blogistanin Kingi" ja jatkaa kuin alaotsikkona, että bloguilla ei saa olla muita Kingejä. Sit se Kingi kohoaa ilmaan ja resonoi levitatiivisesti: "Sinun pitää osata tavata nimeni oikein." Ei vääriä sz-, cz, -zto, - schi, -zo ja muita risuaitoja Kingin nimeen. Tssshhhhhh.... Silitysrauta oli jo ihan kuuma.
Vetelin pitkiä tasaisia työntöjä lakanaa pitkin, ja mieleeni tuli kuinka kaikki riittiin osallistuvat kirjoittavat omalla verellään tai punaviinillä Kingin nimen viiteensataan kertaan pyhään pöytäliinaan, johon ensimmäinen nukahtanut kääritään illan päätteeksi ja arkistoidaan.
Jos pyhät kirjoitukset ovat menneet oikein, Kingi pyhittää sisäpiirin tapaamisen eli Todellisen Lepopäivän salaisella reseptillä tehdyllä drinkillä, joka laitetaan Sisäpiirin Blogiin näytille opetuslapsia varten muiden noudatettavien muistilistojen sekaan. Muistilistoista paksuin oli salainen käsimerkki, jolla Sisäpiiriläiset aina tervehtivät toisiaan.
Toinen puoli alkoikin jo olla silitetty. Nuo pari kiusallista ryppyä eivät kuitenkaan lähteneet millään. Mutta juuri se toi elävästi mieleen, kuinka ensimmäistä drinkkiä maistellessa muistellaan ja kunnioitetaan Blogistanin varhaisia ryppyjä, niitä äitejä ja setiä, noita pioneereja, jotka ovat vain muisto nykyisessä bloggaritulvassa. Kolmen drinkin jälkeen kaikki miettivät sitä sääntöä, jonka mukaan mikään ulkopiirissä sanottu ei tapa Sisäpiiriä, vaan vahvistaa. Siksi ei saanut tappaa keskusteluakaan.
Viiden drinkin jälkeen klaanin kokouksissa aina teroitetaan mieleen, ettei toisen blogiin saa tarttua, ellei kyseessä ole ryhmäblogi (- tässä vaiheessa joku aina kirkaisee!). Ryhmäblogikin saa tehdä sitä vain keskenään. Hirmuista! Tämä lakanahan alkaa ruskistua! Olin ajatuksissani pysähtynyt ja kuuma rauta tuhosi lakanaani.
Roiskutin lisää vihkivettä ja ruusuvettä päälle. Ei siihen pysyvää jälkeä onneksi jäänyt. Viimeistellessäni hiipan pintaa muistin vielä neljä sääntöä: toisen Sisäpiiriläisen blogista ei saanut varastaa aihetta tai aiheettomia, jollei linkittänyt. Eikä Sisäpiiriläisistä saanut lausua väärää todistustakaan. Sillä ne olivat sisäpiiriläisen omaisuutta, jota ei sopinut himoita, tavoitella tai muuten kollektivisoida. Erityisen tarkka piti olla Sisäpiiriläisen puolisosta, ellei kyse ole hyväksyttävästä kierrätyksestä, blogin käsikirjoittajista eli työntekijöistä, karjasta tai muusta, mikä hänelle kuuluu.
Kas niin! Hiippa pysyy suorassa ja lakana on aivan kohdallaan. Hieman masun kohdalta pömpöttää. Kehtaisiko tällä...
Intellektuellien top-sata
Maailman asioiden listaaminen on yleensä ollut amerikkalaisten huvi, mutta nyt peribrittiläinen aikakauslehti Prospect on ryhtynyt toimeen. Lehti ei suinkaan pyrkinyt arvioimaan bloggareita, vaan kävi käsiksi hieman isompaan elämään tai vielä sitäkin suurempaan.
Prospectin top-sata lista nimittäin järjestää maailman merkittävimmät intellektuellit.
Noam Chomsky vie voiton, Umberto Eco on kakkonen ja Richard Dawkins kolmonen. Muutenkin lista käy sivistyneiden henkilöiden peruskurssista. Tervehdin ilolla Jürgen Habermasin (7.) sijoitusta, eikä Eric Hobsbawmillekaan (18.) ole käynyt huonosti. Francis Fukuyama (21.) lyö niukasti Jean Baudrillardin (22.) ja Slavoj Zizekin (23), jonka ajattelimme kutsua Suomeen viime vuonna, mutta rahat eivät riitä. Maailmojen törmäystä ennustanut Samuel Huntigton (28.) häviää siis "historia on loppu" -Fukuyamalle.
Naisia listalla on harvoja. Korkeimmalla ovat Naomi Klein ja Camille Paglia. Heidän edelleenkin laittaisin sijalta 48. löytyvän Julia Kristevan.
Yliarvostetuimmat? Vaclav Havel (4.) ja Salman Rushdie (10)!
EDIT: Lisäsin tähän linkin listalla olijoiden henkilöhistoriaan. Sieltä voi sitten niitä tuntemattomaksi tähän asti jääneitä kärkinimiä - tosin vain kuusi - selvitellä kaikkein helpoimmin. Loput pitää googlata, mutta sehän on jo sivistystehtävä sunnuntaiksi. Mutta en minä tiennyt, kuka on Camille Paglia!
Prospectin top-sata lista nimittäin järjestää maailman merkittävimmät intellektuellit.
Noam Chomsky vie voiton, Umberto Eco on kakkonen ja Richard Dawkins kolmonen. Muutenkin lista käy sivistyneiden henkilöiden peruskurssista. Tervehdin ilolla Jürgen Habermasin (7.) sijoitusta, eikä Eric Hobsbawmillekaan (18.) ole käynyt huonosti. Francis Fukuyama (21.) lyö niukasti Jean Baudrillardin (22.) ja Slavoj Zizekin (23), jonka ajattelimme kutsua Suomeen viime vuonna, mutta rahat eivät riitä. Maailmojen törmäystä ennustanut Samuel Huntigton (28.) häviää siis "historia on loppu" -Fukuyamalle.
Naisia listalla on harvoja. Korkeimmalla ovat Naomi Klein ja Camille Paglia. Heidän edelleenkin laittaisin sijalta 48. löytyvän Julia Kristevan.
Yliarvostetuimmat? Vaclav Havel (4.) ja Salman Rushdie (10)!
EDIT: Lisäsin tähän linkin listalla olijoiden henkilöhistoriaan. Sieltä voi sitten niitä tuntemattomaksi tähän asti jääneitä kärkinimiä - tosin vain kuusi - selvitellä kaikkein helpoimmin. Loput pitää googlata, mutta sehän on jo sivistystehtävä sunnuntaiksi. Mutta en minä tiennyt, kuka on Camille Paglia!
perjantaina, lokakuuta 21, 2005
Top-more
Pinzerin Riitta oli kuulemma ideoinut sellaisen uuden top-listan, jossa jokainen voi koetella, miltä tuntuu olla 15 minuuttia julkisuudessa. Se on tulossa vasta tulevaisuudessa, joten jokaisella on hyvästi aikaa vaihtaa taskunauriit sekuntikelloon. Vaikka semmoiseen, jolla voi ottaa tuhannesosatkin talteen.
Uusi Top-lista on kuitenkin jo paljon nopeampi kuin se edellinen, henkisesti vanhaksi käynyt ja niin kritisoitu Top-lista, jonka järkyttävä vika oli se että se perustui ihmisten haluun lukea jotakin blogia. Viesti hyvä, väärä osoite, valitetaan monissa blogeissa.
En tiedä mihin tämä oma julkisuuspiikkini liittyy, sekunteihin, minuutteihin, tunteihin vai ikuiseen elämään, mutta näinä Hesari-blogien aikana on kai tuotava esiin, että hei, kamoon, mut mainitaan Hesarin Nyt-liitteessä. Tohtori Pantille minä tuon mieleen kaikista eläimistä norsun. Olenks' mä nyt joku republikaani.
Uusi Top-lista on kuitenkin jo paljon nopeampi kuin se edellinen, henkisesti vanhaksi käynyt ja niin kritisoitu Top-lista, jonka järkyttävä vika oli se että se perustui ihmisten haluun lukea jotakin blogia. Viesti hyvä, väärä osoite, valitetaan monissa blogeissa.
En tiedä mihin tämä oma julkisuuspiikkini liittyy, sekunteihin, minuutteihin, tunteihin vai ikuiseen elämään, mutta näinä Hesari-blogien aikana on kai tuotava esiin, että hei, kamoon, mut mainitaan Hesarin Nyt-liitteessä. Tohtori Pantille minä tuon mieleen kaikista eläimistä norsun. Olenks' mä nyt joku republikaani.
Ei se noin ollut! Minä olin siellä.
Opiskellessani poliittista historiaa yliopistolla siellä liikkui aina kauhukuva väitöstilaisuudesta, jonka lopuksi vapaiden puheenvuorojen aikana yleisöstä nousee joku joka sanoo: "Ei se noin ollut! Minä olin siellä!".
Vähän samalla tavalla oli sitten tämän päivän HS:n Nyt-liitteen (21.10. Mitä nyt -sivulla, 10) mukaan käynyt Rintamalottien Korkeajännitys, Neidot kansan urhokkaan (Egmont 2005, 7,95 e) -sarjakuvateoksen julkaisutilaisuudessa esiintyneelle lottatutkija Tiina Kinnuselle.
Kinnunen oli tutkijan varmuudella moitiskellut sarjakuvan tekijöitä tutkija Paula Arvasta, kirjailija Leena Lehtolaista ja taiteilija Petri Hiltusta siitä, että nämä olivat panneet lotat käyttämään aseita.
Rintamanaisten liiton Kaarina Peltola, joka ei varmaankaan itse ehtinyt asetta rintamalla käyttämään, huomautti puheenvuorossaan, että lotilla oli aseita ja monet saivat myös ampumakoulutusta.
Toimittaja Jouni Mölsä päättelee tästä, että lottien historiaa ei ole kirjoitettu rehellisesti: kaikkea ei ole tuotu esiin, koska halutaan pitää yllä arvostusta ja tiettyä ideaalikuvaa. Hän haluaa tietää mitä, milloin ja kenen kanssa lotat tekivät sitä mitä tekivät.
Kyse on siis tyypillisestä historianhallintaongelmasta. Historiaa kirjoittavat luovat (tai ylläpitävät) kuvaa, joka on ristiriidassa kokemuksen kanssa. Kokemus ei tässä tarkoita pelkästään itse osallistumista, vaan myös elävää muistia: suullisesti on välittynyt tietoa siitä, mitä esimerkiksi omille vanhemmille oli tapahtunut.
Tästä voi tulla myös perimätietoa, joka muodostaa myös historian hallintatiedon, jos se haastaa tieteen arvovallalla silatun historiatiedon. (Huonoista historiateksteistä - joita niitäkin toki löytyy - kukaan tuskin tässä yhteydessä haluaa puhua.)
Että antakaas tulla. Mistä muusta kuin aseenkäytöstä lottien historioissa on vaiettu?
Vähän samalla tavalla oli sitten tämän päivän HS:n Nyt-liitteen (21.10. Mitä nyt -sivulla, 10) mukaan käynyt Rintamalottien Korkeajännitys, Neidot kansan urhokkaan (Egmont 2005, 7,95 e) -sarjakuvateoksen julkaisutilaisuudessa esiintyneelle lottatutkija Tiina Kinnuselle.
Kinnunen oli tutkijan varmuudella moitiskellut sarjakuvan tekijöitä tutkija Paula Arvasta, kirjailija Leena Lehtolaista ja taiteilija Petri Hiltusta siitä, että nämä olivat panneet lotat käyttämään aseita.
Rintamanaisten liiton Kaarina Peltola, joka ei varmaankaan itse ehtinyt asetta rintamalla käyttämään, huomautti puheenvuorossaan, että lotilla oli aseita ja monet saivat myös ampumakoulutusta.
Toimittaja Jouni Mölsä päättelee tästä, että lottien historiaa ei ole kirjoitettu rehellisesti: kaikkea ei ole tuotu esiin, koska halutaan pitää yllä arvostusta ja tiettyä ideaalikuvaa. Hän haluaa tietää mitä, milloin ja kenen kanssa lotat tekivät sitä mitä tekivät.
Kyse on siis tyypillisestä historianhallintaongelmasta. Historiaa kirjoittavat luovat (tai ylläpitävät) kuvaa, joka on ristiriidassa kokemuksen kanssa. Kokemus ei tässä tarkoita pelkästään itse osallistumista, vaan myös elävää muistia: suullisesti on välittynyt tietoa siitä, mitä esimerkiksi omille vanhemmille oli tapahtunut.
Tästä voi tulla myös perimätietoa, joka muodostaa myös historian hallintatiedon, jos se haastaa tieteen arvovallalla silatun historiatiedon. (Huonoista historiateksteistä - joita niitäkin toki löytyy - kukaan tuskin tässä yhteydessä haluaa puhua.)
Että antakaas tulla. Mistä muusta kuin aseenkäytöstä lottien historioissa on vaiettu?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)