Luokkayhteiskunnan eliittti

Suomi on luokkayhteiskunta. Toisen maailmansodan jälkeen poliittisella työllä syntyneestä hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut jälleen sitä edeltänyt luokkayhteiskunta. Luokkayhteiskuntaa vastustavien yhteiskunnallisten uudistusten vauhti kiihtyi huippuunsa 1950-luvun lopulta 1970-luvulle. Kansainvälisten talous- ja elämäntapatuulahdusten myötä hyvinvointivaltion rooli ja toivottavuus väheni nopeasti viimeistään 1980-luvulta lähtien. Sen tyypillisimpänä merkkinä oli iskulause "hyvinvointivaltion puolustaminen". Hyvinvointivaltion asema oli sinä hetkenä kääntynyt aktiivisesta passiiviseksi.

Luokkayhteiskunnassa ihmisen syntyperä luonnehtii merkillisen osuvasti hänen elämäänsä - tässä ratkaisevaa on mahdollisuus korkeatasoiseen koulutukseen. Suomessa on nykyisin kolme sukupolvesta toiseen periytyvää luokkaa:
• perusturvaan tukeutuva alaluokka (esim. pitkäaikaistyöttömän korvaus, kansaneläkkeen varassa olevat, terveyskeskuspalvelut)
• ansioihin sidottuja etuja nauttiva keskiluokka (esim. kuukausipalkka, hyvä eläke, työterveyshuolto)
• hyvin toimeentuleva yläluokka, joka ei yhteiskunnan turvajärjestelmiä tarvitse
(esim. yksityinen terveydenhoito)

Tästä kuitenkin puhutaan varsin vähän, vaikka vaalit ovat tulossa. Sen sijaan panoksia on asetettu puheeseen eliitistä. Eliitin - jota ei määritelmänä täsmennetä ja jota ei nimetä ja jota ei siteerata - on väitetty halveksuvan "kansaa" tai ainakin suhtautuvan siihen "elitistisesti" eli mitä ilmeisimmin väärin. Jätän tässä huomiotta kansanomaisen logiikan ääritapauksen eli sen epäonnistuneen poliittispopulistisen yhtälön, jossa "kansa" = "perussuomalaiset". Se nimittäin ei ole niin.

Luokkayhteiskunnan näkökulmasta eliitti on kuitenkin jotakin muuta kuin tämä erityisen hämärä sivistyneistö-eliitti, jota ehättivät moittimaan avant gardena maaliskuun puolivälissä professori Vilho Harle, HS:n päällikkönä toimiva Saska Saarikoski ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan Matti Apunen. Luokkayhteiskunnan näkökulmasta on helppo sanoa, että kaikki nämä nimeltä mainitut kriitikot ovat hyvin toimeentulevaa yläluokkaa ja juuri siksi heidän sanomiinsa tulee suhtautua kriittisesti.

Erityistä kriittisyyttä heitä kohtaan voidaan esittää silloin, kun heidän poliittisena ohjenuoranaan on populismi. Perustelen tätä väitettäni heidän kaikkien populistisesti käyttämällä "kansa"-terminologialla. Minusta olisi mukava tietää mihin he pyrkivät, mikä on heidän missionsa piilottamaton ydin.

Tosiasia on että luokkayhteiskunnan näkökulmasta sivistyneistö - ihan itse lukeneistoon lukeneet ja kouluttautuneet - on hyvinkin jakautunut. Intelligentsiaa löytyy kaikista luokkayhteiskunnan luokista, reaaliköyhistä perittyjen miljooniensa kanssa toimeen tuleviin. Päinvastoin kun nyt annetaan ymmärtää, heillä ei juuri ole ollut tapana - ainakaan viimeiseen sataan vuoteen - elämöidä "kansasta".

Poikkeuksena ovat tietysti poliitikot, jotka elävät "kansasta". (Tämä sivuaskel perustuu siihen, että vankilaan mielipiteidensä vuksi suljettu Antonio Gramsci piti poliitikkoja aina intelligentsiaan kuuluvana: "Jokainen puolueen jäsen on intellektuelli." Ehkä puolue pitäisi tässä sitaatissa kirjoitaa isolla P:llä.)

Intellektuelli eroaa muista kansaan kuuluvista siinä, että hän esittelee mieluusti ja laajasti ajatuksiaan ja pyrkii niitä perustelemaan. Usein kielenkäyttö poikkeaa valtavirrasta eikä kosiskele ketään eikä mitään - ei siis myöskään "kansaa". Intellektuelli ei myöskään pelkää kritisoida ketään, parhaimmillaan ei edes itseään.

Kenelle tahansa tarkastelijalle pitäisi olla selvää, että intellektuellit eivät muodosta yhtenäistä eliittiä. He nimittäin ovat keskenään kovin erimielisiä, vaikka toisensa usein tuntevatkin - tämä maa on pieni. Monet ovat jopa vihamielisiä esimerkiksi poliittisia organisaatioita kohtaan. Suomestakin löytyy esimerkkejä niistä, jotka voivat vastustaa valtioita - globaali historia antaa satoja esimerkkejä tyrmään toimitetuista ja tapetuista intellektuelleista. Maailmalla tämä on arkipäivää, eikä ole pois suljettua, että näihin intellektuelleihin lasketaan myös journalisteja ja etujärjestöaktivisteja. Nämä populaaria suosiota saaneet intellektuellit ja asiantuntijat ovat johdossa esimerkiksi arabimaiden käynnissä olevissa sisäisessä kapinassa. Valtaeliitti - joka noissa maissa samastuu 100-prosenttisesti yläluokkaan ja rahaeliittiin - vastustaa heitä kuolemaan asti.

Intellektuellit eivät perinteisesti ole hakeneet kansansuosiota, vaikka he toki ovat sitä joskus onnistuneet saamaan. Muistan kuinka Erno Paasilinna kehui myyneensä esseekirjaansa yli 10 000 kpl - "enemmän kuin kukaan muu". Sanoin hänelle, että pyrin joskus parempaan. Vielä ei ole sen aika, eikä ole tainnut olla kellään muullakaan.

Sen sijaan populismi myy paremmin: taannoinen revakirja kansanedustajalta taisi saavuttaa lähes mitä-missä-milloinmaiset tulokset eli melkein kymmenkertaisesti. Sohvalla löhöävää arvostetaan, sillä tarjontaa ja markkinamiehiä heille riittää.

Intellektuellien töitä ei paljon mainosteta, vaikka ehkä pitäisi, sillä mielipiteiden kirjo on mielestäni kannatettavaa.

Olen nautiskellen lukenut lomapäivän kunniaksi Hannu Salaman uusinta romaania Sydän paikallaan. Sanonpahan vain, että Hannu Salama on intellektuelli parhaasta päästä. Jos onnistun näkemään hänet ostoskeskuksessa kahvilla, käyn puristamassa kättä sekä oman että edustamani kansan nimissä. Lukekaa se kirja ja unohtakaa populistiset puheet kirjallisuuden alennustilasta. Semmoiset puheet - ja konkreettinen kulttuurin ja taiteiden (tukemisen) vastustaminen - ovat populistista panettelua, joita vastaan jokaisen intellektuellin on käytävä barrikadeille. Me intellektuellit emme ansaitse semmoista kansaa, vaan yritämme vaihtaa sen - tai tarkemmin sen ajattelutavan aivan kuten olemme kaikille yhteisellä tavalla vaihtaneet silloin tällöin omiakin ajattelutapojamme. Niin kuin aina ennenkin ja tulevaisuudessa.

(Kirjoittaja on keskiluokkaan kuuluva koulutuseliitin jäsen.)