Talvisota on ollut suomalaisille kansakuntaa yhtenäistävä ja ylentävä tapahtumasarja. Talvisodan kotimaisesta tai jos niikseen tulee, ulkomaisestakaan kuvasta ei ole puuttunut myyttisiä piirteitä. Kokonaistulkinnoissa ja yleishistorioissa ei tutkimukseen perustuvia poikkeavia näkemyksiä ole juuri esitetty. Talvisodan luonne määräytyy puolustussodan kautta. Voikin kysyä, muuttuuko tämä puhtoinen käsitys, jos tarkasteluun otetaan siitä usein pois jätetty osa, sotapropaganda. Ja voiko sen yhteydessä puhua elokuvataiteesta?
Näytelmäelokuvia valmistui lyhyen talvisodan aikana vain yksi, T. J. Särkän sotilasfarssi Serenaadi sotatorvella. Sen taiteellista ja muutakin arvoa on lähinnä moitittu. "Topiaksen komediahölmöilyyn perustuvasta sotilasfarssista ei saata ylpeillä millään tavalla," Mikael Fränti sanoi Hesarissa, "sillä teos edustaa vanhan kotimaisen filmin ikävintä ja vastenmielisintä aluskasvillisuutta. Jälkiviisaasti voi tietysti ihmetellä, miksi Särkkä ei kesällä 1939 farssia filmatessaan tajunnut mitään maailman tilanteesta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun suomalainen elokuva sulki silmänsä ympäröivältä todellisuudelta." Muut kriitikot eivät vuonna 1983 olleet juuri armeliaampia paitsi Vaasa-lehden Markku Varjola, joka antoi arvoa sille, että elokuva yhdisti hänen sanoillaan "koeteltua kansanviisautta sympaattiseen idiotismiin", mitä kriitikko luonnehti perussuomalaisuudeksi.
Talvisodan elokuvatoimintaa johti Päämajan propagandaosastolla kapteeni R. W. Palmrooth, ehkä paremmin tunnettu Reino Hirviseppänä tai Pallena. Katsaukset alkoivat ilmestyä vasta helmikuussa 1940, eikä niitäkään ehditty tehdä kuin kahdeksan, viimeisimpänä presidentti Kallion rauhanpuhe. Kaikki elokuvat olivat lavastajana aloittaneen Hannu Lemisen työtä. Kuvasuunnittelussa aktiivisia olivat myös Tapio Piha ja Untamo Utrio, jotka vuorollaan selostivat Pallen tavoin omia tekstejään. Lemisen tekeminen sai rajat niistä ehdoista, joita puolustusvoimat ja elokuvasensuuri asettivat. Puolustusvoimien kuvaajina toimi alan ammattilaisia.
Puolustusvoimien katsausten sisällöstä voi erottaa ensinnäkin aggressiivisesti sanailevan tekstin, jossa ryssittely on yleistä. Kuva-aineistossa keskeistä on tuhokuvasto, joka saa selostuksen myötä vihaa ja uhmaa herättävän luonteen. Tarkoituksena oli vihan avulla nostattaa vastarintaa, mutta myös rohkeutta. jotta sodan puolustuksellisiin päämääriin voitaisiin uskoa ja luottaa. Esimerkiksi siviilikohteiden tulipalot ilmahyökkäysten jäljiltä ovat mukana lähes kaikissa katsauksissa nostattamassa vihaa, mutta ne painottavat myös yhteishenkeä velvollisuutena. Sotarintaman kuvissa korostuvat sotasaaliit ja sotavangit, molemmat eräänlaisina sotamenestyksen mittareina. Poliittinen johto puuttuu kuvastosta lähes kokonaan, kenraaleistakin esitellään lopulta vain kaksi. Erityisenä piirteenä voi mainita kaatuneiden venäläisten sotilaiden kuvaus, joita sijoitettiin useisiin katsauksiin uhoavin selityksin.
Jo aikalaiset kritisoivat päämajan tiukkaa sensuuria, ja arvioivat, että Suomi-Filmi onnistui omissa katsauksissa paremmin: valtion filmitarkastamo oli sallivampi kuin päämaja. Suomi-Filmin katsaukset toimitti yhtiön lyhytelokuvissa jo pitkään kunnostautunut Topo Leistelä, apunaan nuori, lähes yhtä sanavalmis Turo Kartto. Molemmat sekä kirjoittivat että selostivat. Kameramiehistä esiin nousee Uno Pihlström.
Suomi-Filmin selostuksen propagandateemat olivat samoja kuin Puolustusvoimien katsauksissa. Tyypillisiä kuvastoja ovat siviilituhot, sotasaaliskuva ja rasistisesti uhoava ja uhitteleva vastarinta kuolleiden vihollisen kuvineen. Tärkein ero on siinä, että Su-Fi:n katsauksiin sisällytettiin myös perinteistä uutisaineistoa taiteesta kotimaisiin tapahtumiin. Sodan lopussa poliittinen johto sai puheenvuoron ulkoministeri Väinö Tannerin ja presidentti Kyösti Kallion rauhanpuheiden myötä.
Suomi-Filmin vahva asema talvisodan propagandassa perustui valmistautumiseen vuonna 1940 peruttujen Helsingin olympiakisojen kuvauksiin. Suomi-Filmin rakentama verkosto siirtyi ulkomaanpropagandan käyttöön yhteistuumin. Kaikki kotimaisin voimin kuvattu elokuva-aineisto lähetettiin Ruotsiin, jossa Finlandia Uutistoimiston sinne lähettämä elokuvaaja Heikki Aho kokosi niistä katsauspaketteja kansainväliseen levitykseen. Uhraus oli aikamoinen, sillä Aho & Soldan ei sodan kestäessä omia katsauksiaan valmistanut. Kansainvälinen levitys onnistui hyvin, sillä maailmanlaajuisesti toiminut Svensk Filmindustri antoi omankin verkostonsa suomalaisten käyttöön. Heitä ei ole siitä taidettu koskaan kiittää kuten ei Heikki Ahoakaan. Suomi-Filmin johto kyllä omilla saavutuksillaan ylpeili.
Suomi-Filmi julkaisi sodan kestäessä neljä voimakkaasti propagandistista, Valentin Vaalan leikkaamaa Suomi-Filmin sotilaspilaa. Ensimmäisessä pilassa laulaja Matti Jurva esittää kuplettimestari Tatu Pekkarisen sanoituksia. Sanomalehtien uutisia lukeva Jurva letkauttelee ilkeän Iivanan tyhmyydestä ja lupaa tälle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta. Vastaavia huumoriksi tarkoitettuja asetelmia löytyy toki myös katsausten selostuksista. Elokuvan piloja kuvitettiin Suomi-Filmin uutiskuvien sotakuvilla, mikä todistaa, että journalismille ja propagandalle ei eroa tehty lainkaan. Keskeinen Jurvan laulu on lavastetun talvisen korsun edessä laulama Niet Molotoff, jossa Jurva toistelee mieskuoron vahvistamana "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulua säestävät uutiskuvat venäläisistä sotavangeista. Stalinin henkilöön ei sentään uskallettu puuttua, mutta ulkoministeri Molotov oli jo vapaata riistaa.
Toinen sotilaspila kaupungista sodan keskellä tuo näkyväksi propagandistien toivoman käyttäytymismallin: kansalaisten aktiivisen vartiointitoiminnan taloryhmissä, pimennyssäännökset ja hamstrauksen vahvistamisen. Kolmannen sotilaspilan pääteemana on huhuntorjunta ja juoruamisen sekä sen kautta vakoilun vastustaminen. Laulun mimiikalla höystetty propaganda viittaa vihollisen ainaisen nälkään ja Iivanan tyhmyyteen. Viimeisessä pilapalassa hyökättiin Neuvostoliiton asettamaa Terijoen hallitusta ja sen pääministeriä Otto-Ville Kuusista vastaan. Elokuvan kuvitellun propagandaradiolähetyksen pääpiru on kuitenkin Neuvostoliiton Suomen-vastaisen radiopropagandan pääjuontaja Teuvan Tiltu. Radiopropagandan sanoma arvioitiin niin vaaralliseksi, että hänen naurunalaistamisensa oli välttämätöntä. Kulissien keskelle tuotiin myös Ruotsin vallan aikaisissa karoliinilaispuvuissa juopottelevia ja loputtoman tyhmiä Terijoen hallituksen jäseniä.
Kaiken tämän jälkeen voi kysyä, mitä jää käteen? Kaikki talvisodan äänet rauhanpuheita lukuun ottamatta ovat studiotuotantoa, eivät alkuperäisistä yhteyksistään. Sodan olosuhteet pakkasineen ja pimeine talvisine päivineen eivät juuri antaneet mahdollisuuksia vaatimattomasti varustautuneille kameramiehille, vaikka nämä olivatkin kokeneita kameran käytössä. Säilyneestä kuvausmateriaalista voi havaita, että edellä mainittuja propagandateemoja noudatettiin kuvaustoiminnassa ja sen lavastamisessa varsin uskollisesti. Sensuuri piti huolen poikkeamista.
Käsitys sodan estetiikasta on viime vuosina muuttunut sotajournalismin muuttumisen vuoksi. Satelliitti- ja muun tiedustelutoiminnan ohella sensuurikäytännöt, kuvauskiellot ja kuvaustoiminnan ohjailu ovat saaneet kokonaan uusia piirteitä. Kansainvälisesti tarkastellen myös jo menneiden sotien kuvaaminen on uudistunut. On syntynyt sodan estetiikka, joka näytelmäelokuvissa ja toimintakohtauksissa hakee paljon käytännön tilanteiden kuvausten rosoisuudesta ja tosiasiallisesta epäselvyydestä. Näkymän rajoitteet, eri optiikat, tilanteen nopeuden huomioon ottaminen ovat muuttaneet myös historiallisten dokumenttien kuvamaailmaa: esimerkiksi toista maailmansotaa dokumentit esittävät usein fragmentaarista ja epäselvää kuvamateriaalia tunnelman luojana tavalla, jolla ei välttämättä ole juurikaan yhteyttä esitettävään asiaan. Kuvan objektiivisuudesta on luovuttu ihanteena: tämä avaa varsin laajat näköalat kaikenlaisen materiaalin käyttämiselle dokumentaarisissa yhteyksissä. Faktuaalinen kuva saa rinnalleen täydentävän dokudraaman, joskus dokumentaarisesta genreluonnehdinnasta huolimatta myös täysin fiktiivisen maailman. Vaikka nämä ratkaisut eivät ole ongelmattomia – monet haluaisivat pitää kiinni dokumentaarisen esittämisen totuudellisista pyrinnöistä – se myös luo mahdollisuuksia. Propaganda voidaan esimerkiksi riisua omaan aikaansa sidotusta propagandasta, vaikka täysin ideologiattomaksi propagandan valikoimat kuvat eivät tule, vaikka käytössä olisi julkaisematta jätettyä aineistoa.
Yritimme tätä tutkijakollegani Ilkka Kippolan kanssa, kun viime syksynä toimme valkokankaalle elokuva-arkiston Orion-teatterissa kompilaatioelokuvan Sota 1939–1940. Se perustui keskeisiltä osin tuolloin lähes täysin julkaisemattomalle talvisodan aineistolle. Sensuurisyistä julkaisematta jätetyt kuvat liittyivät useimmiten kolmeen asiaan. Sensuuri leikkasi usein kuvia siviilituhoista, joiden tarkkuutta ja laajuutta ei haluttu tehdä julkiseksi. Myös vihollissotilaiden ruumiiden esittämistä rajoitettiin ja omien sotilaiden ruumiskuvia ei sallittu lainkaan. Sotavankikuvia otettiin runsaasti, mutta esitettiin vähän – ja tekee mieli sanoa silloinkin huonosti. Sodan päättymisen jälkeisiä kuvia sotavangeista ja heidän parantuneesta kohtelustaan sekä heidän palautuksestaan ei julkaistu, eivätkä myöskään evakkokuvat sittemmin luovutetuilta alueilta ole saaneet vielä paljon julkisuutta elokuvamme kertaesitystä lukuun ottamatta. Pariin dokumenttiin niitä on esityksemme jälkeen ehtinyt, Jörn Donnerin Mannerheim-sarjan lisäksi näitä kuvia löytyy Elina Kivihalmeen juuri teattereihin tulleessa Tuntematon emäntä -dokumentissa.
Esitelmä Suomalaisella Klubilla 15.3.2011
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti