Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) on tänään keskiviikkona 28.11. dokumenttielokuvia. Klo 16.45 alkaen 1980-luvun parhaimmistoa. Esityksessä: Per Aspera (Juha Rosma, 1981) 24' 16 mm, Hyvä elämä (Marja Pensala, 1983) 15' 16 mm, Hurjan pojan koti (K. J. Koski, 1987) 29' 16 mm, Sivullisena Suomessa (Antti Peippo, 1983) 23' 35 mm, Sijainen (Antti Peippo, 1989) 23' 35 mm. Kannattaa tsekata.
keskiviikkona, marraskuuta 28, 2012
keskiviikkona, marraskuuta 07, 2012
Ryskettä raitelta tänään Orionissa.
Junien ja rautateiden ystävien on syytä etsiytyä tänään keskiviikkona elokuvateatteri Orioniin (Eerikinkatu 15, Helsinki). Siellä saa ainoan esityksen kooste-elokuva RYSKETTÄ RAITEILLA, johon on koottu valittuja välähdyksiä Suomen elokuvahistorian junakohtauksista. Koosteen ohjasivat ja suunnittelivat Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, leikkaajana toimi Jarmo Nyman. Mitä tuleman pitää, näkyy alle laitetusta esitteestä. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto perii muutaman euron pääsymaksun tilaisuuteen, joka alkaa klo 17.00.
Valtion Rautateiden ja elävän kuvan kohtalon yhteys käynnistyy vuonna 1915 elokuvassa Hänen Majesteettinsa käynti Helsingissä, kun ei-niin-pidetty imperiaalinen hallitsija Nikolai II saapuu vierailulleen suurruhtinaskuntansa pääkaupunkiin. Keisari astelee korkean virkamieskunnan saattelemana Helsingin rautatieaseman häntä varten avatun ja koristellun sivuportaalin rappuset alas. Tsaari-suuriruhtinas asettuu adjutantteineen autoon ja samalla saattue poistuu asemalta muualle kaupunkiin Finlandia-Filmin kuvaajien Karl Johanssonin ja Oscar Lindelöfin rajaamasta näkymästä. Tapahtuman 3 minuuttia kestänyt taltiointi Valtion Rautateiden tämänpäiväistä esitystä varten oli päättynyt. Finlandia-Filmin elokuvaa, kuten eräitä muitakin autonomian ajan kuvia, levitti ja uudelleenkopioi 1930-luvulla Oy Maxim Ab.
Helsingin ulkopuolellekin päästään 1925. Suomi-Filmin Frans Ekebom seurasi Ruotsin kuningashuoneen valtiovierailua, jonka päätähtiä olivat Hänen Majesteettinsa Ruotsin Kuningas Kustaa V, Hänen Majesteettinsa Kuningatar Victoria ja Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Södermanlandin Herttua Wilhelm vierailemassa Suomessa. Helsinkiin tutustumisen jälkeen seurue siirtyi junalla Savonlinnaan, jonne saavutaan aamulla. Vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen vieraat kuljetetaan veneillä Olavinlinnaan, jonka pihalla nautittiin juhla-ateria. Matka jatkui laivalla Punkaharjulle ja sieltä junalla Viipuriin, jonka rautatieasemaa ei varhaisemmissa elokuvissa ole säilynyt. Asema tuhoutui täysin sodan tuiverruksissa. Pitkän dokumentin alkuperäisnimi on Ruotsin kuningasparin vierailu Suomessa.
Uutisfilmien maailmaan kuuluu myös junaonnettomuuksia. Ensimmäinen tallella oleva onnettomuusfilmi on Helsingin rautatieasemalta, jonka seinän läpi junanvaunut törmäsivät. Suuri junaonnettomuus 28.8.1926 antoi Kurt Jäger nimeksi filmille, joka oli tehty hänen yhtiönsä Komedia Filmin nimiin. Helsingin rautatieasema toimi päänäyttämönä, kun Talonpoikaismarsi 7.7.1934 tallensi filmille Uuden Suomen tilauksesta Vihtori Kosolan johtaman oikeistolaisliikkeen mielenosoituksen Helsingissä niukasti alle puolen tunnin mittaan. Asialla olivat Suomi-Filmin kuvaajat. Uutisfilmit kokivat äänellisen renessanssin 1930-luvun puolivälissä, jolloin Topo Leistelä asettui Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston johtoon. Leistelälle ominaista selostustyyliä voidaan kuulla uutiskuvassa Junaonnettomuus 13.10.36.
Valtion Rautateiden ja elävän kuvan kohtalon yhteys käynnistyy vuonna 1915 elokuvassa Hänen Majesteettinsa käynti Helsingissä, kun ei-niin-pidetty imperiaalinen hallitsija Nikolai II saapuu vierailulleen suurruhtinaskuntansa pääkaupunkiin. Keisari astelee korkean virkamieskunnan saattelemana Helsingin rautatieaseman häntä varten avatun ja koristellun sivuportaalin rappuset alas. Tsaari-suuriruhtinas asettuu adjutantteineen autoon ja samalla saattue poistuu asemalta muualle kaupunkiin Finlandia-Filmin kuvaajien Karl Johanssonin ja Oscar Lindelöfin rajaamasta näkymästä. Tapahtuman 3 minuuttia kestänyt taltiointi Valtion Rautateiden tämänpäiväistä esitystä varten oli päättynyt. Finlandia-Filmin elokuvaa, kuten eräitä muitakin autonomian ajan kuvia, levitti ja uudelleenkopioi 1930-luvulla Oy Maxim Ab.
Kuvat
siirtyvät vuoteen 1918. Elokuvassa Deutsche
Hilfe für Finnland saksalainen sotajoukko johtajanaan kreivi Rudiger von der
Goltz, kenraalimajuri Saksan keisarillisessa armeijassa, lähtee Kielistä
maahan, jossa punaiset olivat kapinoineet itsensä Etelä-Suomen herroiksi.
Tukena operaatioissa oli myös Mikko Kokon johtama panssarijuna, joka on
tallentunut venäläiselokuvaan Krasnaja
Finljandia. Se oli yksi kolmesta vain 18-vuotiaan Mihail Koltsovin
ohjaamasta uutiskatsaussarjasta Suomen tapahtumista. Muita osia ei tunneta.
Koltsov kutsuttiin pian Moskovaan, jossa hänet määrättiin johtamaan neuvostojen
maan tärkeänä pitämää elokuvapropagandaa.
Palaamme
saksalaisfilmiin Deutsche Hilfe für
Finnland, jonka kopiot saatiin Suomeen Itä-Saksasta 1970-luvulla. von der
Golzin joukot matkaavat Hangosta Helsinkiin ja valloittavat rautatieaseman,
eikä ihmisuhreiltakaan vältytty. Saksan armeijan elokuvayhtymä Bufan valmistamasta
elokuvasta Suomen tapahtumista tunnetaan myös alaotsikko Wiederherstellung der Ordnung in Finnland durch Finnische Weisse Garden
und Deutsche Truppen. Tässä jälkimmäisessä osassa saksalaiset jatkavat
miehitystään Helsingistä Riihimäen kautta osasto Brandensteinin luokse Lahteen.
Osa sisältää varsin monta lavastettua kohtausta: hyökkäykseen lähdön yli
kiskojen jollakin kuvitteellisella pysäkillä Helsingissä ja lavastetun
kohtauksen rautateitse etenevän armeijakunnan kokemasta vastarinnasta. Elokuvan
sisään rakennetussa jaksossa panssarijuna pysähtyy räjäytettyjen kiskojen kohdalle,
pioneerit korjaavat vahingon. Yksikköä tulitetaan, miehet suojautuvat,
lähettävät partion, joka palaa vangitsemiensa punasotilaiden kanssa. Episodi on
ohitse ja panssarijunan matka voi jatkua. Kun armeijan Bufa muuttui Ufa:ksi,
jonka yhteyteen perustettiin kulttuurifilmiosasto, tämä Suomi-elokuva oli
merkitty katalogiin järjestysnumerolla 1.
Helsingin ulkopuolellekin päästään 1925. Suomi-Filmin Frans Ekebom seurasi Ruotsin kuningashuoneen valtiovierailua, jonka päätähtiä olivat Hänen Majesteettinsa Ruotsin Kuningas Kustaa V, Hänen Majesteettinsa Kuningatar Victoria ja Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Södermanlandin Herttua Wilhelm vierailemassa Suomessa. Helsinkiin tutustumisen jälkeen seurue siirtyi junalla Savonlinnaan, jonne saavutaan aamulla. Vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen vieraat kuljetetaan veneillä Olavinlinnaan, jonka pihalla nautittiin juhla-ateria. Matka jatkui laivalla Punkaharjulle ja sieltä junalla Viipuriin, jonka rautatieasemaa ei varhaisemmissa elokuvissa ole säilynyt. Asema tuhoutui täysin sodan tuiverruksissa. Pitkän dokumentin alkuperäisnimi on Ruotsin kuningasparin vierailu Suomessa.
Uutisfilmien maailmaan kuuluu myös junaonnettomuuksia. Ensimmäinen tallella oleva onnettomuusfilmi on Helsingin rautatieasemalta, jonka seinän läpi junanvaunut törmäsivät. Suuri junaonnettomuus 28.8.1926 antoi Kurt Jäger nimeksi filmille, joka oli tehty hänen yhtiönsä Komedia Filmin nimiin. Helsingin rautatieasema toimi päänäyttämönä, kun Talonpoikaismarsi 7.7.1934 tallensi filmille Uuden Suomen tilauksesta Vihtori Kosolan johtaman oikeistolaisliikkeen mielenosoituksen Helsingissä niukasti alle puolen tunnin mittaan. Asialla olivat Suomi-Filmin kuvaajat. Uutisfilmit kokivat äänellisen renessanssin 1930-luvun puolivälissä, jolloin Topo Leistelä asettui Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston johtoon. Leistelälle ominaista selostustyyliä voidaan kuulla uutiskuvassa Junaonnettomuus 13.10.36.
Vuonna 1940
markkinoille tuotiin talvisotaa edeltäneenä kesänä kuvattu täysin rauhanomainen
lyhytkuva Rautahepo. Se on lyhyestä,
seitsemän minuutin mitastaan huolimatta ensimmäinen rautateiden toimintaa
esittelevä dokumentaarinen kokonaisesitys, jonka kuvakulmia ja ääniraitaa oli
selvästi mietitty tarkkaan. Sodan aikana valmistui pitkäksi dokumentiksi
tarkoitettu Sota ja rautatiet.
Puolustusvoimain valmistamaa dokumenttielokuvaa kannattelee Eino Heinon taitava
ja puoleensa tempaava kuvaus. Suunnitelman ja leikkauksen teki Veikko Sukanen,
Veikko Itkosen selosti. Äänet ovat Kurt Viljan. Elokuvan ohjaajaksi on merkitty
vain Huotari – liekö kyseessä pikemminkin jokin rautatieasiantuntija, emme
tiedä. Eri muodoissa ollutta elokuvaa ei liene sodan aikana juurikaan levitetty,
Rautatiehallitus kaivoi sen naftaliinissa ja sai elokuvatarkastamon hyväksynnän
tälle 31 minuutin versiolle vuonna 1962. Sotaan liittyvät myös Suomi-Filmin
kokoelmista löytyneet evakko- ja sotavankikuvat talvisodan ajalta sekä välähdykset Hitlerin vierailusta ja sodassa tärkeästä pesulavaunusta.
Sodan
jälkeen pistäydymme hetkeksi Rovaniemelle, jossa Finlandia-Kuvan Holger Harrivirta
kuvasi kaupungin tuhoja: mukaan sattuu räjäytettyjä raiteita ja katkaistu
rautatiesiltakin. Euroopassa ei näyttänyt sen kauniimmalta, minkä Veikko
Itkosen matkapäiväkirja todistaa vuonna 1948 elokuvan Tämän päivän Eurooppaa. Olot normalisoituivat vähitellen, ja
rautateiden maailma liittyi osaksi ihmisten arkea sekä uutiskatsausten että
valistuksen tasolla. Nähtävät otteet ovat eri vuosien Finlandia-katsauksista ja valistuselokuvasta Lapsemme liikenteessä (1950), jonka Harry Lewing ohjasi. Myös näytelmäelokuvat
löysivät rautateiden viehätyksen: pääaiheena juna oli Raoul af Hällströmin
ohjaamassa elokuvassa Pikajuna Pohjoiseen
(1947) ja Ville Salmisen klassikossa Lentävä
kalakukko (1953), josta trailerinäytteemme on. Ajallisesti näiden väliin
sattuu kolmaskin rautatie-elokuva, Hannu Lemisen rakkausdraama Ratavartijan kaunis Inkeri (1950).
Valistavaan elokuvaohjelmistoon kuului myös Suomen rautatieläisten liiton
tilaama elokuva Selvä junalle 61,
jonka näkökulma oli ruohonjuuritasolla. Ohjauksen teki Osmo Lampinen, alun jopa
film noirista vaikutteita saanut kuvaus Heimo Palanderin.
Reino
Helismaan esitys Meksikon pikajuna (1949)
on alun perin saksalaisen Gerhard Mohrin sävellys Orient Express. Itämaista Meksikon tunnelmiin siirtymistä helpottaa
koosteemme lopuksi Reino Niinirannan animaatio vuodelta 1969.
7.11.2012 Ilkka
Kippola ja Jari Sedergren
maanantaina, lokakuuta 29, 2012
Tilpehööriä
Kuukaudet vierivät tänä syksynä nopsaan. Silti ehdin vierailla kaksi kertaa juuri päättyneillä kirjamessuilla. Molemmilla kerroilla törmäsin tietysti tuttuihin, mikä on aina mukavaa, mutta muuten haahuilin sinne tänne vähän toimettoman oloisena. Ikään kuin fiiliksessä, että tämä on nähty.
Ehkä se vain johtuu siitä, että pää on tyhjä. Kirjahanke on hektisimmillään, mikä on näkynyt mm. tämän blogin täydentämisessä. Maanantaiaamun sähköpostilaatikossa on viesti, jossa kysytään uteliaana, onko valmis jo. Paremmalta näyttää, isot asiat ovat jo pitkälle kunnossa, mutta ei, ei se ole vielä kypsä. On paljon pientä tilpehööriä tehtävänä. Yritän palailla aktiivisten kirjoittajien joukkoon taas lähiaikoina.
Ehkä se vain johtuu siitä, että pää on tyhjä. Kirjahanke on hektisimmillään, mikä on näkynyt mm. tämän blogin täydentämisessä. Maanantaiaamun sähköpostilaatikossa on viesti, jossa kysytään uteliaana, onko valmis jo. Paremmalta näyttää, isot asiat ovat jo pitkälle kunnossa, mutta ei, ei se ole vielä kypsä. On paljon pientä tilpehööriä tehtävänä. Yritän palailla aktiivisten kirjoittajien joukkoon taas lähiaikoina.
perjantaina, heinäkuuta 27, 2012
Villejä lohia
Entisten lohijokien äärellä lapsuuteni asustaneena en tiennytkään, että lohet voivat olla nykyään myös villejä. Kala-allergikkona en ole sitten lapsuusvuosien piitannut kalastuksesta enkä edes kalaruoasta ja olenkin hyvillä mielin voinut julistautua kalansuojelijaksi. Miksi sitten tämä kirjoitus? Jostakin käsittämättömästä syystä minua kehotettiin kapakassa kirjoittamaan "Norjan villeistä lohista", joita pyytäjä oli ollut nostelemassa pohjoisilla kalajoilla ja piruuttani sanoin, että jos tarjoat tuopin, niin kyllähän sitä jutun saa aikaiseksi vaikka sähkötolpasta. Yllätys oli se että tuoppi tuli. On päivitettävä tietojaan.
WWF näyttää aloittaneen helmikuussa 2012 kampanjan, jossa ihmisiä kehotetaan olemaan ostamatta Itämeren villilohta. Syynä järjestön arvio siitä, että määrätty kalastuskiintiö on liian suuri. Ellen nyt aivan väärin muista ulkoa kiintiö oli viimeksi 12 281 kappaletta - luku on sinnepäinen, mutta yhden kappaleen tarkkuudella se joka tapauksessa on virallisiin pöytäkirjoihin kirjattu. Järjestön arvion mukaan kiintiö pitäisi puolittaa. Käytännössä Suomi on ostanut ylimääräisiä kiintiöitä Liettuasta - viimeksi kauppaan kuului 5000 lohta. Villilohi on kuitenkin kasvatettua lohta ekologisempi vaihtoehto, kun ottaa huomioon ympäristö- ja energiakuormituksen. Lisäksi villilohta pyydetään enimmäkseen siimalla ja rysällä, jotka ovat melko "vihreitä" pyyntitapoja.
Kauppaliikkeistä HOK-Elanto sai kovaa kritiikkiä "kiintiön puitteissa myytävän" villilohen kaupasta, kun leffoista tuttu näyttelijä Jasper Pääkkösen sitä vaati lopetettavaksi julkisuudessa. Kilpaileva ketju Kesko kiirehti ilmoittamaan, ettei se myy WWF:n kalastusoppaan "punaisen listan" kaloja. Listalla on uhanalaisia lajeja. Kauppaketjut pelkäävät aiheestakin viherhenkisiä boikotteja.
Isojen ketjujen empiminen on sitten ruuhkauttanut muut myyjät, ja heinäkuussa lehtitietojen mukaan Itämeren villilohta on kaupattu herkkusuille käsittämättömään neljän euron kilohintaan. Pohjoisessa boikottia vähän ihmetellään, tämän kevään suuret saaliit kun ovat peräisin taannoisista istutuksista - mereen viskottiin nelisen miljoonaa lohenpoikasta. Lehtiin vuodatetaan juttuja kuinka tiskeillä käy vielä suurempi kuhina kuin pyydyksissä.
Neljän euron kilohinnalla kuluttajaa tuskin pelottaa edes lohen dioksiinipitoisuus, joka on kuitenkin sen verran suuri, että viikottaisksi annokseksi suositellaan vain 50 g. Kalan syömisen terveyshyödyt ovat kuitenkin suuria. Ympäristön eroista kertoo se, että Norjan rannikon villilohi on huomattavasti vähemmän dioksiinipitoista. Terveyden kannalta kannattaa suosia ahventa.
Norjassa villilohen pyytäminen kiinteillä pyydyksillä on hyvin rajoitettua, sitä saa tehdä vain kesä-heinäkuussa. Lohijoillekin urheilukalastajilta ja turisteilta vaaditaan maksullinen lupa. Tänä vuonna lohia pyydetään Suomen, Norjan ja Venäjän yhteisen EU-rahoitteisen Kolarctic Salmon -hankkeen kolmivuotisiin tutkimuksiin. Geneettisen tutkimuksen osaamista hanke on saanut Suomesta. Hankkeen tavoitteena on kehittää yhteinen kalastuksen säätelysuunnitelma Pohjois-Atlantin lohikannolle. Se on hyvää ja kestävää Pohjoismaista ja arktista yhteistyötä.
(Kalansuojeluhenkiset kiitokset tuopin lahjoittajalle.)
WWF näyttää aloittaneen helmikuussa 2012 kampanjan, jossa ihmisiä kehotetaan olemaan ostamatta Itämeren villilohta. Syynä järjestön arvio siitä, että määrätty kalastuskiintiö on liian suuri. Ellen nyt aivan väärin muista ulkoa kiintiö oli viimeksi 12 281 kappaletta - luku on sinnepäinen, mutta yhden kappaleen tarkkuudella se joka tapauksessa on virallisiin pöytäkirjoihin kirjattu. Järjestön arvion mukaan kiintiö pitäisi puolittaa. Käytännössä Suomi on ostanut ylimääräisiä kiintiöitä Liettuasta - viimeksi kauppaan kuului 5000 lohta. Villilohi on kuitenkin kasvatettua lohta ekologisempi vaihtoehto, kun ottaa huomioon ympäristö- ja energiakuormituksen. Lisäksi villilohta pyydetään enimmäkseen siimalla ja rysällä, jotka ovat melko "vihreitä" pyyntitapoja.
Kauppaliikkeistä HOK-Elanto sai kovaa kritiikkiä "kiintiön puitteissa myytävän" villilohen kaupasta, kun leffoista tuttu näyttelijä Jasper Pääkkösen sitä vaati lopetettavaksi julkisuudessa. Kilpaileva ketju Kesko kiirehti ilmoittamaan, ettei se myy WWF:n kalastusoppaan "punaisen listan" kaloja. Listalla on uhanalaisia lajeja. Kauppaketjut pelkäävät aiheestakin viherhenkisiä boikotteja.
Isojen ketjujen empiminen on sitten ruuhkauttanut muut myyjät, ja heinäkuussa lehtitietojen mukaan Itämeren villilohta on kaupattu herkkusuille käsittämättömään neljän euron kilohintaan. Pohjoisessa boikottia vähän ihmetellään, tämän kevään suuret saaliit kun ovat peräisin taannoisista istutuksista - mereen viskottiin nelisen miljoonaa lohenpoikasta. Lehtiin vuodatetaan juttuja kuinka tiskeillä käy vielä suurempi kuhina kuin pyydyksissä.
Neljän euron kilohinnalla kuluttajaa tuskin pelottaa edes lohen dioksiinipitoisuus, joka on kuitenkin sen verran suuri, että viikottaisksi annokseksi suositellaan vain 50 g. Kalan syömisen terveyshyödyt ovat kuitenkin suuria. Ympäristön eroista kertoo se, että Norjan rannikon villilohi on huomattavasti vähemmän dioksiinipitoista. Terveyden kannalta kannattaa suosia ahventa.
Norjassa villilohen pyytäminen kiinteillä pyydyksillä on hyvin rajoitettua, sitä saa tehdä vain kesä-heinäkuussa. Lohijoillekin urheilukalastajilta ja turisteilta vaaditaan maksullinen lupa. Tänä vuonna lohia pyydetään Suomen, Norjan ja Venäjän yhteisen EU-rahoitteisen Kolarctic Salmon -hankkeen kolmivuotisiin tutkimuksiin. Geneettisen tutkimuksen osaamista hanke on saanut Suomesta. Hankkeen tavoitteena on kehittää yhteinen kalastuksen säätelysuunnitelma Pohjois-Atlantin lohikannolle. Se on hyvää ja kestävää Pohjoismaista ja arktista yhteistyötä.
(Kalansuojeluhenkiset kiitokset tuopin lahjoittajalle.)
keskiviikkona, toukokuuta 30, 2012
Nuori Helene Schjerfbeck - dokumenttielokuvaa
Helene Schjerfbeck (1862-1946) on tulossa käymään 150-vuotissynttäreidensä kunniaksi. Ateneumin taidemuseossa avautuu kesäkuun alussa lokakuun puoliväliin kestävä, laajin koskaan esillä ollut Schjerfbeck-näyttely. Nähtävillä on yli 300 teosta taiteilijan kaikilta kausilta. Pikkulinnut ovat laulaneet, että mukana on harvinaisuuksia yksityiskokoelmista. Harvoin nähdyt työt valottavat erityisesti Scherfbeckin saamia vaikutteita kansainvälisiltä mestareilta.Näyttelyn on kuratoinut Ateneumin intendentti, Schjerfbeckin taiteen asiantuntija Leena Ahtola-Moorhouse.
Näyttelyn käsittääkseni varsin edullisen pääsylipun hintaan sisältyy mahdollisuus katsoa myös toimittaja Charlotte Airaksen ohjaama dokumenttielokuva Nuori Schjerfbeck. Ranskassa ja Englannissa kuvattu vajaan tunnin mittainen dokumentti rajaa kohteeksi taitelijan "kasvuvuodet modernismin uranuurtajaksi 1880-luvulla". Kävin katsomassa Ranskassa ja Englannissa kuvatun elokuvan ensi-illassa viime viikolla.
Etukäteen kahvipöytäpohdiskelussa esille tuli useitakin mahdollisuuksia haarukoida taiteilijan elämää valkokankaalle. Kun elokuvan ohjaa toimittaja, sen on kuvannut taidemaalarinakin taitojaan väläytellyt Timo Peltonen ja tuottanut historioitsijan koulutuksen saanut Kaarle Aho (Making Movies Oy), oli kiintoisaa nähdä, mihin suuntaan dokkarin menojalka kääntyy.
Onko luvassa perinpohjaista historiallista esittelyä, taiteellis-visuaalista kuvailoittelua vai onko ratkaisu selkeä juonitarina?
Elokuvan nähtyään on helppoa sanoa, että toimittajuus vei voiton. Nuori Schjerfbeck on viimeistä piirtoa myöten perinteinen dokumenttielokuva. Se ei kokeile, ei hätkäytä, vaan etenee varsin tasaisesti, sanoisinko tutulla tavalla kirjesitaattien, rauhallisen kauniin musiikin ja perussydänrytmisen kuvakompin varassa.
Kimmo Kohtamäki tekee leikkaajana varmaa työtä, mutta on pidättäytynyt enemmistä kokeiluista. Elokuvan luonteen mukaisesti kuvaaja pysyttäytyy ulkokuvissa useimmiten lähes still-kuvan kompositioiltaan moitteettomissa, mutta hieman pysähtyneessä tai ehkä laajentaen hitaasti soljuvassa maailmassa. Jopa digikameran maailmalle nykyään niin tunnusomainen katseen tarkennus, fokuksen ja tarkennuksen siirtyminen, on valikoitunut lopulliseksi otokseksi vain harvoin. Elokuvasta on tunnusomaisimmillaan kyse silloin, kun Peltonen lähestyy taideteoksia uteliaasti ja tutkiskellen, kameran linssillä hyväillen kuin pensselillä ikään. Katsojakin huomaa, että sen on täytynyt olla mieluinen tehtävä. Olisiko sille voinut antaa tilaa enemmänkin?
Kysymys historiallisuudesta läpäisee elokuvan teemat, joita on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen kysymys kumpuaa taidehistorian tulkinnoista: Onko taiteilija omaksunut modernismin periaatteet jo aikana, jolloin modernismi ei ole vielä lyönyt itseään läpi.
Ohjaaja käyttää varsin paljon energiaa todistaakseen Schjerfbeckin nuoruuden työt jollakin tapaa poikkeuksellisiksi tai pitkälle vietyjä modernistisia elementtejä sisältäviksi edeltäkävijän töiksi. Todistelu maistuu väliin hieman todistelulta, varsinkin luonnostöiden kohdalla, sillä elokuva selkeästi välttelee esittelemästä sitä taiteellisen maailman muutoksen kontekstia, johon Schjerfbeckin työt omana aikanaan asettuivat. Aivan avant gardea ei Schjerbeck tainnut kuitenkaan ollut, vaan vastaavia esimerkkejä olisi löydettävissä pilvin pimein ajan taiteesta. Mutta argumenttina se on mainio keskustelunaihe!
Elokuvan kertomuksellisuutta tavoittelee sisään rakennettu tarina siitä, kuinka sairaalloisesta perheestä tullut Helene on lähellä löytää onnen tuntemattoman "englantilaisen miehen" avulla. Draamaa syntyy, kun hän menettää elämänsä miehen. Ehkä hän erakoitui juuri tämän vuoksi - hän asui yksin viimeiset vuosikymmenensä. Helenen nuoruuden tuntemattomaksi jääneitä miehiä on ehkä useampia, ehkä vain yksi, eikä dokumentti kaihda vaivaa näitä jäljittäessään. Minän, ruumiin ja "toisen" henkilöhistoriallinen juonitus on epäilemättä elokuvan populaari punainen lanka, eikä suinkaan vailla mielenkiintoa. Tirkistelyyn asti elokuva ei sentään mene. Sen sijaan jo parin vuosikymmenen ajan esillä ollut kysymys henkilökohtaista laajemmin naistaiteilijoista ja naistaiteilijuudesta on oikeastaan dokumentissa taka-alalla.
Historiallisesta perspektiivistä elokuva rajaa katseensa varsin tiukasti nuoruuden vuosikymmeneen Ranskassa ja Englannissa. Sanomatta jää esimerkiksi se, että Schjerfbeckin tunnettuus, jota elokuva pitää ikään kuin itsestään selvyytenä, perustuu taidekauppias Gösta Stenmanin aloitteellisuuteen. Toki se on dokumentin aikajänteen ulkopuolella. Stenman järjesti ensimmäiset Schjerfbeck-esittelyt Suomessa 1910-luvulla, mutta kansainväliseen tunnettuuteen tie avautui lopullisesti, kun erakoituneen taiteilijan laaja yksityisnäyttely sai Tukholmassa innostuneen vastaanoton vuonna 1937. Taitavaksi aikalaisten tunteman Schjerfbeckin yksittäisiä töitä oli tietysti nähty Euroopan areenoilla varsinkin hänen aktiiviaikoinaan.
Helene Schjerfbeckin maailmanlaajuinen läpimurto on viime vuosien perua. Pariisissa, Hampurissa ja Haagissa vuonna 2007 esillä olleet näyttelyt keräsivät yli 350.000 kävijää. Ateneum epäilemättä täyttyy ilta toisensa jälkeen.
Laajan näyttelyn katsomiseen kannattaa varata aikaa niin, että omaksumista helpottavan ja perspektiiviä antavan Nuori Schjerfbeck -dokumentin voi käydä katsomassa kokonaisuudessaan. Televisiokin esittää dokumentin ruotsinkielisellä femma-kanavalla juuri ennen kesäkuun puoliväliä.
Julkaistu aiemmin Uuden Suomen blogissani.
Näyttelyn käsittääkseni varsin edullisen pääsylipun hintaan sisältyy mahdollisuus katsoa myös toimittaja Charlotte Airaksen ohjaama dokumenttielokuva Nuori Schjerfbeck. Ranskassa ja Englannissa kuvattu vajaan tunnin mittainen dokumentti rajaa kohteeksi taitelijan "kasvuvuodet modernismin uranuurtajaksi 1880-luvulla". Kävin katsomassa Ranskassa ja Englannissa kuvatun elokuvan ensi-illassa viime viikolla.
Etukäteen kahvipöytäpohdiskelussa esille tuli useitakin mahdollisuuksia haarukoida taiteilijan elämää valkokankaalle. Kun elokuvan ohjaa toimittaja, sen on kuvannut taidemaalarinakin taitojaan väläytellyt Timo Peltonen ja tuottanut historioitsijan koulutuksen saanut Kaarle Aho (Making Movies Oy), oli kiintoisaa nähdä, mihin suuntaan dokkarin menojalka kääntyy.
Onko luvassa perinpohjaista historiallista esittelyä, taiteellis-visuaalista kuvailoittelua vai onko ratkaisu selkeä juonitarina?
Elokuvan nähtyään on helppoa sanoa, että toimittajuus vei voiton. Nuori Schjerfbeck on viimeistä piirtoa myöten perinteinen dokumenttielokuva. Se ei kokeile, ei hätkäytä, vaan etenee varsin tasaisesti, sanoisinko tutulla tavalla kirjesitaattien, rauhallisen kauniin musiikin ja perussydänrytmisen kuvakompin varassa.
Kimmo Kohtamäki tekee leikkaajana varmaa työtä, mutta on pidättäytynyt enemmistä kokeiluista. Elokuvan luonteen mukaisesti kuvaaja pysyttäytyy ulkokuvissa useimmiten lähes still-kuvan kompositioiltaan moitteettomissa, mutta hieman pysähtyneessä tai ehkä laajentaen hitaasti soljuvassa maailmassa. Jopa digikameran maailmalle nykyään niin tunnusomainen katseen tarkennus, fokuksen ja tarkennuksen siirtyminen, on valikoitunut lopulliseksi otokseksi vain harvoin. Elokuvasta on tunnusomaisimmillaan kyse silloin, kun Peltonen lähestyy taideteoksia uteliaasti ja tutkiskellen, kameran linssillä hyväillen kuin pensselillä ikään. Katsojakin huomaa, että sen on täytynyt olla mieluinen tehtävä. Olisiko sille voinut antaa tilaa enemmänkin?
Kysymys historiallisuudesta läpäisee elokuvan teemat, joita on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen kysymys kumpuaa taidehistorian tulkinnoista: Onko taiteilija omaksunut modernismin periaatteet jo aikana, jolloin modernismi ei ole vielä lyönyt itseään läpi.
Ohjaaja käyttää varsin paljon energiaa todistaakseen Schjerfbeckin nuoruuden työt jollakin tapaa poikkeuksellisiksi tai pitkälle vietyjä modernistisia elementtejä sisältäviksi edeltäkävijän töiksi. Todistelu maistuu väliin hieman todistelulta, varsinkin luonnostöiden kohdalla, sillä elokuva selkeästi välttelee esittelemästä sitä taiteellisen maailman muutoksen kontekstia, johon Schjerfbeckin työt omana aikanaan asettuivat. Aivan avant gardea ei Schjerbeck tainnut kuitenkaan ollut, vaan vastaavia esimerkkejä olisi löydettävissä pilvin pimein ajan taiteesta. Mutta argumenttina se on mainio keskustelunaihe!
Elokuvan kertomuksellisuutta tavoittelee sisään rakennettu tarina siitä, kuinka sairaalloisesta perheestä tullut Helene on lähellä löytää onnen tuntemattoman "englantilaisen miehen" avulla. Draamaa syntyy, kun hän menettää elämänsä miehen. Ehkä hän erakoitui juuri tämän vuoksi - hän asui yksin viimeiset vuosikymmenensä. Helenen nuoruuden tuntemattomaksi jääneitä miehiä on ehkä useampia, ehkä vain yksi, eikä dokumentti kaihda vaivaa näitä jäljittäessään. Minän, ruumiin ja "toisen" henkilöhistoriallinen juonitus on epäilemättä elokuvan populaari punainen lanka, eikä suinkaan vailla mielenkiintoa. Tirkistelyyn asti elokuva ei sentään mene. Sen sijaan jo parin vuosikymmenen ajan esillä ollut kysymys henkilökohtaista laajemmin naistaiteilijoista ja naistaiteilijuudesta on oikeastaan dokumentissa taka-alalla.
Historiallisesta perspektiivistä elokuva rajaa katseensa varsin tiukasti nuoruuden vuosikymmeneen Ranskassa ja Englannissa. Sanomatta jää esimerkiksi se, että Schjerfbeckin tunnettuus, jota elokuva pitää ikään kuin itsestään selvyytenä, perustuu taidekauppias Gösta Stenmanin aloitteellisuuteen. Toki se on dokumentin aikajänteen ulkopuolella. Stenman järjesti ensimmäiset Schjerfbeck-esittelyt Suomessa 1910-luvulla, mutta kansainväliseen tunnettuuteen tie avautui lopullisesti, kun erakoituneen taiteilijan laaja yksityisnäyttely sai Tukholmassa innostuneen vastaanoton vuonna 1937. Taitavaksi aikalaisten tunteman Schjerfbeckin yksittäisiä töitä oli tietysti nähty Euroopan areenoilla varsinkin hänen aktiiviaikoinaan.
Helene Schjerfbeckin maailmanlaajuinen läpimurto on viime vuosien perua. Pariisissa, Hampurissa ja Haagissa vuonna 2007 esillä olleet näyttelyt keräsivät yli 350.000 kävijää. Ateneum epäilemättä täyttyy ilta toisensa jälkeen.
Laajan näyttelyn katsomiseen kannattaa varata aikaa niin, että omaksumista helpottavan ja perspektiiviä antavan Nuori Schjerfbeck -dokumentin voi käydä katsomassa kokonaisuudessaan. Televisiokin esittää dokumentin ruotsinkielisellä femma-kanavalla juuri ennen kesäkuun puoliväliä.
Julkaistu aiemmin Uuden Suomen blogissani.
torstaina, toukokuuta 24, 2012
Television kaukosäädin
Päivän hätkähdyttävin uutinen oli epäilemättä tieto yhdysvaltalaisen keksijän Eugene Polleyn, 96, kuolemasta. Polleyn käytännöllinen keksintö istui modernin sohvaperunan käteen paremmin kuin hansikas konsanaan. Flash-matic, television kaukosäädin, tuli ihmiskunnan pitkäaikaiseen käyttöön vuonna 1955. Sen syrjäyttää todennäköisesti joku kännykän seuraajista.
Flash-matic oli ensimmäinen langaton kaukosäädin. Viisi vuotta aiemmin markkinoille oli tullut käytössä hankalaksi osoittautuneen kaapelin varassa toimiva ohjain Lazy Bone. Kauko-ohjaamista oli toki harrastettu aiemminkin. Natsit ohjasivat toisen maailmansodan aikana moottoriveneitä kauko-ohjaimilla. Sodan jälkeinen rauhanomainen käyttö liittyi lähinnä automaattisiin oviin esimerkiksi autotallissa.
Asiaan liittyvä patentti Yhdysvalloissa (U.S. Patent 613809) oli vielä varhaisempi, amerikanserbialaisen Nikola Teslan keksintö vuodelta 1893. Thomas Edisonin laboratoriossa työskennellyt Tesla tunnetaan yhtenä radion keksijöistä. Mutta sitäkin kestävämmin maailmaan on epäilemättä vaikuttanut hänen keksintönsä vaihtovirta.
Polleyn Flash-matic perustui television nurkkiin asennettuihin neljään valokuvakennoon. Katsoja käytti laitteen lähettämää valonsädettä aktivoidakseen kontrollitominnot, joiden avulla kuva ja ääni voitiin panna päälle ja pois, mutta laitteella voitiin vaihtaa myös kanavaa molempiin suuntiin. Laitteen ongelma oli se, että aurinkoisin päivinä se ei toiminut tai auringonsäde saattoi vaihtaa kanavia kuin itsekseen.
Markkinoilla Flash-matic ei ollut johtava malli pitkään. Sen korvasi tohtori Robert Adlerin
keksintö Zenith Space Command, joka saatiin kaupalliseen tuotantoon 1956. Neljännesvuosisadan kauko-ohjainmarkkinoiden johtomerkki toimi yliäänillä. Se oli hyvin kallis ennen kuin transistorit saatiin elektroniikan käyttöön 1960-luvulla.
Flash-matic oli ensimmäinen langaton kaukosäädin. Viisi vuotta aiemmin markkinoille oli tullut käytössä hankalaksi osoittautuneen kaapelin varassa toimiva ohjain Lazy Bone. Kauko-ohjaamista oli toki harrastettu aiemminkin. Natsit ohjasivat toisen maailmansodan aikana moottoriveneitä kauko-ohjaimilla. Sodan jälkeinen rauhanomainen käyttö liittyi lähinnä automaattisiin oviin esimerkiksi autotallissa.
Asiaan liittyvä patentti Yhdysvalloissa (U.S. Patent 613809) oli vielä varhaisempi, amerikanserbialaisen Nikola Teslan keksintö vuodelta 1893. Thomas Edisonin laboratoriossa työskennellyt Tesla tunnetaan yhtenä radion keksijöistä. Mutta sitäkin kestävämmin maailmaan on epäilemättä vaikuttanut hänen keksintönsä vaihtovirta.
Polleyn Flash-matic perustui television nurkkiin asennettuihin neljään valokuvakennoon. Katsoja käytti laitteen lähettämää valonsädettä aktivoidakseen kontrollitominnot, joiden avulla kuva ja ääni voitiin panna päälle ja pois, mutta laitteella voitiin vaihtaa myös kanavaa molempiin suuntiin. Laitteen ongelma oli se, että aurinkoisin päivinä se ei toiminut tai auringonsäde saattoi vaihtaa kanavia kuin itsekseen.
Markkinoilla Flash-matic ei ollut johtava malli pitkään. Sen korvasi tohtori Robert Adlerin
keksintö Zenith Space Command, joka saatiin kaupalliseen tuotantoon 1956. Neljännesvuosisadan kauko-ohjainmarkkinoiden johtomerkki toimi yliäänillä. Se oli hyvin kallis ennen kuin transistorit saatiin elektroniikan käyttöön 1960-luvulla.
keskiviikkona, toukokuuta 16, 2012
Helatorstai ja helluntai tänäkin vuonna
Facebookin viime päivinä kuhisevin piiri on television blogiohjelman innoittamana ja jopa henkisenä vastavoimana syntynyt muistelusivusto, joka kantaa arvokkaasti Wanhan Blogistanin nimeä. Siellä on kehotettu bloggaamaan ja juuri se oikeuttaa pieneen korjailtuun uusintaan vuodelta 2005, sillä seitsemässä vuodessa kaikki muuttuu muuksi.
En uskonut silloin enkä nytkään, että tämä helatorstain ja helluntain ero oikein hallussa. Helatorstai oli aiemmin Kristuksen taivaaseenastumisen muistopäivä, kalenterissa se laitetaan mekaanisesti aina samalle paikalle, 40 päivää pääsiäisen jälkeen. Sanassa oleva "hela" viittaa ruotsin pyhää merkitsevään sanaan "helg", alunperin "haelghi".
"Nykyiselle ajalle kuvaavaa on," Kustaa Vilkuna kirjoitti 1973, "että [-- --] tämä vanhan kansan pyhin juhla siirettiin 1973 paikaltaan lauantaihin, jotta olisi saatu teollisuudelle ja liiketaloudelle tarkoituksenmukainen ehyt viisipäiväinen työviikko." Tästä syystä helatorstaista tuli muutamaksi vuodeksi helalauantai ja "Kristuksen taivaasen astumispäivä". Pyhiin on kajottu kolmesti. 1955 työmarkkinajärjestöjen aloitteesta Marian ilmestyspäivä siirtyi sunnuntaihin, juhannus ja pyhäinmiestenpäivä lauantaihin. Työmarkkinajärjestöjen aloitteesta päätettiin vuonna 1972, että loppiainen, helatorstai ja 2. helluntaipäivä muutettiin launtaipyhiksi . Vuonna 1992 sitten loppiainen ja helatorstai saivat palata alkuperäisille paikoilleen.
Helatorstaina "ei kasva ruoho maassa, ei lehti puussa, eivätkä kuninkaan myllyt pyöri" sanottiin Nivalassa. Vanhana aikana helatorstaina poltettiin helavalkeita, ensin torstaina ja sitten uudelleen lauantaina. Christfrid Ganander kirjoitti vuonna 1789: "Suomalaiset, varsinkin Hämeessä ja Turun seudulla, panevat silloin toimeen leikkejä, leikkivät Hiippaa, ovat leskisillä jne., tanssivat tulien ympärillä pelloilla ja vihreissä metsiköissä... Näitä ilotulia, joita monin paikoin tehdään pelloille ja aukeille kentille, sanotaan helawalkiaksi, joiden ääressä väki, varsinkin hattulan pitäjässä Hämeessä huvitteleiksen hyvällä oluella, soittaen ja hypellen." Kuuluisin paikka tämmöisille kyläjuhlille on ollut Sääksmäen Ritvala: "Ritvalan vainiot ja pellot lakkaapi kasvamasta ja hedelmiä antamasta, silloin kun kansa näihin kyllästyypi, tai vanhan tapansa heittää", Gottlund kirjasi ylös vuoden 1824 julkaisussaan. Asiaan kuuluvat kulkueet hävisivät 1860-luvulla tullaakseen takaisin nuorisoseuraliikkeen piirien aktivoituessa 1900-luvun alussa.
Hiippa lienee harvemmalle tuttu leikki. Siinä valitaan näkki, joka vartioi ”hiippaa”, esim. pihakoivua (tai lipputankoa), jonka ympärille piirretty 2-5 metrin kehä. Toiset koettavat koskettaa viisaasti ja vikkelästi liikkuen hiippaa välttäen samalla joutumasta näkin koskettamaksi. Se joka onnistuu koskettamaan hiippa vapautuu pelistä. Jos kaikki onnistuvat tekemääns sen, entinen näkki jatkaa virassaan, muutoin näkin koskettama leikkijä jää näkiksi. Leikki alkaa alusta, kun näkki vaihtuu. . G. Porthanin mukaan suomalaisilla ei ollut omaperäistä sanaa tanssille, vaan he käyttivät siitä sanaa hiippa. Niinpä kun 1960-luvulla järjestettii bailut sanottiin, että järjestetään hipat. Siksipä nykysuomen sanakirjassakin sanotaan hiippa=hippa.
Nuorten naisten laulava kulkue liittyy Keski- ja Etelä-Euroopan traditioihin, ennen muuta roomalaiskatolisen kirkon rukouskulkueseen. Helkavirsillä - joita siis ei ole alunperin tehty helluntaita varten - on vahvasti kristillinen sävy, ja ne esitettiin kulkueen alussa ja lopussa. Keskellä mahtuivat sitten opetusvirret: sovitusta etsivästä epäsiveellisestä Magdalenasta, uskollisen rakkauden esikuvasta Inkeristä, turhamaisesta ja herkkäuskoisesta Annikaisesta.
Tulien polttamiset ja kulkue eivät kuulu samaan juhlasikermään, vaan ovat sattuneet samalle päivälle. Juhlassa ei ole mitään "pakanallista".
Helluntaita (sunnuntai 15.5.) vietetään kristillisen kirkon syntymäpäiväjuhlana: helluntai päättää pääsiäisen pyhäjakson ja sijoittuu kalenteriin 50 päivää pääsiäisen jälkeen. Raamatun tapahtumana tämä kirkon juhla perustuu siihen, että opetuslapset saivat helluntaina pyhän hengen vuodatuksen.
Kansatieteellisesti katsoen helluntai on juhlapyhänä noin sata vuotta helatorstaita nuorempi. Sen kansatieteellinen merkitys liittyy lähinnä kesän sääoloihin: "Minkälainen on helluntain lauantai, sellainen on koko kesä" tai "jos helluntaina sataa niin sataa joka pyhä juhannukseen saakka", "Jok' ei helota helluntaina, se ei helota koko kesänä" ja "Helluntain paisteet on koko kesän paisteet".
Osa säävertauksista ulottuu seuraavaan talveenkin. Kun toisteita ei ole kovin paljon tavattu, on sitten päätelty, että tämä enne on kirjallista perua, teema on tavattu ensimmäisen kerran vuoden 1773 "Talon-Pojan Sää- eli Ilma-kirjassa", joka alaotsikkonsa mukaan "sisällänsä pitää muutamia kauniita Opetuxia, Kuinka wuoden juoksu, ajat ja muutoxet, yhdestä wuodesta toiseen tunnettaman pitää." Painoksia sille kertyi jo ennen 1800-luvun puoliväliä lähes kaksikymmentä. Suomessa tunnettiin myös ruotsalaiset sääkirjat, jotka ovat taas peräisin Tanskasta (1597) ja edelleen Sveitsistä (Basel 1508). Versioita löytyy ranskaksi (1542), englanniksi (n. 1550), tsekiksi (1558).
Nämä kuitenkin olivat varsin vähän vaikuttavia talonpoikien elämässä, sillä heillä oli omat tapansa katsoa ajan kulkua. Helluntaina tarkkailtiin tähkää syysviljan korresta ja pohdiskeltiin kärpästen ja paarmojen ilmestymistä ihmisten ja eläinten kiusaksi.
Helluntaina ruokavarastot olivat usein loppu eikä maa tuottanut vielä syötävää. Kun nykyään sanomme kepeästi vatsa täynnä "Kesä keikkuen tulevi", siitä on jäänyt virkkeen loppuosa "suvi suuta vääristellen" pois. Suu vääristyy nälästä ja sen kivusta. Nykyisin ei toistella vielä selvempää tarinaa kevään, kesän ja nälän kierrosta: "Laskiainen lapset tappaa, pääsiäinen päähän nappaa, helluntai hengen ottaa, juhannus juhlan tuopi." Vasta juhannus on vapautus nälästä.
Nälkää karkoittivat ennen muuta munat ja maito, jota alkukesän ruohosta herumaan ryhtyneet lehmät tuottivat paarmoista huolimatta. Helluntai oli Etelä-Pohjanmaalla yksi vuoden juustopäivistä, emäntä antoi sille kullekin talon asukkaalle neljänneksen juustoa. "Kukaan ei saanut jäädä verikorvaksi eli osattomaksi", Vilkuna kirjoittaa. Munat olivat parhaimmillaan munamaidossa erityisesti Satakunnassa ja Hämeessä. Ne eivät tietenkään olleet kananmunia, vaan vesi- ja metsälintujen pesistä löydettyjä. Ui on nimeltään tätä tarkoitusta varten kehitetty vesilintujen "munituspönttö". Niistä saatiin helluntain munakokkeliaineksetkin.
Helluntaisauna on yksi juhlan osa. Koivun lehdet ovat tulleet esiin, uusilla vastoilla kelpaa silloin vihtoa. "Helluntaina, lauantaina, uusi vihta vihdotaan, rieskavelli keitetään, lehmä aholle ajetaan." Vasta heitettiin sitten alastomana pihalla ollessa saunan katolle ja sen asennosta ennustettiin. Puolison suunta, palvelijan työn jatkuminen, uuden työn löytymisen ilmansuunta ja jopa kuolema, jos vihdan tyvi osoitti kirkkoa tai hautausmaata kohden, olivat mahdollisia kysymyksiä.
Saunominen oli tietysti naimaonnen nostattamissauna, puhutaan lemmen- eli neidiskylvyistä. Neito kylvetään ja lemmennostosanat kuuluivat: "Nouse lempi liehumahan, kunnia kapuamahan." Usein järjestettiin myös tansseja, pohjoisessa naimattomat tytöt sanoivat usein: "En joutunut joululle, enkä päässyt pääsiäiselle, vaan kyllä hellun helluntaille." Viitattiin myös siihen, että maailma muuttuu nopeasti: "Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva." Tyttöjen kilpa sopivista miehistä johti siihen tunnettuun sanontaan, jossa kehaistaan: "Heilani on kuin helluntai".
"Miksi tytöillä oli juuri helluntaina kiire," Vilkuna kirjoittaa, "selviää, kun tiedämme, että helluntai oli se päivä, jolloin pojat katselivat itselleen mielitiettyä, ja kävipä usein niin, että kesäheilasta tuli morsian ja syksyllä sitten aviovaimo." Pojat siis katselevat, tytöt puhuvat ja suunnittelevat.
Niinpä niin. "Kun ois kesä ja helluntai eikä milloinkaan talvi ja maanantai."
Lähteet:
Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto. 20. painos. 0tava 1997
Sirpa Karjalainen, Juhlan aika
Hippaleikkejä Keski-Suomen museon toimittamilla sivuilla: http://www3.jkl.fi/ksmuseo/paivaeilisessa/paja/pajat/onleikk/teh.html
En uskonut silloin enkä nytkään, että tämä helatorstain ja helluntain ero oikein hallussa. Helatorstai oli aiemmin Kristuksen taivaaseenastumisen muistopäivä, kalenterissa se laitetaan mekaanisesti aina samalle paikalle, 40 päivää pääsiäisen jälkeen. Sanassa oleva "hela" viittaa ruotsin pyhää merkitsevään sanaan "helg", alunperin "haelghi".
"Nykyiselle ajalle kuvaavaa on," Kustaa Vilkuna kirjoitti 1973, "että [-- --] tämä vanhan kansan pyhin juhla siirettiin 1973 paikaltaan lauantaihin, jotta olisi saatu teollisuudelle ja liiketaloudelle tarkoituksenmukainen ehyt viisipäiväinen työviikko." Tästä syystä helatorstaista tuli muutamaksi vuodeksi helalauantai ja "Kristuksen taivaasen astumispäivä". Pyhiin on kajottu kolmesti. 1955 työmarkkinajärjestöjen aloitteesta Marian ilmestyspäivä siirtyi sunnuntaihin, juhannus ja pyhäinmiestenpäivä lauantaihin. Työmarkkinajärjestöjen aloitteesta päätettiin vuonna 1972, että loppiainen, helatorstai ja 2. helluntaipäivä muutettiin launtaipyhiksi . Vuonna 1992 sitten loppiainen ja helatorstai saivat palata alkuperäisille paikoilleen.
Helatorstaina "ei kasva ruoho maassa, ei lehti puussa, eivätkä kuninkaan myllyt pyöri" sanottiin Nivalassa. Vanhana aikana helatorstaina poltettiin helavalkeita, ensin torstaina ja sitten uudelleen lauantaina. Christfrid Ganander kirjoitti vuonna 1789: "Suomalaiset, varsinkin Hämeessä ja Turun seudulla, panevat silloin toimeen leikkejä, leikkivät Hiippaa, ovat leskisillä jne., tanssivat tulien ympärillä pelloilla ja vihreissä metsiköissä... Näitä ilotulia, joita monin paikoin tehdään pelloille ja aukeille kentille, sanotaan helawalkiaksi, joiden ääressä väki, varsinkin hattulan pitäjässä Hämeessä huvitteleiksen hyvällä oluella, soittaen ja hypellen." Kuuluisin paikka tämmöisille kyläjuhlille on ollut Sääksmäen Ritvala: "Ritvalan vainiot ja pellot lakkaapi kasvamasta ja hedelmiä antamasta, silloin kun kansa näihin kyllästyypi, tai vanhan tapansa heittää", Gottlund kirjasi ylös vuoden 1824 julkaisussaan. Asiaan kuuluvat kulkueet hävisivät 1860-luvulla tullaakseen takaisin nuorisoseuraliikkeen piirien aktivoituessa 1900-luvun alussa.
Hiippa lienee harvemmalle tuttu leikki. Siinä valitaan näkki, joka vartioi ”hiippaa”, esim. pihakoivua (tai lipputankoa), jonka ympärille piirretty 2-5 metrin kehä. Toiset koettavat koskettaa viisaasti ja vikkelästi liikkuen hiippaa välttäen samalla joutumasta näkin koskettamaksi. Se joka onnistuu koskettamaan hiippa vapautuu pelistä. Jos kaikki onnistuvat tekemääns sen, entinen näkki jatkaa virassaan, muutoin näkin koskettama leikkijä jää näkiksi. Leikki alkaa alusta, kun näkki vaihtuu. . G. Porthanin mukaan suomalaisilla ei ollut omaperäistä sanaa tanssille, vaan he käyttivät siitä sanaa hiippa. Niinpä kun 1960-luvulla järjestettii bailut sanottiin, että järjestetään hipat. Siksipä nykysuomen sanakirjassakin sanotaan hiippa=hippa.
Nuorten naisten laulava kulkue liittyy Keski- ja Etelä-Euroopan traditioihin, ennen muuta roomalaiskatolisen kirkon rukouskulkueseen. Helkavirsillä - joita siis ei ole alunperin tehty helluntaita varten - on vahvasti kristillinen sävy, ja ne esitettiin kulkueen alussa ja lopussa. Keskellä mahtuivat sitten opetusvirret: sovitusta etsivästä epäsiveellisestä Magdalenasta, uskollisen rakkauden esikuvasta Inkeristä, turhamaisesta ja herkkäuskoisesta Annikaisesta.
Tulien polttamiset ja kulkue eivät kuulu samaan juhlasikermään, vaan ovat sattuneet samalle päivälle. Juhlassa ei ole mitään "pakanallista".
Helluntaita (sunnuntai 15.5.) vietetään kristillisen kirkon syntymäpäiväjuhlana: helluntai päättää pääsiäisen pyhäjakson ja sijoittuu kalenteriin 50 päivää pääsiäisen jälkeen. Raamatun tapahtumana tämä kirkon juhla perustuu siihen, että opetuslapset saivat helluntaina pyhän hengen vuodatuksen.
Kansatieteellisesti katsoen helluntai on juhlapyhänä noin sata vuotta helatorstaita nuorempi. Sen kansatieteellinen merkitys liittyy lähinnä kesän sääoloihin: "Minkälainen on helluntain lauantai, sellainen on koko kesä" tai "jos helluntaina sataa niin sataa joka pyhä juhannukseen saakka", "Jok' ei helota helluntaina, se ei helota koko kesänä" ja "Helluntain paisteet on koko kesän paisteet".
Osa säävertauksista ulottuu seuraavaan talveenkin. Kun toisteita ei ole kovin paljon tavattu, on sitten päätelty, että tämä enne on kirjallista perua, teema on tavattu ensimmäisen kerran vuoden 1773 "Talon-Pojan Sää- eli Ilma-kirjassa", joka alaotsikkonsa mukaan "sisällänsä pitää muutamia kauniita Opetuxia, Kuinka wuoden juoksu, ajat ja muutoxet, yhdestä wuodesta toiseen tunnettaman pitää." Painoksia sille kertyi jo ennen 1800-luvun puoliväliä lähes kaksikymmentä. Suomessa tunnettiin myös ruotsalaiset sääkirjat, jotka ovat taas peräisin Tanskasta (1597) ja edelleen Sveitsistä (Basel 1508). Versioita löytyy ranskaksi (1542), englanniksi (n. 1550), tsekiksi (1558).
Nämä kuitenkin olivat varsin vähän vaikuttavia talonpoikien elämässä, sillä heillä oli omat tapansa katsoa ajan kulkua. Helluntaina tarkkailtiin tähkää syysviljan korresta ja pohdiskeltiin kärpästen ja paarmojen ilmestymistä ihmisten ja eläinten kiusaksi.
Helluntaina ruokavarastot olivat usein loppu eikä maa tuottanut vielä syötävää. Kun nykyään sanomme kepeästi vatsa täynnä "Kesä keikkuen tulevi", siitä on jäänyt virkkeen loppuosa "suvi suuta vääristellen" pois. Suu vääristyy nälästä ja sen kivusta. Nykyisin ei toistella vielä selvempää tarinaa kevään, kesän ja nälän kierrosta: "Laskiainen lapset tappaa, pääsiäinen päähän nappaa, helluntai hengen ottaa, juhannus juhlan tuopi." Vasta juhannus on vapautus nälästä.
Nälkää karkoittivat ennen muuta munat ja maito, jota alkukesän ruohosta herumaan ryhtyneet lehmät tuottivat paarmoista huolimatta. Helluntai oli Etelä-Pohjanmaalla yksi vuoden juustopäivistä, emäntä antoi sille kullekin talon asukkaalle neljänneksen juustoa. "Kukaan ei saanut jäädä verikorvaksi eli osattomaksi", Vilkuna kirjoittaa. Munat olivat parhaimmillaan munamaidossa erityisesti Satakunnassa ja Hämeessä. Ne eivät tietenkään olleet kananmunia, vaan vesi- ja metsälintujen pesistä löydettyjä. Ui on nimeltään tätä tarkoitusta varten kehitetty vesilintujen "munituspönttö". Niistä saatiin helluntain munakokkeliaineksetkin.
Helluntaisauna on yksi juhlan osa. Koivun lehdet ovat tulleet esiin, uusilla vastoilla kelpaa silloin vihtoa. "Helluntaina, lauantaina, uusi vihta vihdotaan, rieskavelli keitetään, lehmä aholle ajetaan." Vasta heitettiin sitten alastomana pihalla ollessa saunan katolle ja sen asennosta ennustettiin. Puolison suunta, palvelijan työn jatkuminen, uuden työn löytymisen ilmansuunta ja jopa kuolema, jos vihdan tyvi osoitti kirkkoa tai hautausmaata kohden, olivat mahdollisia kysymyksiä.
Saunominen oli tietysti naimaonnen nostattamissauna, puhutaan lemmen- eli neidiskylvyistä. Neito kylvetään ja lemmennostosanat kuuluivat: "Nouse lempi liehumahan, kunnia kapuamahan." Usein järjestettiin myös tansseja, pohjoisessa naimattomat tytöt sanoivat usein: "En joutunut joululle, enkä päässyt pääsiäiselle, vaan kyllä hellun helluntaille." Viitattiin myös siihen, että maailma muuttuu nopeasti: "Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva." Tyttöjen kilpa sopivista miehistä johti siihen tunnettuun sanontaan, jossa kehaistaan: "Heilani on kuin helluntai".
"Miksi tytöillä oli juuri helluntaina kiire," Vilkuna kirjoittaa, "selviää, kun tiedämme, että helluntai oli se päivä, jolloin pojat katselivat itselleen mielitiettyä, ja kävipä usein niin, että kesäheilasta tuli morsian ja syksyllä sitten aviovaimo." Pojat siis katselevat, tytöt puhuvat ja suunnittelevat.
Niinpä niin. "Kun ois kesä ja helluntai eikä milloinkaan talvi ja maanantai."
Lähteet:
Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto. 20. painos. 0tava 1997
Sirpa Karjalainen, Juhlan aika
Hippaleikkejä Keski-Suomen museon toimittamilla sivuilla: http://www3.jkl.fi/ksmuseo/paivaeilisessa/paja/pajat/onleikk/teh.html
maanantaina, huhtikuuta 16, 2012
Elokuvissakäynnin vaaroja
Jos kysyttäisiin elämän vaaroista, harva vastaisi elokuvissakäynnin kuuluvan niihin. Sensuuritutkijan taustalla tietysti osasin arvata, että toisten moraalia mieluusti vartioivat laskivat vuosikymmenet elokuvan varsinkin nuorilla vaarallisiin harrastuksiin, mutta nyt internet on tainnut viedä harhapolkuhoukuttelijain ykkössijan. Ja senkin arvasin, että onnettomuuksia on sattunut, tulipaloista pommituksen tuhoihin.
Kavan kirjastosta sain aamutuimaan mukaan Belfastin yliopiston elokuvatieteen professori Gary D. Rhodesin pelottava kirja The Perils of Moviegoing in America, 1896-1950. Suomennettuna se olisi osapuilleen "Elokuvissakäyntien vaarat Yhdysvalloissa" mainittuina vuosina. Kirja tekee selväksi, että ensimmäisenä viitenä vuosikymmenenä riskit toteutuvat harvinaisen usein.
Tulipalot olivat vaarallisia elokuvateattereissa, se tiedettiin Suomessakin jo 1800-luvulla. Muistan kirjoittaneeni itsekin dokumenttielokuvan historiaan noiden aikojen huhusta, jossa palonarka nitraattifilmi pelotti jonkun sattuneen katastrofin jäljiltä yleisön eläwien kuwien näytöksistä niin, että järjestäjän piti mainostaa lehdessä näytösten olevan turvallisia. Mutta kummat olivat oikeassa?
"Auringonvaloa tarvitaan elokuvien kuvaamiseen, pimeyttä niiden esittämiseen", kirjoitettiin 1896 New York Timesissa. Eipä aikaakaan kun uutispalstoilta voitiin lukea täyteenpakatun elokuvasalin pimeydessä syntyneestä paniikista, jossa "monet naiset pyörtyivät, toiset tulivat hysteeriseksi ja ovilla oli hirmuinen ryysis". Paniikki syntyi kahden miehen aloittamasta tappelusta salissa.
Kukaan ei tuolla kertaa kuollut, mutta kirjan valokuvat kertovat karua kieltään tulipalojen synkkyydestä. Washington DC:ssä Knickerpocker-teatterissa menehtyi vuonna 1922 peräti 98 katsojaa. Suomen Tampereella riskit toteutuivat elokuvateatteri Imatrassa vuonna 1927. Tuleen projektorissa syttyneen nitraattifilmin aiehuttamat liekit levisivät nopeasti ja tulisen saliin loukkuun jääneistä menehtyi 20 heti, yksi myöhemmin palovammoihin sairaalassa. Loukkaantuneitakin oli 27.
Nitraattifilmin vaaroista kuumien koneiden ja kinohiilien kirkkauden aikakautena kertoo hyvin se, että elokuvateattereissa Yhdysvalloissa kirjan käsitteleminä aikoina oli yli 1000 tulipaloa. Vaikka erilaisia "turvafilmejä" kehiteltiin jo 10-luvulla, päästiin ongelmasta vasta vuoden 1946 käyttöön otetun asetaattifilmin avulla. Suomessa siihen siirryttiin kokonaan vuonna 1952.
Elokuvateattereissa tapahtuneet sadat ryöstöt lakkasivat Yhdysvalloissa vasta 1940-luvulla. Pahimmassa aseistauneet rosvot, joita oli peräti kahdeksan, tyhjensivät 2500-päisen katsojakunnan kuin junaryöstössä ikään. Taskuvarkaudet olivat arkipäivää, mutta varsinkin lama-aikoina myös elokuvissakävijöitä ja elokuvateattereiden kassoja ryöstettiin, joskus hyvinkin väkivaltaisesti. Murtomiehet kävivät yöllä teattereiden kassakaapeilla. Eikä aina tarvinnut mennä teatteriin asti, sillä kassoja jouduttiin viemään pankkeihin ja matkalla sattoi sattua mitä vain. Kirjaan on otettu mukaan myös muutamia epäonnistumisia ja selvittämisiä.
Vuosina 1912-1941 Yhdysvaltojen elokuvateattereissa tapahtui satoja räjähdyksiä. Englannissa natsien pommitukset sulkivat yli 300 elokuvateatteria, pahimmassa tapauksessa Portsmouthissa 50 kuoli täysosuman tullessa. Suomessakin ilmapommituksen vaarat tiedettiin. Marraskuussa 1942 lentopommi surmasi Helsingissä 45 ja haavoitti 120 lasta ja aikuista elokuvateatterin edessä keskellä Helsinkiä. Yhdysvalloissa sotapommituksia ei ollut ja monet tapauksista olivat onnettomuuksia, kaasun tai jonkin muun räjähdettyä.
Mutta kyllä terroritekoja tehtiin elokuvateattereissakin. Osassa kyseessä oli kiristystä tai kostoa tehostava pommitus. Pommit eivät onneksi aina olleet vaarallisia vaan hajupommien tapaan aiheuttivat lähinnä pahaa mieltä. Kyynelkaasu oli jo vakavampaa, kuten tietysti syntynyt paniikki aina ahtaissa tiloissa. Poliittista taustaa oli niissä tapauksissa, kun pommit räjähtelivät ammattiyhdistysväen ja ahneena pidetyn teatterin johdon välisten ongelmien käytyä ratkaisemattomiksi. Kun äänifilmi alkoi syrjäyttää orkesterit teattereissa, tapahtui reilussa vuodessa 1929-1930 peräti 40 hyökkäystä elokuvateattereihin. 1930-luvun suuri lama aiheutti paljon protesteja ja hyökkäyksiä elokuvateattereissa. Mukaan on tietysti laskettava myös yksittäiset tapot ja murhat, joita elokuvateattereissa tehtiin veitsillä tai ampuma-aseilla.
Rhodesin omaperäinen kirja kulkee hienolla tavalla elokuvahistorian laidoilla. Samalla se on ennen käsittelemätön pala kaupunkien historiaa ja elokuvateattereiden roolia urbaanissa ympäristössä. "A mesmerizing page turner", kuten arvostamani elokuvahistorioitsija Charles Musser kirjasta sanoo omassa arvostelussaan. Laittamattomasti sanottu.
Kavan kirjastosta sain aamutuimaan mukaan Belfastin yliopiston elokuvatieteen professori Gary D. Rhodesin pelottava kirja The Perils of Moviegoing in America, 1896-1950. Suomennettuna se olisi osapuilleen "Elokuvissakäyntien vaarat Yhdysvalloissa" mainittuina vuosina. Kirja tekee selväksi, että ensimmäisenä viitenä vuosikymmenenä riskit toteutuvat harvinaisen usein.
Tulipalot olivat vaarallisia elokuvateattereissa, se tiedettiin Suomessakin jo 1800-luvulla. Muistan kirjoittaneeni itsekin dokumenttielokuvan historiaan noiden aikojen huhusta, jossa palonarka nitraattifilmi pelotti jonkun sattuneen katastrofin jäljiltä yleisön eläwien kuwien näytöksistä niin, että järjestäjän piti mainostaa lehdessä näytösten olevan turvallisia. Mutta kummat olivat oikeassa?
"Auringonvaloa tarvitaan elokuvien kuvaamiseen, pimeyttä niiden esittämiseen", kirjoitettiin 1896 New York Timesissa. Eipä aikaakaan kun uutispalstoilta voitiin lukea täyteenpakatun elokuvasalin pimeydessä syntyneestä paniikista, jossa "monet naiset pyörtyivät, toiset tulivat hysteeriseksi ja ovilla oli hirmuinen ryysis". Paniikki syntyi kahden miehen aloittamasta tappelusta salissa.
Kukaan ei tuolla kertaa kuollut, mutta kirjan valokuvat kertovat karua kieltään tulipalojen synkkyydestä. Washington DC:ssä Knickerpocker-teatterissa menehtyi vuonna 1922 peräti 98 katsojaa. Suomen Tampereella riskit toteutuivat elokuvateatteri Imatrassa vuonna 1927. Tuleen projektorissa syttyneen nitraattifilmin aiehuttamat liekit levisivät nopeasti ja tulisen saliin loukkuun jääneistä menehtyi 20 heti, yksi myöhemmin palovammoihin sairaalassa. Loukkaantuneitakin oli 27.
Nitraattifilmin vaaroista kuumien koneiden ja kinohiilien kirkkauden aikakautena kertoo hyvin se, että elokuvateattereissa Yhdysvalloissa kirjan käsitteleminä aikoina oli yli 1000 tulipaloa. Vaikka erilaisia "turvafilmejä" kehiteltiin jo 10-luvulla, päästiin ongelmasta vasta vuoden 1946 käyttöön otetun asetaattifilmin avulla. Suomessa siihen siirryttiin kokonaan vuonna 1952.
Elokuvateattereissa tapahtuneet sadat ryöstöt lakkasivat Yhdysvalloissa vasta 1940-luvulla. Pahimmassa aseistauneet rosvot, joita oli peräti kahdeksan, tyhjensivät 2500-päisen katsojakunnan kuin junaryöstössä ikään. Taskuvarkaudet olivat arkipäivää, mutta varsinkin lama-aikoina myös elokuvissakävijöitä ja elokuvateattereiden kassoja ryöstettiin, joskus hyvinkin väkivaltaisesti. Murtomiehet kävivät yöllä teattereiden kassakaapeilla. Eikä aina tarvinnut mennä teatteriin asti, sillä kassoja jouduttiin viemään pankkeihin ja matkalla sattoi sattua mitä vain. Kirjaan on otettu mukaan myös muutamia epäonnistumisia ja selvittämisiä.
Vuosina 1912-1941 Yhdysvaltojen elokuvateattereissa tapahtui satoja räjähdyksiä. Englannissa natsien pommitukset sulkivat yli 300 elokuvateatteria, pahimmassa tapauksessa Portsmouthissa 50 kuoli täysosuman tullessa. Suomessakin ilmapommituksen vaarat tiedettiin. Marraskuussa 1942 lentopommi surmasi Helsingissä 45 ja haavoitti 120 lasta ja aikuista elokuvateatterin edessä keskellä Helsinkiä. Yhdysvalloissa sotapommituksia ei ollut ja monet tapauksista olivat onnettomuuksia, kaasun tai jonkin muun räjähdettyä.
Mutta kyllä terroritekoja tehtiin elokuvateattereissakin. Osassa kyseessä oli kiristystä tai kostoa tehostava pommitus. Pommit eivät onneksi aina olleet vaarallisia vaan hajupommien tapaan aiheuttivat lähinnä pahaa mieltä. Kyynelkaasu oli jo vakavampaa, kuten tietysti syntynyt paniikki aina ahtaissa tiloissa. Poliittista taustaa oli niissä tapauksissa, kun pommit räjähtelivät ammattiyhdistysväen ja ahneena pidetyn teatterin johdon välisten ongelmien käytyä ratkaisemattomiksi. Kun äänifilmi alkoi syrjäyttää orkesterit teattereissa, tapahtui reilussa vuodessa 1929-1930 peräti 40 hyökkäystä elokuvateattereihin. 1930-luvun suuri lama aiheutti paljon protesteja ja hyökkäyksiä elokuvateattereissa. Mukaan on tietysti laskettava myös yksittäiset tapot ja murhat, joita elokuvateattereissa tehtiin veitsillä tai ampuma-aseilla.
Rhodesin omaperäinen kirja kulkee hienolla tavalla elokuvahistorian laidoilla. Samalla se on ennen käsittelemätön pala kaupunkien historiaa ja elokuvateattereiden roolia urbaanissa ympäristössä. "A mesmerizing page turner", kuten arvostamani elokuvahistorioitsija Charles Musser kirjasta sanoo omassa arvostelussaan. Laittamattomasti sanottu.
keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2012
Lyhytelokuvien kaanon - Orionissa keskiviikkona
Digitalisointi on päivän sana. Siksi suunnittelimme arkistokollegani Ilkka Kippolan kanssa noin vuosi sitten, että esittelisimme tämän vuoden keväällä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston eli Kavan esityksissä palkittuja lyhytelokuvia elokuvateatteri Orionin huipputasoisella digitaalisella laitteistolla Helsingissä.
Pari viikkoa sitten ensiesityksessä niitä jo olikin ja jälki valkokankaalla oli kokeneemmankin katsojan silmään mainiota. Mutta oli myös teknisiä ongelmia, niin kuin uusien laitteiden ja systeemien kanssa silloin tällöin on.
Puolen tunnin värkkäämisellä asiat kuitenkin lutviutuivat ja esitys saatiin käyntiin. Odottelu sujui vilkkaassa keskustelussa, mistäpä muusta kuin digitalisoinnista.
Keskiviikkona 11.4. viiden aikaan iltapäivällä Orionissa (Eerikinkatu 15) vyöryy valkokankaalle uusi satsi palkittuja lyhytelokuvia nimellä Dokumentin ja lyhytelokuvan kaanon II. Esittelyvuorossa ovat 1960-luvun parhaat tai ainakin parhaina palkitut - niistä enemmän tekstissä tuonnempana.
Digitalisointi ei ole edennyt vielä näin pitkälle, mutta 35 mm:n pääosin priimakuntoista filmiä löytyy. Elokuvissa tärkeästä silmänvaraisesta tasosta ei tingitä. Mukana on myös ongelmien vuoksi viimeksi esittämättä jäänyt 1950-luvun värihelmi Sininen Saimaa.
Pieneen pääsymaksuun sisältyy elokuvien lisäksi ohjelmanumero, jossa tutkijakollega Ilkka Kippola esittelee filmit puhujapöntöstä avauspuheessaan, kuten meillä juhlallisuutta pilke silmäkulmassa tavoitellen on ollut tapana, joskus undergroundin yhteydessä jopa Suomen lipun viiriversion koristamana. Ainoa mikä seuroista puuttuu on yhteinen virrenveisuu ja puolitoista tuntia tanssia, mutta kyllä niitä ehtii omilla tahoillaan iltaseitsemän jälkeen harrastamaan.
Mutta tässäpä taustoitusta tilaisuuden puheelle:
"1960-luvun Jussi-palkittujen tekijöiden kärki puhkoi väylää elokuvateollisen ajan jälkeiselle lyhytkuvan suuntaukselle. Kaiken jo kokeneet Matti Kassila ja Aimo Jäderholm muuntuivat sulavasti ”auteur”-elokuvan tekijöiksi. Erkko Kivikoski otti vauhtia Pariisin kautta ja Lodzin elokuvakoulusta Puolassa. Juho Gartz, Sauli Rantamäki sekä Raimo Utrianen edustivat heti uuden polven tihentämää montaasia ja vastakohtien leikkiä. Kaikkiruokainen Risto Jarva sai vaikutteensa Ranskasta, New American Cinemasta, pop-taiteesta ja imagotietoisen tilauselokuvan uusista tuulista.
Suomalaisen dokumenttielokuvakameran virittäjistä merkittävin oli kuitenkin englantilaisen dokumentin Free Cinema -suuntaus. Sen elävä legenda Lindsay Anderson painoi meidänkin dokumentaristien tuotteisiin jälkensä. Takapiruista ehkä tärkein Suomessa oli Aito Mäkinen, Valio-filmin maahantuoja ja elokuva-arkiston pyörittäjä.
Erkko Kivikosken Tori oli vuonna 1962 Jussin ja Berliinin Hopeakarhun saanut arkidokumentti Helsingin kauppatorista aamusta iltaan. Kyseessä oli avainteos, joka mallinsi Andersonin vuorokausidokumenttien lineaarista tarinaa Mäkisen neuvosta. Päteväksi osoittautunutta lähestymistapaa sovelsi vuonna 1963 Jussi-raatia miellyttäneellä tavalla myös Matti Kassila. Kolmen kaupungin kasvot näytti, kuinka Turku, Tampere ja Helsinki heräsivät aamuun, tekivät sitten työtä, juhlivat, tanssivat, pariutuivat ja heräsivät uuteen päivään auringon noustessa.
Risto Jarvan Kitka oli tekijänsä veden ja värin kokeiluhenkinen tutkielma. Kari Rydmanin atomistista musiikkia imitoiden se etsi vapaan mutta kohta padottavan kosken virtaukselle tulkinnan ja hahmon. Lyhytkuva palkittiin Jussilla vuonna 1963. City-henkinen Kivimies yhdisteli puolestaan arvorakennusten dekoraatioita knallipäisen jazz-bändin vakavaan ja korkeaan, jos kohta katujen viliseviä näkyjä anarkistisiin juoksutuksiin. Sauli Rantamäen ja Martti Utriaisen taiteellinen silmä ja leikkaaja Juho Gartzin sakset saivat vetävästä lopputuloksesta vuoden 1964 pystin.
Vuonna 1965 oli vuorossa Ovi, ensimmäinen Jussi-palkittu lyhyt fiktio. Siinä Erkko Kivikoski puki ajan eksistentiaalisiin sävyihin muodikkaan selviytymistarinan, kameran esineellistämänä objektina Beckett-näyttelijä Pentti Siimes.
1960-luvun lyhytelokuvan agendalla otti paikkansa uudenlainen tilaajansa imagoa rakentava pr-elokuva, joka kuitenkin jätti tekijöilleen oikeuden valintoihin ja luoviin kokeiluihin. Tilaajansa tukevalla rahoituksella syntyi kaksi värille tehtyä ja visuaaliselta ilmeeltään ylivertaista dokumenttia. Aimo Jäderholmin Tekstiili oli Metsovaaran yrityskuva ja designesittely, joka palkittiin Venetsian teollisuuselokuvafestivaaleilla 1966 ja samana vuoden keväällä Filmi-Auran Jussilla.
Risto Jarvan Nainen ja yhteiskunta oli valmistuttuaan rahoittajansa Postipankin edistyksellisyyttä korostava oiva tavaramerkki, mutta samalla elokuvayhtiönsä Filminorin aito dokumentti ja feminiini - maskuliini –roolikeskusteluun istutettu ajankohtainen puheenvuoro. Elokuva näytti naisen tien aina varhaislapsuudesta perinteellisen roolin täyttymykseen, keskeisinä tekijöinään edullinen, mieheen tehoava ulkonäkö ja avioliiton kautta avautuva äitiys. Vastaavasti 1960-luvun mies nähtiin yhä ankkurissa kenttä-kasarmi- ja perheen elättäjä -akselilla. Ketseistä, sarjakuvista ja mainoksista, Hefnerin puputytöistä ja Botticellin maalauksista sekä dokumenttikatkelmista leikattu kollaasi sai vuonna 1968 koristeekseen ja arvonsa kruunuksi kipsisen Jussin."
- Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, 11.4.2012
Tori
The Market Place
Suomi 1962. Tuotanto: Elokuva Oy. Tuottaja: Anelma Vuorio. Ohjaus ja käsikirjoitus: Erkko Kivikoski. Kuvaus: Virke Lehtinen. Musiikki: Heikki Laurila. VET: 21.11.1962/ 13736 – A – 275 m / 10 min (35 mm), mv.
Kolmen kaupungin kasvot: Helsinki osa
Three cities
Suomi 1962. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy . Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Matti Kassila, Matti Kurjensaari ja Olavi Puusaari. Kuvaus: Esko Jantunen, Kalevi Korte. Leikkaus: Matti Kassila, Kalevi Korte ja Esko Kahila. Äänitys: Lasse Hjort. Musiikki: Osmo Lindeman. Selostajat: Olavi Puusaari ja Paavo Noponen. VET: 04.12.1962 / 13833 –2535m / 93 m (35 mm). Osa: Helsinki 300 m / 12 min, mv.
Kitka
Kitka – a poem in living water
Suomi 1963. Tuotanto: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Kuvaus: Pertti Maisala ja Martti Saarikivi. Leikkaus: Risto Jarva. Musiikki: Kari Rydman. VET: 19.3.1963 / 14619 – Va 5 – 260 m / 9 min, väri.
Kivimies
Stoneman Stomp
Suomi 1964. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi. Tuottaja: Martti Utriainen. Ohjaus, käsikirjoitus: Sauli Rantamäki ja Martti Utriainen. Kuvaus: Jukka Lampinen. Leikkaus: Juho Gartz ja Martti Utriainen. Äänitys: Tuomo Kattilakoski ja Matti Ylinen. Musiikki: DDT Jazz Band: Johan Sebastian Bach: Inventoo ja Nalle Nyman: Stoneman Stomp. VET: 22.12.1964 / 18263 – 10 % – 275 m / 10 min (35mm), mv.
Ovi
The Door
Suomi 1965. Tuotantoyhtiö: Filmiryhmä KLG. Tuottaja: Erkko Kivikoski. Ohjaus ja käsikirjoitus: Erkko Kivikoski. Kuvaus: Virke Lehtinen. Leikkaus: Juho Gartz. Tehosteet: Matti Penttilä. Näyttelijä : Pentti Siimes. VET: 17.12.1965 /19327 – 10 % – 220 m / 8 min (35mm), mv.
Tekstiili
Textiles
Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: Sektor-Filmi. Tuottaja: Aimo Jäderholm . Tilaaja: Marjatta Metsovaara. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Aimo Jäderholm. VET: 22.12.1965 / 19339 – 10 % – 400 m / 14 min (35 mm), väri.
Nainen ja yhteiskunta
Woman and Society
Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Risto Jarva, Titta Karakorpi ja Anja Koski . Asiantuntija: Seppo Palosaari. Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen. Kuvitus: Paul Osipow. Äänitys: Anssi Blomstedt ja Tuomo Kattilakoski. Musiikki: Otto Donner. Selostajat: Tytti Paavolainen, Reino Kekäläinen. VET: 08.01.1968 / 20183 – VV – 795 m / 28 min (35mm), väri.
ja ekstrana
Sininen Saimaa
Suomi
1955. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi. Tuottaja: Väinö Vento. Ohjaus ja käsikirjoitus: Väinö Vento. Kuvaus ja leikkaus: Unto Kumpulainen - Eastman color. VET: 14.12.1954 / 5362
– S – 375 m / 13 min (35 mm).
Pari viikkoa sitten ensiesityksessä niitä jo olikin ja jälki valkokankaalla oli kokeneemmankin katsojan silmään mainiota. Mutta oli myös teknisiä ongelmia, niin kuin uusien laitteiden ja systeemien kanssa silloin tällöin on.
Puolen tunnin värkkäämisellä asiat kuitenkin lutviutuivat ja esitys saatiin käyntiin. Odottelu sujui vilkkaassa keskustelussa, mistäpä muusta kuin digitalisoinnista.
Keskiviikkona 11.4. viiden aikaan iltapäivällä Orionissa (Eerikinkatu 15) vyöryy valkokankaalle uusi satsi palkittuja lyhytelokuvia nimellä Dokumentin ja lyhytelokuvan kaanon II. Esittelyvuorossa ovat 1960-luvun parhaat tai ainakin parhaina palkitut - niistä enemmän tekstissä tuonnempana.
Digitalisointi ei ole edennyt vielä näin pitkälle, mutta 35 mm:n pääosin priimakuntoista filmiä löytyy. Elokuvissa tärkeästä silmänvaraisesta tasosta ei tingitä. Mukana on myös ongelmien vuoksi viimeksi esittämättä jäänyt 1950-luvun värihelmi Sininen Saimaa.
Pieneen pääsymaksuun sisältyy elokuvien lisäksi ohjelmanumero, jossa tutkijakollega Ilkka Kippola esittelee filmit puhujapöntöstä avauspuheessaan, kuten meillä juhlallisuutta pilke silmäkulmassa tavoitellen on ollut tapana, joskus undergroundin yhteydessä jopa Suomen lipun viiriversion koristamana. Ainoa mikä seuroista puuttuu on yhteinen virrenveisuu ja puolitoista tuntia tanssia, mutta kyllä niitä ehtii omilla tahoillaan iltaseitsemän jälkeen harrastamaan.
Mutta tässäpä taustoitusta tilaisuuden puheelle:
"1960-luvun Jussi-palkittujen tekijöiden kärki puhkoi väylää elokuvateollisen ajan jälkeiselle lyhytkuvan suuntaukselle. Kaiken jo kokeneet Matti Kassila ja Aimo Jäderholm muuntuivat sulavasti ”auteur”-elokuvan tekijöiksi. Erkko Kivikoski otti vauhtia Pariisin kautta ja Lodzin elokuvakoulusta Puolassa. Juho Gartz, Sauli Rantamäki sekä Raimo Utrianen edustivat heti uuden polven tihentämää montaasia ja vastakohtien leikkiä. Kaikkiruokainen Risto Jarva sai vaikutteensa Ranskasta, New American Cinemasta, pop-taiteesta ja imagotietoisen tilauselokuvan uusista tuulista.
Suomalaisen dokumenttielokuvakameran virittäjistä merkittävin oli kuitenkin englantilaisen dokumentin Free Cinema -suuntaus. Sen elävä legenda Lindsay Anderson painoi meidänkin dokumentaristien tuotteisiin jälkensä. Takapiruista ehkä tärkein Suomessa oli Aito Mäkinen, Valio-filmin maahantuoja ja elokuva-arkiston pyörittäjä.
Erkko Kivikosken Tori oli vuonna 1962 Jussin ja Berliinin Hopeakarhun saanut arkidokumentti Helsingin kauppatorista aamusta iltaan. Kyseessä oli avainteos, joka mallinsi Andersonin vuorokausidokumenttien lineaarista tarinaa Mäkisen neuvosta. Päteväksi osoittautunutta lähestymistapaa sovelsi vuonna 1963 Jussi-raatia miellyttäneellä tavalla myös Matti Kassila. Kolmen kaupungin kasvot näytti, kuinka Turku, Tampere ja Helsinki heräsivät aamuun, tekivät sitten työtä, juhlivat, tanssivat, pariutuivat ja heräsivät uuteen päivään auringon noustessa.
Risto Jarvan Kitka oli tekijänsä veden ja värin kokeiluhenkinen tutkielma. Kari Rydmanin atomistista musiikkia imitoiden se etsi vapaan mutta kohta padottavan kosken virtaukselle tulkinnan ja hahmon. Lyhytkuva palkittiin Jussilla vuonna 1963. City-henkinen Kivimies yhdisteli puolestaan arvorakennusten dekoraatioita knallipäisen jazz-bändin vakavaan ja korkeaan, jos kohta katujen viliseviä näkyjä anarkistisiin juoksutuksiin. Sauli Rantamäen ja Martti Utriaisen taiteellinen silmä ja leikkaaja Juho Gartzin sakset saivat vetävästä lopputuloksesta vuoden 1964 pystin.
Vuonna 1965 oli vuorossa Ovi, ensimmäinen Jussi-palkittu lyhyt fiktio. Siinä Erkko Kivikoski puki ajan eksistentiaalisiin sävyihin muodikkaan selviytymistarinan, kameran esineellistämänä objektina Beckett-näyttelijä Pentti Siimes.
1960-luvun lyhytelokuvan agendalla otti paikkansa uudenlainen tilaajansa imagoa rakentava pr-elokuva, joka kuitenkin jätti tekijöilleen oikeuden valintoihin ja luoviin kokeiluihin. Tilaajansa tukevalla rahoituksella syntyi kaksi värille tehtyä ja visuaaliselta ilmeeltään ylivertaista dokumenttia. Aimo Jäderholmin Tekstiili oli Metsovaaran yrityskuva ja designesittely, joka palkittiin Venetsian teollisuuselokuvafestivaaleilla 1966 ja samana vuoden keväällä Filmi-Auran Jussilla.
Risto Jarvan Nainen ja yhteiskunta oli valmistuttuaan rahoittajansa Postipankin edistyksellisyyttä korostava oiva tavaramerkki, mutta samalla elokuvayhtiönsä Filminorin aito dokumentti ja feminiini - maskuliini –roolikeskusteluun istutettu ajankohtainen puheenvuoro. Elokuva näytti naisen tien aina varhaislapsuudesta perinteellisen roolin täyttymykseen, keskeisinä tekijöinään edullinen, mieheen tehoava ulkonäkö ja avioliiton kautta avautuva äitiys. Vastaavasti 1960-luvun mies nähtiin yhä ankkurissa kenttä-kasarmi- ja perheen elättäjä -akselilla. Ketseistä, sarjakuvista ja mainoksista, Hefnerin puputytöistä ja Botticellin maalauksista sekä dokumenttikatkelmista leikattu kollaasi sai vuonna 1968 koristeekseen ja arvonsa kruunuksi kipsisen Jussin."
- Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, 11.4.2012
Tori
The Market Place
Suomi 1962. Tuotanto: Elokuva Oy. Tuottaja: Anelma Vuorio. Ohjaus ja käsikirjoitus: Erkko Kivikoski. Kuvaus: Virke Lehtinen. Musiikki: Heikki Laurila. VET: 21.11.1962/ 13736 – A – 275 m / 10 min (35 mm), mv.
Kolmen kaupungin kasvot: Helsinki osa
Three cities
Suomi 1962. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy . Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Matti Kassila, Matti Kurjensaari ja Olavi Puusaari. Kuvaus: Esko Jantunen, Kalevi Korte. Leikkaus: Matti Kassila, Kalevi Korte ja Esko Kahila. Äänitys: Lasse Hjort. Musiikki: Osmo Lindeman. Selostajat: Olavi Puusaari ja Paavo Noponen. VET: 04.12.1962 / 13833 –2535m / 93 m (35 mm). Osa: Helsinki 300 m / 12 min, mv.
Kitka
Kitka – a poem in living water
Suomi 1963. Tuotanto: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Kuvaus: Pertti Maisala ja Martti Saarikivi. Leikkaus: Risto Jarva. Musiikki: Kari Rydman. VET: 19.3.1963 / 14619 – Va 5 – 260 m / 9 min, väri.
Kivimies
Stoneman Stomp
Suomi 1964. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi. Tuottaja: Martti Utriainen. Ohjaus, käsikirjoitus: Sauli Rantamäki ja Martti Utriainen. Kuvaus: Jukka Lampinen. Leikkaus: Juho Gartz ja Martti Utriainen. Äänitys: Tuomo Kattilakoski ja Matti Ylinen. Musiikki: DDT Jazz Band: Johan Sebastian Bach: Inventoo ja Nalle Nyman: Stoneman Stomp. VET: 22.12.1964 / 18263 – 10 % – 275 m / 10 min (35mm), mv.
Ovi
The Door
Suomi 1965. Tuotantoyhtiö: Filmiryhmä KLG. Tuottaja: Erkko Kivikoski. Ohjaus ja käsikirjoitus: Erkko Kivikoski. Kuvaus: Virke Lehtinen. Leikkaus: Juho Gartz. Tehosteet: Matti Penttilä. Näyttelijä : Pentti Siimes. VET: 17.12.1965 /19327 – 10 % – 220 m / 8 min (35mm), mv.
Tekstiili
Textiles
Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: Sektor-Filmi. Tuottaja: Aimo Jäderholm . Tilaaja: Marjatta Metsovaara. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Aimo Jäderholm. VET: 22.12.1965 / 19339 – 10 % – 400 m / 14 min (35 mm), väri.
Nainen ja yhteiskunta
Woman and Society
Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Risto Jarva, Titta Karakorpi ja Anja Koski . Asiantuntija: Seppo Palosaari. Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen. Kuvitus: Paul Osipow. Äänitys: Anssi Blomstedt ja Tuomo Kattilakoski. Musiikki: Otto Donner. Selostajat: Tytti Paavolainen, Reino Kekäläinen. VET: 08.01.1968 / 20183 – VV – 795 m / 28 min (35mm), väri.
ja ekstrana
Sininen Saimaa
Suomi
1955. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi. Tuottaja: Väinö Vento. Ohjaus ja käsikirjoitus: Väinö Vento. Kuvaus ja leikkaus: Unto Kumpulainen - Eastman color. VET: 14.12.1954 / 5362
– S – 375 m / 13 min (35 mm).
keskiviikkona, huhtikuuta 04, 2012
Rouva Presidentti elokuvateattereissa
Takatalven iskiessä aikaa voi hyvinkin viettää elokuvateattereiden kodikkaissa nojatuoleissa. Dokumenttien ystäviä on houkuteltu katsomaan eri rooleissa kokeneen elokuvantekijän Aleksi Bardyn ensimmäistä pitkää dokumentaarielokuvaa Rouva Presidentti, potpuria aiemman presidentin Tarja Halosen viimeisestä työvuodesta. Traileritkin ovat jo markkinoilla, joten olkaapa hyvä:
traileri Rouva Presidentistä.
Rouva Presidentin sanotaan olevan elokuva Suomesta, presidentistä johtajana ja naisesta instituution takana. Vaikka politiikan tekeminen on melko pitkälle rajattu elokuvasta pois, presidenttiyteen oleellisesti liittyvä johtajaluonne, josta julkisuudessa on vuosien varrella keskusteltu paljon, kyllä käy ilmi. Enemmän kuin persoonan yksityiskohtainen tarkastelu, joita lähikuvavalinnat korostavat, minua kiinnosti laaja kaari, joka elokuvaan syntyy kuin vaivihkaa. Tarkoitan siirtymää nuoruuden avoimesta rohkeudesta institutionaaliseksi vallankäyttäjäksi. Siitä saa irti aineksia myös persoonallisen tyylin arviointiin.
Anglosaksiseen tyyliin pieni kritiikki on paikoillaan. Sujuvista ja sinänsä todenmukaisista mainostermeistä huolimatta elokuva ei erityisemmin keskity johonkin valittuun teemaan: dokumentille tämä ei välttämättä ole eduksi ja selittynee paitsi ohjaajan kokemattomuudella ja lopullisen leikkauksen kiireestä myös kohteen ja kuvausryhmän kastierosta.
Kyse on seurantadokumentista, vaikka seuranta on väistämättä satunnaista ja rajattua, pääsyä suljettujen ovien taakse ei kerta kaikkiaan ole. Elokuvaan tästä teemasta jostain syystä otetussa kohtauksessa paljastuu, että vaikka aika ajoin presidentti vie ja kuvausryhmä vikisee, asiasta eivät kärsi lopulta muut kuin pelihousut - ja toisaalla ehkä hieman myös presidentin puoliso, joka ei pääse toteuttamaan omaa agendaansa, vaikka väliin haluaisi.
Jos Rouva Presidenttiä sitoo aikaansa jokin, se on yksilöllisen olemisen korostaminen - ulkopuolisia kertojia ei käytetä. Jo Urho Kekkonen totesi presidenttikausiensa puolivälissä, että presidentin virka on paska homma ja samanlainen vaikutelma syntyy elokuvan yksilöistä instituutioiden ja niiden muotovaatimusten puristuksissa.
Esimerkkejä elokuva antaa pilvin pimein. Tästä näkökulmasta kiintoisa dialogi syntyy Tarja Halosen poliittisesta agendasta naisen aseman parantamiseksi koko maailmassa ja yksilökohtaisesta pyrkimyksestä "vapauteen", joka tarkoittaa loppupeleissä instituutioon kahlitttujen rajoitusten vähentystä kausien loputtua. Mutta kuten elokuvassa vain vilahtava tyttären Annan sanoja lainataan, tosin toiselle kaudelle pyrittäessä, presidentti on aina presidentti, eikä pääse irti kautensa jälkeenkään. Samalla tavoin elokuva on kiinni instutionaalisessa - ehkä tarvittaisiin elokuva presidenttikauden jälkeisestä elämästä.
Elokuva ei vitsejä pursuile, mutta komiikkaa synnyttäviä tilanteita ohjaaja Bardy ja tuottajat Osku Pajamäki ja Miia Haavisto ovat valikoineet parhaan kykynsä mukaan niin kotimaisista kuin kansainvälisistäkin ympyröistä. Protokollat, diplomaattiset sanankäänteet ja kansainvälisen politiikan isot pyörät saavat aivan erilaisen hymyn kareen katsojille kuin ne saisivat asianosaisille tavanomaisen kanssakäymisen puitteissa esitetyn virkahymyn lisäksi.
Nämä ovat vaikeita asioita, sillä siinä koetellaan populismin ja vähän enemmän tietoa vaativan agendan eroja. Ottavatko tekijät kantaa: mielestäni kyllä, mutta silti katsojalle jää tilaa oman kannan ottamiseen tai kannan ottamatta jättämiseen. Ehkä se on dokumentille hyvä asia. Näkökulmia voi ottaa riippuen katsojan asenteesta ja tietotaitotasosta. Jokaiselle jotakin. Vaikka on suoraan sanottava, että elokuva ei visuaalisesti ole kummoinen, kyllä se uteliaisuutta herättää elokuvateatterikeikan verran. Kävinhän minäkin siellä.
traileri Rouva Presidentistä.
Rouva Presidentin sanotaan olevan elokuva Suomesta, presidentistä johtajana ja naisesta instituution takana. Vaikka politiikan tekeminen on melko pitkälle rajattu elokuvasta pois, presidenttiyteen oleellisesti liittyvä johtajaluonne, josta julkisuudessa on vuosien varrella keskusteltu paljon, kyllä käy ilmi. Enemmän kuin persoonan yksityiskohtainen tarkastelu, joita lähikuvavalinnat korostavat, minua kiinnosti laaja kaari, joka elokuvaan syntyy kuin vaivihkaa. Tarkoitan siirtymää nuoruuden avoimesta rohkeudesta institutionaaliseksi vallankäyttäjäksi. Siitä saa irti aineksia myös persoonallisen tyylin arviointiin.
Anglosaksiseen tyyliin pieni kritiikki on paikoillaan. Sujuvista ja sinänsä todenmukaisista mainostermeistä huolimatta elokuva ei erityisemmin keskity johonkin valittuun teemaan: dokumentille tämä ei välttämättä ole eduksi ja selittynee paitsi ohjaajan kokemattomuudella ja lopullisen leikkauksen kiireestä myös kohteen ja kuvausryhmän kastierosta.
Kyse on seurantadokumentista, vaikka seuranta on väistämättä satunnaista ja rajattua, pääsyä suljettujen ovien taakse ei kerta kaikkiaan ole. Elokuvaan tästä teemasta jostain syystä otetussa kohtauksessa paljastuu, että vaikka aika ajoin presidentti vie ja kuvausryhmä vikisee, asiasta eivät kärsi lopulta muut kuin pelihousut - ja toisaalla ehkä hieman myös presidentin puoliso, joka ei pääse toteuttamaan omaa agendaansa, vaikka väliin haluaisi.
Jos Rouva Presidenttiä sitoo aikaansa jokin, se on yksilöllisen olemisen korostaminen - ulkopuolisia kertojia ei käytetä. Jo Urho Kekkonen totesi presidenttikausiensa puolivälissä, että presidentin virka on paska homma ja samanlainen vaikutelma syntyy elokuvan yksilöistä instituutioiden ja niiden muotovaatimusten puristuksissa.
Esimerkkejä elokuva antaa pilvin pimein. Tästä näkökulmasta kiintoisa dialogi syntyy Tarja Halosen poliittisesta agendasta naisen aseman parantamiseksi koko maailmassa ja yksilökohtaisesta pyrkimyksestä "vapauteen", joka tarkoittaa loppupeleissä instituutioon kahlitttujen rajoitusten vähentystä kausien loputtua. Mutta kuten elokuvassa vain vilahtava tyttären Annan sanoja lainataan, tosin toiselle kaudelle pyrittäessä, presidentti on aina presidentti, eikä pääse irti kautensa jälkeenkään. Samalla tavoin elokuva on kiinni instutionaalisessa - ehkä tarvittaisiin elokuva presidenttikauden jälkeisestä elämästä.
Elokuva ei vitsejä pursuile, mutta komiikkaa synnyttäviä tilanteita ohjaaja Bardy ja tuottajat Osku Pajamäki ja Miia Haavisto ovat valikoineet parhaan kykynsä mukaan niin kotimaisista kuin kansainvälisistäkin ympyröistä. Protokollat, diplomaattiset sanankäänteet ja kansainvälisen politiikan isot pyörät saavat aivan erilaisen hymyn kareen katsojille kuin ne saisivat asianosaisille tavanomaisen kanssakäymisen puitteissa esitetyn virkahymyn lisäksi.
Nämä ovat vaikeita asioita, sillä siinä koetellaan populismin ja vähän enemmän tietoa vaativan agendan eroja. Ottavatko tekijät kantaa: mielestäni kyllä, mutta silti katsojalle jää tilaa oman kannan ottamiseen tai kannan ottamatta jättämiseen. Ehkä se on dokumentille hyvä asia. Näkökulmia voi ottaa riippuen katsojan asenteesta ja tietotaitotasosta. Jokaiselle jotakin. Vaikka on suoraan sanottava, että elokuva ei visuaalisesti ole kummoinen, kyllä se uteliaisuutta herättää elokuvateatterikeikan verran. Kävinhän minäkin siellä.
tiistaina, maaliskuuta 13, 2012
Palkittuja lyhäreitä Kiasmassa
Kiasma-teatterin traditioksi muodostunut Tampereen
parhaat -näytös kokoaa yhteen Tampereella palkittuja elokuvia nyt tulevana
lauantaina 17.3. klo 14.00. Tämän vuoden näytöksessä nähdään kuusi palkittua
elokuvaa.
Näytöksen ohjelmisto (esitysjärjestyksessä):
Parhaan fiktion palkinto
*Hiljainen viikko
Suomi 2011
ohj. Jussi Hiltunen
Kansainvälisen sarjan kunniamaininta
*A Resident of the City - Kujien asukki
Egypti 2011
ohj. Adham Elsherif
Ranska, Romania 2011
ohj. Mihail Grecu
Yleisöpalkinto
*Las Palmas
Ruotsi 2011
ohj. Johannes Nyholm
Risto Jarva -palkinto, kotimaisen kilpailun alle 30-minuuttisten sarjan erikoispalkinto, nuorisotuomariston kunniamaininta
*Korsoteoria
Suomi 2012
ohj. Antti Heikki Pesonen
Kansainvälisen kilpailun pääpalkinto Grand Prix
*Posledný Autobus - Viimeinen bussi
Slovakia 2011
ohj. Martin Snopek, Ivana Laucikova
Näytöksen ohjelmisto (esitysjärjestyksessä):
Parhaan fiktion palkinto
*Hiljainen viikko
Suomi 2011
ohj. Jussi Hiltunen
Kansainvälisen sarjan kunniamaininta
*A Resident of the City - Kujien asukki
Egypti 2011
ohj. Adham Elsherif
Parhaan animaation palkinto
*We´ll Become Oil - ÖljysotaRanska, Romania 2011
ohj. Mihail Grecu
Yleisöpalkinto
*Las Palmas
Ruotsi 2011
ohj. Johannes Nyholm
Risto Jarva -palkinto, kotimaisen kilpailun alle 30-minuuttisten sarjan erikoispalkinto, nuorisotuomariston kunniamaininta
*Korsoteoria
Suomi 2012
ohj. Antti Heikki Pesonen
Kansainvälisen kilpailun pääpalkinto Grand Prix
*Posledný Autobus - Viimeinen bussi
Slovakia 2011
ohj. Martin Snopek, Ivana Laucikova
Sarjan kesto n. 1h 50 min.
Liput 7 euroa, myynnissä Kiasman Infossa.tiistaina, tammikuuta 31, 2012
Elokuvia ja mykkäelokuvakonsertti Helsingissä
TIEDOT TÄMÄN VIIKON ESITYKSISTÄ
Jos joku DocPointin Kotimaisen esityssarjan elokuvista jäi näkemättä festivaalilla, ei hätää. Elokuvia on mahdollisuus päästä katsomaan Malmitalossa, Vuotalossa ja Karatalossa heti festivaalin jälkeen. DocPointin ja Helsingin kulttuurikeskuksen sekä Espoon kulttuuritoimen kanssa yhteistyössä järjestämiin näytöksiin on vapaa pääsy.
MALMITALO
tiistai 31.1.
klo 18: Sonja Linden: Five Star Existence (2011, 90 min)
klo 20: Aleksi Raij: Finnsurf (2011, 52 min)
torstai 2.2.
klo 18: Ville Suhonen: Jäämarssi (2011, 85 min)
klo 20: Mikko Aliranta: Peti (2011, 10 min); Tuukka Harala: Organ (2011, 13min);
Mervi Junkkonen: Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta (2011, 58 min)
perjantai 3.2.
klo 18: Hanna Maylett: Kerjäläiselokuva (2011, 96 min)
klo 20: Iris Olsson: Sydämeni taakka (2011, 45 min)
VUOTALO
to 9.2.
klo 18: Sonja Linden: Five Star Existence (2011, 90 min)
to 16.2.
klo 18: Aleksi Raij: Finnsurf (2011, 52 min),
Mervi Junkkonen: Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta (2011, 58 min)
KARATALO
su 12.2.
klo 15: Hanna Maylett: Kerjäläiselokuva (2011, 96 min)
klo 17: klo 18: Aleksi Raij: Finnsurf (2011, 52 min)
MYKKÄELOKUVAKONSERTTI MYÖS SELLOSALISSA!
Sellosalissa on mahdollisuus nähdä kaksi upeaa elokuvaa elävän musiikin kanssa ti 31.1 klo 19.00. Ensimmäisellä puoliajalla nähdään LA SOURIANTE MADAME BEUDET (1923) joka on usein nähty Dulacin "impressionistisena mestariteoksena". Väliajan jälkeen vuorossa on runollisen dokumenttielokuvan harvinainen teos VAIN TUNNIT (Rien que les heures, 1926), jossa vaelletaan Pariisin läpi auringonnoususta iltayöhön saakka. Konsertti nähtiin DocPoint-festivaalilla 27.1.
Musiikin LA SOURIANTE MADAME BEUDET - elokuvaan on säveltänyt ja sovittanut ansioitunut hollantilainen mykkäelokuvamusiikin säveltäjä Maud Nelissen. Omien sävellystensä lisäksi Nelissen on sovittanut elokuvaan Debussyn ja Jeanne Bernardin musiikkia. Nelissen on myös sovittanut Yves de la Casinièren alkuperäismusiikin elokuvaan VAIN TUNNIT (Rien que les heures, 1926.) Sellosalin konserteissa musiikin esittävät Maud Nelissen (piano), Lucio Degani (viulu) ja Francesco Ferrarini (sello).
Jos joku DocPointin Kotimaisen esityssarjan elokuvista jäi näkemättä festivaalilla, ei hätää. Elokuvia on mahdollisuus päästä katsomaan Malmitalossa, Vuotalossa ja Karatalossa heti festivaalin jälkeen. DocPointin ja Helsingin kulttuurikeskuksen sekä Espoon kulttuuritoimen kanssa yhteistyössä järjestämiin näytöksiin on vapaa pääsy.
MALMITALO
tiistai 31.1.
klo 18: Sonja Linden: Five Star Existence (2011, 90 min)
klo 20: Aleksi Raij: Finnsurf (2011, 52 min)
torstai 2.2.
klo 18: Ville Suhonen: Jäämarssi (2011, 85 min)
klo 20: Mikko Aliranta: Peti (2011, 10 min); Tuukka Harala: Organ (2011, 13min);
Mervi Junkkonen: Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta (2011, 58 min)
perjantai 3.2.
klo 18: Hanna Maylett: Kerjäläiselokuva (2011, 96 min)
klo 20: Iris Olsson: Sydämeni taakka (2011, 45 min)
VUOTALO
to 9.2.
klo 18: Sonja Linden: Five Star Existence (2011, 90 min)
to 16.2.
klo 18: Aleksi Raij: Finnsurf (2011, 52 min),
Mervi Junkkonen: Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta (2011, 58 min)
KARATALO
su 12.2.
klo 15: Hanna Maylett: Kerjäläiselokuva (2011, 96 min)
klo 17: klo 18: Aleksi Raij: Finnsurf (2011, 52 min)
MYKKÄELOKUVAKONSERTTI MYÖS SELLOSALISSA!
Sellosalissa on mahdollisuus nähdä kaksi upeaa elokuvaa elävän musiikin kanssa ti 31.1 klo 19.00. Ensimmäisellä puoliajalla nähdään LA SOURIANTE MADAME BEUDET (1923) joka on usein nähty Dulacin "impressionistisena mestariteoksena". Väliajan jälkeen vuorossa on runollisen dokumenttielokuvan harvinainen teos VAIN TUNNIT (Rien que les heures, 1926), jossa vaelletaan Pariisin läpi auringonnoususta iltayöhön saakka. Konsertti nähtiin DocPoint-festivaalilla 27.1.
Musiikin LA SOURIANTE MADAME BEUDET - elokuvaan on säveltänyt ja sovittanut ansioitunut hollantilainen mykkäelokuvamusiikin säveltäjä Maud Nelissen. Omien sävellystensä lisäksi Nelissen on sovittanut elokuvaan Debussyn ja Jeanne Bernardin musiikkia. Nelissen on myös sovittanut Yves de la Casinièren alkuperäismusiikin elokuvaan VAIN TUNNIT (Rien que les heures, 1926.) Sellosalin konserteissa musiikin esittävät Maud Nelissen (piano), Lucio Degani (viulu) ja Francesco Ferrarini (sello).
maanantaina, tammikuuta 30, 2012
DocPoint 2012 ja jälkilöylyt
Viime viikon aktiviteetteihin kuului sunnuntaina päättynyt DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali. Menestystä saavutettiin tänäkin vuonna, sillä festivaalitoimisto on nyt laskenut, että kuuden päivän aikana festivaalilla vieraili oheistapahtumat mukaan lukien yhteensä noin 28 000 kävijää. Loppuumyydyksi saatiin 20 näytöstä, kun koko festivaalin aikana esitettiin yhteensä 134 elokuvaa 172 näytöksessä. Elokuvanäytöksissä kävi yli 22 000 ihmistä. Kolmatta kertaa järjestetyn DocPoint Tallinn -festivaalin kävijämäärä kasvoi. Tallinnassa näytöksissä kävi yhteensä 3 400 katsojaa.
Jos DocPointin kävijämäärä osoittaa vakiintumista parintuhannen vuosittaisella heitolla, kymmenettä juhlavuottaan viettävä lasten ja nuorten dokumenttielokuvatapahtuma DOKKINO jatkoi kasvuaan. Viikon aikana syntyi uusi yleisöennästys, sillä yli 3 200 pääkaupunkiseudun koululaista vieraili elokuvateatteri Maximissa DOKKINO-näytöksissä.
Tänä vuonna DocPointi-yleisöä kiinnostivat erityisesti uudet kotimaiset dokumenttielokuvat, kuten Aleksi Raijn ohjaama Finnsurf ja Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia, joiden näytökset myytiin loppuun. Monet kansainväliset dokumentit vetivät yleisöä: muun muassa Werner Herzogin upea 3d-dokumentti Cave of Forgotten Dreams, Vikram Gandhin ratkiriemukas nykyaikaisten gurujen toimintaan pureutuva Kumaré ja Marshall Curryn If a Tree Falls: A Story of the Earth Liberation Front keräsivät salit ääriään myöten täyteen - jopa uusintaesityksissä.
Festivaalilla on jälkilöylynsä. Ensi viikolla Malmi- ja Vuotalossa järjestettävissä DocPointin jatkonäytöksissä nähdään monia kotimaisia yleisösuosikkeja, kuten Sonja Lindénin kansainvälisesti tunnettu Five Star Existence ja Mervi Junkkosen upouusi Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta.
Myös festivaalilla koettu mykkäelokuvakonsertti, Alberto Cavalcantin Rien que les heures on mahdollista nähdä festivaalin jälkeen Sellosalissa ti 31.1. klo 19 järjestettävässä näytöksessä. Elokuvan musiikin esittävät Maud Nelissen (piano), Lucio Degani (viulu) ja Francesco Ferrarini (sello).
Jos DocPointin kävijämäärä osoittaa vakiintumista parintuhannen vuosittaisella heitolla, kymmenettä juhlavuottaan viettävä lasten ja nuorten dokumenttielokuvatapahtuma DOKKINO jatkoi kasvuaan. Viikon aikana syntyi uusi yleisöennästys, sillä yli 3 200 pääkaupunkiseudun koululaista vieraili elokuvateatteri Maximissa DOKKINO-näytöksissä.
Tänä vuonna DocPointi-yleisöä kiinnostivat erityisesti uudet kotimaiset dokumenttielokuvat, kuten Aleksi Raijn ohjaama Finnsurf ja Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia, joiden näytökset myytiin loppuun. Monet kansainväliset dokumentit vetivät yleisöä: muun muassa Werner Herzogin upea 3d-dokumentti Cave of Forgotten Dreams, Vikram Gandhin ratkiriemukas nykyaikaisten gurujen toimintaan pureutuva Kumaré ja Marshall Curryn If a Tree Falls: A Story of the Earth Liberation Front keräsivät salit ääriään myöten täyteen - jopa uusintaesityksissä.
Festivaalilla on jälkilöylynsä. Ensi viikolla Malmi- ja Vuotalossa järjestettävissä DocPointin jatkonäytöksissä nähdään monia kotimaisia yleisösuosikkeja, kuten Sonja Lindénin kansainvälisesti tunnettu Five Star Existence ja Mervi Junkkosen upouusi Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta.
Myös festivaalilla koettu mykkäelokuvakonsertti, Alberto Cavalcantin Rien que les heures on mahdollista nähdä festivaalin jälkeen Sellosalissa ti 31.1. klo 19 järjestettävässä näytöksessä. Elokuvan musiikin esittävät Maud Nelissen (piano), Lucio Degani (viulu) ja Francesco Ferrarini (sello).
tiistaina, tammikuuta 17, 2012
Kultakuumeen vieraana
Dokumenttielokuva muokkaa mielipiteitä
Yle, Radio 1, keskiviikkona 18.1.2012 klo 15.05, uusinta klo 21.15, toimittaja Airikka Nurmela.Kultakuumeen vieraina ovat toista osaa suomalaisen dokumenttielokuvan historiasta kirjoittavat Kansallisen audiovisuaalisen arkiston erikoistutkija Jari Sedergren ja tutkija Ilkka Kippola."
Saman ohjelman muita aiheita:
"Omien tunteiden kohtaaminen ja läsnäolo tekevät näyttelijästä hyvän. Näin väittää hahmoterapeutti ja teatterintekijä Marcus Groth. Hänen uusin ohjauksensa Seven tuo kertojien kokemukset ja tunteet pintaan. Näytelmää varten seitsemän naiskirjailijaa haastatteli ihmisoikeustaistelijoita ympäri maailman.
Mitä taide on, pohtii ohjaaja Juha Hurme kolumnissaan."
maanantaina, tammikuuta 02, 2012
Elokuvissa pyyhkii hyvin
Suomen Filmikamari on laskenut, että elokuvateattereissa kävi vuonna 2011 noin 7,2 miljoonaa katsojaa. Aivan edellisvuotiseen ei päästy, sillä kävijämäärät laskivat viitisen prosenttia. Vuosikymmenen perspektiivillä tulosta voi pitää ihan hyvänä. Kävijämäärä on 2000-luvun neljänneksi paras.
Viime vuoden katsotuimpia tarkastellessa silmään pistää elokuvasarjojen menestys. Kahdenkymmenen suosituimman elokuvan joukossa oli peräti yksitoista jatko-osaelokuvaa. Eniten katsojia keräsi Harry Potter-elokuvasarjan viimeinen elokuva Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2. Sitä peesasivat jatko-osat Pirates Of The Caribbean: Vierailla vesillä, Johnny English − Uudestisyntynyt, Autot 2 ja kotimaisen sarjatuotannon esimerkki Vares − Pahan suudelma
.
Kaiken kaikkiaan Vares-sarjan elokuvat saivat 30 prosenttia kaikkien kotimaisten ensi-iltaelokuvien katsojista. Kohtalaisesti menestyi myös Aki Kaurismäen kansainvälisesti palkittu Le Havre. Kotimaisen elokuvan katsojamäärä laski, mutta edellisenä vuonna olikin kotimaisen leffan ennätysvuosi.
Elokuvateatterit ovat siirtyneet pääosin digiaikaan. Tärkein rahoitus siihen tulee opetus- ja kulttuuriministeriön Suomen elokuvasäätiölle Veikkauksen tuotosta myöntämistä digitointituista, minkä myötä useampi kuin kuusi kymmenestä elokuvateatterisalista on jo digitoitu.Vuoden 2012 alkupuolella digitoituja saleja on jo lähes 220 eli lähes 80 prosenttia maan salikapasiteetista.
Filmikamarin mukaan digitointi on auttanut erityisesti pieniä elokuvateattereita monipuolistamaan ohjelmistoaan sekä nopeuttanut ensi-iltaelokuvien saamista samaan aikaan suurten paikkakuntien kanssa. Omasta puolestani voin todeta, että tämä koskee niitä teattereita, jotka ovat voineet tuen saatuaan digitoida ja jotka eivät ole tuen puutteen tai väsymyksen vuoksi panneet pillejä pussiin. Niitäkin nimittäin on.
Viime vuoden katsotuimpia tarkastellessa silmään pistää elokuvasarjojen menestys. Kahdenkymmenen suosituimman elokuvan joukossa oli peräti yksitoista jatko-osaelokuvaa. Eniten katsojia keräsi Harry Potter-elokuvasarjan viimeinen elokuva Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2. Sitä peesasivat jatko-osat Pirates Of The Caribbean: Vierailla vesillä, Johnny English − Uudestisyntynyt, Autot 2 ja kotimaisen sarjatuotannon esimerkki Vares − Pahan suudelma
.
Kaiken kaikkiaan Vares-sarjan elokuvat saivat 30 prosenttia kaikkien kotimaisten ensi-iltaelokuvien katsojista. Kohtalaisesti menestyi myös Aki Kaurismäen kansainvälisesti palkittu Le Havre. Kotimaisen elokuvan katsojamäärä laski, mutta edellisenä vuonna olikin kotimaisen leffan ennätysvuosi.
Elokuvateatterit ovat siirtyneet pääosin digiaikaan. Tärkein rahoitus siihen tulee opetus- ja kulttuuriministeriön Suomen elokuvasäätiölle Veikkauksen tuotosta myöntämistä digitointituista, minkä myötä useampi kuin kuusi kymmenestä elokuvateatterisalista on jo digitoitu.Vuoden 2012 alkupuolella digitoituja saleja on jo lähes 220 eli lähes 80 prosenttia maan salikapasiteetista.
Filmikamarin mukaan digitointi on auttanut erityisesti pieniä elokuvateattereita monipuolistamaan ohjelmistoaan sekä nopeuttanut ensi-iltaelokuvien saamista samaan aikaan suurten paikkakuntien kanssa. Omasta puolestani voin todeta, että tämä koskee niitä teattereita, jotka ovat voineet tuen saatuaan digitoida ja jotka eivät ole tuen puutteen tai väsymyksen vuoksi panneet pillejä pussiin. Niitäkin nimittäin on.
sunnuntai, tammikuuta 01, 2012
2012
On taas kalenterin vaihdon aika. Entinen heitetään kirjahyllyyn odottamaan uteliaita vilkaisuja sitten joskus. Vanhoista näkee hyvin kuinka paljon ehtii unohtaa kun tarvetta on. Päinvastoin kuin muistelmien tekijät antavat paljastushingussaan ymmärtää on parempi unohtaa usein. Se säästää aivokapasiteettiakin tähdellisempään. Paperit kyllä kannattaa tallettaa.
Vaikken kadu mitään, vuosi 2011 oli jotenkin nihkeä. Ehkäpä oikea termi on välivuosi kuten urheilumaailmassa viisaasti sanotaan.
Luultavasti tämä uusi vuosi on sitten parempi. Ainakin on lupa odottaa tuloksellisempaa, sillä seuraavan kirjan dead line jo häämöttää - ei kuitenkaan horisontissa. Vanhan mutta toimivan vitsin mukaan sosialismi tapasi häämöttää horisontissa joka sanakirjan mukaan bernsteinilaisittain "eteni sitä mukaa kun sitä kohti kuljettiin". Niin kuin oikein onkin. Kirjan suhteen se tarkoittaa, että jossakin vaiheessa on lopetettava, annettava periksi, luovutettava käsikirjoitus pois ja sitten asianmukaisesti hävettävä aikansa, kunnes unohdus valtaa mielen.
Pientä määrällistä panostusta pitäisi kyllä laittaa tähän blogiinkin. Viime vuonna kirjoituksia ilmestyi luvattoman harvoin vaikka laskisi kaikki muutkin blogit mukaan. Vastoin blogin ensimmäisiä vuosia jutut ovat lipsuneet enemmänkin informatiivisiksi elokuvauutisiksi.
Hyvää Uutta Vuotta 2012 kaikille. Lupaan yrittää parempaa.
Vaikken kadu mitään, vuosi 2011 oli jotenkin nihkeä. Ehkäpä oikea termi on välivuosi kuten urheilumaailmassa viisaasti sanotaan.
Luultavasti tämä uusi vuosi on sitten parempi. Ainakin on lupa odottaa tuloksellisempaa, sillä seuraavan kirjan dead line jo häämöttää - ei kuitenkaan horisontissa. Vanhan mutta toimivan vitsin mukaan sosialismi tapasi häämöttää horisontissa joka sanakirjan mukaan bernsteinilaisittain "eteni sitä mukaa kun sitä kohti kuljettiin". Niin kuin oikein onkin. Kirjan suhteen se tarkoittaa, että jossakin vaiheessa on lopetettava, annettava periksi, luovutettava käsikirjoitus pois ja sitten asianmukaisesti hävettävä aikansa, kunnes unohdus valtaa mielen.
Pientä määrällistä panostusta pitäisi kyllä laittaa tähän blogiinkin. Viime vuonna kirjoituksia ilmestyi luvattoman harvoin vaikka laskisi kaikki muutkin blogit mukaan. Vastoin blogin ensimmäisiä vuosia jutut ovat lipsuneet enemmänkin informatiivisiksi elokuvauutisiksi.
Hyvää Uutta Vuotta 2012 kaikille. Lupaan yrittää parempaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)