Mietteitä elokuvasta Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä

Keväällä Dokumentin ytimessä -sarjassa näytimme Taru Mäkelän elokuvan Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä. Tässä siellä pitämäni esittelypuhe:

Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!

Dokumenttielokuvan ja historian yhteys on itsestään selvää, mutta sen määritteleminen on vähintäänkin vaikeaa. Esitänkin tässä määrittelyn sijaan vain muutama huomion.

Dokumenttielokuva on yli satavuotisen olemassaolonsa alusta lähtien tallentanut historiaa. Luontevia esimerkkejä ovat kuvaushetkellä eläneiden ihmisten portretit keisareista satunnaisiin ohikulkijoihin, alati muuttuvat kaupunki- ja luontonäkymät tai vaikka erilaiset tapahtumat ja uutis- ja ajankohtaisaiheet, joita usein on nimitetty päivän tapahtumiksi.

Vaikka esimerkiksi uutisfilmit ja teollisuuselokuvat tai kansatieteellinen elokuva oli olemassa jo varhain esimerkiksi sensuurin luonnehdinnoissa, genreajattelu on myöhempää perua. Genrenimitykset vakiintuvat vähitellen käytännössä, markkinoilla kuten on tapana sanoa.

On selvää, että monet varhaisen dokumentin kuvista ovat historiallisessa mielessä ainutkertaisia, eikä niiden arvoa voi mitata rahassa. Tekijänoikeuksien rauettua ne ovat todella sekä kansakuntien että koko maailman yhteistä omaisuutta. Samalla ne ovat jäänteitä menneisyydestä ja sellaisena myös historiantutkimuksen lähteitä.

Dokumenttielokuvan ja niitä tekevien tavoitteisiin on alun alkaen kuulunut se, että kamerat viedään paikkoihin, joissa niiden kanssa ei ollut koskaan käyty. 

Dokumenttikameran voi siis sanoa vallanneen näkemisen alaa. Globaalisti tallentaneet kamerat ovat lisänneet katsojien informaatiota asioista, joista emme aiemmin tiedä välttämättä mitään – mukaan lukien siis toiset katsojat. Tiedämme, että joskus pyrkimyksenä on jokin muu kuin oikeana pidettävän informaation tarjoaminen: dokumenttielokuva on joskus propagandan ase ja se voi kantaa mukanaan vähintäänkin hämäriä ideologisia ja poliittisia päämääriä. Dokumenttikamerat ja niiden tekijät ovat pitkään olleet keskiluokkaisia ja mitä suurimmassa määrin läntisiä: sanonta ”West and the rest” on tuttu näissäkin yhteyksissä. Köyhiä on aina kuvattu paljon, useinkin tasa-arvoisesta ja kunnioittavasti otteesta piittaamatta, ja rikkaat analyyttisesti tutkiva kamera on ottanut kohteekseen vain harvoin.

Dokumentin informaatioarvo ja dokumentaristin realisoima todellisuussuhde eivät ole tietenkään ainoita dokumenttia määritteleviä ulottuvuuksia. Dokumenttielokuva on nimittäin myös tekijänsä luovuuden tulos: termi luova dokumentti viittaa juuri tähän dokumenttielokuvan dna-tyyppiseen kaksoiskierteeseen. Toisin sanoen dokumenttielokuva on elokuvaa, taiteellinen, luovasti luotu luomus.

Sellaisena kuin me sen erityisesti television ohjelmistosta tunnemme, historiallinen dokumentti on ollut olemassa 1960-luvulta lähtien. Mielipiteet, agendat ja ehkä joskus politiikkakin ovat toki olleet mukana aiheiden valinnassa ja elokuvien toteutuksesta, mutta suoranaisesta propagandasta kyse on ollut varsin harvoin. Painopistemuutoksia on toki tapahtunut.

Tekijöiden luovuus on näkynyt paitsi teosten taiteellisessa toteutuksessa, jonka jätän tässä syrjään, myös aiheiden käsittelyssä. Monet dokumenttielokuvat ovat tarttuneet sellaisiin historiallisiin aiheisiin, jotka ovat jääneet varsinaisessa historiantutkimuksessa lapsipuolen asemaan.

Jos elokuva esittää vakavia kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia, historiallinen dokumenttielokuva voi hyvinkin vertautua historiantutkimukseen. Tietysti akateemisella tutkimuksella ja dokumenttielokuvalla on käytössään varsin erilainen arsenaali: mainittu luovuustekijä tarjoaa elokuvantekijöille hieman väljemmät rajat kuin tiukasti vertaisarvioitu akateeminen historiantutkimus.

Suomen käymät sodat ovat tarjonneet hyviä ja suosittuja aiheita. Dokumenttielokuva on etsinyt uusia näkökulmia erityisesti vuoden 1918 sisällissotaan ja vuosina 1941–1944 käytyyn jatkosotaan. Sisällissodan teloitukset, terrori, naiset ja lapset sekä orvot ovat saaneet omia käsittelyitään 1980-luvulta lähtien.

Jatkosodan vaietut puolet keskitysleireineen, sotavankeineen ja Suur-Suomi -ajatuksineen kiinnostivat historiadokumenttien tekijöitä jo samalla 1980-luvulla, jolloin suomalaiskamerat löysivät tiensä myös itärajan tuolle puolen: Karjala avautui monella tapaa juuri dokumenttikameran kautta suomalaiselle yleisölle 1980-luvulta lähtien. Kuten tiedämme, tämä kiinnostus lähialueille ja myös sodan aikaan jatkuu yhä nykypäivänä.

Juutalaisilla ja juutalaiskohtaloilla on ollut suomalaisessa keskustelussa oma sijansa. Elina Sanan, populaarihistorioitsijan, vuonna 1979 julkaistu kirja sodan aikaisten juutalaispakolaisten karkottamisesta Suomesta avasi laajan väittelyn ja johti nopeasti Hannu Rautkallion akateemiseen puolustuspuheeseen – Rautkallion taustavoimana on yleensä mainittu vaikutusvaltainen historianprofessori Yrjö Blomstedt.

Kun Sana avasi arkkunsa uudemman kerran 2003 laajemmalla näkemyksellä Suomen ihmisluovutuksista sodan aikana, lukumäärät osoittautuivat paljon aiempaa suuremmiksi. Uusin tutkimus suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä erityisesti Pohjois-Suomessa on tarkentanut tätä väkivaltaista yleiskuvaa yksityiskohdissaan.

On selvää, että sotavankeja ja luovutuksia sekä keskitysleirejä koskevia asioita on peitelty, eikä edes tosiasioita oteta helposti vastaan silloin, kun pidetään jääräpäisesti kiinni presidentillisistä, Martti Ahtisaaren aikoinaan julkaisemasta arviosta, että Suomi soti sotansa ”puhtain kilvin”. Uuden ajan merkkinä akateemiset piirit ovat reivanneet linjaansa tuntemattomille alueille: ruma sota, kuten uusi tutkimus on sitä kutsunut, saa yhä uusia sivuja sekä akateemisessa että populaarissa historiankirjoituksessa ja myös elokuvassa.

Taru Mäkelän Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä osuu kahden edellä kuvatun keskustelun saumakohtaan.  Ajat olivat elokuvan ilmestyessä muuttuneet niin, että vaikenemisen sijaan oli aiempaa enemmän alettu arvostaa puhumista. Erityisen arvokkaaksi katsottiin kokemusten ja muistin rekisteröinti: elokuvan näkökulmasta tämä tarjoaa katsojalle elämyksellisyyttä ja tien tunteisiin. Siirtymä 1960- ja 1970-lukujen informaatiota korostavasta selostuspainotteisesta näkemyksestä todella elettyihin kokemuksiin, muistiin ja tunteisiin on kokonaisuutta tarkastelevalle päivänselvää: tästä on nähty monia elämyksiä herättäviä esimerkkejä myös täällä Orionin valkokankaalla.

Taru Mäkelän elokuvassa puhuvat Suomen juutalaiset itse. Suomen juutalaisten sotaan liittyvät identiteetin rakennuspalikat eivät määrittyneet holokaustin kautta, kuten niin monessa muussa sotivassa maassa sodan jälkeen. Ongelma oli pienempi, mutta ei silti helppo. Kuinka on esimerkiksi mahdollista, että Suomen juutalaiset taistelivat antisemitistisen Saksan kanssa de facto -liitossa olleen Suomen armeijan riveissä, usein kielitaitoisina vielä niin läheisessä yhteistyössä, että heille olisi haluttu antaa saksalaisia kunniamerkkejä kuten rautaristejä.

Eikä tämä jäänyt vain sodan aikaiseksi ongelmaksi, vaan koski Suomen juutalaisia aina, kun he olivat yhteydessä maan rajojen ulkopuolella toisin itsensä määritelleiden juutalaisten kautta. Oman identiteetin ja isänmaallisuuden – patriotismin ja jopa nationalismin – välinen tarkkailu ja tietysti myös tilanteessa tehdyt loogiset päätelmät muodostavat Suomen juutalaisten omassa historiallisessa itsemäärittelyssä keskeisen osan.

Taru Mäkelän dokumenttielokuva tarjosi hyvän historiantutkimuksen lailla jo 1990-luvulla uusia, vain vähän tunnettuja näkökulmia Suomen käymiin sotaan. Uskallan väittää, että sen informaatioarvo on suuri vielä nykyisinkin. On varmaa, että suomalaisessa yhteiskunnassa Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä tarjoaa poikkeuksellisen hyvän lähestymispinnan katsojan aidolle eläytymiselle silloinkin, kun juutalaisuus Suomessa ja muualla ei ole hänelle muuten tuttua. Se on myös osoitus historiadokumentin voimasta kaikkina aikoina: hatarat mielipiteet, sensaatioiden ja elämyshakuisten ylitsepursuavien tunteiden vuodattaminen valkokankaalla eivät voi olla hyvän dokumenttikulttuurin perusta jatkossakaan.